Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


tiistai 25. helmikuuta 2014

Tikka hakkaa ja hakkaa, kunnes pää halkeaa

Lueskelin äskettäin vanhaa Me Naiset -lehteä (6/2014) ja Katri Mannisen haastattelua. Katri kertoo haastattelussa laihduttamisestaan, uudesta elämäntavastaan ja transformatiivisesta valmennuksesta. Olen äärimmäisen epäluuloinen kaikenlaisia elämäntapavalmennuksia kohtaan ja koen ne jopa hieman ärsyttävinä: ei kai eläminen voi oikeasti olla niin vaikeaa, että siihen tarvitaan oikein valmennusta? En muutenkaan pidä ajatuksesta, että jokin yhteisö tai auktoriteettihahmo (jumala, guru, elämäntapavalmentaja tai muu vastaava) sanelisi sen, miten minun pitää elämääni elää. Tämä koskee tietysti vain itseäni, sillä en missään halua tuomita kenenkään elämäntyyliä tai kritisoida heitä, jotka tällaisia asioita elämäänsä kaipaavat. Minusta jokainen on oman elämänsä asiantuntija ja tietää kyllä itse parhaiten, mitä elämäänsä kaipaa. Minusta tuntuu kuitenkin lähes sietämättömältä ajatukselta, että minun pitäisi omassa elämässäni seurata ja noudattaa jonkun toisen oppeja. Ehkä minun pitäisikin kehittää ihan oma elämänfilosofiani. Smiley

Vaikka en koekaan elämäntapavalmennuksia omikseni, Katrin sanat pysäyttivät:

"Tärkein oivallus oli, ettei ihminen voi määrätä tunteitaan. Siksi niihin kannattaa kiinnittää mahdollisimman vähän huomiota ja keskittyä tärkeämpään, vaikkapa käytännön ongelmien ratkaisemiseen.
- Tunteet tulevat ja menevät oman sumean logiikkansa mukaan. Niiden eteen ei tarvitse tehdä mitään. Huono olo menee ohi, jos siihen ei jää märehtimään, Katri selittää."

Siinä se nyt oli. Totuus.

Olin syksyllä innostunut lukemaan kognitiivista psykologiaa ja muita alan teoksia, sillä olin päättänyt ottaa selville, miksi minulla on joskus niin vaikeaa ja miksi vajoan välillä synkkyyteen ja suoranaiseen itseinhoon ja ahdistukseen. Päätin kaivella kaiken pohjamutia myöten ylös ja ottaa selvää, mikä minussa oli vikana. Tarkoitukseni oli - uskokaa tai älkää - terapoida itseni ehjäksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Kyllä se onnistuisi, jos vain päättäisin niin ja tekisin tarpeeksi töitä! Luin alan kirjallisuutta varmasti useamman tuhat sivua, mutta mitä enemmän luin, sitä enemmän ahdistuin. Ajattelin sen johtuvan siitä, että olin vihdoinkin pääsemässä jonkin jäljille, ja jos jatkaisin tarpeeksi pitkälle, löytäisin ahdistuksen alkulähteen ja saisin rauhan.

Lopulta en kai enää vain jaksanut lukea, sillä kirjat jäivät kesken. Uusin ja uusin lainojani, ja ajattelin jatkaa lukemista sitten, kun saisin taas inspiraation. Sitä ei vain koskaan näyttänyt tulevan. Kävi kuitenkin sillä lailla ihmeellisesti, että kun lopetin lukemisen, ahdistuskin katosi aika pian. Elämästä löytyi taas iloakin.

Kun näin nuo Katrin sanat, tajusin, mistä oli kyse. Samalla kun olin tutkinut sisimpääni ja yrittänyt analysoida, miksi tunsin niin tai näin ja mitä siitä seurasi, olin huomaamattani vajonnut yhä syvemmälle ikävään olotilaan (suomeksi sanottuna paskaan), kunnes olin kurkkuani myöten siinä. Katri kertoo myös, että transformatiivisessa valmennustavassa ajatellaan, että jokainen on ehjä, hyvä ja rakastettava ja että kaikki on tässä hetkessä juuri niin kuin pitääkin. Mitäpä jos minäkin lopettaisin ns. täydellisen ja onnesta autuaan minäni etsimisen ja hyväksyisin itseni juuri tällaisena kuin nyt olen? Ei ole mitään parannettavaa, ei ole mitään löydettävää, sillä minä olen tässä, juuri nyt.

