Nopeat elävät, kuolleet eivät.


keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Kalenteri tyhjeni

Minulla oli tälle päivälle ihan muita suunnitelmia, mutta suunnitelmat muuttuivat kertalaakista, kun heräsin yöllä pahoinvointiin, ja aamulla alkoi kaamea ripuli. Olin vannonut, etten menisi koronatestiin, vaikka mikä olisi, koska pelkään testiä kuollakseni. Mieluummin karantenisoisin itseni suosiolla pariksi viikoksi, jos jotain oireita tulisi. Nyt oli kuitenkin pakko varata testiaika, sillä minun oli tarkoitus mennä viikonlopuksi Ääslinnaan juhlistamaan iskän 80-vuotispäiviä, enkä voi mitenkään lähteä sinne riskiryhmäläisten joukkoon ilman että olen satavarma, että minulla ei ole koronaa. Onneksi sain ajan tälle päivälle (olikin viimeinen vapaa aika Jätkäsaaren koronanäytteenottoon), ja nyt sitten vain odotellaan testitulosta. 

Jätkäsaaren koronatestipiste. Huomatkaa merinäköala!

Pitkän blogitauon jälkeen on vähän vaikea palata kirjoittelemaan, joten ajattelin tehdä homman itselleni mahdollisimman helpoksi ja kyhätä jonkinlaisen haastepostauksen. Näin ei tarvitsisi keksiä itse kirjoitettavaa, kun saisin vastailla valmiisiin kysymyksiin. Haastekysymykset olen googletellut ja poiminut eri haasteista, koska kokonaisissa haasteissa on aina sellaisia kysymyksiä, joihin olen jo vastannut tai joista olen kirjoitellut aiemmin. 

Suosikkirutiinisi?

Aamunaloitusrutiinit. Tykkään herätä aikaisin, ja herään tavallisesti paljon ennen ukkelia. Nyt syksyllä – ilmeisesti lisääntyneen pimeyden seurauksena – on ollut kyllä aamuja, että olen kietoutunut peittoon ja jäänyt makailemaan sänkyyn, kun ei ole huvittanut nousta heti ylös. Tämä on kohdallani vain hyvä asia, sillä olen normaalisti vähän turhankin innokas nousemaan sängystä ylös ja aloittamaan uuden päivän. 

Aamurutiinini menevät sillä tavalla, että ihan ensimmäiseksi kaivan joogamaton esiin ja teen sarjan aurinkotervehdyksiä. Olen aloittanut aamuni tällä tavalla kesäkuusta asti, ja lempeä venyttely on minusta ihan paras tapa aloittaa päivä. Samalla tulee tehtyä "body-check" eli kuulosteltua, miltä kroppa tänään tuntuu. Aurinkotervehdysten jälkeen juon pari kolme lasia lämmintä vettä (vatsan toiminnan varmistamiseksi – terveisiä anopille 😆), ja sitten keitän ison kupin vahvaa kahvia, jonka nautin Hesaria lueskellessa. Ukkeli nousee yleensä siinä vaiheessa, kun olen saanut kahvini melkein juotua.

Aurinkotervehdyksiä ilman aurinkoa.

Viimeisin vieraalla kielellä tekemäsi virhe? 

Tämä ei varmasti ole viimeisin virhe, mutta tämä tuli ensimmäisenä mieleen. 

Olin ollut vasta vähän aikaa Boliviassa, ja Bolivian espanja tuotti minulle suuria vaikeuksia. Olin talomme uima-altaalla, kun vartija tuli selittämään minulle jotakin. Ymmärsin selostuksesta vain yhden sanan, joka oli cerveza. Ajattelin, että tämähän on hyvä talo, kun palvelu pelaa näin loistavasti, että vartijat tarjoilevat asukkaille olutta uima-altaalle. Päätin kuitenkin teeskennellä epäkiinnostunutta, ja vastasin, että "no, gracias". Vartijaa nauratti, ja mies rupesi viittilöimään käsillään ja osoittelemaan maassa olevia lasinsirpaleita. Silloin tajusin, että vartija olikin puhunut maahan rikotusta olutpullosta. Naamani saattoi hieman punehtua...

Luotatko ihmisiin? 

Luotan, kai siitä syystä, että luottamustani ei ole koskaan petetty (tai sitten en vain muista petetyksi tulemista!). Lörpöttelen herkästi hyvin henkilökohtaisiakin asioita puolitutuille, koska en näe mitään syytä olla lörpöttelemättäkään. Tunnistan kyllä ns. juorukellot, ja heidän kohdallaan saatan hieman himmailla ja olla valikoivampi sanoissani.

Oletko koskaan rikkonut lakia, edes näennäisesti? 

