Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Taas on yksi joulu vietetty

Tällä viikolla on pitänyt juhlarintamalla kiirettä, sillä neljän päivän sisään tuli juhlittua itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi. Joulua (tai muitakaan juhlapäiviä) ei ole mikään pakko viettää silloin, kun kalenteri niin sanoo, vaan juhlia voi milloin vain. Kerrankin vietin joulua vasta tammikuussa, kun tulin silloin Intiasta Suomeen.

Juhlimme joulua aikaistetusti tällä kertaa siksi, että lähden parin päivän päästä Boliviaan, ja kalenterin mukainen joulu jää tänä vuonna todennäköisesti viettämättä. Joulun juhliminen ei olisi ollut minulle mitenkään välttämätöntä, mutta kun äiti ehdotti, että juhlisimme vähän joulua ennen lähtöäni, innostuin tietysti heti asiasta.

Niin sitten ajelin itsenäisyyspäivänä Itä-Suomeen joulun viettoon, ja ensimmäinen hommani olikin joulukuusen haku. Se ei ollutkaan mikään ihan helppo juttu, sillä oli jo melkein pimeää, eikä metsästä löytynyt kuin mäntyjä. Otsalampun avulla ja pienen hangessa möyrimisen jälkeen sopiva kuusi kuitenkin löytyi.

Itsenäisyyspäivän perinteinen ohjelmanumero eli joulukuusen koristelu.
Sinivalkoiset juhlajuomat.

Jouluaterian nautimme perjantai-iltana, ja aterian valmistelut oli tietenkin aloitettu hyvissä ajoin. Minä leivoin karjalanpiirakoita, kun olin päässyt viime jouluna piirakoiden leipomisen makuun.






Piirakoiden kauneuskilpailuja noilla ei voitettaisi, mutta maku oli vertaansa vailla!

Kinkkua emme tähän joulupöytään halunneet, mutta muuten kaikki jouluaterian osaset olivat enemmän tai vähemmän kohdallaan. Perinteinen jouluähkykin tuli siis koettua.

Jälkiruokaperinteet tosin romuttuivat, sillä halusin kokeilla jotain uutta jälkiruokaa. Tein maailman helpointa valkosuklaa-sitruunamoussea, joka oli kaikkien mielestä oikein hyvää.


Tässä vielä ohje, jos jotakuta haluttaa kokeilla:

2 dl kuohukermaa
100 g valkosuklaata
yhden sitruunan mehu (tai maun mukaan)

Paloittele suklaa ja laita se sekä puoli desiä kermaa kattilaan. Kuumenna sekoitellen, kunnes suklaa on sulanut. Anna seoksen jäähtyä. Vatkaa loppukerma vaahdoksi ja sekoita se ja sitruunamehu suklaaseoksen joukkoon. Jaa annosmaljoihin ja anna jähmettyä jääkapissa tunnin, pari. Koristele haluamallasi tavalla (esimerkiksi vadelmilla tai granaattiomenan siemenillä).

Lahjaidea sellaiselle, jolla on jo kaikkea.
"Jouluaaton" sää.



Perinteinen kuusenpalloselfie.


Paikallisen pankin ovessa nähtyä:






Uudenvuoden tinanvalantaa leivinuunissa.


Itsenäisyyspäivän iltana kurkkuni alkoi tuntua kipeältä, ja koska äidillä oli sama ongelma, päätimme kokeilla juuri oppimaani niksiä kurkkukipua vastaan.

Olin kuunnellut koko ajomatkan Itä-Suomeen espanjankielisiä cd-levyjä virkistääkseni muistiani, ja yhdessä kappaleessa oli käsitelty flunssaa ja sen ehkäisyä. Kurkkukipuisia neuvottiin valmistamaan sitruunasta ja suolasta seos, jolla tuli kurlata kurkkua. Etsin netistä tarkemmat ohjeet, joiden mukaan sitten valmistin kyseisen bakteerintapposeoksen. Seokseen tulee kolmen sitruunan mehu, kaksi ruokalusikallista hunajaa ja puoli teelusikallista suolaa, ja kurkkua pitää kurlata seoksella muutaman minuutin ajan pari kolme kertaa päivässä. Uskokaa tai älkää, mutta kurkkukipuni katosi, eikä flunssaa ole tullut (ainakaan vielä!).


