Aloitteleva autovaras

Viime kirjoituksessa valitin, että meidän huusholli tursuaa tavaraa, ja lauseen kirjoitettuani havahduin ihmettelemään, miksi narisen asiasta, jolle pystyisin tekemäänkin jotakin. Pieni raivausprojekti olisi poikaa myös tulevaisuutta ajatellen: jos pääsemme joskus muuttamaan tästä asunnosta muualle, niin olisihan se kiva, jos tarpeetonta roinaa olisi sitten muuttohetkellä jäljellä mahdollisimman vähän.

Yksi suurista murheenkryyneistä on ollut iskän tekemä klaffilipasto, joka on kulkenut mukanani lapsesta asti. Lipasto toimi joskus opiskelupöytänäni, mutta sillä ei ole ollut moneen vuoteen enää muuta virkaa kuin toimia kaikenlaisen roinan oivallisena säilytyspaikkana. Massiivinen lipasto on vienyt makuuhuoneessa paljon tilaa, eikä sitä ole voinut paljon siirrellä, koska se on täyspuuta ja siitä syystä todella painava.

Mielessäni on käynyt monta kertaa, että lipastosta pitäisi päästä eroon, mutta ongelmana on ollut se, että lipasto ei mahdu hissiin, joten se pitäisi kantaa alas. Kerroksia maan tasalle on mukavasti seitsemän, joten haastetta piisaa. Olen myös ajatellut, etten voi luopua lipastosta, koska se on iskän tekemä.

Joskus on kuitenkin pakko laittaa tunteet syrjään ja ottaa järjen ääni käyttöön. Miksi minun pitäisi säilöä sellaista, mitä en tarvitse, vaikka se olisi kuinka jonkun tekemä? Niinpä laitoin Toriin ilmoituksen, että hakija saisi lipaston ilmaiseksi, jos tulisi hakemaan sen seitsemännestä kerroksesta ja ottaisi kaverin mukaan kantamaan. Minulla itselläni ei ollut mitään aikomusta osallistua kantamiseen: jos joku haluaisi lipaston ilmaiseksi, saisi kyllä viedä sen ihan omin avuin pois.

Eipä mennyt monta minuuttia, kun ensimmäinen ehdokas ilmoittautui. Sovimme noutoajankohdan, ja ovelle ilmestyi virolainen pariskunta. Mies olikin varsin raamikas tyyppi, ja hänestä näki, että salilla on käyty tekemässä muutakin kuin roikkumassa ovenkahvassa. Nainen sen sijaan näytti varsin tuskastuneelta, kun hän yritti nostaa lipastoa toisesta päästä, sillä lipasto nousi lattiasta ehkä sentin. Seurasi vironkielistä keskustelua, josta minä en ymmärtänyt mitään, mutta sävy oli sellainen, että oli puututtava asiaan. Olin päättänyt, että lipasto lähtisi näiden ihmisten matkaan, joten tarjouduin kantoavuksi. Mies silmäili minua hieman huvittuneen näköisenä päästä varpaisiin, ja minä luonnollisesti närkästyin. Kysyin mieheltä, että mitäs sinä oikein katsot tuolla tavalla. Luuletko, etten jaksa kantaa vai?

Tuumasta toimeen. Mies nosti lipaston etupäästä ja me naiset takapäästä, ja sitten mentiin. Käytävässä piti kuitenkin pysähtyä sovittelemaan lipastoa hissiin, kun mies ei uskonut, että lipasto ei mahdu hissiin. Kun hän oli saanut todeta asian ihan omin silmin, lähdimme rahaamaan lipastoa alaspäin, porras kerrallaan, kerros kerrallaan. Koville se otti, mutta niin vain saimme lipaston raahattua alhaalla odottaneeseen pakettiautoon. Kiittelimme toisiamme hikisinä ja helpottuneina, ja nainen kaivoi vielä kassistaan suklaalevyn kiitokseksi. Sinne meni lipasto!

Toinen pitkään nurkissa tarpeettomana pyörinyt esine oli kosketinsoitin, jonka olin ostanut jokunen vuosi sitten. Olin soitellut sähköurkuja lapsena ja nuorena erittäin ahkerasti, ja ajatuksena oli, että innostuisin taas soittamisesta, jos vain saisin itselleni jonkinlaisen soittopelin.

No eihän siinä ihan niin käynyt. Pimputtelin soitinta pari kertaa ja lainasin kirjastosta jopa nuottejakin, mutta minulla ei ollutkaan kärsivällisyyttä opetella kappaleita. Kappaleet olisi pitänyt osata heti ensi yrittämällä alusta loppuun, sillä kuka nyt jaksaa veivata samaa edestakaisin tuntitolkulla!

Kun olin kaivanut soittimen esiin myyntikuvan ottamista varten, rupesin miettimään, josko pitäisinkin soittimen. Eihän sitä tiedä, vaikka innostuisinkin jonakin päivänä soittamaan! Torppasin kuitenkin moiset ajatukset alkuunsa: kun soittointoa ei ole löytynyt tähän mennessä, niin tuskin sitä tulisi löytymään jatkossakaan. Ilmoitus Toriin, ja niin vain soittimellekin löytyi ostaja (ja jonossa oli varalla yli kymmenen muuta ostajaehdokasta), joka vaihtoi soittimeni riihikuivaan viidenkympin seteliin ja vei soittopelin kuulemma toimistolleen. Toivottavasti soittimella on siellä toimistolla enemmän käyttöä kuin meidän sängyn alla!

Raivaus- ja tyhjennysprojekti jatkuu edelleen, mutta on sitä ehditty onneksi tekemään muutakin. Muutama viikko sitten ukkeli uskaltautui ensimmäisen kerran sen tapahtuneen jälkeen ravintolaan syömään, ja suuntasimme jälleen vanhaan tuttuun Merimakasiiniin. Mikään erityisen trendikäs paikkahan Merimakasiini ei ole, mutta ruoka on aina varmasti hyvää ja laadukasta, ainakin jos on kalan ystävä.

Ravintolalla oli meneillään bliniviikot, ja päätin kokeilla alkuruoaksi bliniä. Minulla oli nimittäin yleissivistyksessä blinin mentävä aukko, sillä en ollut muistaakseni koskaan aiemmin maistanut bliniä (paitsi ehkä kerran kokkikoulussa). En ole mikään mädin suuri ystävä (en pidä mätipallojen poksahtelusta suussa), joten valitsin lisukkeeksi siian mätiä, joka oli tarjoilijan mukaan "helpoiten lähestyttävää".

