Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kohtaamisia

Joskus on sellaisia päiviä, että ei tule käytyä missään muualla kuin ehkä kaupassa. Suomessa kassan täti (tai setä) on tällaisen päivän aikana ainoa vieras ihminen, jonka kanssa joutuu väistämättä kasvotusten - satunnaista naapurien tai tuttujen kohtaamista lukuun ottamatta. Intiassa epäsosiaalisimmasta päivästäkään ei selvitä ihan niin vähällä.

Aamulla soi ovikello vähän seitsemän jälkeen: watchman se siellä soittelee sanomalehtinippu käsissään. Lehtipoika oli keksinyt jonkun uuden säännön, jonka mukaan hän voi alkaa jakaa meille sanomalehtiä vasta elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen, ja watchman lupautui tuomaan meille sanomalehdet siihen asti. Vaikka aikaiset ovikellon soitot ärsyttävätkin, otan watchmanin ilolla vastaan, sillä hänen lehtipalvelunsa toimii paljon paremmin ja varmemmin kuin varsinaisen lehtipojan. Kaiken lisäksi, jos tavallista lehteä ei jostain syystä ole saatavilla, watchman tuo sen tilalla jonkun toisen vastaavan lehden.

Sitten alkaa roskienkerääjänaisen odottelu. Meillä syötiin eilen broileria, ja aamulla keittiössä tervehti ällöttävä roskapussin haju. Miten broilerin jäämistöt voivatkin alkaa haista niin pahalle yhdessä ainoassa yössä? En viitsi heittää roskapussia käytävään, koska se haisee niin kamalalle, joten vien sen parvekkeelle. Sitten alkaa kyttäily, ettei roskienkerääjänaisen ovikellon soitto vain pääse menemään sivu suun: musiikki ei siis saa olla siivotessa liian kovalla! Viimeinkin roskienkerääjänainen tulee, ja minun yllätyspakettini lähtee matkaan.

Sen jälkeen lähden kauppaan ja kävelen rappusia alas parkkipaikalle. Watchmanin vaimo on watchmanin perheen pienessä asunnossa, joka on suoraan portaita vastapäätä ja jonka ovi on aina auki - näin watchman ja/tai hänen vaimonsa näkevät kaikki, jotka portaissa liikkuvat. Vaimo huutelee kopperostaan, enkä ensin tajua, että hän huutelee minulle. Hän tiedustelee, kävivätkö tv-kaapelimiehet. Kun kerron, että kyllä kävivät mutta että emme halunneetkaan kaapelia, vaimo haluaa tietää, miksi. (Se olisi tullut liian kalliiksi, ja suurin osa kanavista olisi kuulemma kuitenkin ollut pelkkää roskaa.)

Tungen itseni autoon ja lähden matkaan. Talon kulmalla on vartijan koppi, ja vartija on jo tullut ulos kopistaan portin kulmalle viittilöimään: kulman takaa ei ole tulossa ketään, joten hän näyttää, että saan mennä. Useimmat vartijat vain istuvat tuolilla ja mulkoilevat kaikkia ohi kulkevia, mutta tämä yksi on poikkeuksellisen valpas ja tulee aina tarkkailemaan tilannetta, heti kun kuulee jonkun auton peruutusäänen. (Useimmissa intialaisissa autoissa alkaa kuulua joku hirveä renkutuslaulu, kun laittaa peruutusvaihteen päälle - niin meilläkin, huoh.) Kaveri on vähän hassun näköinen "baretti" päässään, ja minua alkaa naurattaa.

Ajan alueen pääportille, jossa odottaa kolme vartijaa lisää. He kaikki osallistuvat portin aukaisuun, ja olenkin monesti miettinyt, mahtaako portti olla raskaskin, kun sen avaamiseen tarvitaan niin monta kaveria. Vartijat tunnistavat auton, mutta katsovat silti hyvin tarkkaan, ketä autossa istuu. Tuntemattomat sisääntulevat autot pysäytetään ja kuskeilta kysytään, mihin oikein on matka. Sitten vartijat kirjoittavat paksuun kirjaan tarkasti ylös auton tiedot ja vierailuajankohdan, ehkä vielä jotain muutakin. Intialaiset tuntuvat rakastavan näitä aidattuja asutusalueita (gated community), mutta minä en tykkää siitä, että joku tietää aina, milloin olen menossa tai tulossa.

