Ei elämä ole yhtä juhlaa. Välillä pitää käydä toisissakin kekkereissä.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ei hetken rauhaa

On tullut seikkailtua vähän siellä sun täällä, ja niin kiire on näköjään ollut, etten ole ehtinyt läppärin edessäkään juuri istumaan. Eikä elämä ole tästä lähiaikoina ainakaan yhtään rauhoittumassa, päinvastoin.

Viimeisimmäksi tuli käväistyä Tampereella. Edellisestä Tampere-visiitistä oli kulunut peräti 13 vuotta, joten oli jo korkea aikakin käydä uudestaan Tampereella! Edellisen käynnin ajankohta on syöpynyt mieleeni siitä syystä, että appivanhemmat olivat silloin reissussa mukana. He kun olivat vuonna 2004 ensimmäisellä (ja toistaiseksi myös ainoalla) Suomen-visiitillään.

En ehtinyt tekemään tällä kertaa mitään perusteellista Tampere-kierrosta, mutta sen verran Tamperetta tuli kuitenkin nähtyä, että jäi mieliteko palata kaupunkiin uudelleen. Tampere kun on suomalaiseksi kaupungiksi minusta jotenkin harvinaisen persoonallinen. Toki monella muullakin kaupungilla on omat erityispiirteensä ja matkailuvalttinsa, mutta Tampereella historiaa ei voi olla huomaamatta, vaikka olisi kuinka tollo turisti tahansa.

Tällainen kuva löytyy varmasti jokaisen Tampereen-kävijän kamerasta. Niin minunkin!


Tampereen nähtävyydet jäivät siis seuraavaan kertaan, ja jätin jopa yhden hylätyn paikan katsomatta, kun kulutin senkin ajan mieluummin shoppailemassa. Jo on aikoihin eletty! Olenkohan sairas tai jotain...

Vietimme yömme Tornissa, joka on minusta melkoisen ruma rakennus ulkoapäin katsottuna.


En edelleenkään ymmärrä, miksi modernin suomalaisen rakentamisen pitää olla aina niin rumaa. Voisiko joku kertoa? En tosin osaa sanoa, millainen olisi minun mielestäni kaunis talo, mutta ainakaan se ei olisi mikään paskanruskea tornitalo. (Anteeksi vain, arkkitehti, kuka lienet.)

Sisältä Torni oli kuitenkin miellyttävä yllätys, sillä Tampereen historia näkyi niin huoneissa kuin yleisissä tiloissakin. Mukava huomata, että ketjuhotelleistakin voi saada persoonallisen näköisiä, jos vain viitsii yrittää.

En tullut ottaneeksi muita sisäkuvia kuin tämän kuvan huoneestamme. (Tuo vasemmalla näkyvä tuoli oli muuten aivan järjettömän mukava istua, vaikka sitä ei ehkä ensi näkemältä uskoisikaan.)




Koska olemme ukkelin kanssa erilaisten kattoterassien ja -ravintoloiden ylimpiä ystäviä, piti tietysti käydä katsastamassa Tornin 25. kerroksen Moro, Suomen ensimmäinen skybar.

Moron kaltainen skybar on Suomessa tosiaan vielä semmoinen harvinaisuus, että tuolla tuli ihan sellainen olo kuin olisi ollut ulkomailla!

VR:n junat tosin hieman vesittivät ulkomaa-kokemuksen.


Kävimme toki myös fiilistelemässä Hervannassa, jossa ukkeli asui ihan ensimmäisinä Suomen-vuosinaan. Ukkelihan tuli aikoinaan Suomeen opiskelemaan, ja sille tiellä hän myös jäi. Hyvä, että jäi! ❤

Ukkelin ensimmäinen Suomen-koti.

Hervanta oli muuttunut kuulemma todella paljon, sillä alueelle oli noussut hirveästi uusia taloja. Tuttuja paikkojakin toki vielä löytyi, kuten ukkelin kaverin suosikkibaari. 😁 Näistä vanhemmista Hervannan taloista tuli muuten jostain syystä kovasti mieleen Tallinnan Lasnamäe...