Minusta tuli kertaheitolla suuri blinifani, sillä ainakin tämä Merimakasiinin blini oli niin hyvää, että kuola valuu jo pelkästä ajatuksestakin. Voisin ehkä elää loppuelämäni blineillä. 😊

Pääruoaksi kokonaisena paistettua kalaa.

Seuraavana sunnuntaina yhdestä asuntoesittelystä tullessamme ajoimme Mäkkärin ohi, ja ukkeli keksi, että hän haluaa hampurilaisaterian. Kurvasimme siis Mäkkärin pihaan.

Riemastuin, kun kassoilla ei ollut yhtään jonoa, mutta sitten tajusin syyn: ruoka pitikin tilata itse automaatista.

Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin kääntynyt kannoillani, mutta koska ukkeli rupesi näpyttelemään ruutua kuin vanha tekijä, minäkin uskalsin lähestyä laitetta. Laitteen käyttö ei ollutkaan lopuksi kovin vaikeaa, mutta valinnan vaikeus sen kanssa kyllä tuli. Kun kaikki vaihtoehdot lävähtävät silmien eteen, ja annoksia voi vielä tuunata halujensa mukaan, jahkailuun saa kulumaan minuutin jos toisenkin.

Sitä olen vain tässä ihmettelyt, että miksi hampurilaiset ovat aina niin pieniä. Vaikka tilaisi listalta suurimmalta ja komeimmalta näyttävän hampurilaisen, saa eteensä aina jonkin säälittävän lätyn, jolla ei todellakaan lähde nälkä. Sitten on pakko syödä ranskalaisetkin (sekä omat että vähän toisenkin), vaikka en edes pidä niistä. Siksi söisinkin mieluummin kunnon ravintoloissa, kun niissä saa ainakin riittävästi ruokaa. Tosin kuka estäisi tilaamasta Mäkkärissäkään esimerkiksi kahta hampurilaista kerralla. 😆

Ukkeli on ollut myös kauppareissuilla ahkerasti mukana, mikä aiheutti ensi alkuun hieman hämmennystä. Olin tottunut vuosien myötä siihen, että käyn ruokaostoksilla yksin, ja hoidan ostokset mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Nyt kauppareissuista tulikin rauhallisempia, ja välillä pysähdyttiin ihmettelemään milloin mitäkin tuotetta. Alkuhämmennyksestä toettuani ja rennomman asenteen löydettyäni onkin ollut ihan kiva käydä kaupassa yhdessä. Ihan tulivat vanhat hyvät(?) ajat mieleen seurustelun alkuvuosilta, jolloin tapasimme käydä kerran viikossa Leppävaaran K-Supermarketissa ja tehdä viikon ruokaostokset kerralla.

Salmon wingsejä. Mahtaa olla herkkua.

Pilkkimaja Motonetissä. Tämmöisen majan suojissa voisi vaikka pilkkiäkin! Ensin tarvittaisiin kuitenkin ehkä jäätä veden pinnalle...

Sorkkarautavalikoimaa. Sorkkarautaa olin tullut hakemaankin, sillä piti purkaa yksi rakennelma keittiöstä. (Ja äiti kommentoi, että nyt sie voit aloittaa uuden harrastuksen, kun on työkalutkin valmiina. 😀)

Kuka enää haluaa pelata Unoa, kun voi pelata Dosia?

Maailman suloisin kuppi. Harmi vaan, kun tämä oli tarkoitettu lapsille, ja settiin kuului muutakin pakollista sälää. 

Sikurijuurijauhetta. Sikuri on intialaisista kahveista tuttu ainesosa, joten tätä oli pakko ostaa kokeeksi. Ihan siedettävä makuelämys (jäin henkiin).

Espoossa Olarin Prismassa on ollut käytössä jo jonkin aikaa systeemi, että ostokset voi skannata mukana kannettavalla skannerilla.

Ensin höylätään S-etukorttia, ja kun tunnistautuminen on onnistunut, telineestä poimitaan mukaan tuommoinen skanneri. Jokainen tuote luetaan skannerilla jo keräilyvaiheessa, joten tuotteita ei tarvitse enää lukea kassalla. Kauppareissun päätteeksi skannataan palautuspisteessä oleva viivakoodi ja otetaan mukaan tulostunut kuitti, joka sitten maksetaan pikakassalla.

Minusta tämä kaikki on kuulostanut niin monimutkaiselta, etten ole koskaan uskaltanut kokeilla skanneria, vaikka mieli olisi tehnytkin. Kaikki tämmöiset uudet tekniset jutut ovat minusta kauhean pelottavia, sillä onnistun aina sössimään jotenkin, ja pelkään aiheuttavani jonkin katastrofin tai vähintään nolon tilanteen. Nyt kun ukkeli oli mukana henkisenä tukena, uskalsin vihdoin kokeilla tätäkin.

En aluksi oikein tiennyt, kuinka skanneria käytetään, joten henkinen tuki oli tarpeen heti ensimetreillä. Painoin skannausnappulaa liian voimallisesti, ja olin ostamassa muka neljää tyynyliinaa, vaikka tyynyliinoja oli vain kaksi.

Satu Maarit täällä shoppailee.

Onneksi ylimääräiset tuotteet oli kuitenkin helppo poistaa. Lopulta poistin kaikki tyynyliinat, kun totesin, että minun ei tarvitse ostaa uusia tyynyliinoja ihan vain sen takia, että niissä on karhujen kuvia.

Hyvinhän tämä käy! Ja kappas: taas on kärryssä eineskeittoja. Kuka näitä meillä oikein syö? 

Skannaus hidasti minusta jonkin verran ostosten tekoa (ainakin tällaisella ensikertalaisella), mutta oli kyllä näppärää, kun ostosten loppusumman näki koko ajan skannerista. Saattaa hillitä ostohaluja hieman, kun näkee, kuinka summa kasvaa koko ajan.

Skannereiden palautuspiste kassojen luona.

Kassalla rupesin kuitenkin ihmettelemään koko systeemin järkevyyttä. Minulla oli nyt ostoskori täynnä tavaraa, joita ei tarvinnut enää levitellä kassalla maksua varten, mutta kuitenkin ostokset piti pakata jossakin. Tajusinkin tehneeni virheen: ostokset olisi ehkä pitänyt pakata kassiin jo ostoskierroksen aikana, jolloin olisin voinut vain vilauttaa skannerien palautuspisteestä tulostunutta kuittia, maksaa sen ja lähteä kävelemään. Nyt minun piti levitellä ostokset korista kassalle, jotta sain ne pakattua. 