Liikennepoliiseja on lähes joka risteyksessä. Useimmiten heidän kanssaan ei tarvitse olla minkäänlaisessa kontaktissa, mutta joskus heidänkin kanssaan meinaa joutua tekemisiin. Kerrankin poliisi hakkasi pampulla automme kattoon, kun en pysähtynyt, vaikka poliisi oli niin käskenyt. Olin ajanut punaisia päin (kaikki muutkin tekevät täällä niin), ja poliisi oli näyttänyt minulle, että minun pitää ajaa tien sivuun. S. huusi vieressäni, että "aja vaan eteenpäin, älä pysähdy; se haluaa vain rahaa!" Ja minä tein työtä käskettyä ja painoin kaasua, jolloin poliisi hakkasi autoamme pampulla, kun ajoimme hänen ohitseen. Anoppi ja appiukko sattuivat istumaan takapenkillä, ja he vain ihmettelivät, mitä oikein tapahtui.

Kun pysähdyn liikennevaloihin, kerjäläiset heräävät ja alkavat kulkea autolta toiselle käsi ojossa. Tuijotan vain eteenpäin naama kivettyneenä, ja jonkin ajan päästä kerjäläinen tajuaa, että ei tältä ulkomaalaiseltakaan mitään heru ja siirtyy seuraavalle autolle.

Seuraavissa liikennevaloissa työvuorossa ovat katukauppiaat, jotka tyrkyttävät lasin takaa milloin mitäkin. Joku sanoi joskus, että katukauppiaiden tuotteet muuttuvat sesongin mukaan, mutta en ihan uskonut tätä, ennen kuin näin. Tällä hetkellä heillä on nimittäin myynnissä patterilla käyviä kärpäslätkiä ja värikkäitä sateenvarjoja, jotka ainakin ovat hyvin ajankohtaisia näin sadekautena - sateet vain puuttuvat. Aiempia "hitti"tuotteita olivat mm. keltaiset ikkunanpesuliinat ja riikinkukon sulat. Tuijottelen taas suoraan eteenpäin ja varon vilkaisemastakaan kauppiaaseen päin, ettei hän vain luule, että haluan ostaa jotakin. Lopulta valot vaihtuvat vihreiksi, ja matka jatkuu taas.

Kun pääsen kauppaan, parkkihallissa on ensimmäisenä vastassa kolme turvamiestä. Kaksi asettuu auton eteen seisomaan ja ryhtyy peilaamaan auton alustaa kapineella, joka muistuttaa jättimäistä hammaslääkärin peiliä. Yhdelle turvamiehelle pitää avata takakontti, jotta mies saa tutkia sen. Aikansa peilailtuaan ja tongittuaan takakonttia miehet antavat merkin: saa ajaa peremmälle parkkihalliin.

Näköpiirissä onkin jo vihreäasuinen mies, joka viittilöi ensin oikealla olevaan parkkiruutuun ja sitten suoraan edessäpäin olevaan ruutuun. Minä huidon autossa epätietoisena kummankin ruudun suuntaan ja kysyn, kumpaan pitää mennä, vaikka mies ei tietenkään kuule mitään. En edelleenkään saa selvää, kumpaan mies käskee ajaa, joten alan pysäköidä lähimpään, ja tämä näyttää kelpaavan miehellekin.

Kun olen paikallistanut kaupan sisäänkäynnin (olen joka kerta yhtä puusta pudonnut, vaikka olen käynyt tässä kaupassa vaikka kuinka monta kertaa), marssin kohti hissejä. Hissien edessä on ensin metallinpaljastin ja sitten koppi, johon siniseen univormu-sariin pukeutunut nainen minua viittilöi. Kädet ylös, jotta nainen saa tutkia, onko tullut lisää läskimakkaroita sitten viimekertaisen kopeloinnin, ja sen jälkeen: "open the bag, madam". Päällimmäisenä sattuu olemaan vähän käytetty nenäliinani, eikä naista tällä kertaa kiinnosta kurkkia sen alla olevia tavaroita, joten saan jatkaa matkaa.

Hissi tulee ja hississä on mies, joka operoi nappuloita. Kolmonen on painettu valmiiksi, joten minun ei tarvitse sanoa mitään. Hissiin tunkee myös kärrypoika, joka palauttaa ostoskärryjä markettikerrokseen, ja yhdessä nappulamies ja kärrypoika vaihtavat kuulumisia - tuliko Rajendra tänään töihin, ja miksiköhän ei.

Marketissa alan lappaa vihanneksia pussiin, kunnes huomaan, että siellä se taas on: irtopää. Olen käynyt viime aikoina tässä kaupassa arkipäivisin keskellä päivää, jolloin kaupassa on aika vähän asiakkaita. Vihannesten punnitsijanainen, joka jo tuntee minut, on tylsistynyt, ja hän seurailee hyllyn takaa, mitä minä tänään meinaan ostaa. Kun hän seisoo hyllyn takana leuka hyllyyn nojaten, eikä muuta ruumista näy, näyttää aivan siltä, kuin hyllyn päälle olisi laitettu irtopää. Kun olen valikoinut kaikki rehut, työnnän vihannespussit ostoskärryllä irtopäälle, joka alkaa punnita pusseja ja laittaa niihin hintalappuja. Lopuksi minä sanon suomalaiseen tyyliin "kiitos", vaikka täällä ei kukaan muu tunnu minkäänlaista kiitelemistä harrastavan.

