Ennen kuin käy jonkun kimppuun, pitää tietää, missä hänen kimppunsa on.


torstai 20. syyskuuta 2018

Neitsytmatka

Toteutin viikonloppuna yhden pitkäaikaisista haaveistani ja ostin polkupyörän. Olen haaveillut polkupyörästä jo monta vuotta, mutten ole vain tullut hankkineeksi sitä. Suurin syy jahkailuuni on ollut se, etten ole oikein tiennyt, missä säilyttäisin pyörää, kun talossamme on aivan liian vähän säilytystilaa verrattuna pyörien määrään. Keksin kuitenkin taannoin, että voisin säilyttää pyörää parvekkeella, jos muuta paikkaa ei olisi. Enää piti tietää, millaisen pyörän hankkisin, mutta sekin selvisi helposti, kun kohdalle osui oikein asiantunteva myyjä. Olin lähtenyt kauppaan ostomielellä, joten päätös tuli tehtyä varsin helposti, ja niin sain taas yhden liikuntamuodon lisää repertuaariini. Jippii!

Pyöräliikkeessä käynti oli yhdistynyt näppärästi kauppakierrokseen Jumbossa, joten pyöräliike oli vähän kaukana kotoa. Ensimmäinen pyörälenkki oli siis selvillä: minun piti ajaa pyörä Vantaan Tammistosta kotiin Espooseen. Googlen kartta näytti, että suorinta tietä matkaa kertyisi kolmisenkymmentä kilometriä, mutta ei kai sitä voi suorinta tietä tulla, jos matkan varrella on jotain nähtävääkin.

Ensin piti kuitenkin päästä Tammistoon, ja sinne pääsi metrolla ja bussilla.




En muista, milloin olen viimeksi matkustanut ns. perinteisellä bussilla. Kyllä olikin jännittävää, kun pääsi ihan oikeaan bussiin. 😀 Bussin päätepysäkki oli Kellokoskella, ja muistelin, että siellä oli (ja taitaa olla vieläkin) psykiatrinen sairaala. Olen lukenut sieltä kirjankin, Kellokosken prinsessa, joka kertoo "prinsessa" Anna Lappalaisen elämästä.

Käyn Helsingin keskustassa tosi harvoin - vain silloin, kun minulla on jotain asiaa sinne - ja ihmettelin Kansalaistorille noussutta kummallisen näköistä rakennusta.

Hetken aikaa mietittyäni tajusin, että tuohan taitaa olla keskustakirjasto Oodi. En ollut tajunnut, että Oodi tulisi tuohon. On kyllä mielenkiintoista nähdä, miltä rakennus näyttää sitten, kun se on valmis (eli tämän vuoden joulukuussa).

Kun olin saanut pyörän alleni, oli aika lähteä ajamaan. Olin koeajanut pyörää (kaksikin kertaa) ennen ostopäätöstä, mutta silti satulan kovuus hieman yllätti. Olen ajellut viime vuosina lähes yksinomaan äitini pyörällä, jossa on todella pehmeä ja leveä satula. Tämän pyörän satula tuntui ensi alkuun niin epämiellyttävältä, että iski epäilys, pystyisinkö ajamaan kotiin asti. Pikkuhiljaa kuitenkin totuin satulaan, kuten myös siihen, että pyörässä ei ollut jalkajarruja. Soittokelloa pyörässä ei kuitenkaan ollut, mitä harmittelin suuresti. Ilmeisesti soittokello oli lisävaruste, joka olisi pitänyt tajuta ostaa erikseen. Kumma kun ei myyjäkään ollut tajunnut kaupata sitä minulle.

Ensimmäiseksi koukkasin Silvolan tekojärvelle, kun kuvittelin, että järveä pääsisi töllistelemään kuka tahansa. Tekojärvi toimii varavesialtaana ja paineen tasaajaana Päijännetunnelista otettavalle vedelle, ja lähes miljoona ihmistä saa juomavetensä sen kautta.


Järvi oli kuitenkin korkean penkereen päällä, joten sitä ei näkynyt ollenkaan. Alueella oli myös videovalvonta, ja sakkoakin alueella liikkumisesta saattoi saada. Järveen ei myöskään saanut mennä pulikoimaan, sillä veden laatu voisi kärsiä siitä, enkä minä ainakaan haluaisi juoda vettä, jossa joku Pertti on uittanut hikisiä koipiaan. Kaiken lisäksi järvessä uiminen on vaarallista, sillä veden imeminen vedenpuhdistamolle aiheuttaa veteen voimakkaita virtauksia.

