Avioliitto on vain hienompi ilmaus sille, että adoptoi aikuisen miehen, jota tämän vanhemmat eivät enää huoli.


maanantai 30. maaliskuuta 2009

Ahdistavia ajatuksia

Ihan ensimmäiseksi pitää saada sydämeltäni yksi karmaiseva näky, joka osui silmiini eilen, kun olimme liikenteessä Hyderabadin keskustassa. Täällähän on ihan tavallista, että ihmiset nukkuvat ihan missä sattuvat; liikenneympyröiden keskellä olevilla nurmilänteillä tai ylipäänsä millä tahansa nurmikolla, kovalla ja likaisella jalkakäytävällä puolen metrin päässä liikennevirrasta, rautatieasemalla, autoriksan penkillä - siis todellakin ihan missä tahansa. Joskus ensimmäisiä kertoja kadulla nukkuvia ihmisiä nähdessäni kysyin tyhmänä, miksi heidän pitää nukkua kadulla - eivätkö he voi mennä koteihinsa nukkumaan! Vastaus oli joustinpatjaan tottuneelle suomalaiselle karu: näillä ihmisillä ei ole välttämättä lainkaan kotia, missä he voisivat nukkua. Ulkona nukkuja saattaa myös olla työn raskaan väsyttämä tai esimerkiksi sairaalaan läheistään katsomaan tullut omainen, jolla ei ole varaa majapaikkaan. Sairaaloiden ulkopuolella näitä nukkujia näkeekin suurin laumoina.

Eilen ajoimme yhtä todella vilkasliikenteistä monikaistaista katua, jonka keskellä on noin puolen metrin levyinen nurmikoroke. Yhtäkkiä näin auton ikkunasta, kuinka eräs vanha mies retkotti puoliksi nurmikolla ja puoliksi ajokaistalla. Kuka tahansa voisi ajaa miehen ylitse, jos ei huomaisi miestä ajoissa! Minä en saanut järkytykseltäni sanaa suustani, vaan käännyin vain kauhistuneena katsomaan takaikkunasta pohtien, mahtoiko mies vain nukkua vai oliko hän peräti kuollut. Muut eivät miestä huomanneet, ja tuskin olisimme pysähtyneet, vaikka he olisivat miehen huomanneetkin. Jos taas olisin ehdottanut pysähtymistä, minulle olisi todennäköisesti vastattu, että mies varmasti vain nukkui, eikä tähän keskelle liikennettä voi muutenkaan pysähtyä, koska niin niitä onnettomuuksia vasta tapahtuukin.

Tuosta tapahtumasta tuli mieleeni uni, jonka näin muutama viikko sitten, kun haaveilin polkupyörän hankkimisesta. Unessa istuin ihan samalla tavalla auton takapenkillä, ja ikkunasta näin, kuinka joku nainen pyöräili tien sivussa. Yhtäkkiä nainen katosi näkyvistä, ja minä kurkotuin katsomaan, mihin nainen oikein hävisi. Seuraavaksi näin, että nainen makasi tiellä, auton yliajamana, ja pää ja muitakin ruumiinosia oli irronnut ja lentänyt tielle. Eikä yksikään auto pysähtynyt, vaan kaikki vain jatkoivat ajamista. Tuon unen jälkeen en ole puhunut polkupyörän hankkimisesta enää mitään.

Toinen ahdistava asia on ajatus öisestä tulipalosta. Tulipalon mahdollisuutta ei ole kiva ajatella kotona Suomessakaan, mutta täällä ahdistusta lisää vielä tämä seikka:

Kaikissa ikkunoissa on tukevat kalterit.

Kaltereiden tarkoitus on ilmeisesti pitää kutsumattomat vieraat ulkopuolella, mutta ihan samalla tavalla ne pitävät ihmiset sisälläkin, jos ovesta ei jostakin syystä pääse ulos.

Mitä siis teen, jos yöllä herään siihen, että oleskeluhuoneessa palaa, kun ainoa ovi makuuhuoneesta ulos on oleskeluhuoneeseen? Istunko sängylle kiltisti odottamaan, että loppuni tulee? Kaivanko jostakin salaisesta kätköstä ruuvimeisselin ja rupean ruuvaamaan kaltereita irti? Pitääkö minun varata sängyn viereen metallisaha, jolla saan sahattua kalterit poikki? Vai pitääkö minun siirtyä nukkumaan ulko-oven eteen, ettei tämmöisiä asioita tarvitse edes pohtia? Kai täällä palokuntakin on (vai onko!), mutta milloinkohan sekin mahtaa tulla?

Hyvää yötä ja kauniita unia.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Rannerenkaiden alkulähteillä

Rupesin kirjoittamaan torstain vanhakaupunki-kierroksesta postausta, mutta totesin aika pian, että ei tule kesää. Jos yritän tunkea kaiken asian samaan postaukseen, postauksesta tulee niin pitkä, että eihän sitä jaksa lukea erkkikään. Siksi täytyykin pilkkoa torstain tapahtumat ainakin kahteen postaukseen, ja aloitan itselleni mielenkiintoisimmilla kohteilla eli Charminarilla ja Laad Bazaarilla eli rannerengaskadulla. Toki muutkin paikat olivat mielenkiintoisia, mutta ne olivat enemmän historiapainotteisia, ja historia on aina ollut minusta kuolettavan tylsää. Historiasta huolimatta päivä oli ihana ja antoisa, mistä suurin kiitos kuuluu tietysti "oppaalleni" Kalyanille.



CHARMINAR
Charminarin rakennutti Mohammed Quli Qutub Shah vuonna 1591. Legendan mukaan Charminar tehtiin kiitoksena jumalalle, joka vapautti kaupungin ruttoepidemiasta. Charminar on moskeija, jossa on neljä minareettia - yksi joka kulmassa - ja kunkin minareetin korkeus on noin 50 metriä. Charminar on Hyderabadin tunnetuin maamerkki; eräänlainen Hyderabadin symboli.

