Vääriä sieniä ja muita syksyn merkkejä

Olen oppinut pitämään syksystä vasta ihan viime vuosina. Aiemmin lämpimien kesäpäivien loppuminen harmitti, enkä olisi millään viitsinyt alkaa kaivaa kaapista lämpimämpää vaatetta päälle. Ilmeisesti Intiassa vietetyt ajat ovat tehneet tehtävänsä ainakin siinä suhteessa, että en enää niin hirveästi rakasta lämmintä, ainakaan mitään hellettä. Kesät tuntuvat Suomessakin muuttuneen aikaisempia lämpimämmiksi, ja sellaisen kesän jälkeen raikas ja viileä syysilma tuntuu oikein mukavalta. Syksyn ainoa huono puoli on oikeastaan vain se, että sen jälkeen tulee talvi.

Vietimme ukkelin kanssa viime viikonlopun luonnon keskellä, jossa syksy levittäytyi silmien eteen ihan toisella tavalla kuin kaupungissa.

Muuttolintuparvia näkyi aivan uskomattoman paljon. Kauan ennen kuin linnuista näki vilaustakaan, jostakin horisontista alkoi kuului hirmuinen ääntely. Kun taivaalle tähyili tarpeeksi kauan, linnutkin ilmestyivät puiden takaa vihdoin näkyviin. Jotkut parvet olivat uskomattoman suuria, ja parvia lensi ylitsemme tuon tuosta. Ilmeisesti viime viikonloppu oli jotenkin muuttoon sopiva ajankohta - tai sitten linnut olivat vain päättäneet lähteä matkaan syyskuun viimeisenä viikonloppuna. :-)

Arvelin, että parvet saattoivat olla kurkiauroja, koska eivätkös kurjet lennä auramuodostelmissa? Lukemani mukaan ne lentävät kyseisessä muodostelmassa siksi, että aura on itsessään aerodynaaminen muoto, ja aurassa lennettäessä lintu voi käyttää hyväkseen edellä lentävän linnun lennon aiheuttamaa nostetta. Auroja oli hauska katsella, kun ne eivät olleet mitään pysyviä muodostelmia, vaan lentopaikkojen vaihtelu näytti olevan koko ajan kiivasta. Lentäessään kurjet kuuluivat käyvän vilkasta keskustelua siitä, mille paikalle kukakin seuraavaksi menisi.

Muuttavia lintuja katsellessa tuli hieman haikea olo: kesä on taas päättynyt, eikä seuraavasta kesästä ole tietoakaan. Toisaalta lintuja katsellessa tuli myös hieno tunne, kun tunsi pääsevänsä osalliseksi hienoa luonnonnäytelmää. Linnuilla oli vielä pitkä matka edessä, sillä suomalaiset kurjet talvehtivat luemma Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa. Muuttomatkan aikana tärkeitä levähdyspaikkoja on muun muassa Virossa ja Unkarissa.

Yhtä asiaa olen aina pohtinut: ovatko kauneimmat, värikkäimmät ja erikoisimman näköiset sienet aina niitä myrkyllisimpiä ja ovatko parhaimmat ruokasienet perusharmaita tylsimyksiä, joita ei meinaa edes huomata kellastuneiden lehtien alta?

Yritin suorittaa metsässä pientä empiiristä tutkimusta myrkyllisyyden ja ulkonäön välisestä yhteydestä, mutta huomasin pian, että ei taida tutkimus oikein onnistua - enhän minä edes tunnista sieniä, en syötäviä enkä varsinkaan myrkyllisiä, joten kuinkas oikein meinasin niitä vertailla? Punaisen kärpässienen minäkin tietysti tunnistan, ja siitä varmaan alun perin ideani syntyikin. Miksiköhän kärpässieni muuten on niin punainen? Sateella kärpässienelle voi käydä hieman köpelösti, sillä sen pilkut saattavat lähteä liikenteeseen. Voi poloista.

