Älä murehdi, jos suunnitelma A epäonnistuu. Aakkosissa on vielä 28 kirjainta jäljellä.


lauantai 21. heinäkuuta 2018

Foto njet!

Toilassa oli mukava herätä, kun tiesin, että saisin mennä aamupalalle mihin aikaan tahansa. Niin sitten kömminkin eilen aamupalalle vasta puoli yhdeksän aikoihin. Toila Span hotellihuoneissa ei ole vedenkeitintä, jolla olisin saanut aamuveteni lämmitettyä, ja hieman jännitti, miten vatsa toimisi ilman lämmintä vettä. Mutta ei huolta, hyvin se toimi. Anopin neuvo juoda muutama lasi lämmintä vettä aamulla ensimmäiseksi on kyllä ihan lyömätön. Lämmin vesi saa vatsan toimimaan, mutta se on hyvää myös siksi, että keho on yön jäljiltä kuivunut, ja lämmin vesi imeytyy huomattavasti nopeammin kuin kylmä. Tapaako kukaan muu juoda aamulla lämmintä vettä?

Nyt takaisin reissuuni ja sen neljänteen päivään. Tässä päivän reitti:






Aamiaisen jälkeen lähdin ajelemaan kohti Pühtitsan luostaria, tarkemmin sanottuna Pühtitsan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyyn nunnaluostariin (jestas mikä nimi). Päätin tankatakin heti alkumatkasta, vaikka bensaa oli vielä reilu neljännestankki jäljellä. Minulla on joskus tapana jättää tankkaaminen vähän viime tinkaan, mutta nyt en kaivannut sellaista jännitystä päivääni.

Täällä näkee muuten paljon haikaroita (vai onko tuo sittenkin kurki?!), ja niiden kookas olemus ja hieman epävarman näköinen askellus pellon keskellä jaksaa ilahduttaa aina. 









Luostari näkyi jo kaukaa puiden takaa, ja näky oli varsin vaikuttava.


Luostarin parkkialueelle kurvatessani näin, että parkkialueen vieressä oli lauma lehmiä laiduntamassa ja muutama nunna niitä paimentamassa.




Luostarille päästäkseen pitää nousta parkkipaikalta ylös mäkeen, ja olin jo heti ensi metreillä aivan nääntynyt. Olin miettinyt, että ei ehkä kannata pukeutua luostariretkelle mihinkään ripaleisiin, joten olin laittanut pitkät housut ja hihattoman topin päälle farkkutakin. Farkkutakkihan on oikein mukava ja hengittävä vaate kuumankostealla ilmalla!

Polku vei läpi luostarin hautausmaan, enkä ollut koskaan nähnyt niin hyvin hoidettua ja värikästä hautausmaata. Olin ihan ihmeissäni, miten kaikki kukat saattoivat ollakin niin täydessä loistossaan. Lähempi tarkastelu paljasti, että kukat olivatkin tekokukkia! 😀





Luostarin portti.

Luostarialue oli todella kaunis. Kaikki oli niin siistiä, järjestelmällistä ja hyvin hoidettua.







En ollut kuitenkaan vaatetusta miettiessäni tajunnut, että pääkin olisi ollut ehkä hyvä suojata jollakin. Moni muu näytti peittävän päänsä huivilla ennen kirkkoon menoa. Ei minuakaan kyllä kukaan tullut ajamaan kirkosta ulos, vaikka minulla ei huivia ollutkaan.



Vuonna 1891 perustettu Pühtitsan eli Kuremäen luostari on Viron ainoa toimiva ortodoksinen nunnaluostari. Luostarissa asuu noin 160 nunnaa, jotka hoitavat luostarin kaikki työt peltotöistä halonhakkuuseen ja ikonimaalaukseen. Luostari on omavarainen, ja luostarin ympärillä sijaitsevat luostarin kasvimaat, pellot, navetat ja kasvihuoneet.

Ihan kaikki hommat eivät nunniltakaan suju, vaan apuun täytyy kutsua Remontti-Reiska.

Kasvimaa oli upea, enkä muista nähneeni missään niin viimeisen päälle hoidettua kasvimaata. En ehtinyt ottaa kasvimaasta tosin kuin yhden kuvan, kun tuo kuvassa näkyvä nunna nousi ylös ja rupesi huutamaan minulle, että "foto njet" ja huitomaan kädellään minua poispäin. Ymmärrän kyllä hyvin nunnan ärtymyksen. Ei varmasti ole kivaa, kun kaiken maailman uteliaat turistit pyörivät kameroineen omalla kotipihalla.


Piha-alueella oli vesipiste, josta sai ottaa vettä. 

Poika kaatoi vettä mukista maahan, vaikka tämä näyttääkin ihan joltain ihan muulta.

Luostarialueella oli mukavan rauhaisa tunnelma, ja vierailijoitakin oli paikalla jostain syystä varsin vähän.



Parkkialueen takana pellon laidassa on pyhä lähde, jonka vettä pidetään parantavana. Ihmisiä käy lähteellä tasaisena virtana, ja kaikki tulevat kanisterien ja tyhjien vesipullojen kera, jotka sitten täytetään pyhän lähteen vedellä.