Artikkelin luettuani menin Katrin sivuille, ja viihdyin hänen juttujensa parissa useamman tunnin. Löysin sieltä lisää pohtimisen aiheita, kuten tämän videon, jossa Katri puhuu negatiivisista tunteista ja suhtautumisesta niihin. Hän kysyy: "Jos sinusta tuntuu, että negatiiviset tunteet jäävät päälle, voisiko se johtua siitä, että sinä et hyväksy sitä, että sinulla on se negatiivinen tunne? Että sinä ajattelet, että minusta ei saa tuntua pahalta; minulla on elämässä kaikki hyvin; ei minulla ole oikeutta olla vihainen, surullinen, stressaantunut, ahdistunut tai mitä tahansa?"

Auts. Lisää totuuksia.

Kuka onkaan pannut päänsä pensaaseen aina, kun on alkanut tuntua pahalta, ja kuka on yrittänyt hukuttaa ikäviä tunteitaan milloin mihinkin? Olen ilmeisesti pelännyt hajoavani (tai romahtavani, kuten Antsku sanoisi Smiley) tai kielteisten tunteiden jäävän jotenkin pysyväksi olotilaksi, jos antaisin niiden tulla vapaasti. Niinpä olen aina ensin alitajuisesti kysynyt itseltäni, onko nyt sopiva hetki tälle tunteelle ja onko sopivaa tuntea näin. Kontrolli ensin ja tunteet vasta sitten, jos hyvin (huonosti) käy. Voi hyvää päivää, miten tunnerajoitteinen ihminen.

Nyt aloitan siis uudenlaisen elämän (oikeastaan olen aloittanut jo) ja sisäistän tämän ajatuksen: On ihan normaalia, että välillä surettaa niin, että rintaa puristaa, tai pelottaa niin, että meinaa pyörtyä. Näistä "pahoista" tuntemuksista ei tarvitse tehdä mitään ongelmaa, eikä niitä tarvitse analysoida tai etsiä niille syitä, sillä mitä kauemmin kielteisillä tuntemuksilla mässäilen, sitä kauemmin ne minua piinaavat. Tunteet menevät ennen pitkää itsestään ohi, eikä niistä tule mitään pysyvää olotilaa. Elämä nyt vain sattuu olemaan välillä ihan syvältä, ja se on minunkin hyväksyttävä. En minä kielteisiin tuntemuksiin kuole - ei kai kukaan muukaan ole koskaan elämiseen kuollut.

P.S. Älkää pelätkö: tästä ei ole tulossa mikään elämäntapavalmennusblogi. Olen vain niin ilahtunut, kun olen oivaltanut tämmöisenkin asian, että tekee mieli toitottaa kaikille. Olisin saattanut tajuta tämän jo aiemminkin, jos en aina menisi perse edellä puuhun. Mutta kun on tarpeeksi monta kertaa ollut puussa takapuoli taivasta kohti ja aina mätkähtänyt sieltä alas, jossain vaiheessa oppii väkisinkin kiipeämään puuhun oikein päin.

P.P.S. Kuka vielä väittää, että naistenlehtien lukeminen ei kannata? Smiley

32 kommenttia:

  1. Hieno postaus ja oivallus! Varmasti koosteestasi on hyötyä meille muillekin "itseään etsiville" ja omien negatiivisten tunteiden ja ajatusten hyväksymiseen. Täytyy itsekin käydä kurkkaamassa tuon Katrin sivut. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Matkatar. Toivon oikein kovasti, että tästä olisi hyötyä jollekin. :-)

      Poista
  2. Hienoa! Juuri noin minustakin se on. Pahana hetkenä sanon itselleni, että "asioilla on taipumus järjestyä, älä huoli." Ja sitten jatkan elämää ja huomaan, että niin ne aina järjestyy. Minua auttaa myös "työterapia", eli paras tapa saada elämä järjestykseen on tehdä suursiivo tai selvittää vaikkapa kaapit. Siitä tulee sellainen olo, että minähän saan asiat järjestykseen, ähäskutti, tuosta vain.

