Sumuisen vuoren gorilla

Päätin tehdä eilen ennen lounasta pienen ruokahalun herättämislenkin Tsahkaljärvelle. Järvelle ei ole ole kuin kilometrin kävelymatka Kilpisjärven luontokeskukselta, joten lenkki kävisi pienestä happihyppelystä.

Järvelle johtaa leveä polku, oikeastaan tie, jota voisi ajaa autollakin. Autolla tietä oli mentykin, sillä rantaan rakennettiin jotain. Lautakasat eivät erityisesti kaunistaneet maisemaa.

Matkalla näkyi todella paljon poroja, ja joillakin niistä oli kellot kaulassa. Kellot kilkattivat mukavasti porojen liikkuessa. Arkoja porot tuntuivat olevan, sillä heti jos menin yhtään lähemmäs, ne lähtivät tanner tömisten karkuun. 

Ryhmäpotretti.

Äiti ruokkii.

Mie menen tänne puun taakse piiloon.

Yksi poro oli kuitenkin ihan erilainen kuin muut. Se ei pelännyt, vaan tuijotteli minua, ja lähti lopulta tulemaan minua kohti.

Mie en sinua pelkää.

Katsoin parhaakseni lähteä hipsimään, mutta poro lähtikin seuraamaan minua. Kävelin hyvän tovin poro kannoillani ja kuvittelin mielessäni, kuinka poro hyökkäisi takaapäin ja saisin sarvet persuksiini. Vilkuilin vähän väliä, vieläkö poro tuli perässäni, mutta onneksi poro luovutti lopulta. Mitähän porolla oli mielessä?

Joku pöljäke oli tulistellut polun vieressä.

Tulisteluhan on yksi näistä lappilaista termeistä, kuten myös evästely ja kahvistelu. Jäin miettimään, kuuluuko hifistely tähän samaan sarjaan. 😀

Joku on pudottanut suklaarusinansa. (Anteeksi, oli ihan pakko.)

Järven ranta oli kaunis, vaikka olikin varsin harmaata.

Tutkiskelin rantoja kiireettömästi, ja ajattelin taas, kuinka rakastankaan Suomen luontoa. Olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä kaikista maailman paikoista juuri Suomeen.

Luin jostain, että intialaisten turistien määrä on lisääntynyt Suomessa hurjasti, ja näin muuten Saanallakin intialaisia. Tuli jotenkin kotoisa olo.

Kaukana siintää Kilpisjärvi.

Majapaikan isäntä oli suositellut minulle läheistä lounaspaikkaa, josta sai kuulemma hyvää lappilaista ruokaa. Koska ruokahaluni oli herännyt, suuntasin patojen äärelle. En tiedä, olinko ymmärtänyt isännän suosituksen väärin, sillä Kilpiksen buffet ei ollut lappilaista nähnytkään. Tarjonta ei näyttänyt purkkiherkkusienineen ja kaupan punajuurisalaatteineen erityisen houkuttelevalta. Ehkä isäntä olikin tarkoittanut jotakin muuta ravintolaa? Jäin kuitenkin syömään, kun en viitsinyt enää muuallekaan lähteä. Sitä paitsi hyvällä leivällä (karpaloleipää!) ja pannukakulla saa paljon anteeksi.

Pannukakku ja siirappi oli vähän erikoinen makuyhdistelmä, mutta ei tuo nyt pahaakaan ollut.

Ihmettelin taas, miten minuun saattoi upota sellainen määrä ruokaa, eikä tullut edes ähky. Leipääkin söin kolme palaa ja pannukakkua kaksi.

