Harva pääsee niin pitkälle, että näkee itsensä.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Rättiesittely

Kurtakuvia toivottiin, joten niitä olisi nyt sitten tulossa. Varautukaa silmiä särkeviin väriyhdistelmiin! Kuvien ottaminen oli hieman hankalaa, kun otin kuvat suljetun oven takana makuuhuoneessa, ja makuuhuoneeseen oli koko ajan tunkua.

Ensimmäisellä kerralla olin laittanut oven salpaan, mutta anoppi meinasi yhtäkkiä tulla oven läpi. Selvisi, että sisään oli pyrkimässä kaksi nahjusta remppamiestä, jotka tulivat korjaamaan kylpyhuoneen vuotavaa bideehanaa. Toisella kerralla kuvaussessio keskeytyi, kun kotiapulainen tuli iltapäiväkäynnillään lakaisemaan ja pesemään huoneen lattiaa. Yleensä kotiapulainen pesee lattiat jo aamulla, mutta me heräämme ukkelin kanssa niin myöhään, että kotiapulainen on jo ehtinyt lähteä. Kuvat ovat siis kiireestä johtuen osittain vähän epätarkkoja, mutta ei voi mitään. (En viitsinyt selitellä anopille, mitä puuhailin, joten kuvaaminen piti hoitaa salassa.)

Ensiksi kaksi kurtaa, jotka ostin lähinnä kotikäyttöön. Käytän kurtia täällä kotiasuinakin, koska kurtat ovat säädyllisiä, ohuita ja ihan siedettävän näköisiäkin verrattuna esimerkiksi Suomessa käyttämiini lökövaatteisiin. Täällähän saattaa tulla vieraita milloin vain, ja siksi olisi hyvä, jos olisi kotioloissakin ihmisen näköinen.

Kotiasu 1. Hihat eivät ole eripituiset, vaan toinen hiha on vähän kurtussa.
Nyt tajusin, että tästä asusta tulee ihan mieleen joku 70-luvun kotirouva!

Tämän seuraavan kuvan otin viimeiseksi, ja siinä vaiheessa päivänvalo oli makuuhuoneessa jo niin vähissä, että oli mentävä katolle kuvaamaan. Kuvaaminen oli nimittäin keskeytynyt pariksi tunniksi, kun kävimme anopin kanssa vihannestorilla ja muilla asioilla.

Kotiasu 2.

Muut kurtat ostin sitten sitä varten, että niissä voisi mennä uloskin. Toki olen haahuillut näissä ns. kotikurtissakin ulkona, ja käynyt ne päällä lähikaupassa, kävelyllä anopin kanssa ja siellä vihannestorilla.


Ostin myös vihreät legginsit, ja ne sopisivat ehkä tämän vaalean kurtan kanssa. Nuo mustat ovat niin tolkuttoman tylsät, vaikka niissä onkin lahkeissa tuommoiset pitsisomisteet.


Tämä punainen kurta olisi saanut olla kokoa pienempi, mutta en jotenkin tajunnut sitä kaupassa. Kokoa pienempi koko tarkoittaa pienintä kokoa, joka tuosta merkistä (Biba) on saatavilla, enkä edelleenkään lakkaan ihmettelemästä sitä, että joudun ostamaan Intiassa niin pieniä vaatteita. Minulla kun on edelleenkin sellainen mielikuva, että olen intialaisiin verrattuna iso ja roteva, vaikka eihän se välttämättä niin ole (massiivisista lihaksistani huolimatta 😆).

Lisäksi oli vielä se sininen kurta, jonka kuvan laitoinkin jo edelliseen postaukseen. Löysitkö joukosta oman suosikkisi tai inhokkisi?

Legginsejä myydään kahta pituutta - toinen on sellainen normaali nilkkapituus, ja toinen on ylipitkä malli, jonka lahkeet jäävät kurtulle (kuten esimerkiksi tuossa edellisessä kuvassa). En ennen tykännyt pitkälahkeisista legginseistä, mutta nyt haluaisin käyttää vain niitä.