Koska rikokseni ovat jo vanhentuneita, voin kai myöntääkin nämä. Listaltani löytyy alaikäisenä juopottelu, ylinopeuden ajaminen, autolla ajaminen alkoholin vaikutuksen alaisena, kannabiksen hallussapito ja käyttö, kännykän käyttäminen autolla ajaessa sekä vihannesten varastaminen pellolta. Muuta ei nyt tule mieleen. Kiinni olen jäänyt vain ylinopeudesta (ja itse asiassa kännykän käytöstäkin, kerran Intiassa). Vihannesvarkautta puolustelen sillä tavalla, että olimme silloisen poikaystäväni kanssa niin köyhiä, että vihannekset tulivat tositarpeeseen, vaikka eihän mikään oikeuta varkauteen.

Oletko koskaan menettänyt ystävää? 

Olen, ja vieläpä ihan äskettäin. En ymmärrä, miksi ystäväni ei halunnut enää tavata minua ja miksi yhteydenpito loppui hänen puoleltaan lopulta täysin. Olen kai niin paska ihminen. Minunkin oli lopulta lakattava lähettelemästä viestejä, vaikka surettikin. Enhän minä voi pakottaa ketään olemaan ystäväni.

Mitä huomaat ensimmäisenä ihmisessä? 

Varmaankin kokonaisuuden. Olen todella huono kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin, enkä osaa esimerkiksi sanoa jälkeenpäin, oliko jollakin silmälasit vai ei. Toki jos ihminen on jollakin tavalla hyvin erikoinen (esimerkiksi pukeutumiseltaan), minäkin saatan silloin kiinnittää huomioni kyseiseen asiaan.


Unelmiesi asuinpaikka? 

Jos tällä tarkoitetaan eri valtioita, niin minulla ei ole mitään erityistä maata, jossa haluaisin asua. Maailmalla pyöriskeltyäni olen tullut siihen tulokseen, että kaikki maat ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia. Toki puitteet (luonto, ilmasto, ruoka, käyttäytymisetiketti jne.) ovat erilaiset, mutta arki on joka paikassa enemmän tai vähemmän samanlaista. 

Harvinaista herkkua tarjolla. (Intiassa vuonna 2012)

Jos taas ajatellaan asiaa Suomi-näkökulmasta, niin haluaisin asua meren lähellä. Se haave onkin jo toteutunut. En tosin tiedä, millaiseksi meidän merimaisemamme tulevat tulevaisuudessa muuttumaan alueelle nousevien rakennusten myötä, mutta en viitsi pohtia sitä nyt. 

Milloin olet ollut eniten peloissasi? 

Pelottavin ja ahdistavin ajanjakso elämässäni oli parikymppisenä, kun asuin yhden "värillä ei ole väliä, kunhan se on musta" -tyypin kanssa. Mies oli normaalistikin todella mustasukkainen ja omistushaluinen, mutta arki muuttui radikaalisti sen jälkeen, kun tyyppi hakkasi minut kerran laivamatkalla. 

Muistan yhdenkin kerran, kun istuin keittiön pöydän ääressä opiskelemassa (kävin silloin iltalukiota), ja mies tuli seisomaan taakseni. Tilanne tuntui todella uhkaavalta, sillä miehen ääni muuttui ihan erilaiseksi, ja pelkäsin hänen tarttuvan kurkkuuni.  

Suhde loppui pian (luojan kiitos!), ja muutin omilleni asumaan (onneksi serkullani sattui olemaan vapaa kämppä Hovinsaarella). Eromme jälkeen tämä samainen tyyppi kiipesi kerran yön pimeydessä taloni paloportaita pitkin tuuletusparvekkeelle ja tuli rimputtamaan ovikelloani kai siinä toivossa, että pääsisi panemaan. En muista, miten tilanne päättyi, mutta toivon, että minulla oli sen verran omanarvontuntoa, että lähetin tyypin takaisin yön selkään. 

Jos siis minulta kysytään, mitä en voi antaa parisuhteessa anteeksi, on vastaus ehdottomasti väkivalta. Henkinen ja fyysinen. Kaikesta muusta voidaan ehkä neuvotella.

Epäsuosittu mielipiteesi? 

Haha, minulla olisi niin paljon epäsuosittuja mielipiteitä, että jos julkistaisin ne kaikki, kukaan ei enää lukisi blogiani. Olen ollut joskus hyvinkin ehdoton ja mustavalkoinen mielipiteissäni, ja vaikka olen päässyt ehdottomuudestani jonkin verran eroon, työmaata on vielä paljon. Jos nyt yksi mielipide pitäisi heittää, niin se voisi olla vaikkapa tämä: jokaiselta löytyy aikaa liikunnan harrastamiseen, ja joka muuta väittää, valehtelee, esittää tekosyitä tai ei osaa organisoida ajankäyttöään. Olen puhunut (saa vihata).

