Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


tiistai 27. tammikuuta 2015

Kun Muhammed vuorelle kiipesi

Joku ehkä muistaakin, kun kesällä kirjoittelin pahasti tulehtuneesta viisaudenhampaastani ja siitä, että en hammaslääkäripelkoni takia ole uskaltanut poistattaa viisaudenhampaitani, vaikka niistä on ollut jatkuvasti vaivaa jo useamman vuoden ajan. Minun piti kesän jälkeen mennä poistattamaan hampaani, mutta tämmöiset asiat vaativat hieman miettimistä. Syksyllä ei muka ollut aikaa mennä hammaslääkäriin, mutta sitten joulukuussa vihdoin päätin, että oli korkea aika tehdä asialle jotain.

Sain ajan espoolaiseen hammashoitolaan, jossa en ollut ennen käynyt, ja jouduin vähän etsiskelemään paikkaa. Perille saavuttuani kummastelin, kun rakennus näytti ihan pimeältä. Olinkohan tullut väärään paikkaan? Oven avattuani totesin, että kyllä paikka hammashoitola taisi olla. Aulassa minut kohtasi kummallinen näky: kaksi hoitajaa polki pimeässä aulassa kuntopyörää. Mikäs paikka se tämmöinen on, jossa hoitajat kuntoilevat keskellä päivää pimeässä?

Asia selvisi pian. Hammashoitolassa oli sähkökatkos, joka oli kestänyt jo tunnin verran. Potilaita ei voinut ottaa vastaan, kun ei ollut tietoa siitä, milloin sähkökatkos päättyisi. Ei voinut olla todellista. Sen kerran kun minä sain vihdoinkin mennyksi hammaslääkärille, niin sitten ei koko hammashoitolassa ollut sähköjä! Hoitajat opastivat minut hammaslääkärille, joka istui pimeässä odotushuoneessa. Juttelin hammaslääkärin kanssa tilanteestani, ja hammaslääkäri oli oikein ymmärtäväinen. Hän kyseli, olinko käynyt jo röntgenissä, ja kun vastasin kieltävästi, hän neuvoi minua menemään seuraavana päivänä röntgeniin ja soittamaan sen jälkeen Kilon hammashoitolan päivystykseen, jotta hampaani saataisiin pikaisesti hoidettua. Lupasin tehdä niin.

Meni puolisen tuntia, ja hammaslääkäri soitti perääni. Hän kertoi, että sähköt olivat tulleet ja että hän oli löytänyt koneelta röntgenkuvani, jotka oli otettu vuonna 2012. Viisaudenhampaiden poistoa oli taidettu suunnitella jo silloin? En edes muistanut käyneeni röntgenissä, mutta pakkohan minun oli lääkäriä uskoa. (Jälkeenpäin muistelin, että olin saattanut röntgenissä käydäkin. Mutta kuka tuommoisia asioita enää vuosien päästä muistaa?) Järkeilin itsekseni, että enpä soitakaan sinne Kilon päivystykseen, kun eihän tämä nyt kovin akuutti asia ole, jos kerran röntgenkuvatkin on otettu jo vuonna 2012. Ehtisihän sitä myöhemminkin. Oli joulukin tulossa, enkä halunnut viettää jouluani hampaanpoiston jälkitiloista kärsien.

Viime viikolla sain yllättävän tarmonpuuskan ja varasin taas ajan hammaslääkärille. Hammashoitola oli eri kuin edellisellä kerralla, joten hammaslääkärikään ei ollut se sama, empaattisen oloinen nainen. Tämän uuden hammaslääkärin nimeä kysyessäni järkytyin: lääkäri oli mies! Minulla on huonoja kokemuksia mieslääkäreistä ja heidän empatiakyvystään (tai lähinnä sen puutteesta), ja aloin jännittää hammaslääkärille menoa välittömästi. Päätin kuitenkin mennä katsomaan, millainen lääkäri olisi: jos siellä olisi vastassa joku mutteriturpa, sanoisin, että en halua tulla sinun hoitoosi, vaan menen toiselle lääkärille.

Aloin hermoilla hammaslääkärille menoa heti aamusta, mutta sain pidettyä hermoni jotenkin kurissa sen tiedon voimalla, että eihän minun hampailleni tällä kerralla kuitenkaan vielä mitään tehtäisi. Nyt katsottaisiin vain niitä röntgenkuvia ja päätettäisiin päivästä, jolloin hampaita alettaisiin irrottaa. En syönyt edes lounasta, kun ajattelin, että syön sen sitten hammaslääkäriltä tultuani.