Kerran nuorempana, kun olimme siskoni kanssa risteilyllä, kävin syömässä laivan ravintolassa lohiannoksen. Kun pääsimme takaisin hyttiin, totesin, että minulla oli edelleen nälkä. Menin takaisin samaan ravintolaan, ja myyjä katsoi epäuskoisena, että taasko tuo sama naama. Hän mätti minulle sellaisen kasan lihapullia, ettei ole ennen nähty. Halusi ehkä varmistaa, etten tulisi enää kolmatta kertaa syömään. 😀

Lounaan jälkeen päätin lähteä patikoimaan Kitsiputoukselle Mallan luonnonpuistoon. Toinen vaihtoehto olisi ollut kolmen valtakunnan rajapyykki Suomen, Ruotsin ja Norjan rajalla, mutta betonimöhkäleelle patikoiminen ei tuntunut minusta oikein kiinnostavalta ajatukselta. Olisihan rajapyykki saattanut olla hienokin kokemus, mutta minä jätin sen nyt välistä.

Olin löytänyt saunasta ajastustoiminnon (heureka!), ja kävin laittamassa ajastimen päälle ennen lähtöäni. Arvelin, että saattaisi olla mukava päästä saunaan, kun tulen Mallalta. Minusta kuoriutuu Lapissa aina oikea saunahullu, joka haluaa saunaan joka päivä.

Mallan luonnonpuiston lähtöpaikalta on noin viisi kilometriä Kitsiputoukselle, joten edestakaisin kuljettuna matkaa tulee kymmenisen kilometriä. Lähdin matkaan sillä periaatteella, että jos polvi alkaisi kipuilla, kääntyisin suosiolla takaisin.

Alkumatkalla oli vähän kivikkoista nousua, mutta muuten matkanteko sujui leveähköä ja hyvää polkua pitkin.

Ihmisiä tuli vastaan aina silloin tällöin, ja monet olivat ehkä tulossa sieltä kolmen valtakunnan rajalta.

Mietin taas Mallan puuttomassa maastossa kävellessäni, mitä tekisin, jos minulle tulisi vessahätä. Eihän tuollaisessa maastossa voi pyllistää mihinkään, kun se näkyisi kuuhun asti. Miten te muut toimitte, jos patikkareissun aikana tulee tuollaisessa aukeassa maastossa vessahätä? On ehkä vähän epäkorrektia kysellä toisten vessa-asioista, mutta asia vaivaa minua oikeasti.   

Puolivälin jälkeen maisema alkoi peittyä sumuun. Vettäkin tihutteli hieman, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut haitaksi.

Olin tullut ilmeisesti jonkinlaiselle tunturin laelle, koska paikalla oli kivikasoja, ja polku lähti sen jälkeen laskeutumaan. Jonkinlainen taukopaikkakin siellä oli, vaikka luulin sitä ensin vessaksi. Toivossa on hyvä elää.

Tästä eteenpäin kulku muuttuikin hieman haasteellisemmaksi, sillä maasto muuttui rakka-kivikkoiseksi.

Siinä se polku menee.

En ole eläessäni nähnyt kerralla yhtä paljon kiviä kuin Mallassa. Miten kiviä voi edes olla noin paljon? Tämä kuuluu sarjaan "menee yli minun ymmärrykseni".

Pian alkoi kuulua veden kohinaa, mikä tiesi sitä, että Kitsiputous oli lähellä.

Kitsiputous, "Mallan kyyneleet", ei ole vain yksi vesiputous, vaan useamman vesiputouksen sarja. Kitsiputous on Suomen korkein yhtenäinen vesiputousten sarja, ja samalla se on myös yksi Suomen kauneimmista putouksista.

Nyt oli sen verran sumua, että koko sarjaa ei ollut mahdollista nähdä kerralla, kun osa putouksesta jäi sumun peittoon. Hieno se oli silti.

Tuomo Kesäläinen on sanonut minusta hienosti: tutustukaa maahan, jossa asutte, tutustutte matkalla itseenne.

Olen täysin samaa mieltä. Voin ravata ympäri maailman ja kiertää maita ja mantuja, mutta vasta Suomi juurruttaa minut jonnekin ja tekee minusta sen, joka olen.

Paluumatka tuntui varsin helpolta, kun nousut olivat nyt laskuja, ja tulinkin takaisin varsin ripeästi. Matkalla ohitin neljä ruotsalaisnaista, jotka kyselivät minulta, oliko Kilpisjärvi suunnassa, jonne he olivat menossa. Vakuuttelin naisille, että he olivat menossa oikeaan suuntaan.