Missä olet viettänyt elämäsi parhaan loman?

Elämässäni on ollut paljon hienoja ja onnistuneita lomamatkoja, mutta on pakko myöntää, että parhaita matkoja ovat olleet ne, jotka olen tehnyt yksin. Parhaimpana reissuna mieleen on jäänyt vuonna 2018 tekemäni Lapin-kierros, jolloin sain patikoida oikein sydämeni kyllyydestä. Toinen hieno reissu oli samana kesänä tekemäni Viron-kierros, jonka kohokohta oli Viivikonnan hylätty kaivoskaupunki. 

Saanan huipulla.

Narva-Jõesuussa lähellä Viron ja Venäjän rajaa.
 

Olen miettinyt, miksi nautin niin kovin yksin matkustamisesta, ja olen löytänyt asiaan kaksi mahdollista selitystä. Yksin matkustaessa ei tarvitse huolehtia muista kuin omasta itsestään, joten saa olla keveämmin mielin. Olen vähän turhankin kova huolehtimaan muiden viihtyvyydestä ja otan hirveän stressin siitä, jos jokin menee pieleen, eikä matka olekaan ehkä sellainen kuin toinen olisi ehkä toivonut. Yksin matkustaessa ei haittaa, vaikka kaikki ei menisikään ihan nappiin, sillä vastoinkäymiset on helppo kuitata huumorilla. Toinen syy on se, että yksin matkustaessani saan tehdä juuri sitä, mikä kulloinkin sattuu huvittamaan, eikä tarvitse tehdä minkäänlaisia kompromisseja. On niin vaikea löytää matkaseuraa, jonka mieltymykset osuisivat täysin yksiin omieni kanssa.

Mitä ihailet toisissa ihmisissä? 

Resilienssi tulee ensimmäisenä mieleeni siitä syystä, että juuri eilen mietin, kuinka ihailen intialaisissa sitä, että vaikka heidän eteensä tulisi mitä, he selviävät kaikesta ja osaavat ottaa vielä kaiken lisäksi tapahtuneesta ilon irti. 

Hyderabadissa on ollut kovimmat sateet miesmuistiin, mikä on aiheuttanut kaupunkiin valtavia tulvia. Katselin eilen kauhuissani ukkelin kanssa videoita muutamilta alueilta, joiden kadut olivat niin täynnä vettä, että autot kelluivat veden mukana. Mutta mitä tekee intialainen? Hän lähtee kahlaamaan kaduille, nautiskelemaan vedenpaljouden mahdollistamasta erikoislaatuisesta huvista:


Minkä asian suhteen olet intohimoinen? 

Treenaamisen. Voin katsella treeniaiheisia Youtube-videoita tai lukea treeniaiheisia kirjoja tunnista toiseen, enkä kyllästy koskaan. Monessa muussa asiassa innostukseni loppuu tyypillisesti yhtä äkillisesti kuin se alkoikin, ja treenijutut ovat oikeastaan ainoa asia, jossa näin ei ole käynyt. Kaikkein ihaninta on tietysti itse treenaaminen, sillä liikkuminen on minusta vain niin ihanaa. (Tiedostan toki, että kaikki eivät ajattele liikunnasta samalla tavalla kuin minä, ja siinä mielessä ymmärrän ne mahdolliset tekosyytkin.) Haluaisin liikkua paljon nykyistä enemmän, mutta valitettavasti kroppa tarvitsee myös lepoa ja palautumista – sekä niitä aurinkotervehdyksiä.

Johan tässä taisi tullakin asiaa yhden postauksen verran, joten jään tänne nauttimaan illasta eli jatkamaan ripulointia. 

Hyviä vointeja sinne ruudun toiselle puolelle! 😘

keskiviikko 2. syyskuuta 2020

Ääslinna

Savonlinnan reissu oli kaikin puolin onnistunut. Kerkesin viettämään vanhempien kanssa kivasti aikaa, vaikka jälkeenpäin tuntuukin aina siltä, että asioita jäi tekemättä. 

Talviturkki lensi järveen 23. elokuuta, eli kerkesin sentään heittämään talviturkin ennen jäiden tuloa. 😆 Mistään uimisesta ei voi puhua, mutta tulipahan edes kastauduttua. Onneksi uimapaikka on ihan lähellä vanhempieni kotia, ja äiti oli laittanut saunan valmiiksi lämpenemään.

Vanhempien nykyinen lähiranta.
 

