Taikalaatikko

Ukkeli on ollut viime viikot Suomessa, ja minä olen viettänyt aika paljon aikaa anoppilassa. Ajattelin etukäteen, että kun ukkeli on poissa, teen sitä ja tätä ja käyn siellä ja täällä. Polven kanssa tuli kuitenkin niin pahasti takapakkia, että elinpiiri kutistui taas aika olemattoman pieneksi, enkä ole käynyt yhtään missään tai tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.

Alun perin appivanhemmat ehdottivat, että muuttaisin heille siksi ajaksi, kun ukkeli on poissa. Appiukko korjasi nettiyhteydenkin, jotta pääsisin heilläkin nettiin. Vaikka ajatus oli kultainen, koti on kuitenkin aina koti, enkä minä muutenkaan näe mitään syytä, miksi minun pitäisi lähteä kotoani jonnekin vain siksi, että ukkeli on poissa. Eihän täällä ole mitään pelättävääkään. Ovet ovat lukossa, alakerrassa on vartija ja talossa on valvontakameratkin. Hieman huvittuneena mietiskelin, että minua pelottaa enemmän Suomessa vanhempieni luona järven rannalla ja metsän siimeksessä kuin täällä Intiassa. Iltaisin ja öisin Suomen maaseudun hiljaisuudesta tulee minulle pelottava peikko, ja pienikin rapsahdus saa mielikuvitukseni heti valloilleen. Täällä saa kuunnella kaikenlaista meteliä läpi vuorokauden, ja kun meluun tottuu, siitä tulee turvallisen tuntuista taustahälinää.  

Anoppilassa on tullut katsottua niin paljon televisiota, että oikein hävettää tunnustaa. Ohjelmatkaan kun eivät ole olleet mitään ruudinkeksimisdokumentteja vaan lähinnä melodramaattisia tv-sarjoja ja kokkiohjelmia. Älykkyysosamääräni on tämän kuluneen parin viikon jälkeen varmaankin samaa luokkaa kuin porkkanalla. En tosin väitä, että se olisi ollut aiemminkaan mitenkään korkea. Uutisia on tullut katsottua sen verran, että tiedän, että kullan hinta on 26 340 rupiaa (366 euroa) per kymmenen grammaa ja hopean 43 337 rupiaa (603 euroa) per kilo. Kullan hinta on täällä niin tärkeä asia, että monella uutiskanavalla hintatiedot välkkyvät jatkuvasti ruudun alaosassa - sen näkemiseltä ei siis voi välttyä. Senkin tiedän, että intialaista syntyperää oleva tyttö keksi minikokoisen laturin, joka lataa kännykän 20 sekunnissa. Kiva, kiva. Minä se odottelen niitä seuramatkoja kuuhun.

Intiassa kärvistellään tällä hetkellä lämpöaallon kourissa, ja kymmeniä ihmisiä on kuollut lämpöhalvaukseen. Jossakin päin maata on käyty jopa yli 48 asteen lämpötiloissa, mutta Hyderabadissa on "vain" 44 astetta. On se ihmeellistä, miten kaikesta tulee suhteellista ja kaikkeen tottuu. Mitenköhän se ukkeli on siellä Suomen kylmyydessä pärjännyt - en ole muistanut kysyä. On varmaan taas miehellä hieman totuttelemista, kun palaa tänne.

Telkkarissa on kyllä ainakin se hyvä puoli, että se synnyttää keskustelua. Kokkiohjelmia katsoessamme minä ja anoppi - kaksi oman elämämme huippukokkia - kommentoimme kilpaa ruokia, joita ruudussa tehdään. Erityisesti kotirouvien kokkauksia on hauska katsoa, kun rouvat ovat keksineet omasta mielestään hyvinkin innovatiivisia ruokia, joiden en voi kuvitella parhaalla tahdollanikaan maistuvan hyviltä. Vakituinen kauhistelun aiheemme on erityisesti se öljyn määrä, mitä ihmiset ruokiinsa laittavat. Onko ihan kaikki pakko uppopaistaa? Yksikin kokkiohjelma on erään öljyfirman sponsoroima, joten rouville annetaan palkinnoksi kokkauksistaan viiden litran kanisteri öljyä. Ennen he saivat sentään lahjaksi sarin!

Koska katson kotona yleensä vain nauhoitettuja ohjelmia, en tavallisesti katso mainoksia, vaan kelaan ne pois, mutta anoppilassa on tullut mainoksiakin nähtyä. Osa mainoksista on huvittavia, osa hauskoja ja osa suorastaan typeriä.

Yksi tuoteryhmä, jonka mainoksilta ei Intiassa voi välttyä, ovat vaalennusvoiteet. Voiteiden taustalla on tietenkin se ajatus, että intialaiset haluaisivat olla mahdollisimman vaaleita, ja jos ihmistä on siunattu kovin tummalla iholla, ihoa pitää yrittää vaalentaa jotenkin. Fair & Lovely on yksi tunnetuimmista vaalennustuotemerkeistä, ja sitä käyttävät anopin mukaan kaikki, miehet ja naiset, kotiapulaiset ja hienostorouvat (anoppi ei kuulemma kuitenkaan).

Hindinkielisen Fair & Lovely -televisiomainoksen voi käydä kurkkaamassa vaikkapa tästä:



Luin jokin aika sitten lehdestä, kuinka moni intialainen kärsii D-vitamiinin puutoksesta (en enää muista lukua, mutta korkea se oli). Tähän joku nerokas lääkäri suositteli auringossa oloa: jokaisen tulisi viettää auringossa päivittäin puoli tuntia, jotta saisi auringosta tarvittavan määrän D-vitamiinia. Kyseinen lääkäri taisi kuitenkin unohtaa sen pienen yksityiskohdan, että intialaiset välttelevät aurinkoa kaikin keinoin, etteivät vain tummuisi!

Jotkut mainostettavat tuotteet ovat kerrassaan hupaisia, kuten tämäkin Addiction Killer, joka tepsii kuulemma kaikenlaisiin addiktioihin - viinaan, tupakkaan ja "muihin aineisiin". 

Jauhe sisältää kahtakymmentä eri ayurvedista ainetta sekä neljäätoista eri vitamiinia ja mineraalia. Tuotetta mainostettiin ostoskanavalla kovasti, ja yleisön joukossa istuneet kertoivat omia kokemuksiaan tuotteesta ja siitä, kuinka heidän elämänsä oli parantunut sen jälkeen, kun he olivat alkaneet käyttää Addiction Killeriä. Parasta tuotteessa on se, että jauheen voi sekoittaa myös ruokaan, esimerkiksi sambhariin tai chapati-leipään. Näin Addiction Killeriä voidaan antaa myös semmoiselle, joka ei itse suostu ottamaan lääkettä.

Minulla ei ole mitään addiktiota, mutta jos olisi, voisin kokeilla lääkettä ihan piruuttani. Ei maksaisikaan kuin vain 2 990 rupiaa (41 euroa) per purkki. Toimisikohan lääke nettiaddiktioon? Tosin ei minulla sitäkään nähtävästi ole; sen verran vähän minua on täällä viime aikoina näkynyt.

Tämä Bingo! Tangles -perunalastumainos on minusta aika hauska, vaikka tässä leikitäänkin vähän vakavalla asialla.



Olen ihmetellyt, miten kaikki intialaiset viettäisivät vapaa-aikansa, jos televisiota ei olisi. Televisio tuntuu olevan jonkinlainen magneetti ja vapaa-ajan täyte, kun monella ei ole mitään erityisiä harrastuksiakaan. Kaukosäätimestä käydään kovaa kilpailua, ja sen avulla surffataan toiselle kanavalle heti, jos yhden kanavan ohjelmatarjonta ei miellytä. Kuka sitä nyt huonoja ohjelmia viitsisi katsoa?

Kun anoppilassa oli aiemmin täyspäiväinen kotiapulainen, joka asui appivanhempien luona, tyttö oikein odotti, että appivanhemmat lähtisivät ulos ja hän jäisi yksin kotiin. Tuskin oli ovi ehtinyt sulkeutua, kun tyttö oli jo kaukosäädin kädessään telkkarin edessä. Tämän on anoppi joskus tirkistysreiästään oikein todistettavasti todennut. Appivanhempien poissaollessa tytön työt eivät juurikaan edistyneet, ellei sitten ollut kyse sellaisista töistä, jotka saattoi tuoda television eteen, kuten papujen pätkiminen, maapähkinöiden kuoriminen tai sarin ompelu. Appivanhempien nykyinen autonkuljettaja on myös huvittava tapaus: jos televisio on päällä, kun hän astuu sisään, poika suorastaan nauliintuu paikalleen tuijottamaan televisiota, tuli sieltä mitä tahansa (esimerkiksi vaippamainos). 

Monelle televisio on ainoa portti ulkomaailmaan ja toisenlaiseen elämään, ja siksi laatikko kai koetaankin täällä niin kiehtovaksi. Sen kautta voi kurkkia muihin maihin, nähdä toisennäköisiä ihmisiä, eläimiä ja paikkoja. Lukutaidottomille televisio on myös keino oppia uusia asioita, sillä tulee telkkarista paljon asiaakin. Enemmän televisio taitaa kyllä olla pakokeino todellisuudesta, kuten elokuvatkin. Niiden avulla voi vähän aikaa kuvitella olevansa jossakin ihan muualla tai olevansa ihan joku toinen.