Hammaslääkäri oli nuori mies, joka ei kyllä mitenkään empatiaa huokunut. Sen verran asiallisen oloinen kaveri hän kuitenkin oli, että en ihan heti ovelta kääntynyt, vaan kerroin hänelle ongelmani. Lääkäri kyseli, mikä minua hampaiden poistossa pelotti (kipu ja se, että saisin siinä tuolissa jonkinlaisen paniikkikohtauksen ja ryntäisin kesken toimenpiteen ulos), minkä jälkeen lääkäri kertoi, että kipu saataisiin pysymään pois puudutusaineella ja että puudutusainetta voisi laittaa tarvittaessa lisääkin. Taukoakin voitaisiin pitää, jos alkaisi liiaksi ahdistaa. Että miten olisi, poistettaisiinko tällä kertaa vaikkapa yksi ylähammas?

Kun tajusin, että nyt oli tosi kyseessä, rupesin vapisemaan, eikä itku ollut kaukana. Sanoin, että mieluummin kävelisin ovesta ulos, mihin lääkäri vastasi, että voisin tehdä senkin. "Ei me sinua täällä väkisin pidetä." Olin kahden vaiheilla: joskus tämä oli pakko tehdä, mutta minusta tuntui, etten mitenkään pystynyt. En nyt enkä koskaan.

En tiedä, kuinka pitkään vaihtoehtojani puntaroin, enkä tiedä, mikä sai minut lopulta suostumaan, mutta lopulta nyökkäsin: antakaa mennä. Pyysin lääkäriä kuitenkin selittämään koko ajan, mitä hän kunakin hetkenä tekisi, vaikka en ollut aivan varma, oliko se hyvä idea. Halusinko todellakin tietää, milloin lääkäri alkaisi irrottaa hammasta? Sitten minua alkoi itkettää.

Puudutuspiikki tuntui hieman ikävältä, muttei varsinaisesti sattunut. Puudutuspiikin jälkeen sain särkylääkkeen ja jotain purskuteltavaa nestettä. Piti istuskella hetki pystyasennossa, ja lääkäri yritti kysyä minulta jotakin, mutta en pystynyt vastaamaan. Sanat eivät vain tulleet.

Itse toimitus oli loppujen lopuksi yllättävän nopeasti ohi. En tuntenut minkäänlaista kipua, enkä voinut uskoa, kun lääkäri sanoi, että hammas oli irti. Olin tärissyt koko toimituksen ajan kuin horkassa, ja kun nousin ylös tuolilta, paidanselkämykseni tarttui selkääni kiinni, kun olin hikoillut sen läpimäräksi. Olin jotenkin typertynyt, enkä pystynyt sisäistämään lääkärin antamia hoito-ohjeita. Miten niin en saisi syödä ja juoda vähään aikaan - mitenkäs se minun lounaani? Pitikö minun todellakin pitää tätä tuppoa suussa, vaikka olin ajatellut ajavani hammaslääkäriltä suoraan autokorjaamolle (polttimoiden vaihtoon), kun oli kerrankin iltapäivällä aikaa? Onneksi sain ohjeet myös kirjallisina, ja siellä korjaamon odotushuoneessa niitä olikin sitten hyvää aikaa lueskella.

Halusin kertoa kokemuksestani siinä toivossa, että joku toinen hammaslääkäripelkoinen voisi saada tästä edes vähän toivoa. Vaikka viisaudenhampaiden poisto pelottaisi kuinka hirveästi, niin kokemuksesta voi selvitä, ja kokemus voi jopa yllättää myönteisesti. Jos olisin tämän tiennyt, olisin käynyt otattamassa hampaani jo paljon aikaisemmin. (Moni tuossa aiemmassa postauksessa kertoikin samansuuntaisista kokemuksistaan, mutta eihän tämmöinen jääräpää usko, ennen kuin itse näkee.) Paraneminenkin on ollut ihmeen nopeaa, eikä särkyä ole juurikaan ollut. Alahampaan poisto on vuorossa helmikuun lopussa, ja siihen onkin varattu tunnin aika, koska alahampaiden poistoon menee kuulemma paljon kauemmin kuin ylähampaiden. Toimenpide ei kuitenkaan pelota, ainakaan yhtä paljon kuin tämä ensimmäinen kerta, koska tiedän, että puudutusainetta voi laittaa lisää, jos alkaa sattua. Myöhemmin pitäisi käydä otattamassa vielä yksi hammas, ja sitten olen päässyt hammastulehduksista toivottavasti eroon.