Kun pääsin luonnonpuiston parkkipaikalle, siellä oli myös bussi, jonka kuski haahuili parkkipaikalla. Bussikuski lähestyi minua (ensin ruotsiksi ja sitten englanniksi, kun minä törppö en osaa toista kotimaista) ja kysyi, oliko minulla mitään tietoa ruotsalaisista naisista, jotka olivat patikoimassa. Kerroin, että olin nähnyt neljä ruotsalaista naista ja että kyllä he varmaan kohta sieltä tulisivat. Kuski oli tiedosta kovin tyytyväinen. En tiedä, kauanko hän oli siinä odotellut. Naisilla kun ei näyttänyt olevan mitään kiirettä, päinvastoin.

Kitsiputouksen jälkeen kävin vielä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa kahvilla ja testaamassa Saana-leivoksen.

Saana-leivos. Muistuttaa kyllä vähän esikuvaansa.

Myös retkeilykeskuksessa oli buffet, ja sen nähtyäni harmittelin, etten ollut tullut sinne syömään. Ruoka näytti tosi hyvältä, ja lihamurekettakin (suurta herkkuani) oli.

Kämpille päästyäni iloitsin siitä, että joku ihana ihminen oli älynnyt laittaa saunan valmiiksi. Oli mukava päästä suoraan saunaan.

Polvi kesti kierroksen hyvin, mutta pientä jäähdyttelyä se kaipasi. Harmitti, että olin unohtanut ottaa kylmägeelipussin mukaan, mutta onneksi wokkivihannekset ajavat saman asian.

Wok Classic: nautitaan vain ulkoisesti.

Kohta pitäisi ruveta pakkaamaan kamoja, sillä jatkan tänään matkaa. Tiedossa on pitkähkö ajomatka, mutta onneksi matkalla on tiedossa pari kivaa pysähdyspaikkaa - jos säät sallivat. Tällä hetkellä näyttää varsin huonolta, sillä taivas on harmaa, tihuttaa vettä ja tuulee melkoisesti. Yölläkin tuuli niin, että humina kuului sisälle asti.

Alppimaisemissa

Tein eilen pienen syrjähypyn, eli käväisin Norjan puolella. Minulla oli Norjassa kaksi kohdetta, jotka halusin nähdä, mutta matkoihin meni lopulta niin paljon aikaa, että päätin jättää toisen kohteen suosiolla pois. Toinen kohde olisi sisältänyt myös patikointia, ja kun polveni oli Saanalle kapuamisesta vähän jäykkä ja turvonnut, oli parempi ottaa kevyemmin ja säästää voimia tulevaan.

Aamulla meinasin tankata ennen lähtöä, vaikka autossa oli vielä puoli tankkia bensaa jäljellä. Arvelin, että bensa olisi kalliimpaa Norjan puolella kuin Suomessa, ja muutenkin olisi hyvä lähteä liikkeelle täydellä tankilla. Pikkukylistä kun ei koskaan tiedä, saako niistä bensaa vai ei. Mutta kuinka ollakaan: Kilpisjärven Nesteellä oli aamulla tankkiauto, joka täytti aseman polttoainevarastoja, ja koko asema oli suljettu. Olin pöyristynyt. Mitä jos polttoaine olisi ihan finaalissa, ja pitäisi lähteä jonnekin? Olen kyllä aivan liian tottunut pääkaupunkiseudun palveluihin ja siihen, että bensa-asemia on puolen kilometrin välein. Miten ikinä pärjäisin kylässä, jossa on yksi ainoa bensa-asema ja kauppa? Taitaa meikäläisen olla turha haaveilla Lapissa asumisesta.

Olin katsellut säätiedotuksia, ja lähdin Norjan puolelle siksi, että sinne luvattiin parempaa säätä kuin Suomeen. Tässä eilisen ajoreittini:

Kilpisjärvellä oli aamulla pilvistä, mutta ei sentään satanut. 

Matka eteni hitaasti kahdesta syystä. Ensinnäkin joka paikassa tuntui olevan tunneli- tai tietöitä, ja piti odotella jopa vartin verran, että pääsi jatkamaan matkaa. Norjassa saattoautoja käytetään minusta huomattavan paljon, paljon enemmän kuin Suomessa.