Toisaalta on sitten tämmöinenkin veitikka kuin keltahaarakas. Minä olisin voinut lyödä aika paljon vetoa, että tämä on roskasieni eikä varmasti ainakaan mikään pannulle pantava tapaus, mutta niin vain sienikirjassa väittivät, että kyseessä on ihan syötävä sieni, joka ei tarvitse edes esikäsittelyä.

Vai hetkinen... Onkohan tämä kuitenkaan keltahaarakas? Olisikohan kyseessä sittenkin kavalahaarakas, joka aiheuttaa pahoinvointia ja ruoansulatuskanavan ärsytystä?

Niinpä niin. Parempi vain pysytellä pois sieltä sienimetsästä.

Kaiken lisäksi sienikirjat ovat ihan puutteellisia, kun eihän niissä ole läheskään kaikkia metsästä löytyviä sieniä. Tämänkään hassun sienen nimeä en löytänyt lainkaan.

Ollessani kerran työharjoittelussa eräässä nimeltä mainitsemattomassa hotellissa sinne tuli yhtenä päivänä miesasiakas, jolla oli varsin erikoinen pyyntö: voisiko hän jättää sienensä keittiön jääkaappiin säilytettäväksi. Seurasin hoo moilasena vierestä, kun respassa ollut omistajarouva totesi, että kyllä se sopii. Rouva otti asiakkaalta sienet, jotka oli pakattu siististi pieneen Minigrip-pussiin, ja vei ne jääkaappiin. Seuraavana aamuna asiakas sai sitten lähtiessään jääkaappikylmät sienet mukaansa! Koska oli kevät, asiakas ei ollut ainakaan sienimetsältä tulossa, ja tuskin sienet muutenkaan mitään kantarelleja olivat.

Kun kävin kuvaamassa sieniä metsässä, saatoin ehkä samalla hieman tökkiä niitä. Seuraavana aamuna heräsin varttia yli viisi hirveään vatsakipuun, jonka jälkeen sainkin sitten tanssahdella vessaan useammankin kerran. Maitohappobakteerit auttoivat muuten, mutta vatsaa koski koko päivän. Vatsavaivojen alkulähde jäi hieman epäselväksi, mutta tuskin sienistä sentään mitään myrkytystä pelkästä kosketuksesta saa? (En kuitenkaan muista, mahdoinko syödä samoilla käsillä metsäreissun jälkeen jotakin...) Syytinkin vatsavaivoistani väkevän makuista punaista skumppaa, jota minulle tarjottiin ja jota minä pahaa-aavistamattomana ja luottavaisena ihmisenä join.

En ole koskaan aiemmin tutkinut syksyn lehtiä sen tarkemmin, ja olenkin tainnut luulla, että lehdet humahtavat vihreästä keltaisiksi tai punaisiksi yhdessä yössä. Simsalabim.

Nyt kun tarkastelin lehtiä tarkemmin, huomasin, että niistähän näkee ihan selvästi, miten lehtivihreä alkaa vetäytyä lehdistä pois, ja jäljelle jäävät vain punaiset ja keltaiset väriaineet. En kyllä ymmärrä, miten vihreä väri varastoituu puun runkoon. Onko puun runko talvella muka sitten vihreä?

Mistähän mahtaa johtua sekin, että joidenkin kasvien lehdet muuttuvat keltaisiksi ja joidenkin punaisiksi? Onkohan syysväritys jotenkin lajista riippuvainen?

Kaikkia näitä luonnon ihmeitä katsellessani minulle tuli sellainen olo, että pitäisi ehkä kaivaa joku peruskoulun bilsankirja uudestaan esiin. Enhän minä muista koulussa opituista asioista enää mitään!

Kyllä on noloa, että joutuu googlettamaan sellaistakin asiaa, mitä ampiaisille tapahtuu talvella. Mies kun esitti minulle tuommoisenkin kysymyksen, kun näki pusikossa kylmän kangistaman ampiaisen. Yritin tarjota selitystä, että ampiaiset muuttavat etelään, aivan kuten linnutkin, mutta selitys ei oikein mennyt läpi. :-) Netistä sain sitten selville, että ampiaiset kuolevat talveksi ja että ainoastaan uusi kuningatar elää talven yli. Mikä kauhea kohtalo! Yksi kesä pörrätään, ja se on sitten siinä! Nämä uudet kuningattaret talvehtivat jemmaamalla itsensä puiden halkeamiin, sammalikkoon tai puupinoon halkojen väliin. Halkojen mukana kuningattaria saattaa sitten kulkeutua keskellä talvea sisäänkin, jossa tuvan lämpö herättää ne hereille pörhistelemään.