Nyt voisin sanoa, että on melkoinen voittajafiilis - ainakin tällä hammaslääkäriosastolla, jos ei elämässä muuten. En voi uskoa, että olen kohdannut yhden pahimmista peloistani, ja vielä selvinnyt siitä!

Joskus elämä yllättää iloisesti. ♥

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Mitä äiti tahtoo, äiti saa

Tutkiskelin tässä yhtenä päivänä kameraani ja huomasin, että aparaatilla on mahdollista ottaa myös mustavalkoisia kuvia. Koska olin nähnyt monissa blogeissa hienoja mustavalkokuvia, päätin itsekin kokeilla mustavalkokuvien ottamista. Eilinen päivä oli muutenkin niin valoton ja väritön, että arvelin, että valokuvien mustavalkoisuus tuskin muuttaisi maisemia mitenkään dramaattisesti. Lueskelin myöhemmin (vasta kuvaamisen jälkeen tietenkin) vinkkejä mustavalkokuvaamiseen ja yksi vinkeistä olikin se, että valottomat päivät, jotka tavallisesti lannistavat valokuvaajan, ovat itse asiassa parhaita mustavalkokuvaukseen, kun kontrastierot ovat pienet. Että jos valokuvaaminen ei tällaisina pimeinä päivinä muuten inspiroi, niin kokeilkaapa vaihteeksi mustavalkokuvaamista!




Aika pian huomasin, että mustavalkokuvien ottaminen on itse asiassa aika vaikeaa. Mustavalkokuvia ottaessa pitää ajatella jotenkin ihan eri tavoin kuin värikuvia ottaessa. Yksityiskohtia tulee tutkiskella vaikkapa muotoina ja värejä harmaan eri sävyinä.




Totesin, että minulla on tässä(kin) asiassa vielä paljon oppimista, ja jos totta puhutaan, niin en mitenkään innostunut mustavalkokuvaamisesta. Maailma näyttää jotenkin niin ahdistavalta ilman värejä, tai sitten en vain osaa nähdä mustavalkoisen kauneutta.

Mutta värittömänä ja valottomana päivänä on kyllä melkein sama, ottaako kuvan mustavalkoisena vai värillisenä. Tässä vertailun vuoksi mustavalkoinen ja värillinen kuva samasta paikasta.





Ette ikinä arvaa, kuka tässä räplää kännykkäänsä.

Mutta tunnistatteko mistä tämä seuraava kuva on?



No, sehän on Verkkokaupan näköalatasanteelta. Ja mitä me olemme Verkkokaupassa tehneet?

  • Viiden pisteen vihje: Näiden laitteiden määrä on vähentynyt Suomessa 2000-luvun alusta lähtien. Vuonna 2001 96 % kotitalouksista omisti tämän laitteen; vuonna 2011 enää 88 %.
  • Kolmen pisteen vihje: Tämä laite tuli Suomeen 50-luvulla.
  • Yhden pisteen vihje: Meidän edellinen tämmöinen painoi 60 kiloa. 

Oikea vastaus: ostimme telkkarin.

Julistan siis televisiottoman aikakauden päättyneeksi. Yllättävän pitkään sitä kestikin - 4 kuukautta ja kaksi viikkoa. Televisioton aikakausi ei ehkä olisi päättynyt vieläkään, ellei äiti olisi pohtinut hieman pidempää visiittiä meille. Äiti pärjää kyllä muutaman päivän ilman telkkaria, mutta pidempi aika tekee tiukkaa, kun lempisarjat menevät sivu suun.