Jatkoin siis suosiolla matkaani Vantaanjoelle ja Pitkäkoskelle. Olin kuullut puhuttavan paljon Pitkäkoskesta, mutta en ollut koskaan nähnyt sitä itse. Nyt tuli tämäkin aukko yleissivistyksessä paikattua!





Pitkäkosken alue on luonnonsuojelualuetta, ja luonto on rehevää aarnimaista.


Kun lähdin ajamaan sillan pielestä eteenpäin, halusin ottaa sillasta valokuvan. Pysähdyin äkisti, ja takaa tullut pyöräilijä koukkasi ohitseni ja pysähtyi eteeni. Mies katsoi minuun ja kysyi, että "eiks kukaan oo sanonut sulle?". Olin varma, että nyt seuraisi monisanainen luento pyöräilysäännöistä, mutta ei. Mies halusikin tiedottaa minulle vain, että "sellainen reipas sukupuolielämä pitäisi nuorison pois viettelyksistä".

Vastasin vain, että "okei", kun ajattelin, että pääsisin sillä tavalla miehestä nopeiten eroon. Mies sanoikin vain, että "jes", minkä jälkeen hän hyppäsi pyöränsä päälle ja lähti menemään.


Kylläpä pyöräily on jännittävää.

Vantaanjoen lähistöllä on myös Vetokannaksen uimaranta.


Silvolan rautakaivoksia en viitsinyt jäädä sen pidemmäksi aikaa tutkiskelemaan, sillä olen käynyt niillä jo aiemmin.


Vantaalla on ollut asuntomessut kahdesti, vuonna 2015 sekä 1977. Jälkimmäiset asuntomessut järjestettiin Varistossa, ja kun alue osui matkan varrelle (ainakin jos tein pienen mutkan), niin messualuetta piti toki käydä ihmettelemässä.

Variston messutaloilla haluttiin kritisoida 1960-luvulta alkanutta kerrostalobuumia ja lähiöelämää, ja messujen teemaksi nousikin kohtuuhintainen pientaloasuminen.

Esimerkkinä kerrostalobuumista voi mainita kivenheiton päässä messualueesta sijaitsevan Myyrmäen, jonka ensimmäinen kerrostalo nousi vuonna 1969 Vaahtorinteeseen.

Talossa oli saatu juuri julkisivuremontti päätökseen.

Vuoden 1977 messualueella näytti varsin erilaiselta.




Messujen vetonaulana oli ollut Suomen ensimmäinen ekotalo, jossa oli katolla aurinkopaneeleita sekä pienet ikkunat lämmön säästämiseksi. Nykyään talon katolla ei ole enää aurinkopaneeleja, mutta ikkunat ovat kyllä pienet.

Messualueen teiden nimet toivat muistoja menneestä: Aittarivi, Aitanporras, Aitanavain...

Varistonniityn ulkoilualue.








Kahvitauko Nesteen terassilla. Tämä kulkuneuvo kulkeekin vähän erilaisella polttoaineella kuin auto!
Lammaslammella olen pyörähtänyt muistaakseni joskus silloin, kun asuimme Leppävaarassa. En tosin ole ihan varma.

Viehättävää asuinaluetta Lammaslammen rannalla.



Onko tämä jokin merkki?

Seuraavaksi kurvasin Linnaisiin, vanhalle rautakaivosalueelle. Liikennevalojen nappia painaessani peukaloni osui pyörään ja kuului kilahdus. Katsoin, että mikäs se siinä kilahti, ja kas vain; siinähän olikin soittokello.

Onko tämä ollut tässä koko ajan?

Helsingin seutu oli 1700- ja 1800-luvuilla tärkeää kaivostoiminta-aluetta, ja Linnaisten kaivos Espoossa oli Vantaan Silvolan jälkeen toiseksi tärkein rautakaivos. 1840-luvulla kaivosyhtiö joutui kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin, ja Linnaisten toiminta keskitettiin Suureen suokaivokseen. Sen malmivarat loppuivat vuonna 1860, ja niin kaivostoiminta alueella lopetettiin. Suuri suokaivos ja muut kaivoskuilut täyttyivät vedellä.