Syksyllä on nättiä ja raikasta, mutta sitten kun kaikki lehdet ovat pudonneet, hupi on taas sen vuoden osalta ohi. Mutta onneksi sinne on vielä aikaa. :-)

Tunnustan...

Sain Appelsiinipuun alta Yaelianilta Ruusu- ja A Blog With Substance -tunnustukset, jotka ilahduttivat pieneltä viikonloppumatkalta palaavaa bloggaajaa kovasti. A Blog With Substance -tunnustukseen kuului pieni haaste: bloggaajan tulee kertoa itsestään kahdeksan ennen tuntematonta asiaa. Tässä omat paljastukseni.

1. Minulla on ahtaan paikan kammo. Vessat, hissit ja muut vastaavat paikat eivät tuota mitään ongelmia, mutta umpinaiseen magneettikuvauslaitteeseen tuskin pystyisin koskaan menemään. Ahtaan paikan kammoni paljastui, kun jouduin kerran pelastautumisharjoituksissa ahtautumaan pelastautumispukuun ja hyppäämään laivan kannelta mereen. Minulle tuli puvun sisällä ihan hirveä paniikki, sillä tunsin olevani siellä täysin jumissa.

2. Kuuntelen vain sellaista musiikkia, joka saa minut hyvälle tuulelle. Musiikki vaikuttaa minuun tosi vahvasti, ja siksi en halua kuunnella melankolista, haikeaa tai synkkää musiikkia lainkaan. Masentavat sanoituksetkin ovat pannassa: en kestä sellaisia lauluja, joissa toitotetaan, kuinka elämä on kuolemista, tai jotain muuta yhtä synkeää. Musiikki myös tsemppaa minua lenkillä ja pitää minut hereillä pitkillä ajomatkoilla, joten musiikin on oltava menevää.

3. Rakastan juoksemista, ja juoksin ennen huomattavasti useammin ja pitempiä matkoja kuin nykyään. Juokseminen antaa minulle sellaisen hyvän olon tunteen, jollaista en saa mistään muualta. Reippaan lenkin jälkeen mahdotonkin alkaa tuntua mahdolliselta! Nelisen vuotta sitten juoksuharrastukseni oli pitkän aikaa katkolla, sillä toisen sääreni etuosa kipeytyi niin pahoin, että en pystynyt juoksemaan enää ollenkaan, ja kävelykin oli tuskallista. Lääkäri epäili syyksi rasitusmurtumaa ja passitti minut magneettikuvaukseen. (Onneksi kuvauslaite oli sellainen avonainen malli eikä mikään suljettu putkilo!) Murtumasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan kyseessä olivat "medial-tibial-stress-syndrooman aiheuttamat muutokset säären distaaliosassa", eli siis suomeksi sanottuna penikkataudin aiheuttamat ongelmat. Ortopedi totesi kuvia katseltuaan yksitotisesti, että "tuolla jalalla ei koskaan ainakaan mitään maratonia juosta; hyvä jos juostaan enää ollenkaan". Minä läksin vastaanotolta itku silmässä, koska vaarana oli, että saattaisin joutua luopumaan rakkaasta harrastuksestani loppuiäkseni. Onneksi lääkäri oli väärässä, ja pystyn sentään vielä juoksemaan, vaikka joudunkin olemaan koko ajan tarkkana, etten rasita jalkaa liikaa.

4. Inhoan talvea ja kaikkea mitä siihen liittyy: kylmyyttä ja paksuja vaatekerroksia, pukemista ja riisumista, lumikasoja ja loskakelejä, auton kaivamista lumen alta, liukkautta, pimeitä päiviä ja lumen valaisemia öitä. Kaiken lisäksi talvi kestää vielä niin vietävän pitkään - ja räkäkin jäätyy lenkillä nenään!