Vanhempieni edellisessä talossa oli uimaranta omasta takaa, ja kun järveen pääsi suoraan rantasaunasta, järvessä tuli piipahdettua joskus jo hyvinkin aikaisin kesällä/keväällä. Vanhemmilla tuli vierailtua ennen muutenkin useammin, kun heillä oli niin paljon tilaa. Varsinaisen asuintalon vieressä oli toinen rakennus, jossa oli iskän (entinen) puuverstas, autotalli, varastotilaa sekä rakennuksen toisessa päässä "yksiö" eli kaksi makuuhuonetta ja vessa. Siellä yksiössä minäkin aina vanhemmillani käydessä majailin. Oma rauha oli niin taattu ja hiljaisuus niin syvä, että jokainen rapsahdus ulkoa kuului varmasti. Vasta ihan viime vuosina opin nauttimaan hiljaisuudesta ja olemaan panikoimatta jokaisen yöllä kuuluneen äänen takia. Paikan upeaa luontoa ja eläimiä on ollut muutaman kerran ikävä, mutta ikävä on kaikonnut hyvin äkkiä, kun olen muistanut, kuinka hankalaksi vanhempien elämä oli isossa talossa ja isolla tontilla viime vuosina muuttunut.

Kaivoin arkistoista muutaman kuvan viime kesältä:

Sama(?) västäräkki palasi joka kevät laiturille.

Sopii arvata, mitä tässä kuvassa tapahtuu. Rumpujen pärinää... ja vastaus alla.
 

No kuvassa avataan tietenkin skumppapulloa, joka oli päässyt syväjäätymään pakastimessa kokonaiset kolme kertaa. Skumppa oli siis ollut tarkoitus juoda jo aiemmin, joten se oli laitettu pakastimeen pikajäähdytykseen, mutta pullo olikin unohtunut sinne ja löytynyt joskus seuraavana päivänä. Ihmettelen vain, miten on mahdollista, että skumppapullo on unohtunut pakastimeen – kokonaiset kolme kertaa! Pukeutumiseni ihmetyttää myös hieman: mikä on tämä supertrendikäs kylpytakki-pitkät housut-"Crocksit"-lippalakki -yhdistelmä?

Yksi toimitettavista asioista viime viikolla oli käydä äidin kanssa heidän entisellä asuinpaikallaan katsastamassa yksi kantarelliapaja sekä mustikkapaikka ja käydä tapaamassa vanhempien entisiä naapureita. Kanterelleja saimme ihan mukavasti, mutta mustikat oli poimittu jo isolla haravalla, eli ulkomaiset marjanpoimijat olivat ehtineet ensin. Meinasin ensin ostaa mustikat Savonlinnasta mukaani, mutta sitten päätin olla ostamatta mustikoita lainkaan. Meillä menee niitä kuitenkin niin vähän, että niitä saa ostettua tarpeen mukaan kaupan pakastealtaastakin. 

Kuulimme, että vanhempien entisen talon uudet omistajat olivat bonganneet pihalla poikkeuksellisen suuria eläimen jälkiä ja asentaneet rantaan riistakameran. Kamera oli paljastanut, että pihalla liikuskeli karhu! Aika hurjaa.

Meidän karhu on onneksi varsin lempeä tapaus. ❤🐻 Nalle sai viettää kokonaisen viikon parhaan kaverinsa Enskan kanssa. 😊

Viikon ohjelmaan kuului myös muun muassa vanhempien auton katsastuksessa käyttäminen, mikä jännitti hieman etukäteen. Vanhemmille tuli äkillinen auton tarve viime vuoden kesän lopulla, kun heidän autonsa pohja oli ruostunut ihmeellisesti vuodessa puhki. Auton ostaminen ei ollutkaan mikään helppo nakki, kun kaikkia kriteerejä täyttävää autoa ei meinannut millään löytyä, ja iskäkin muutti mielensä tuon tuosta. Lopulta löysin yhden potentiaalisen ehdokkaan täältä Helsingistä, ja vanhemmat tulivat junalla Itä-Suomesta katsomaan autoa. Keskikaupungilla kellaritiloissa sijainnut autoliike ei herättänyt luottamusta, ja automyyjä herätti sitä vielä vähemmän. Auto vaikutti kuitenkin semmoiselta kuin oli luvattu, ja vaikka vaistoni sanoi, että auto pitäisi jättää ostamatta, vaihtoehtoja ei juuri ollut, ja teimme kaupat. 

