Onni on kuin pilvi: jos sitä tuijottaa tarpeeksi pitkään, se katoaa.


keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Yöllinen pikkupyykkijahti ja vajaamielisiä ihmisiä

Viime viikolla koettiin iloisiakin hetkiä, sillä meille tuli erittäin toivottu perheenjäsen: pesukone! Heti kun asentaja oli lauantaina käynyt asentamassa koneen paikoilleen, minä pidin oikein pyykinpesuorgiat ja pesin useamman koneellisen pyykkiä ajattelematta ollenkaan, että meidän pyykinkuivaustilat eivät ole kovinkaan suuret. Loppujen lopuksi pyykkejä taisi roikkua kuivumassa jääkaapin ovenkahvassakin! :-D

Lauantaina oli leppeän tyyni ilta, kun ripustelin viimeisiä pyykkejä narulle. Ajattelin, että pyykit kuivuisivat yöllä mukavasti, ja aamulla voisin vain korjata valmiin sadon narulta pois. Pyykkipojatkin loppuivat kesken, joten pyykit jäivät narulle vähän miten sattuu. Yöllä kolmen aikaan heräsin kummallisiin ääniin: ikkunaluukut hakkasivat tuulessa. Väänsin itseni ikkunan ääreen ja tajusin, että siellähän tuulee ihan kauheasti! Unet kaikkosivat saman tien, kun muistin narulle ripustamani pyykit - olisikohan narulla enää yhtään vaatekappaletta jäljellä!? Syöksyin parvekkeelle ja vaikka pyykit olivatkin aika mytyssä ja osa oli pudonnut parvekkeen lattiallekin, näytti kuitenkin siltä, että vaatteet olivat yhä tallessa. Vilkaisu parvekkeen kaiteen yli pihamaalle osoitti kuitenkin toista: pihamaalla oli jonkun valkoista pikkupyykkiä - minun alushousuni tietenkin! Tuli hirveä hätä mennä pelastamaan ne heti pihalta, oli kello mitä oli! S:kin oli tällä välin herännyt ja istui tikkana ihmettelemässä, mitä oikein puuhailin. "Et sinä voi tähän aikaan ulos mennä", hän sanoi. "Koirathan syövät sinut elävältä." Ja totta tosiaan - koirat haukkuivat ihan villeinä. Mutta mitäpä sitä ei pyykkiensä eteen tekisi!

Kuivuvathan ne pyykit tietysti näinkin. Kuva Hyderabadista läheltä Birla Mandirin temppeliä.

Hiippailin ulos ja pihalle toivoen, ettei vain kukaan tulisi vastaan, sillä olin varmaan melkoinen näky; olinhan suoraan sängystä noussut. Pihalla näkyi muutakin valkoista ja menin ensiksi tarkistamaan, mikä vaatekappale se oli - miesten hihaton aluspaita; ei ole meidän. Seuraavaksi menin kääntelemään sitä vaatetta, jonka perään alun perin olin lähtenytkin: eivät ne olleetkaan alushousut, vaan vain joku huivi - eikä sekään ollut meidän. Jonkun toisen valkopyykit olivat siis näköjään lähteneet liikenteeseen! Silmäilin vielä pikaisesti, näkyisikö pihalla vielä muuta pyykkiä. Ei näkynyt, joten hiippailin taas vähin äänin takaisin kotiin. Kun olin tuonut pyykit parvekkeelta turvallisesti sisätiloihin, painuin takaisin nukkumaan. Aamulla herätessäni tajusin, että olisi kannattanut yöllä vähän enemmän miettiä eikä sännätä ulos heti, kun näkee siellä jotakin muka itselleen kuuluvaa:enhän minä edes ollut pessyt edellisenä päivänä valkopyykkiä - kuinka ne valkoiset vaatekappaleet siellä pihalla siis olisivat voineet ollakaan meidän!

Palosammutuskalustoa juna-asemalla.

Eilen läksin kaupunkiin mielessäni kaksi motiivia: löytää jumppamatto ja ottaa selville bussiasemista ja bussien aikatauluista. Haaveissa oli jopa löytää jonkunlainen reittikartta tai aikataulukirja, vaikka arvelinkin jo etukäteen, että en sellaista tulisi kuuna päivänä täältä löytämään. Asiaa netistä tutkittuani huomasin, että voisin löytää jumppamaton samalta suunnalta, jossa bussiasematkin olivat. Ajoin siis junalla Kachigudan asemalle ja matka kesti melkein 50 minuuttia. Joku oli joskus tainnut mainita minulle, että nuo tuon suunnan alueet eivät ole Hyderabadissa kovin hyvää seutua. Miten niin eivät ole hyvää seutua - mistä sen muka tietää?

No kyllä sen vaan tietää - jopa pullossa kasvanut suomalainenkin. Heti kun astuin Kachigudan rautatieasemalla ulos, näin, miten erilainen paikka se oli verrattuna niihin alueisiin, joilla olin aiemmin pyörinyt. Kaikkialla oli kamalan sotkuista, virtsa haisi ja roskakasoja lojui ihan joka puolella; ilma oli paksua ja todella saasteista; elämä oli paljon "maalaismaisempaa" - täällä näki semmoisiakin kulkupelejä, joita en muualla Hyderabadissa ole nähnyt, mm. polkupyöräriksoja ja härkävankkureita - ja ihmiset olivat... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... hieman erikoisia. Suoraan sanottuna aloin jo epäillä, että suurella osalla oli joku ruuvi erittäin löysällä. Normaalisti en ehdoin tahdoin menisikään alueille, jotka paikallisten mielestä eivät ole suositeltavia, mutta kun ukko ei ole vieläkään saanut hankituksi autoa - mitäpä sillä tekisikään, kun itse on Nepalissa - halusin selvittää bussilla liikkumisen mahdollisuutta, koska juna-asemalle on meiltä niin paljon matkaa. Mikään saituri tai penninvenyttäjä en todellakaan ole, mutta minun mielestäni on ihan turha maksaa satoja rupioita jostakin taksista tai autoriksasta, jos saman matkan pääsee junalla tai bussilla muutamalla rupialla.

