Pysy mieleltäsi vireänä – ruoki lempineuroosejasi!


sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Ei tästä mitään tule

Nyt eletään taas sellaisia aikoja, että kaipaisin kauppaa, josta saisi vaihtopäitä. Kuvittelin päässeeni vanhoista ajatusmalleistani eroon, mutta jouduin taas toteamaan, että siellä se sama vanha paska muhii korvien välissä edelleen.

Siitä on nyt reilu vuosi, kun vein vaa'an alakerran varastoon ja päätin lopettaa itseni punnitsemisen. En ole käynyt sen jälkeen kertaakaan vaa'alla, enkä ole siis tiennyt painoanikaan reiluun vuoteen. Vuosi on kulunut pääasiassa hyvin, ja olen voinut ja jaksanut yleisesti ottaen varsin hyvin, kun en ole kituutellut missään vaiheessa.

Kesällä - jota siis riitti minun kohdallani syyskuuhun asti - tuli syötyä ja juotua kaikenlaista, minkä seurauksena paino tietysti nousi. Lukemia en tiedä, mutta monet vaatteet - varsinkaan housut - eivät enää mahtuneet päälleni. Vaatteiden kinnaaminen selittyy osittain varmasti silläkin, että joihinkin paikkoihin on tullut lihasta, mutta kyllä sitä läskiäkin on tullut ihan kiitettävästi. Arvelin, että palautuisin taas hoikempaan kuosiin kuin itsestään, kun palaisin kesän jälkeen omaan ruokavaliooni ja säännölliseen liikuntaan.

Perjantaina päätin sitten sovittaa päälleni yksiä housuja, jotka ovat jonkinlainen mittarini. (Ovela painontarkkailija keksii kyllä keinot seurata painoaan: jos vaakaa ei saa käyttää, niin sitten otetaan avuksi esimerkiksi mittanauha ja tietyt vaatteet, joiden pitäisi sopia päälle. Jos ne eivät sovi, se on tietysti hirveän kriisin paikka.) Kuvittelin, että kun olen elellyt nyt tässä pari kuukautta säädyllistä elämää, se näkyisi kropassakin, ja housut solahtaisivat päälle kuin itsestään. Hevonkukkua. Housut kiristivät takapuolesta (mikä selittyy ehkä sillä lihaksella), mutta vatsa tursusi edelleen housunkauluksen ylitse. Itseinhon määrä oli ääretön, ja vaikka kuinka yritin psyykata itseni ajattelemaan asiaa hyvinvoinnin kannalta, se ei oikein onnistunut.

Järkevä ihminen olisi varmasti vain nauranut ajatuksilleen, mutta minulta taisi lentää järki sillä hetkellä ikkunasta ulos. Hetken aikaa mietin, että pitäisikö kaivaa se vaakakin esiin, niin saataisiin kärsimys oikein maksimoitua. Koska peli oli ikään kuin jo menetetty, perjantai-iltana oli sitten hyvä juoda saunan jälkeen kolme lonkeroa ja syödä jäätelö, suklaapatukka sekä vähän sipsejä. Lauantaiaamuna olo olikin sitten kuin lottovoittajalla.

Kaiken lisäksi satuin katselemaan perjantai-iltana vanhoja valokuviani. Törmäsin reilun kahden vuoden takaiseen saunakuvaan, jossa minulla on vain pyyhe ympärilläni.

Naama ei kestänyt päivänvaloa, ja ns. tissitkin melkein näkyivät.

Ensimmäinen ajatukseni kuvan nähdessäni oli, että olenpa ollut surkean näköinen. Käsivarretkin ovatkin pelkkä luuta ja nahkaa. Heti perään ajattelin kuitenkin, että näyttäisin nytkin mieluummin tuollaiselta ruipelolta kuin tuntisin itseni tällaiseksi punkeroksi. Enhän minä nytkään ole lihava millään virallisella mittapuulla, mutta minulla onkin oma mittapuu korvien välissä. Ja sille ei kelpaa mikään.

Löysin myös kuvan viime vuoden kesäkuulta Meksikosta.