Ennen pitkää käy yleensä näin: anoppi nukahtaa.

On sitä tehty anopin kanssa muutakin kuin katsottu televisiota. Yhtenä päivänä meillä oli herkkutehdas pystyssä, kun teimme muun muassa simpukanmuotoisia makeita ja suolaisia naposteltavia, gavvoja.

Niiden tekemiseen tarvitaan erikoinen työväline, ja vaikka anopilla on niitä kuulemma kaksi, hän ei löytänyt kumpaakaan. Anoppi rupesikin miettimään, millä työvälineen voisi korvata, ja tuli lopulta siihen tulokseen, että hiuskampa olisi aika hyvä korvike. Siinä vaiheessa, kun anoppi rupesi pesemään isoa kampaansa, touhu alkoi kuulostaa minusta jo hieman liian eksoottiselta. Onneksi anoppi luopui varasuunnitelmastaan ja kävi hakemassa naapurista oikean työvälineen lainaksi.

Minä en ollut koskaan ennen gavvoja tehnyt, mutta ei se loppujen lopuksi kovin vaikeaa ollut.

Taikina pyöriteltiin palloiksi, pallo liu'utettiin peukalon alla (kamman näköistä!) työvälinettä vasten, ja muodon saanut "simpukka" uppopaistettiin. Anoppi värväsi puuhaan autonkuljettajankin, kun tämä sattui olemaan sopivasti vapaana, ja autonkuljettaja pyöritteli taikinan palloiksi, minä painoin ne kampaa vasten ja anoppi paistoi. Autonkuljettaja ei kyllä ollut pestistä hirveän innoissaan.

Yhtenä päivänä matkalla anoppilaan autonkuljettaja esitteli minulle pimeässä loistavia tarratähtiä, joita hän oli ostanut jostain. Tähdenmuotoiset tarrat liimataan kattoon, ja sitten kun sammuttaa valot, tarrat loistavat pimeässä kuin tähtitaivas. (Minulla on ollut joskus Suomessa samanlaisia tarroja!) Luulin, että autonkuljettaja meinaa liimata tähdet kotiinsa, ja meinasin revetä hillittömään naurupuuskaan, kun näin, mitä poika oli tehnyt: hän oli liimannut tähtiä auton sisäkaton täyteen! Nyt meillä on sitten autossa ihan oma tähtitaivas.

Haasteita

Kirjoitteluinnostusta odotellessani ajattelin vastata pariin haasteeseen.

Toinen, Liebster Blog -tunnustus, tuli aurinkoiselta Matkattarelta. Haasteessa pitää vastata seuraaviin kysymyksiin.

1. Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin?
2. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?
3. Viisi materialistista joululahjatoivetta?
4. Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä?
5. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua (ja varsinaisesti negatiivisia ei tarvitse laittaa, eihän )?
6. Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille?

Toinen haaste tuli Jenniltä kaukaa Georgiasta - tai siis nykyään Luxemburgista. Tässä kahdeksan kuvan haasteessa kuuluu näyttää kahdeksan satunnaista kuvaa kuvateksteineen. Etsiskelin siis kuvakansioiden kätköistä vanhoja ja erittäin satunnaisia kuvia.

Olen taas tylsä, enkä laita kumpaakaan haastetta eteenpäin. Napatkaa mukaanne, jos tahdotte!

Kotikatu. Tie oli ennen nelikaistainen, mutta sittemmin siitä tuli kuusikaistainen. Kysymys kuuluu: kuinka saadaan nelikaistaisesta tiestä kuusikaistainen? No tietenkin piirtämällä tiehen yhdet kaistaviivat lisää! (Kuva on otettu jonakin sunnuntaipäivänä. Normaalisti tiellä on paljon enemmän liikennettä - ja meteli on sen mukainen.)

1. Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin?

Tähän oli helppo vastata! Otin tämän nimittäin ihan kirjaimellisesti.

Ensinnäkin tarvitsen shampoota (ja hoitoainetta), koska jos en saa hiuksiani aamulla pestyä (joka aamu siis, huoh), minusta tulee päivän mittaan ihan sietämätön muija. Tukanpesussa tarvitsen tietysti myös pyyhettä ja kampaa.

Tarvitsen päivittäin myös vessapaperia, vaikka olen kyllä yrittänyt perehtyä intialaiseen paperittomaan vesikipposysteemiin. En ole päässyt sinuiksi intialaisen systeemin kanssa, koska en edelleenkään ymmärrä, kuinka takapuoli kuivuu, jos ei ole mitään sen kuivaamista varten. Koska en halua kuljeskella märällä takapuolella, käytän mieluusti paperia (vettä toki myös). Anoppikaan ei osannut vastata takapuolen kuivumiskysymykseen sen tarkemmin, vaan hän vain totesi hetken asiaa mietittyään, että "kuivuuhan se". Ehkä ilma löyhähtää sinne sarin tai salwar-asun alle sen verran, että takapuoli tosiaan kuivuu ihan itsekseen? Farkuissa on kyllä ikävä kulkea, jos on takapuoli märkä. Tarvitsen siis vessapaperia. Tulihan se nyt varmasti sanottua?

Viidentenä asiana tarvitsen hammasharjaa (ja mieluusti myös tahnaa). Jos laistan hampaiden pesusta, saan tuntea sen heti nahoissani, kun jokin viisaudenhampaistani tulehtuu. Pitäisi varmaan mennä poistattamaan hampaat, mutta ei ihan vielä...

Keräilen suihkumyssyjä, ja ilahdun aina kovin, jos hotellihuoneessa on tarjolla uusi suihkumyssy! 

2. Viisi kirjaa, joita suosittelet muille?

Olen kovin huono suosittelemaan kirjoja, koska olen ollut pitkään tavattoman huono lukija. Jos nyt yrittäisin kuitenkin kaapia kasaan joitakin.

Lapsena muistan pitäneeni kovasti kirjasta nimeltä Kuka söi auringon, joka kertoi auringonpimennyksestä eläinten silmin nähtynä. Se oli minusta valtavan kiehtova kirja, ja sitä tuli luettua (ja kuunneltua) aika monta kertaa. Ehkä se synnytti kiinnostukseni taivaan ilmiöihin ja tähtitieteeseen?

Rhonda Byrnen Salaisuus on minun elämänoppaani. Ystäväni lainasi kirjan kerran minulle, koska hän ajatteli, että se saattaisi olla minusta kiinnostava. Kirja lojui minulla lukemattomana varmaankin puoli vuotta. Availin kirjaa tuona aikana monesti, mutta en jaksanut koskaan ruveta lukemaan sitä, koska se vaikutti minusta ihan huuhaalta. En ole koskaan pitänyt minkäänlaisista itseapuoppaista, koska ne ovat minusta monesti tyhjää sanahelinää, jota en voi sietää. Kuka tahansa pystyy antamaan hyviä neuvoja, kuinka olisi hyvä elää, mutta aika harva pystyy kertomaan, kuinka nämä neuvot toteutetaan ihan käytännössä. Viime aikoina kiinnostukseni itseapuoppaisiin on kuitenkin lisääntynyt. Mistäköhän mahtaa johtua?!

Kirja oli ollut minulla lainassa niin pitkään, että minun oli viimein pakko palauttaa se, ja kun en kehdannut palauttaa sitä lukemattomana, päätin lukaista kirjan läpi. Ajatus vetovoiman laista kolahti minuun todella vahvasti: noinhan se juuri on. Ihan kaikkia kirjan "oppeja" en allekirjoita, mutta olen ehdottomasti samaa mieltä siinä, että voimme itse vaikuttaa (ajatuksillamme, tunteillamme ja käyttäytymisellämme) siihen, mitä elämäämme saamme. Jos on myönteinen, iloinen ja onnellinen, saa elämäänsä ihan taatusti enemmän hyviä asioita kuin sellainen henkilö, joka valittaa jatkuvasti kaikesta.

Sellaiselle, joka haluaa tutustua Intiaan ja intialaiseen mieleen syvällisemmin, voisin suositella Pavan K. Varman kirjaa Being Indian. Kirja on opettanut minulle todella paljon, ja olen lukenut sen pariinkin otteeseen. Toinen samankaltainen, mutta hieman käytännönläheisempi teos, on Sudhir Kakarin The Indians - Portrait of a People. Suosittelen lämpimästi.

Olen hirveän huono muistamaan lukemiani romaaneja jälkeenpäin, mutta Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa on jäänyt mieleeni erittäin voimakkaana lukukokemuksena.

 Tirupatin maisemat ovat minusta niin kauniita.

Tirupatista ylös Tirumalan pyhään kaupunkiin johtaa n. 11 kilometrin mittainen kävelypolku, ja matkalla on yli 3500 porrasta. Olen tehnyt tämän matkan kahdesti, mutta enää en taida tehdä.

3. Viisi materialistista joululahjatoivetta?

• Uusi terve polvi
• Lahjakortti täydelliseen muodonmuutokseen (hiukset, meikki ja pukeutuminen)
• Isot laatikolliset kalorittomia Geishoja ja Maraboun Mint krokant- ja Daim-levyjä
• Sellainen läppäri, jota ei tarvitsisi aina hävetä lentokentän turvatarkastuksessa
• Kotikuntosali

En ole nähnyt täällä vielä ensimmäistäkään varoituskolmiota. Lähipuista kerätyt oksat ja tien viereltä löydetyt kivet ajavat saman asian.

4. Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä?

