Ystäväkirjahaaste

Bongasin Helmi Naisen blogista hauskan ystäväkirjahaasteen, ja päätin itsekin tarttua haasteeseen.

Etunimeni on? 

Kuten blogista käy ilmi, Satu. Kirjoittelin alun perin nimimerkillä Hippu, mutta kerran oikea nimeni tuli ilmi synttärikakun päältä, joten päätin tulla kaapista ulos ja ruveta kirjoittelemaan oikealla nimelläni.

Olen syntynyt?

Maaliskuun 25. päivä vuonna 1974. Ensi maanantaina rapsahtaa siis mittariin 45 vuotta. En kestä. 😧

En tunne itseäni fyysisesti tai varsinkaan henkisesti yhtään tuon ikäiseksi vaan parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Unohdan aina parikymppisten seurassa olevani heitä paljon vanhempi, enkä kestä ajatusta siitä, että nuoret saattavat pitää minua ihan ikäloppuna (vaikka juuri niin he varmasti tekevät). Havahdun tajuamaan ikäeron vasta siinä vaiheessa, kun nuoriso alkaa puhua esimerkiksi bilettämisestä. Silloin joudun toteamaan, että tuo juna meni jo.

Ikäloppu eukko. (Viimeisenä iltana Medellínissä.)

Mitään ikäkriisejä minulla ei ole koskaan kuitenkaan ollut, mikä johtuu ehkä juuri siitä, että luulen olevani edelleen parikymppinen. 

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona...

Minulla ei ollut lapsena mitään ammatillisia haaveita, tai en ainakaan muista sellaisia. Muistan kyllä halunneeni joskus psykologiksi, mutta se taisi olla jo vähän vanhemmalla iällä. Muistan myös kyselleeni joskus lapsena äidiltä hyväpalkkaisia ammatteja, mikä on vähän outoa, sillä en ole koskaan ollut mikään rahan perässä juoksija. 

Kolme parasta piirrettäni?

Tällä hetkellä ensimmäisinä mieleen tulevat sopeutumiskyky, innostuneisuus ja energisyys.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiini kuuluu?

Olisi vielä tarkoitus viettää aikaa läheisten kanssa, ennen kuin kone kohti Kolumbiaa starttaa. 

Suosikkibiisini tällä hetkellä?

ATB & Markus Schulz: Heartbeat



Pitkästä aikaa hieno veto ATB:ltä!

Suosikkiravintolani ja suosikkiruokani?

Jos puhutaan Medellínistä, suosikkiravintolani olisi varmaankin Sushi Light tai Mundo Verde. Pääkaupunkiseudun ravintolamaailma on minulle nykyään lähes tuntematon, sillä en ole täällä hirveästi viime aikoina ravintoloissa käynyt. Täältä on siis nimettävä vanha ikisuosikki eli Merimakasiini. Kävimme ukkelin kanssa taas pari päivää sitten Merimakasiinissa, ja ruokien selkeät maut tuntuivat kaikkien maailmalla syötyjen hömpötyksien jälkeen taivaallisilta.

Olen syönyt viime aikoina maailmalla varsin paljon ravintoloissa, ja valitettavasti on todettava, että ehkä 80 prosenttia ravintolakokemuksista on ollut tavalla tai toisella pettymyksiä, varsinkin Etelä-Amerikassa. En koe olevani mitenkään nirso, ja siksi vähän ihmettelen tätä.

Medellínissä kysyttiin yhdessä pizzapaikassa, haluanko pizzani päälle parmesaania. Vastasin, että vähän. Kun pizza sitten saapui eteeni, jäin miettimään, miltä pizza olisi näyttänyt, jos olisin sanonut haluavani juustoa paljon.

Suosikkiruokani riippuu vähän päivästä ja tilanteesta, mutta äiskän kotiruokia ei voita koskaan kukaan eikä mikään.

Suosikkijuomani?

Jos alkomahoolista puhutaan, niin skumppa. Jos taas ei puhuta, niin sitten ehkä kylmä kivennäisvesi. Eli poreita kai olla pitää!

Suosikkisarjani tällä hetkellä?

Married At First Sight Australia eli Australian Ensitreffit alttarilla. Uusi kausi alkoi Australiassa tammikuun lopussa, ja juonenkäänteet ovat olleet taas aika huikeita. Draamaa ja tiukkoja tilanteita on riittänyt. Lisäksi tällä kaudella tuotiin - ensimmäistä kertaa ikinä - kesken kautta mukaan kaksi uutta paria. Sarjaa voi katsoa esimerkiksi täällä tai täällä.  

Suosikkikosmetiikkatuotteeni on?