Skanneriostamisesta seuraisikin käytännön ongelma: kuinka pakata tavarat. Minä kun tykkään pakata ostokset kassiin sillä tavalla, että painavat tavarat tulevat alle ja kevyemmät/rikkoutuvat tulevat päällimmäisiksi. Ostoskierrokseni ei kuitenkaan yleensä ala sieltä, missä painavimmat ostokset (esimerkiksi maidot) sijaitsevat, vaan nappaan ne (kylmätuotteita kun usein ovat) mukaan vasta ostoskierroksen lopuksi. Vaatisi siis aikamoista säätämistä, jotta pystyisin pakkaamaan ostokset jo kaupassa haluamallani tavalla, enkä taida haluta paneutua kauppareissuuni niin syvällisesti. Kyllä sitä saa vaikeutettua elämäänsä muillakin tavoin kuin maitopurkkien kanssa tetristä pelatessa.

Täällä tuulee niin, että ikkunat helisevät, ja oli pakko nostaa polkupyöräkin parvekkeelta sisään. Ukkelia tämänhetkiset säät masentavat erittäin pahasti, ja siksi toivonkin vähän valoisampia päiviä.

😘

Asuntohaaveita

Kun nyt kerran meinaamme olla tässä kohtaa maapalloa pidemmän aikaa, vanhat haaveet uudesta kodista ovat heränneet taas eloon. Olemme miettineet asunnon vaihtamista jo monta vuotta, mutta viime aikoina on ollut niin paljon menoa, että emme ole olleet oikein motivoituneita etsimään tosissamme.

En ole koskaan ollut täysin tyytyväinen tähän nykyiseen asuntoon, jonka suurimpina puutteina – kuten olen varmasti jo moneen kertaan maininnutkin – ovat olleet avokeittiö ja vain yksi kylpyhuone/vessa. Toiveissa olisikin löytää asunto, jossa olisi kaksi vessaa, sauna sekä yksi makuuhuone lisää. Lisäksi asunto saisi mieluusti olla kerrostalossa, koska piha- ja puutarhahommat eivät oikein inspiroi meikäläistä. Toivoin aiemmin myös erillistä keittiötä, mutta erillisillä keittiöillä varustettuja asuntoja taitaa olla nykyään mahdoton löytää. On siis kai pakko tyytyä avokeittiöön, ellemme sitten rupea katselemaan vanhempia asuntoja, joissa saattaisi ollakin erillisiä keittiöitä. Avokeittiöitäkin on onneksi monen mallisia, joten ei ole mikään pakko valita sitä kaikkein avonaisinta ratkaisua. Muista vaatimuksista en tule kuitenkaan tinkimään. Jos täydellistä ja omalta tuntuvaa asuntoa ei löydy, niin sitten pysymme tässä.

Toisaalta tässä nykyisessä asunnossa on paljon hyviäkin puolia, kuten sijainti (lähellä palveluja ja bussi- ja metroyhteyksiä), meren ja luonnon läheisyys, hiljaisuus ja (enimmäkseen) kivat naapurit.

Kuvat ovat läheiseltä läheiseltä uimarannalta tämän viikon torstailta. Eipä uskoisi helmikuuksi!

Vastapäiset naapurit tosin arveluttavat, sillä mies oli eilenkin niin sekaisin, että puhe oli hirveää mongerrusta, eikä pystyssä pysymisestä ollut takeita. En tiedä, mitä aineita he mahtavat käyttää, mutta pelottaa, että polttavat vielä koko talon tai jotain. Hieman ihmettelin sitäkin, kuka oli korjannut parempaan talteen jouluisen ovikoristeen, joka jäi ulko-oveemme ennen Kolumbiaan lähtöäni. Mietin ensin, olinko itse ottanut koristeen ennen lähtöäni ovesta pois, enkä vain muistanut sitä, mutta koska en löytänyt koristetta mistään, jonkun on täytynyt nyysiä se ovesta.

Meillä on ukkelin kanssa tapana tehdä joskus vähän äkkinäisiä päätöksiä, ja niin oli tämän asunnon kanssakin: ostimme ensimmäisen asunnon, jota kävimme katsomassa. Tosin osasyynä oli se, että ukkelille oli aiemmin käynyt onnettomuus, ja hän kulki keppien kanssa, joten oli mahdotonta ravata asuntoesittelystä toiseen. Nyt olisi tarkoitus harkita asiaa vähän tarkemmin ja käydä katsomassa mahdollisimman monta asuntoa. Tällä kertaa on tiukempi seula ja vähemmän kiire. (Meillä oli silloin vuonna 2002 myös vuokrasopimus umpeutumassa, joten oli pakko muuttaa jonnekin, joko vuokralle tai omaan.) Mutta ei maailma kaadu siihen, vaikka sopivaa ei kotia löytyisikään. Pysytään sitten tässä. En halua tyytyä tällä kertaa mihinkään muuhun kuin sellaiseen, joka tuntuu heti ensi hetkestä lähtien kodilta. Kyllä sen "oman" sitten tunnistaa, jos sellainen kohdalle tulee. Näin ainakin uskon ja toivon.

Nyt kun olen katsellut asuntotarjontaa, minua on alkanut ärsyttää muutama asia taas ihan mahdottomasti. Ensinnäkin, miksi suomalaisissa asunnoissa vessat eivät voi olla koskaan makuuhuoneiden yhteydessä, kuten ne monesti maailmalla ovat? Esimerkiksi Intiassa on kiva, kun kaikissa makuuhuoneissa on yleensä oma kylpyhuone, ja myös Kolumbiassa oli sama systeemi. Meidänkin kolmen makuuhuoneen asunnossa oli kahdessa makuuhuoneessa omat kylppärit, ja kolmas kylppäri oli käytävällä yleisemmässä käytössä. Suomessakin toinen vessoista voisi olla sijoitettu makuuhuoneen yhteyteen, ja toinen voisi olla sitten jossakin yleisemmässä tilassa.

Tässäkin olisi voitu aivan hyvin vaihtaa vessan oven paikka niin, että se avautuisi oikean alakulman makuuhuoneeseen.