Olen käynyt Charminarissa ennenkin vuonna 2005 ja oli aika mielenkiintoista huomata, miten erilaiselta tämä käynti tuntui verrattuna tuohon neljän vuoden takaiseen käyntiin. Silloin olin niin sanotusti pississä kaikkien käsivarressa roikkuvien kerjäläisten ja muiden ahdistelijoiden kanssa. Nyt olen jo ilmeisesti niin tottunut kaikkeen tähän häslinkiin, että en anna sen enää häiritä itseäni. Sekin että ulkomaalaiset joutuvat yleensä maksamaan pääsylipusta tällaisiin turistikohteisiin 10 - 20 kertaa enemmän kuin paikalliset, ei enää nostata mitään tunnekuohuja, kuten ensimmäisillä Intia-käynneillä. Ottaahan se vieläkin päähän, mutta maksettava vain on.

Tungosta Charminarin sisääntuloportilla.

Ylös Charminarin tasanteelle kiivetään pitkin hirveitä portaita, joiden porraskorkeus on ainakin 40 senttiä. Portaat ovat kamalan kapeatkin, ja ohittaminen onnistuu vain erityisillä levennyksillä. Jos siis ei halua astua sivuun lepäämään, on vain pakko yrittää puuskuttaa eteenpäin, jotta takana tulevat eivät joutuisi odottelemaan. Ylös ja alas mennään eri reittiä.

Tässä kuvassa mennään jo alaspäin...

Ei niitä portaita nyt niin hirveästi ollut, mutta sen verran kuitenkin, että kapuaminen pani puuskuttamaan. Pohdinkin ääneen, että kyllä täällä jonkunlainen hissi saisi olla, jolloin takanani tulleista kolmesta nuorukaisesta yksi sanavalmis kaveri tokaisi, että "kyllä me hissi tehdään, jos sinä rahoitat"... :-D

Näkymä ylhäältä Charminarista. Joku vastaavanlainen kuva on taidettu nähdä aiemminkin ruokablogissani.


Charminarin ympäristön vanhakaupunki on muslimivoittoista aluetta, ja muslimeja arvioidaan olevan tällä alueella 60 - 70 prosenttia. Katukuvassa määrä näkyy todella selvästi niin burqaan pukeutuneina naisina kuin poliisien määränäkin. Poliiseja alueella on paljon siksi, että vuonna 2007 Mecca Masjidiin, yhteen Hyderabadin vanhimmista moskeijoista, tehtiin pommi-isku, jossa kuoli 14 ihmistä. Myöhemmin samana vuonna Lumbini-puiston ympäristöön tehtiin kaksi pommi-iskua, joissa kuoli 42 ihmistä. (Tämä on muuten juuri se samainen paikka, jossa kerroin joutuneeni ottamaan kamerallani kuvankin puiston sisääntuloportin turvatarkastuksessa). Terrorismiongelma ei olekaan hyderabadissa mikään tuulesta temmattu juttu, vaan ihan todellinen ongelma, ja siksi massiiviset turvatoimet kaikkialla voikin ehkä ymmärtää. Ja osaksi juuri tästä syystä minuakin aina varoitellaan menemästä yksin joillekin alueille.

Charminarin uumenissa.

Hedelmäkärryjä ja autoriksoja.

Laad Bazaar on heti Charminarin kupeessa oleva alue, tai oikeastaan yksi katu, josta erkanee pieniä kujia. Alueella myydään varsinkin rannekoruja, mutta myös mm. sareja ja helmiä. Heti kadun alkupäässä teki mieli ottaa ritolat - niin kovaäänisesti myyjät yrittivät herättää huomiomme ja saada meidät kadulta kauppaan.

Käveltyämme katua vähän pidemmälle myyjätkin alkoivat käyttäytyä ihmismäisesti, ja saatoin ruveta ajattelemaan jopa kauppaan sisälle astumista. Minusta on mukava mennä semmoiseen kauppaan, jossa myyjät istuvat oviaukossa juomassa kahvia ja turisemassa mukavia ja tuskin päätään kääntävät, kun astun kauppaan sisään. :-D

Mun kamera sekosi ihan täysin tämän väriloiston keskellä.

Vaikka en koruista juurikaan perusta, pitihän minunkin jonkunlainen rannekoru saada, kun kerran täällä olin. Ostaminenkin oli niin helppoa, kun Kalyani hoiti tinkimispuolen. Minä en ole koskaan oikein tajunnut tinkimisen ideaa, enkä tiedä mitään turhauttavampaa kuin jostakin tuotteen hinnasta jankkaamisen... Tällä kertaan saatiin pulittaa noin 4,5 euroa (300 rupiaa) kahdelta korulta - Kalyani osti nimittäin itselleen samanlaisen korun muistoksi tästä päivästä. :-)

Sain myös oppitunnin siitä, miten tällainen vähän ahdas koru tungetaan käteen: käteen laitetaan muovipussi, jonka avulla koru liu'utetaan ranteeseen samalla, kun kämmentä puristellaan toisella kädellä "kasaan" korun tieltä.

Tämmöinen rannerengas mukaani tarttui.

Paikallisen ihmisen mukanaolo tuo joskus mukanaan semmoisenkin ilon, että saattaa päästä näkemään jotakin sellaista, mitä ei ehkä muuten tulisi nähneeksi. Kalyani halusi näyttää minulle, miten näitä rannerenkaita valmistetaan, ja hän vei minut sivukujalle, jossa hän tiesi näitä rannekoruja valmistettavan.

Sieltä löysimmekin yhden paikan, jossa porukka oli palannut lounaalta, ja pääsimme katselemaan renkaiden tekoa.

Rannerenkaiden valmistuksen ensimmäisessä vaiheessa tarvitaan metallilankaa ja vaaleaa lakkaa, jota saadaan (luemma ja luemma) fiikuspuissa elävien sellakkahyönteisten eritteestä. Lakkaa kuumennetaan sen verran, että sitä pystytään muovailemaan, ja lakasta hakataan ohut nauha. Nauha kierretään metallilangan ympärille ja päät liitetään yhteen, jolloin korun pohja on valmis. Jos halutaan pohjaväriksi muu kuin valkoinen, lakkaan lisätään väriä.

Myöhemmin lakkaa pehmennetään taas hieman lämmittämällä, ja renkaaseen painellaan koristeet ja maalaukset.