Muistan, kun ajoin vanhemmat kotiin Itä-Suomeen kaameassa kaatosateessa ja olin varma siitä, että olimme ostaneet jonkin pommin, jonka hajoaminen olisi vain ajan kysymys. Kaiken lisäksi olin itse lähdössä Kolumbiaan, enkä olisi Suomessa selvittelemässä mahdollisia ongelmia, vaan ongelmat jäisivät jonkun toisen harteille. Pääsimme kuitenkin ongelmitta perille, ja ahdistuskin helpotti huomattavasti seuraavana päivänä, kun automyyjä soitteli perään ja varmisti, että olimme päässeet hyvin perille ja että auto miellytti. Ehkä mies ei ollutkaan mikään huijari? 

Nyt käytin siis samaisen auton vuoden käytön jälkeen ensimmäisessä katsastuksessa, ja riemu oli rajaton, kun auto meni heittämällä läpi. Tai no, ei ihan heittämällä, sillä rekisterikilven toinen valo oli palanut, mutta siitä ei tullut edes korjauskehotusta. Taisi tulla tehtyä kumminkin ihan hyvä ostos?

Siskon perhe asuu kivenheiton päässä vanhemmista, ja kerkesin viettämään hieman aikaa siskon kanssakin. Yhtenä iltana kävimme kakuttelemassa siskon ja tämän nuoremman tyttären kanssa Seurahuoneen Aulassa.

Osui ja upposi.

Siskon perheeseen kuuluu myös koiruli, jonka edesottamuksia on hauska seurailla. Pörre-otus on kyllä kertakaikkisen rakastettava tapaus, ja jänisten pyydystämisleikki taitaa olla hänen mielestään parasta mahdollista ajanvietettä. (Innostuin vähän kuvailemaan...)

Leiki mun kanssa!
Hee, koppi!
Tää jänis saa nyt kyytiä...
Mullon jänis, mutta mistäs saatais sulle?
Heitä taas!

Ukkelikin saapui Savonlinnaan torstaina junalla. 

Sieltä se ukkelin kiskobussi tulee!

Kiskobussista astui ulos vain kourallinen ihmisiä, ja kaikilla taisi olla maski naamalla (yhdellä visiirikin). Ukkelikin käyttää maskia erittäin tunnollisesti julkisissa liikennevälineissä, mutta en tiedä, miten itse mahtaisin toimia, jos liikkuisin julkisilla. Toistaiseksi olen vain kokeillut yhtä maskia ja ahdistunut jo sen vajaan minuutin mittaisen kokeilusession aikana. Taidankin kuulua valitettavasti niihin jästipäihin, jotka eivät suostu laittamaan maskia naamalleen, ennen kuin maskin käyttämisestä tehdään pakollista. Ahdistun jotenkin ihan hirveästi siitä, jos minusta tuntuu, että en pysty hengittämään kunnolla. 

Savonlinnassa ei ole ollut yhtään koronatapausta sitten toukokuun, joten siinä mielessä kaupungissa saattoi liikkua turvallisin mielin. Savonlinnan koronattomuus tuntuu suorastaan ihmeeltä, kun ajattelee, miten paljon kaupungissa on liikkunut kesällä matkalaisia. Mutta hyvä niin! 

Käsityötaidetta Savonlinnan kiskobussiaseman alikulkutunnelissa.


Ilmat olivat huikean kauniit lähes koko viikon, ja ukkelin tultua kaupunkiin meille tulikin tavaksi treffata Waahdon terassilla sen jälkeen, kun ukkelin työpäivä oli täysi. Perinteisiä Savonlinna-kuvia ei tullut oikein otettua, kun kuvaajaa laiskotti. Olavinlinnaa piti toki käydä kuvaamassa, vaikka aurinko oli jo painumassa mailleen.

Päivitetäänpä samalla myös pitkästä aikaa ukkelin kännykän lukemattomien sähköpostien tilanne. Viimeksi kun tarkistimme tilanteen, sähköpostien määrä lähenteli muistaakseni kolmeakymmentätuhatta. 

Nyt sähköposteja näyttää olevan jo melkein 50 000.

Äiteen kanssa lörtsyillä torikahvilassa.


Olemme ukkelin kanssa aivan hullaantuneita tähän paikalliseen jyväleipään, jonka päällä on suolahiutaleita. Leipää piti ostaa kolme pakettia kotiin pakastimeen, kun tätä saa käsittääkseni vain Savonlinnasta. 

Viikko oli kiva, vaikka tavaroiden pakkaaminen ja purkaminen on niin syvältä kuin olla ja voi. Vannoinkin ukkelille, kun pääsimme sunnuntai-iltana kotiin, että en matkusta ikinä enää mihinkään. Toisaalta helpommallakin pääsisi, jos ei kuljettelisi mukanaan niin hirveää määrää tavaraa kuin minulla on tapana. Onneksi olen sentään luopunut kotitreenaamisesta, niin ei tarvitse enää roudata mukana levypainoja, kahvakuulia jne. Voi luoja sentään, miten hullu olen joskus ollut.