Tässä tuntui kestävän niin kauan, että kerkesin hyvin valokuvaamaan.

Ja taas mennään saattoauton perässä.

Toinen matkaa hidastanut tekijä oli maisemat. Kuinka olisin voinut olla valokuvaamatta, kun maisemat olivat niin upeat?

Tämä oli vasta alkua, mutta minähän en sitä tiennyt. Lyngenfjordin aluetta sanotaan Norjan Alpeiksi, eikä todellakaan suotta. Tällainen tasamaalla kasvanut oli aivan ihmeissään, miten upeita maisemia löytyy näinkin läheltä kotia.

Skibotn.

Olen joskus ajatellut, että vuoret eivät ole oikein minun juttuni, mutta mitä muuta tällaisen näkymän edessä voi kuin olla ihastuksesta sanaton?

Rupesin miettimään oikein syvällisiäkin. Mietin, että moni asia elämässä on vähän niin kuin vuori: se näyttää kaukaa katsottuna kauniilta ja tavoittelemisen arvoiselta, mutta kun vuorelle pääsee, kauneutta ei enää huomaa, kun vuoresta tulee todellisuutta. Eikä aikaakaan, kun ihminen rupeaa jo miettimään, että mitähän seuraavaksi.

Birtavarreen saavuttuani oli aika hyvästellä meren rantaa seurannut tie ja kurvata sisämaahan. Asvalttietietä riitti kahdeksan kilometrin verran, ja sen jälkeen tie muuttui hiekkatieksi. Olin etukäteen lukenut, että tiellä kannatti ajaa hiljaa, koska tie on varsin kuoppainen, ja tien varrella on usein lampaita. En toki uskonut näitäkään varoituksia, ennen kuin näin omin silmin.

Myös lampaiden näkeminen sykähdyttää minua aina. Lampaat ovat ihania ehkä siksi, että ne ovat tuollaisia pyöreitä ja pehmeitä palleroita. Vähän niin kuin nallet. 😊

Päivän kohteeni oli Gorsan silta eli Gorsabrua. Olin törmännyt sillan kuvaan netissä pyöriskellessäni ja todennut, että tuonne on pakko päästä. Gorsabrualle johti kaksi reittiä: pidempi on neljä kilometriä suuntaansa ja lyhyempi 1,8 kilometriä. Pidemmän reitin etuna on se, että matkan aikana näkee muutakin, muuan muassa hylätyn kaivoksen.

Kaivos olisi kiinnostanut kovin, mutta tilanteen huomion ottaen päädyin lyhyempään reittiin. Päätös oli hyvä siinäkin mielessä, että en menomatkalla huomannut koko parkkipaikkaa, vaan havahduin vasta jälkimmäisen reitin parkkipaikan luona. Olin kai niin keskittynyt monttujen väistelemiseen (nopeutta ei toki voi yhtään vähentää), etten ehtinyt katsella ympärilleni.

Lähtöpaikalla oli hyvät opasteet.

Alkumatkasta polku kulki niin lähellä kanjonia, että korkean paikan kammosta kärsivää olisi saattanut hirvittää.

Kun näin sillan ensimmäisen kerran, ajattelin, että eihän tuo nyt mikään kovin kummoinen silta ole. Mitäpä tuosta: sen kun vain kävelee sen yli.

Veden kohina paljasti, että lähistöllä oli vesiputous. Tiesin, että kanjoni, jonka yli silta kulkee, on Pohjois-Euroopan syvin ja että sillä oli korkeutta 153 metriä. Sitä en kuitenkaan tiennyt, miltä tuommoinen pudotus tuntuu alla.

Minulla ei ole korkean paikan kammoa, mutta on pakko myöntää, että kun astuin sillalle ja tajusin, kuinka paljon alla on ilmaa, hieman hirvitti. Tuli sellainen hetkellinen pahoinvoinnin ja huimauksen tunne, varsinkin kanjonin seinämää katsoessa. Jos katsoin alas kanjonin pohjaan, ei huimannut niinkään, mutta korkea seinämä pyörrytti.