Tampereen jälkeen seuraava matkakohde on Itä-Suomi, jonne pitäisi lähteä torstaina juhannusta viettelemään. Juhannuksen jälkeen olisi sitten tarkoitus lähteä juhlimaan ukkelin serkun 40-vuotissynttäreitä hieman toisenlaisiin maisemiin, Meksikoon. Serkku on kutsunut Meksikoon lähimmät serkkunsa sekä siskonsa perheineen, ja jos kaikki todellakin saapuvat paikalle, eikä mitään viime hetken muutoksia tule, meitä tulee olemaan yhteensä 24 henkilöä. 23 intialaista ja yksi suomalainen. 👻 Täytyykin muistaa pitää Suomen mainetta yllä.

Mitä lähemmäs matkan ajankohta on tullut, sitä enemmän minua on alkanut taas ahdistaa. Miten lomailu noin suuren joukon kanssa onnistuu? Tuleeko riitaa? Saanko raivarit jostain mitättömästä syystä ja nolaan itseni koko suvun edessä? Tunnenko oloni ulkopuoliseksi? Miten saan aikani kulumaan siinä lomaresortissa? Kuolenko tylsyyteen? Syönkö itseni tainnoksiin buffetpöydässä? Viihdynkö liian hyvin "ilmaisten" drinksujen äärellä ja tukehdun cocktailkirsikkaan?

Kuvittelin keväällä keksineeni ratkaisun ajankäyttöongelmiini. Olin hotellin kuntosalin sivuja tutkiessani saanut nimittäin selville, että salilla järjestetään muun muassa TRX- ja tankotanssitunteja. Jee! Minä tekisinkin lomasta sellaisen aktiiviloman ja osallistuisin kaikkeen mahdolliseen! Harrastaisin liikuntaa kerrankin oikein sydämeni kyllyydestä ja kokeilisin kaikkea mahdollista, mitä vain olisi tarjolla!

Suunnitelmani kaatui kuitenkin kondromalasian aiheuttamiin polviongelmiin, jotka palasivat toukokuussa pahempina kuin koskaan aikaisemmin. Aktiivilomailut piti siis unohtaa. (Täytyy siis kai keskittyä siihen syömä- ja juomapuoleen.) Saatanpa kuitenkin uhmata luonnonvoimia ja käydä kokeilemassa ainakin sitä tankotanssia. Jos sen jälkeen on edessä kärsimystä, niin sittenpähän on. On sitä ennenkin kärvistelty.

Saimme päähämme käydä Meksikon jälkeen vielä Panamassakin, kun Panama sattuu kerran siinä "lähistöllä" olemaan (Panaman kanavalla ei tietenkään ole mitään osuutta asiaan). Emme tosin ole vielä varanneet lentolippuja Meksikosta Panamaan (ovat kuulemma hirveän hintaisia), joten saa nyt nähdä, miten suunnitelman kanssa käy. Sääkin hieman arveluttaa, kun Väli-Amerikassa on nyt sadekausi. Täytyy vain toivoa, ettei ainakaan mikään hurrikaani osuisi kohdallemme!

Palailen vielä luultavasti ennen Meksikoa juhannuskuulumisten kanssa, mutta nyt toivottelen hyvää juhannusta kaikille! Muistakaahan virpoa!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Lukemisen vaikeus

Olen lukenut kirjoja aina varsin tuurittaisesti: joskus on mennyt monta kirjaa yhteen menoon, mutta sitten on saattanut tulla useammankin vuoden tauko, etten ole koskenut yhteenkään romaaniin. Joskus puolisen vuotta sitten lukemiseni kuitenkin säännöllistyi, kun rupesin lukemaan kirjaa aina ennen nukkumaanmenoa. Sitä ennen minulla oli ollut tapana katsella sängyssä läppäriltä jotakin tv-sarjaa niin kauan, kunnes minua alkoi nukuttaa. En koskaan kokenut, että läppäri olisi vaikeuttanut nukahtamistani millään lailla, mutta univaikeuksieni ollessa pahimmillaan päätin kuitenkin kokeilla, helpottaisiko sängyn rauhoittaminen läppärivapaaksi alueeksi nukahtamista.