• Kiina
• Sahara
• Kuu
• Pripyat (ja hylätyt kaupungit muutenkin)
• Malediivit

Tämä tuli kerran sanomalehden välissä. Olin ilahtunut, kun joku kaipaili lemmikkiään näin kovasti - kunnes pääsin viimeiseen lauseeseen...

5. Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua (ja varsinaisesti negatiivisia ei tarvitse laittaa, eihän )?

Tämä oli kyllä kaikkein vaikein kysymys! Juuri kun olin keksivinäni jonkin itseäni kuvaavan adjektiivin, minulle tuli mieleen tilanteita, joissa adjektiivi ei sopinutkaan minuun.

Olen luotettava.

Olen nopea. Nopeus on kyllä vähän tulkinnanvarainen juttu - onko se hyvä vai huono asia - koska joskus touhu menee vähän säheltämiseksi. Täällä Intiassa nopeus tuntuu olevan kyllä hyvä (tai ainakin poikkeuksellinen!) asia, kun ihmiset tuntuvat aina ihastelevan sitä piirrettä minussa.

Olen huumorintajuinen. Huumorintaju tosin riippuu aika tavalla seurasta - joidenkin seurassa tulee vaikka mitä hauskaa mieleen, ja joidenkin kanssa sitä vain olla möllöttää. Minulla ja ukkelilla on valitettavasti ihan erilainen huumorintaju, ja sen takia olenkin joutunut vuosien mittaan tarkistamaan hieman käsityksiäni. Väitin nimittäin aiemmin, että samanlainen huumorintaju on yksi tärkeimpiä asioita parisuhteessa, mutta ilman sitäkin näköjään pärjää, jos on riittävästi muita yhdistäviä tekijöitä.

Olen ongelmanratkaisukykyinen. Tämäkin riippuu kyllä ongelmasta. Oman elämäni ongelmien suhteen olen aivan urpo ja sokea, mutta muiden ongelmia kuvittelen kyllä osaavani ratkoa. Erityisen hyvä olen ratkaisemaan sellaisia arkipäiväisiä, maalaisjärkeä vaativia, pulmia. Viimeksi sain harjoittaa tätä taitoa vajaat pari viikkoa sitten, kun ukkeli keksi, että vedetään katolta telkkariin tulevat satelliittilautasen piuhat kulkemaan parvekkeen ilmastointilaitteen aukon sijasta kylpyhuoneen ikkunan kautta. En pitänyt ideasta aluksi ollenkaan, ja ukkeli hermostui räpätykseeni niin, että komensi minut häipymään paikalta kokonaan. Lopulta palasin kuitenkin projektiin työnjohtajaksi. (Itse työn suoritti autonkuljettaja, joka on näköjään myös valtuutettu sähkömies.)

Olen auttavainen. Jos minulla on aikaa ja voimia enemmän kuin jollakin toisella, miksi ihmeessä en auttaisi?

Intialaiset rakastavat puistojaan. Niissä käydään kävelemässä, istuskelemassa, kuhertelemassa, pelaamassa krikettiä, leikkimässä, syömässä lounasta, lukemassa lehtiä, tapaamassa tuttuja, puhumassa kännykkään, hieromassa bisneksiä, joogaamassa, katselemassa ihmisiä, syömässä jäätelöä. Ja paljon muuta.

6. Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa muille?

En tiedä, haluanko näitä mitenkään erityisesti jakaa, mutta nämä seuraavat ohjeet ovat minulle tärkeitä.

Kaikki mitä lähetämme toisten elämään, palaa takaisin omaan elämäämme.

Tärkeää ei ole se, mitä sinulle tapahtuu, vaan se, miten reagoit siihen.

Mitä enemmän yrittää hallita kaikkea ympärillään, sitä pahemmin kontrollin menettää.

Viisas ihminen on nöyrä ja tietää, että maailmassa on paljon häntä viisaampia. Viisas on rehellinen itselleen, niin hyvässä kuin pahassakin. Viisas tietää, milloin on väärässä ja milloin on hyvä olla hiljaa.

Ota huono päivä ilolla vastaan; huominen on taatusti parempi.

Näin tämän mainoksen kerran jollakin lentokentällä. Minusta tässä on paljon ajatusta. Ja nalle.

Tulitikkutyttö

Olen pahoillani, että kirjoitustauko on venähtänyt näin pitkäksi. Tauon syynä ei loppujen lopuksi ole ollutkaan kuumuus vaan se, että elämän ahdistus on iskenyt päälle ihan totaalisesti. Elämäni on ulkoisesti ihan samanlaista kuin ennenkin (päällisin puolin kaikki on hyvin), mutta mieli on solmussa. Olen tajunnut viime aikoina paljon kipeitä asioita, ja kaikki energia on mennyt niiden herättämien tunteiden käsittelyyn. Minulla ei ole vieläkään blogille mitään annettavaa, ja blogikirjoittelu tuntuu muutenkin vaativan nykyään niin paljon, että en ole ihan varma blogin tulevaisuudesta. Tämä kun on kuitenkin Intia-blogi, ja Intia tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta asialta, vaikka intialaista ilmaa hengitänkin.

Ajattelin kuitenkin kirjoittaa yhdestä asiasta, joka on varjostanut koko elämääni ilman, että olen itse oikeastaan edes tajunnut sitä. Kyse on ulkopuolisuuden tunteesta: tunnen itseni isommassa ja vieraammassa joukossa lähes poikkeuksetta ulkopuoliseksi, vaikka siihen ei olisi mitään varsinaista syytäkään.

Tuntuu vaikealta kirjoittaa jostakin näin henkilökohtaisesta asiasta, mutta toisaalta se voi olla minulle hyväksikin (tulee ainakin tosiasiat tunnustettua) - tai sitten ei. Ehkä jo tunnin päästä kaduttaa. Tästä postauksesta ei tule mikään kevyt ja leikkimielinen, joten iloista Intia-lukemista etsiskelevien kannattaa poistua tässä vaiheessa jonnekin ihan muualle. Enkä jaksa välittää siitäkään, vaikka minulta katoaisi tämän avautumisen myötä viimeinenkin lukija. Ihan sama.

Totuus on se, että olen menneisyyteni vanki. Olen antanut menneisyydessä koetun vaikuttaa minäkuvaani ja elämääni niin paljon, että en ole elänyt elämääni niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan en ole edes elänyt elämääni, vaan olen vain ottanut sen vastaan sellaisena kuin se on tullut. Olen kuvitellut olevani helposti mukautuva ja sopeutuva ihminen, kun olen oikeastaan ollut passiivinen pelkuri. Olen aina keksinyt muka hirveän päteviä syitä, miksi en voi tehdä jotakin, kun kyse on ollut koko ajan siitä, että en ole vain uskaltanut. Olen pysytellyt mukavuusalueellani, helpossa ja mukavassa pikku elämässäni, joka ei (loppujen lopuksi) anna mitään, koska se ei otakaan mitään. Olen kehitellyt itselleni käyttäytymismallit, joita noudattamalla olen turvassa. En siis joudu kohtaamaan mitään yllättävää, joka asettaisi minut vastakkain menneisyyteni ja omien puutteideni kanssa. Samalla olen piileskellyt pusikossa ja jättänyt elämäni elämättä. En ole tehnyt sitä, mitä olisin halunnut, koska en ole muka pystynyt. En ole koskaan ollut tarpeeksi hyvä tai hyväksytty. Eihän keskinkertainen voi tehdä mitään; pitäisi olla paras tai ainakin täydellinen, jotta voisi ryhtyä johonkin! Ihmisiä käsketään aina elämään elämänsä sillä tavalla, ettei sitten vanhana tarvitse katua. Minun ei tarvitse odotella edes vanhaksi tuloa, sillä kadun elämääni jo nyt.

Viime aikoina on tullut eteen paljon sellaisia tilanteita, jotka ovat pakottaneet minut tunnustamaan tosiasiat. Ulkopuolisuuden tunteen jäljille minut johdattelivat viikon takaiset tapahtumat, kun eräs ukkelin kaveri oli perheineen kaupungissa. Kaveri kyläili erään lapsuudenystävänsä ja tämän perheen luona, ja he kutsuivat minut ja ukkelin lounaalle. Paikalla oli vielä kolmaskin perhe, ja kaikkien perheiden miehet (ukkelin kaveri mukaan lukien) olivat lapsuudenystäviä. Vaimot ja lapset olivat luonnollisesti ilmestyneet kuvaan vasta myöhemmin, ja vaimot ja lapset - kullakin perheellä on yksi poika - olivat myös ystävystyneet vuosien aikana.