Kun otin valokuvia, kuvassa oleva mies kävi kaivamassa laatikosta käyntikortin, jotta lähettäisin kuvat heillekin. Minä lupasin pyhästi toimittaa heille kopiot ja mietin, että kunpa muistaisin Suomeen päästyäni postittaa ne. Vasta illalla tajusin, että minähän asun nyt täällä, ja voisin kipaista viemässä kuvat herroille vaikka ihan itse... :-D

Vaateostoksilla Laad Bazaarissa.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Synttäritunnelmia

Voi kun olisi niin paljon päivittämistä tähän blogiin, mutta aloitetaan nyt tärkeimmästä, eli meikäläisen synttäreistä. :-) Niitä vietettiin eilen, joten tässä synttäripäivän tunnelmia, enimmäkseen kuvina.
Synttäripäivän aamu valkeni pitkästä aikaa kauniina ja aurinkoisena. Pyykitkin olivat yön jäljiltä kuivat - ja vielä narullakin! :-D

Joillekin sängystä ylös pääseminen on aina yhtä vaikeaa.

Hei voisitteko sammuttaa ne valot. Mä haluaisin vielä nukkua!

Kun tukka oli saatu ojennukseen ja vappunaamari vedetty naamaan, lähdettiin ostoksille.

S. halusi ostaa minulle synttärin kunniaksi uusia vaatteita, enkä minä tietenkään vastustellut. Aamupäivä kuluikin vaatekaupoissa, kun kaupatkin avasivat vasta kello 11, mitä ei ollenkaan tiedetty. Välillä kävin hieman lepäämässä kotona, minkä jälkeen läksin uudestaan yksin kaupoille. S. nimittäin lähtisi illalla Suomeen, ja aikomus oli ostaa jotakin viemistä kotijoukoille. Koska olin liikenteessä yhden taksikuskin kanssa, en kehdannut ajella niin monessa kaupassa kuin olisin halunnut, vaan yritin löytää tuliaiset parista liikkeestä. Jokainen varmaan tietää kokemuksesta sen, että silloin kun on pakko löytää jotakin, mitään ei varmasti löydy. Mukaan tarttui kuitenkin lopulta jotain, joka sai kelvata.

Kotiin palasin taas kuuden jälkeen, ja pian soi ovikello. Kotijoukot olivat kertoneet lähettäneensä minulle Suomesta synttäritervehdyksen, mutta olimme jo hieman luopuneet toivosta, että tervehdys tulisi perille ollenkaan, ja jos tulisikin, lähetyksestä ainakin varmasti puuttuisi jotakin. Olinkin aika hämmästynyt, kun oven takana oli tuohon aikaan mies, joka oli tuomassa synttäripakettiani - vieläpä täsmälleen oikeana päivänä! Pakettia ei oltu edes avattu, vaan paketti tuli perille juuri sellaisena, kuin se oli Suomesta lähtenytkin.

Paketista löytyivät mm. siskon tekemät patalaput, joiden "tuotemerkkeinä" toimivat laput lämmittivät mieltä kovasti. Äiskä ja iskä lähettivät enkelikorun, jonka he toivovat tuovan minulle suojelusta, kun seikkailen täällä milloin missäkin. Paketin lisäksi erityisen ilahtunut olin videotervehdyksestä, jossa kummitytöt perheineen laulavat onnittelulaulun vielä hieman aamu-unisina... Lämpimät ajatukset kostuttivat silmäkulmat: ihana kotiväki! :-)

Pian paikalle ilmestyivät myös Sathish ja yksi toinen serkku, sillä meidän oli tarkoitus mennä ulos syömään. Synttärikakun hankkiminenkin oli käynyt jossakin vaiheessa mielessäni, mutta olin sitten tyrmännyt ajatuksen, koska pelkäsin, että joutuisin syömään kakun yksin. Yllätys olikin melkoinen ja erittäin mieluinen, kun Sathish kaivoi kassistaan kakun ja kynttilän! Kakun päälle oli jopa pursotettu synttärionnittelut minulle, eikä yhtään haitannut, vaikka nimeni olikin väärin kirjoitettu... :-)

Talosta ei löytynyt kakkulapiota, riittävää määrää samanlaisia lautasia (koska olen hajottanut jo aika monta) eikä edes tulitikkuja kynttilää varten. Lopulta kaavin kokoon aika sekalaisen lautaskokoelman, kakkulapioksi dosa-lastan ja kynttilään tulen kaasuliedestä, jotta pääsimme seuraavaksi puhaltamaan kynttilää.

Kattauspuoli ei kuulu mun vahvuuksiini. :-D

Puhaltamisesta ei meinannut tulla oikein mitään, sillä pojat taputtivat ja lauloivat Happy Birthdayta samalla, kun yritin puhaltaa kynttilää, ja minua nauratti kauheasti niiden omintakeinen laulutyyli! :-D Sen takia unohdin myös toivoa jotakin, mikä harmittaa nyt ihan vietävästi!

Vihdoin kynttilä saatiin kuitenkin sammuksiin, ja pääsimme maistelemaan kakkua.

Jaossa oli näköjään vain seisomapaikkoja. :-O

Vielä ennen lentokentälle menoa menimme syömään ravintolaan, jonne johti tämmöinen tunnelmallinen katu.

Ilta päättyi lentokentälle, jossa hyvästeltiin S. Vajaan parin viikon päästä nähtäisiin!

Joskus lentokoneesta saa ihastella tämmöistä auringonnousua...

Kuva on otettu tulomatkallamme Intiaan.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Koeajolla

Lauantai-iltana se sitten vihdoinkin tapahtui: menimme autokauppaan! Ukkelilla oli mielessä kaksi automallia, joihin oli tarkoitus tutustua. Minusta olisi parempi hommata joku vanha ja lommoinen kottero, jonka kanssa ei olisi niin väliä, vaikka rouva sillä vähän törmäilisikin. Ukkeli kuitenkin haluaa uuden kahdesta syystä: sen jälleenmyyntiarvo on parempi kuin käytetyn auton ja - ennen kaikkea - uuden auton ostaminen on turvallisempaa kuin käytetyn auton, ellei sitten tunne myyjää todella hyvin tai itse tiedä autoista paljon. Yksi ukkelin kaveri oli esimerkiksi äskettäin ostanut käytetyn auton, ja yhtenä päivänä autosta olivat menneet jarrut kokonaan!