5. Olen aina rakastanut matkustamista, ja matka on minusta paljon parempi sijoituskohde kuin esimerkiksi uusi sohva. Rakkauteni matkustamista kohtaan kumpuaa luultavasti lapsuudestani ja nuoruudestani, sillä teimme nuoruudessani aina kesäisin perheeni kanssa pitkiä asuntovaunumatkoja eri puolille Eurooppaa. Saatoimme kiertää Eurooppaa kuusikin viikkoa putkeen, ja nähtyä tuli aika monta maata, kaupunkia ja paikkaa. Omia suosikkimaitani taisivat olla Portugali ja Espanja, kun taas Ranskasta en koskaan oppinut pitämään. Vaikka asuntovaunun pienet tilat joskus ahdistivatkin, ja muiden perheenjäsenten naamat ärsyttivät joskus suunnattomasti, näin jälkeenpäin ajateltuna nuo matkat kuuluvat ehdottomasti parhaisiin lapsuusmuistoihini.

6. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat olevan kateellisia kaikesta ja kaikille. Kateus on minusta maailman kuluttavin ja hyödyttömin tunne, ellei sitä sitten käännä jollakin tapaa hyödykseen. Onneksi tunnen itse tosi harvoin kateutta ketään kohtaan, mutta jos jostakin syystä tunnistan itsessäni kateuden pistoksen, alan miettiä, mistä tarkalleen ottaen on kyse ja miten saisin käännettyä kateuden voitokseni. Haluanko oikeasti elämääni sitä, mitä jonkun toisen elämässä kadehdin? Onko minun mahdollista saada kyseinen asia elämääni, vai onko se sula mahdottomuus? Mitä minun pitäisi asian saavuttamiseksi tehdä ja olenko valmis näkemään vaivaa asian eteen? Yleensä järkeilyni johtaa siihen, että totean kateuteni ihan naurettavaksi, ja päätän lopettaa kadehtimisen siihen paikkaan. Minusta katkerat ja kateelliset ihmiset ovat itse valinneet oman olotilansa, koska kukaan ei ole omien ajatustensa vanki. Ajatuksensa voi valita ja sillä tavalla vaikuttaa oman elämänsä laatuun.

7. Pidän kotitöistä, ja teen ne yleensä ihan mielelläni. Erityisesti tykkään silittämisestä - saan jotain kicksejä siitä, että ryppyiset vaatekasat muuttuvat suoriksi ja kauniisti viikatuiksi pinoiksi. :-D Oikeastaan pitää hieman tarkentaa: pidän kotitöistä Suomessa, en Intiassa, vaikka silittäminen on kyllä sielläkin ihan mukavaa. Intiassa paikat likaantuvat - siis oikein todella likaantuvat - niin nopeasti, että siellä saisi olla siivoamassa jatkuvasti. Vaikka en Suomessa pesisi lattioita vuoteen, ne eivät tule siinä ajassa läheskään yhtä likaisiksi kuin Intiassa yhdessä viikossa. Vaikka lattiat pesisi siellä kolmekin kertaa viikossa, pesuvesi tulee aina yhtä mustaksi - ja mopittaminen alkaa ennen pitkää todellakin tökkiä!

8. Olen kadottanut elämäni aikana monta ystävää ja tärkeää ihmistä vain sen takia, että en ole saanut pidetyksi heihin yhteyttä. Nyt jälkeenpäin oma saamattomuuteni harmittaa ihan hirveästi. :-(

En nyt tällä kertaa ojenna tunnustusta kenellekään erityisesti, vaan teen näin maanantain kunniaksi yhteisluovutuksen kaikille ihanille bloggajille. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille!

Hullut intialaiset junassa

Eräs tuttavani lähetti minulle linkin intialaisesta junamatkailusta, ja oli ihan pakko laittaa se muidenkin katsottavaksi.