Olen Suomessa tottunut siihen, että kun ollaan kylässä, kaikki istuvat yhdessä esimerkiksi olohuoneessa. Täällä seurustellaan kuitenkin joskus niin, että naiset seurustelevat keskenään eri huoneessa ja miehet eri huoneessa. Nyt miehet jäivät istumaan etuhuoneeseen, ja naiset johdattelivat minut yhteen makuuhuoneeseen, jossa istuimme kaikki sängyn päällä. Kaikki meni aluksi hyvin, ja juttelimme niitä näitä. Sitten rupesimme pelaamaan korttia, ja aloin tuntea oloni selittämättömällä  tavalla epämukavaksi. Yritin kuitenkin olla näyttämättä sitä ja yritin vain hymyillä. En ymmärtänyt kaikkea, mitä naiset puhuivat, ja tunsin itseni hölmöksi, kun en tajunnut nauraa heidän vitseilleen oikeassa kohdassa. Naiset olivat ystäviä jo monen vuoden takaa, ja mikä minä olin heidän joukossaan, ellen ulkopuolinen? Onneksi peli keskeytyi, kun tilattu biryani saapui, ja pääsimme syömään. Syömisen jälkeen me naiset istuimme television ääressä, ja minä olin muka katsovani televisiosta tulevaa mäiskimiselokuvaa kovinkin tiiviisti, vaikka tosiasiassa ajatukseni harhailivat, ja halusin vain päästä kotiin. Olin hirveän iloinen, kun pääsimme vihdoinkin lähtemään, sillä tiesin pääseväni epämukavasta olosta pian eroon. Olin jopa niin iloinen, että kutsuin kaikki perheet meille joskus kylään. Paino sanalla joskus. Siinä vaiheessa selvisi, että ukkeli olikin ollut vikkelä liikkeissään ja kutsunut kaikki kolme perhettä meille lounaalle - heti seuraavana päivänä.

Rehellisesti sanottuna en tiennyt, kuinka tulisin päivästä selviämään. Minun piti olla iloinen emäntä, joka huolehtisi kaikkien hyvinvoinnista, mutta kuinka pystyisin siihen, kun kaikki voimani menisivät siihen, että saisin pidettyä itseni jotenkuten kasassa? Tiesin nimittäin, että edellispäiväinen tunne ei häviäisi noiden naisten seurassa mihinkään, vaan se todennäköisesti vain pahenisi.

Seuraavan päivän kyläily oli alusta loppuun yhtä piinaa. Mitä enemmän yritin sopeutua naisten joukkoon, sitä kauemmaksi tunnuin liukuvan. Lopulta en pystynyt antamaan itsestäni mitään, ja ikään kuin vain tarkkailin tilannetta ulkopuolelta. Tunsin itseni tyhjäksi kuoreksi, näkymättömäksi, kärpäseksi katossa. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että joku naisista totesi heidän keskinäisen juttelunsa lomassa, että "Sadulla on varmaan tylsää". Ei minulla tylsää ollut, vaan tunsin oloni vain äärettömän surulliseksi, yksinäiseksi ja hylätyksi. Toivoin pääseväni ruokailun jälkeen pakoon keittiöön - tiskiä kun oli aika paljon - mutta sekin suunnitelma meni mönkään, kun ukkelin kaveri mölähti etuhuoneesta vaimolleen, että "Sadulla ei ole kotiapulaista". Vaimo tiuskaisi takaisin tietävänsä asian, ja siinä vaiheessa menetin keittiöni hallinnan aika lailla totaalisesti. Kun yritin päästä tiskaamaan, kaverin vaimo työnsi minut melkein väkivaltaisesti takaisin: hän tiskaisi astiat!

Kun koko porukka lähti meiltä, kaivauduin sohvalle ja söin ison jäätelöannoksen ja kaksi isoa kulhoa popcorneja. Oloni ei muuttunut ainakaan yhtään sen paremmaksi.

Kokemus oli niin voimakas, että en pystynyt työntämään sitä syrjään. Olen aiemminkin tajunnut ulkopuolisuuden tunteen joissakin samankaltaisissa tilanteissa, mutta olen aina onnistunut ravistelemaan kokemukset mielestäni. Nyt se ei jostain syystä onnistunut. Lopputulos oli se, että rupesin ajattelemaan elämääni taaksepäin, ja palasin niihin vuosiin, joita en suurin surminkaan ole tähän mennessä halunnut ajatella, eli ala-asteaikoihin ja niitä edeltäviin lapsuusvuosiin. Ulkopuolisuus oli silloin nimittäin ihan todellista. Olen kantanut ulkopuolisuuden tunnetta ilmeisesti sieltä asti mukanani - oli nykypäivän ulkopuolisuus sitten kuviteltua tai todellista.

En kuulunut ala-asteella meidän luokan kermaan, kauniisiin ja suosittuihin tyttöihin, vaan olin jonkinlainen hylkiö, jonka kanssa ei haluttu olla. Suoranaista kiusaamistakin oli, mutta onneksi kuitenkin aika vähän (tai ainakaan en muista sitä, mutta en muista paljon muutakaan noilta vuosilta). Kyllä minullakin kavereita oli, varsinkin ala-asteen ylemmillä luokilla, mutta alimmat luokat ovat jättäneet minuun niin syvät jäljet, että pystyn käymään niihin liittyviä tunteita vasta nyt läpi. Vielä tänäkään päivänä en ymmärrä, miksi en kelvannut kenellekään. Olinko niin tylsä tai ruma vai muuten vain sellainen ihminen, josta ei voi pitää? Mitä vikaa minussa oli?

Jos tytöt minua karsastivatkin, poikien seurassa en sen sijaan tuntenut itseäni koskaan hyljeksityksi. Heidän seuraansa kelpasin aina, tai siltä minusta ainakin tuntui. Varmasti sen takia tunnen itseni edelleenkin hyväksytymmäksi miesten joukossa - minun ei tarvitse miettiä sitä, olenko ulkopuolinen vai en, vaan voin vain olla. Erityisesti ikäisessäni vieraammassa naisjoukossa kyseenalaistan itseäni edelleen jatkuvasti, ja lopputulos on aina sama. Olen ulkopuolinen. Kaikkein hirveintä on se, että kaikesta tästä johtuen en oikeastaan edes tiedä, millainen ihminen minä todella olen. Olen vain jonkinlainen robotti, joka ohjelmoituu aina kuhunkin tilanteeseen sopivaksi - eikä siis sovi tai kuulu oikeastaan minnekään.

Jollakin tapaa ulkomailla on helpompi olla, koska täällä on joka tapauksessa ulkopuolinen, ulkomaalainen. On helppo selittää ulkopuolisuus ulkomaalaisuudella: tunne ei johdu minusta itsestäni vaan siitä, että kulttuuri, kieli ja ihmiset ovat minulle vieraita - ja minä yhtä lailla heille. Siksi ihmettelenkin, miksi juuri tämä kokemus oli niin voimakas. Miksi en vain pystynyt unohtamaan ja palaamaan siihen tuttuun ja turvalliseen elämääni ilman, että paska osui tuulettimeen ja levisi?

Kokemus aiheutti jonkinlaisen lumipalloefektin. Kun en enää sulkenut silmiäni menneisyydeltäni vaan annoin tunteiden tulla, mieleen tuli aina vain lisää asioita menneisyydestä. Aloin ymmärtää menneisyyden yhteyden nykyiseen elämääni ja elämäni aikana tekemiin ratkaisuihin. Tunsin - ja tunnen - suunnatonta surua, kun tajuan, miten erilaisen elämän olisin voinut elää, jos vain olisin uskaltanut. En jossittele menneisyyttä, mutta toisaalta en hehkuta tulevaisuuttakaan: mitä auttaa omien virheidensä tajuaminen, jos ei osaa elää toisinkaan? En osaa vain yhtäkkiä pyyhkäistä mennyttä sivuun, tulla pois mukavuusalueeltani ja ruveta elämään elämääni aivan toisin, koska aina on se vaara, että epäonnistun. Ja epäonnistuminen sattuu sitä enemmän, mitä enemmän on yrittänyt.

Kaaos päässä

Bloggaaminen ei ole viime aikoina jostain syystä oikein vetänyt puoleensa. Ajatuksia ja kirjoitusaiheita olisi kyllä paljonkin, mutta ne tuntuvat olevan päässä yhdessä kaaoksessa, enkä jaksa inspiroitua oikein mistään. Täytyy siis kai höpistä vain jotain sekavia, jotta tämäkin blogi päivittyisi joskus.

Kuumuus on varmaankin yksi syy siihen, miksi en nyt ole oikein terävimmilläni (muitakin syitä varmasti on!). Kesä on kuumimmillaan (eivät lämpötilat voi tästä enää ainakaan kovin paljon nousta): päivällä on 42 astetta, ja yölläkin on vielä 28 astetta. Täytyy vain olla iloinen siitä, että Hyderabad ei ole rannikolla. Täällä sisämaassa ilma on aika kuivaa, ja olisi kyllä aika tuskaisaa, jos ilma olisi vielä kosteaakin. 

Kuumuudesta huolimatta minä sinnittelen päivisin edelleenkin ilman ilmastointia - olin nimittäin päättänyt jo ennen kesän alkua, että minähän en tarvitse kesälläkään päiväsaikaan ilmastointia, vaan pärjäisin ilman sitäkin. Jotenkin minusta tuntuu, että jos ilmastointia käyttää jatkuvasti, kroppa tottuu siihen, ja sitten on entistä vaikeampi olla ilman sitä. Minua myös potuttaa sähkön korkea hinta, enkä halua maksaa sähköstä rupiaakaan enempää kuin on pakko. Yöllä käytämme kyllä ilmastointia, ja kuuman ja hikisen päivän jälkeen juuri mikään ei voi tuntua ihanammalta kuin viileä makuuhuone. (Ja nyt kun sanon näin, niin kohta se ilmastointilaite varmaan hajoaa. Sanokaa mun sanoneen!) Meidän asuntomme on talon ylimmässä kerroksessa, joten aurinko porottaa katon kauttakin. Saunasta ei enää paljon puutu. Ihmeesti sitä kuitenkin tottuu kuumuuteenkin, sillä minusta tuntuu, että hikoilukin on vähentynyt huomattavasti tässä kesän edetessä. Voisikohan jopa tämmöinen suomalainen keho tottua kuumuuteen ennen pitkää?