Toisella autolla läksimme sitten koeajolle, kun minä olin ensin selvittänyt oleellisimmat asiat, eli onko autossa cd-soitin, ilmastointi ja tarpeeksi tilaa kauppakasseille! :-D Muuten auto saa mieluusti olla mahdollisimman pieni, jotta siinä olisi mahdollisimman vähän pinta-alaa - toisin sanoen mahdollisimman vähän kohtia, joilla voi osua johonkin...

Tuonne sekaan mun pitäisi päästä.

Autokaupan autokuski ajoi auton kaupan oven eteen, ja ukkelin serkku käski minun hypätä kuskin paikalle. Autokuski katseli minua epäileväisesti mulkoillen ja myyjäkin oli hieman pelokkaan näköinen kysellessään, että "tunteeko madam tämän vasemmanpuoleisen liikenteen ja ajotavan miten hyvin...?" Pulinat pois ja menoksi! Autokuski kävi etupenkille ja ukkeli ja serkku takapenkille. Kesken ajon takapenkiltä kuului vielä kolmaskin ääni, ja kun katsoin peilistä, huomasin, että automyyjäkin oli vääntänyt itsensä mukaan. Siellä se istui takapenkillä kansioitaan pelokkaasti puristellen. :-D

Koeajo sujui oikein hyvin, joten ihan suotta miehet niin kovasti pelkäsivät. Autoasia viedään toivottavasti loppuun keskiviikkoon mennessä, mutta seuraava ongelma onkin sitten odottelu: eihän autoa sieltä kaupasta noin vain heti mukaan oteta, kuten minä olin kuvitellut, vaan odotusaika on ainakin kolme, neljä viikkoa, luultavasti kauemminkin. Kuinka minä jaksaisin odotella?

Ukkeli lähtee keskiviikkona käymään Suomessa, ja minä olen tehnyt jo jonkin aikaa listaa niistä tavaroista, jotka hänen täytyy tuoda sieltä mukanaan. Listan kärjessä ovat tietysti Weetabixit, ja muutenkin lista on aika ruokapainotteinen. Myös minun koruni pitää tuoda, jotta saan välillä ripustaa jotain kultaista kaulaani ihan anopin mieliksi. Saa nyt nähdä, mitä ohjelmaa keksin siksi ajaksi, kun ukkeli on Suomessa. Eilen meillä kävi yksi ukkelin tuttu vaimonsa kanssa, ja vaikka tuo vaimo alkuun hieman arkailikin puhua englantia ja ujosteli minua muutenkin, tulimme loppujen lopuksi oikein hyvin juttuun. Torstaina hän lupasikin viedä minut katselemaan vanhaa kaupunkia, ikkunaostoksille ja ehkä myös maistamaan iranilaista teetä. Tuskin maltan odottaa!

Ei ole aavistustakaan, keitä nämä ihmiset ovat! :-D Tämä hilpeä kolmikko vain halusi yhtenä päivänä, että otan heistä kuvan...

Kuntosaliasia on edelleen auki, vaikka kävimmekin ukkelin serkun kanssa katsastamassa salin yhtenä iltana viime viikolla. Olihan paikka oikein hieno; laitteet olivat niin viimeisen päälle ja jokaiselle suunnitellaan oma kunto-ohjelma, ravitsemusohjelma, rasvaprosentit mitataan jne. Mutta... Jokin siinä vain tökki. Jos en tykkää kuntosalissa käymisestä Suomessakaan, miten minä nyt yhtäkkiä täällä alkaisin siitä tykätä. Minusta on vastenmielistä tuijottaa itseään peilistä, kun yrittää olla putoamatta juoksumatolta tai nostelee jotain puntteja hiki valuen. Lenkillekin tekisi kovasti mieli, mutta täällä ongelmana ovat lämpötilat: lenkille pitäisi lähteä aamulla kuudelta, jotta olisi edes jotenkin siedettävät oltavat, ja minä en todellakaan ole mikään aamulenkki-ihminen. Kerran käytiin yhdessä puistossa lenkillä puoli kymmeneltä aamulla, ja puolen tunnin juoksun jälkeen minä olin jo ihan kypsä tapaus. Vielä tunti lenkin jälkeenkin naamani oli edelleen niin punainen, että näytin siltä kuin olisin ottanut aurinkoa kaksi vuorokautta putkeen ilman mitään suojakertoimia.

Tällä asutusalueellakin on oma kuntosali, mutta sinne menokaan ei minua kauheasti innosta, vaikka kuntosali on oikein siisti ja ilmastoitu.

Watchmanin poika näyttää mallia.

Tänään aion kuitenkin taas kaivaa ostamani jumppamaton esiin ja jumpata omassa kotikuntosalissani, eli yhdessä tyhjässä makuuhuoneessa! :-)

perjantai 20. maaliskuuta 2009

Uneton Hyderabadissa

Mikähän ongelma minulla mahtaa oikein olla, kun uni ei tule silmään sitten millään. Viime yönä pyörin sängyssä puoli neljään asti, jonka jälkeen nukuin kymmentä vaille seitsemään. Tänä yönä meni vielä heikommin: piehtaroin sängyssä vajaaseen kolmeen, jonka jälkeen päätin luovuttaa ja nousta ylös. Rupesin tekemään jogurttia, kun se oli illalla unohtunut - nythän minulla oli hyvää aikaa! Mieleeni muistui se kerta teini-ikäisenä, kun vielä vanhempien luona asuessani rupesin leipomaan yhden aikaan yöllä pullaa. Äiti ihmetteli kovasti, kun heräsi kolmen aikaan yöllä tuoreen korvapuustin hajuun. :-)

Näkymä meidän pikkuparvekkeelta yön tunteina.

Sen verran heikkoa nukkumiseni on viime aikoina ollut, että talon yörutiinit ovat tulleet jo melko tutuiksi. Joskus illalla seitsemän, kahdeksan aikoihin talo hiljenee, kun pihalla mekastaneet lapset menevät koteihinsa. Autoja ja moottoripyöriä tulee silloin tällöin parkkipaikalle, ja joku oikein urpo saattaa vielä soittaa torveakin tullessaan, vaikka alueen kaduilla on vaikka kuinka monta "no horn" -kylttiä. Päivän viimeisten junien pillin vihellys kuuluu hiljaisuuden keskeltä meillekin selvästi, ja minä mietin, minkäköhänlaista väkeä junassa siihen aikaan matkustaa. En kyllä lähtisi junalla iltamyöhällä matkustamaan, ainakaan yksinäni.