Vieraita saattaa tulla täällä tosiaan ihan milloin vain, esimerkiksi jo heti aamusta. Eilen aamullakin, kun heräsin puoli kahdeksalta, kuulin olohuoneesta vieraan miehen äänen. Yritin kuulostella, kuten niin monesti ennenkin, kenelle ääni mahtoi kuulua, jotta osaisin varautua kohtaamiseen etukäteen. Onneksi tehtävä oli tällä kertaa helppo, sillä kyseessä oli ukkelin tuttu, joka oli tuttu minullekin jo vuosien takaa. Joskus vieraita on tullut sillä aikaa, kun olen ollut jossakin ulkona, ja silloin yritän päätellä oven ulkopuolella olevista kengistä, kuka on tullut kylään. Harvoin päättely kuitenkaan onnistuu!

Grillattua maissia katumyyjältä.


Suolaa, chilijauhetta ja sitruunamehua päälle.

Minun on joskus hirveän vaikea muistaa intialaisten naamoja, sillä monet intialaiset näyttävät minusta ihan samoilta. Se on noloa, sillä intialaiset tietysti muistavat minut ja olettavat, että minäkin muistan tavanneeni heidät kerran joskus vuonna 2012. Muistamattomuus aiheuttaa noloja tilanteita, kun yritän miettiä pääni puhki, kuka hemmetti tuo ihminen on. Toisen kanssa keskustelukin on hirveän vaikeaa, kun ei muista ihmisestä mitään, ja toinen olettaa, että muistaa. Onko kyseinen ihminen sukua, ystävä vai perhetuttu; onko hänellä perhettä; missä hän asuu; kuinka monta lasta hänellä on? (Minusta alkoi tuntua, että olen kirjoittanut tästä joskus aikaisemminkin, mutta asia todellakin vaivaa minua.) Miksi ihmeessä en muista ihmisten kasvoja? Toisaalta on myönnettävä, että Intiassa tapaa niin paljon ihmisiä, että on ehkä liikaa vaatia itseltään, että muistaisi jokaisen tapaamansa ihmisen vuosien takaa.

Kukkamyyjä temppelin edessä.


Viime viikolla kävi yhtenä päivänä todella nolosti, kun kylään tuli nuorehko pariskunta. Mies sanoi olevansa ukkelin ystävä, mutta luulin hänen olevan lapsuudenystävä tai jotain, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt miestä. Pariskunta istui olohuoneessa aikansa, ja anoppi jututti heitä. Minä olin läppärin kanssa ruokapöydän ääressä. Kun selvisi, että ukkeli ei ollut tulossa vielä vähään aikaan kotiin, pariskunta päätti lähteä. Siinä vaiheessa mies kysyi minulta, muistinko heitä. He olivat kuulemma asuneet aiemmin Leppävaarassa Espoossa, ja me olimme käyneet ukkelin kanssa heillä kylässäkin. Siinä samassa muistin heidän kotinsa ja sen, että nainen oli laittanut ihan äärettömän hyvää kalaruokaa. Olimme vaihtaneet naisen kanssa puhelinnumeroita ja soitelleetkin muutaman kerran. Enkä minä ollut muistanut heitä!

Hoidin tilanteen omasta mielestäni lopulta ihan tyylikkäästi, mutta minusta tuntui siltä, että olisin halunnut vajota maan alle. Kuinka huonomuistinen ihminen voi olla?!  


Katsoin yhtenä päivänä anopin kanssa kadulla kävellessäni, että mikäs roiskeläppä se tuolla puussa roikkuu. Anoppi katsahti ylös ja sanoi sen olevan hunajaa. Kun zoomailin kameralla, tajusin, että sehän oli mehiläispesä!





Anoppi kertoi, että mehiläiset keräävät kukista mettä, jota he vievät tuonne pesään. Keräysprojekti jatkuu päivästä toiseen, kunnes tulee täydenkuun aika, jolloin mehiläiset juovat pesän tyhjäksi! En tiedä, pitääkö anopin kertomus paikkansa, mutta mielenkiintoinen kertomus joka tapauksessa.

Viime päivinä on ollut aivan tukahduttavan kuuma, ja varsinkin ensimmäinen kuuma päivä oli aika vaikea. Olin jotenkin ihan pökerryksissä koko päivän. Keskipäivällä ei tee muutenkaan ihan hirveästi mieli lähteä mihinkään ulos pyörimään. Hyderabad on Santa Cruzin täydellinen vastakohta siinä suhteessa, että täällä ei tuule tipan tippaa, kun taas Santa Cruzissa tuuli niin, että tukka meinasi lähteä päästä. Tosin tuulesta olisi tuskin mitään hyötyä, kun se olisi varmasti sellainen lämmin lehmän henkäys.