Jos ihan totta puhutaan, niin kyllä minäkin olin telkkarin perään haikaillut. Suurin osa ohjelmista näkyy toki netistä, ja harvoinhan minä Suomen telkkarikanavia katselin silloinkaan, kun meillä vielä telkkari oli, eli siinä mielessä on ihan sama, onko meillä telkkaria vai ei. Se mikä minua nettikatselussa ärsyttää, on se, että se on aina niin tavoitteellista. Pitää tietää etukäteen, mitä haluaa katsoa ja sitten seurata sitä tiettyä ohjelmaa. Olisi ihana joskus vain lösähtää sohvalle, räplätä kaukosäädintä ja tutkailla, sattuisiko telkkarista tulemaan jotain mielenkiintoista. Jos vaikka löytyisi jokin kiva ohjelma ihan sattumalta. Ihmettelen, mistä tällainenkin mieliteko kanavasurffausta kohtaan on ilmaantunut, kun en aiemmin kanavasurffausta juuri koskaan harrastanut. Katsoin telkkaria vain silloin, kun sieltä tuli jotain minua kiinnostavaa. Avasin telkkarin, kun minulla oli aikomus katsoa sieltä jotain, ja suljin sen, kun ohjelma oli loppunut. Nyt olin kuitenkin saanut päähäni, että kanavasurffaus oli mielenkiintoisin asia maailmassa.

Eilen aamulla rupesin tutkiskelemaan, mitä halvimmat telkkarit maksaisivat. Ukkeli huomasi avonaiset Gigantin sivut ohi kulkiessaan ja kysyi, mitä varten minä telkkareita katselin. Ei me mitään telkkaria osteta, ukkeli totesi. "Itsehän sinä sanoit, että et telkkaria tarvitse." Myönsin, että näin olin tosiaankin sanonut ja että en edelleenkään telkkaria tarvinnut. "Mutta kun äiti tarvitsee. Äiti ei tule meille kylään, jos meillä ei ole telkkaria."

Ukkeli meni Verkkokaupan sivuille, eikä mennyt puolta tuntia, kun telkkari oli ostettu. Tarvitsi enää vain noutaa telkkari liikkeestä. Smiley Jos on vanhemmistani kyse, niin ukkelihan hakee vaikka kuun taivaalta. Ehkä tätä pitäisi hyödyntää jollakin tavalla? Hahmottelinkin jo mielessäni seuraavia siirtoja: Äiti haluaa meille uuden sohvan, kun tuo nykyinen on niin epämukava istua. Äiti haluaa meille uuden mikron, kun tuota vanhaa on niin vaikea käyttää. Iskä haluaa meille uuden kuntopyörän ja oikeastaan kuntosalilaitteetkin...

Kyllä elämä on nykyään ihmeellistä.

Värikkäämpää alkavaa viikkoa!

tiistai 20. tammikuuta 2015

Vanha koira villiintyy

Arkeen on palattu, niin että romahdus vain kävi. Samalla olen havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että arkeen kuuluu semmoinenkin juttu kuin ruoanlaitto, kun ei ruoka itsestäänkään näytä pöytään ilmaantuvan. (Yksi parhaista jutuista lomalla on se, että saa istua aina valmiiseen pöytään. En ikinä ottaisi sellaista majoitusta, johon kuuluu keittomahdollisuus, koska silloin olisi vaarana, että saattaisin joutua lomallakin kokkailemaan. Saatiinpa loma tungettua jollain keinolla vielä tähänkin postaukseen.)

Asiassa on vain yksi ongelma. Mielikuvituksettomuus. En meinaa keksiä millään, mitä ruokaa laittaisin. (On asiassa vielä toinenkin ongelma, laiskuus, mutta sen kanssa olen oppinut elämään, kun on ollut pakko.) Niinpä pöydässä pyörivät päivästä toiseen samat pöperöt, kun kiireessä (ja nälässä) tulee turvauduttua helposti vanhoihin ja hyviksi havaittuihin ohjeisiin. Uusia reseptejäkään en löydä, kun en oikein osaa niitä etsiä. Olen jämähtänyt samoille reseptisivuille, joiden ohjeet olen kelannut läpi moneen kertaan tai jotka eivät enää oikein inspiroi.

Kertokaa siis, kiltit ihmiset, onko teillä joitain vakkarisivustoja, joista löydätte kivoja ruokaohjeita arkeen? Mistä saatte ideoita päivittäiseen ruoanlaittoon? Itse olen käyttänyt lähinnä Yhteishyvän, BBC Foodin ja Good Food Channelin sivuja, vaikka totuuden nimessä on sanottava, etten ole käynyt noilla kahdella viimeksi mainitulla pitkään, pitkään aikaan. Ne eivät vain jotenkin houkuttele. Olenkin tainnut viime aikoina laittaa enimmäkseen omia perinteisiä intialaisia ruokia, joihin olen nyt kuitenkin niin kyllästynyt, etten pysty sanoin kuvailemaan.