Kun nyt pääsin vessa-asioihin, niin minua ärsyttää suomalaisissa asunnoissa sekin, että vessa on sijoitettu usein varsin keskeiselle paikalle, esimerkiksi olohuoneen viereen, jotta kaikki olohuoneessa istujat varmasti kuulevat kaikki lorotukset ja molskahdukset. Anteeksi vain avautuminen, mutta olen pahimman luokan vessa-ahdistuja, ja kaikki peräpäästäni lähtevät äänet ahdistavat minua vieraammassa seurassa ihan hirvittävästi. Jos meillä on vähemmän tuttuja yövieraita (tyyliin appivanhemmat), pitää olla melkein käymättä isolla asialla niin kauan, kunnes vieraat ovat lähteneet. Jos vieraat viipyvät esimerkiksi pari viikkoa, niin kyllähän elämä aika tuskalliseksi muuttuu.

Tämän asunnon vessaan olisi voinut vielä tehdä lasiseinän, jotta pöntöltä voisi vilkutella kaikille sohvalla istujille.

Minua ärsyttävät suomalaisissa kodeissa myös pienet makuuhuoneet. Yleinen suuntaus näyttää olevan se, että asunnoissa on yksi vähän isompi makuuhuone, johon mahtuu parivuode ja jotain muuta pienempää sälää. Muut makuuhuoneet ovatkin sitten niin pieniä, että niihin mahtuu vain yhden hengen vuode ja kirjoituspöytä tms.

Pienet makuuhuoneet ja pahimman luokan avokeittiö.

Eihän sitä nyt tarvitsisi joka makuuhuoneessa parivuodetta ollakaan, mutta kaipaisin makuuhuoneisiin paljon enemmän tilaa. Minua ainakin tila ja avaruus rauhoittavat ja ahtaus ahdistaa. En halua nukkua sellaisessa tilassa, joka tursuaa tavaraa (kuten esimerkiksi meillä on tällä hetkellä).

Asuntojen pohjasuunnitelmat ovat myös yleensä aika samalla muotilla väännettyjä ja tylsiä. Kaipaisin asuntoihin enemmän vaihtelua ja yllätyksellisyyttä.

Tässä on jo vähän yritystä.

Kuten myös tässä. (Tässäkin olisin vaihtanut vessan oven aukeamaan makuuhuoneeseen.)

Tämä jälkimmäinen asunto miellytti minua itse asiassa paljonkin (miinus keittiö), vaikka sijainti ei olekaan ihan toivotunlainen. Autohalliinkin pääsisi suoraan hissillä. Ukkeli ei sen sijaan innostunut asunnosta yhtään, ja meillä tuntuu olevan muutenkin aika eriävät mielipiteet koko asuntoasiassa. Ukkeli on kiinnostunut erityisesti Kalasatamasta, joka taas tuntuu ihan liian urbaanilta ympäristöltä minulle. Minä viihtyisin mieluummin jossakin täällä Espoon perukoilla, lähellä luontoa ja kaukana jatkuvista liikenneruuhkista.

En haluaisi myöskään aivan uutta asuntoa, joka valmistuu joskus ensi vuonna, koska en jaksaisi odotella vuotta tai toistakin (vaikka onhan sitä sittenkin pakko odotella, jos mieleistä asuntoa ei löydy). Enkä oikein ymmärrä, miten voi ostaa asunnon, jota ei ole koskaan nähnyt, ja perustaa ostopäätöksensä mielikuviin. Minulle semmoinen tuntuisi ihan mahdottomalta, vaikka olisihan uudessa asunnossa tietysti se hyvä puoli, että pohjaratkaisuihin ja sen sellaisiin voisi ehkä vielä vaikuttaa. Kaiken lisäksi uudet asunnot ovat aivan naurettavan kalliita ja uusien asuinalueiden markkinointi epäilyttävältä tuntuvaa hypetystä.

Mielikuvamyyntiä. Tämä olisi muuten kaikkein hirvein mahdollinen versio avokeittiöstä. Kiva kalistella tuossa astioita, kun vieraat istuvat sohvalla.

Saa nähdä, tuleeko näistäkään haaveista koskaan mitään, vai asummeko tässä nykyisessä asunnossa hamaan loppuun asti. Sekään ei olisi maailman kamalin vaihtoehto, mutta keittiö- ja lattiaremppaan pitäisi ryhtyä sitten kyllä aika pikaisesti. Ja vähemmän tuttuja yövieraita ei saisi tulla (elleivät sitten yövy hotellissa)! 😆

Pakko laittaa vielä tähän loppuun video yhdestä intialaisen arkkitehtuurin tyylinäytteestä. Eipä haittaisi asua tällaisessa talossa!  (*Vastu eli Vastu shastra on vähän niin kuin intialainen fengshui.)

 

Ajolähtö

Edellinen blogikirjoitus oli tarkoitettu Kukkapillin viimeiseksi, mutta ei se nyt sitten näköjään ollutkaan viimeinen. Tuolloin tammikuun alussa tuntui, että minulla ei olisi enää mitään sanottavaa, kun elämäkin tulisi muuttumaan ihan toisenlaiseksi kuin se viime vuosina oli ollut. Nyt kun pahin muutosvastustus on haihtunut, olen pystynyt löytämään taas elämän hyvät puolet ja hyväksymään sen, että elämä on nyt sellaista kuin se on. Kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette myötäeläneet vaikeassa tilanteessa, jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet eteenpäin. Olette kullanarvoisia. ❤

Mutta mennäänpä ajassa taaksepäin, jotta päästään nykytilanteeseen. Viimeksi taidettiin jäädä siihen, että olin päässyt Kolumbiaan. Kun tapasin ukkelin ensimmäisen kerran, hän oli vielä teho-osastolla, mutta kävi niin iloisesti, että jo puolen tunnin päästä ukkeli siirrettiin tavalliselle osastolle. Niinpä sitten siirryimme muutamaa kerrosta ylemmäs tavalliselle osastolle varsin mukavaan yhden hengen huoneeseen.

Myöhemmin huoneeseen tuotiin ylimääräiset petivaatteet, peitto ja tyyny, jos haluaisin yöpyä ukkelin luona. Minulle oli yllätys, että yöpymiseen suorastaan kannustettiin, kun olen ollut jotenkin siinä käsityksessä, että sairaalat suhtautuvat vähän nihkeästi ylimääräisiin yöpyjiin. Mutta olihan se kiva saada olla ukkelin luona yötä, vaikka nukkuminen jäikin sairaalassa vietettyinä öinä todella vähiin. Paras aika nukkumiseen olisi ollut kello 20-24, sillä puolenyön jälkeen alkoi trafiikki, joka jatkui aamuun asti. Melkeinpä tunnin välein käytiin antamassa jotakin lääkettä, mittaamassa verenpainetta, ottamassa verikokeita jne.