Anoppilassa ei ole ilmastointia muuta kuin vierashuoneessa eli meidän makuuhuoneessamme, joten täällä eletään päivät pelkkien tuulettimien varassa. Olen tottunut siihen yllättävän hyvin, vaikka olen kyllä pari kertaa ajatellut, että jos kyseessä ei olisi anoppila, niin kuljeskelisin kaiket päivät bikineissä.

 
Tänään saan KBR-puistoon seuraa, kun ystäväni tulee kylään, ja menemme yhdessä lenkille. Lenkin jälkeen menemme jonnekin syömään, ja tiedossa on varmasti taas vatsan täydeltä ruokaa. Kyllä kohta loppuu ihmisten kysely, olenko jollakin dieetillä, kun olen niin laihtunut!

Anoppi sai eilen hirveän hepulin, kun kylppärin remppamiehet vaativat työstään maksua. Anoppi kun oli luullut, että omistaja maksaisi korjauksen. Kaiken lisäksi työhön ei mennyt korkeintaan kuin ehkä yksi minuutti. Bideehanan korjaaminen onnistui varsin mainiosti, ja hana toimikin hienosti yhden kokonaisen päivän. Nyt hana vuotaa taas. En ole vielä uskaltanut kertoa asiasta anopille, koska anoppi repii takuuvarmasti pelihousunsa - vai pitäisikö sanoa -sarinsa. 

Tähän loppuun pitää vielä laittaa yksi laulu, jonka kuulin telkkarimainoksesta pari päivää sitten ja johon rakastuin ensi kuulemalla. Kyseessä on perjantaina ensi-iltansa saavan teluguelokuvan Bharat Ane Nenu -tunnuskappale Bharat Ane Nenu. Kannattaa kuunnella, sillä kappale on (ainakin minusta) ihan järisyttävän hyvä!



sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Taas on viikko taputeltu

Jospa aloittaisin siitä homeasiasta, kun kerran tulin luvanneeksi. Työmiehet tulivat sovitusti keskiviikkona hommiin, ja homma alkoi sillä, että miehet porasivat kaappien seinät täyteen reikiä, joihin he laittoivat putkia.

Tiedän, että tämä on ihan kauhea kuva, mutta pakko laittaa se tähän demonstraatiotarkoituksessa.

En ihan ymmärtänyt, mikä virka noilla putkilla on, mutta kai ne poistavat jollakin tavalla sitä kosteutta. Seuraavana päivänä putkien päät katkaistiin ja reiät pantiin laastilla umpeen, ja homma oli valmis. Seinät maalattaisiin ehkä joskus ensi kuussa.

Omistaja tuli lauantaina työmiesten kanssa tarkastamaan työn jäljen ja antamaan jatko-ohjeita. Kaappien ovet pitäisi pitää kaksi päivää kokonaan auki, ja kolmantena päivänä saisi sulkea yhden kaapin oven. Sitä seuraavana päivänä saisi sitten sulkea kaikki ovet. Omistajalta tuli paljon muitakin ohjeita, kuten sellainen, että huoneen ikkunoita olisi hyvä pitää aina päivisin auki. Kaapit kun ovat tiikkiä, ja tiikki tarvitsee kuulemma ilmaa. Siinä vaiheessa kun omistaja pyysi anopilta rättiä sitä varten, että työmiehet saisivat pyyhittyä pölyt pois putkivalaisimien päältä, anopilta meni hermo, ja hän vastasi, että kyllä he saisivat pölyt itsekin pyyhityksi. Minua taas ärsytti yksi mies, joka oli jonkinlainen työmiesten pomo. Mies oli sellainen kaikkitietävä tapaus, joka kuunteli omistajan puheita viisas "minä tiedän paljon muutakin mutta enpä kerro teille" -virne naamallaan ja pyöritteli samalla intialaiseen tapaan päätään puolelta toiselle. Minun teki mieli mennä ja ravistella ukkoa, jotta saisin virneen hänen naamaltaan pois. 

Nyt kaapin ovet repsottavat vielä rumasti auki, mutta huomenna saamme onneksi sulkea sentään jo yhden oven. 😂

ITC Kakatiya -hotellin uima-allasalue.


Viikkoon on kuulunut paljon kaikenlaista ruokaa. Yhtenä päivänä kävimme appivanhempien kanssa perinteisellä buffetlounaalla ITC Kakatiyan Deccan Pavilion -ravintolassa. Kaikki sujui muuten kuten ennenkin, paitsi että appiukko oli tavallista vaisumpi (hän ei ole tainnut oikein vieläkään toipua sairaudestaan), enkä minä syönyt itseäni ihan niin ähkyyn kuin yleensä.