Tuskin on toista ihmistä, joka olisi vähemmän kiinnostunut kosmetiikasta. Tässä iässä kannattaisi varmasti jo panostaakin tuotteisiin (ja ehkä ostaa jopa jotain kurttuvoidetta), mutta minä olen ollut aina sitä mieltä, että kosmetiikkateollisuus on yhtä suurta salaliittoa: halvat ja kalliit tuotteet ovat periaatteessa ihan samanlaisia, ja ihmisiä vain huijataan ostamaan kalliita tuotteita erilaisten mielikuvien avulla. Luotan itse mieluummin monipuolisen ravinnon, liikunnan, raittiin ulkoilman ja ilon voimaan. 

Minun kosmetiikkani onkin markettitavaraa, lukuun ottamatta shampoota, hoitoainetta ja naamarasvaa. Naamarasva on ns. parempaa laatua siksi, että ukkeli tuo minulle aina lentokentältä Chanelin Hydra Beauty -voidetta (toivoo kai, että naamani muuttuisi paremman näköiseksi sen avulla). Ukkeli yrittää muutenkin saada minua käyttämään (hänen mielestään) parempia tuotteita, ja hän tuo minulle aina Intiasta Forest Essentialsin ayurveda-kosmetiikkaa, vaikka olen kuinka kieltänyt.

Tämänkertaiset tuomiset.

Yritän kuitenkin käyttää noita ukkelin tuomia juttuja, etteivät rahat menisi hukkaan, vaikka en useimmiten pidä yhtään tuotteiden koostumuksesta, tuoksusta tai jostakin muusta. Kyllä olen paska vaimo, kun en osaa riemuita tällaisista jututuista.

Siis vastaus kysymykseen: ei ole. (Tai ehkä sittenkin se Chanelin rasva.) 

Suosikkisovellus puhelimessani? 

WhatsApp ja Spotify. En osaa sanoa, kumpaa mahdan käyttää enemmän. 

Mitä pakkaat matkalle mukaan?

Kaiken mahdollisen, ja vielä vähän enemmän. Varmaan pakkaisin mukaan kahvakuulatkin, elleivät ne pirulaiset painaisi niin paljon. 

Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe?

Pelleilen esimerkiksi Snapchatin filttereillä ja otan itsestäni jännittäviä kuvia. Hauskuus ei elämästä ihan heti lopu, kun omasta lärvistä saa revittyä niin paljon huumoria.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Want to kiss me?

Viimeisin sisustusostokseni?

Nyt täytyy kyllä sanoa, että ei mitään hajua. Onko tuuletin sisustuselementti? Jos on, niin sitten se.

Paras tapa tuhlata 50 euroa?

Käyttää se johonkin elämykseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi muistoihin.

Bravuurini keittiössä?

Varmaan jokin intialainen sörsseli? Vastaan anopilta viime Intian-reissulla opittu katkarapubiryani. 😊

Tässä nämä kysymykset olivatkin. Heippa!

Maailman sinnikkäin huonekasvi

Hengissä ollaan edelleenkin, vaikka blogissa ollaankin vietelty hiljaiseloa. Tällä hetkellä olinpaikkani onkin Suomi, jossa vietän vielä pari viikkoa, ennen kuin palaan Kolumbiaan.

Tuulimyllyjä Itämeressä.

Erikoinen saari.

Ihana harmaa Suomi.

 
Pidempi poissaolo kotimaasta avaa aina silmät Suomen ja suomalaisten hyville ja huonoille puolille. Ensimmäiset asiat, joita minun pitää aina kaupasta saada, ovat ruisleipä ja savulohi. En erityisesti kaipaa ulkomailla ollessani kumpaakaan (tai mitään muutakaan ruokaa), mutta sitten kun noita on mahdollisuus saada, niin se on kuin taivaaseen pääsisi. Sitten syön savulohta niin monta päivää, että melkein kyllästyn siihen.

Enpä ole ennen nähnyt tätäkään, että lohessa on varashälyttimet.

Yksi asia, joka myös jaksaa riemastuttaa, on se, että hanasta tulee juomakelpoista, kylmää ja raikasta vettä. Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta ajatukselta. Medellínin hanavedenkin sanotaan olevan juomakelpoista, ja kokeilin juodakin vettä muutaman päivän, kun jatkuva veden roudaaminen kaupasta alkoi kyllästyttää. Toki keitin kuitenkin veden ensin, kaiken varalta. Minulle tuli kuitenkin vedestä pahoinvointia (tai näin ainakin oletin, kun en keksinyt pahoinvoinnille muutakaan syytä), joten lopetin veden juomisen. Ukkeli sanoo Medellínin veden olevan niin klooripitoista, että sitä ei pitäisi edes yrittää juoda.