Matka Boliviaan hieman jännittää, sillä en ole ennen lentänyt noin pitkää ja monivaiheista lentoa yksin. (Ukkeli odottelee minua jo Boliviassa, joten minulla on matkaseuranani vain nalle.) Lennän ensin Frankfurtiin, sieltä Sao Pauloon Brasiliaan, ja sitten vielä Boliviaan. Toivon, että kaikki sujuu hyvin, mutta jos ei, niin eihän sillekään sitten mitään voi.


Odotan Boliviassa kiihkeästi vain kahta asiaa: 1) että pääsen tutustumaan paikallisiin ruokakauppoihin ja 2) että pääsen lueskelemaan paikallisia akkainlehtiä. 😀 Toki ukkeliakin on kiva nähdä taas pitkästä aikaa.

Mukavaa joulukuun jatkoa ja joulun odotusta kaikille!

torstai 7. joulukuuta 2017

Ulos kaapista

Ruoka on intohimoja herättävä asia. Jokaisella on varmasti omat lempituotteensa, jotka tuovat iloa elämään ja joita jaksaa syödä päivästä toiseen. Minullakin on monta juttua, joita pitää olla kaapissa aina ja joiden puuttuminen aiheuttaa hirveän paniikin ja välittömän kauppareissun.

Tässä muutama välttämättömyyselintarvikkeeni.

Weetabix


Jos en saa aamiaiseksi Weetabixia, se on suorastaan katastrofi. HIRVEÄ katastrofi. Rakastan rapean Weetabixin ja kylmän maidon yhdistelmää, enkä usko, että tulen ikinä kyllästymään Weetabixiin. Olen syönyt Weetabixeja ehkä viimeiset kymmenen vuotta, joka päivä (miinus hotelliaamiaiset ja kyläreissut), eikä minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä ole vielä ollut havaittavissa. Tulen siis luultavasti syömään Weetabixeja lopun elämääni.

Weetabixit ovat oivaa aamiaisruokaa siitäkin syystä, että niissä ei ole paljon laittamista. Minä kun en halua nähdä aamiaiseni eteen edes sen verran vaivaa, että tekisin esimerkiksi voileivän. Lautasen, lusikan, maidon ja Weetabix-paketin jaksan minäkin kaivaa esille. Hotelliaamiaisilla en Weetabixeja kuitenkaan kaipaa, sillä hotelleissa on muitakin houkutuksia - jotka joku muu on kaiken lisäksi laittanut!

Löfsbergin Kharisma sekä Nescafén kofeiiniton pikakahvi



Aamulla pitää saada myös kahvia. Join ennen tyypillisiä juhlamokkia ja presidenttejä, mutta nykyään juon kotona aamulla vain tuota Kharismaa. Sen jälkeen, kun rajoitin kofeiinillisen kahvin yhteen kupilliseen päivässä (siihen aamukahviin), olen halunnut aamukahvini olevan kunnon tavaraa, ja sitä tuo Kharisma todellakin on. 

Kofeiinittomien kahvien valikoima on Suomessa valitettavan huono, ja juon pikakahvia lähinnä olosuhteiden pakosta. Kokeilin kerran kofeiinitonta Cafe Hag -merkkistä suodatinkahvia, mutta se oli ihan hirveän makuista. Pystyn normaalisti juomaan mitä tahansa kahvia, mutta se kahvi jäi juomatta jopa minulta. Kun keitin Cafe Hagia ensimmäisen (ja viimeisen) kerran, ukkeli kysyi, että mikä täällä palaa. 

Elovenan karpalo-kinuskikeksit


Miten välipalakeksit voivat ollakin näin järisyttävän hyviä? Olen kokeillut Elovena-kekseistä varmasti kaikkia makuja, mutta mikään muu ei ole yhtä hyvä kuin tämä karpalo-kinuski. Kuola alkaa valua, kun vain ajattelenkin näitä! Joskus tuossa vuosi sitten karpalo-kinuskit katosivat kaupoista, ja tuli melkein maailmanloppu, kun luulin, että keksien valmistus oli lopetettu. Kun sitten näin karpalo-kinuskeja kaupassa pitkän tauon jälkeen, niitä piti hamstrata kaappiin monta pakettia, etteivät ne pääsisi ainakaan loppumaan. Minulla on karpalo-kinuskeja aina käsilaukussa, auton hanskalokerossa, repussa ja milloin missäkin. En ole koskaan oppinut syömään proteiinipatukoita tai vastaavia, ja hiilarihiirenä taidan pysytellä jatkossakin.