Lukemisesta tuli muutoksen myötä säännöllisempää, mutta samalla siitä tuli myös hyvin hidasta. Joskus ehdin lukea vain pari kolme sivua, ennen kuin alkaa väsyttää niin kamalasti, että on pakko laittaa kirja sivuun. Koska en tykkää lukea kirjoja päiväsaikaan (päivällä on kai muita virikkeitä riittämiin), kirjat etenevät todella verkkaiseen tahtiin. Tämä puolestaan asettaa kirjoille tiettyjä vaatimuksia. Jos kertomus ei ole yhtenäinen, vaan kirjassa on esimerkiksi monta kertojaa tai paljon takaumia, punainen lanka katoaa helposti, eikä kirja jaksa pitää otteessaan.

Lukemisen säännöllistyttyä minulla piti olla aina jokin kirja yöpöydällä, ja olin uuden ongelman edessä: miten löytäisin hyviä kirjoja? Kirjastostahan niitä kirjoja kaikkein helpoiten löytää, mutta hyvien kirjojen löytäminen on minulle aivan järkyttävän vaikeaa. Kun kirjoja on hyllymetreittäin, iskee epätoivo: miten ihmeessä löytäisin kaikkien niiden keskeltä itseäni miellyttävän kirjan? Saan menemään uskomattoman paljon aikaa siihen, että otan hyllystä kirjoja, katselen niiden kansikuvia, lueskelen takakansien tekstejä ja laitan taas kirjat takaisin hyllyyn. Hyvin harva kirja tuntuu nimittäin sellaiselta, että se houkuttelisi lukemaan.

Tykkään kirjastoista, joissa kirjoja on aseteltu esille myös niin, että kirjojen kansikuvat näkyvät. Sellaisista kirjastoista on helpompi löytää luettavaa. Kansikuva on nimittäin usein juuri se, joka saa minut tarttumaan kirjaan, mikä on oikeastaan aika hirveä ajatus. Saatan tietämättäni jäädä  ties millaisista lukunautinnoista paitsi, ihan vain siitä syystä, että kirjan kansikuva oli mielestäni luotaantyöntävä tai - mikä pahinta - en huomannut koko kirjaa!

Aina silloin tällöin innostun lainaamaan kirjan, jota on kehuttu vaikkapa jossakin blogissa tai naistenlehdessä. Lähes poikkeuksetta kirja kuitenkin osoittautuu minulle pettymyksi, mikä vähän ihmetyttää. Onko kirjamakuni muka niin erilainen, ettei se osu yksiin kenenkään toisen maun kanssa? Epäilen. Pikemminkin kyse saattaa olla siitä, että kirjamakuni on niin rajoittunut: pidän vain tietynlaisista kirjoista, ja jos kirja poikkeaa pikkuisenkaan omista mieltymyksistäni, se ei jaksa kauan kiinnostaa. Muiden suosituksista ei siis yleensä ole minulle mitään apua.

Miten sinä löydät lukemista? Etsitkö kirjoja umpimähkään kirjastosta tai kirjakaupasta, vai löydätkö lukemista esimerkiksi kirja-arvosteluiden perusteella? Mikä kirjassa saa tekemään lukemispäätöksen? Onko se kansikuva, osuva nimi, takakannen teksti, tietty kirjailija tai jokin muu seikka?

Aiemmin ajattelin, että kirjaa ei saa jättää kesken, vaan huonoltakin tuntuva kirja pitää lukea loppuun. Taustalla oli kai ajatus, että huonon kirjan lukeminen voi olla jollakin tavalla kasvattava kokemus. Tämä tuntuu minusta nykyään ihan naurettavalta ajatukselta. Miksi helkkarissa tuhlaisin aikaani huonoon kirjaan? Saanko ehkä mitalin siitä, että olen jaksanut lukea tylsän kirjan loppuun?

Viimeksi kesken jäi Mats Strandbergin Risteily. Se ei kylläkään johtunut kirjan tylsyydestä.