Kukkuu! Onko siellä alla joku?

Suurimman osan ajasta sain kyllä kävellä tuollakin ihan rauhassa, vaikka huutelua olikin paljon. Suurin osa oli ihan harmitonta "hello"-tyyppistä huutelua (mitä iloa joku muuten saa siitä, että huutaa "hello" ulkomaalaiselle?), mutta jotkut naisihmiset tulivat ihan naaman eteen ilkkumaan jotakin. Jos yritin kävellä heidän ohitseen, he astuivat eteeni, ja jos käskin heitä häipymään, he matkivat ivallisesti sanojani ja nauroivat räkäisesti päälle. Kaikkein vastenmielisin tapaus sattui Mahatma Gandhin bussiasemalla, jossa meinasin istahtaa hetkeksi yhdelle penkille, jonka toisessa päässä istui yksi pariskunta. Kun lähestyin penkkiä, nainen arvasi aikeeni, ja hän rupesi sättimään minua suureen ääneen ja sylkäisi penkille, jolle olin meinannut istua. Mies yritti mutista naiselle jotakin, mutta nainen läimäytti miestä päähän. Minä olin hämmentynyt, mutta suututti kuitenkin sen verran, että mulkoilin naista niin vihaisesti kuin vain osasin, ennen kuin läksin kävelemään.

Bussiasema sinänsä oli ihan siisti ja iso - Wikipedian mukaan se on Aasian viidenneksi suurin bussiasema.
Asemalla oli televisioruutuja viihdyttämässä bussia odottelevia ihmisiä. Joillakin juna-asemillakin on näitä telkkariruutuja, ja esimerkiksi eilen Malakpetin asemalla, josta palasin kotiin, kaikki ukot tuijottivat silmä kovana telkkarista tulevaa telugukomediaa ja nauraa höröttivät kuorossa hauskan kohtauksen jälkeen. Yhdet pojat halusivat jopa lisää volyymia, mutta ongelmana oli se, että tv-ruutu oli noin kahden ja puolen metrin korkeudella. Pojat suunnittelivat jo kiipeävänsä toistensa olkapäille, ja minä tietysti seurasin suurella mielenkiinnolla, toteuttaisivatko pojat suunnitelmansa. Eivät sitten kuitenkaan tainneet kehdata, kun laituri oli täynnä ihmisiä.

Jokohan se bussi lähtisi?

Bussiasemalla oli paljon pieniä ja siistejä kojuja, joissa myytiin elintarvikkeita, juomia, kirjoja, kasseja ja lahjatavaraa. En taas tiedä, olisinko saanut ostaa täältäkään vettä (ainakaan rautatieasemilla en kuulemma saa ostaa vettä, koska vesipullo voi olla uudestaan käytetty ja täytetty jollakin epäkelvolla vedellä), mutta jano oli niin kova, että oli pakko.

Olisinpa saanut tämän kaksipyöräisten parkkipaikan kokonaan kuvaan! Alue oli aivan uskomattoman iso, ja moottoripyöriä ulottui silmänkantamattomiin.

Mitään tietoa aikatauluista ja bussireiteistä ei tietenkään löytynyt, ja loppujen lopuksi onnistuin kävelemään Koti-nimisen bussiasemankin ohi, josta olisi lähtenyt kaupunkibussi kotiin. Tämänkin bussinumeron olin saanut selville eräästä ansiokkaasta Hyderabad-blogista - onneksi sentään löytyy tämmöisiä yksityisiä ihmisiä, jotka viitsivät nähdä vaivaa julkisista kulkuvälineistä tiedottamisen eteen, kun julkisen puolen toiminta on niin heikkoa. Jumppamatto sentään löytyi, mutta kuntosali jäi vielä tsekkaamaatta, kun Sathishilla meni eilen niin myöhään töissä.

4 kommenttia:

  1. Onnea pesukoneen johdosta ja kyllä tuo sun pyykkiseikkailu yöllä nauratti!

    Aimamoisia kokemuksia sulla siellä on.Kiva nähdä jotain niistä kuviesi kautta.Aika paha kyllä se sylkevä nainen, tiedätkö miksi? Tai riittääkö syyksi että on valkoinen ulkomaalainen? Hyvä että jumppamattokin löytyi.

    VastaaPoista
  2. Yaelian :-D Olen tosi onnellinen pesukoneesta!

    En tiedä, miksi se nainen oikein sylki, vaikka yritin kysellä taas näiltä tutuiltakin. S. arveli, että jos se oli joku kerjäläinen ja mä olin menossa "niiden reviirille", mutta ei se musta kyllä ihan kerjäläiseltä näyttänyt - tosin mistäs niitä tietää. Varmaan suurin syy oli se, että olin ulkomaalainen, mutta en tiedä, mitä muuta siinä oli takana.

    Jumppamatto on testattu. :-) Vähän ohut se on, mutta menettelee, kun kääntää sen kaksin kerroin.

    VastaaPoista
  3. Taytyy kylla sanoa, etta olet rohkea nainen kun yksin liikut ihan melkein missa vaan!

    VastaaPoista
  4. Suzhouren, joku voisi sanoa myös, että TYHMÄ... :-D

    VastaaPoista