Kuvittelin jalkojeni olevan kuvanottohetkellä ihan siedettävän näköiset (jos unohdetaan polvet!), mutta nyt kun katson kuvaa, niin minulla on kyllä ollut melkoiset kananjalat. Eihän minulla ole minkäänlaisia reisilihaksiakaan. Ei ole mikään ihme, että polvikin oireili tuolloin niin herkästi. Ja sitten toisaalta en tiedä, valitsisinko tänään ennemmin tuollaiset kanankoivet vai sen tosiasian, että nuo shortsit tuskin edes mahtuvat nykyään päälleni. (En todellakaan viitsi kokeilla.)

En tiedä, miksi edes kirjoitan tätä kaikkea, kun eihän tämä varsinaisesti mitään auta. On niin ristiriitaista, kun ymmärrän voivani nykyään (sekä henkisesti että fyysisesti) niin paljon paremmin kuin vuosi tai kaksi sitten, ja sitten toisaalta haluaisin kuitenkin palata noihin aikoihin. Järki on toistaiseksi voittanut, mutta en ole vielä tuntenutkaan näin suurta itseinhoa. Syömisvaikeuksista ei taida päästä koskaan kokonaan eroon, vaikka kuinka kuvittelisi päässeensä niistä voitolle. Aina tulee hetkiä, jolloin tekisi mieli antaa vain mennä.

Tunnen itseni nykyään myös niin raihnaiseksi, että minusta tuntuu, että minut saisi kärrätä suoraan Sortti-aseman ongelmajätepisteeseen. Kyynärpääni ei ole edelleenkään parantunut, vaikka olen välttänyt painojen nostelua ja pyrkinyt olemaan rasittamatta kättäni muutenkaan. Vanha selkävaiva on palannut entistä pahempana, eikä siihen tunnu auttavan mikään - ei jooga, ei venyttely, ei seisominen istumisen sijaan eikä varsinkaan lepo. Sekä kyynärpää että selkä kiukuttelevat myös öisin, koska saatan nukkua tietämättäni selkä mutkalla ja käsi huonossa asennossa, ja olo on joskus herätessä aika karmea. No, ainakin tiedän olevani elossa!

Highway to hell?

Selän ja kyynärpään lisäksi myös rinnan seudulla on ollut kipua, jota sitäkin on jatkunut jo aika pitkään. Kivun sijainnin ja laadun perusteella olen diagnosoinut kivun johtuvan jonkinlaisesta vauriosta rintalihaksessa, mutta välillä tulee mieleen, että mitä jos se onkin jotain muuta. Jotain vakavampaa. Perjantaiyönä oli esimerkiksi oikein hyvä miettiä tällaisia, kun lonkerot herättivät minut valvomaan kolmen aikaan yöllä. Ei kai auta kuin mennä lääkäriin, niin loppuu tämäkin spekulointi.

Mutta hei: polvi on sentään ollut suhteellisen kivuton!

Onhan tässä jotain mukavaakin tapahtunut. Ukkeli tuli pyörähtämään Suomessa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, ja oli kiva päästä taas pussailemaan ja halimaan. En ole koskaan ollut mikään erityisen läheisyydenkipeä ihminen (päinvastoin), mutta aika tekee näköjään tehtävänsä. 😆 Ilo jää tosin lyhytaikaiseksi, sillä ukkeli lähtee taas huomenna Etelä-Amerikkaan, mutta onneksi minä olen jo tottunut näihin lähtöihin ja paluisiin.

Ukkelin jälkiruoka Brasserie Kämpissä.

Ukkeli muuten löysi sängyn alta ne ostamani levypainot, jotka olin jemmannut sinne. Ihmettelin, kun hän ei kommentoinut löydöstään millään lailla. Ehkä hän ajatteli, että tiedän, mitä teen. Heh heh.

Tämä oli nyt ehkä vähän ahdistavaa luettavaa, ja pahoitteluni siitä. Tiedän kyllä, että minun "ongelmani" ovat yleismaailmallisesti ajateltuna ihan naurettavia, mutta joskus vähäpätöiset asiat saavat käsittämättömät mittasuhteet.