Lukupiiri suosittelee varsinkin kaikille heikkohermoisille.
Olin bongannut kyseisen kirjan jostakin naistenlehdestä, jossa sitä ilmeisesti kehuttiin maasta taivaaseen. Kirjaston varausjono oli pitkä, ja sain odottaa kirjaa aika kauan. Kun vihdoin sain kirjan käsiini, tajusin, että minulta oli jäänyt kirja-arvostelusta yksi oleellinen seikka huomaamatta: kyseessä olikin kauhukirja. En ole lukenut kauhukirjallisuutta sitten teinivuosien, jolloin luin paljonkin Kingiä ja Koontzia. Kauhukirjojen lukeminen loppui minulta kerrasta luettuani Kingin ja Straubin Talismaania juuri ennen nukkumaanmenoa. (Olen ehkä kertonut tämän joskus ennenkin.) Heräsin yöllä kamalaan painajaiseen, ja kun nukahdin uudestaan, sama painajainen jatkui. Nukahdin, ja sama painajainen jatkui taas. Kun tämä oli toistunut kolme kertaa, ei tehnyt enää mieli nukkua. Sen kerran perästä en ole kauhukirjallisuuteen koskenut.

Päätin kuitenkin nyt kokeilla, miltä kauhukirja maistuisi näin monen vuoden jälkeen ja antaa Risteilylle mahdollisuuden, kun kirjan alkukin tuntui niin mukaansatempaavalta. Laivassa oli kiinnostavan oloisia henkilöitä, ja tunnelma oli kuin leppoisalla Ruotsin-risteilyllä konsanaan. Vaan eipä sitä leppoisuutta kauan jatkunut. Kun kirjassa alkoi ensimmäisen kerran tapahtua, kirjankannet paukahtivat minulta kiinni. Kiitos ja näkemiin!

Mietin, tulisinko näkemään nyt taas painajaisia tuon yhden lukemani episodin tähden. Kuinka ollakaan, näin koko yön yhtä ja samaa unta, joka ei loppunut, vaikka heräsin kuinka monta kertaa! Painajaiset ovat kuitenkin näköjään muuttaneet muotoaan, ja tämä oli kai sellainen moderni nykyajan painajainen: olin au pairina jossakin perheessä, ja kaikki kotitaloustyöt, joita yritin tehdä, menivät päin helvettiä. Muistan ajatelleeni unessa, että tämä on ihan hirveän noloa, kun en osaa tehdä mitään, vaikka olen jo tämän ikäinen. Pitäisihän minun osata edes kahvia keittää!

Kirjakaupasta tuntuisi löytyvän lukemista helpommin kuin kirjastosta, sillä kaupassa kirjat näyttävät aina jotenkin niin värikkäiltä ja kutsuvilta. Olen kuitenkin tehnyt sen päätöksen, että en osta omakseni enää muuta kuin tietokirjallisuutta, sillä romaani on minulle kertakäyttötavara. En halua omakseni sellaista, mistä tiedän jo ostaessani, että en tule sitä sen yhden kerran jälkeen tarvitsemaan. Ja tulisiko sitä yhtäkään kertaa, jos kirja olisi huono...

Onnekseni olen onnistunut löytämään myös sellaisia kirjoja, jotka ovat miellyttäneet ja jotka olen saanut luettua loppuun asti. Näiden kirjojen yhtäläisyyksiä pohtiessani tajusin, että kirjoja yhdistää ainakin se, että niissä tapahtuu koko ajan jotakin (olisiko juonivetoisuus oikea termi?). Minulla ei ole näköjään tarpeeksi kärsivällisyyttä lukea sellaisia kirjoja, joissa junnataan paikoillaan, vaikka kirja olisi muuten - esimerkiksi kielellisesti - kuinka ansiokas tahansa.

 

Viimeksi luin Kathryn Stockettin Piiat, joka kertoo 1960-luvun mustista kotiapulaisista ja heidän valkoisista työnantajistaan. Kirja oli minusta hyvä ja ajatuksia herättävä, vaikka loppu olikin pieni pettymys. Sitä ennen luin Murong Xuecunin Unohda minut tänä yönä, Chengdu, joka oli kaikessa räävittömyydessään ja holtittomuudessaan hyvin erikoista iltaluettavaa. En voi sanoa, että olisin erityisesti pitänyt kirjasta, mutta päähenkilö oli niin kertakaikkisen kamala tyyppi, että oli ihan pakko katsoa, miten hänelle käy. Sitä ennen luin Jan-Philipp Sendkerin Sydämen ääntä ei voi unohtaa, joka oli oikein kaunis ja mukaansatempaava tarina Burmasta, vaikkakin ehkä vähän kliseinen. Nyt on menossa Reidar Palmgrenin Kirpputori, ja meno tuntuu sen verran reipasotteiselta, että uskoisin saavani tämänkin kirjan luettua.