Sohvalle pedattu vieraspeti.

Muuten minulla ei olekaan minkäänlaista valittamista kolumbialaisesta sairaalahoidosta, sillä hoito oli – ainakin tässä yksityissairaalassa – kaikin puolin erinomaista. Hygieniakin oli viety ihan äärimmilleen, sillä hoitajat ja muut potilashuoneisiin menijät käyttivät aina hengityssuojainta. Jos jostain pitäisi antaa kielteistä palautetta, niin se olisi ruoka, jota ukkelille varsin pitkään annettiin. Määrät olivat naurettavan pienet, eikä proteiinia näkynyt missään. Tai näkyihän sitä, houkuttelevan gelatiiniannoksen muodossa.

Herkkuhetki tiedossa.

 
Vasta kun olin käynyt sanomassa asiasta kaksi kertaa, ravitsemusneuvoja tuli tapaamaan meitä, ja pääsin selostamaan, että ukkeli tarvitsisi ruokaa isommat määrät, ja jotain proteiiniakin pitäisi olla. Seuraavasta ateriasta alkaen ruoka rupesikin näyttämään jo ihan kunnolliselta, ja lautasella oli kalaakin.

Kuten kuvasta näkyy, jokainen lautanen ja kulho on peitetty kelmulla.

Yhtenä iltana ukkelin huoneen ovi käytävään oli auki, ja rupesin ihmettelemään hirveää huutoa, joka kuului jostakin. Luulin ensin, että jossakin oli juhlat, mutta ukkeli totesi jonkun varmaan kuolleen. Kun kävin jonkin ajan päästä ostamassa kahvia ja kävelin sen huoneen ohi, josta äänet tulivat, totesin ukkelin olleen oikeassa. Kovaäänistä huutoa ja valitusta jatkui useampi tunti, ja tuntui jotenkin todella absurdilta, että hoitajat näpyttelivät tietokoneitaan ja ihmiset juttelivat aulan sohvilla ihan normaalisti, ikään kuin tällainen huuto kuuluisi sairaalan normaaliin äänimaailmaan. Jäin miettimään suremista ja sitä, miten erilaista sekin voi olla eri puolilla maailmaa. Suomessa surraan hiljaa; Kolumbiassa kovaäänisesti.

Sairaalan sisäpihaa.

Me teimme ukkelin kanssa kävelyharjoituksia sairaalan käytävillä, sillä ukkeli ei pystynyt kävelemään vielä ilman tukea, kun häntä huimasi niin kovasti, ja hän näki kaiken kahtena. Päivä päivältä askel tuli kuitenkin varmemmaksi, ja näössäkin tapahtui pientä paranemista.

Tyypillinen aamiaiseni sairaalan kanttiinissa.

Opin vasta tuolla sairaalassa tilaamaan Kolumbiassa sellaista kahvia kuin halusin: mustaa kahvia, jossa on maitoa vain vähäsen. Kanttiinin myyjä selosti minulle, että tällainen kahvi oli nimeltään perico oscuro tai periquito oscuro. Näitä minä sitten tilasinkin sen jälkeen joka aamu, ja koska kupposellinen oli aika pieni, tilasin yleensä kerralla kaksi kupillista.

Kerkesin viettää sairaalassa vain kolme yötä, kun saimme iloisia uutisia: ukkeli pääsisi kotiin. Ajatuksenamme oli ollut ottaa ihan rauhassa ja matkustaa takaisin Suomeen ehkä joskus neljän viikon päästä, mutta vakuutusyhtiö rupesi painostamaan, että ukkelin pitäisi matkustaa takaisin Suomeen mahdollisimman pian. Tuntui hurjalta ajatella, että ihmisen, jolla oli ollut aivoverenvuoto vain reilut pari viikkoa sitten, pitäisi hypätä lentokoneeseen ja lentää vuorokauden mittainen matka Suomeen. Ukkeli sai lopulta sairaalasta kirjeen, että hänen olisi hyvä olla matkustamatta kymmeneen vuorokauteen, ja vakuutusyhtiönkin oli lopulta pakko hyväksyä tämä.

Vakuutusyhtiön kunniaksi oli sanottava, että yhtiö tarjosi ukkelin matkaseuraksi lääkäriä, joka lentäisi ukkelin kanssa Medellinistä Helsinkiin, ja otimmekin tarjouksen ilolla vastaan. Vakuutusyhtiö kuitenkin mokasi päivämäärien kanssa varsin pahasti: kun olimme jo muuttaneet minun lentoni samalle päivämäärälle kuin ukkelin lento olisi, ukkeli huomasi Lufthansan tililtään, että hänen lentonsa olisikin päivää aikaisemmin. Vakuutusyhtiö oli siis ilmoittanut meille vahingossa väärän päivämäärän. Ei muuta kuin soittelemaan taas Lufthansalle, jolloin selvisi, että ukkelin lento oli jo täynnä, enkä minä saanut enää lippua samalle lennolle. Ukkelin lentoakaan ei voinut enää muuttaa, koska sairaskuljetukset vaativat lentoyhtiöiltä erityisjärjestelyjä, ja niiden hoitamiseen menee oma aikansa. Ukkeli olisi ehdottomasti halunnut, että minä olen hänen kanssaan samalla lennolla muun muassa siksi, että hänen klaustrofobiansa oli pahentunut tapahtuneen seurauksena. Tuttu ihminen olisi paljon rauhoittavampaa matkaseuraa kuin joku vieras lääkäri.