Tiheään metsikköön oli hankala päästä pyörällä, joten en viitsinyt ruveta tutkimaan aluetta sen tarkemmin. Tuskin siellä mitään kovin erikoista olisi ollutkaan?

Kaivoskäynnin paras anti oli oksalla kuikisteleva orava.




Ihmettelimme toisiamme aikamme, mutta sitten orava säntäsi yläoksille säksättämään, ja minä palasin ryteiköstä tielle jatkamaan matkaani.

Matka oli sujunut yllättävän mukavasti, ja kilometrit olivat täyttyneet ihan huomaamatta. Jos satula ei ihan mukavimmasta päästä ollutkaan, niin ainakin pyörällä pääsi kovaa. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan alamäki, kun vauhti kiihtyi varsin mukavaksi.

Espoon Niittykummun ilme on muuttunut muutamassa vuodessa täydellisesti. En ole pahemmin Niittykummussa pyörinyt, vaikka Niittykumpu sijaitseekin aika lähellä meitä, joten kuvan vihreä rakennelma - alikulkutunneli - oli minulle ihan uusi tapaus.



Niittykummun alikulkutunneli on luemma saanut inspiraationsa toukasta, josta näkyy tällä puolella tietä toukan "häntä". Tien toisella puolella oleva rakennelma puolestaan jäljittelee kerällä olevaa toukkaa.

Sisätilat ovat saaneet innoituksensa afrikkalaisesta okapista, ja kun päästään maan alta ylös, okapikin on lähtenyt jo seikkailemaan suureen maailmaan, kuten kuvasta näkyy. Taideteoksen takana on taiteilija Lotta Mattila, ja idea on minusta aivan ihana.


Niittykumpuun valmistui viime vuonna myös Espoon viimeisin tornitalo, 24-kerroksinen Niittyhuippu.

Lopuksi kävin tutkiskelemassa purkutuomion saanutta vanhaa kappelia.


Ilmeisesti tuolla vielä järjestetään jonkinlaisia tilaisuuksia, joten rakennus ei ole kokonaan hylätty, mutta ei sillä taida olla enää kovin paljon aikaa jäljellä.




Minulle aukesi pyöräilyn myötä ihan uusi maailma: pyörällä pääsee huomattavasti nopeammin kuin kävellen, ja toisaalta sillä pääsee sellaisiinkin paikkoihin, joihin ei autolla pääse. Kesä on tietysti jo ohi, mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, vielä on hyvin aikaa pyöräillä ennen lumien tuloa.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Nostalgiapläjäys

Kaikenlaisen eri paikoissa häröilyn jälkeen kotona oleminen on tuntunut ihmeellisen hyvältä. Olen nauttinut niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että saan lukea aamukahvipöydässä Hesarin. Hassua, miten pienistä asioista ihminen voikaan tulla iloiseksi! Olen nauttinut erityisesti myös omasta sängystä, joka on maailman paras, sekä siitä, että olen saanut kokkailla omia intialaisia sörsseleitä - vaikka joudunkin syömään niitä joskus neljäkin päivää, kun en osaa tehdä pieniä annoksia. Kotona oleminen tuntuu tällä hetkellä niin mukavalta, että taidankin viihtyä tässä kohden planeettaa pidemmän ajan. Ainakin siihen asti, kunnes mieli muuttuu...

Kun nyt kerran rupesin kotoilemaan, uskalsin täyttää vihdoin myös huhtikuussa Intiasta ostamani mausterasian, masala dabban. 

Kaikki tavallisimmin käyttämäni mausteet ovat nyt kätevästi kaikki yhden kannen alla.


Tuo rasia on niin kätevä, että ihmettelen, miksi en ole aiemmin tuollaista hankkinut. Yksi syy on varmasti ollut se, että olen epäillyt, että rasia ei olisi ihan tiivis ja että mausteet menettäisivät siinä makunsa. Toinen syy on ollut se, että minulla on ollut ihan hyvä systeemi aiemminkin (pienet Ikean maustepurkit). Kun anoppi kuitenkin vannoi - ja anoppihan on aina oikeassa - että rasia olisi tiivis, uskalsin vihdoin siirtyä uuteen aikakauteen.