Jossakin vaiheessa alkaa hiljaisuus, joka muodostuu ilmastointilaitteiden huminasta, tuulettimista ja sirkkojen (?) sirityksestä.

Justin Timberlakekin on vielä hereillä.
"Nyt nukkumaan", se sanoo ihan selvästi.

Hiljaisuutta jatkuu tuonne noin kello kolmeen, jolloin alkaa koirien haukkuminen. En oikein tajua tuota koirien logiikkaa: pitääkö niiden maata kaiket päivät, jotta jaksavat sitten yöllä mekastaa?

Kello on neljä ja ketään ei näy. Naapurin ovessa näkyy muuten pussukka, joka on tarkoitettu sanomalehdelle. Lehtipoika ei kuitenkaan koskaan jaksa laittaa lehteä tuohon pussukkaan, vaan mätkäisee sen aina oven edustalle.

Jossakin vaiheessa koirien kuoroon liittyy myös kukko, ja myöhemmin myös kaikenlaiset linnut aloittavat oman ohjelmanumeronsa. Seuraavaksi - aivan liian aikaisin - läheisestä moskeijasta alkaa kuulua rukouskutsu, joka yleensä herättää minut aina, jos olen unohtanut ikkunan auki.

Yö on melkein ohi, sanoo mikron kello.

Pikkuhiljaa käytäviltä alkaa kuulua tihenevässä määrin askelten ääniä, kun ihmiset lähtevät töihin ja kuka mihinkin. Hissin metalliovi narisee ja autojen ovet paukkuvat.

Kello on kuusi ja aamu alkaa sarastaa.

Sitten alkaa se: intialaisten aamiaisten ja ilmeisesti evääksi lähtevien lounaidenkin valmistus. Kymmentä vaille seitsemän painekeittimet suhisevat ja viheltelevät jo täyttä häkää, kun minä haluaisin vielä vain kääntää kylkeä. Painekeittimien lomassa kalisevat metalliastiat, kun niitä tiskataan. Moneltako näitä ruokia aletaan oikein valmistaa? Minulta ovat Weetabixit ja murot loppu, joten tiedossa on puuron keittämistä. Ottaa päähän jo valmiiksi ja mietin, voisinko skipata aamiaisen kokonaan.

Aika pian tähän astioiden kalinaan herättyäni totean, että on ihan turha enää yrittää nukkua, ja nousen ylös ja alan henkisesti valmistautua aamun jännitysnäytelmään: tuleeko tänään maitoa ja mitä laatua - normaalirasvaista vai dieettimaitoa - ja tulevatko sanomalehdet ennen kuin minun kahvihammastani alkaa kolottaa, mitä lehtiä tänään tulee ja tuleeko lehtiä ylipäänsä ollenkaan. Sitten kun lehtipoika on viskannut lehdet oven edustalle ja niistä on ravisteltu parit muurahaiset, onkin hyvä laittaa kahvit kiehumaan ja ruveta lukemaan päivän lehtiä.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Yöllinen pikkupyykkijahti ja vajaamielisiä ihmisiä

Viime viikolla koettiin iloisiakin hetkiä, sillä meille tuli erittäin toivottu perheenjäsen: pesukone! Heti kun asentaja oli lauantaina käynyt asentamassa koneen paikoilleen, minä pidin oikein pyykinpesuorgiat ja pesin useamman koneellisen pyykkiä ajattelematta ollenkaan, että meidän pyykinkuivaustilat eivät ole kovinkaan suuret. Loppujen lopuksi pyykkejä taisi roikkua kuivumassa jääkaapin ovenkahvassakin! :-D

Lauantaina oli leppeän tyyni ilta, kun ripustelin viimeisiä pyykkejä narulle. Ajattelin, että pyykit kuivuisivat yöllä mukavasti, ja aamulla voisin vain korjata valmiin sadon narulta pois. Pyykkipojatkin loppuivat kesken, joten pyykit jäivät narulle vähän miten sattuu. Yöllä kolmen aikaan heräsin kummallisiin ääniin: ikkunaluukut hakkasivat tuulessa. Väänsin itseni ikkunan ääreen ja tajusin, että siellähän tuulee ihan kauheasti! Unet kaikkosivat saman tien, kun muistin narulle ripustamani pyykit - olisikohan narulla enää yhtään vaatekappaletta jäljellä!? Syöksyin parvekkeelle ja vaikka pyykit olivatkin aika mytyssä ja osa oli pudonnut parvekkeen lattiallekin, näytti kuitenkin siltä, että vaatteet olivat yhä tallessa. Vilkaisu parvekkeen kaiteen yli pihamaalle osoitti kuitenkin toista: pihamaalla oli jonkun valkoista pikkupyykkiä - minun alushousuni tietenkin! Tuli hirveä hätä mennä pelastamaan ne heti pihalta, oli kello mitä oli! S:kin oli tällä välin herännyt ja istui tikkana ihmettelemässä, mitä oikein puuhailin. "Et sinä voi tähän aikaan ulos mennä", hän sanoi. "Koirathan syövät sinut elävältä." Ja totta tosiaan - koirat haukkuivat ihan villeinä. Mutta mitäpä sitä ei pyykkiensä eteen tekisi!

Kuivuvathan ne pyykit tietysti näinkin. Kuva Hyderabadista läheltä Birla Mandirin temppeliä.

Hiippailin ulos ja pihalle toivoen, ettei vain kukaan tulisi vastaan, sillä olin varmaan melkoinen näky; olinhan suoraan sängystä noussut. Pihalla näkyi muutakin valkoista ja menin ensiksi tarkistamaan, mikä vaatekappale se oli - miesten hihaton aluspaita; ei ole meidän. Seuraavaksi menin kääntelemään sitä vaatetta, jonka perään alun perin olin lähtenytkin: eivät ne olleetkaan alushousut, vaan vain joku huivi - eikä sekään ollut meidän. Jonkun toisen valkopyykit olivat siis näköjään lähteneet liikenteeseen! Silmäilin vielä pikaisesti, näkyisikö pihalla vielä muuta pyykkiä. Ei näkynyt, joten hiippailin taas vähin äänin takaisin kotiin. Kun olin tuonut pyykit parvekkeelta turvallisesti sisätiloihin, painuin takaisin nukkumaan. Aamulla herätessäni tajusin, että olisi kannattanut yöllä vähän enemmän miettiä eikä sännätä ulos heti, kun näkee siellä jotakin muka itselleen kuuluvaa:enhän minä edes ollut pessyt edellisenä päivänä valkopyykkiä - kuinka ne valkoiset vaatekappaleet siellä pihalla siis olisivat voineet ollakaan meidän!