Minullakin sattui olemaan kassissani tyhjä vesipullo, ja hetken harkitsin, pitäisikö minunkin täyttää pulloni pyhällä vedellä. Päätin sitten kuitenkin jättää homman sikseen. 

Lähteen lähellä on myös pieni mökki, jossa voi käydä kastautumassa ja puhdistamassa itsensä maallisista murheista. 





Luostarilta suuntasin kohti Peipsijärveä, joka on Viron suurin järvi. Peipsijärvi on melkein kolme kertaa niin suuri kuin Saimaa, ja sen keskellä kulkee Viron ja Venäjän raja. Peipsijärvi kuuluu myös Euroopan kalaisimpiin järviin, ja sieltä saa muun muassa muikkua, ahventa, siikaa, haukea ja kuhaa. Peipsijärven ihmiset ovat saaneet elantonsa kalastuksesta vuosisatojen ajat, ja osa vanhoista kalastusmenetelmistä on yhä käytössä.

Minä suunnistin Peipsijärven pohjoisosaan Kauksiin, jossa on kaunis hiekkaranta ja joka on tunnettu lomanviettopaikka. Minun oli tarkoitus kiertää Kauksissa kahdeksan kilometrin mittainen Luiten retkipolku, joka kulkee sekä rannan dyynimaastossa että Kauksin ojan tuntumassa.

Patikkapolut tuntuvat olevan yleensä aika hyvin merkittyjä Virossa, mutta tämän polun lähtöpaikkaa oli todella vaikea löytää. Missään ei näkynyt viittoja, joissa olisi lukenut selvästi reitin nimi.





Enpä ole nähnyt ennen pysäköintimaksuautomaattia keskellä metsää, mutta nyt tuli sellainenkin ihme nähtyä. En kyllä maksanut pysäköinnistä mitään vaan ajattelin, että tulkoon sakot, jos tulee. (Ei tullut.)

Vasta vajaan kilometrin verran polkua kuljettuani näin ensimmäisen viitan, jossa luki reitin nimi, ja varmistuin vihdoin siitä, että olin oikealla polulla. Polku kulki varsin pitkään hiekkatiellä, jonka toisella puolella oli leirintäalue. Ei vastannut ihan minun käsitystäni kivasta luontopolusta.



Vesi keeta enne joomist!

Polku olikin minulle melkoinen pettymys. Opasteet olivat loppumatkasta niin surkeat, etten edes tiedä, kuljinko oikeaa polkua vai omaa polkuani. Dyynitkään eivät näyttäneet oikein miltään, mikä johtui varmasti ainakin osittain valjusta valosta.

Järvi ja pilvet olivat niin samanvärisiä, etten erottanut aluksi järven ja taivaan rajaa ollenkaan.





Pilvet näyttivät uhkaavilta, ja loppumatkasta alkoikin ripotella vettä. Pieni sade ei kuitenkaan haitannut, sillä ilma oli pilvisyydestä huolimatta hiostavan kuuma, ja sade tuntui mukavan raikkaalta.

En viitsinyt tutkia Peipsijärveä tuolla ilmalla enempää, vaan lähdin ajelemaan kohti Kohtla-Nõmmen kaivosmuseota.

Rankkasadekin yllätti, mutta tulipahan tuulilasi vihdoinkin pestyä!

Taas näkyy!



Kohtlan kaivos oli toiminnassa vuodesta 1937 vuoteen 2001, ja kaivoksessa louhittiin öljyliusketta eli palavaakiveä. Palavakivi on kiveen sitoutunutta öljyä, ja kun kiveä poltetaan, saadaan sähköenergiaa. Palavaakiveä voidaan myös tislata, jolloin saadaan polttoöljyä. Palavakivi ei ole mikään ympäristöystävällinen tapa tuottaa energiaa, mutta koska Virossa arvostetaan omavaraisuutta ja omien luonnonvarojen hyödyntämistä ja koska palavaakiveä on Virossa niin paljon, sitä myös käytetään.

Kohtlan ja monen muun Koillis-Viron kaupungin synty on perustunut juuri palavankiven louhintaan, ja kun kaivostoiminta on loppunut kaupungista, ihmiset ovat joutuneet etsimään tulonlähteensä muualta. Siksi Koillis-Virossa on niin paljon tyhjilleen jääneitä taloja.

Kaivosmuseon lipputiskillä sain kuulla, että kaivostunneleita ei pääsisikään tutkimaan itsekseen, vaan niihin pääsisi vain opastetulla kierroksella. Tunneleihin kun saattaisi kuulemma eksyä. Edellinen opaskierros oli lähtenyt kahdelta (olin paikalla hieman ennen kolmea), eikä lipunmyyjä voinut taata, että neljältä tehtäisiin enää kierrosta, jos paikalle ei tulisi riittävästi väkeä. Mietin, että voisin tulla seuraavana aamuna uudestaan, mutta seuraavan aamun kierrokset olivat jo täyteen buukattuja, ja vapaata löytyi vasta kahdelta alkavalla kierroksella. Se oli kuitenkin jo liian myöhäinen ajankohta minulle, sillä minun piti olla silloin menossa muualle.