On kuumuudesta ja auringosta hyötyäkin. Kun tietää, että aurinko paistaa tänään, huomenna ja ylihuomennakin ihan satavarmasti, on hyvä tehdä esimerkiksi intialaisia mausteisia pikkelssejä, joista joitakin saatetaan pitää auringossa monta päivää. Aurinkoon levitellään toki kaikkea muutakin, ja olen nähnyt naapurin pihassakin kaikenlaista aina linsseistä ja pavuista hienoihin sareihin. Tänään auringossa lepäili kuitenkin jotain hyvin omituista.

Olisikohan tämä kalaa?

Tänä aamuna kävin anoppilassa, kun siellä on ollut pari päivää kylässä eräs vanha sukulaisnainen, ja minun piti käydä tapaamassa häntä. Naisella on ikää peräti 86 vuotta, mutta hän on aivan uskomattoman hyvässä kunnossa. Hänellä ei ole intialaisille naisille tyypillisiä polvivaivoja, hän kuulee hyvin, ja näkökin on vielä aika hyvä. Kun menin anoppilaan, anoppi makasi sohvalla valittaen selkäkipua, ja tämä "vanhus" istui lattialla risti-istunnassa kuorimassa maapähkinöitä! Nainen on tehnyt koko elämänsä kovasti töitä pellolla, kantanut polttopuita ja tehnyt paljon muutakin ruumiillista työtä, mikä on varmasti syy siihen, miksi hän on edelleenkin niin hyvässä kunnossa. Olen nähnyt Intiassa paljon samanlaisia, vielä vanhoilla päivilläänkin erittäin hyvässä kunnossa olevia vanhuksia, jotka ovat tehneet elämänsä aikana rankkaa ruumiillista työtä. Olenkin muodostanutkin siitä teorian, että suuri osa Intian terveysongelmista johtuu nimenomaan liikkumattomuudesta ja nykyaikaisesta, tekniikan helpottamasta elämäntyylistä, jonka intialaiset ovat omaksuneet vähän turhankin hyvin. Intialainen ruokavaliokin sopii paremmin ruumiillista työtä tekeville kuin päivät pitkät tietokoneen edessä istuville nahjuksille.

Toisaalta sitten taas ukkelin isoisä, taata, on 107-vuotias (vai onko hän ehkä jo 108), enkä tiedä, onko hän tehnyt elämänsä aikana montakaan päivää töitä. Mies on enimmän aikaa vain nauttinut elämästään - toisten kustannuksella tietenkin - ja pitänyt hauskaa toisen veljensä kanssa, joka on muuten hänkin päälle 100-vuotias. Nyt taata asuu yhden poikansa (appiukon veljen) kotona, ja hänestä on tullut vanhoilla päivillään entistä sietämättömämpi. Mies muun muassa paskantaa sänkyynsä ihan vain siksi, kun ei viitsi nousta pöntölle, joka on hänen sänkynsä vieressä. Appiukon veljen vaimolla on taatan kanssa tekemistä, ja viime käynnillämme nainen tokaisikin olevansa niin väsynyt, että kuolee varmasti ennen taataa.

Anoppi laittoi aamulla matkaani muun muassa pussillisen maapähkinöitä, koska pähkinät ovat kuulemma hyväksi polvelle. Kun mutisin jotain kaloreista (mulla on laihis menossa), anoppi käski syömään pähkinöitä palmusokerin kanssa, koska silloin pähkinät eivät nosta kolesterolia!

Terveysruokaa à la anoppi.

 
Kalorit ovat täysin tuntematon käsite anopille, kuten varmaan monelle muullekin intialaiselle. Käytän kahvissani kaloritonta makeutusainetta, ja kerran anoppi ihmetteli, miksi käytän sitä, kun minulla ei kerran ole sokeritautiakaan. (Kaikkia sokerittomia ja täysjyvätuotteita markkinoidaan täällä diabetes-potilaiden tuotteina.) Yritin selittää anopille jotain kaloreista, mutta hän ei oikein tuntunut ymmärtävän. Laihdutuskuuriakaan anoppi ei ymmärrä, koska hänen mielestään näytän paremmalta, kun poskeni eivät ole lommolla (tässä kohtaa kuvitelkaa anoppi demonstroimassa lommoposkisuus ja imemässä poskensa sisään).

Vaikka anoppi ei nykyajan moderneja termejä tunnekaan, intialaista ayurveda-tietoutta hänellä on kyllä aika paljon. Hän tietää, milloin mikäkin mauste tulee lisätä ruokaan, mitä mausteita voi yhdistellä keskenään, miten paljon kutakin tulee laittaa, mikä ruoka-aine auttaa mihinkin vaivaan ja mitkä ruoka-aineet nostavat tai alentavat kehon lämpötilaa. Nyt kesäaikana ei saisi esimerkiksi syödä munakoisoa, "rumpukeppejä" (drumsticks) eikä karvaskurkkua (bitter gourd), koska ne nostavat kehon lämpötilaa. Jääkaappikylmää vettä ei myöskään saisi juoda - samasta syystä. Minusta tuntuu aika nurinkuriselta, että kylmä vesi nostaa kehon lämpötilaa, mutta uskottava se kai on, kun kerran anoppi niin sanoo. Nyt kesällä pitäisi syödä paljon erityisesti jogurttia ja majjigaa (buttermilk), koska ne viilentävät kehoa. Ruoka-aineisiin ja ruoanlaittoon liittyvä ayurveda-tietous on minusta valtavan kiinnostava aihealue, ja aion kyllä opiskella aihetta vielä lisääkin.

Vappuna kävimme syömässä ukkelin kanssa yhdessä uudessa kattoravintolassa, joka oli paikkana ihan kiva. Jos olisin romanttinen ihminen, saattaisin väittää ravintolaa jopa hieman romanttiseksi, sillä sieltä oli hienot näköalat ympäröivään kaupunkiin.

Tämä näyttää nyt kyllä aika pimeeltä. Luonnossa näkymä oli (tietenkin) paljon hienompi.

Onneksi en kuitenkaan ole romanttinen ihminen, sillä tunnelma oli niin sanotusti pilalla jo ennen kuin olimme saaneet juomat pöytään. Vastakkaisella seinällä nimittäin lävähti projektori päälle, ja jättimäinen televisiokuva heijastui suoraan pöytämme yläpuolelle. Alkamassa oli Intian krikettiliigan IPL:n ottelu Hyderabad Sunrisers vastaan Mumbai Indians, ja siinä sitä romantiikkaa riittikin, kun hikiset ukot keikkuivat pöytämme yläpuolella.

Tässä pöytäseuraamme on liittynyt Hyderabadin joukkueen pelaaja nimeltään Shikhar Dhawan.

En yleensä juo intialaisissa ravintoloissa viiniä, koska viinien hinta-laatusuhde on täällä niin surkea, mutta nyt ukkeli kannusti ottamaan lasillisen, vapun kunniaksi (otin kaksi). Yllättäen se chileläinen viini, jota olin meinannut ottaa, oli loppu, mutta tarjoilija suositteli sen tilalle vastaavaa australialaista viiniä. Otin sitten sitä australialaista ja ukkeli otti tarjoilijan suosittelemaa sangriaa, ja niin vajosimme taas samaan ansaan: koskaan ei pitäisi ottaa sitä, mitä tarjoilija suosittelee, ei ainakaan Intiassa! Poskilihakset alkoivat nimittäin hieman kiristyä siinä vaiheessa, kun lasku tuli pöytään: viinilasi maksoi 750 rupiaa (10,60 euroa) ja sangria 900 rupiaa (12,70). Niin paljon suututti, että päätin olla menemättä tuohon ravintolaan enää koskaan, vaikka siellä lentelisi Spider-Man ikkunan takana.

Mukavaa viikonloppua! Minä lähden nyt keittelemään riisiä ja katsomaan, joko naapuri on korjannut kalansa pois.

Kuumat paikat

Olemme jo pitkään suunnitelleet anopin kanssa käyntiä Metro-tukkumyymälässä, mutta aina on tullut jotain muuta, ja suunnitelmamme ovat peruuntuneet. Anoppia on kiinnostanut nähdä erityisesti Metron liha- ja kalaosasto, sillä hän on kuullut lihapuolen olevan Metrossa varsin hyvä. Anopin mielessä on varmasti käynyt myös se, että lihat saattavat olla edullisiakin, kun on tukkukaupasta kyse. Minua ei ole kiinnostanut Metrossa mikään erityisesti, vaan minua on kiinnostanut kauppa ihan kokonaisvaltaisesti, sillä ruokakaupoissa hengailu ja tuotteiden tutkiminen on minusta mitä mainiointa ajanvietettä.

Lauantaina koitti vihdoinkin se päivä, että Metro-reissumme toteutui. Autonkuljettaja oli iltapäivällä muutaman tunnin miesten kuljettelemisesta vapaa, ja sekä minulla että anopilla oli sopivasti aikaa. Toki minäkin olisin voinut Metroon ajaa, mutta kauppa on aika kaukana, enkä halua vielä tässä vaiheessa ottaa riskiä ja rasittaa polveani liian pitkillä ajomatkoilla. Suurempi syy oli kuitenkin se, että välttelen edelleenkin kahdenkeskisiä automatkoja anopin kanssa, sillä eräs tietty tapahtuma menneisyydestä ei ole vieläkään unohtunut minulta, vaikka muisto onkin haalistunut lähes unohduksiin.