Vuoden harmaimman päivän ilta.


keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Testiajo

Käydäänpäs vaihteeksi Intiassa. Muistin nimittäin, että minulla on kirjoittamatta postaus huhtikuisesta testiajelustani Hyderabadin uudella metrolla, joka oli otettu käyttöön puolisen vuotta aiemmin.

Metromatkalle lähteminen vaati pientä taktikointia. En jaksanut selitellä anopille, minne olin menossa, sillä anoppi olisi kumminkin halunnut tietää, mihin minulla oli tarkoitus metrolla mennä. Täytyyhän matkalla nyt jokin kohde olla! Hänen olisi ollut vaikea ymmärtää päämäärätöntä ajelua, varsinkin kun siitä hyvästä pitää vielä maksaakin. 😀 Toiseksi anoppi ei olisi tykännyt siitä, että menen ajelemaan metrolla alkuiltapäivästä, jolloin oli vielä varsin kuuma. Hän olisi antanut kaikenlaisia neuvoja, milloin olisi parempi ajankohta mennä, mutta minä halusin mennä ajelulle nimenomaan iltapäivällä. Onneksi tunnen anoppilan tavat kuin omat taskuni ja tiesin, että anoppi köllähtäisi lounaan jälkeen sohvalle katsomaan iltapäiväsarjoja ja nukahtaisi siihen ennen ensimmäistä mainostaukoa. Lounaalle kotiin tullut appiukko pötköttelisi anopin vieressä divaanilla ja hän olisi nukahtanut jo ennen anoppia. Sitten minulla olisikin hyvä sauma livahtaa ulos, kun kumpikin olisi niin unenpöpperössä, ettei jaksaisi kysellä mitään.

Suunnitelmani osoittautui erinomaisen toimivaksi. Anoppi heräsi, kun avasin ulko-oven, ja raotti silmiään. Kuiskasin meneväni epämääräisesti ulos, ja se riitti selitykseksi.

Lähin metroasema, Ameerpet, on parin kilometrin päässä anoppilasta, ja vaikka olin ensin ajatellut kävellä asemalle, mukavuudenhalu voitti, ja lähdin autolla. Arvelin, että pysäköinti saattaisi tuottaa vaikeuksia, koska metroaseman liepeillä tuskin olisi viljalti vapaita parkkipaikkoja, mutta luotin kuitenkin siihen, että parkkipaikka löytyisi jostain.

Kävikin niin hyvin, että aseman lähellä oli opaste metron liityntäpysäköintialueelle. Hieno homma, että olivat rakentaneet oikein liityntäpysäköintipaikankin! Käännyin merkin osoittamaan suuntaan, mutta se vei sivutielle, joka kulki ruskeavetisen likajoen vieressä.

Liityntäpysäköintiä Intian malliin.

Aikani kujalla oltuani päätin lähteä selvemmille vesille. En tiedä, missä liityntäpysäköinti oli (ja oliko sitä ylipäänsä ollenkaan), mutta tuolla se ei ainakaan ollut. Päätin jättää auton vain jonnekin kadunvarteen, jos löytäisin paikan. Onneksi ihan metroaseman viereiseltä kujalta löytyi tyhjä kolo autolle. Sitten vain kohti metroasemaa, joka näyttikin aika massiiviselta rakennelmalta.


En tiennyt yhtään, miten lippusysteemi toimisi, mutta arvelin sen selviävän lippuluukulta kyselemällä. Aseman opasteet olivat ilahduttavan selkeät, joten niitä seuraamalla ei oikein voinut mennä vikaan.





Kertamatkaa varten lipuksi annettiin poletti, joka piti luetuttaa asema-alueen portilla, jotta portit aukesivat. Jos käyttää metroa enemmän, voi myös ostaa matkakortin, jolle ladataan arvoa.

Sesam aukene. (Nelivetoiset pääsevät pummilla.)
Olkalaukku piti laittaa menemään intialaiseen tyyliin läpivalaisun kautta, tai muuten ei ollut asiaa asema-alueelle.

Ameerpetin asema on kahden eri linjan risteysasema, ja metrot lähtevät kahdesta kerroksesta. Metro ei ole vielä ihan täysin valmis, vaan valmiina on vasta punainen linja L B Nagarista Miyapuriin sekä noin puolet sinisestä linjasta (Ameerpetista Nagoleen). Päätin kokeilla punaista linjaa ja ajaa Ameerpetista pääteasemalle Miyapuriin. 