    Psykiatrian sairaanhoitaja minussa nousee nyt sen verran, että jos haluat tutkia jotakin terapiaa, niin ota selvää Ratkaisukeskeisestä eli voimavarakeskeisestä terapiasta. Sen minä valitsisin, jos olisin terapian tarpeessa:).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen oppinut (niiden kirjojen opastuksella :-D) puhelemaan itselleni rauhoittavasti pelottavissa tai muuten vaikeissa tilanteissa, ennen kuin paniikki ehtii kasvaa fyysisiksi oireiksi asti. Helpottaa, kun sanoo itselleen (hiljaa mielessään, tietysti) että tämä ei ole vaarallinen tilanne ollenkaan, ole ihan rauhassa, ei mitään syytä hätääntyä. Ja kas vain, mielihän uskoo sen eikä panikoi. :-)

      Tekeminen auttaa minuakin, ja varsinkin juuri siivoaminen. Kai mielikin jollakin tavalla “siistiytyy”, kun saa paikkoja ihan konkreettisesti järjestykseen.

      Ratkaisukeskeinen terapia kuulostaa oikein hyvältä vaihtoehdolta, vaikka en oikein tiedäkään mitä se tarkoittaa. :-) Mieluummin kuitenkin hakisin ratkaisuja asioihin kuin jaarittelisin vuosikaupalla vanhoista lapsuuden asiosita, joilla ei ole tämän päivän kanssa (välttämättä) mitään tekemistä.

      Poista
  3. Onkohan tuossa taipumuksessa etsiä itseään käymällä mielensä pohjamudissa ja selvittää niin sanotusti "koko karmeus" (sic) vielä kaikuja freudilaisesta psykoanalyysistä, joka on aikoinaan ollut Suomessakin kovassa huudossa? Olin itsekin teininä siitä hirveän kiinnostunut, mutta myöhemmin on käynyt aika selväksi myös lähestymistavan mahdolliset huonot puolet: henkilöllä nähdäänn olevan psyykensä kätköissä hirveitä traumoja ja sitä kautta kaikki on pielessä silloinkin, kun se näyttäisi päällisin puolin olevan hyvin. Aika leimaavaa ja pessimististä ja johtaa helposti ylitulkintaan (joka on omakin vahvuuteni...).

    Mindfulness-kirjallisuus on nykyään tuntunut minusta omalta. Tunteita tulee ja menee, ja niiden voi antaa tulla ja pysyäkin hetken. Kamppailu niitä vastaan ei hyödytä mitään, mutta tunteet tiedostamalla voi huomata, että vaikka mielialat ja ajatukset vaihtelevat, ne huomaava tietoisuus pysyy ja kykenee lisäksi havainnoimaan noita tunteita sekä mielen muuta sisältöä. Tunteensa voi siis hyväksyä sulautumatta kuitenkaan niihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvinkin olla. Freudilla on minun korvaani epämiellyttävä kaiku, vaikka en hänen oppeihinsa ole kovin perusteellisesti tutustunutkaan. Esimerkiksi unien tulkinnassa (juu, olen harrastanut sitäkin :-D) en pidä Freudin tavasta selittää kaikki seksuaalisuudella.

      Olen ihan samaa mieltä, että mitä enemmän mieltä tonkii, sitä varmemmin sieltä kaikkea sontaa löytää. Sellaistakin, mitä siellä ei ole.

      Mindfulness-kirjallisuudesta olen kuullut paljon, ja pari kertaa olen ollut aikeissa jo tutustuakin siihen. Jotenkin minulla on sitäkin kohtaan pieniä ennakkoluuloja, kun minusta tuntuu, että se on taas vain yksi keino höynäyttää nykyajan ihmistä ja tehdä loppujen lopuksi varsin yksinkertaisesta elämästä monimutkainen prosessi, joka pitää suorittaa. Täytyy nyt ihan oikeasti ottaa asiakseni perehtyä mindfulnessiin tarkemmin, ettei tarvitse olla pelkästään näiden ennakkoluulojen varassa. :-)

      Poista
    2. Satuin tutustumaan tuohon mindfulnessiin opintopsykologini kautta, kun opintoalaidentiteettini oli ihan kunnolla kriisiytynyt. En varmaan olisi muutoin siitä oikein välittänytkään, kun onhan sillä vähän trendihömppäkaiku sen ollessa näin kovasti pinnalla. Muistan kuitenkin sen, kun hänkin sanoi, että mindfulnessia täytyy nimen omaan varoa suorittamasta hullun omistautuneesti ja omaa kehitystään arvostellen, sillä siihen se tietyllä ihmistyypillä (esim. minä itte) helposti menee ja juuri siitä ei pitäisi olla kysymys.