Kun Metro isoine parkkipaikkoineen avautui silmiemme eteen, minulle tuli ensimmäiseksi mieleen Ikea. Ikea-vaikutelma tuli jo kaupan nimestäkin, vaikka Metron nimi olikin kirjoitettu keltaisilla kirjaimilla siniselle pohjalle, kun Ikeassa värit ovat toisinpäin. Vaikutelma jatkui sisälläkin, sillä tavarat oli koottu samankaltaisille katonrajaan ylettyville hyllyille kuin Ikean itsepalveluvarastossa. Kärryt olivat isot, ja ne oli selvästikin tarkoitettu isoille ostajille, eikä millekään kalojen ja lihojen hintavertailijoille.

Metroon saa nykyään viedä lapsiakin. Ennen ei ilmeisesti saanut?

Sisään päästäkseen piti näyttää tukkukortti ensin ovella ja sitten vielä sisällä. (Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka anoppi on tukkukortin saanut, kun eihän hän varsinaisesti mikään yrittäjä ole, mutta appiukko on kai saanut hankituksi kortin hänelle jotenkin.) Kaupassa oli henkilökuntaa niin paljon, että arvelin, että valokuvaaminen tultaisiin kieltämään minulta heti. Ihan väärässä en ollutkaan, sillä en ehtinyt ottaa kuin kolme kuvaa, kun kuvaaminen kiellettiin. Onneksi kerkesin ottamaan edes ne kolme kuvaa, jotta on jotain kuvitusta tässäkin.

Metrossa myytiin kaikkea - pesuaineita, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja, astioita, muovikamaa ja tietysti myös elintarvikkeita. Meillä oli tarkoitus ostaa vain lähinnä ruokatarvikkeita (jos ne olisivat halvempia kuin muualla), mutta anoppi halusi myös uudet juomalasit, kun hän oli aamulla rikkonut yhden lasin ja appiukko edellispäivänä toisen, ja heillä oli nyt jäljellä enää kaksi ehjää juomalasia. Kahvikupitkin piti saada appiukon työpaikalle.

Vihannesosasto oli aika iso ja ihan laadukaskin, vaikka lehtivihannekset olivatkin aika nuupahtaneita. Se johtui ehkä siitä, että olimme liikkeellä vasta myöhään iltapäivällä. Jos paikalle tulisi heti aamusta, valikoima saattaisi olla paljon parempi. Metron tekee poikkeukselliseksi se, että se aukeaa aamulla jo kello kuudelta (tuleeko Intiassa joku ihan oikeasti niin aikaisin töihin?), kun tavalliset hypermarketit aukaisevat ovensa vasta kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista. Pienemmät supermarketit sentään avaavat jo yhdeksän maissa.

Riisejä, linssejä, pähkinöitä, vehnää ja niin edelleen myytiin isoista laareista, joista tavaraa kauhottiin pusseihin isoilla kauhoilla. Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa lentävä pussi, kun anoppi toteaa, että ei hän haluakaan noita.

Minä yritin kovasti silmäillä, näkyisikö laareissa ötököitä, mutta silmiini ei ainakaan osunut yhtään. Sen sijaan katonrajassa lenteli varpusia, ja niille oli varmaan ainakin hyvin syötävää tarjolla.

Hevi-osastolla ongelmaksemme muodostui se, että kaikkea piti ostaa vähintään yksi kilo. Ei siinä mitään, omenoita, granaattiomenoita, porkkanoita ja sen semmoisia pystyi helposti ostamaan kilon, mutta toista oli esimerkiksi currylehtien ja amarantin kanssa, jotka ovat hyvin kevyttä tavaraa. Niitä olisi pitänyt ostaa monta isoa pussia, jotta olisi saanut kilon täyteen. Emme tarvinneet kumpaakaan.

Kuvassa vasemmalla näkyy jauho-osastoa ja oikealla pilkottaa kalaosasto. Suoraan edessäpäin näkyy viinakauppa, ja olin yllättynyt, kun Metrossa oli sellainenkin. Jos anoppi ei olisi ollut mukana, olisin käynyt ostamassa sieltä jonkin pullon, ihan kannatuksen vuoksi. Anopin kanssa kun pitää teeskennellä hyveellistä miniää, joka saa päänsäryn jo pelkästä viinipullon katsomisestakin. (Hyvää vappua muuten!)

Sitten pääsimme vihdoinkin kalaosastolle! Kalatiski oli oikein edustavan näköinen, sillä kalat olivat yltä päältä jäiden peitossa, ja joku mies kävi juuri kaatamassa ämpärillä lisää jäitä kalojen päälle. Anoppi valikoi tiskistä yhden kalan, jonka yksi kalaosaston miehistä kävi hakemassa kalaosaston taakse vaa'alle punnittavaksi. Sitten kala viskattiin väkivaltaisesti (ja minulle kun opetettiin koulussa, että kaloja ei saa paiskoa) isolle metallipöydälle odottamaan pilkkomista. Edempänä oli toinen työpöytä, jonka ääressä kaksi miestä suomustivat ja pilkkoivat kaloja.

Minua oli kielletty tässä vaiheessa jo kuvaamasta, joten piti salakuvata kännykällä. Huomatkaa pipot!

Katselin touhua silmät pyöreinä, sillä miehet eivät juuri tuhlailleet liikkeitään. Oli kala kuinka iso ja paksu tahansa, se piti saada poikki yhdellä veitsen iskulla, ja voitte ehkä kuvitella, millainen meteli hommasta lähti. Sotkuistakin puuha oli: suomut ja evänpalaset lentelivät ympäriinsä, ja vaikka seisoin sivumpana tonnikalapurkki- ja kuivakalapakkaushyllyn vieressä, päälleni lenteli jotain.

Sain tarpeekseni teurastusnäytöksestä, ja lähdin katsastamaan maito- ja pakasteosastoa jättäen anopin odottelemaan kalasaalistaan. Paneer-juustoa sai viiden kilon paketeissa, kuten myös ranskanperunoita ja aika montakin muuta tuotetta. Tarjolla oli kyllä ihan samoja pieniä pakkauksia kuin tavallisissa kaupoissakin, eikä niiden hinnoissa juurikaan ollut eroa. Valikoimat olivat aika intialaiset, eikä tarjolla ollut esimerkiksi tuorejuustoa, jota olisin kaipaillut, ja muutenkin juustovalikoima oli länsimaalaisittain hyvin köyhä. Höh.

Kun anoppi oli saanut kalansa (kala tungettiin pussiin päineen kaikkineen, ja pussiin päätyi myös osa sisälmyksistä), kävimme lihaosastolla erillisessä lihahuoneessa. Siellä oli lihaa pakattuna nätisti kelmutetuissa paketeissa, mutta hyllyt olivat puolityhjät, mikä johtui sekin varmasti siitä, että oli jo aika myöhä. Anoppi nappasi yhden reilun kilon palan lammasta mukaansa, ja jatkoimme matkaamme.

Kuten kuvasta näkyy, kaupassa oli todella kuuma, sillä siellä ei ollut ilmastointia (vai eikö se vain toiminut?) eikä tuulettimia. Ruokaosastolla oli hieman viileämpää, mutta muuten kauppa oli kuin sauna. Kuvassa näkyvä nainen pyyhkii naamaansa dupatta-huivinsa kulmaan (vai onko se sittenkin pyyhe), ja minä kaivoin laukustani nenäliinan. Minulla sattui vielä olemaan päälläni yksi aika hiostava kurta, ja kauppakierroksen loppuvaiheessa minulta valui hiki jo ihan noroina. Olimme kaupassa kaiken kaikkiaan ehkä tunnin, puolitoista, mutta olin sen jälkeen niin nääntynyt, että en ole pitkään aikaan ollutkaan.

Autossa muistimme, että olimme kokonaan unohtaneet vesimelonin ja papaijan, jotka olisivat olleet aika tärkeitä. Ostokset olivat muutenkin jääneet aika vähiin, mutta rahat olivat kuitenkin kaikki menneet.

Anopilla oli ollut tarkoitus laittaa Metrosta ostamaansa lammasta ruoaksi eilen sunnuntaina, mutta kun hän oli avannut pakennut, hän oli kokenut yllätyksen. Lihaa ei ollut pilkottu mitenkään, vaan se oli ollut yhtenä isona kimpaleena, ja anopilta oli kulunut tunti pelkästään lihan pilkkomiseen (anopin surkeat veitset tuntien voin hyvin uskoa). Kala puolestaan oli ollut kaupassa tehdyn käsittelyn jälkeen niin siivoton, että senkin putsaamiseen oli mennyt melkein tunti. Anoppi ei ollut lopulta jaksanut laittaa ruoaksi sen enempää kalaa kuin lammastakaan, vaan ne olivat jääneet jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Nyt on Metrossa kerran käyty, ja toista kertaa ei tarvitse mennä.

Tyrkky vai sika säkissä?

Meillä käydään aina silloin tällöin keskustelua minun vaatteistani, enkä nyt tarkoita niitä repaleisia kotivaatteita, joista osa joutaisi minunkin mielestäni pölyräteiksi. Tarkoitan nyt siis sellaisia vaatteita, joissa minä lähden kotiovesta ulos ja ihmisten ilmoille.