(Kuva täältä.)


Vuoroväli punaisella linjalla oli 8 minuuttia ja sinisellä linjalla 15 minuuttia, mikä oli aika pitkä minusta. Mutta eipä minulla toisaalta ollut kiirettäkään, ja odottelu sujui mukavasti maisemia ja ihmisiä töllistellessä.





Nysse tulloo!
Metro oli sisältä oikein siisti ja miellyttävä.

Olin yrittänyt katsella asemalaiturilla, näkyikö jossain merkkiä siitä, että metrossa olisi erilliset vaunut naisille, mutta sellaisia ei näkynyt. Hyderabadin lähijunissahan on erilliset vaunut naisille, tai ainakin ennen oli. Metrossa kaikki matkustavat näköjään samoissa vaunuissa.  


Metro kulkee koko ajan maan päällä, mikä on tosi kiva juttu, kun niin saa katsella maisemia. Metrossa on kuitenkin automaattiovet, joten on turha haaveilla, että matkan aikana saisi roikkua avoimessa oviaukossa, kuten lähijunissa tai pitkänmatkanjunissa voi tehdä.

Videoita tuli otettua aika monta, mutta pelko pois: en meinaa laittaa kaikkia tähän. Muutama pitää kumminkin laittaa näytteeksi siitä, millaista matkanteko metrolla on ja millaisia maisemia matkalla näkyy.

ESI Hospital - Erragadda:



Metrossa tulee kuulutukset kolmella kielellä: englanniksi, paikallisella kielellä teluguksi ja hindiksi.


Hyderabadin koilliskulma on kasvanut todella voimakkaasti, eikä sitä meinaa enää tunnistaa samaksi paikaksi kuin vuonna 2009. Metroyhteys kasvattaa aluetta varmaan entisestään.

Miyapur oli punaisen linjan pääteasema, joten oli jäätävä metrosta pois.


Poletti piti jättää ulosmenoportille, ja jäin miettimään, miten olisi käynyt, jos olisi onnistunut hävittämään polettinsa matkan varrella.


Intialaisten piletti- ja polettiautomaattien vieressä seisoo yleensä vähintään yksi työntekijä vahtimassa, että ihmiset osaavat käyttää automaatteja ja että kukaan ei yritä venkoilla omiaan.

Miyapurin metroaseman uloskäynti.

Miyapuriin päästyäni totesin, että minua ei oikeastaan huvittanutkaan mennä Miyapuriin, joten päätin lähteä takaisinpäin. Ei huvittanut ihan vielä palata anoppilaankaan, joten päätin ajaa takaisin Ameerpetiin ja vaihtaa siellä siniseen linjaan. Tulisipahan kokeiltua sekin linja tässä samalla.

Olin jossakin vaiheessa huomannut, että asemilla oli valokuvauksen kieltäviä kylttejä, mutta päätin noudattaa vanhaa ja hyväksi havaittua taktiikkaa. Kuvaisin niin kauan, kunnes joku tulisi kieltämään sen. Sitten pyytelisin kauheasti anteeksi, kun en ollut tiennyt, että kuvaaminen oli kiellettyä, ja lupaisin pyhästi olla ottamatta enää yhtään kuvaa. Jos kukaan ei tulisi kieltämään kuvaamista, se ei myöskään loppuisi. 😀

Kuvauskieltoa ei tullut, vaikka Miyapurin asemalla tulikin huomauttamista toisesta asiasta. Asemavalvoja joutui viheltämään pilliinsä ja viittilöimään minua kauemmas laiturin reunasta, kun seisoin kuvaamassa ilmeisesti liian lähellä raidetta.



SR Nagar - Ameerpet:



Ameerpetissa piti vaihtaa sinisen linjan metroon, jotta pääsin jatkamaan kohti Nagolea.

Ameerpet - Begumpet:



Parade Groundin asema on sinisen ja vihreän linjan risteysasema, ja siellä näki, että vihreä linja oli vielä aika vaiheessa. 