Lopulta asiat järjestyivät niin, että me kaikki  – ukkeli, lääkäri, minä sekä ukkelin kollega, joka oli muutenkin matkustamassa sinä päivänä Suomeen –  lensimme ensimmäisen lennon Medellinistä Panamaan yhdessä, mutta Panamassa tiemme erkanivat. Ukkeli ja lääkäri jatkoivat Frankfurtin kautta Helsinkiin, ja minä ja kollega jatkoimme KLM:llä Amsterdamin kautta. Ukkeli arveli etukäteen, että ensimmäinen lento olisi pahin ja että jos hän selviäisi ensimmäisestä lennosta, loppumatkakin sujuisi. Ja niinhän siinä sitten onneksi kävikin. Lääkäri kertoi Panamassa puhuneensa koko ensimmäisen lennon ajan niin paljon, että ukkeli ei ollut ehtinyt ajatella mitään muuta. 😀

Lääkäri tuli Medelliniin kolme päivää ennen lentoa, ja kaksi päivää ennen lähtöä lääkäri kävi meillä tutustumassa ukkeliin ja tilanteeseen. Lääkäri oli saksalainen kaveri, joka on asunut viimeiset kymmenen vuotta Tanskassa. Miehellä on Tanskassa vastaanotto, jossa hän tekee töitä vain osa-aikaisesti, sillä hänen pääasiallinen työnsä on lennättää sairaita potilaita kotiin eri puolilta maailmaa. Lääkäri oli erittäin asiallisen ja mukavan tuntuinen kaveri, joten saatoimme olla luottavaisin mielin. Matkan päätyttyä lääkäri oli todennut ukkelille, että tämä oli ollut hänelle kuin lomamatka, sillä yleensä saatettavat potilaat ovat paljon huonommassa kunnossa kuin ukkeli oli. Ehtipä lääkäri tutustua yhtenä päivänä Medellinin nähtävyyksiinkin. Lääkäri oli pyytänyt meillä käydessään minulta vinkkejä, mitä Medellinissä kannattaisi nähdä, ja seuraavana päivänä hän oli tökännyt kirjoittamani listan taksikuskille, joka oli sitten ajeluttanut häntä koko päivän ympäri kaupunkia.

En tule koskaan enää näkemään tätä näkymää. Kummallista, mutta ei edes harmita.

Lääkäri oli päättänyt kävellä hotellistaan meille, kun matkaa ei ollut kartan mukaan kuin pari kilometriä, mutta sitä lääkäri ei ollut tajunnut, että koko matka olisi ylämäkeä. Lääkäri naureskelikin, että tämä kaupunki ei ole selkeästikään mikään sydänsairaiden paikka. Minulle kävi alkuaikoina Medellinissä samanlainen moka, ja opin hyvin pian katsomaan kävelyreiteistä pituuden lisäksi myös korkeuserot.

Kävelyharjoituksia kotipihalla.

Koska olimme jättämässä Kolumbian taaksemme lopullisesti, oli ryhdyttävä taas tyhjennys- ja pakkauspuuhiin. Koska suunnitelmat olivat olleet alun perin ihan toisenlaiset (meidän oli ollut tarkoitus viipyä Kolumbiassa huomattavasti pidempään), tavaraa – erityisesti ruokatavaraa – oli ihan jumalattomat määrät. Onneksi ukkelin kollegat tarjoutuivat ystävällisesti ottamaan vastaan lähes kaiken, niin ei tarvinnut heittää ruokaa pois. Tavaraa oli kuitenkin Suomeen viemisiksikin viiden ison ja kahden pienen matkalaukun edestä.

Medellinin lentoasemalla, jossa Panaman-kone jo odottaakin.

 
Koska matkustin elämäni ensimmäistä kertaa KLM:llä (bisnesluokassa), oli tietenkin vertailtava matkustuskokemusta Lufthansaan, jolla olen lentänyt ylivoimaisesti eniten. En ole tiennytkään, että Alankomaat on kuuluisa keramiikastaan, mutta tämä tuli selväksi jo turvallisuusvideota katsellessa (turvallisuusvideon voi katsoa esimerkiksi täältä).

KLM:n kaukosäädin oli niin käyttäjäystävällinen, että jopa minä osasin käyttää sitä heti ongelmitta!

Katsoin muuten lennoilla (sekä meno- että paluumatkalla) pitkästä aikaa pari elokuvaa. Menomatkalla katsoin Downton Abbeyn, joka oli ihan hirveä pettymys ja joka sai miettimään, kannattaako televisiosarjoista ylipäänsä tehdä elokuvia. Paluumatkalla katsoin eteläkorealaisen Parasiten, kun yksi ukkelin kollega oli suositellut sitä. Kylläpä olikin harvinaisen hyvä elokuva, vaikka en meinannut päästäkään ihan alusta kärryille. Elokuva oli myös aivan liian pitkä minun sieto- ja keskittymiskyvyilleni. Yli puolentoista tunnin mittaiset elokuvat pitäisi lailla kieltää.

Alkuruoka eli savulohta ja maissia.

Harvinaisen kauniit ruokailuvälineet.

Pääruoka eli naudan filettä, perunasosetta ja chimichurri-kastiketta.

Jälkkäri eli passionhedelmä-mango -bonbon ja kookos-pistaasitartaletti.

Aamiainen. Huomatkaa hollannikkaiden muotoiset suola- ja pippurisirottimet!

Sininen keramiikka -teema jatkui loppuun asti, sillä matkustajille jaettiin pienet keramiikkatalot muistoksi matkasta.

 
Luulin talon olevan vain koriste-esine, mutta lentoemäntä kertoi talon sisällä olevan jotain hollantilaista, ginin tyyppistä juomaa.

En huomannut KLM:n ja Lufthansan välillä kuin muutamia pieniä eroja. Päivällinen – ja ruoka yleensäkin – oli KLM:llä minusta tuhdimpaa, ja kaipasin Lufthansan kevyitä salaatteja ja muutenkin vähän raikkaampia annoksia. KLM:n aamiainen puolestaan miellytti minua paljon enemmän kuin Lufthansa aamiaiset, sillä KLM:n aamiainen oli sellainen, että saattaisin syödä muutenkin jotain tuollaista. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi lennoilla täytyy aina tunkea joka aterialle helvetinmoiset köntsät juustoja! Lufthansalla on minusta parempi nukkua, sillä KLM:n istuinta ei saanut aivan vaakatasoon, vaan pääpuoli jäi hieman ylös. KLM:llä ei myöskään ollut Lufthansalta tuttua petauspatjaa, mutta se ei ollut mikään suuri puute, sillä en käytä sitä aina Lufthansallakaan.

Tässä on oltu Suomessa nyt sen verran, että olen saanut vihdoinkin kaikki matkalaukut tyhjennettyä, pyykit pestyä jne. Hesarikin tulee taas aamukahvin kylkeen. 😊 Ukkelin jatkohoitokin on saatu alulle, ja tällä hetkellä kaikki näyttää varsin lupaavalta. Väsymys ukkelia tosin vaivaa, ja näön kanssa on edelleen pieniä ongelmia, sillä vuoto sattui näköalueelle.