En tiedä, olenko kyllästynyt matkustamiseen noin yleisesti, vai onko koronan aiheuttama pakollinen pysähdys jotenkin laiskistanut minut, mutta en voi ymmärtää, miten olen joskus pystynyt elämään sellaista matkalaukkuelämää kuin viime vuodet – ja jopa vielä nauttinut siitä. Muistan yhdenkin kerran, kun palasin Kolumbiasta tai Boliviasta, jatkoin muutaman päivän päästä Intiaan, palasin sieltä Suomeen, ja sitten lähdin taas takaisin Etelä-Amerikkaan. Olen kai nyt jotenkin taantunut ja kiitän onneani, kun saan olla ihan vain tässä.

lauantai 22. elokuuta 2020

Makkaran perässä metsään

Olen katsellut nyt kaksi jaksoa Sadhgurun Inner Engineering -kurssista, ja vielä olisi viisi jäljellä. Ensi viikolla tuskin ehdin katselemaan yhtäkään, joten tiukkaa tekee, jos meinaan saada kaikki katsotuksi ennen kuukauden määräajan päättymistä.

En ole tullut vielä hullua hurskaammaksi. Toistaiseksi Sadhguru on pyöritellyt samoja teemoja ja yhtä epämääräisesti kuin Youtube-videoissakin. Mitään selviä työkaluja sisäiseen insinöröintiin ei ole vielä tullut, ellei manifestointia ja hengitysharjoituksia lasketa niiksi. Koen kaikenlaiset "huuhaa"-harjoitukset muutenkin vaikeina, mutta tuo hengitysharjoitus teki suorastaan tukalan olon. Piti kuvitella kiipeävänsä jyrkälle vuorelle ja hengittää nopeasti mutta syvään. Aluksi hengitykseni kulkikin samaan tahtiin kuin Sadhgurulla, mutta sitten minulle tuli hirveä hiki, alkoi pyörryttää ja tuli muutenkin huono olo. Oli pakko jättää harjoitus kesken, koska muuten olisin todennäköisesti pyörtyä kupsahtanut.

Jaksaa, jaksaa.

Kuvittelin, että 90 minuutin paikallaanolo ja keskittyminen olisi vaikeaa, mutta se on ollutkin ihan hemmetin vaikeaa. Olin valmistautunut ensimmäisen videon katseluun omasta mielestäni hyvin, eikä mitään häiriöitä pitänyt tulla. No, eipä mennyt aikaakaan, kun avoimesta ikkunasta alkoi tulvia makkaran tuoksu. Joku grillaa! Samassa tajusin, että en ollut syönyt koko kesässä yhtään makkaraa. Kylläpä on ollut ankea kesä. 

Seuraavaksi läppäristä meinasi loppua akku, ja oli lähdettävä hakemaan laturi olohuoneesta. Kun olin kerran lähtenyt liikkeelle, päätin käydä samalla vessassakin. Sitten ukkeli tuli kotiin, ja oli noustava sulkemaan makuuhuoneen ovi ja yrittää olla kuuntelematta ukkelin rapisteluja.

Ennen toista videota olin jo huomattavasti viisaampi, sillä olin huomioinut edellisen kerran mokat: nyt sanoin ukkelille, että minua ei saisi häiritä seuraavaan puoleentoista tuntiin, ja läppärin akkukin oli täyteen ladattu. Katselusessio käynnistyikin lupaavasti, mutta sitten silmäluomeni alkoivat painaa vastustamattomasti, ja ajattelin, että oikaisenpa ihan vähäksi aikaa sohvalle pitkäkseni. (Videot pitäisi katsoa istuma-asennossa, selkä suorana, kädet reisien päällä leväten, kämmenet ylöspäin.) Vaikka kuinka yritin olla skarppina, nolo tosiasia on, että ehkä puolet toisen videon sisällöstä mennä sujahti ohi korvien. 

Kolmas video oli tarkoitus katsella eilen, mutta päivästä ei sitten löytynytkään Sadhgurun mentävää aukkoa. 

Pitkä on tie.

Mutta se makkara. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleen.

Mikään sähkö- tai kaasugrillattu makkara ei kelvannut, vaan oli saatava mustaa nokimakkaraa. Oli siis lähdettävä jonnekin kunnon tulille, kun parvekkeelle ei luonnollisesti voi oikein virittää nuotiota.