Kun on tarpeeksi kauan pois kotoa, ei muista, kummalle vessan kaapista löytyvä hammasharja kuuluu. Piti siis lähettää kuva ukkelille ja kysyä asiaa häneltä, mutta ukkelikaan ei muistanut.

Myös Suomen puhdas ilma on upea asia, ja sitä(kin) tulee pidettyä valitettavan usein itsestäänselvyytenä. Varsinkin Medellínin saasteiden jälkeen tuntui ihan uskomattoman hienolta vetää tuolla luonnossa ilmaa keuhkoihin, kun ilma oli niin raikasta, eikä siinä tuntunut minkäänlaisia pakokaasun hajuja.

 
Tuntui muuten hassulta kävellä tuolla rantaraitin tasamaastossa. Medellínissä tavallisella noin kahdeksan kilometrin mittaisella lenkilläni tuli tyypillisesti nousua ja laskua kumpaakin sellaiset 400 metriä. Täällä Suomessa pitkäkin lenkki tuntuu Medellínin mäkisten maastojen jälkeen ihan roskapussin viemiseltä.

Hesarin lukeminen aamulla on myös yksi elämäni pienistä suurista iloista. Sanomalehti kuuluu tärkeänä osana aamurutiineihini, enkä varmaan koskaan siirry digiaikaan ja lakkaa lukemasta paperista lehteä. Meinasin tilata Medellínissäkin sanomalehden, mutta jonkin aikaa sikäläisiä lehtiä luettuani totesin, että ei kannata. Monesti päivän lehdessä ei ollut oikein mitään, mikä olisi kiinnostanut minua. Päätin siis jatkaa irtonumeroiden ostamista silloin tällöin. Maailmalla sanomalehtiä luettuani voin myös todeta, että olemme kyllä aika onnekkaita, kun saamme lukea niin laadukasta ja monipuolista lehteä kuin Hesari.

Suomen hiljaisuus yllättää joka kerta, eikä välttämättä kovinkaan myönteisesti. Toki hiljaisuus tuntuu toisaalta rauhoittavalta, mutta jos mistään ei kuulu mitään, tuntuu kuin koko maailma olisi kuollut, ja alkaa ahdistaa. Sitten jos hiljaisuuden keskeltä kuuluu pienikin ääni, varsinkin yöllä, se tuntuu valtavan häiritsevältä.

Mutta se, mistä en Suomessa pidä, on sellainen kummallinen suomalainen luonteenpiirre, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se ilmenee haluna lytätä toinen, ikään kuin toisen ilo tai menestys olisivat itseltä jotenkin pois, ja oma elämä kohenisi siitä, kun pääsee vähän "ojentamaan" toista. Tämä asenne tulee ilmi erityisen selvästi iltapäivälehtien kommenttiosioissa ja somessa, mutta sen näkee ihmisten käyttäytymisestäkin. Ehkä samanlaista käyttäytymistä näkee muuallakin maailmassa, mutta Suomessa se tulee jotenkin poikkeuksellisen selvästi ilmi. Suomalaisuuteen tuntuu kuuluvan jonkinlainen syvään juurtunut katkeruus.

Karhuillekin saattaa tulla joskus vilu.

Lääkärilläkin tuli käytyä, kun minullahan on ollut sitä kipua tuossa rinnan alla jo varmaan puoli vuotta. Diagnosoin itse kivun syksyllä rintalihaksen revähdykseksi tms., mutta ei se taida ollakaan sitä. Voi olla, että kivun syy jää selvittämättä, mutta pitää ehkä luopua joksikin aikaa kaikista soutuliikkeistä, punnerruksista ja sen sellaisista ja katsoa, auttaisiko se.

Lääkäri laittoi minut varmuuden vuoksi myös mammografiaan ja ultraan, eikä mammografiassa näkynyt mitään. Ultrassa toisesta rinnasta löytyi kuitenkin jokin muutos, josta otettiin koepala. En tiedä, mikä löydös se mahtaa olla (luultavasti kysta tms.), mutta mitään vakavaa se ei ainakaan ole, siitä olen satavarma.

Vatsa herkesi taas toimimasta pitkän lentomatkan seurauksena, ja luonnollisesti marssin kaupan heviosastolle ostamaan pitaijoita. Meinasin pyörtyä, kun näin, kuinka paljon pitaijat täällä Suomessa maksavat: melkein 15 euroa kilo! Kolme isoa pitaijaa kustansivat 14 euroa. Järkyttävää!