Jäin pois Secunderabadin asemalla, ja koska tiesin Secunderabadin olevan todella vilkas paikka (lähinnä siksi, että siellä on rautatieasema), päätin jalkautua kadulle töllistelemään.

Asemanseudut ovat potentiaalisia paikkoja taskuvarkaille, joten yritin olla erityisen tarkkana käsilaukkuni kanssa (joka oli tosin piilotettu mustaan kangaskassiin). Huomatkaa tuon takana olevan ruutupaitaisen miehen murhanhimoinen katse. Huomasin sen onneksi vasta jälkeenpäin kuvaa katsoessani.





Palloilin Secunderabadissa aikani ja ostin muutaman sanomalehden. Lopulta oli kuitenkin aika lähteä takaisin anoppilaan, kun kukaan ei edes tiennyt, mihin olin lähtenyt.

Prakash Nagar - Begumpet:



Ameerpetin asemalla oli aika jäädä metrosta pois ja lähteä katsomaan, vieläkö auto oli siellä, minne olin sen jättänyt.





Ja siellähän se oli! Jippii!



Sokeriruokomehua.


Sellainen oli se reissu. Seuraavan kerran kun olen Hyderabadissa, pitää ajaa tuo punainen linja vielä toiseenkin päähän, koska L B Nagarissa en ole (muistaakseni) koskaan käynyt. 

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Kiitospäivän kalkkuna

Syksy on taas innoittanut ottamaan pimeitä kuvia.


Ovathan nämä pimeät ja harmaat syksyn päivät vähän ankeita, mutta pimeät illat ovat minusta kivoja. Lumi toisi ehkä vähän valoa, mutta lumettomuus on kiva juttu siitäkin syystä, että pystyy vielä pyöräilemään. Talvipyöräilijää minusta ei koskaan tule, koska se kylmä viima, joka käy ajaessa luihin ja ytimiin, on jotain aivan kamalaa jo muutamassa lämpöasteessakin, saati sitten pakkasella. Onneksi vielä ei ole tarvinnut laittaa pyörää talviteloille.

Viime viikolla olin yhtenä iltana lenkillä rantaraitilla, kun näin Haukilahden venesatamassa erikoisen kokoelman pieniä purjeveneitä (optimistijollia?).


Sitten veneitä ruvettiin laskemaan vesille. Olipa niissä hauskat tunnelmavalot!








En tiedä, mitkä kokoontumisajot oli kyseessä, mutta näky oli varsin erikoinen, ja jäin tuijottamaan näkymää pitkäksi aikaa. Samalla iloitsin mielessäni siitä, että olin tullut ottaneeksi kameran mukaani. Nykyään ei uskalla viedä edes roskapussia ilman kameraa, koska aina voi tulla eteen jotain, mikä pitää esitellä somessa. 😆




Perheen WhatsApp-ryhmässä kiehuu. Tai ei siellä nyt enää kiehu; nyt on ollut varsin hiljaista viime päivät. Aiheena on kiitospäivän illallinen, joka järjestetään ukkelin vanhimman serkun kotona New Jerseyssä (siis sen maaliskuussa naimisiin menneen pojan vanhempien luona). Illallisen isäntä eli ukkelin serkun mies rupesi kyselemään jo pari kuukautta sitten, ketkä kaikki osallistuisivat kiitospäivän illalliselle. Ensin vaikutti siltä, että mukaan olivat tulossa kaikki New Yorkissa tai New Jerseyssä asuvat perheenjäsenet eli ukkelin sisko perheineen, ukkelin veli perheineen ja Brooklynin serkku perheineen. Mukaan olisi tullut ilmeisesti myös uuden miniän perhettä, ja Phoenixin-serkkuakin houkuteltiin paikalle, kuten myös ukkelia ja minua.

Pari päivää sitten ukkelin siskon mies ilmoitti kuitenkin ryhmässä, että he ovat lähdössä kiitospäiväksi Phoenixiin (Phoenixin-serkun luokse), eivätkä pääsisikään illalliselle. Tästäkö illallisten isäntä suutahti. Mies otti sen loukkauksena itseään ja perhettään kohtaan, ja reaktio tuntui minusta ja varmasti muistakin aivan ylimitoiteltulta. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli omat syynsä moiseen reaktioon, mutta mistäpä kukaan olisi voinut hänen motiivejaan tietää, kun ei hän ollut niitä selvästi sanonut.