      Mindfulness-kirjani olen kuitenkin tilannut netistä, kun en kehtaa käydä hakemassa niitä Suomalaisen self-help-hyllyltä. 8D Vähän niin kuin menisi toitottamaan koko kaupalle, että minä tässä en muuten osaa olla itsekseni.

      Poista
    3. Näistä mindfulness- yms. jutuista tulee mieleen, että mitenköhän sitä entisaikoina pärjättiin, kun ei tiedetty tällaisista asioista yhtään mitään, ja mistä näiden aatteiden suosio nykyaikana johtuu. Johtuuko se ihmisten lisääntyneestä tietoisuudesta ja kiinnostuksesta, vai onko nykyelämä jotenkin niin paljon vaikeampaa kuin entisaikoina, että kaikenlaisia aatteita ja elämänoppeja ihan oikeasti tarvitaan?

      Onneksi netin kautta tilaaminen on nykyään niin helppoa. :-) Itse ostan kirjoja hyvin vähän – joutuisin sillä tavalla perikatoon – joten lainaan kirjat yleensä kirjastosta. Valikoima on tietysti kirjastossa paljon pienempi kuin (netti)kaupoissa, mutta toistaiseksi olen pärjännyt. Ostan omakseni vain ne kirjat, joiden katson hyödyttävän minua myöhemminkin.

      Poista
    4. Pomppaan tähän väliin kun kerta pohdit miten ennen selvittiin elämästä. Kun lähes kaikki työt piti tehdä käsipelillä, siinä ei jäänyt paljoa aikaa pohdiskella mitään elämänoppeja tahi aatteita. Mitä enemmän meillä on vapaa-aikaa, sitä enemmän meillä on mahdollisuuksia pohtia näitä asioita ja tutkailla mielen syövereitä ja ehkä ahdistuakin siitä, mitä sieltä löytyy tai ei löydy. Luulen että tuohon ainakin osittain liittyy se, että esim. kaappien järjestely tai siivoaminen auttaa pääsemään siitä yli - kun annat mielelle vapaat kädet sillä välin kun pistät fyysisen itsesi töihin mieli usein selkiintyy ihan itsestään.

      Ja sohvapsykologin koulutustaustana on yksi lukion kurssi psykologiaa, josta 99% on jo unohtunut. :) Mutta kiinnostava aihe silti ja antaa kyllä ajattelemisen aihetta varmaan itse kullekin. Minäkin kavahdan ajatusta siitä, että Joku Muu määräisi miten minun kuuluu elää ja ajatella, mutta toisaalta sitähän yhteiskunta jo tekee tavallaan - meillä on lait ja määräykset joiden rajoissa useimmiten elämme.

      Poista
    5. Selityksesi kuulostaa varsin järkevältä, ja asia on varmaankin juuri noin. :-) Jos on koko päivän huhkinut ruumiillisissa töissä, tuskin sen jälkeen on aikaa tai voimia pohtia enää mitään sen kummempaa. Aika on muuttanut ihmistä varmaan myös niin, että pelkkä perustarpeiden tyydyttyminen ei enää nykyajan ihmiselle riitä, vaan kaivataan enemmän myös henkistä sisältöä elämään. Aiemmin uskonto oli ehkä tärkein henkisyyden lähde ihmisille, mutta luulen, että nämä modernit elämänopit ovat ainakin jossain määrin korvanneet uskonnon.

      Yhteiskunnassahan tässä tosiaan eletään, joten ihan vapaana lintuna ei kukaan voi elää. Yhteiskunnan sääntöjen noudattaminen on kuitenkin pakollista (ainakin jossain määrin :-D), mutta jumaliin ja muihin vastaaviin ei ole onneksi mikään pakko uskoa.

      Poista
  4. Ensinnäkin kiitos lukijalinkistä. Täällä ollaan :)

    Toisekseen mun täytyy sanoa, että olen ihan älyttömän iloinen, että alunperin löysin tänne, koska sulla näyttää pyörivän päässä niin samanlaisia ajatuksia kuin itsellänikin. Niinkuin nyt tääkin juttu.