Vaikka elämä on nyt varsin erilaista kuin olin ajatellut tai toivonut sen olevan, terveys menee kuitenkin kaiken edelle. Nyt on opeteltava nauttimaan elämästä Suomessa ja siitä, että ei tarvitse olla koko ajan tulossa tai menossa. En ole ihan varma, kuinka tämä tulee itseltäni onnistumaan, kun olen tottunut vähän hektisempään menoon, mutta eiköhän tämä tästä.

Hyvää yötä – omasta sängystä! 😊

Aina väärässä paikassa

Tulin joulukuun alussa Suomeen, koska alkoi näyttää siltä, että vanhempieni talo saattaisi mennä kaupaksi. Vanhempani olivat yrittäneet myydä taloaan jo monta vuotta, ja kiinnostuneita oli ollut, mutta kukaan ei ollut kuitenkaan innostunut kaupantekoon. Talossa ei ollut sinänsä mitään vikaa, ja sijainti kirkasvetisen Pyhäjärven rannalla oli ihanteellinen, joskin hieman syrjäinen. Tilaa ja rakennuksia oli tavallisen perheen tarpeisiin kuitenkin aivan liikaa, ja se tuntui olevan suurin ongelma.  

Iso omakotitalo kaikkine lisärakennuksineen oli alkanut olla vanhemmille melkoinen haaste, ja tuntui ahdistavalta, että huonokuntoisten ihmisten oli pakko asua sellaisessa paikassa, vaikka muualla olisi ollut niin paljon parempi. Iskällä oli alkanut muisti pettää, ja muitakin vaivoja oli. En siis halunnut kuulla enää yhtään tarinaa lumen pudottamisesta katolta tai kallellaan olleen puun kaatamisesta. Äidillä oli omat terveydelliset haasteensa.

En ollutkaan toivonut moneen vuoteen mitään muuta niin paljon kuin sitä, että vanhemmat saisivat talonsa myytyä ja että he pääsisivät muuttamaan jonnekin muualle. Olin toivonut sitä joka kerran neliapilan löytäessäni, ja olin toivonut sitä jopa Liman Huokausten sillalla Perussa (siltaanhan liittyy uskomus, että jos pystyy ylittämään sillan henkeään pidättäen, saa yhden toivomuksen). Olisin varmaan rukoillutkin, jos olisin uskonnollinen, mutta en ole oikein sen alan ihmisiä.

Joulukuussa ihme kumminkin tapahtui, ja kauppakirjat allekirjoitettiin. Ei ollut kuitenkaan aikaa jäädä iloitsemaan, sillä uusi omistaja halusi talon olevan tyhjä tammikuun 15. päivään mennessä. Alkoi hirvittävä kuukauden mittainen karsimis-, lajittelu- ja pakkausprojekti, jonka tarkoitus oli vähentää vanhempien vuosikymmenien aikana keräämä tavaramäärä sellaiseksi, että tavarat mahtuisivat kerrostalokolmioon tai -neliöön. Homma tuntui ensimmäisinä päivinä niin toivottomalta, että ahdistus iskee vieläkin, kun ajattelen asiaa. Onneksi meitä oli hommassa kolme (minä, sisko ja siskon mies), eikä tarvinnut hoitaa hommaa yksin.

Projekti koetteli kaikkien hermoja, eikä vähiten iskän, jolle tuli yhdellä kertaa kaikkea aivan liikaa. Tavaroista (ja samalla menneisyydestä) luopuminen oli vaikeaa kummallekin vanhemmalle, mutta iskän hämmennystä lisäsi vielä se, ettei hän muistanut aina seuraavana päivänä, mitä edellisenä oli sovittu. Pikkuhiljaa tavara alkoi kuitenkin vähentyä ja löytää paikkansa jostain muualta  – joko uuden omistajan luota tai jätepisteestä.

Jos muuttopuuhissa ei ollut vielä tarpeeksi, pihaan tehtiin viime metreillä uusi jätevedenpuhdistusjärjestelmäkin.

On sanomattakin selvää, että joulua tai uuttavuotta ei meillä hirveästi vietetty. Hain toki kuusen metsästä ja koristelin sen, mutta jouluaterian ulkoistimme Punkaharjulle. Mitään joulutunnelmaa oli kuitenkaan turha tavoitella, sillä muuttoasiat pyörivät koko ajan kaikkien mielessä. Jos muutto on stressaava kokemus yleisesti ottaenkin, tämän muuton erityistekijät (iskän muistisairaus, järkyttävä tavaramäärä ja tiukka aikataulu) tekivät hommasta erityisen raskaan.

Kuusenpalloselfie vm. 2019.

Kas tämmöiseenkin löytyi aikaa.

Muuttopäiväksi oli päätetty tammikuun kahdeksas, ja pakkaamisen oli tarkoitus alkaa toden teolla vuodenvaihteen jälkeen, kun muuttolaatikot tulisivat uudenvuodenaattona. Olin käymässä ennen vuodenvaihdetta pikaisesti Espoossa, kun maanantaiaamuna 30. joulukuuta puhelimeni soi. Soittaja oli ukkelin kollega ja kaveri, joka ei ollut soitellut minulle moneen vuoteen ja joka soitti nyt Intiasta. Aavistin heti pahaa. Mies kierteli ja kaarteli eikä tuntunut pääsevän asian ytimeen ikinä, mutta sitten se tuli: ukkeli oli saanut edellisenä iltana Kolumbiassa aivoverenvuodon. Ukkelille oli tullut ensin kaamea päänsärky, ja sitten hän oli alkanut oksennella. Ukkeli oli soittanut toisen kollegansa hätiin, ja tämä oli vienyt ukkelin sairaalaan.

Kun puhelu päättyi, romahdin. Soimasin ensimmäiseksi tietenkin itseäni siitä, etten ollut ollut Kolumbiassa, kun tämä tapahtui. Olisin tunnistanut ukkelin oireista välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, ja ukkeli olisi saattanut päästä pikaisemmin lääkäriin. Ajatus ukkelista makaamassa kolumbialaisessa sairaalassa tiedottomana tuntui niin sietämättömältä, että toivoin, että minä olisin saanut aivoverenvuodon ukkelin sijasta.

Minun oli ollut tarkoitus lähteä ajamaan iltapäivällä Itä-Suomeen, mutta nyt kaikki suunnitelmat peruuntuivat ja vaihtuivat epätietoiseen odotteluun. Jäin Espooseen odottamaan tietoja ukkelin tilasta ja valmistauduin lähtemään Kolumbiaan ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Pian sain ukkelin toiselta kollegalta Medellínistä kuitenkin hyviä uutisia. Vuoto oli ollut kohtalaisen pieni, eikä pysyviä neurologisia vaurioita ollut tullut. Huonomminkin olisi siis voinut käydä.