Jossakin vaiheessa ostosten tekoa osun taas samalle neliömetrille kuin siivoajanainen, joka luuttuaa lattioita. En ymmärrä, miksi lattioita pitää luututa koko päivä läpeensä: ovatko intialaiset asiakkaat niin sotkuisia, että siivous kerran päivässä ei riitä, vai onko tämäkin nainen taas jonkinlainen "työllistetty", jolle on vain keksitty jonkinlaista tekemistä. Joskus tämä nainen tunkee jopa keskelle kassajonoa ja sohii mopillaan kassalla seisovien asiakkaiden jalkoja.

Kassalla lataan tavarat hihnalle, jossa kassan setä tai täti ottaa hinnat, ja toinen työntekijä on hihnan toisessa päässä pakkaamassa tavaroita pusseihin. Joskus, jos kaupassa on oikein hiljaista, viereisellä kassalla toimettomana seisoskeleva myyjä saattaa myös haluta keskelle äksöniä, ja alkaa lappaa tavaroitani kärrystä hihnalle, jolloin minun ei tarvitse muuta kuin katsella vierestä ja miettiä, että tekisin saman asian itse paljon nopeammin. Niin ja tietysti - kaivaa lompakkoni esiin, kun sen aika tulee.

Kun työnnän kärryjä hissiin ja lähden kotia kohti, kohtaan samat ihmiset (paitsi turvamiehet) kuin tullessakin, mutta päinvastaisessa järjestyksessä.

Kun lasken kotona ostoskassit lattialle ja suljen oven takanani, tulee jostakin syystä aika yksinäinen olo. Mutta pian lähden lenkille, ja tapaan taas ainakin watchmanin ja/tai hänen vaimonsa, pihalla kirkuvan lapsilauman, barettipään, kolme pääportin vartijaa, liikennepoliisit, kerjäläiset ja katukauppiaat. :-)

7 kommenttia:

  1. Jestas kun siellä pitää käydä monta ihmistä läpi ennenkuin kauppaan pääsee! Onko mitään mahdollisuutta itse heittää sitä roskapussia pois, vai onko se mahdollista vain watchamnin kautta?Entä jos hän sairastuu?
    Ainakin asutte turvallisella alueella,kun on noin monta vartijaa....

    Aika paljon kummallisia ammateja on joissain maassa,niinkuin tuo punnitsijapää ja sen sellaiset.Täällä jossain harvoissa (muttei kaikissa, onneksi..) supermarketeissa on ihminen,joka pakkaa tavarat ja sitten vielä ihminen uloskäynnissä,joka on katsovinaan sitä kuittia, aika turhia hommia kummatkin...

    VastaaPoista
  2. Kiva kirjoitus! Tulee ikävä Intiaa. Kiitos taas kerran :)

    VastaaPoista
  3. Yaelian, joo, ei ole ihan yksinkertaista tämä kaupassa käynti. :-) Mä olen jo luovuttanut tuon roskapussin kanssa ja alistunut odottelemaan sitä roskienkerääjää... Jos ei se jostain syystä tule, vien roskapussin käytävään tai parvekkeelle, vähän tilanteesta riippuen. Ehkä se tulee sitten seuraavana päivänä.

    Heh, kummallisia ammatteja todellakin löytyy täältä maasta! Tuon kuittien leimaajan unohdinkin, kun sitä ei tuossa nimenomaisessa kaupassa ole - monessa muussa kylläkin on.

    Ovenavaajan ammatti on minusta kanssa aika outo: lähes joka kaupassa on nimittäin ovella mies, jonka tehtävänä on vain avata ja sulkea ovea asiakkaille koko päivä! Mahtaa olla tylsää puuhaa!

    Simran, kiitos. :-) :-)

    VastaaPoista
  4. Olipa hupaisa - ja tutun kuuloinen- kirjoitus taas jalleen!

    VastaaPoista
  5. Anna, sanonta 'kaupassa käyminen' saa Intiassa ihan uuden merkityksen...:-)

    VastaaPoista
  6. Löysin blogisi tänään ja lukaisin kaikki kirjoitukset yhdeltä istumalta. Kirjoitat kyllä hauskasti ja mielenkiintoisia asioita Intiasta, kiitos näistä ihanista tarinoista! :)

    VastaaPoista
  7. Minna, kiitos ihan hirmuisen paljon. :-) Ja kiitos, kun kävit kommentoimassakin!

    VastaaPoista