Perinteinen pot biryani eli mausteista riisiä ja lihaa taikinalla peitetyssä kulhossa.
Meikäläisen pääruokalautanen.

Minusta buffetpöytien ehdottomasti paras osuus (varsinkin Intiassa) on jälkiruokapöytä. Voi mitä herkkuja!



Meikäläisen ensimmäinen jälkiruokalautanen. (Toisesta unohtui ottaa kuva.)
Hotellin kaunis aula.

Anoppi söi taas liikaa, koska hänen piti maistella kaikkea, ja anopin loppupäivä menikin sitten potiessa. Onneksi anopilla oli jääkaapissaan pullo Spritea, joka kuulemma auttaa silloin, jos on ylensyönyt olo.
 
Yhtenä iltana kävimme ukkelin kanssa lempijäätelöpaikassamme Cream Stonessa. Kyseisestä paikasta on tullut entistäkin suositumpi, ja kaaos jäätelöbaarin minimaalisella parkkipaikalla oli melkoinen, vaikka kello oli melkein yksitoista illalla. Kaaos johtui erityisesti siitä, että jäätelöbaarissa on myös sellainen drive in -palvelu, että jäätelöt voi tilata autoon ja myös syödä siellä. Näin mekin olemme ukkelin kanssa aina tehneet. Autoa piti siirrellä edestakaisin, kun parkkipaikkoja oli kolmessa rivissä. Jos siis etummainen auto päätti lähteä pois, kahden takana olevan piti väistää ja ajaa siksi aikaa sivuun.




Mutta odotus palkittiin, sillä oma suklainen annokseni oli aivan järisyttävän hyvä. (Jos joku nyt kuvittelee, että olen jotenkin makean perään, niin hän on aivan oikeassa. 😀)


Ajoin ensimmäistä kertaa appivanhempien uudempaa ja isompaa autoa, ja ajokokemus oli erittäin miellytävä siitäkin syystä, että autossa on automaattivaihteisto. Sillä ajaminen rasitti polvea huomattavasti vähemmän, kun ei tarvinnut käyttää kytkintä. (Isompi auto on päivisin yleensä autonkuljettajan käytössä, kun hän kuskailee ukkelia ja appiukkoa.)

Silloin kun jäätelönhimo iskee, on lähdettävä jäätelölle - vaikka yöpuvussa.

Viikon parhaiden näköalojen palkinto menee Avasa-hotellin Sky Barille.

Näkymät yhdennestätoista kerroksesta olivat varsin miellyttävät, ja rakenteilla oleva metrokin näkyi.

Kävin muuten koeajamassa metron valmiin osuuden, ja siitä kokemuksesta on tulossa postaus joskus myöhemmin.

Erikoinen punainen käytävä kattoterassilla.
Koska joskus on hyvä syödä jotain terveellistäkin, kävimme anopin kanssa hedelmäostoksilla. Anoppihan ei tykkää ostaa vihanneksia ja hedelmiä supermarketeista, vaikka niitä sieltäkin saa, ja siksi käymme ostoksilla näissä ehkä suomalaiseen silmään epämääräisiltä näyttävissä paikoissa.

Sapota-hedelmiä.
Mosambeja moottoripyörämyyjältä. (Salman Khan mainostaa taustalla alusvaatteita.)



Ganesha.
Tyypillinen tienvarsiruokala.
 
Enhän minä malttanut pysytellä pois niiltä vaatekaupoiltakaan, vaikka niin uhkasin. Minun oli tarkoitus ostaa vain muutamat legginsit, mutta toisin kävi. (Intia on oikea leggiensien luvattu maa, sillä tarjolla on legginsejä ihan kaikissa väreissä, yksivärisinä ja kuvioituina. Legginsejä on mukava käyttää kurtien kanssa.)


Kun kurtavalikoima avautui eteeni, en voinut vastustaa kiusausta katsella hieman ympärilleni. Seuraavaksi huomasinkin, että olin ostanut kuusi kurtaa ja kuudet legginsit. Oho.