Kaiken lisäksi nämä vaaleanpunaiset pitaijat olivat minusta varsin pahan makuisia verrattuna kolumbialaisiin keltaisiin pitaijoihin, eikä näistä ollut edes mitään hyötyä! Vaikka söin kaksi isoa pitaijaa, niin vatsa ei ruvennut toimimaan, ja mietinkin, että ehkä vain niillä keltaisilla pitaijoilla on laksatiivinen vaikutus. Mutta tulipahan tämäkin nyt kokeiltua. Ainakin tiedän nyt, että pitaijoita ei kannata Suomessa ostaa.

Sen verran keväinen ilma täällä Suomessa jo oli, että autommekin oli kuoriutunut lumesta esiin, eikä lunta ollut enää kuin vähän konepellin päällä. Myös parkkipaikka oli sulanut sen verran, että auton alla oli massiivinen vesilammikko, ja sain auton liikkeelle. Viime vuonnahan auto oli jäätynyt kiinni parkkipaikkaan, ja piti odotella kesäisempiä kelejä, että sain auton irti.

Itä-Suomessa oli kuitenkin vielä ihan täysi talvi, ja kävelylenkeillä joutui kulkemaan kieli keskellä suuta, ettei kaatunut persiilleen jäisellä ja liukkaalla tiellä.

Tässä se on: kylän suurin nähtävyys.

Kävin myös katsastamassa samat autiotalot, joita olin käynyt tutkiskelemassa pari vuotta sitten. Talot näyttivät muuten aika samanlaisilta kuin aiemminkin, paitsi että toisen talon ympäriltä oli kaadettu lähes kaikki puut. Olin ihmetellyt aiemmin sinisiä nauhoja, joita oli ollut puiden ympärillä, ja joku lukija ehdotti, että olisiko savotta tulossa. Oikeassa oli!

 
Päätin ottaa talvisista olosuhteista ilon irti ja toteuttaa yhden pitkäaikaisista haaveistani ja ostaa lumikengät. Sain urheilukaupasta pikaisen opastuksen, kuinka kenkiä käytetään, ja sitten ei muuta kuin menoksi.

Lumikenkäily oli niin hauskaa, että nyt vähän harmittaa, etten ole ostanut lumikenkiä aiemmin.

Päätin lähteä kokeilemaan lumikenkäilyä vähän vaativampiin maastoihin, sillä olin saanut selville, että Punkaharjun Lumikenkäpuistossa on kokonaiset kahdeksan erilaista lumikenkäilyreittiä! Valitsin niistä itselleni Harjureitin, jonka kestoksi arvioitiin kaksi ja puoli tuntia. Katselin myös neljän tunnin mittaista Puulajipuisto ja Karjalankallion laavu -kierrosta, mutta se ei kuulostanut yhtä kiinnostavalta kuin Harjukierros, joten päätin jättää Puulajipuiston välistä. Päätökseen ei mitenkään vaikuttanut se, että reitin sanottiin sopivan "hyväkuntoiselle, aiemmin lumikenkäilyä harrastaneelle", sillä minähän oli sellainen, hyväkuntoinen ja aiemmin lumikenkäilyä harrastanut, kun olinhan minä käynyt jo yhden kerran lumikenkäilemässä. 😊

Totesin Punkaharjun aivan mahtavaksi talviliikuntapaikaksi, sillä jäälle oli tehty hienot retkiluistelureitit, joiden luistelutilannetta myös päivitetään netissä hyvin aktiivisesti.

Retkiluistelu näytti niin kivalta, että mietin, että sitä pitää kyllä päästä kokeilemaan ehkä jo ensi talvena. Toki jäällä näkyi ihmisiä muillakin kulkupeleillä, ja yritin tutkia tuotakin kuvassa näkyvää hökötystä, että mikä ihme tuo mahtaa olla. Moderni potkukelkka?

Harjureitti oli kyllä pienoinen pettymys, sillä reitti oli luonnossa varsin erilainen kuin mitä se netin mukaan piti olla. Kaiken lisäksi reitin merkkinä olevia vihreitä nauhoja oli vain alkumatkasta (lähdin reitille Kruunupuistosta), joten jouduin kulkemaan loppumatkan kännykän avulla. Onneksi puhelin ei sentään mennyt pakkasessa mykäksi, kuten joskus on tapahtunut!

Ihan kiva lumikenkäilykierros tuo kuitenkin oli, kaikesta huolimatta. 