Kuulin myös, että museossa oli näyttelytiloja viidessä kerroksessa ja että noita tiloja saisi tutkia itsekseenkin. Tunnen kuitenkin itseni sen verran hyvin, että tiedän, etten jaksa lukea opastauluja tai selostuksia kovin pitkään. Haluan toimintaa, ja jos sitä ei ole, on parempi lähteä muualle.

Niinpä kaivosmuseo jäi tällä kertaa näkemättä. En kuitenkaan jäänyt murehtimaan takaiskua, sillä uskon vahvasti siihen, että kaikella on tarkoituksensa ja että kaikki tapahtuu jostakin syystä. Se mikä näyttää pettymykseltä, saattaakin olla onni, vaikka emme aina itse tiedäkään sitä. Kuka tietää: ehkä nytkin jokin ikävä tapahtuma jäi tapahtumatta, kun kohtalo puuttui peliin ja muutti suunnitelmani. Aiemmin saatoin jäädä märehtimään, jos en saanut tahtoani läpi tai asiat eivät sujuneet mieleni mukaan, mutta olen onneksi onnistunut muuttamaan vuosien saatossa ajattelutapani. Pettymysten vatvominen kun ei ainakaan auta mitenkään, vaan siitä tulee entistä kurjempi olo. Helpottaa kummasti elämää, kun ei tarvitse jäädä harmittelemaan tapahtunutta, vaan voi jatkaa elämää välittömästi hyvillä mielin eteenpäin.

Söin kaivoksella lounaan ja päätin lähteä katsomaan Purtsen linnaa, joka oli jäänyt minulta edellispäivänä näkemättä. Olen luottanut matkallani aika pitkälle Google Mapsin reittiohjeisiin, mutta nyt iski epäilys, kun minun olisi pitänyt lähteä ajamaan tällaista tietä:

Erätee: Sõit omal vastutusel.
Päätin kuitenkin kokeilla tietä, mutta käännyin melko pian takaisin, sillä tie oli täynnä valtavia kuoppia. Automme on saanut kokea retkilläni kovia, ja olen monesti saanut pelätä esimerkiksi sitä, että auton pohja ottaa maahan kiinni, kun olen ajanut jotain umpeenkasvanutta kärrypolkua. Päätin siis tällä kertaa etsiä itse omat reittini. Myöhemmin tajusin, miksi Google oli ehdottanut minulle kyseistä tietä: toisella tiellä tehtiin asvalttitöitä, ja toinen kaista oli kai ollut aiemmin suljettu. Ilmeisesti Google oli luullut koko tien olevan poikki.

Kadunvarsi täynnä autioituneita taloja Kohtla-Järvessä.
Purtsen linna oli hieman erinäköinen kuin ne linnat, joissa olin aiemmin tällä reissulla käynyt. Linna oli kunnostettu huolellisesti, ja se toimiikin nykyään konsertti-, juhla- ja ravintolatilana. Linna oli minusta varsin tunnelmallinen, ja siellä olisi varmasti hieno olla erityisesti syksyn pimeinä iltoina.











Palavankiven polttamisessa on sellainen ongelma, että poltettaessa syntyy todella paljon tuhkaa, lähes puolet polttoaineen painosta. Vaikka osa tuhkasta hyötykäytetään, tuhkaa jää silti niin paljon, että se pitää sijoittaa jonnekin. Koillis-Virossa näkeekin tuhkamäkiä, jotka ovat joskus jopa yli sadan metrin korkuisia ja jotka ovat siis kaivostoiminnan jätteenä syntynyttä tuhkaa.

Kävin katsomassa Kiviõlissa entistä tuhkamäkeä, johon kasattiin tuhkaa vuosina 1922-1975. Jätettä kasattiin mäelle ensin hevosilla, myöhemmin köysiradalla ja lopuksi vaunuilla. Mäen korkeus on 96 metriä, ja nykyään mäen päällä on seikkailukeskus, jossa näkyi olevan monenlaista hauskaa lapsille ja ilmeisesti vähän vanhemmillekin. 

Kiviõlin entinen tuhkamäki, nykyinen seikkailukeskus.




Näin Kiviõlin kaupungissa myös niin surkean näköisiä kerrostaloja, että arvelin niiden olevan ihan varmasti tyhjillään. En tiedä, kumpi oli suurempi järkytys: se, että talot olivat niin surkeassa kunnossa, vai se, että niissä asuttiin yhä.


Oli yksi taloista tyhjilläänkin.


Nyt kun olen nähnyt niin paljon näitä Viron hylättyjä taloja, en enää oikein edes pysty innostumaan niistä. Nyt minua lähinnä surettavat kaikki autioituneet tai ränsistyneet talot ja ihmiset, jotka ovat joutuneet lähtemään kodeistaan.

Tämmöisiin mietteisiin lopettelen tällä kertaa.  

Palavastakivestä lueskelin täältä:
Palava kivi takaa Viron energiaomavaraisuuden