Joskus olen yrittänyt pitää listaa lukemistani kirjoista tai osallistua kirjallisiin haasteisiin, mutta molemmat ovat varmoja tapoja saada lukuinnostukseni tyrehtymään kokonaan. Heti jos lukeminen alkaa lähennellä suorittamista esimerkiksi tyyliin "yritän lukea tämän vuoden aikana niin ja niin monta kirjaa", lukemisesta katoaa ilo, eikä tee mieli lukea yhtään mitään. Lukemisen pitää tuntua siltä, että sitä harrastaa omaksi huvikseen ja omalla tahdillaan. Jonkinlaista vapaudenkaipuuta ehkä tämäkin?

Lukemisiin!

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Kreikka-överit

Päätimme lähteä yhtenä Kreikka-päivänä pienelle autoretkelle Ateenan eteläpuolelle Attikan rannikolle. Toiveissa oli nähdä erityisesti niemen eteläkärjessä oleva Poseidonin temppeli, koska olimme kuulleet, että se olisi hieno paikka. Sekin olisi kuulemma parhaimmillaan auringonlaskun aikaan, mutta koska joka paikassa ei voi olla auringon laskiessa, lähdimme matkaan aamupäivästä.

Matkalle lähtö ei sujunut ihan suunnitellusti. Autovuokraamossa ei ollutkaan tarjolla automaattivaihteista autoa, vaikka ukkeli oli nimenomaan sellaisen varannut. Autovuokraamon mies yritti tyrkyttää meille manuaalivaihteista, hieman isompaa autoa, ja minä olisin siihen tyytynytkin, mutta ukkeli pysyi kovana: automaattivaihteinen auto on löydyttävä! Minulla on ollut viime aikoina taas pahoja polvivaivoja, varsinkin juuri vasemmassa eli kytkinjalassa, ja auton ajaminen pidempiä matkoja tuottaa tuskaa. Olisin minä siitä kuitenkin varmasti jotenkin selvinnyt. (Ukkeli ei ole tottunut ajamaan ulkomailla autoa, joten minä olen meillä aina se kuski. Se sopii minulle paremmin kuin hyvin, sillä ajan mieluummin itse kuin annan jonkun toisen ajaa.😳)

Automaattivaihteinen auto löytyi lopulta toisesta autoliikkeestä, ja odoteltuamme puolisen tuntia pääsimme vihdoinkin matkaan. Seuraavaksi selvisi, että kumpikaan ei ollut muistanut ottaa kännykän laturia mukaan, ja kun karttapalvelut syövät hirveästi akkua (autossa ei ollut navigaattoriakaan, vaikka oli pitänyt), puhelimen akku alkoi huveta. Tunnelma autossa meinasi jo hieman kohota, kun suhasimme vain edestakaisin Ateenan katuja, emmekä tuntuneet pääsevän koskaan matkaan.

Vihdoinkin kaupungin ulkopuolella!




Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Vouliagmenijärvi, jonka veden sanotaan olevan terapeuttista ja parantavan reuman. Minä olin ottanut mukaan jopa uimapuvunkin, kun olin ajatellut, että saattaisin pulahtaa järveen.

Järven nähtyäni uimahalut kuitenkin katosivat.


Järvi ei ollut yhtään sellainen kuin olin kuvitellut, vaan se oli minusta lähinnä tunkkainen lätäkkö. Kyllähän ihmiset järvessä kovasti uivat, mutta minua vesi ei houkutellut.

Huomioni kiinnittyi erääseen mieheen, joka istui järveen menevillä rappusilla jalat vedessä. Miehen jalkojen ympärillä kuhisi pieniä kaloja - mies oli siis omatekoisessa kalapedikyyrissä, jossa kalat syövät ihosta kuollutta solukkoa. Mies kertoi kokeilevansa kalapedikyyriä ensimmäistä kertaa, mutta se kuulemma toimi hyvin: kaloilla oli kova nälkä!