Ukkelikin piipahti Suomessa ja jatkoi täältä Intiaan. Minä en viitsinyt lähteä mukaan, kun ukkeli viipyy Intiassa niin vähän aikaa. Menen sitten joskus toiste paremmalla ajalla. Siellä onkin tapahtunut melkoisia muutoksia, sillä appivanhemmat ostivat vihdoin uuden asunnon, ja muuttavat siitä homeasunnosta pois jo ilmeisesti tämän kuun lopulla. Uudessa asunnossa pitää tehdä aika paljon remonttia, ja ukkelin mielestä appivanhempien olisi kannattanut odottaa remontin valmistumista ja muuttaa vasta sitten, mutta ymmärrän hyvin, että siinä vanhassa asunnossa asuminen ei houkuttele.

Ukkelin lennon etenemistä oli hyvä kyylätä Flightradarista.

 
Autonkuljettaja-poikanenkin otti ja meni naimisiin! Hänen häänsä eivät olleet mikään spektaakkeli vaan kuin suoraan jostain teluguelokuvasta. Autonkuljettaja ja morsian olivat korviaan myöten rakastuneita toisiinsa, mutta sitten kävi perinteisesti, eli tyttö meinattiin naittaa toiselle, vanhempien katsomalle pojalle. Nuorelleparille tuli hätä, ja he karkasivat - pojan tädin avustuksella - naimisiin. Avioliitto ei ole kuitenkaan sujunut ongelmitta, ja nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

Niin ja tuo otsikko. Tiedättekö muuten, mikä on potentiaalisesti maailman sinnikkäin huonekasvi? Anopinkieli! Meillä ei ole kuin yksi ainoa huonekasvi (se anopinkieli), enkä jaksanut pyytää ketään hoitamaan kasvia sinä aikana, kun olimme poissa. Olin ihan varma, että kasvi olisi kuollut, kun se ei ollut saanut lähes kolmeen kuukauteen pisaraakaan vettä, mutta eikö mitä, täällä kasvi törötti vihreänä ja elinvoimaisen näköisenä kuin olisi saanut vettä juuri edellispäivänä! Ehdottomasti oikea huonekasvi meikäläiselle. 😀

Pyhäjärvi talviasussa.

Mukavaa viikonloppua! 😘

Pablo Escobar ja Mónaco

Lupasin joskus aiemmin kirjoitella Pablo Escobarista, mutta aihetta on ollut vähän vaikea lähestyä. Nyt päätin kuitenkin yrittää, sillä aihe on taas varsin ajankohtainen (syistä, joihin palaan myöhemmin). 

Pablo Escobar kuuluu kiinteästi Medellínin historiaan, ja Escobarin haamu leijuu edelleen kaupungin yllä, vaikka hänen kuolemastaan on reilut 25 vuotta. En tiennyt Escobarista ennen Kolumbiaan tuloani juuri mitään muuta kuin sen, että Escobar oli ollut joku huumepomo. Kolumbian - ja varsinkin Medellínin - historia oli minulle muutenkin varsin tuntematon, mutta ennakkoluulot maata kohtaan olivat sitäkin vahvemmat.

Lainasin ennen Kolumbiaan lähtöni kirjastosta Pablo Escobarin elämästä kertovan, Thierry Noëlin kirjoittaman kirjan Hopeaa vai lyijyä, mutta totesin kirjan niin pitkästyttäväksi, etten päässyt alkua pidemmälle. Ajattelin myös, että ehkä olisi parempi tutustua Medellínin historiaan vasta Kolumbiassa, koska saisin täällä varmasti paljon todenmukaisemman ja monipuolisemman kuvan kuin jonkun ulkopuolisen kirjoittamasta kirjasta.

Fernando Boteron maalaus La muerte de Pablo Escobar, 1999 (Pablo Escobarin kuolema). Maalaus on Medellínin Antioquia-museossa, jossa kuvakin on otettu.

En aio selostaa Escobarin elämää tai "uraa" yksityiskohtaisesti, sillä asiasta on kirjoitettu niin paljon jo muualla. Suomeksi Pablo Escobarista ja hänen vaikutuksestaan Kolumbian historiaan voi lukea esimerkiksi täältä. Jotakin on kai kuitenkin kerrottava menneisyydestäkin, ennen kuin voin hypätä nykyisyyteen.