Valion sokeroimattomat mehukeitot


Mehukeitoista saa ihania ja terveellisiä välipaloja, kun niitä yhdistelee esim. hedelmiin tai marjoihin ja rahkaan. Eikä tarvitse kärsiä omantunnontuskia kaloreiden takia. Kuvassa ovat tämänhetkiset suosikkimakuni, vadelma ja karpalo-kinuski. Olen kokeillut muidenkin valmistajien tuotteita, mutta ne ovat olleet enemmän tai vähemmän pettymyksiä. Viimeksi ostin Marlin mustaherukka-vadelma-inkiväärikeittoa, sillä makuyhdistelmä kuulosti niin jännittävältä. Keitto oli kuitenkin niin pahaa, että oli pakko heittää loput menemään.

Sesam Gourmet -näkkileipä


En ole ollut koskaan mikään näkkileivän ystävä, kun en ole tajunnut, mitä ideaa on syödä kuivaa ja kovaa pula-ajan leipää, kun parempaakin on tarjolla. Ystäväni suositteli minulle kuitenkin kerran näitä näkkäreitä, ja ostin kokeeksi paketillisen. Voi hyvänen aika, miten näkkileipä voikin olla maukasta! Näitäkin pitää siis olla nykyään kaapissa aina.

Arlan proteiinirahka


Enpä olisi ikipäivänä uskonut, että meikäläinenkin alkaa joskus syömään rahkaa, mutta näin on valitettavasti päässyt käymään. Olen nimittäin yrittänyt vähän monipuolistaa ruokavaliotani, ja rahka on ujuttautunut jääkaapin vakioasukkaaksi melkein huomaamatta.

Saarioisten pippurikalkkuna


Pippurikalkkuna ilmestyi talouteemme alun perin samasta syystä kuin edellinenkin. Olen kokeillut monenlaisia leikkeleitä, mutta palaan kumminkin ostamaan aina tätä. Tämä ei ole sellaista löllöleikkelettä kuin pakettileikkeleet joskus ovat, ja makuakin tässä on mukavasti, kun viipaleissa on nuo pippurireunukset. Juuston syöminen on unohtunut minulta niin täysin, että viimeisin paketti homehtui kaappiin.

Valion sokeroimaton glögi


Näin joulun aikaan glögiä on saatava vähintään kerran päivässä, ja tämä Valion sokeroimaton glögi on minusta ehdottomasti paras glögijuoma tällaiselle löppäsuulle. Ostin tätä heti monta purkkia, kun glögi ilmestyi taas lokakuussa kauppoihin, ja glögikauteni jatkuu tavallisesti pitkälle joulun jälkeenkin. En tosin ole enää niin hullu kuin joskus aikoinaan, että hamstrasin glögiä kaapit täyteen, kun sitä myytiin joulun jälkeen eurolla purkki. Kerran taisin juoda glögiä vielä maaliskuussakin, ja kerran löysin edellisvuotisen avaamattoman glögipurkin kaapista lokakuussa, kun uusi glögikausi oli jo alkanut.

Maraboun karpalo-pekaanipähkinäsuklaa


Olen makean syömisen kanssa vähän sellainen kausiluontoinen tapaus. Välillä saatan ostaa kolmekin kertaa viikossa ison pussin (suklaisia) irtokarkkeja, ja välillä taas en syö makeaa ollenkaan, kun ei vain tee mieli. Nyt on menossa tämä jälkimmäinen kausi. Kaapissa pitää kuitenkin olla aina jotakin pientä sen varalta, että alkaa tehdä mieli makeaa, ja nykyään sen on oltava juuri tätä karpalo-pekaanisuklaata. (Mikä hemmetin juttu mulla on muuten tämän karpalon kanssa?!) Palat ovat isoja ja muhkeita, ja sattumat runsaita. En ole koskaan aikaisemmin välittänyt tummasta suklaasta, ja olenkin pitänyt tummaa suklaata vain terveysintoilijoiden vouhotuksena, mutta sitten maistoin tätä. Kyllä tätäkin pystyy ihan hyvin levyllisen syömään, jos sille päälle sattuu. Olen testannut.