    Mulla on aina välillä sellaisia kausia, että ihan kaikki tuntuu ahdistavan, vaikka en edes itse tiedä, mikä ahdistuksen syy milloinkin on. Ja silloin aina syyllistän itseäni siitä, että ihmisillä on todellisiakin murheita ja minä kehtaan valittaa (vaikken yleensä edes valita, mutta pelkkä ajatus riittää), vaikka elämässä on kaikki oikeasti hyvin.

    Ja se mikä tässä on hullua (koska siinä on yhtäläisyys sun tekstiin), on se, että ihan ohimennen juttelin ruokalassa tutun työterveyshoitajan kanssa ja tämä hoitaja (tietämättä mun asioista sen enempää), sanoi, että hänestä tuntuu, että taidan olla kognitiivisen psykoterapian tarpeessa :D. Hän kun kuulemma oli aloittanut sen opiskelun ja sanoi tunnistavansa tyypin, jolle siitä voisi olla apua.
    No eipähän siinä mittään. Sanoin, että jos koekaniinin haluaa, niin tässä on vapaaehtoinen. Ei ole aiempaa kokemusta terapiasta, mutta mielenkiintoista olis kokeilla. Tuskin siinä sentään sohvalla maataan selällään ja avaudutaan mieltä painavista asioista niinkuin elokuvissa :)

    Ja juu. Joskus vuosia sitten itsekin löysin Katri Mannisen teksteistä paljon sellaista, joka itselle kolahti. Voi olla, että alunperin hain jotain ravintovinkkejä (oikeasti en muista), mutta törmäsin sellaisiin ajatuksiin, jotka tunnistin omikseni. Voipi olla, että ihan mielenkiinnosta käyn taas lukemassa lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että palasit, ja ihana että löysit tänne. :-)

      Nuo kuvailemasi ahdistuskaudet ovat ihan kuin minun elämästäni: kaikki on ulkopuolisin silmin hyvin, mutta sisällä kuitenkin jäytää, eikä oikein tiedä mikä. Olen ajatellut, että omalla kohdallani ahdistus saattaa olla monen tekijän summa, kun mulla on myös kausia, ettei ahdista ollenkaan (tai ei ainakaan kovin usein). Että jos elämässäni on tarpeeksi iloisia ja hyviä asioita, ahdistus ei pääse ottamaan ylivaltaa, kun kaikki “ahdistustekijät” eivät täyty.

      Olen myös hirveän herkkä ulkoisille vaikutteille, kuten esimerkiksi säälle, mikä kuulostaa vähän hassulta. Esimerkiksi tänään aamupäivällä oli taas niin hankalaa, mutta iltapäivällä, kun aurinko alkoi paistaa, meikäläisen mieliala muuttui kuin taikaiskusta. Pitäisi ehkä muuttaa jonnekin, missä paistaa aina aurinko. :-)

      No jopas on pätevä työterveyshoitaja, kun näkee jo ulkoapäin, kuka on kognitiivisen psykoterapian tarpeessa. :-D Onkohan hänellä ennustajan lahjojakin? ;-D

      Poista
  5. Hyvä postaus taas ja hyvin oivallettu juttu! Minäkin olen aina ollut epäluuloinen kaikenlaisia elämäntapajutuille,enkä ole tainnut lukea yhtäkään sellaista kirjaakaan,ellei sitten ole kyse jostain dieettikirjasta.Täytyykin mennä katsomaan noita Katrin postauksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan siihen oivaltamiseen kyllä meni. :-D Mutta opinpahan matkalla edes jotain.;-)

      Poista
  6. No kyllä kannatti lukea naistenlehteä :)

    Toihan on aika samankaltainen ajatus kun buddhalaisuudessa (josta itse olen kiinnostunut, kun ne lukemani kirjat ja operukset tuntuvat nimenomaan niin ihanan "järkeenkäyviltä") - me emme ole ajatuksemme, ajatuksemme eivät määrittele meitä. Niitä tulee ja menee, kannattaa tunnistaa ne omat tunteet, hyväksyä niiden olemassaolo, mutta päästää sitten menemään. Ja tähän kun sitten vielä pystyisi ;)