Ukkeli on nimittäin sitä mieltä, että minä pukeudun aina säkkiin - muodottomiin löysiin vaatekappaleisiin, jotka eivät sovi minulle ollenkaan. Intialaiset kurtat (puhumattakaan sareista tai salwar-asuista, joita en edes käytä) on kuulemma tehty intialaisten vartaloille - eli siis suomeksi sanottuna usein aika persevälle ja reitevälle naismallille, jollainen minä en ole. Omasta mielestäni kurtani eivät kuitenkaan ole mitään säkkejä, joten säkkeyskin on sitten kai katsojan silmässä.

Mutta tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin. Ongelman ydin on nimittäin se, että ukkelin mielestä minun pitäisi pukeutua vartalonmyötäisempiin vaatteisiin, kun minulla olisi kuulemma ihan hyvä kroppakin.

(Postauksen kuvat ovat Bharatiya Vidyalaya High Schoolin Swami Vivekanandan 150-vuotissyntymäpäiväjuhlasta viime keväältä.) 

Minä en ymmärrä tätä alkuunkaan. Miksi minun - tai naisen ylipäänsä - pitäisi pukeutua vartalonmyötäisiin vaatteisiin? Minun mielestäni vaatteissa on tärkeintä mukavuus ja se, että niissä viihtyy itse.Ymmärrän kyllä miehisen näkökulman, että naisen vartalo on ilo silmälle (on minustakin miehen vartalo ilo silmälle), mutta ketä varten ihminen oikein pukeutuu, itseään vai muita? Kyllä minäkin tietysti yritän valita sellaisia vaatteita, jotka näyttävät kivoilta, mutta ulkonäkö ei ole vaatteiden ostossa minulle (enää) se tärkein kriteeri. Mukavuus on tullut minulle sitä tärkeämmäksi, mitä enemmän minulle on tullut ikää ja mitä kauemmin olen ollut Intiassa. Näissä olosuhteissa, joissa lämpötila on varjossakin 40 astetta, en todellakaan kaipaa mitään vartaloa nuolevia muotoja, joissa joka ikinen vatsamakkarahikiraita tai kainalohikiläntti varmasti näkyy.

Joskus ennen muinoin käytin kyllä hyvinkin tyköistuvia vaatteita, eikä minulla kaapissa oikeastaan muita ollutkaan. Auta armias, jos tuli kesällä juotua vähän siidereitä ja syötyä kabanossia, niin eihän minulla ollut mitään päällelaitettavaa, kun kaikista vaatteista lentelivät napit tai repeilivät saumat. Jos vaate vielä pysyikin kasassa, niin itseäni hävetti, kun tunsin oloni olevani kokoa liian pienissä vaatteissa. Painoni vaihtelee muutenkin herkästi joillakin kiloilla suuntaan ja toiseen, eivätkä tyköistuvat vaatteet sovi siitäkään syystä minulle. Tästä ei ole ihan hirveän kauan, kun pääsin vihdoinkin eroon ajatuksesta, että vaatteiden pitää olla pinkeitä, ja kun ymmärsin, että vaatteet voivat olla ihan mukaviakin.

Olen yrittänyt miettiä, miksi aikoinaan ylipäänsä käytin niin vartalonmyötäisiä vaatteita. Jos ihan rehellinen olen, niin kai siinä jonkinlaisesta itsensä esittelystä oli kyse. Kun tiesi omaavansa sellaisen vartalon, joka kestää katseen, niin miksei sitä sitten esittelisi? Nyt, kun olen tottunut mukaviin vaatteisiin, jotka mahtuvat päälle, vaikka paino nousisikin muutamalla kilolla, voisin kysyä täysin päinvastaisen kysymyksen: miksi ja kenelle kroppaansa pitäisi esitellä?

Järkyttävät raiskaustapaukset tuntuvat lisääntyneen Intiassa viime aikoina ihan hirveästi, enkä halua siinäkään mielessä tuoda itseäni täällä naisena mitenkään erityisesti esille. En väitä, että paljastava pukeutuminen kannustaisi raiskaamiseen tai että raiskauksesta voisi syyttää uhria, mutta en usko, että säädyllisestä pukeutumisesta mitään haittaakaan on.

Minua aina huvittaa, kun totean, että en kuulu pukeutumiseni puolesta täällä oikein mihinkään, vaan olen vähän sellainen väliinputoaja. Jos liikun expat-piireissä, saan kysyviä katseita osakseni, kun olen pukeutunut kurtaan ja farkkuihin. Muut ulkomaalaiset kun pukeutuvat "ulkomaalaispiireissä" huomattavasti minua länsimaisemmin ja keveämmin, polvimittaisiin hameisiin, capri-housuihin, avokaulaisiin puseroihin tai ainakin t-paitoihin. Sitten taas, jos liikun suvun parissa tai intialaisten keskuudessa ylipäänsä, olen kurtassani, farkuissani ja koruttomuudessani hyvinkin länsimaalaisen näköinen. Jos taas käyttäisin näitä samoja vaatteita Suomessa, olisin siellä varmaankin intialaisittain pukeutunut.

Yhtä asiaa olen myös ihmetellyt kovasti: miksi länsimaalaisilla naisilla, jotka ovat naimisissa intialaisen kanssa, on usein niin kova tarve pukeutua intialaisittain? Mukavuussyyt toki ymmärrän (onhan löysä salwar-asu paljon mukavampi 40 asteen lämmössä kuin paksut farkut), mutta usein kuulee myös sellaisia selityksiä, että naiset yrittävät pukeutumisellaan osoittaa kunnioitusta miehensä kulttuuria kohtaan. En oikein ymmärrä tätä ajattelutapaa, koska kyllä intialaista kulttuuria voi kunnioittaa, vaikka ei käyttäisi intialaisia vaatteita lainkaan, ja toisaalta ihminen voi olla muulta käytökseltään mitä epäkunnioittavin, vaikka kuinka käyttäisi intialaisia vaatteita. Eivät vaatteet tee kenestäkään intialaista, enkä ymmärrä, miksi intialaisuuteen pitäisi edes pyrkiä. Länsimaalaisesta ei kuitenkaan koskaan tule intialaista - ei ainakaan intialaisten silmissä.

Vaatteilla voi tietysti myös hieman helpottaa oloaan Intiassa, sillä joidenkin (varsinkin vanhemman väen) asenne riippuu aika paljon ulkomaalaisen ulkonäöstä ja intialaisuuden asteesta. Eräskin mummo sanoi minulle kerran ihan ihan suoraan, että "kun sinä kerran olet Intiassa, sinun pitää pukeutua kuin intialaiset". En vain ihan ymmärrä, mikä tekee Intiasta ja sen kulttuurista niin erityisen, että se pitäisi ulkomaalaisenkin omaksua, pukeutumista ja ulkonäköä myöten. Tuskin intialaiset itsekään omaksuvat kovin hanakasti sen maan kulttuuria, johon he muuttavat asumaan. Vai onko joku muka nähnyt esimerkiksi saudiarabialaistuneen tai kiinalaistuneen intialaisen? Intialaiset itse tuntuvat muuttuvan ainoastaan länsimaiseen suuntaan, ja joskus länsimaistuminen viedäänkin sitten ihan äärimmäisyyksiin.

Minä en kuitenkaan mummojen mielipiteistä välitä, enkä oikeastaan ukkelinkaan. En aio pukeutua intialaisiin vaatteisiin vain sen takia, että se miellyttäisi jonkun toisen silmää. Minulle tärkeät ihmiset hyväksyvät minut juuri tällaisena, oli minulla päällä mitä tahansa. Läheiset saattavat joskus toki huomautella ulkonäöstäni, mutta se heille suotakoon. Läheisyys kun tulee valitusoikeuden kera.

Ehkä sitten seuraavassa elämässä

Kun Suomen-vieraani lähti takaisin Suomeen tuossa maaliskuun puolenvälin jälkeen, päätin ruveta taas liikkumaan enemmän, kun olin ollut aika lailla liikkumattomassa tilassa monta kuukautta polveni takia. Suomessa olin kyllä kävellyt, jumppaillut vähän, uinut muutaman kerran ja kokeillut kuntopyöräilyäkin (josta polvi ei kyllä tykännyt hyvää). Kävin Suomessa myös röntgenkuvissa ja fysioterapeutilla, joka antoi hieman jumppaohjeita.

Kun fysioterapeutti ei nähnyt mitään syytä sille, miksi en voisi alkaa taas juosta, aloin kokeilla taas juoksemista, varovasti tosin. Kävelin kaikki ylämäet ja vaihdoin kävelyyn heti, jos polvi tuntui yhtään epämukavalta. Ette voi uskoa, miten iloinen ja onnellinen olin, kun pystyin taas juoksemaan! Juoksu antaa minulle jotain sellaista nautintoa, jota en mistään muualta saa, ja jos en voi juosta, koen itseni jotenkin vajavaiseksi.

Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Muutaman viikon jälkeen polveni oli taas siinä kunnossa, että normaalien arkihommien tekeminenkin alkoi olla vaikeaa, kun polvi jäykistyi ja kipeytyi. Joskus piti raahautua suorinta tietä lähimmälle tuolille istumaan, kun polveen tuli yhtäkkiä niin sietämätön kipu. Polvi koukussa istuminenkin oli taas vaikeaa. Koska polvi oli oireillut kaiken kaikkiaan jo melkein puoli vuotta, päätin, että nyt tämä spekulointi ja pelleily saa riittää: minun on mentävä magneettikuvaukseen, vaikka minulla kuinka olisi ahtaan paikan kammo.