Yksi minun ja ukkeli arkirutiineista on perjantai-illan sauna. Meillä ei ole omassa asunnossa saunaa, joten meillä on saunavuoro talon yhteisessä saunassa, ja vuoro on ollut koko tässä talossa asumisen ajan (yli 16 vuotta) aina kuudesta seitsemään perjantai-iltana. Saunomisesta onkin tullut meille sellainen viikonlopun aloittamisrutiini.

Nyt kun menin perjantaina pitkästä aikaa talomme saunaan, minuun iski yllättäen hirveä ikävä. Olisi ollut niin kiva, jos ukkeli olisi voinut olla kanssani saunassa. Tuntui jotenkin tyhjältä saunoa yksin. Mutta ukkeli oli Etelä-Amerikassa, jonne hän lähti elokuun alussa, ja on siis kulunut puolitoista kuukautta siitä, kun olen nähnyt ukkelin viimeksi livenä. Puolentoista kuukauden erossa olon jälkeen ikävä alkaa näköjään vaivata jo meikäläistäkin!

Ikävää lievittääkseni rupesin katselemaan koneelta vanhoja kuvia, ja niitä meinasin nyt tähänkin ladata, vaikka minun piti kirjoitella ihan muita juttuja.

Legendaarisin juhannuskuva löytyy vuodelta 2005. Vanhempieni grilli oli ensimmäistä kertaa käytössä juhannusaattona, ja kun laitoimme grilliin tulet, sementti jotenkin poksahti, ja yksi palava kekäle lensi ukkelin päähän.

Ja niin intialainen vävy joutui syömään juhannusmakkaransa märkä rätti päässä. 

Vappua 2006 vietettiin varsin koleassa säässä.

Tuon vapun jälkeen taisinkin päättää, etten enää ikinä lähtisi kaupunkiin juhlimaan vappua, ja se päätös on pitänyt.

Tämä muistelopostaus sai oikeastaan alkunsa seuraavasta kuvasta, jonka on otettu vanhemmillani joskus joulun aikaan muutama vuosi sitten. Ukkelilta oli poistettu viisaudenhampaita, ja kun ukkelin korvaa särki, hän pyysi äidiltäni paria valkosipulinkynttä. Eipä tainnut äiti arvata, mitä tarkoitusta varten valkosipulinkynnet tulisivat.


Yhteisiä matkoja on tehty ukkelin kanssa paljon.

Viime vuonna kävimme ajelemassa Panaman kanavalla, ja saimme suorituksestamme muistoksi mukavan diplomin.

Vuonna 2005 vietimme Intian-lennon välilaskulla muutaman päivän Dubaissa.


Ihmettelen kyllä suuresti, miksi olemme ottaneet niin monta kuvaa jollain kämyisellä parkkipaikalla. Ehkä tarkoituksena olikin kuvata noita taustalla näkyviä rakennuksia?

Ukkeli on lännen nopein valokuvaaja, sillä hän kerkiää ottamaan monta kuvaa, ennen kuin minä olen vielä edes kunnolla asettautunut kuvattavaksi.

Minä olen vasta asettelemassa tonttulakkiani kuvausasentoon, kun ukkeli on jo napsinut monta kuvaa. (Viime jouluna Brasiliassa.)





Nalle on seikkaillut mukanamme aina - siis siitä asti, kun hän kotiutui meille Itäkeskuksen Anttilasta vuonna 1999.

Ukkelille pointsit siitä, että hän on aina valmis toimimaan jalustana. 😘
Miekin haluan oman läppärin!
Juhannusaaton herkkuja Boliviassa.

Ukkeli intialaisine sukulaisineen on tuonut elämääni uskomattoman paljon kaikkea hyvää, vaikka suku on saanut joskus hermotkin kiristymään.

Ukkeli ja veljensä pieninä. (Ukkeli oikealla.)

Appiukko ja anoppi nuorina.
Anopin ja appiukon avioliitto oli rakkausavioliitto, mikä oli uskomattoman edistyksellistä sen ajan Intiassa.