    Kuten tiedät, meillä on perheen kanssa ollut ihan hullu vuosi. On ollut sairastumista, epätietoisuutta, muuttoja vaikka muille jakaa, köyhäilyä ja kaiken kaman menettämistä. Ihan pieninä hetkinä, mutta oikeasti vain ihan pieninä, on tämä koko roska ahdistanut. Mutta tämä ei johdu mistään ylevistä ajatuksista varmastikaan, vaan siitä, että oikeesti ei ihminen selviydy jos se alkaa vaan murehtia tuollaista määrää asioita. Ei siltä sitten hoidu arki, kotihommat, parisuhde, kaiken kasassa pitäminen. On ollut oikeasti pakko mennä päivä kerrallaan ja uskoa että asiat selviää, oikeus tapahtuu, että rahat riittää seuraavaan vuokraan, oma terveys kohenee, lapset eivät saa ihan kamalia traumoja :D Kun ei kertakaikkiaan ole pystynyt vaikuttamaan tilanteeseen tämän enempää. Sitä olisi jossain suljetulla jos olisi jäänyt maahan makaamaan. Olen itse aikanani pienemmistä murheista ollut ihan maassa (ja tulen varmasti myöhemminkin olemaan) mutta tän kokoisista vuorista on ollut pakko vaan mennä yli. Ja nauraa aika paljon. Onneksi ihmisen mieli pystyy näin jotenkin itsensä suojaamaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, no todellakin kannatti. :-)

      Buddhalaisuus on aina kiinnostanut minuakin. Jonkin verran olen aiheesta lukenutkin, mutta ongelmaksi on muodostunut juurikin tuo teorian ja käytännön yhdistäminen. Korkealentoiset ja universaalit ajatukset kuulostavat hienoilta ja niin järkeenkäyviltä, että asiat näyttävät suorastaan päivänselviltä, mutta kuinka sitten toteuttaa ajatuksia omassa elämässään, se onkin ihan toinen ja vaikeampi juttu. :-) Joskus minusta tuntuu myös, että suuret ajattelijat leijuvat ihan eri sfääreissä, omassa todellisuudessaan, jolla ei ole "oikean elämän" (arjen) kanssa juuri mitään tekemistä.

      Ihminen pystyy varmasti selviämään paljon pahemmasta kuin itse tietääkään, ja omien voimavarojen laajuus paljastuu vasta sitten, kun niitä oikein koetellaan. Jostain ihmeestä sitä vain löytää voimaa silloin kun tarvitaan. Ja jossain vaiheessa on myös pakko lopettaa murehtiminen ja antaa asioiden tosiaan vain mennä omalla painollaan, koska muuten taakka kasvaisi liian suureksi.

      Tästä tulikin mieleeni, että olen monesti pohtinut sitä, muuttavatko vastoinkäymiset ihmistä, siis ihan oikeasti ja pysyvästi. Kun sitä kuvittelisi, että esimerkiksi vakavasta sairaudesta selvinnyt olisi jotenkin “valaistunut” ja osaisi arvostaa elämää ihan toisella tavalla kuin sairauden läpikäymätön henkilö; ei valittaisi pienistä vaan osaisi nauttia elämän perusasioistakin. Vai onko ihmisen perusluonne sellainen, että ihminen ei leiju pilvissä vaan palaa sieltä aina maan pinnalle, ja arjesta tulee arkea, ennemmin tai myöhemmin.

      Poista
    2. Jos saisin veikata, niin kyllä useimmilla arjesta tulee arkea, kuitenkin :) Ainakin omassa lähipiirissäni on ollut vakavastikin sairastuneita ihmisiä, jotka ovat parantuneet - ja murehtivat tällähetkellä niitä villasukkien värejä niin etteivät saa unta :D Voihan se olla että joidenkin kohdalla jonkin, ehkä elämän itsensä tai jotenkin sen helppouden, arvostus kasvaa lopullisesti ja pysyy mielessä. Mutta suurin osa ehkä selviytyy ja jatkaa elämää pienine murheineen.

      Poista
    3. Noin minäkin olen ajatellut asian olevan. Että ihminen voi hetkellisesti nähdä elämän toisessa valossa, mutta lopulta hän palaa kuitenkin siksi ihmiseksi, jolle pienet murheet ovat joskus hyvin isoja.:-)

      Poista
  7. Oletko lukenut The Happiness Projectia? Sain just loppuun, ja oli tosi mielenkiintoinen kirja, aika samoista aiheista kuin mistä ite kirjoitat mutta vähän toisesta näkökulmasta. Yksi jännä juttu kirjassa oli slogan "Act like you want to feel". Ilmeisesti on tutkittu juttu, että ihmiset, jotka käyttäytyvät onnellisen oloisesti, vaikka aluksi feikaten, lopulta tuntevat olonsa onnellisemmiksi kuin ne, jotka rypevät huonossa olossa ja analysoivat sitä.