Olin lukenut vastikään Lopella sijaitsevasta poikkeuksellisen kirkasvetisestä järvestä, jota olin mielinyt päästä katsomaan, ja kun googlettelu paljasti, että järvellä oli myös kaksi tulipaikkaa, ei muuta kuin kamat reppuun ja menoksi. 

Päätinpä kumminkin ennen lähtöäni tarkistaa autosta öljyt, kun en ollut tarkistanut niitä pitkään aikaan, ja matkaa järvelle oli kuitenkin reilut sata kilometriä suuntaansa. Avasin konepellin ja totesin, että kyllähän tänne voisi öljyä lisätä. Autohallissa oli sen verran pimeää, etten nähnyt millään sitä reikää, johon öljyn mittatikku laitetaan, ja sohin tikulla umpimähkään. Kyllä se sinne menisi, kun tarpeeksi tökkisi! Sitten kuulin, kuinka konepellin alta irtosi jotain ja putosi moottorin sisään. Ei ole todellista.

Huusin ukkelille (joka oli autossa, kun oli tarkoitus heittää hänet matkalla töihin), että tule näyttämään kännykällä valoa. Ukkeli teki työtä käskettyä, mutta mittatikun putken päätä ei edelleenkään näkynyt. Tungin tikun kuitenkin sinne, missä arvelin putken olevan, ja tikku jäi sojottamaan hassusti vinoon, johonkin moottorin osaan tukeutuen. Oli ilmeisesti käynyt niin, että se tikkuputken yläpää oli irronnut ja pudonnut jonnekin moottorin sisään. 

Auto käynnistyi kuitenkin normaalisti, ja kun mitään ongelmia ei ensimmäisten kilometrien aikana ilmennyt, matka saattoi jatkua. Auto täytyy kai viedä taas lähiaikoina korjaamolle, kun katsastuskin on tulossa kohta. Ei kyllä yhtään huvittaisi. Kiva mennä taas korjaamolle selittelemään, että tarkistin vain öljyjä, ja sitten kävi näin.

Pysähdyin matkalla makkaraostoksille, ja seuraava pysähdys olikin sitten Iso-Melkuttimen parkkipaikka.

Parkkipaikalle ei ollut sen kummempaa opastusta, mutta ei tästä oikein voi vahingossa ohikaan ajaa.

Iso-Melkuttimen ympäri kiertää 5,3 kilometrin pituinen reitti, Iso-Melkuttimen kierto, mutta jos jättää auton tähän Tauluntien varressa olevalle pysäköintialueelle, matkan kokonaispituudeksi tulee Luontoon-sivuston mukaan 7,1 kilometriä. Lähistöllä on kaksi muutakin parkkipaikkaa: toinen on itäpään laavun ja toinen länsipään laavun läheisyydessä. Jälkimmäistä suosivat erityisesti sukeltajat.

Ensimmäiseksi vastaan tuli kaunis suolampi, jonka nimi oli (enteellisesti?!) Makkaralampi. 

Ensimmäiselle laavulle tulipaikkoineen ei ollut matkaa juuri mitään, enkä viitsinyt jäädä heti grillailemaan, joten päätin jatkaa matkaa. Laavu oli muutenkin vähän synkän oloisella paikalla metsikössä, eikä se houkutellut istuskelemaan. Iso-Melkutin näkyi laavulle, ja pian järvi olikin silmien edessä. 

Tässä näytti olevan monen suosima uimapaikka.

Polku kiertää aika lailla järven rantoja mukaillen, joten eksymisen vaaraa ei ole. Reitti on merkitty sinisin vinoneliöin.

Järven ympäristö näytti olevan myös pyöräilijöiden suosiossa, sillä ohi sujahti useampikin sähköpyöräilijä. Heillä oli sen verran paljon vauhtia, että oli parempi antaa suosiolla tilaa ja hypätä polun viereen. Melkein piti vetää herneet nenään, että onko keskellä metsääkin pakko vetää tuollaista vauhtia. Mutta sitten kun mietin itseäni pyörän selässä, niin taidan itsekin ajaa usein sellaista vauhtia, että jotain kävelijää saattaa ärsyttää. Kummasti sama asia muuttuu ihan toiseksi, kun vaihtaa näkökulmaa. 

Kuva: Retkikartta.

Iso-Melkutinta kutsutaan harrastajasukeltajien paratiisiksi kirkkaan vetensä ja hyvän näkyvyytensä ansiosta. Paikka on ilmeisesti sekä snorklaajien että laitesukeltajien suosiossa.

Vedessä oli nytkin muutama snorklaaja. 

Länsipuolen parkkipaikalta on tehty järveen vievät portaat, joten painavampienkin sukellusvarusteiden kanssa pääsee veteen varsin helposti. 