Vietimme ukkelin kanssa lähes koko viime maanantain odotushuoneissa ja vastaanotoilla. Ensin odotimme ortopedin vastaanotolle pääsyä lähes kolme tuntia ja sitten melkein kaksi tuntia magneettikuvaukseen pääsyä. Aika meni kyllä yllättävän nopeasti, vaikka mukaan ei ollut tullut edes kirjaa. Intialaisissa sairaaloissa kun ei tarvitse yksin olla, ja aika kuluu ihmisiä katsellessa.

Jos omat ongelmat tuntuvat ylitsepääsemättömän suurilta, suosittelen viettämään yhden päivän intialaisen sairaalan odotushuoneessa. Siellä näkee nimittäin sellaisia tapauksia, että omat ongelmat alkavat tuntua hyvin pieniltä. Minustakin alkoi tuntua, että minun jalassani ei olekaan oikeastaan mitään ja että voisin lähteä ihan hyvin kotiin. Eräs vanha pappa oli ollut lonkkaleikkauksessa, mutta ruuvi oli jäänyt leikkauksessa löysälle, ja mies pystyi hädin tuskin kävelemään. Ihmisiä työnnettiin pyörätuoleissa ja sairaalasängyissä, ja eräs sairaalasängyllä paikalle tuotu nuori nainen oli selvästikin loukannut jalkansa äkillisesti, koska hän oli lähtenyt liikkeelle yöpaidassaan. Pyörätuoleista käytiin melkein kiistaa, ja jos joku yritti omia pyörätuolin itselleen tarpeettoman pitkäksi aikaa, sairaalan työntekijät kävivät hakemassa tuolin pois.

Auringonlaskut ovat olleet viime päivinä jostain syystä tosi värikkäitä ja komeita.

Odotimme lääkärin vastaanotolle pääsyä kolme tuntia siksi, että lääkäri ei ollut edes tullut vastaanotolleen, vaikka meille oli annettu aika yhdeksitoista. Potilaita lääkärin luokse ohjaavat, tummansinisiin pukuihin pukeutuneet miehet suhasivat edestakaisin potilaiden välillä selittämässä, että lääkäri tulee aivan kohta. Jotkut  potilaat olivat osanneet varautua odotteluun, ja heillä oli mukana kasseittain ruokaa ja muuta mahdollisesti tarpeellista. Lääkärin viipyminen selvisi sitten, kun hän vihdoinkin tuli vastaanotolle: pitkästä takista ja päähineestä päätellen lääkäri tuli paikalle suoraan leikkauksesta.

Lääkäri passitti minut magneettikuvaukseen toiseen sairaalaan, joka on erikoistunut kondromalasiaan ja ruston paksuuden mittaamiseen. Siellä oli ensin ohjelmassa taas odottelua, mutta odotushuone oli onneksi erittäin mukava nahkasohvineen ja aikakauslehtineen, ja olihan niissä ihmisissäkin taas katselemista.

Huoneessa oli muun muassa viiden naisen seurue, josta paikalla oli ensin kaksi naista, ja loput kolme tulivat paikalle myöhemmin, kun magneettikuva oli otettu. Naisten ilmeistä ja pään pyörittelystä saattoi huomata, että kyse oli jostain vakavammasta. Potilas itse itkeskeli ja pari muutakin naista kyynelehtivät. Selvisi, että kuvassa käyneellä naisella oli todettu kasvain, ja nainen oli ahdistunut ja toivoton. Yksi naisista - potilaan miehen sisar - luennoi naiselle, kuinka koskaan ei saa luopua toivosta ja kuinka naisen pitää olla nyt vahva. Perheessä oli häät tulossa ihan lähiaikoina, joten sairaus oli todettu pahimpaan mahdolliseen aikaan. "Kuinka me pysymme vahvoina häissä, jos sinä olet luovuttanut?", käly kysyi. Kaikki odotushuoneessa olijat seurasivat tilannetta myötätuntoinen ilme naamallaan. 

Vaikka minulla on pahanlaatuinen ahtaan paikan kammo, olin kai niin kyllästynyt monen kuukauden epätietoisuuteen, että päätin olla pelkäämättä ja mennä kuvausputkeen mukisematta. Ensin piti kuitenkin jättää kaikki metalliesineet kaappiin talletukseen, koska metalliesineet saattavat tempautua kuvauksessa irti tai lämmetä ja aiheuttaa palovammoja. Pelkoani helpotti myös se, että minun ei tarvinnut mennä putkeen kokonaan, vaan pää saattoi jäädä laitteen ulkopuolelle. Onneksi olen käynyt magneettikuvauksessa (sellaisessa avomallisessa laitteessa) kerran aiemmin Suomessa, koska muuten olisin kyllä pelännyt laitteesta lähteviä ääniä. Pumpulia korviin vain, ja kyllä se siitä!

Pelkoa suuremmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että kuvauksen aikana ei saanut liikkua yhtään. Kuvaus kesti ehkä puolisen tuntia, ja on kyllä ihan käsittämättömän vaikea maata tuo aika täysin liikkumatta, kun edes sormia ei saa heiluttaa. Mitä enemmän ajattelin, että nyt en saa liikkua yhtään, sitä pidemmiltä minuutit tuntuivat. Olin todella helpottunut, kun jostakin kuului radiologin ääni, joka ilmoitti, että nyt on enää viisi minuuttia jäljellä.

Pian sen jälkeen rupesin ihmettelemään, kun rintakehääni kuumotti. Siinä samassa muistin, että minulla oli päällä rintaliivit, joissa oli metallinen kaarituki! Aloin melkein kirkua, että pysäyttäkää kone, minulla on metallia päällä, mutta sain itseni pakotettua olemaan hiljaa ja liikkumatta, kun kuvaus oli kuitenkin jo loppusuoralla. Jos nyt tärvelisin kaiken liikkumalla, joutuisin aloittamaan kuvauksen taas ihan kokonaan alusta. Jos aika oli kulunut siihen asti hitaasti, niin viimeiset minuutit suorastaan matelivat! Mitä enemmän ajattelin rintakehäni kuumotusta, sitä enemmän sitä kuumotti.

Pari päivää myöhemmin lääkärin vastaanotolla selvisi, että minulla todellakin on kondromalasia (polven rustonpehmentymä) ja että nivelkierukkani on kulunut. Nämä olivat lääkärin mielestä kuitenkin ihan normaaleja juttuja, joita ei tarvitse murehtia. Lääkäri ei tuntunut alkuunkaan ymmärtävän, kuinka paljon vaiva elämääni pahimmillaan rajoitti, enkä minäkään jaksanut enää lopulta edes yrittää selittää. Lääkkeeksi sain nivelten kuntoon vaikuttavaa ravintolisää sekä ohjeeksi välttää portaita, ylämäkiä, epätasaisella maastolla kävelyä ja kyykkyjä. Reisilihaksia pitää myös muistaa jumpata säännöllisesti.

Nyt näyttää siis uhkaavasti siltä, että minun juoksuni on juostu, ainakin tämän elämän osalta. Pystyn toki juoksemaan, mutta kannattaako se, jos olen sen jälkeen monta viikkoa aika lailla toimintakyvytön? En halua ajatella koko asiaa sen tarkemmin, koska kun rupesin sitä yhtenä päivänä oikein ajattelemaan, itkin niin katkerasti, että itkulle ei meinannut tulla loppua. Nyt olen siis taas lähtöruudussa ja yritän aloittaa varovaisen liikkumisen tuolijumpasta tai jostain yhtä muusta älyvapaasta "liikunnasta". Ukkelin Amerikassa asuva lääkäriserkku katsoo vielä kuviani jonkun alalle erikoistuneen kollegansa kanssa, mutta tuskin hekään mitään ihmeratkaisua löytävät. Eiköhän tämä ollut tässä.

Kuu näkyy Intiassa ihan eri asennossa kuin Suomessa.

Eilen kävimme appivanhempien kanssa yhdessä oikein peri-intialaisessa ravintolassa syömässä.Tarjolla oli lounas seisovasta pöydästä, ja senhän taas tietää, miten minulle siellä kävi: silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Appivanhempia tämä huvitti suuresti, ja appiukko totesi, että ruokaa ei saisi jättää noin paljon lautaselle. "Jos jättää ruokaa syömättä, niin seuraavassa elämässä saa kärsiä nälkää."

Eikö ole ihanat astiat?

Söimme niin raskaan lounaan, että kotona ei tehnyt pitkään aikaan mieli mitään syötävää, mutta illalla viiden maissa rupesi tekemään mieli kahvia. Kun menin keittiöön laittamaan kahvia tulemaan, huomasin, että kaasuliedessä paloi liekki. Säikähdin hirveästi, sillä en ollut koskenut kaasulieteen koko päivänä. Pikaisen kyselykierroksen tuloksena selvisi, että ukkeli oli nähtävästi unohtanut lieden päälle, kun hän teki teetä - yhdentoista aikaan aamupäivällä! Kaasuliesi oli siis ollut yksinään päällä kuusi tuntia putkeen; myös silloin, kun me istuimme ravintolassa syömässä.

P.S. Vaihdoin blogin taustakuvan ja muutin vähän asetuksia, kun halusin saada kuvat mahtumaan vähän isompina blogiin. Jos ette tykkää uudesta ulkoasusta, niin antakaahan palautetta, niin vaihdan vanhan takaisin.