Tässäpä näitä olikin. Löytyikö mitään tuttua?

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Metroajelulla

Kuten kaikki ovat varmasti kuulleetkin, länsimetro pääsi vihdoin aloittamaan toimintansa pari viikkoa sitten. Asun itse kävelymatkan päässä länsimetron pääteasemasta eli Matinkylästä, ja jos näiltä nurkilta on ennen mielinyt päästä julkisilla kulkuneuvoilla Helsingin keskustaan, bussi on ollut ainoa vaihtoehto. Bussilinjat Helsinkiin jatkavat vielä vuodenvaihteeseen asti, mutta sen jälkeen suora bussiliikenne Helsinkiin loppuu, ja bussilinjoista tulee liityntälinjoja metroasemille. Vuodenvaihteen jälkeen kaupunkiin pääsee siis ainoastaan metrolla.

En tykkää metrosta ollenkaan enkä pidä siitä, että metron lähistöllä asuvat pakotetaan käyttämään metroa. Minusta metro on tunkkainen ja jotenkin ahdistava kulkuväline, ja metrossa näkee enemmän epämääräisen näköistä porukkaa kuin muissa liikennevälineissä. En ollut siis mitenkään innostunut kokeilemaan länsimetrolla ajelemista, mutta asemat kyllä kiinnostivat. Olin lukenut asemista jo syyskuun Hesarista, ja ne olivat näyttäneet minusta niin hienoilta, että ne piti lähteä näkemään ihan omin silmin. Tässä siis pieni katsaus kaikkiin kahdeksaan länsimetron asemaan.

1. Matinkylä

Matinkylä on siis länsimetron pääteasema tällä hetkellä. Metroahan on tarkoitus jatkaa vieläkin pidemmälle Espoon Kivenlahteen asti. Jäämme jännityksellä odottamaan, milloin Matinkylä-Kivenlahti -osuus mahtaa valmistua.




Matinkylän bussiterminaali on näppärästi metroaseman yläpuolella, ja se on kuin Kampin bussiterminaali pienoiskoossa. On kiva, kun bussia ei tarvitse odotella ulkona!

Metroasemalla tuoksui melkein vielä uudelle, ja kaikkialla oli niin kovin siistiä. Asema oli minusta hieno! 

Katto on tehty alumiinista, ja se kaartuu kahteen suuntaan. Katto on tehty harsomaiseksi, jotta se antaisi hieman keveämmän vaikutelman. Ratkaisu miellytti silmääni kovin.
 


2. Niittykumpu

Niittykummun asema on Matinkylän asemasta seuraava, ja sen teemana on taide. Mari Rantanen on suunnitellut teoksen, joka on samalla sekä aseman seinäverhous että osa tilan akustointia.





3. Urheilupuisto

Urheilupuiston asema hätkähdytti.

Aseman teemoja ovat energisyys, liike, nuoruus, voima, kasvu ja värikkyys. En tiedä, tuliko asemasta mieleen juuri tuollaisia asioita, enkä osaa oikein muutenkaan pukea sanoiksi, millainen tunnelma asemalla oli. Jotenkin tuolla tuntui turvalliselta olla, mikä johtui ehkä aseman vähän laatikkomaisesta ilmeestä. Jonkun mielestä asema saattaa näyttää vähän sekavalta, mutta minä pidin asemasta kovasti.

Liukuportaiden värityskin oli aika erikoinen.

4. Tapiola

Tapiolan asemalla on haettu yhtymäkohtia maanpäälliseen Tapiolaan kupumaisten muotojen kautta. Metroaseman väri on valkoinen, joka on leimallinen väri Tapiolalle muutenkin.


Aseman valaistuksen tavoitteena on ollut se, että asemalaiturilla saisi marraskuussa valoa enemmän kuin ulkona. Missä tahansa saa marraskuussa valoa enemmän kuin ulkona!


Asemalla komeilee Kim Simonssonin pronssinen veistos Emma jättää jäljen. Teos on monumentti lapsenomaiselle luovuudelle ja ilolle, ja sen syntyhistoriasta voi lukea lisää täältä.