Kun katselin kuvia ajalta, jolloin asuimme Intiassa, tuli hieman haikea olo. Intiassa asuminen oli mukavaa, vaikka Intia ja intialaiset koettelivat hermojakin joskus aika tavalla. Ärsykkeiden tulva on Intiassa loputon, ja pidän intialaisen elämän yllätyksellisyydestä ja hektisyydestä.

Kun Intiassa tapahtuu jotakin, kaikki kynnelle kykenevät saapuvat paikalle pällistelemään.

Tässä on tapahtunut ilmeisesti jokin liikenneonnettomuus, ja ympärille on kerääntynyt muutama tyyppi.
Ensimmäiset häät, joissa vierailin. Näissä oli muistaakseni parituhatta vierasta.
Minua rasitti ensimmäisessä asuinpaikassamme se, että se oli niin kaukana kaikesta. Tykkäsin liikuskella ja katsella paikkoja, mutta liikkuminen ilman autoa oli vaikeaa. Lähimmälle rautatieasemalle oli matkaa yli kolme kilometriä, mutta siitä huolimatta kävelin aika usein tuon matkan kumpaankin suuntaan - vajaan 40 asteen lämpötiloissakin. Anoppilan autonkuljettaja olisi ollut valmis kuskailemaan minuakin, mutta minä en halunnut olla riippuvainen autonkuljettajista, vaan halusin olla vapaa menemään milloin halusin ja minne halusin.

Kun ukkeli oli katsellut seikkailujani aikansa, hän sai tarpeekseen ja osti auton.


Ukkelin serkku kommentoi, että "olet sinä aikamoinen, kun saat autonkin tuosta vain". Minua vähän hävetti, vaikka olinkin tietysti salaa iloinen.

Autolla tuli koettua kaikenlaista, mutta ikimuistoisin kokemus oli ehdottomasti se, kun autoriksa lensi konepellilleni.

Synttärit. Anoppi toimii seremoniamestarina.

Ensimmäisellä Intia-visiitilläni vuonna 2004 anopin vanhemman sisaren mies toimi vielä Nagpurissa teknillisen korkeakoulun rehtorina. Niinpä minä sain yksityiskierroksen kyseisessä koulussa, ja oppaana toimi itse rehtori.

Oonkohan mie saanut jälki-istuntoa?
Silloin sattui olemaan sankranti, intialainen sadonkorjuujuhla, ja pääsin näkemään myös opiskelijoiden biletystä.

Pelottavan näköistä menoa. 😅
Olen saanut Intiasta myös hyvän ystävän, jonka kanssa olemme tehneet monta mielenkiintoista reissua - ja syöneet itsemme lukuisat kerrat buffetpöydissä kipeiksi.

Tässä olemme Hyderabadin kuuluisimmalla nähtävyydellä, Charminarilla.
Hyderabadin Laad Bazaarissa, jossa valmistetaan ja myydään rannerenkaita.
 
Intiassa on tapana lahjoittaa sukuun tulleelle naiselle sari ja esimerkiksi hedelmiä, kun nainen vierailee ensi kertaa jonkun kodissa.

Tässä saan sarin ukkelin Tirupatin-kaverin vaimolta.


Vierailuja on tehty puolin ja toisin. Ukkelin vanhemmat ovat käyneet Suomessa, ja minun vanhempani ovat käyneet ukkelin kotona Intiassa.

Appivanhemmat veivät vanhempani erääseen temppeliin lähellä Nellorea, ja se olikin iskälle ja äiskälle eksoottinen kokemus. 



Harmitti, kun en löytänyt yhtään kuvaa appivanhempien vierailusta Suomessa. Olikohan se ollut ennen digiaikaa?

Myös ukkelin pari parasta kaveria ja veli ovat käyneet vanhemmillani Itä-Suomessa.

Intialaiset Pyhäjärvellä.
Tuon vierailun aikana sattui sellainenkin hassu juttu, että äidiltä katosi tiskirätti. Olin tehnyt pojille muun muassa quesadilloja, ja äiti mietti, olikohan joku syönyt vahingossa tiskirätinkin.

Nyt on aika päättää tämä muistelukierros ja toivotella mukavaa sunnuntaita. Täällä se ainakin valkeni aurinkoisena!

Loppuun vielä kuva viime marraskuulta, jolloin juhlistimme 20-vuotista yhteistä taivaltamme Savoyssa. 

Nyt äkkiä se kuva; tarjoilija tulee!

😘