    Kokeilin itse joitain noita The Happiness Projectin vinkkejä, ja osa niistä oikeasti toimi. Siis oli seesteisempi olo, kun olin esim siivonnut iltaisin, keskittynyt positiivisiin asioihin tai tanssinut itsekseni ympäri asuntoa. Pikku juttuja joo, mutta itse uskon, että isommat asiat hoituvat helpommin, kun pienet ovat kunnossa.

    Lisää The Happiness Projectista löytyy täältä: http://www.gretchenrubin.com/ ja kirja löytyy kirjastosta. Suosittelen lämpimästi, jos kerran tykkäät tuollaisista semipsykologisista opuksista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsi, nyt muistan, että olet (tai sitten se oli joku muu) tainnut aiemminkin suositella kyseistä kirjaa, mutta minä olen unohtanut sen ihan kokonaan. Kävinkin saman tien varaamassa opuksen kirjastosta – ei se mitään ota, jos ei annakaan. :-)

      Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että olen hyvä lukemaan tämmöisiä kirjoja mutta huono (lue: laiska) kokeilemaan mitään käytännössä. Saa nähdä, miten tämän kirjan kanssa käy. :-)

      Tuo “act like you want to feel” - ajatus on minulle tuttu jostain toisesta yhteydestä, mutta en nyt osaa sanoa, mistä. Olen muutenkin huomannut, että useimmissa elämänopeissa on loppujen lopuksi kyse ihan samoista ajatuksista, mutta ne on vain esitetty hieman eri tavoin. Ehkä onkin olemassa muutama ydinajatus (tyyliin “kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan”), jotka ovat kaiken perustana ja lähtökohtana ja jotka ovat aikojen saatossa vain versoneet sellaisiksi ajatuksiksi, joiden on kulloinkin ajateltu vetoavan ihmiseen.

      Poista
  8. Olipa todella ajatuksia herättävää. Luin eilen sun postauksen ja nyt luin toisen kerran. Niinhän se menee, noin loogisesti ajateltuna. Mitä enemmän jotain vastustaa, sitä pahemmalta se tuntuu. Sama pätee varmasti myös negatiivisiin tunteiseen. Josko tuon oppisi, itsensä armahtamisen myös noiden negatiivisten tunteiden osalta, miksei niitä saisi olla, Mutta toisaalta myös sallia itselleen myös onnellisuus, koska jotenkin siitäkin saa välillä tuntea pientä syyllisyyttä. Mikäs oikeus mulla on olla onnellinen, saatika sitä sitten ulospäin näyttää.
    Tämän eteen pitää tehdä hiukan töitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon on minullakin vielä työmaata. :-) Ei sitä kovin äkkiä muuteta ajattelutapaansa, kun on ajatellut ja toiminut samalla tavalla koko elämänsä. :-)

      Onnellisuudestakin voi tosiaan tuntea syyllisyyttä. Kun jollakulla toisella menee huonosti, sitä ikään kuin piilottelee omaa onnellisuuttaan ja ehkä häpeileekin sitä. Olisihan se aika julmaa julistaa onneaan, jos toinen ihminen on surkeana! Mutta ei sekään ole hyvä, että antaa toisen ihmisen pahan olon tarttua itseensä, koska silloin ei jaksa tsempata sitä toista.

      Poista
  9. Minä luulen, että ihmiset, jotka alkavat kiinnostua elämäntaitokirjoista (yleensä noin kolmissakymmenissä) luovat samalla juurikin itselleen sitä omaa elämänfilosofiaa. Lukeminen vain auttaa ymmärtämään asioita eri näkökulmista. Itsekin olen kahlannut läpi kaiken mahdollisen, useita teorioita käytännössä kokeillutkin, mutta kyllä se oma itse siellä aina pysyy pohjalla, miksi sitä vastaan pitäisikään taistella, itsensä hyväksymisestä hyvä olo alkaa. Se muu tulee sitten vastaan elämässä miten tulee itse kullekin ja siitä selviää vain kokemalla, teoria sopii jälkikäsittelyyn, tapahtumien ymmärtämiseen.
    Vierastan kaikkea menneisyyteen takertuvaa terapiaa, hyvä tietty ymmärtää mistä kokemuksista mitkäkin tunnetilat saattavat johtua, mutta niihin takertuminen on mielestäni turhaa. Ihan maallikon silmin näkisin tuon ratkaisukeskeisen terapian järkevimpänä, eteenpäin kun on kuitenkin pyrkimys. Menneisyyttä ei enää voi muuttaa, tulevaisuuteen voi vaikuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienosti sanottu, Sirokko! Juuri noin se varmastikin on, että jokainen soveltaa lukemaansa – tietoisesti tai tietämättään – itseensä ja valikoi sieltä sen itselleen sopivan aineksen.