5. Aalto-yliopisto

Aalto-yliopisto oli asemista ehdoton suosikkini. Aalto-yliopisto sijaitsee nimensä mukaisesti kampusalueella Otaniemessä, ja aseman punertavalla ja taitteisella katolla on jäljitelty punatiilisten yliopistorakennusten henkeä.



Teräksinen katto ja kaunis valaistus loivat minusta asemalle hienon tunnelman.

Sama linja jatkui liukuportaissa ja asemarakennuksessa.






6. Keilaniemi

Myös Keilaniemen asemaa pidetään kampusasemana, vaikka asema onkin vähän kauempana yliopistosta ja lähempänä yritysmaailmaa. 



Keilaniemessä todellakin ollaan!

Kuvassa on Fortumin pääkonttori, joka ei ilmeisesti kohta enää olekaan Fortumin pääkonttori

7. Koivusaari

Koivusaari on monella tapaa erikoinen asema. Se on ensinnäkin ainoa suomalainen metroasema, joka sijaitsee meren alla. Siellä ovat myös Suomen pisimmät liukuportaat.

Tästä lähtevät Suomen pisimmät liukuportaat.
Koivusaaren liukuportailla on pituutta 76 metriä. Toiseksi pisimmät liukuportaat (72 metriä) löytyvät Helsinki-Vantaan lentoaseman rautatieasemalta.

Koivusaaren ja Lauttasaaren asemat ovat sisarasemia keskenään. Koivusaaressa teemana on vesi ja meri; Lauttasaaressa lumi ja jää.

Meri on vastassa heti Koivusaaren aseman ulkopuolella. 

Eipä näytä kovin valoisalta, vai mitä?

Aseman katon muoto on tehty muistuttamaan ylösalaisin käännettyä venettä. Ajelen tästä autolla hyvin usein ohi, ja on tullut ihmeteltyä kerran jos toisenkin, että mikähän se tuokin rakennus mahtaa olla. Nyt tämäkin asia selvisi.

Koivusaaren asemalta löytyi myös mieluinen yllätys, nimittäin WC - ja vieläpä ilmainen sellainen! Olin kaipaillut vessaa jo jonkin aikaa, joten yllätys oli oikein tervetullut. Tosin WC oli mallia avaruusaika, ja meinasin olla jo hätää kärsimässä (kirjaimellisesti), kun kaikenlaisia nappuloita oli niin paljon. Onneksi kukaan ei nähnyt hääräämistäni.

Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.

Juuri kun olin istahtamassa pöntölle, istuinreunus pompahtikin takaisin ylös. Ihmettelin, että mikäs se tämmöinen pönttö on, kun sille ei kerkiä edes istumaan. Seurasi pieni akrobatiatuokio, kun yritin samalla aikaa riisua housujani ja pitää istuinreunusta toisella polvella alhaalla. Vasta poislähtiessäni huomasin, että pöntön vieressä oli nappulat reunuksen laskemista ja nostamista varten. Onneksi olin sentään osannut lukita oven!

Näin laskeudumme meren alle.

8. Lauttasaari

Lauttasaaren asema on uusista asemista viimeinen ennen Ruoholahtea, ja sen teemana on siis lumi ja jää. 








Aseman toisen sisäänkäynnin yhteydessä oleva pilari on rakennettu sienen muotoon, jotta se muistuttaisi Lauttasaaren vesitornia, joka purettiin kaksi vuotta sitten.  



Nämä uudet metroasemat olivat minusta niin hienoja, että saatanpa matkustaa metrolla joskus toistekin. Vanhat metroasemat ovat uusiin asemiin verrattuna todella kolkkoja ja luotaantyöntäviä, ja nyt ihmettelen, miten sellaisia asemia on voitu koskaan tehdäkään. No, ehkä se oli sitä aikaa.

Metro on kuitenkin yhä se sama oranssi.

Vanhan mallinen metro.


Uudempaa kalustoa.

Mitä mieltä sinä olit asemista? Löysitkö oman suosikkisi?

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

KGB:n entinen päämaja, Riika

Huomasin tyystin unohtaneeni kirjoittaa KGB:n entisestä päämajasta, jossa vierailimme Riian-matkallamme elokuussa. Päämaja toimii nykyään museona, ja olin yrittänyt käydä siellä jo viime vuonna, mutta en ollut löytänyt koko rakennusta. Aikakin oli ollut viime vuonna kortilla, joten olin päättänyt käydä museossa joskus toiste.