Ruokablogeja olen vähän huono lukemaan, mutta ruokablogeistakin saa vinkata, jos jonkin hyväksi havaitun tietää. Keittokirjojakaan harvemmin lueskelen, kun huomasin noudattavani keittokirjojen kanssa aina samaa kaavaa, "lainaa kirja kirjastosta - uusi sitä niin monta kertaa kuin sitä saa uusia - palauta kirja avaamattomana kirjastoon". Mutta kyllä hyvistä keittokirjoistakin saa vinkata, eli siis ihan kaikki vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita! Tämän nykymenon on ihan oikeasti pakko loppua, koska ajatus, että söisimme näitä samoja pöperöitä lopun elämäämme, tuntuu aika kaamealta. (Minä ja ukkeli olemme siis ihan kaikkiruokaisia, ja kokkikin olisi kokeilunhaluinen, jos vain saisi inspiraatiota jostain.)

Jos ruokatilanteestamme pitäisi jotain positiivista löytää, niin ainakaan meillä ei ole asiat vielä yhtä huonosti kuin kunnon kansalaisella kirjassa Ontuen helvettiin eli kunnon kansalaisten jumalaton elämä ja sen diskursiiviset käytännöt:

"Suomalainen ruokavalio sisältää runsaasti vehnäjauhoja, transrasvoja, kahvia, alkoholia ja lisäaineita. Pöytään katetaan mikroaaltouunissa kuumennettu, upporasvassa paistettu, kuivattu, pakastettu, maapallon kolme kertaa kiertänyt ja viisi vuotta varastoitu suolasta ja jauhonparanteista leivottu lisäaineklimppi, joka on elintarvikevärjätty oikean ruuan näköiseksi."

Tuo kirja oli minulla lomalukemisena, kun eihän lomalla voi lukea mitään korkeakirjallisuutta, vaan lomalla pitää lukea semmoisia kirjoja kuin tuo edellä mainittu Ontuen helvettiin, Elämä järjestykseen ilman rahtuakaan itsekuria ja Pessimisti ei pety eli miksi elämässä ei aina kannata odottaa liikoja. Paitsi että minä en ehtinyt lukea yhtään mitään. Mutta tulipahan kuitenkin vähän ulkoilutettua kyseisiä kirjoja. 

Viime viikolla ostin Prismasta karjalanpaistilihoja, kun päätin tehdä taas yhtä vakkari-intialaista. (Olen näköjään joskus postannutkin kyseisestä reseptistä. Enpä muistanut, että olen ollut joskus ruokabloggarikin. Ei kyllä tämän perusteella uskoisi.) Ostokset maksettuani rupesin ihmettelemään, kun ostokseni olivat maksaneet 27 euroa, vaikka en ollut ostanut juuri mitään. Kaivoin kuitin lompakosta uudestaan esille ja huomasin, että kassa oli veloittanut karjalanpaistilihat kahteen kertaan. Olisin siis maksanut melkein kuusi euroa ylimääräistä, jos en olisi ollut hereillä! Eikä kassa edes pyydellyt anteeksi virhettään. Eilen taas huomasin, että minulta oli veloitettu muovipussi kahteen kertaan (siinä samaisessa Prismassa taas). Tällä tavallako ne kuuluisat hinnanalennukset rahoitetaan?

Eihän tuo muovipussin 18 senttiä iso menetys ollut, mutta vähän rupesi hirvittämään, kun aloin miettiä, että mitä kaikkea minulta on aiemmin mahdollisesti veloitettu kahteen kertaan. Minulla ei ole nimittäin koskaan ollut tapana tutkia kuitteja, vaikka ne aina kassalta mukaan otankin. (Tarkistatteko te aina ostoskuittinne?) Tuntuu niin typerältä jäädä kassalle nuuskimaan kuittia, kun tulee sellainen olo kuin epäilisin kassaa epärehelliseksi tai epäpäteväksi. Mutta nyt on ruvettava tarkemmaksi, kun viikon sisällä on käynyt jo kahdesti samalla lailla.