Mopo lähti käsistä varmaankin taas siitä syystä, etten voinut vastustaa kaikkia värejä. Tämä sininen kurta on sieltä neutraalimmasta päästä, mutta tuon lisäksi tuli ostettua myös keltainen, oranssi, punainen, valkokuvioinen sekä turkoosi kurta. Vieläkös jokin väri jäi puuttumaan?

Kuten kuvasta näkyy, pukeutumiseni täällä on hyvin erilaista kuin esimerkiksi Boliviassa. Tykkään pukeutua Intiassa varsin peittävästi, vaikka lämpötila lähenteleekin neljääkymmentä astetta. En halua tieten tahtoen järkyttää appivanhempia tai muita vanhempia sukulaisia paljastelemalla liikaa ihoa enkä muutenkaan vetää epätoivottua huomiota puoleeni.

Katsellessani kauppojen valikoimaa rupesin miltei harmittelemaan, etten sittenkin ollut tullut ostamaan häävaatteita Intiasta. Täältä kun saa näköjään nykyään myös sellaisia moderneja pukuja - intialaisissa väreissä! - joista minäkin tykkään. Ehkä ostan seuraavat häävaatteeni täältä (tai sitten en)?

Esimerkiksi tuo keskimmäinen olisi aivan ihana,  jos se olisi vähän värikkäämpi. Menisi se toki sinisenäkin.


Hyderabadiin on tullut reilun puolentoista vuoden aikana paljon uusia kauppoja, ja kaupunki on muuttunut muutenkin varsin paljon. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin Jubilee Hillsillä jättimäisen H&M -liikkeen!

Huomatkaa, että H&M on kirjoitettu myös teluguksi. 😀



Liikkeen yhteydessä on myös Starbucks, jossa kävimme ukkelin ja anopin kanssa tänään kahvilla, kun olimme tulossa yhdestä kyläpaikasta lounaalta. Sain kyseisessä kyläpaikassa taas muistutuksen intialaisen vieraanvaraisuuden nurjasta puolesta: lautaselle mätetään ruokaa aina vaan, vaikka kuinka sanoo, ettei halua enempää, kunnes on siinä pisteessä, että melkein halkeaa. (Täällähän on sellainen tapa, että talon emäntä seisoo koko ajan pöydän vieressä ja serveeraa vieraille ruokaa. Lisää, lisää, lisää!)




Minä vähän epäilen, että Henkkamaukka ei tule pärjäämään Hyderabadissa kovin hyvin. Minusta kun tuntuu, että hyderabadilaiset ovat kuitenkin vielä niin perinteisempään intialaiseen pukeutumiseen päin kallellaan, että liike ei tule menestymään. Voin tietysti olla väärässäkin!

Täällä pitäisi ehtiä jossakin välissä käymään.

Auringonlaskuja on tullut taas ihailtua anoppilan katolta.


Lopuksi pitää päivittää vielä KBR-puiston kissaperheen kuulumiset. Kissaäiti pentuineen oli tullut jo lähemmäs polkua, eivätkä pennutkaan olleet enää niin arkoja kuin vielä torstaina.

Mikäs se tämä on?
Pojat, pojat, ottakaas rauhallisesti nyt!
Nyt taisi tulla vähemmän tekstiä ja enemmän kuvia, mutta ehkä hyvä joskus näin?

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Laiha läski vai lihaksikas laiha?

Piru vieköön, kun olisi vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta kun ei meinaa ehtiä! Tarvitsisin myös sellaista keskeytymätöntä kirjoitusaikaa, mutta sellaista on tässä taloudessa vähän vaikea saada. 😅 Ajatukset katkeilevat kirjoittaessa välillä aika pahasti, mutta yrittäkää kestää.

KRB-kansallispuisto on yksi lempipaikoistani Hyderabadissa, ja olen kirjoittanut puistosta monesti ennenkin. Olen käynyt siellä lenkkeilemässä siitä lähtien, kun tulin ensimmäisen kerran Hyderabadiin, eli vuonna 2009. Tapasin ennen lenkkeillä puiston ulkopuolella kulkevalla kävelypolulla, mutta eilen päätin mennä - toisen kerran elämässäni - sisälle kansallispuistoon, jossa kulkee myös mukavia kävelypolkuja. Nämä alkupuolen kuvat ovat kuitenkin puistoa ympäröivältä polulta, jossa kävin maanantaina.






Puiston ilme vaihtelee vuodenaikojen mukaan, ja sadekauden jälkeen vuoden loppupuolella puisto on ihanan vihreä. Nyt kesällä puisto näyttää vähän ankealta, kun osa kasveista on kuivunut. Puisto muuttuu taas vihreämmäksi, kun sadekausi alkaa kesäkuussa.