Varoitan heti tähän alkuun, että en suosittele tätä postausta kaikkein herkimmille. Jos ihmisen julmuus on sinulle liikaa, jätä lukeminen suosiolla tähän.

Museo ei ole mitenkään erityisen huomaamaton. Miten ihmeessä en ollut viime vuonna nähnyt tätä?!





Olin ostanut liput opastetulle kierrokselle jo etukäteen (nettisivu täällä), vaikka en ollut tiennyt, olisiko meillä kyseiseksi sunnuntaiaamuksi muuta ohjelmaa ja huvittaisiko minua edes lähteä museoon juuri sillä kellonlyömällä. Liput maksoivat kuitenkin vain viisi euroa, joten ei olisi suuri menetys, vaikka liput jäisivät käyttämättäkin. Ostin lipun ukkelillekin, vaikka tiesin, että ukkeli ei lähtisi mitään vankisellejä koluamaan. Yllätys olikin melkoinen, kun ukkeli ilmoitti olevansa halukas lähtemään mukaan. Piti vielä tämäkin päivä nähdä!

Päämaja (Stūra māja, Corner House eli suomeksi Kulmatalo) on kuusikerroksinen rakennus, joka rakennettiin vuonna 1912 uusrikkaiden asunnoiksi. Luksusasuntojen lisäksi talossa oli kauppoja ja toimistotiloja. KGB otti rakennuksen haltuunsa vuonna 1940, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian ensimmäisen kerran. Vuoden 1941 jälkeen rakennus oli muutaman vuoden muussa käytössä, kunnes vuonna 1944 se palasi jälleen KGB:n haltuun, kun Neuvostoliitto valtasi Latvian uudelleen. Sen jälkeen rakennus olikin KGB:n hallussa aina vuoteen 1991, jolloin Latvia itsenäistyi. Rakennus jäi KGB:n lähdettyä tyhjilleen, mutta vuonna 2014 se avattiin museona. Päämaja on jätetty siihen kuntoon, millainen se oli KGB:n poistuttua, joten menneisyyden voi aistia kierroksella vähän turhankin hyvin.

Museo koostuu näyttelytilasta, jossa on esillä joitakin esineitä KGB-ajoilta sekä opastauluja, joista voi lukea rakennuksen synkästä menneisyydestä. (Itse en olisi kuuna päivänä jaksanut noita plakaatteja lukea.) Vankilatilat pääsee näkemään vain opastetulla kierroksella, joka järjestetään kerran päivässä. Opastetulle kierrokselle lähdetään kuvan oikeassa laidassa näkyvästä ovesta, punaisen maton päästä.

KGB:n aikana tässä tuskin oli punaista mattoa.
 
Kun saavuimme museoon, eteisessä oli jo iso lauma ihmisiä. Selvisi, että lipunmyynnin kanssa oli jotain ongelmia, eikä opas saanut lippuja myytyä. Koska meillä oli jo liput ostettuina, saatoimme siirtyä näyttelytiloihin odottelemaan kierroksen alkua. Olinpa tyytyväinen, että olin ostanut liput kerrankin ennakkoon! Ei tarvinnut jännittää, saisimmeko lippuja vai emme.

Saimme vielä ennen kierroksen alkua ihan oikeat liputkin.

Rakennuksen ylemmät kerrokset oli varattu KGB:n virkamiehille, ja katutasossa sijaitsivat muun muassa kuulusteluhuoneet sekä teloitushuone. Vankisellit olivat maan alla kellarikerroksessa. Virkamiehet saattoivat siis elellä ylemmissä kerroksissa tyytyväisen tietämättöminä siitä, mitä alemmissa kerroksissa tapahtui.

Reitti vankilan käytäville.

Päämajaan tuotiin kuulusteltavaksi yhteiskunnan "epätoivottuja elementtejä", eli henkilöitä, joita pidettiin jollakin tavalla poliittisesti epäilyttävinä tai uhkaavina. Kuulustelujen syiksi riittivät esimerkiksi neuvostovastaiset mielipiteet, runouden kirjoittaminen tai levottomuuksien (oletettu) lietsominen.