Kai tässä on taas ruvettava jotain ruokaa kehittelemään. Alkaa se Amerikan munakaskin kuulostaa taas hyvin houkuttelevalta.
Smiley

lauantai 17. tammikuuta 2015

The End

Alan olla kurkkua myöten täynnä näitä Amerikka-juttuja, enkä jaksaisi tätä aihetta enää yhtään. Tämä yksi juttu on kuitenkin vielä pakko pusertaa, että homma on varmasti purkissa. Pitkään on yhdestä vaivaisesta matkasta juttua riittänytkin! Tällä hetkellä tuntuu, että on kiva päästä taas kirjoittelemaan jostain muustakin, mutta voihan siinä käydä niinkin, että mitään muuta kirjoitettavaa ei olekaan.

Meinasin ensin vähän kirjoitella siitä, millaisia havaintoja Amerikasta yleisesti ottaen tein ja millaisia ajatuksia maa herätti. Sitten ajattelin laitella muutamia kuvia Santa Monicasta, koska pitäähän nekin kuvat jonnekin tunkea. Tarkoitus oli myös kirjoittaa muutama sananen matkaopaskirjoista - sellaisista, joista itse tykkään ja joita suosin - mutta ehkä jätän sen johonkin toiseen kertaan, kun tälle postaukselle tulee pituutta ihan tarpeeksi jo muutenkin.

(Toivottavasti en ole ärsyttänyt ketään sillä, että kutsun USA:ta Amerikaksi. Tiedän kyllä, että Amerikka on paljon muutakin kuin USA, mutta en vain kerta kaikkiaan osaa puhua USA:sta tai Yhdysvalloista.) 

Kaiken pitää näemmä olla Amerikassa isoa, ja valinnanmahdollisuuksia pitää olla paljon. Hirveä paikka sellaiselle, jolla on vaikeuksia tehdä valintoja. Smiley

Burger Kingin juoma-automaatin valikko.



Kuinkas monta juomavaihtoehtoa meillä suomalaisissa hampurilaispaikoissa olikaan? Oliko niitä peräti viisi tai kuusi? Burger Kingeissä on valinnanmahdollisuutta hieman enemmän, eikä tässä vielä kaikki: jos haluaa esimerkiksi Coca-Colaa ja painaa vastaavaa näppäintä, ruudulle lävähtää uusi valikko, josta saa valita viiden tai kuuden eri makuisen Coca-Colan väliltä. Miten olisi esimerkiksi vaniljan, kirsikan tai vadelman makuinen Coca-Cola?

Kun ensimmäisen kerran lähdin hakemaan huoltoasemalta "yhtä tavallista kahvia", koin pienimuotoisen järkytyksen. Ison huoltoaseman yksi koko seinä oli täynnä erilaisia kahvi- ja limuautomaatteja. Kahvikupitkin olivat isoja - sellaisia hampparipaikkojen limumukien kokoisia - ja jos vielä kahvin onnistuikin valitsemaan, epätoivo iski viimeistään siinä vaiheessa, kun tuli aika laittaa kahviin maitoa.

Mitä haluaisit kahvisi joukkoon? Tarjolla olisi makushotteja, erilaisia sokereita, kalorittomia makeutusaineita ja erimakuisia kermoja ainakin kuutta lajia.




Etsin ensin epätoivoisesti tavallista maitoa, mutta sitten päässäni naksahti. Tuli kokeiltua semmoinenkin makuyhdistelmä kuin hasselpähkinä-vanilja-amaretto-irish cream. Niin, ja olihan siellä joukossa sitä kahviakin.

Ei jäänyt epäilystäkään, etteivätkö amerikkalaiset rakastaisi kahviaan. Starbucks on melkein joka kadunkulmassa, ja muita kahviloita kuin Starbuckseja saa etsimällä etsiä. En ole koskaan ollut mikään Starbucks-fani, enkä tälläkään matkalla sellaiseksi tullut. Päinvastoin. (Terveisiä vain sille jäiselle munavoileivälle, joka sai hampaani vihlomaan.)

Hotellihuoneiden kahvinkeittimetkin suolsivat starbucksia.

Aamiaisen ystävälle Amerikka on Iso Pettymys. Rakastan hotellien aamiaispöytiä, ja kyllä otti päähän, kun tajusin, että on ihan turha odottaa notkuvia buffetpöytiä, kuten jossakin muualla päin maailmaa. Aamiainen ei myöskään tavallisesti sisältynyt huoneen hintaan, ainakaan meillä. Määrittelisin amerikkalaisen aamiaisen kahdella sanalla: makea ja/tai rasvainen. Viinereitä, muffinsseja, croissanteja, french toasteja, pannareita, pekonia, paistettua perunaa, munaa ja makkaraa. Kaikkein omituisinta minusta oli se, että pöydässä ei ollut koskaan minkäänlaista leipää! (Paahtoleipää sai, jos sitä erikseen pyysi.) Söimme lomamme aikana niin paljon kananmunaa, että nyt sitä ei tarvitse ainakaan vuoteen syödä.