KBR-puisto on yksi paikoista, joita voisin sanoa jopa rakastavani. Viihdyn hyvin monessa paikassa, ja minun on helppo olla kotonani melkein missä tahansa, mutta harvassa paikassa on minulla sellainen riemullisen levollinen olo, kuten KBR-puistossa.

Maanantain kävelyreitti puiston ulkopuolisella polulla.
Entinen kotikatumme, joka näkyy puiston yhdeltä laidalta.


Yritin miettiä, mikä on se tekijä tai syy, joka tekee jostakin paikasta meille rakkaan. Ehkä paikoista tulee meille rakkaita samasta syystä kuin ihmisistäkin: ne saavat meidät tuntemaan myönteisiä tunteita ja antavat meille energiaa sen sijaan että kuluttaisivat sitä. Uskon myös, että tottumuksella on myös jotakin tekemistä asian kanssa: mitä enemmän totumme johonkin paikkaan, sitä tärkeämmäksi se tulee meille. Paikkaan alkaa pikkuhiljaa liittyä kaikenlaisia muistoja ihmisistä, tapahtumista ja elämäntilanteista, ja paikasta tulee osa meitä.

KBR-puisto on minulle rakas tietysti siitäkin syystä, että saan tehdä siellä sitä, mitä rakastan eniten, eli liikkua. Vaikka en pystykään enää polveni takia juoksemaan puistossa, kuten aiempina vuosina, ripeä kävelykin tuottaa ihan samanlaista iloa.



Olin hieman järkyttynyt, kun sovittelin Suomessa tavaroita pakatessani intialaisia kurtiani (tunikamaisia pitkia paitoja siis). Lähes jokainen kurta - muutamaa lukuun ottamatta - kiristi yläselästä, hartioista ja hauiksista. En ollut tajunnut, että samalla kun voimaharjoittelu oli tuonut ylävartalooni voimaa, se oli tuonut myös lihaksia - jopa siinä määrin, että ennen löysähköt kurtat eivät meinanneet enää mahtua päälleni. Koska olin panostanut treenissäni erityisesti yläselkään, minun olisi pitänyt olla vain tyytyväinen, että harjoittelu oli tuottanut tulosta. En ollut kuitenkaan tajunnut, että lihakset kasvaisivat jo kolmen kuukauden harjoittelun seurauksena noin paljon, että vaatteet rupeaisivat kiristämään.

Olin ajatellut meneväni Hyderabadissakin jollekin salille, mutta nyt piti laittaa koko salitreenit uudelleenharkintaan. En ole koskaan halunnut olla ns. lihaksikas nainen, mutta nyt näytti uhkaavasti siltä, että minusta oli kovaa vauhtia tulossa sellainen. En siis tiedä, miten salitreenaamisen kanssa jatkossa käy. Muutanko treenejäni radikaalisti, käynkö salilla enää ollenkaan vai jatkanko samaa rataa silläkin uhalla, että lihakseni kasvavat edelleen. 



Painoni siis on tuskin ainakaan laskenut, ja siksi olenkin todella ymmälläni, kun anoppi valittaa kaikille, kuinka Satu on laihtunut ja kuinka hän oli ennen paljon paremman näköinen, kun oli vähän pyöreämpi. Anoppi onkin kysynyt minulta monta kertaa, olenko jollakin laihdutuskuurilla, kun naamakin on kaventunut kuulemma niin paljon. Tämä kaikki tuntuu minusta todella absurdilta, sillä nämä viime kuukaudet ovat olleet oikeastaan ensimmäiset kuukaudet koko aikuisiälläni, kun olen syönyt todella reippaasti, kaloreita laskematta ja huonoa omaatuntoa potematta. Jokin tässä ei nyt mätsää. Ehkä anopin pitäisi mennä näöntarkastukseen?