Palosammutuskalustoa juna-asemalla.

Eilen läksin kaupunkiin mielessäni kaksi motiivia: löytää jumppamatto ja ottaa selville bussiasemista ja bussien aikatauluista. Haaveissa oli jopa löytää jonkunlainen reittikartta tai aikataulukirja, vaikka arvelinkin jo etukäteen, että en sellaista tulisi kuuna päivänä täältä löytämään. Asiaa netistä tutkittuani huomasin, että voisin löytää jumppamaton samalta suunnalta, jossa bussiasematkin olivat. Ajoin siis junalla Kachigudan asemalle ja matka kesti melkein 50 minuuttia. Joku oli joskus tainnut mainita minulle, että nuo tuon suunnan alueet eivät ole Hyderabadissa kovin hyvää seutua. Miten niin eivät ole hyvää seutua - mistä sen muka tietää?

No kyllä sen vaan tietää - jopa pullossa kasvanut suomalainenkin. Heti kun astuin Kachigudan rautatieasemalla ulos, näin, miten erilainen paikka se oli verrattuna niihin alueisiin, joilla olin aiemmin pyörinyt. Kaikkialla oli kamalan sotkuista, virtsa haisi ja roskakasoja lojui ihan joka puolella; ilma oli paksua ja todella saasteista; elämä oli paljon "maalaismaisempaa" - täällä näki semmoisiakin kulkupelejä, joita en muualla Hyderabadissa ole nähnyt, mm. polkupyöräriksoja ja härkävankkureita - ja ihmiset olivat... miten tämän nyt kauniisti sanoisi... hieman erikoisia. Suoraan sanottuna aloin jo epäillä, että suurella osalla oli joku ruuvi erittäin löysällä. Normaalisti en ehdoin tahdoin menisikään alueille, jotka paikallisten mielestä eivät ole suositeltavia, mutta kun ukko ei ole vieläkään saanut hankituksi autoa - mitäpä sillä tekisikään, kun itse on Nepalissa - halusin selvittää bussilla liikkumisen mahdollisuutta, koska juna-asemalle on meiltä niin paljon matkaa. Mikään saituri tai penninvenyttäjä en todellakaan ole, mutta minun mielestäni on ihan turha maksaa satoja rupioita jostakin taksista tai autoriksasta, jos saman matkan pääsee junalla tai bussilla muutamalla rupialla.

Kukkuu! Onko siellä alla joku?

Suurimman osan ajasta sain kyllä kävellä tuollakin ihan rauhassa, vaikka huutelua olikin paljon. Suurin osa oli ihan harmitonta "hello"-tyyppistä huutelua (mitä iloa joku muuten saa siitä, että huutaa "hello" ulkomaalaiselle?), mutta jotkut naisihmiset tulivat ihan naaman eteen ilkkumaan jotakin. Jos yritin kävellä heidän ohitseen, he astuivat eteeni, ja jos käskin heitä häipymään, he matkivat ivallisesti sanojani ja nauroivat räkäisesti päälle. Kaikkein vastenmielisin tapaus sattui Mahatma Gandhin bussiasemalla, jossa meinasin istahtaa hetkeksi yhdelle penkille, jonka toisessa päässä istui yksi pariskunta. Kun lähestyin penkkiä, nainen arvasi aikeeni, ja hän rupesi sättimään minua suureen ääneen ja sylkäisi penkille, jolle olin meinannut istua. Mies yritti mutista naiselle jotakin, mutta nainen läimäytti miestä päähän. Minä olin hämmentynyt, mutta suututti kuitenkin sen verran, että mulkoilin naista niin vihaisesti kuin vain osasin, ennen kuin läksin kävelemään.

Bussiasema sinänsä oli ihan siisti ja iso - Wikipedian mukaan se on Aasian viidenneksi suurin bussiasema.
Asemalla oli televisioruutuja viihdyttämässä bussia odottelevia ihmisiä. Joillakin juna-asemillakin on näitä telkkariruutuja, ja esimerkiksi eilen Malakpetin asemalla, josta palasin kotiin, kaikki ukot tuijottivat silmä kovana telkkarista tulevaa telugukomediaa ja nauraa höröttivät kuorossa hauskan kohtauksen jälkeen. Yhdet pojat halusivat jopa lisää volyymia, mutta ongelmana oli se, että tv-ruutu oli noin kahden ja puolen metrin korkeudella. Pojat suunnittelivat jo kiipeävänsä toistensa olkapäille, ja minä tietysti seurasin suurella mielenkiinnolla, toteuttaisivatko pojat suunnitelmansa. Eivät sitten kuitenkaan tainneet kehdata, kun laituri oli täynnä ihmisiä.

Jokohan se bussi lähtisi?

Bussiasemalla oli paljon pieniä ja siistejä kojuja, joissa myytiin elintarvikkeita, juomia, kirjoja, kasseja ja lahjatavaraa. En taas tiedä, olisinko saanut ostaa täältäkään vettä (ainakaan rautatieasemilla en kuulemma saa ostaa vettä, koska vesipullo voi olla uudestaan käytetty ja täytetty jollakin epäkelvolla vedellä), mutta jano oli niin kova, että oli pakko.

Olisinpa saanut tämän kaksipyöräisten parkkipaikan kokonaan kuvaan! Alue oli aivan uskomattoman iso, ja moottoripyöriä ulottui silmänkantamattomiin.