Ällöä.



Retkipäiväksemme oli luvattu sadetta, mutta onneksi sääennusteet eivät pitäneet paikkaansa.



Ajoimme matkalla monen lomakohteen läpi, mutta lomasesonki ei ollut tainnut vielä alkaa, kun kaikkialla oli niin hiljaista ja autiota. Paikkakuntien nimet jäivät vähän arvoituksiksi, sillä kaupunkien nimet oli kirjoitettu niin teiden varsilla kuin kännykän kartallakin vain kreikaksi.

Ihmettelimme tien varrella näkyviä värikkäitä pikkukopperoita, joissa oli kukkasia. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että kopperot olivat kai jonkinlaisia muistomerkkejä. Paikalla oli ehkä tapahtunut joskus jokin onnettomuus?



Minua harmitti, että olimme lähteneet Ateenaan niin lyhyellä varoitusajalla, etten ollut edes ehtinyt etsiä netistä vinkkejä Ateenan hylätyistä paikoista, joita olisin voinut käydä tutkimassa. Kävi kuitenkin ilmi, että hylättyjen paikkojen löytämiseksi ei Kreikassa nettiä tarvita, sillä Kreikassa on hylättyjä rakennuksia pilvin pimein. Autiot ja ränsistyneet rakennukset tekivät vähän surulliseksikin, kun ajattelee Kreikan lähihistoriaa. Kuinkakohan moni ihminen menetti talouskriisin seurauksena elinkeinonsa?

Olin nähnyt Ateenassa useita hylättyjä rakennuksia, mutta ne olivat kaikki näyttäneet sellaisilta, että niihin ei päässyt sisälle. Paikalliset viranomaiset eivät olisi ehkä suhtautuneet kovin myötämielisesti murtautumisyrityksiin?

Nyt ajomatkalla bongasin kuitenkin aivan tien vierellä hylätyn rakennuksen, joka näytti minusta hotellilta. En voinut mitenkään vastustaa kiusausta, vaan kurvasin tien sivuun ja sanoin ukkelille, että sori, mun on nyt ihan pakko käydä vähän tuolla.

Menneen ajan lomaresortti?
Tässä oli varmaankin hotellin vastaanotto.
Keittiötiloja, luultavasti.
Kummastuneen näköinen kissa ihmetteli, mitä oikein touhusin.
Rakennuksen takapuolelta löytyi portaat, jotka veivät hotellin toiseen kerrokseen.


Portaita pikaisesti silmäiltyäni tulin siihen tulokseen, että portaat kestäisivät kapuamisen (tosin tulen aina tähän samaan lopputulokseen, näyttivät portaat miltä tahansa), ja pääsin tutkimaan yläkertaakin.


Huone merinäköalalla (meri alkaa heti noiden puiden takaa).



Kissa ei voinut edelleenkään ymmärtää, mitä puuhailin.



Ranta alkoi heti hotellin pihasta, noiden puiden vasemmalta puolelta. Tuo on varmasti ollut joskus kiva paikka. Tosin ihmettelen, kuka tuonne on mahtanut eksyä, sillä hotelli oli niin korvessa.

Viimeinen silmäys.
Poislähtiessäni rupesin miettimään, että tuollahan olisi voinut olla mitä vain, esimerkiksi käärmeitä tai joku murhanhimoinen spurgu. Eipä tullut tuolla pusikoissa hyppiessäni moinen mieleenkään. Onneksi tällaiset ajatukset heräävät aina vasta poislähtiessä tai kotona valokuvia katsellessa, etteivät tutkimusmatkat jää niiden takia tekemättä. 😄

Poseidonin temppeli on huikealla paikalla korkealla Sounionniemen eteläkärjessä. Meri ympäröi temppeliä kolmelta puolelta, ja kukkulalta on aika korkea pudotus mereen.





Saimme taas peräämme yhden naisen, joka oli (kaulassa roikkuneesta kortista päätellen) jonkinlainen opas/turistien silmälläpitäjä. Nainen seurasi herkämättä koko ajan kannoillamme ja joutui siitä hyvästä valokuvaamaankin meitä, kun kerran sattui siinä lähistöllä olemaan. En ymmärrä, mitä epäilyttävää minussa ja ukkelissa muka on.