Salitreenit piti unohtaa täällä siitäkin syystä, että polveni kipeytyi varsin pahasti jo heti ensimmäisenä päivänä Intiassa, ja toinenkin polvi on oireillut. Polvi on ollut todella hyvässä kunnossa (lukuun ottamatta taannoisen hiihtolenkin aiheuttamia kipuja) ainakin viimeiset puoli vuotta, ja siitä syystä ihmettelen, miksi polvi kipeytyi melkein heti, kun astuin Intian maaperälle. En ole keksinyt muuta syytä kuin ilmaston, sillä olen epäillyt aiemminkin, että Intian ilmasto ei oikein sovi polvelleni. Tämä selitys kuitenkin hieman ontuu(!), sillä minun ongelmani on polviruston pehmentymä (kondromalasia), eikä kuumuuden pitäisi minun mielestäni vaikuttaa millään lailla rustoihin. Mutta ehkä kyse onkin jonkinlaisesta kuumuuden aiheuttamasta tulehduksellisesta reaktiosta nivelissä?

En ole kertonut täällä polvivaivoistani kenellekään mitään, koska en kestä sitä häslinkiä, joka asiasta syntyisi. Kyselyjä ja neuvoja tulisi koko ajan: istu niin tai näin, pidä jalkaasi niin tai noin, älä tee sitä; tee tätä. Parempi olla sanomatta mitään, niin saan olla rauhassa.

Autolla ajaminen ruuhkassa (mikä tarkoittaa kytkinjalan kovaa käyttöä), kävelylenkit ja sen semmoiset eivät ole tietysti ainakaan hyväksi polvelle, mutta en nyt jaksa välittää. Kun kerran polvi on jo muutenkin kipeä, niin ei kai pieni lisä enää haittaa tee (vaikka tietysti se tekee).

Varsinainen kansallispuisto oli niin mukava paikka, etten voinut ymmärtää, miksi en ollut käynyt siellä kuin yhden kerran. Ehkä asialla oli jotain tekemistä ensikokemukseni kanssa, joka oli vähän nihkeä. Puistoon ei saanut viedä silloin kameraa, ja minä vedin tietysti herneet nenään, kun kamera piti palauttaa autoon. Sain kuitenkin erävoiton portinvartijasta, sillä anoppilan silloinen autonkuljettaja salakuljetti kameran minulle, ja sain kuin sainkin viedyksi kameran puistoon. 😝 Kansallispuistoon on toki myös sisäänpääsymaksu, mutta se on niin pieni (25 rupiaa eli 30 senttiä), että se tuskin on ollut syynä puiston karttamiseen.



Eilinen kävelylenkki kansallispuistossa.

Luin lehdestä, että noin neljäänkymmeneen hyderabadilaiseen puistoon oli suunniteltu laitettavan kaupunkilaisten iloksi ilmaisia kuntosalivälineitä. Laitteita ei ehditty kuitenkaan laittaa kuin kuuteen puistoon, kun suunnitelma kariutui. Syynä oli hyderabadilaisten kurittomuus: laitteita oli rikottu tai sitten niitä oli varastettu. Täällähän varastetaan mitä kummallisempia asioita, jopa viemärinkansia. Kaikesta kun voi saada rahaa, kun sitä myy eteenpäin.

KBR-puistossa laitteita kuitenkin vielä oli, ja ne näyttivät olevan myös ahkerassa käytössä.


Tuntui vähän hassulta, että samalla kun ihmiset kuntoilivat laitteissa, viereisessä pusikossa touhusi iso riikinkukko, joka repi puskasta vihreitä lehtiä suuhunsa. Riikinkukkoja on puistossa muutenkin paljon, ja ne tuntuvat olevan varsin tottuneita ihmisiin. Puistossa on myös paljon muita eläimiä, mutta niitä ei tällä kertaa hirveästi näkynyt. Ehkä pitäisi sanoa, että onneksi!

Varoitus puistossa olevista myrkyllisistä käärmeistä.

En ihan välttämättä haluaisi törmätä iltalenkilläni kobraan - vaikka saisihan siitä varmasti hienon valokuvan!


Näin puistossa myös kissaperheen, jota olisi ollut mukava mennä kuvailemaan lähempääkin. Kissat olivat kuitenkin hyvin arkoja, eikä puistossa saanut poiketa merkityiltä kävelyreiteiltä.

Kaksi pentua juoksi pusikkoon piiloon, mutta tämä rohkein jäi tarkkailemaan tilannetta.
Mutta sitten sekin rupesi syömään.

En aina jaksa välittää ihan kaikista kielloista Intiassa tai muuallakaan, mutta KBR-puiston kieltoja oli pakko noudattaa. Puistossa oli nimittäin kameroita siellä täällä, enkä halunnnut todellakaan saada porttikieltoa puistoon. Missä minä sitten lenkkeilisin?


Palosammutuskalustoa.