Sieltä se lätty tulee. Automaatista.

Amerikkalaiset tykkäävät ilmiselvästikin ajella isoilla autoilla, sillä pieniä autoja näkyi liikenteessä oikeastaan aika vähän. Matkailuautot olivat usein järkyttävän pitkiä, kuin busseja. Ja kun kerran amerikkalaiset lähtevät liikenteeseen, niin pitäähän sitä ottaa toinenkin auto mukaan. 




Matkailuautolla vedettiin siis henkilöautoa. (Nämä matkailuautot olivat sieltä lyhyemmästä päästä.)


Oman teoriani mukaan pienempi auto on city-auto, jolla ajellaan sillä aikaa, kun matkailuauto on jollakin leirintäalueella parkissa. Henkilöautolla kun on tunnetusti vähän näppärämpi liikkua kaupungeissa kuin linja-auton kokoisella matkailuautolla. Herätkää, Suomen karavaanarit, ja ottakaa mallia Amerikan pojista! Eikö olisi paljon kivempi, jos mukana kulkisi henkilöauto, eikä esimerkiksi polkupyörä, jota joutuu vielä kaiken lisäksi itse polkemaankin?

Toisaalta en ihmettelekään, että amerikkalaiset autoilevat niin paljon: bensa on nimittäin aivan järkyttävän halpaa. Hinta vaihteli jonkin verran sekä paikkakunnittain että huoltoasemittain. San Franciscossa bensan hinta oli keskimäärin 2.7 dollaria/gallona (n. 0.61 e/litra); kun taas Phoenixissa bensa oli lähes dollarin halvempaa, noin 1.95 dollaria/gallona (n. 0.44 e/litra). Vaikkei meillä Suomessakaan bensa nykyään kalleimmillaan ole, niin ovathan nuo hinnat aika naurettavia. Mietinkin, että enkö mitenkään saisi tuotua paria kanisterillista bensaa tuliaisiksi. Olisihan bensa paljon käytännöllisempi tuliainen kuin San Francisco -tekstillä varustettu tuhkakuppi.



Minulle oli jäänyt vuoden 1999 New Yorkin -matkalta semmoinen muisto, että amerikkalaiset ovat ärsyttävän sosiaalisia, yliystävällisiä ja ylipirteitä. Muistan ahdistuneeni kaupoissa, kun myyjä huuteli jo ovelta, että hello, mitä sinulle kuuluu tänään. Minä ajattelin, että paskaako se sinua kiinnostaa; kunhan yrität saada tavaroitasi kaupaksi. Sitten joko mörötin tai vaihdoin kauppaa. Tämän takia pelkäsin vähän amerikkalaisten kohtaamista (menisikö taas hermo?), vaikka toisaalta olin itse muuttunut aika paljon viidessätoista vuodessa, joten ehkä tällä kertaa ei ahdistaisi niin paljon. 

Olin oikeassa ja väärässä. Oli tilanteita ja tilanteita. Joinakin kertoina - esimerkiksi hississä matkalla Coit Towerin näköalakerrokseen - tuli mieleen, että voisihan sitä itsekin joskus jutella ihmisten kanssa, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Ihan vain huvikseen. Sitten taas joskus, kuten kaupan kassalla Phoenixissa, iski melkein epätoivo: voisinpa kadota savuna ilmaan.