Kuulusteluhuone.
Jos omaiset halusivat saada tietoja kuulusteluihin tuoduista läheisistään, heidän tuli jättää kirjallinen kysely ovenpielessä sijaitsevaan kirjelaatikkoon. Monet eivät nähneet omaisiaan enää koskaan, sillä osa kuulusteluihin tuoduista vain "katosi". Samaiseen kirjelaatikkoon saattoi jättää myös vihjeitä tuttavistaan tai naapureistaan, jos epäili heidän harjoittavan neuvostovastaista toimintaa.

Kuulusteltavia pidettiin vankeina selleissä, joiden olot olivat lievästi sanottuna epäinhimilliset. Neljän hengen sellissä saattoi olla 20-30 henkilöä, ja vankeja kidutettiin sekä psyykkisesti että fyysisesti.





Sellien lämpötila pidettiin yli 30 asteessa, ja vankeja estettiin nukkumasta muun muassa pitämällä valoja öisinkin päällä. Vangit vietiin vessaan kerran päivässä, mutta muutoin vangit joutuivat käyttämään sellissä olevaa astiaa. Hygieniasta tai yksityisyydestä ei ollut siis tietoakaan. Joskus valittiin joku vanki umpimähkään tapettavaksi, jotta pelon ilmapiiri vankilassa säilyisi.




Ruoka tarjottiin ovessa olevista pienistä luukuista, joiden kautta vankeja myös valvottiin. Lisäksi seinissä oli salaisia kurkistusaukkoja, joista vartijat saattoivat tarkkailla vankeja näiden tietämättä.

Vankien ulkoilualue oli pienen pieni tila sisäpihalla, mutta jotkut vangit eivät päässeet koskaan ulos.


Opas kertoi kahdesta vanhasta naisesta, jotka olivat tulleet kerran opastetulle kierrokselle. Ulkoilualueelle päästyään naiset olivat pyytäneet saada lupaa istua ulkona hetken aikaa. Kävi ilmi, että naiset olivat olleet aikoinaan KGB:n vankina, eivätkä he olleet päässeet käymään ulkona kertaakaan koko pitkän vankeutensa aikana.  

Opas kertoi paljon muitakin mielenkiintoisia ja liikuttavia yksityiskohtia, ja harmittaa, kun en kirjoittanut asioita heti vierailun jälkeen ylös. Enhän minä niitä kaikkia nyt enää muista.


Keittiötiloja.


Kaikki eivät päässeet ulos vankilasta hengissä, vaan jotkut kohtasivat loppunsa teloitushuoneessa. Jotkut taas siirrettiin työleirille (esimerkiksi Siperiaan), jossa he joutuivat olemaan jopa vuosikymmenien ajan.

Teloitettavat vietiin teloitushuoneeseen, jossa heidät tapettiin takaapäin päähän ampumalla. Teloitushuone oli hyvin äänieristetty, jotta laukauksen äänet eivät kuuluisi muualle taloon. Seinä oli vuorattu muovilla, jotta veriroiskeet eivät tahrisi seiniä, ja teloitushuoneen lattiassa oli viemäri, jonka kautta veret huuhdottiin pois.




Teloitushuoneen vieressä oli autotalli, jossa oleva auto pidettiin käynnissä silloin, kun teloitusta suoritettiin. Myös auton ääntä käytettiin laukausten äänen peittämiseen.

Teloitetun ruumis käärittiin pressuun, heitettiin auton lavalle, kuljetettiin metsään kaupungin ulkopuolelle ja haudattiin. Suurin osa hautapaikoista on löydetty jälkeenpäin, ja ruumiit on haudattu uudelleen oikeisiin hautoihin.

Kierroksemme päättyi autotalliin, jossa näimme muutaman minuutin mittaisen videon teloituksesta ja sitä seuranneista toimenpiteistä.


Video veti hyvin hiljaiseksi ja vakavaksi. 

Autotalli näkyy kuvan oikeassa laidassa.

Museokierros oli samaan aikaan sekä kiinnostava että järkyttävä. Se herätti miettimään taas sitä, mikä on se systeemi, jonka mukaan meille jaetaan elämän pelikortit. Onko olemassa oikeasti jokin karman laki, vai onko kyse ihan puhtaasta sattumasta?

Kumpikin vaihtoehto on oikeastaan yhtä pelottava.