Miten on, VR? Voitaisiinko meilläkin ruveta pitämään matkan aikana ovia auki, jotta matkustajat saisivat raitista ilmaa ja voisivat samalla vaikka hieman jumpata?

Habitarea ja romumuotoilua

Sisustusmessut ja sisustaminen ylipäänsä eivät kuulu ajanvietelistallani ihan kärkijoukkoon, mutta kun ukkeli ilmoitti haluavansa käydä Habitare-messuilla, tuumin, että voisinhan minäkin siellä pyörähtää. Ehkä minunkin hihaani tarttuisi sieltä jotakin!

Luulin, että messuilla olisi pelkkiä huonekaluja, kankaita ja kaikkea muuta tylsää, mutta löytyihän sieltä lopulta myös jotakin semmoista, joka kiinnosti minuakin: Trash Design -näyttely! Osastolla esiteltiin ns. romumuotoilua eli esineitä, jotka on tehty käytöstä poistetuista, hylätyistä tai kuluneista tavaroista. Trash Design -osasto oli Habitaressa tänä vuonna ensimmäistä kertaa, mutta näyttely saa ilmeisesti jatkoa ensi vuonnakin. Hieno homma! Näyttely sai minut oikein innostumaan, sillä olen ollut jo pitkään kiinnostunut tavaroiden uusiokäytöstä. Haluaisin itsekin oppia tekemään kaikkea kivaa vanhasta romusta, mutta luovuus ja kekseliäisyys vain puuttuvat. Mistähän niitä saisi?

(Huomasin muuten, että Bloggerin zoomaus on muuttunut ihan omituiseksi. Jos klikkaa kuvaa, päätyy johonkin ihmeen diaesitykseen, jossa ei pysty edes zoomailemaan kuvia. Jos sen sijaan klikkaa kuvan vasemmalla puolella - ei siis kuvan päällä - pääsee halutessaan zoomailemaankin kuvia.)

Seinän takana romumuotoilua...

Vanhoista MeNaisten kansista tehty seinävaate.

Tekotapaa lähemmin.

Vanhoilla farkuilla päällystettyjä tuoleja.

Aika erikoisella tavalla tuunattuja ruokailuvälineitä.

Tyynyistä tehtyjä säkkituoleja.

Avotakka-sohva.

Kaksi tuolivanhusta yhdistettynä. Yhdistelmän nimi oli osuvasti Closer.

Pahviputkilot pöydänjalkoina.

Pöytäkoriste?

Langanpätkistä ja muista jämistä tehty taulu.

Lampunvarjostimia oli paljon erilaisia. Niitä oli tehty muun muassa maalipensseleistä, värikkäistä pusseista, pitsistä ja metallista, joka näytti taitelluilta sälekaihtimilta, sekä pienistä pulloista.

Lehdistä tehtyjä päähineitä.

Erikoisesti koristeltu seinä, joka johti Trash Design -alueelle.

Trash Designin lisäksi myös Ahead!-alue ja EcoDesign -näyttely olivat kiinnostavia. Ahead!:ssa esiteltiin nykymuotoilua, muotoilun klassikoita, uusimpia materiaaleja ja innovatiivisia ratkaisuja sisustamiseen. EcoDesign taas oli kansainvälinen näyttely, joka esitteli ekologisia muuntokalusteita eri suunnittelijoilta.

Tord Boontjen Shadowy-tuoli.

Alf Holmbergin koivuvanerista ja kierrätetyistä polkupyöränosista valmistettu polkupyörä, jossa ei kuulemma ole jarruja ollenkaan.

Manuela Bayerin Kunterbunt-tuoli, joka on tehty mm. vanhoista vaatteista, matonkuteista ja sukkateollisuudelta jääneistä jämistä.

Wetterhoff Wintagen Puola-puukengät, Kinneri-nilkkurit, Sirkka-nauhakengät sekä lasten tossut.

Kivi ja Tuuli Sotamaan sekä Marimekon yhteistyönä syntyneitä Folding Fabrics -kalusteita.