Mitään tietoa aikatauluista ja bussireiteistä ei tietenkään löytynyt, ja loppujen lopuksi onnistuin kävelemään Koti-nimisen bussiasemankin ohi, josta olisi lähtenyt kaupunkibussi kotiin. Tämänkin bussinumeron olin saanut selville eräästä ansiokkaasta Hyderabad-blogista - onneksi sentään löytyy tämmöisiä yksityisiä ihmisiä, jotka viitsivät nähdä vaivaa julkisista kulkuvälineistä tiedottamisen eteen, kun julkisen puolen toiminta on niin heikkoa. Jumppamatto sentään löytyi, mutta kuntosali jäi vielä tsekkaamaatta, kun Sathishilla meni eilen niin myöhään töissä.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Kulttuurishokista elävien kirjoihin

Viime päivät - tai oikeastaan koko viimeksi kulunut viikko - ovat olleet minulle melkoisen vaikeita, enkä aluksi edes tajunnut, miksi olen tuntenut oloni niin kurjaksi. Luulin jo, että Intia on yhdessä kuukaudessa tehnyt minusta jonkinlaisen hirviön; vihamielisen, epäluuloisen, välinpitämättömän ja huumorintajuttoman ihmisen, joka ei pysty kuin vihaamaan kaikkea ympärillään olevaa. Viime viikon aikana olen vihannut tätä maata, näitä ihmisiä, ihmisten omituisia tapoja, kieltä, elämäntapaa - lähes kaikkea mahdollista. Oma salainen aseeni vastoinkäymisiä kohtaan on aina ollut huumori, ja sen varaan olin nytkin laskenut: huumorilla pärjäisin täällä Intiassakin, tuli eteen ihan mitä tahansa. Kunnes sitten huumorikin loppui.

Mielipiteeni Intiasta muuttuivat ihan huomaamattani erittäin mustavalkoisiksi: Intia on takapajuinen maa, joka ei pysty muuttumaan eikä modernisoitumaan. Intialaiset ovat laiskoja, hitaita, rahanahneita ja useimmiten myös tyhmiä. Tavat, joilla täällä toimitaan, ovat nekin jostakin hyvin kaukaa viime vuosituhannelta. Kaikki intialaiset saivat minut raivon valtaan, enkä kestänyt nähdä ketään muita intialaisia kuin S:n ja Sathish-serkun. (Ruokablogiani lukevat muistavat ehkä sen intialaisen serkun, joka kävi vuodenvaihteessa Suomessa ja joka myöhästyi Tallinnan-laivasta... Se oli juuri tämä samainen Sathish-serkku, jonka tunnen oikein hyvin ja joka on S:n jälkeen minulle kaikkein läheisin näistä intialaisista.) En halunnut nähdä roskienkerääjänaista, en watchmania tai hänen vaimoaan, en pihalla kiljuvia lapsia, jotka pyytelevät suklaata, en autoriksakuskeja, jotka huutelevat "auto, madam?", en typeränä seisovia vartijoita, en uteliasta naapuria, en yhtään flegmaattista kaupan myyjää, en yhtään anoppia, appiukkoa tai muutakaan sukulaista, en yhtään autokuskia, en yhtään korruptoitunutta liikennepoliisia enkä yhtään sarissa kulkevaa naista. Kaiken kukkuraksi olen tuntenut hirvittävää syyllisyyttä siitä, että oloni on niin kurja ja jaksan vain valittaa, kun pitäisi iloita siitä, että sentään saan olla täällä.

Olen aina naureskellut koko kulttuurishokki-käsitteelle, koska minähän olen maailmankansalainen, joka sopeutuu millaiseen paikkaan tahansa. Jos jossakin kulttuurishokista kärsisin, se olisi ehkä jossakin pienessä kylässä Afrikan sydämessä, jossa asutaan savimajoissa ja jossa ei ole vettä eikä sähköä. Miten muka voisin kärsiä kulttuurishokista Intiassa, jossa olen käynyt useasti ennenkin; tunnenhan Intian ja intialaiset entuudestaan jo aika hyvin?

Kulttuurishokki-diagnoosiin kuitenkin päädyin, kun sunnuntai-iltana aktivoiduin sängystä maailmanlopun tunnelmista ylös sen verran, että rupesin jostakin syystä lueskelemaan netistä useammastakin lähteestä kulttuurishokin oireista. Löysin itsestäni lähes kaikki oireet - fyysistä sairastelua ja suoranaista koti-ikävää lukuun ottamatta - ja oli helpottavaa lukea, että tämä synkkyys ei luultavasti jäisikään pysyväksi olotilaksi ja että selviytymiskeinojakin oli olemassa. Helpotti saada tietää, että tällaiset tuntemukset ovat itse asiassa ihan normaalejakin.

Omiksi ohjenuorikseni otin muutaman edellä mainituilta sivuilta löytämäni hyvän vinkin:
  • Hyväksyn sen, että kulttuurit ovat erilaisia. En siis enää yritä selittää järjellä kaikkea, mitä täällä näen ja koen, vaan yritän vain hyväksyä mukisematta sen, että täällä toimitaan eri tavalla kuin Suomessa. On siis vain hyväksyttävä se, että internet-lasku maksetaan käteisellä kaverille, joka tulee soittelemaan ovikelloa puoli yhdeksältä sunnuntaiaamuna.
  • Yritän turvautua kotimaassa käyttämiini keinoihin, jotka ovat auttaneet stressitilanteissa. Kohta olen lähdössä etsimään jumppamattoa, ja illalla mennään tutustumaan Sathishin kanssa läheiseen kuntosaliin. :-) (S. on Nepalissa, joten siitä ei ole minulle mitään iloa, heh heh.)
  • Hyväksyn sen, että uuteen kulttuuriin sopeutuminen on prosessi ja että sopeutuminen ei tapahdu hetkessä. Aiemmat Intian-matkani ovat olleet vain pitkähköjä lomamatkoja; nyt tänne pitää todellakin sopeutua.
Seuraava postaus on toivottavasti taas vähän valoisampi! :-)

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Vesi tulen sammuttaa

Viime päivien elämää ovat leimanneet aika paljon sähkökatkokset, joiden kesto on vaihdellut muutamasta minuutista pariin, kolmeen tuntiin. Vielä mitään karmeita katastrofeja ei tämän takia ole tapahtunut - mitä nyt nettiä tai kahvinkeitintä ei ole voinut käyttää silloin kuin olisi tahtonut ja jokunen telkkariohjelma on jäänyt näkemättä.