Intiassa on muutenkin turha kuvitella tekevänsä mitään salaa, sillä jossakin on aina vähintään yksi silmäpari, joka näkee, mitä teet. Varsinkin ulkomaalainen on valtavan kiinnostava tarkkailun kohde. Eilenkin, kun saavuin puiston parkkipaikalle ja kiinnitin vyölaukkua ja juomavyötä paikalleen, viereisessä autossa istunut mies avasi oikein ikkunan ja tunki päänsä ikkunasta ulos, jotta näkisi paremmin, mitä teen.

Puistossa on myös näkötorni, josta voi tarkkailla puistoa yläilmoista.



Appiukko oli jokin aika sitten sairaana, ja ukkelin Phoenixin-serkku sanoi, että appiukon ruokavaliossa olisi proteiinien osalta paljonkin parantamisen varaa. Appiukkohan on lähes pelkästään kasvissyöjä, sillä hän ei syö eläinkunnan tuotteita kananmunaa ja satunnaista kalanpalaa lukuun ottamatta. Toinkin Suomesta appiukolle kokeeksi ison pussillisen proteiinijauhetta, jota appiukko voisi ottaa maidon kanssa.

Olin suhtautunut aiemmin erittäin varauksella kaiken maailman proteiinijauheisiin, sillä ihminen saa mielestäni kaikki tarvittavat ravintoaineet ruoasta, jos vain syö monipuolisesti ja riittävästi. Boliviassa minulle tuli kuitenkin hankaluuksia proteiinin kanssa, sillä siellä ei ole mitään rahkoja ja raejuustoja, joita olen tottunut Suomessa syömään, enkä viitsisi syödä lihaa ja kanaakaan ihan jatkuvasti. Linsseistä ja pavuista en suuremmin pidä (paitsi intialaisissa ruoissa), ja kananmunia joutuisi syömään melkoisen määrän päivässä, jos meinaisi tyydyttää proteiinin tarpeensa pelkästään niillä. Samalla treenasin salilla varsin kovaa, joten proteiinia oli saatava, tavalla tai toisella. Ostin siis tammikuussa Suomesta kokeeksi proteiinijauhetta ja vein sitä mukanani Boliviaan. Kun totesin proteiinijauheen olevan joissakin tilanteissa ihan hyvä ratkaisu, toin sitä nyt appiukollekin.

Nyt anoppi tekee joka aamu appiukolle proteiinijuomaa, johon tulee kuumennettua maitoa ja proteiinijauhetta. Maidon ja proteiinijauheen anoppi sekoittaa intialaisella tehosekoittimella, mixiellä, jotta seoksesta tulisi tasaista. Yritin neuvoa anoppia, että jauhetta saisi laittaa ihan kunnon määrän ja että appiukko voisi nauttia proteiinijuoman parikin kertaa päivässä, mutta anoppi ei ottanut neuvoja kuuleviin korviinsa. Jos nimittäin jauhetta käyttää säästeliäästi, sitä riittää pidemmäksi aikaa. 😆

Olemme käyneet myös anopin kanssa läheisessä korttelipuistossa iltakävelyllä. Anoppi käy useana iltana viikossa heittämässä pari kierrosta puiston ympäri, aivan kuten niin moni muukin intialainen. Moni tulee myös puistoon vain istuskelemaan ja seurustelemaan naapureiden kanssa.





Kun olimme lähdössä yhtenä iltana puistoon, anoppi käski laittamaan tukkani kunnolla, kun se oli jumpan jälkeen epämääräisellä syheröllä. Jos haluan muutenkin tietää, mikä minulle sopii ja mikä ei, niin anoppi kyllä kertoo. Anopilta ei tarvitse edes kysyä hänen mielipidettään, kun se tulee kysymättäkin. Minulle sopii anopin mielestä parhaiten sellainen suora, ihan päätä myöten menevä hiustyyli, jollainen minulla oli KBR-puistossa käynnin jälkeen, kun olin hikoillut lippalakki päässäni kaksi tuntia. 😂

Homeongelman päivitys ei näköjään mahtunut tähän postaukseen, mutta jatkan siitä sitten seuraavassa. Nyt on pakko lopettaa, tai en saa tätä postausta ikinä julkaistua. Tämäkin keskeytyi ainakin 50 kertaa monta kertaa, ja viimeisimmäksi ihan tässä viimeisessä kappaleessa, kun tuli vieraita.