Perinteisemmällä messupuolella ei sitten niin hirveästi minua kiinnostavia juttuja ollutkaan, mutta muutama toki sielläkin.

Kotikuntosali, joka kirjaimellisesti vedettiin seinästä.
Ottaisin mieluusti yhden kumpaistakin: laitteen sekä tuommoisen jampan jumppaamaan mun puolesta.GreenHouseEffectin kasviseinää.

Living Canvas -kasviseinän idea.

Eurokankaan osastoa. Pelottavan paljon kankaita... Hui!

Sokerina (tai tässä tapauksessa lihana) pohjalla:
Koti ja keittiö -lehden osastolla luomulihamaistiaisia yleisölle tarjoili Top Chef Akseli Herlevi.

Kulti, kutistin kallot

Kun aiemmin kirjoittelin unelmista ja niiden puutteesta, muistin, että olihan minulla nuorempana astronautin lisäksi muitakin toiveammatteja, joista yksi oli psykologi. Mistä lienen semmoisenkin ammattihaaveen keksinyt? Kiinnostus psykologiaan on säilynyt ihan läpi elämän, koska ihmisten käyttäytyminen on minusta vallan mielenkiintoinen tutkiskelun aihe, oma käyttäytyminen tietysti etunenässä! :-D En ole kuitenkaan koskaan perehtynyt aiheeseen sen syvemmin, lukion vähäisiä psykologian kursseja lukuun ottamatta, vaikka kiinnostusta sinällään olisi ollutkin. Jokin aika takaperin kuitenkin päätin, että koskaan ei ole liian myöhäistä ruveta toteuttamaan unelmiaan. Alkaisin lukea psykologiaa avoimessa yliopistossa!

Opiskelun aloittamisessa jännitti moni asia, koska siitä on kauan aikaa, kun olen viimeksi yliopistolla käynytkään. Osaisinkohan enää edes suunnistaa kampusalueella? Keskustassahan on tehty vaikka minkälaisia muutostöitä - mitä jos en löytäisi edes koko luentosaleja? Entä jos kaikki muut opiskelijat olisivatkin parikymppisiä simpsakoita opiskelijatyttösiä ja salskeita nuorukaisia, ja minä tuntisin itseni heidän joukossaan ihan muinaisjäänteeksi? Pystyisinkö istumaan luennoilla, keskittymään, kuuntelemaan ja tekemään muistiinpanoja - siis kaikkia näitä yhtä aikaa? Härregud sentään! Olisiko minulla vielä sen verran toimivia aivosoluja jäljellä, että pystyisin ymmärtämään ja toivottavasti vielä muistamaankin jotakin?

Kaikista epäilyksistä huolimatta päätin ottaa härkää sarvista ja mennä ainakin katsomaan, millaiselta opiskelu tuntuisi. Ainahan voisin luikkia häntä koipien välissä takaisin kotiin - mahdollisesti vaikkapa baarin kautta, koska Helsingissähän on paljon kivoja baareja - ja todeta, että mitä jos annetaan niiden lapsuuden unelmien jäädäkin sinne lapsuuteen.

Niinpä sitten suuntasin viime viikolla psykologian infotilaisuuteen ja tällä viikolla ensimmäiselle ihan oikealle luennolle. Luentosali löytyi helposti (siksi koska se oli ihan pääovea vastapäätä), enkä jäänyt edes sen hirveän pyöröoven väliin, jota olen aina pelännyt, kun se pyörii aina niin huimaa vauhtia. Edellä menevältä ulkomaalaiselta pojalta jäi kyllä reppu oven väliin!

Luentosali oli aivan hillittömän suuri - sinne mahtuu kaikkiaan 245 opiskelijaa - ja hämmästykseni olikin aika suuri, kun se alkoi kuitenkin täyttyä aika vauhdikkaasti. Vilkuilin alta kulmien muita opiskelijoita: olisiko täällä ketään muuta yhtä vanhaa kuin minä. Omasta mielestänihän minä en tietenkään mikään vanha ole, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin 20-vuotissynttärini ovat kyllä pelkkä muisto vain - ja vieläpä aika kaukainen muisto. Noh, oikeastaan en muista koko 20-vuotissynttäreitä.