En ole muuten tainnut kertoakaan, miten sen satelliittikaapelin kanssa loppujen lopuksi kävi. Ne asentajaukot - tai tarkemmin sanottuna se mies ja poika - jotka jättivät kaapelin tuuleen heilumaan, hävisivät sen siliän tien, aivan kuten olin ounastellutkin. Odottelimme muutaman päivän, minkä jälkeen S. teki valituksen satelliittiyhtiöön. Sieltä lähetettiin hyvin pikaisesti toinen asentaja, joka kiinnitti kaapelin uudelleen, todella ammattitaitoisesti ja nopeasti. Seuraava murhe S:llä olikin, että toivottavasti ne alkuperäiset asentajat eivät nyt saa potkuja hänen valituksena takia...

Meidän pikkuparvekkeelta aukeaa näkymä vanhalle ja hylätylle kanafarmille, joka ei ole mikään kovinkaan esteettinen laitos. Tuon hylätyn farmin pihalla kuljeskelee paljon koiria, välillä jotain ukkeleita, oravia, ja puissa sirkuttelee jos jonkinlaista lintua.

Tämä on varmaan vain joku paikallinen perusvaris, mutta minusta se on hieno! :-D

Tämä siniraitainen lintu näyttää valtavan hienolta, kun se lentää. Tuo sininen väri välkkyy todella kauniisti. Ja sillä on tosi komea nenä! :-)

Kanafarmin pihalla on palanut usein jotain (ilmeisesti roska)kasoja, enkä ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota. Mutta tänään, kun kävin taas parvekkeella töllistelemässä, palamaan oli sytytetty koko helkkarin pihamaa!

Hieman kauhistutti, kun tuommoinen tuli roihusi ihan meidän takapihalla. En tiedä, miksi tuota pihaa pitää polttaa (joku syy tähän on varmasti olemassa, ja jos joku sattuu sen tietämään, saa mieluusti vinkata!), mutta kyllä tuo ainakin ihan tarkoituksellinen polttotapahtuma oli, koska tulta kontrolloimassa olivat pari miestä ja pieni poika.

Pojalla olikin oikein isojen poikien leikit: hän löysi kepin nokkaan jostakin vanhan rievun, jonka hän kävi liekeissä sytyttämässä, ja tällä palavalla rievulla poika sitten sytytteli pikkunuotioita ympäri pihaa.

Kuivuuden keskeltä on mukava päästä joskus veden ääreen, ja Hyderabadistakin löytyy vettä ihmisten iloksi. Hyderabadin keskellä on Hussain Sagar -järvi, jota sanotaan myös Hyderabadin Rivieraksi. Minä en ehkä lähtisi järveä ihan Rivieraan vertaamaan, mutta ihan kiva virkistäytymispaikka se kuitenkin on. Järvi on tekojärvi, joka on tehty vuonna 1562 Hazrat Hussain Shah Walin toimesta. Rantaviivaa järvellä on 24 kilometriä.

Järven rannalla näkee kaikenlaisia veneitä moneen eri tarkoitukseen.

Jotkut veneistä tekevät järvellä nähtävyyskierroksia, joiden aikana pääsee tutustumaan järven nähtävyyksiin, mm. järven keskellä sijaitsevaan Buddha-patsaaseen, paremmin. Jotkut veneet ovat hupiveneitä, joissa on baarit ja muut systeemit ja joissa voi vaikkapa tanssia. Järven rannalta Buddha-patsasta ei kovinkaan hyvin näe.

Järvi ei ole mikään putipuhdas, kuten tästäkin kuvasta näkee.

Buddha-patsas on noin 18 metriä korkea, ja se on Intian suurin yhdestä kivestä veistetty Buddha-patsas ja ilmeisesti maailmanluokassakin yksi suurimmista.

Sama patsas iltavalaistuksessa ja hieman eri näkövinkkelistä.

Kävimme eilen illalla syömässä yhdessä järven rannalla sijaitsevista ravintoloista, Waterfrontissa, ja illalliskumppaneilta kuulin Buddha-patsaaseen liittyvän surullisen tarinan. Kun patsasta oltiin tuomassa paikoilleen 1980-luvun lopussa, patsas kaatui ja 8 miestä jäi patsaan alle ja kuoli. Patsas vajosi järven pohjaan, jossa se makasi ilmeisesti kaksi vuotta, ennen kuin patsas taas kaivettiin järvestä ylös ja asetettiin paikoilleen.

Waterfrontin ulkoterassia.

Eilen tuli juteltua paljon myös näistä sähkökatkoksista, ja minullekin väännettiin rautalangasta, mistä niissä on oikein kyse. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että sähkön kysyntä ylittää tarjonnan. Iso osa Intian sähköstä tuotetaan vesivoimalla, joten jokien vesitilanne luonnollisesti vaikuttaa sähkön saatavuuteen. Kesäaikaan vesitilanne joissa ei arvatenkaan ole yhtä hyvä kuin sateisempina aikoina. Samalla ihmiset kuitenkin käyttävät kuumuuden takia sähköä enemmän esimerkiksi ilmastointilaitteisiin ja tuulettimiin. Tästä yhtälöstä saadaankin tulokseksi se, että sähköyhtiöt joutuvat ottamaan avuksi sähkökatkokset, joilla sähkötilannetta säädellään: sähköt katkaistaan jostakin päin tarvittavaksi ajaksi.

Tuo pariskunta, jonka kanssa olimme eilen syömässä, asuu alueella, jolla on myös kaksi sairaalaa. He epäilivätkin, että noiden sairaaloiden läsnäolon takia heillä ei sähkökatkoksia juurikaan ole. Meidän asuinalueemme taas on ihan puhtaasti asutusaluetta, joten me joudumme näistä katkoksista kärsimään, vaikka kyllä talossa varageneraattorikin on. Tuosta varageneraattorista riittää kuitenkin ilmeisesti virtaa vain hissiin ja semmoisiin - eikä siis esimerkiksi mun läppäriin (epistä!).

Joskus sähkökatkosista ilmoitetaan lehdessäkin, mutta yleensä ne tulevat ihan ennalta arvaamatta. Ihmisiä nämä sähkökatkokset tietysti raivostuttavat.

Joka päivä lehdestä saa lukea jotakin sähkökatkoksiin liittyvää.

Eilen illalla sähköä kuitenkin oli, ja saimme ihailla tämmöistäkin harvinaista näkymää: lähes tyhjä katu Hyderabadissa!