Olin tiennyt jo aiemmin, että ukkelilla on ihan huippukollegoita, mutta nyt sain todeta tämän ihan omakohtaisesti. Kollegat istuivat vuoroissa ukkelin sängyn vieressä ja perustivat WhatsApp-ryhmän, jonne he päivittivät tuoreimmat kuulumiset ukkelin tilasta. Oli suuri helpotus, kun tiesin ukkelin olevan hyvissä käsissä, kun en voinut olla itse paikalla. Perhettäkin saatiin paikalle jo samana iltana, kun ukkelin veli ja siskon mies lensivät New Yorkista Medellíniin.

Koska ukkelin vierellä oli niin paljon muita läheisiä, ja ukkelin tilassa tapahtui koko ajan parannusta, päätin lopulta suunnata Kolumbian sijasta Itä-Suomeen. Oli raastavaa puntaroida, missä minua tarvittaisiin enemmän, Medellínissä vai vanhemmillani. Lopuksi järkeilin, että minusta ei olisi ukkelin sängyn vieressä juurikaan hyötyä, mutta muuttopuuhissa minusta olisi paljonkin apua. Vuosikymmenen paskimman vaimon palkinnon voi siis ojentaa minulle.

Muuttopuuhat jatkuivat, ja ukkelin kuntokin kohentui onneksi koko ajan. Voi sitä riemua, kun sain jutella ukkelin kanssa puhelimessa ensimmäisen kerran. Tervehtymisen askelet olivat kuitenkin pieniä ja varovaisia. Kävely ei onnistunut vielä tuettunakaan, sillä ukkelia alkoi huimata, ja oli mentävä takaisin pitkälleen. Istuminen kuitenkin onnistui jo, ja pian ukkeli jaksoi istuskella nojatuolissa useamman tunnin.

Jouluviikolla oli tapahtunut muutakin ikävää, sillä ukkelin passi oli kadonnut. Ukkeli oli lähettänyt passinsa Bogotaan bisnesviisumin uusimista varten, ja passi oli löytänyt tiensä hyvin perille.  Paluumatkalla oli tapahtunut kuitenkin jotain kummallista, sillä ukkeli sai passinsa sijaan paketillisen outoja nesteputkiloita.

Tapaus oli harmillinen siinäkin mielessä, että ukkelin oli ollut tarkoitus matkustaa joulukuun 28. päivänä kollegansa kanssa muutamaksi päiväksi jonnekin, ehkä Cartagenaan tai Santa Martaan. Ukkeli odotti vain sitä, että saisi passinsa, jotta hän pääsisi lähtemään sen jälkeen. Passia ei kuitenkaan löytynyt mistään, vaikka ukkeli ja kollegat kuinka tekivät selvitystyötä.

Jälkeenpäin järkytyin, kun tajusin, että jos ukkelin passi ei olisi kadonnut, ukkeli olisi ollut aivoverenvuodon alkaessa jossakin Pohjois-Kolumbiassa tai pahimmassa tapauksessa lennolla. Kuinka nopeasti lentokoneesta pääsee hoitoon? Ukkeli itse puolestaan mietti, että jos hän olisi ollut vuodon sattuessa Boliviassa, hän olisi nyt todennäköisesti kuollut. Kolumbialaiset sairaalat kun ovat niin huippuluokkaisia, että bolivialaisista sairaaloista ei voi edes puhua samana päivänä.

Tammikuun kahdeksas päivä saapui lopulta, ja uskomatonta mutta totta, kaikki oli valmiina ja pakattuna puoli tuntia ennen muuttomiesten saapumista. Iskä ja äiti lähtivät ajelemaan kohti Savonlinnaa (sisko oli löytänyt heille kivan rivitalokolmion Savonlinnasta), ja minä jäin odottelemaan muuttomiehiä. Muuttomiehet olivat aivan käsittämättömän tehokkaita, ja kaikki tavarat oli lastattu kuorma-autoon tunnissa ja vartissa. Kun muuttoauto lähti pihasta ja jäin yksin tyhjään taloon, olo oli äärettömän huojentunut ja epäuskoinenkin: Onko talo tosiaankin tyhjä? Eikö ihan varmasti tarvitse enää pakata mitään? Kuinka ihmeessä saimme tämän aikaiseksi?

En tuntenut minkäänlaista haikeutta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran. Edeltävät viikot olivat kai olleet niin rankkoja ja vanhempien elo talossa jo niin pitkään hankalaa, että tunsin vain helpotusta, kun lähdin pihasta viimeisen kerran.

Rantasaunan seinät ovat kuulleet monenlaisia juttuja.

Ja tällä veneellä oli tullut soudettua monet lenkit.

Heippa.

Nalle ja Enska pakenivat muuttotohinoita uuden asunnon hyllylle.

Se kyllä hieman huolestuttaa, miten iskä tottuu täysin uuteen paikkaan ja elinympäristöön. Löytääkö hän kotiin, jos lähtee yksinään jonnekin? 

En ehtinyt jäädä auttelemaan enää tavaroiden purkamisessa, sillä lähdin ajelemaan samana iltapäivänä takaisin Espooseen. Lento Kolumbiaan lähtisi perjantaiaamuna, joten aika oli taas vähän kortilla.

Kuunlasku pilvien yllä.

Erikoinen valoilmiö.

Olin perillä Medellínissä paikallista aikaa perjantai-iltana ja treffasin asunnollamme siskon miehen, joka oli vielä täällä ja joka oli majoittautunut meille. Lähdimme tänä aamuna yhdessä katsomaan ukkelia sairaalaan, ja vietimmekin sairaalassa koko päivän. Päivä oli merkittävä siinäkin mielessä, että ukkeli siirrettiin tänään teho-osastolta normaalille osastolle, joten toipumistahti näyttää oikein hyvältä. Istuskelen nytkin tässä ukkelin huoneen sohvalla, sillä meinaan olla sairaalassa yötä. Siskon mies tulee sitten aamulla vuorostaan ukkelin seuraksi.

Elämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa varmasti aika paljon, mutta en vielä tiedä, mihin suuntaan. Suuret kiitokset kaikille lukijoille yhteisistä vuosista ja kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle. 😘