Miekin kävin Poseidonin temppelillä!

Ja mie!
Ja myö!

Kukkulalla eleli runsaasti vähän tällaisia kanan näköisiä lintuja. Linnut olivat minusta jotenkin sympaattisia, mutta tämäkin on tietysti taas jokin roskalintu. Tunnistaako joku lajin?


Auto oli määrä palauttaa puoli kahdeksaan mennessä, ja kun lähtömme oli viivästynyt niin pahasti, alkoi näyttää siltä, ettemme enää ehtisikään katsomaan Korintin kanavaa, jonka erityisesti ukkeli oli toivonut näkevänsä. Kuitenkin kun tutkiskelin ajoreittiä kännykästäni, kävi ilmi, että Korinttiin pitäisi ehtiä Poseidonin temppeliltä tunnissa ja neljässäkymmenessä minuutissa. Kun kello oli vasta kaksi, ehdotin, että eiköhän käydä katsomassa se Korinttikin. Ehtisimme hyvin Korinttiin ja sieltä vielä takaisin Ateenaan ennen puolta kahdeksaa.

Tiekin oli hyvä - eikä tämä ole vielä edes motaria.

Ja suunta on näemmä oikea.
Ateenassa oli tullut yhden Uber-kuskin kanssa puhetta autoilijoiden sakottamisesta. Olin kertonut taksikuskille, että meillä Suomessa nopeutta valvotaan nykyään pääasiassa kameroilla, ja taksikuski oli vastannut, että on Kreikassakin nopeusvalvontakameroita; ne eivät vain toimi. Tämä tieto oli erittäin hyödyllinen nyt, kun olin itse ratissa: ei tarvinnut kiinnittää peltipoliiseihin mitään huomiota eikä suuremmin välittää nopeusrajoituksistakaan, kun eiväthän ne kamerat toimisi kumminkaan. Pääsimme perille huomattavasti alle tunnin ja neljänkymmenen minuutin.

Korintti tuntui todella mukavalta kaupungilta, paljon mukavammalta kuin Ateena!

Korintissa oli kävelykatukeskusta, ja kävelykatujen varsilla oli paljon kivoja ravintoloita.
Söimme yhdessä kadunvarsiravintolassa, ja ukkelilla oli niin kova nälkä, että hän ei jaksanut edes odottaa ruokalistaa vaan osoitti vain kadunvarressa olevasta kuvallisesta plakaatista kanaleivän kuvaa. Näköjään nämä kuvalliset ruokalistakyltitkin tulevat joskus ihan tarpeeseen! 

Pegasuksen patsas Korintin rantakadun varrella.
Korintin kanava oli pettymys, sillä emme löytäneet paikkaa, josta olisimme päässeet näkemään kanavan korkeimman kohdan. Olimme nähneet sen pikaisesti moottoritietä kanavan yli ajaessamme, mutta nyt pääsimme näkemään vain kanavan suut. Olihan sekin tietysti parempi kuin ei mitään!

Kanavan pohjoispää.
Tuolla kaukana näkyy hieman sitä korkeinta kohtaa.
Kanavan eteläpää.

Tässä on lähdetty näköjään vähän kiireellä kuvaamaan, kun auton ovetkin ovat jääneet levälleen...



Näin jälkeenpäin ajatellen olisimme voineet ottaa auton kahdeksi päiväksi ja jättää Ateenan vähemmälle huomiolle, mutta mistä näitä koskaan etukäteen tietää.

Tunneli lähestyy.
Tietulliasema.
Tässä kohtaa sanoisin normaalisti, että jäipähän näkemistä vielä seuraavaksikin kerraksi, mutta jätän tämän nyt sanomatta. Tiedän nimittäin, että toista kertaa emme Ateenaan matkusta, ellei jotain ihan ihmeellistä tapahdu. Jotkin paikat ovat sellaisia, että niihin haluaa palata aina uudestaan, eikä Ateena ole yksi niistä.

Tämmöisen lenkin heitimme:



Nyt on Kreikka-jutut postattu, joten pääsemme vihdoinkin muihin aiheisiin.