Suurin osa opiskelijoista näytti olevan aika nuorta väkeä - niitä simpsakoita opiskelijatyttösiä ja salskeita nuorukaisia - mutta kyllä paikalla oli vanhempaa väkeäkin, jopa pari harmaapäistä. Salissa näkyi olevan myös yksi sofioksanen, tatuoitu pitkätukkainen rokkari sekä yksi äiti taaperoikäisen lapsensa kanssa. Lapsi ei vaikuttanut hirveän innostuneelta psykologiasta, vaan hän teki omia tutkimusretkiään ympäri luentosalia, paukutteli tuoleja ja heitteli väliin omia lapsenkielisiä kommenttejaan. Ehkä taapero suoritti psykologista testiä, kuinka muut reagoivat poikkeavaan käytökseen luentosalissa. :-)

Opiskelijoita oli loppujen lopuksi pitkälle toista sataa, ja mietiskelinkin, mistä syystä he kaikki olivat tulleet psykologiaa opiskelemaan. Monet nuorista opiskelijoista olivat tulleet avoimen yliopiston iltakursseille ehkä siitä syystä, että he eivät olleet päässeet psykologian pääaineopiskelijoiksi yliopistoon, ja avoimen kurssit ehkä tasoittivat tietä seuraavan vuoden pääsykokeisiin. Vierustoverini esimerkiksi kuului juuri tällaisiin tapauksiin. Vanhempien opiskelijoiden motiivit kiinnostivat minua aivan erityisesti. Olivatkohan kaikki muutkin avoimen yliopiston kurssit yhtä suosittuja, vai oliko psykologia jostakin syystä poikkeuksellisen vetävä oppiaine? Ainakin psykologian laitoksen esittelytekstin mukaan psykologia todella saattaisi kiinnostaa ihmisiä mitä erilaisimmilta aloilta:

"Psykologisen tiedon kysyntä ja käyttö lisääntyvät yhteiskunnan eri alueilla. Työelämässä, terveydenhuollossa, kasvatuksessa ja koulutuksessa, suunnittelutehtävissä, sosiaalipalveluissa ja sosiaalipolitiikassa vaaditaan yhä tarkentuvaa psykologista tietämystä. Psykologisen tiedon sovellusalueita on esimerkiksi liikenne- ja ympäristösuunnittelussa, mainonnassa, markkinoinnissa, tietotekniikassa, ilmailussa, jopa urheiluvalmennuksessa ja eläinten kouluttamisessa."

Ja sitten on niitä, jotka tulevat opiskelemaan psykologiaa siksi, kun se sattui olemaan astronautin ohella yksi lapsuuden toiveammateista. :-D

Ensimmäisen kurssin oppikirjat.

Mitä niihin harmaisiin aivosoluihini, keskittymiskykyyni ja muuhun sellaiseen tulee, ne taitavat joutua heti ensimmäisellä kurssilla aika koville. Opettaja luonnehti neuropsykologian ja kognitiviisen psykologian ensimmäistä kurssia "tiukaksi paketiksi" ja "haasteelliseksi kokonaisuudeksi". Suomeksi sanottuna kurssi on siis ihan helvetin vaikea. Sain jo heti ensimmäisellä luennolla yliannostuksen aivolohkoja, aivokuoren poimurakenteita ja hermosoluja! Mutta elättelen toiveita, että epäkiinnostavan ja työlään alun jälkeen päästään käsiksi kiinnostavampiin aiheisiin. Kunpa en nyt ainakaan luovuttaisi heti kättelyssä, kuten on joskus ehkä käynyt jossakin muussa asiassa...