Järvi on Suomen oloissa varsin poikkeuksellinen, sillä vesi näyttää vihertävältä, paikoin turkoosilta. 

Tosin tämäkin riippuu, mistä kohtaa katsoo. Välillä järvi näyttää ihan tavalliselta järveltä (liikoja ei siis kannata odottaa).

En oikein tykkää luonnonvesissä uimisesta, mutta olin silti harkinnut, että voisin ottaa uikkarin mukaan ja pulahtaa järveen, jos tulisi oikein hiki. Uimahalut katosivat kuitenkin lopullisesti siinä vaiheessa, kun joku kertoi nähneensä järvessä iilimatoja.

Länsipään laavu oli kivalla paikalla niemen kärjessä. Laavulta tuli savua, ja lähestyin paikkaa toiveikkain mielin. Pääsisinköhän valmiille tulille? 

Ryhmä naisia istui kuitenkin makkaranpaistopaikan ympärillä niin tiiviisti, etten viitsinyt mennä siihen väliin heilumaan makkarani kanssa. Mutta onneksi hätä ei ollut tämän näköinen: olin menossa retkeilemään vielä toiseenkin paikkaan, Saaren kansanpuistoon, ja sielläkin olisi pari tulipaikkaa, joten voisin grillata makkarani siellä. Söin siis muut eväät Iso-Melkuttimella ja jätin makkarat Saaren kansanpuistoon. 

Samoojien silta.

Saaren kansanpuistoon ei ollut matkaa kuin vajaat 20 kilometriä, joten se sopi tähän retkipäivään vallan mainiosti.

Hämeen Härkätie -kylttejä nähdessäni muistin laulun, jota äiti tapasi laulaa minulle lapsena. "Tuu tuu, tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla? Tulin pitkin turuntietä, hämäläisten härkätietä." Yhtäkkiä laulun sanat avautuivat ihan uudella tavalla. Härkätie onkin olemassa ihan oikeasti! Mutta mikä ihme on tupakkarulla?

Matkalla taivaalle alkoi kasaantua pilviä, ja perillä alkoi näyttää jo siltä, että saattaisin saada vettä niskaani. 


Olin ajatellut kiertää kansanpuiston luontopolun, mutta siitä ei ollutkaan opastaulussa mitään mainintaa. 

 

Valitsin siis pienen arpomisen jälkeen rantareitin. Kierretään nyt sitten rantoja oikein urakalla! 

Pian jostain alkoi kuulua vienoa laulua, ja näin hämmästyksekseni jonkinlaisen kesäteatterin tapaisen, jossa oli lauluesitys meneillään. Eläkeläisten laulukerho tai jotain?

Ensimmäinen tulipaikka oli heti reitin alkupäässä, ja valmistauduin jo kaivamaan makkarat esille. Mutta mitä näinkään laavun seinässä? Siellä komeili iso kieltokyltti, että tulenteko oli metsäpalovaaran aikana ehdottomasti kielletty. Ja metsäpalovaroitus oli voimassa, kun olin sattunut huomaamaan sen aamulla lehdestä. Eipä ollut tullut mieleen, että kansanpuistossa saattaisi olla tulenteko kielletty virallisilla tulentekopaikoillakin, mutta näin nyt kumminkin oli. Makkara jäi haaveeksi. Kaamea takaisku.

En tykännyt Saaren kansanpuistosta (tai ainakaan rantareitistä) yhtään. Reitin varrella oli minun makuuni aivan liian paljon ryteikköä, tiivistä metsää, kivikoita ja ötököitä.


Muutama kuva tuli kumminkin räpsäistyä, vaikka en muuten paljon pysähdellytkään. 

 

Minkäköhän eläimen luu mahtaa olla?
 

Lähellä olisi ollut myös Kaukolanharjun näkötorni, mutta en viitsinyt mennä katsomaan sitä ulkoapäin, kun sisälle ei enää kesäsesongin jälkeen arkena päässyt. 

Nokimakkara jäi siis odottelemaan parempia aikoja. Saa nähdä, onnistunko saamaan sitä tänä kesänä, vai meneekö makkara ensi kesälle. Mielenkiintoista, että yksi Sadhgurun kurssin aikana ikkunasta tulvinut makkaran tuoksu saa aikaan tämmöisen tapahtumaketjun. Minulla ei taida olla kovin hyviä edellytyksiä kehittyä ihmisenä, sillä kurssin tarkoitus tuskin on, että ihminen kehittää pakkomielteen saada makkaraa. Tämmöistä se henkistyminen joidenkin kohdalla on. 😆

Huomenna lähden viikoksi Savonlinnaan. Toivokaamme, että auto pelittää ja että Savonlinnasta saa makkaraa. Heippa taas tältä erää!