      Minä vierastan ihan samalla tavalla kaikkea menneisyyspohjaista tutkiskelua, koska siitä ei ole todellakaan mitään hyötyä, että saadaan selville, mistä mikäkin johtuu. Tai ainakaan se ei yksistään riitä, koska eihän se auta eteenpäin mitenkään. Mieluummin minäkin keskittyisin siihen, kuinka tästä eteenpäin.

      Menneisyyden pohdiskelussa on vielä sekin inhottava puoli, että se menee helposti syyllisten etsimiseksi, ja tavallisesti syylliset löytyvät omista vanhemmista, mikä saattaa synnyttää kaunaa ja katkeruutta (olen syyllistynyt tähän itsekin). Jokainen aikuinen on kuitenkin vastuussa omasta elämästään, eikä sillä pötkitä kovin pitkälle, että syytetään omista vioista ja puutteista vanhempia ja heiltä saatua kasvatusta.

      Poista
  10. Naistenlehtien lukeminen kannattaa aina ;) Mina olen vahan vanhan kansan ihminen naissa asioissa ja uskon etta puuhastelu ja kavely raittiissa ilmassa auttaa moneen vaivaan, nykyisin on tosiaan ihan liikaa aikaa ja virikkeita joka tuutista punoa erilaisia ongelmia jotka juontuvat milloin mistakin. Tuo on tarkea oivallus, elamaan kuuluu huonoja ja hyvia tuntemuksia, kun ne ovat suhteellisen hyvin tasapainossa, ei keho ja mielikaan kauheasti jarky.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ehdottomasti kannattaa. Olen oppinut niistä jo monta hyvää ja tärkeää asiaa. :-D

      Vanhan kansan tavat kuulostavat oikein hyviltä ja nykyaikaankin sopivilta! Itseäni ainakin auttaa lenkkeily kovastikin - oli ongelma lähes mikä tahansa, niin lenkillä pää jotenkin selviää, ja useimmiten keksin myös jonkinlaisen vastauksen ongelmaan. (Siis silloin, kun on kyse pienemmistä ongelmista; isompiin kun ei auta minkään mittainen lenkki.) Puuhastelukin auttaa. Kai se vie ajatukset ongelmista pois mutta samalla myös palkitsee, kun saa jotain aikaiseksi.

      Poista
  11. Tuo kuulosti varsin loogiselta! Olen varmaan vahingossa omaksunut tuon tavan (ja ilahtuneena sen nyt huomaan) kun surut ja murheet, joita välillä on aika suuriakin, eivät koskaan pääse pitkäski aikaa määräämään elämää. Se helpottaa kummasti.

    Ja ihana kuulla, että se helpottaa sullakin oloa ja olemista. Toivottavasti enenevässä määrin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hienoa, että olet löytänyt oikean asenteen elämään ihan itsestään. Perästä tullaan. :-)

      Poista
  12. Gurusi on siis Katri-Helena :-D Minun guruni sanoo aina oikeat sanat, antaa tuollaisia hyviä neuvoja, joitten avulla pääsen nopeammin ylös kuopistani kuin muuten pääsisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Multa meni nyt tämä juttu ihan ohi, mutta joo, kyllä mun guruni voi Katri-Helenakin olla, vaikka en hänestä yhtään välitäkään. :-)

      Poista
  13. Äh, piti kommentoida tähän jotain hienoo, mutta nyt on niin nälkä, ettei pää kestä enää ajattelua, joten meenkin syömään ;D ehkä palajan huomenna, ehkä en :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, kyllä se pää voi haljeta nälästäkin, eli toivottavasti kerkesit ajoissa syömään. ;-D

      Poista