Arkunkansi ei ole käyttäjän puolelta näyttävä.


tiistai 15. tammikuuta 2019

Tähdenlento

En ole millään lailla synkkyyteen taipuvainen ihminen, mutta siitä huolimatta olen aina tykännyt kuljeskella hautausmailla. En tiedä, mikä hautausmaissa viehättää, mutta ehkä se on hautausmaan rauha ja hiljaisuus sekä karu kauneus. Hautausmaa onkin yksi harvoista urbaaneista paikoista, jossa on lupa istua hiljaa itsekseen vaikka tuntitolkulla, ilman että kukaan tulee ajamaan sieltä pois. Ei tarvitse ostaa mitään eikä tarvitse tehdä mitään; saa vain olla omissa ajatuksissaan.

Olen käynyt Medellínin San Pedron hautausmaalla jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kierros jäi vähän vajaaksi, sillä minulla oli kiire muualle, joten piti käydä hautausmaalla vielä paremmalla ajalla uudestaan.

Näkymät Hospitalin metroasemalta, joka on melkein San Pedron vieressä.

San Pedron hautausmaa perustettiin vuonna 1842, jolloin Medellínissä - joka tosin silloin oli vielä nimeltään La Candelaria - oli vain 9000 asukasta. Hautausmaa perustettiin hygieniasyistä aivan kaupungin laitamille, mutta nyt kaupunki on tietysti kasvanut, eikä hautausmaa ole enää lähelläkään kaupungin laitamia.

Vuonna 1998 hautausmaasta tehtiin museo, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että San Pedro olisi jäänyt pois käytöstä, päinvastoin. Hautausmaa on edelleen erittäin aktiivisessa käytössä, ja perinteisen hautaustoiminnan lisäksi siellä järjestetään täydenkuun aikaan esimerkiksi konsertteja sekä teatteri- ja tanssiesityksiä. Kuuluvatko tämmöiset aktiviteetit sitten hautausmaalle, siitä voidaan olla monta mieltä. Museoarvoa San Pedrolla on siksi, että se on täynnä kaunista hautausmaataidetta, upeita veistoksia ja menneiden aikojen arkkitehtuurin tyylinäytteitä.

Hautausmaalle johtavan tien varrella on lukuisia hautakivi- ja kukkakauppoja.



Hautausmaat voivat olla hyvinkin erilaisia eri maissa, ja ne kertovat mielestäni tavasta suhtautua kuolemaan mutta myös tavasta elää.

Kolumbialaiset eivät voi olla näköjään hautausmaallakaan ilman musiikkia.

Laitan tähän tekstin, jonka näin Museo Casa de la Memoriassa, jonka näyttelyt kertovat Medellínin ja Kolumbian väkivaltaisesta menneisyydestä:


Kaupunkikävelykierroksen opas oli tiivistänyt kolumbialaisen elämänasenteen hyvin: vaikka kolumbialainen olisi hukkumaisillaan ja vettä olisi päälakea myöten, hän unohtaa pelastuttuaan ja rannalle selviydyttyään saman tien, mitä melkein tapahtui. Musiikki soimaan, ystävät mukaan ja tanssimaan! Miten hieno tunne olla tänäänkin elossa!



San Pedron kirkko on itsessään varsin vaatimaton, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ovat todella kauniita.




San Pedron (silloisen San Vicente de Paúlin) rakennuttajat kuuluivat kaupungin eliittiin, ja he halusivat perustaa tämän kaupungin ensimmäisen yksityisen hautausmaan. Ensimmäiset haudat olivatkin varakkaan väen isoja hautarakennuksia, mausoleumeja, joihin kaikki suvun jäsenet haudattiin. Mausoleumit koristeltiin usein näyttävästi pronssi- tai marmoripatsain, ja valkoinen marmori tuotiin Italiasta, Pietrasantan kaupungista. Pian San Pedroa alettiinkin kutsua valkoiseksi kaupungiksi.

Hautausmaan vanhin osa mausoleumeineen sijaitsee kirkon välittömässä läheisyydessä.

Pedro Nel Ospina Vásquez oli poliitikko, ja hän kuoli vuonna 1927.
Kolumbian entisen presidentin, Carlos Eugenio Restrepon, massiivinen mausoleumi.

Erään mausoleumin sisätiloja.


Veistokset olivat minusta todella taidokkaita, vaikka en veistoksista mitään ymmärräkään. Suru ja kaipaus oli vangittu veistoksiin niin taitavasti, että minua alkoi jopa vähän ahdistaa.





Myöhemmin hautausmaa otettiin myös tavallisen rahvaan käyttöön, ja hautausmaata laajennettiin. Nykyinen hautausmaa on osin kaksikerroksinen ja sisältää mausoleumien lisäksi arkku- ja uurnahautapaikkoja.






Silmiinpistävintä hautausmaalla on värikkyys.




Pidän tällaisesta värikkyydestä hautausmaalla, sillä en ymmärrä, miksi jo muutenkin synkkää asiaa - kuolemaa - pitäisi entisestään korostaa harmaudella ja mustalla. Värit eivät toki tuo rakasta ihmistä takaisin, mutta ehkä ne kuitenkin tuovat jonkinlaista helpotusta tuskaan.

Koruttomampia uurnahautoja:



Pidin myös siitä, että jokainen hauta oli koristeltu omalla tavallaan. 


Tuntuu kivalta ajatukselta, että haudalla näkyy ihmisen persoona tai se, mikä ihmiselle oli elämän aikana tärkeää. Minua miellyttää myös se, että täkäläiset tulevat hautausmaalle ajan kanssa koristelemaan läheistensä hautoja, ja koristeet tuntuvat vaihtuvan juhlapäivien (esimerkiksi joulun tai syntymäpäivien) mukaan.




On todella kolkkoa, kun meillä Suomessa hautausmaalla on vastassa vain musta kivi. Eikö olisi paljon mukavampaa, jos vastassa olisi rakkaan ihmisen hymyilevät kasvot? Sellaisinahan me haluamme läheisemme muistaa, hymyilevinä ja onnellisina. Suomessa on varmaan olemassa oikein lakikin, että hautakiveen ei saa laittaa valokuvaa eikä mitään muutakaan "ylimääräistä".


Silmiinpistävintä San Pedron hautausmaalla oli kuitenkin se, kuinka suuri osa menehtyneistä oli 80- ja 90-luvulla syntyneitä nuorukaisia. Kaupungin väkivalta erilaisine jengitaisteluineen konkretisoitui San Pedrolla paremmin kuin missään muualla. Tiedotusvälineet tiedottavat lähes päivittäin kaupungin murhaluvuista, mutta luvut ovat olleet minulle tähän asti vain numeroita. Nyt kun kuolleet saivatkin yhtäkkiä kasvot, tuli äärettömän surullinen olo. Miksi ihmiset eivät voi elää sovussa ja antaa toistenkin elää? Näillä nuorilla olisi ollut niin paljon elämää jäljellä, ja heistä olisi voinut tulla vaikka mitä.










Jotkin paikat ovat sellaisia, että ne jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. San Pedro oli yksi niistä.