Yksi asia, mikä yliopistolla ei ainakaan ole muuttunut, eikä (toivottavasti) koskaan muutukaan, on vessakirjoitukset! Pytyllähän saisi menemään aikaa vaikka kuinka, kun lueskelee opiskelijoiden vessanoviin raapustelemia, enemmän tai vähemmän syvällisiä, ajatuksia elämästä. Aiheetkin tuntuvat olevan vuodesta toiseen samat: pakkoruotsi, juominen tai juomattomuus, terapiassa käynti, seksi tai seksittömyys, lasten hankkiminen, ilmastonmuutos, eläinkokeet, uskonto. Taitavat vessakirjoituksetkin kuitenkin seurata aikaansa, sillä eräänkin oven keskellä komeili isoin kirjaimin: "tuli iso jytky!"

Olen aina ihmetellyt, kuka viihtyy vessassa niin kauan, että jaksaa kirjoittaa oveen romaanin.

Sininen ilta

Nyt on minusta valon kannalta paras aika vuodesta. Illat pimenevät mukavaan aikaan, eikä aurinkokaan herättele aamulla liian aikaisin. Minusta on ihana käyskennellä ulkona auringon laskettua, kun ilma on syksyisen raikas, mutta vielä kuitenkin mukavan lämmin, ja valot alkavat syttyä pimenevään iltaan.

Tällaisina iltoina voisi kuvitella olevansa vaikkapa jossakin Välimeren rantakaupungissa, joka alkaa valmistautua iltaan. Siellä lomalaiset ovat palanneet rannalta hotelliinsa, jossa he nyt lääkitsevät palaneita neniään after sun -voiteella, ja istuvat parvekkeella siemailemassa paikallista olutta, joka ei maistu yhtään samanlaiselta kuin suomalainen.

Samalla lomalaiset pyörittelevät mielessään päivän suurinta kysymystä eli sitä, mihin tänä iltana mentäisiin syömään. Mentäisiinkö siihen ravintolaan, johon tuttu suomalaispariskuntakin oli menossa, vai mentäisiinkö syömään rantakadulle, jossa voisi grillikanaa järsiessään katsella sataman veneitä ja valoja?

Illallisen jälkeen voitaisiin mennä siihen yhteen kahvilaan lähellä vanhaakaupunkia ja juoda siellä kupilliset paikallista kahvia, joka tulee hyvin pienessä kupissa mutta joka on todella vahvaa.

Toisaalta tällaisena iltana voisi kuvitella olevansa purjehtija, joka rantautunut satamaan pitkän purjehdusetapin jälkeen. Takana ovat merten tyrskyt, puuduttavan yksitoikkoiset päivät, polttava aurinko ja aava meri.

Nyt voi täydentää veneen varastoja, tavata uusia naamoja, käydä parturissa ja saada vaihtelua tylsäksi käyneeseen ruokavalioon. Muutaman päivän päästä on taas aika lähteä merelle, mutta nyt on hyvä hengähtää ja vaihtaa kokemuksia muiden purjehtijoiden kanssa.

Tunnelmallisten valojen äärellä ajatukset lennähtävät vieläkin kauemmas: aivan kuin olisin Japanissa. Istun veneessä, joka lipuu hiljalleen kauniisti valaistujen rakennusten ohi. Paperilyhdyt heijastuvat veteen, ja vuoret häämöttävät taustalla tummanpuhuvina. Ajoittaiset valojen liikkeet vuorilla paljastavat, että sielläkin on elämää. Korviin kantautuu laulua, joka ei muistuta mitään aiemmin kuultua - onko tuo japania? Elämä tuntuu olevan tässä ja nyt, lipuvan airojen ali, seuraavan niiden toistuvaa liikettä: mitä tästä ikinä tuleekaan - ja tuleeko koskaan mitään?

Mutta kun katson oikein tarkkaan, huomaan kaukana Uspenskin katedraalin. Olenkin Helsingissä. Mielikuvituskierros maailmalla päättyy, ja herään todellisuuteen viimeistään silloin, kun istun lätäkköön, joka on jäänyt kivimuurin päälle sateen jäljiltä.

Tuomiokirkollakin kuljeskelen takapuoli märkänä ja siunaan mielessäni pitkää villatakkiani, joka peittää onneksi aika paljon. Ei tarvitse noidenkaan turistien luulla, että rouvalle on tainnut käydä pieni vahinko.