Escobar oli aloittanut kokaiinin salakuljettamisen Yhdysvaltoihin 1970-luvulla, ja kokaiinista oli tullut niin tuottoisa bisnes, että Escobarista oli tullut yksi maailman rikkaimmista miehistä. Elämä oli vielä 1980-luvun alussa suhteellisen rauhanomaista, mutta tilanne muuttui vuonna 1984, kun Kolumbia ja Yhdysvallat tekivät rikollisten luovutussopimuksen, jonka mukaan kolumbialaiset saatettiin luovuttaa oikeuden eteen Yhdysvaltoihin. Tämä ei miellyttänyt Escobaria ja hänen kumppaneitaan, sillä mahdollisuus joutua yhdysvaltalaiseen vankilaan ei houkutellut. Kolumbiassa viranomaiset olivat lahjottavissa, ja vankiloistakin pääsi pakenemaan pelottelemalla ja lahjomalla, mutta Yhdysvalloissa sellainen ei onnistunutkaan.

Pablo Escobar ja hänen nuori vaimonsa. (Kuva on vaimon, Victoria Eugenia Henaon, omaelämänkerrallisesta kirjasta Mi vida y mi cárcel.)

Vastaiskuna Escobar kumppaneineen perusti ryhmän nimeltä Los Extraditables, jonka mottona oli: ennemmin kuolema Kolumbiassa kuin vankila Yhdysvalloissa. Ryhmän tarkoituksena oli saada Kolumbian hallitus mitätöimään laki. Tilanne kärjistyi sodaksi Medellínin huumekartellin ja valtion välillä, ja kaikki jotka rohkenivat puolustaa lakia tai jotka asettuivat muuten Escobarin kartellin tielle, tapettiin. 1980- ja 1990-luvuilla kuoli satoja journalisteja, poliiseja, tuomareita, poliitikoita sekä siviilejä, jotka sattuivat olemaan väärässä paikassa väärällä hetkellä. Esimerkiksi vuonna 1989 huumekartelli räjäytti Bogotásta lähteneen lentokoneen ja tappoi kaikki kyydissä olleet 101 matkustajaa ja 6 miehistön jäsentä - ihan vain siksi, että kyydissä tiedettiin olevan presidenttiehdokas César Gaviria Trujillon. Myöhemmin kävi ilmi, että Gaviria ei ollut edes ollut mukana lennolla. (Gaviria valittiin presidentiksi seuraavana vuonna.)

Escobar harrasti autourheilua ja osallistui Renault Cupiin. (Kuva Henaon kirjasta.)

Murhat olivat Medellínissä 1980- ja 1990-luvuilla niin tavallisia, että ne kuuluivat kaupunkilaisten arkeen. Kaupunkikierroksellani oppaanamme toiminut nainen kertoi käyneensä 1990-luvulla koulua ja nähneensä koulumatkallaan usein ruumiita. Ruumiit olivat niin tavallinen näky siihen aikaan, että nainen kertoi ajatelleensa ruumiin nähdessään vain, että "ai, tuossa on taas yksi".

Escobarin etsintäkuulutus vuoden 1992 El Mundo -lehdessä. (Kuva on otettu Casa de la Memoria -museossa.)

1990-luvun alussa Escobarin kiinniottamiseksi järjestettiin massiivinen ajojahti, joka päättyi vuoden 1993 joulukuussa, jolloin Escobar kohtasi loppunsa erään medelliniläisen talon katolla. Jotkut sanovat Escobarin tappaneen itsensä, ja esimerkiksi Escobarin poika on sitä mieltä, että Escobar tappoi itsensä, oikeastaan kahdesti: ensin hän antoi jäljittää puhelunsa, jotta jäisi kiinni, ja sen lisäksi hän ampui itse luodin päähänsä.

Fernando Botero: Pablo Escobar muerto, 2006 (Pablo Escobar kuolleena). (Museo de Antioquia)

Escobarin kuoleman jälkeen lehdessä oli tietoiskulaatikko, jossa lueteltiin Escobarin ammatit. Niihin kuuluivat kongressiedustaja, hautakivikauppias, autovaras, palkkamurhaaja, savukkeiden salakuljettaja ja huumekauppias. (Kuva on vuoden 1993 El Espectador -lehdestä museo Casa de la Memoriassa.) 

Monet sellaiset, jotka eivät ole eläneet Escobarin aikana eivätkä ole kokeneet itse Escobarin ajan kauhuja, pitävät Escobarin jonkinlaisena sankarina ja jännittävänä henkilönä maailmanhistoriassa. Jotkut yrittävät puolustella Escobaria sillä, että Escobar teki myös hyviä asioita: hän lahjoitti rahaa köyhille ja rakennutti heille taloja, sairaaloita ja jalkapallokenttiä. Tästä syystä monet köyhät suorastaan ihannoivat Escobaria. Escobarin hyväntekeväisyys oli kuitenkin vain kulissia, ja todellisuudessa Escobar oli julma mies, joka tappoi yli 3000 ihmistä. Kaupunkikierroksen oppaan sanoja lainatakseni: "Kuinka monta taloa tarvitsee rakentaa, jos joku tappaa äitisi, veljesi tai tyttäresi? Kuinka monta taloa riittää hyvittämään teon?" Niinpä.