Jäin taas miettimään, että vaikka nuo WhatsApp-ryhmät ovat toisaalta hyvin käteviä, niissä on omat vaaransa. Helposti kiihtyvät ihmiset (täältä löytyy yksi semmoinen...) tulevat kirjoittaneeksi tuohduksissaan helposti jotain sellaista, mitä he saavat myöhemmin katua, elleivät anna pahimman kiihtymyksen ensin laskea. Lisäksi kaikilla tuntuu olevan vähän oma tapansa kirjoittaa ja ennen kaikkea lukea viestejä. Jokainen tulkitsee asiat omalla tavallaan, ja joskus tulkinta menee aivan metsään. Huumorikin on varsin kinkkinen asia, koska ihmisillä on niin erilainen huumorintaju. Minä en esimerkiksi ymmärrä tämän illallisherran huumoria ollenkaan, vaan useimmiten hänen ns. huumorinsa tuntuu minusta suoranaiselta vittuilulta.

Olenkin tehnyt sen päätöksen, etten osallistu ryhmän keskusteluun enää mitenkään, ellei joku kysy minulta jotakin. Olen jättänyt kaikki synttärionnittelutkin viime aikoina laittamatta, kun yksinkertaiset "happy birthday se-ja-se" -tyyppiset onnittelut eivät aikoinaan miellyttäneet tuota samaista miestä. Olisi pitänyt olla personoituja onnitteluviestejä, mutta miten lähettää personoitu onnitteluviesti sellaiselle, jota ei tunne oikeastaan ollenkaan (kuten ukkelin veljen lapset)? Pitäkää tunkkinne.









Minun piti kirjoittaa vielä yksi WhatsApp-ryhmään liittyvä juttu, mutta en muistanut, olinko kirjoittanut siitä jo aiemmin. Koska en jaksanut ruveta käymään läpi vanhoja postauksiani, päätin antaa Googlen nopeuttaa etsintää ja laitoin Googleen hauksi 'kukkapilli' ja 'whatsapp'. Haun tulokseksi tuli muutama linkki vanhoihin blogiteksteihini, mutta katseeni kiinnittyi alempana olevaan hakutulokseen, joka johti eräälle varsin tunnetulle keskustelupalstalle. Siellä keskusteltiin blogeista, ja minunkin blogini oli tullut siellä mainituksi. Joku kutsui minua siellä nipoksi valittajaksi, ja joku toinen taas tykkäsi blogistani.

En ota kantaa kenenkään mielipiteisiin (jokaisella saa olla omansa), mutta mikä minua ihmetytti, oli se, että olin ylipäänsä päätynyt kyseiselle keskustelupalstalle. Olen aina ajatellut, että eihän tätä blogia kukaan edes lue. Kunhan höpisen omiani. Hämmentävää.

Monet seuraavat bloginsa kävijämääriä erilaisilla laskureilla, mutta itse en ole seurannut kävijämääriä enää vuosiin. Lopetin tilastojen seuraamisen ihan tarkoituksellisesti, sillä jäin siihen jotenkin koukkuun. Bloggaamisesta meni ilo, kun piti koko ajan yrittää analysoida, mikä lukjoita mahdollisesti kiinnostaisi. Nyt kun olen vapaa siitäkin, kirjoittaminen on paljon rennompaa ja mukavampaa. Tilastoista saisi varmasti kaikenlaista tärkeää tietoa, jos niitä osaisi analysoida, mutta minun tapauksessani on parempi näin.


P.S. Päätin olla aloittamatta uutta ruokablogia ja jatkaa vanhaa blogiani, joka löytyy täältä. Pääsin näin tosi helpolla, kun ei tarvinnut miettiä uuden blogin aloittamiseen liittyviä yksityiskohtia. (Kiitos, Taika, vinkistä! ❤) Laitan blogin linkin jossakin vaiheessa tuohon sivuunkin, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan.



Yrittäkäähän kestää tätä harmautta!