Paikan korkeutta on vaikea välittää kuvin, joten otin vesiputouksesta lyhyen videonpätkän.



Olin saanut olla täälläkin paikassa aivan yksin, ja vasta kun olin lähdössä, paikalle tuli kaksi mummoa.

Sillan kupeessa oli muutama eväpaikka, ja kaivoin repustani aamulla mukaan ottamani eväät.

Tällä retkeilijällä on pippurimyllykin mukana. Pöytähopeita ei sentään ollut.

Katselin syödessäni kännykästä, kuinka pitkä matka olisi Olderdaleniin, josta lähtee lautta Lyngseidetiin. En millään olisi viitsinyt ajaa samaa tietä takaisin ja käydä taas läpi kaikkia niitä tunneli- ja tietöitä.

Paikalla ei ollut verkkoa lainkaan, mutta olin onneksi ladannut ennen lähtöä puhelimeen offline-kartan. Google Mapsista voi ladata offline-karttoja haluamastaan alueesta, jolloin kartta sekä gps-paikannus toimivat, vaikka verkkoa ei olisikaan. Tämä on erittäin hyödyllinen ominaisuus myös ulkomailla, jos ei ole nettiyhteyttä.

Evästauon jälkeen matka jatkui taas.

Olderdalenin lauttasatamassa ei näkynyt lauttaa, mutta asetuin jonoon odottelemaan.

Kun lautta saapui, ihmettelin, kuinka pieni se oli. Miten muka isot rekat mahtuisivat tuommoiseen purkkiin?

Lautta oli kuitenkin paljon isompi kuin miltä se oli näyttänyt, ja rekatkin mahtuivat kyytiin oikein hyvin.

No mahtuuhan tänne.

Lauttalipun saattoi ostaa näppärästi TFT Mobillett -sovelluksella, vaikka lippuja myytiin toki satamassakin.

Jos ostaa lipun kännykällä, kannattaa varoa ostamasta lippua liian aikaisin. Lippu on nimittäin voimassa vain 45 minuuttia.

Lautalla oli hyvä kahvio, mutta minä istuskelin enimmäkseen ulkona ihastelemassa Lyngenin Alppien maisemia.

Heippa, Olderdalen!

Ukkeli soitti juuri kun olin lautalla ja kysyi, missä olin. Kun sanoin olevani Norjassa, ukkeli totesi vain, että ai menit Norjaan. Ukkeli sattuu soittamaan aina sopivaan aikaan, ja viime viikollakin (vai oliko se viime viikolla?) hän soitti, kun olimme juuri Hämeenlinnan vankilassa. Ukkeli tietää, että minulta saattaa odottaa mitä tahansa, joten hän ei ihmetellyt yhtään, kun sanoin olevani vankilassa. 😂

Laitoin ukkelille todistusaineistoksi kuvan.

Olin ostanut sataman kahvilasta kuivakalasipsejä, ja niitä piti tietysti heti maistaa.

Sipsit olivat ihan hirveitä! Ne maistuivat ihan kuivatulta kalalta (en tiedä, mitä muuta olin odottanut), ja hajukin oli melkoinen. Oli pakko heittää pussi pois, kun en sietänyt sitä hajua.

Lyngseidetissä oli huoltoasema, joten päätin tankata. Kun kurvasin huoltoaseman pihaan, näin, että asema oli suljettu, kun päällystettä uusittiin. Jo nyt on perkele, kun mistään ei saa bensaa!

Norjan Sokeritoppavuori.

Paluumatkalla piipahdin vielä Rovijoen putouksella, mutta putouksesta oli vaikea saada kunnollista kuvaa. Olisi pitänyt mennä alas asti, enkä minä jaksanut kiipeillä.

Tänään on varsin harmaa päivä, eikä minulla ole hajuakaan, mitä tulen tänään tekemään. Mikään ei oikein huvittaisi, kun polvikin on edelleen vähän jäykkä. Ehkä menen heti aamusta saunaan?