Pablo osti maata Moravian roskamäeltä ja rakennutti asunnottomille 300 asuntoa. (Kuva Henaon kirjasta.)

Myös monet Medellínissä vierailevat turistit tuntevat vetoa Escobarin tarinaa kohtaan ja haluavat käydä katsomassa paikkoja, jotka liittyvät Escobarin elämään - hänen entisellä asuinpaikallaan, La Catedral -vankilassa, Escobarin kuolinpaikalla ja niin edelleen. Medellínissä on tarjolla jos jonkinlaista opastettua Pablo Escobar -kierrosta, ja aluksi mietin itsekin, pitäisikö osallistua sellaiselle.

Ymmärsin kuitenkin hyvin pian, että paikalliset eivät pidä siitä, että Escobarista on tehty turistinähtävyys. On väärin ihannoida miestä, joka on aiheuttanut niin monelle kolumbialaiselle surua ja tuskaa. Escobarista kiinnostuneet turistilaumat pitävät menneisyyden ja tavallaan Escobarinkin hengissä, vaikka paikalliset haluaisivat unohtaa menneisyyden ja katsoa eteenpäin. Päätin siis kunnioittaa paikallisia ihmisiä ja kaupungin traagista historiaa ja olla osallistumatta minkäänlaisille Escobar-kierroksille.

Netflixissä pyörivä Narcos-sarja, joka kertoo Escobarin elämästä, ei ole ainakaan yhtään vähentänyt turistien määrää. En ole itse nähnyt kyseistä sarjaa, enkä aio sitä katsoakaan, mutta olen ymmärtänyt, että sen esittämä kuva Escobarin elämästä on valheellinen ja hyvin kaunisteltu. Esimerkiksi Escobarin poika, Juan Pablo, nykyiseltä nimeltään Sebastián Marroquín, on kritisoinut sarjaa siitä, että se on täynnä virheitä ja että se saa huumekaupan näyttämään jotenkin coolilta. Nuoret ympäri maailmaa kirjoittavat Juan Pablolle, kertovat haluavansa huumekauppiaiksi ja kysyvät häneltä neuvoja. (Juan Pablo on arkkitehti, ja hän teki heti isänsä kuoleman jälkeen selväksi, että hänellä ei ole minkäänlaista aikomusta seurata isänsä jalanjälkiä.) Vaikka Escobar oli isänä lämmin ja rakastava, Juan Pablo tietää myös isänsä pimeän puolen ja sanoo Escobarin olleen paljon julmempi kuin mitä sarjassa annetaan ymmärtää. (Olisi kiva tietää, jos joku on katsonut Narcosia. Millaisia ajatuksia se on herättänyt?)

Escobar vastasyntyneen poikansa, Juan Pablon, kanssa.

Muutama päivä sen jälkeen, kun olin saapunut Medellíniin, sanomalehdessä kirjoitettiin Escobarin entisestä asuintalosta Mónacosta, joka sijaitsee Santa María de los Ángelesin kaupunginosassa ja joka on juuri yksi näistä turistikierroksien kohteista. Lehdessä kerrottiin, että talon seinät oli peitetty joulukuun alussa tekstijulisteilla, joilla pyrittiin saamaan paikalla vierailevat ulkomaiset turistit pohtimaan Escobarin uhrien kohtaloa. Uteliaisuuteni voitti, ja päätin lähteä käymään silloin joulukuussa katsomassa Mónacoa. Ajattelin kai, että kaupungin lisäämä syvällisempi näkökulma tekisi rakennuksen pällistelyn jollakin tapaa hyväksyttävämmäksi.

Paikalle saapuessani Mónacon edessä oli taksi ja ryhmä turisteja ihmettelemässä Mónacoa. 

"Kunnioita suruamme ja uhrejamme. 1983-1994, 46 612 ihmishenkeä vähemmän."

"Tämä on eettinen taistelu, jolla yritämme saada takaisin arvot, jotka mafia meiltä vei."

Mónacon tilalla oli aiemmin kaksi huvilaa, jotka Escobar osti ja purki. Sen jälkeen hän rakennutti tontille ennätysajassa kahdeksankerroksisen kerrostalon, Mónacon, jossa hän asui perheineen ja henkivartijoineen vuosina 1986-1989.

Kuva kattohuoneiston olohuoneesta silloin joskus "loiston" päivinä. (Kuva Henaon kirjasta.)

Mónaco muutti naapuruston elämän täysin. Kadut täyttyivät Escobarin turvamiesten autoista, ja pihalla järjestetyt juhlat paikalle tilattuine orkestereineen koettelivat naapureiden hermoja. Oma tenniskenttä, uima-allas ja muut mukavuudet takasivat Escobarin perheen viihtyvyyden. Talon alla avautui valtava tunneliverkosto, jolla varmistettiin, että Escobar perheineen pääsisi pakenemaan talosta, jos sellainen tilanne tulisi.

Escobarin viholliset räjäyttivät talon edessä kaksi autopommia, joista toisessa, vuoden 1988 iskussa, kuoli kolme Escobarin turvamiestä. Escobar itse ei ollut tapahtumahetkellä talossa, mutta hänen perheensä oli, ja isku teki Escobarin tyttären, Manuelan, toisen korvan kuuroksi. Yli kolmekymmentä naapuria kärsi iskussa vahinkoja.

Kun kävelin alueella, katselin ympärillä olevia taloja ja mietin, kuinkakohan moni niistä oli ollut olemassa jo Escobarin aikoina. Asuinalue näytti aivan tavalliselta asuinalueelta, ja oli vaikea kuvitella, millaista ihmisten elämä oli Escobarin aikana mahtanut olla. 

Escobarin poismuuton jälkeen Mónacossa on ollut silloin tällöin jonkinlaista toimintaa, ja rakennusta ovat käyttäneet niin kristillisen yhdistyksen jäsenet, nahkateollisuus kuin mainostoimistokin. 2000-luvun alusta lähtien Mónaco on ollut kuitenkin tyhjillään. Rakennus on rapistunut, kasvillisuus on ottanut omansa takaisin, ja rotat ovat valloittaneet kellarin. Rakennus on kiinnostanut viime aikoina enää turisteja, jotka ovat saapuneet paikalle suurin joukoin ihmettelemään paikkaa, jossa Escobar oli joskus asunut. 

Huomenna Mónacoa ei kuitenkaan enää ole. Yksi aikakausi päättyy, sillä Mónaco räjäytetään maan tasalle huomenna kello 11.00 paikallista aikaa. Räjäytyksen on määrä kestää kolme sekuntia, ja sen jälkeen rakennus on enää vain pelkkä muisto. En usko, että kukaan jää kaipaamaan Mónacoa - kaikkein vähiten naapurit.

Rakennuksen kohtaloa pohdittaessa esitettiin muun muassa sellainen ajatus, että Mónacosta tehtäisiin museo. Lopulta päädyttiin kuitenkin siihen, että rakennus purettaisiin. Medellínin pormestarin, Federico Gutiérrezin, mukaan purkamisen tarkoitus ei ole yrittää saada ihmisiä unohtamaan kaupungin synkkä menneisyys, vaan menneisyyden hahmot on tarkoitus korvata uusilla päähenkilöillä. Rakennuksen tilalle rakennetaan puisto, jolla kunnioitetaan Medellínin väkivaltaisen aikakauden uhreja.

Puistosta pidettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti suunnitelma nimeltä Inflexión. (Kuva: El Tiempo.)

Kuva: El Tiempo.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lämpimästi katsomaan seuraavan videon, jossa Escobarin poika kertoo suhteestaan isäänsä ja jossa käydään pikaisesti läpi myös Escobarin elämää. Video on englanninkielinen, ja se kestää 15 minuuttia.




LÄHTEITÄ JA LISÄTIETOA:

Englanniksi:
Extradition feared by traffickers, resented by Colombians 
Medellín fights against the stigma of Pablo Escobar 
Narcos season 2: Pablo Escobar's son says Netflix show is 'insulting' and lists 28 historical errors 
Narcos TV show: "My father was much crueler than the Pablo Escobar you see on Netflix"
Shaken Colombia Acts At Last On Drugs 
The Controversy of the Pablo Escobar Tour in Medellín
Why Colombia Says #NeverAgainEscobar

Espanjaksi:
Así será el parque que reemplazará el edificio Mónaco en Medellín
Edificio Mónaco fue empapelado en homenaje a víctimas de Esobar 
El edificio Mónaco, de Pablo Escobar, llega a su fin este viernes
El edificio Mónaco, de Pablo Escobar, se va al suelo 
En imágenes: el horror y últimos días de Pablo Escobar hace 25 años
En Moravia, el morro de basura hoy es el mejor jardín de la ciudad
La historia detrás de los cuadros que pintó Botero sobre Pablo Escobar
Paso a paso: así serán los últimos minutos del Mónaco