Phoenixissa kävi paikallisessa hypermarketissa nimittäin niin, että kassa kysyi minulta, oliko minulla jotain kanta-asiakas-/jäsenkorttia. Kun sanoin, että ei ole, koska olen täällä vain käymässä, kassa kysyi ne tavalliset: miten kauan olin täällä, miten olin viihtynyt, mistä päin olen. Kun kerroin olevani Suomesta, kassa innostui: hänen äidillään on suomalainen sukunimi ja isoäidillä myös! Kassa kertoi nimen mutta sanoi sen niin amerikkalaisittain lausuttuna, että minulla ei ollut hajuakaan, mikä nimi mahtoi olla kyseessä. Pyysin kassaa toistamaan nimen, pariinkin otteeseen, mutta en siltikään ymmärtänyt. Myötäilin kuitenkin, että aijaa, ihan kiva nimi; tiedänhän minä sen. Mutta käry kävi. Kassa nimittäin halusi tietää, miten nimi kirjoitetaan: voisinko tavata sen? Yritin vetää hatusta jotain, mitä olin kuvitellut kuulleeni, mutta kassa näytti hieman epäilevältä. Minä yritin näyttää vakuuttavalta: kyllä nimi kirjoitetaan niin! Kassa ilmeisesti uskoi, koska jatkoi muistelemista: äidin kissallakin oli jokin suomalainen nimi, mutta en nyt millään muista, mikä se oli. Mikä ihme sen kissan nimi oikein oli...

Myöhemmin juttelimme amerikkalaisten sosiaalisuudesta, ja ukkelin siskontyttö kertoi, että hänellä on sellainen kokemus, että länsirannikolla ihmiset ovat paljon sosiaalisempia ja rennompia kuin itärannikolla. Länsirannikolla (siis esimerkiksi Kaliforniassa) ihmiset tykkäävät jutustella ihmisten kanssa ihan vain jutustelun vuoksi: heistä on kivaa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Itärannikolla taas ihmiset ovat kireämpiä ja kiireisempiä. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, ja jos pitää, mistä ero mahtaa johtua. Erilaisista elämäntyyleistä?

Tippien antaminen hämäsi minua aluksi, enkä ole muutenkaan koskaan pitänyt tippien antamisesta, mikä johtuu luultavasti siitä, että en oikein tiedä, minkä verran tippiä kulloinkin pitäisi antaa, ilman että vaikuttaisi saidalta/typerältä. Amerikassa tippien antaminen on lähes pakollista, ja sellaista, joka ei tippiä jätä, pidetään kuulemma todella törppönä. Palkatkin on kuulemma laskettu niin, että työntekijöiden oletetaan saavan tippiä.

Sitten sinne Santa Monicaan.

Santa Monica on Los Angelesin kyljessä oleva rantakaupunki, joka on kuuluisa rantabulevardistaan ja rannastaan. Siellä asuu paljon julkkiksia ja silmäätekeviä.












Minulle tuli Santa Monican rannalla sellainen olo, että tunnen sen jostakin tv-sarjasta. Ilmeisesti ainakin Melrose Placea on filmattu Santa Monicassa. Varmasti monta muutakin ohjelmaa on kuvattu tuolla, mutta en saanut selville, mitä.

Rannalla, lähellä Santa Monican laituria, silmien eteen avautui näky, jollaista ei hiekkarannalla ihan ensimmäiseksi odottaisi. 


Kyseessä on Arlington West -niminen muistomerkki, joka koostuu yli kuudestatuhannesta rististä. Jokainen risti edustaa yhtä amerikkalaista sotilasta, joka on menettänyt henkensä Irakissa tai Afganistanissa. Muistomerkin tarkoituksena on konkretisoida ihmisille, mitä seuraa siitä, että valtio on tottunut käyttämään sotaa kansainvälisen politiikan välineenä.


Muistomerkki pystytetään joka sunnuntai sekä USA:n itsenäisyyspäivänä heinäkuun neljäntenä, ja pystytys hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Oli ihan sattuma, että osuimme paikalle juuri sunnuntaina ja satuimme näkemään tämän. Muistomerkki oli pysäyttävä ja ajatuksia herättävä, mutta samalla myös jotenkin niin amerikkalainen.

Santa Monican laituri, Santa Monica Pier, oli hyvin eläväinen paikka. 

Tämä seuraava kaveri oli minusta aika taitava Michael Jackson -imitaattori.



Ukkelin mielestä tämä tämmöinen on modernia kerjäämistä, mutta minä en näe mitään pahaa siinä, että joku tulee esittelemään yleisölle taitojaan ja haluaa siitä maksun. Mieluummin minä tuohon purkkiin roposen laitan kuin annan rahaa sille "vanhanaikaiselle kerjäläiselle".

Laiturilla esiintyi myös bändi, Denmantau, jonka musiikki kuulosti niin hyvältä, että ostin tuosta laiturilta heidän levynsäkin. Pojatkin olivat todella sympaattisen oloisia, kun heidän kanssaan muutaman sanan vaihdoimme.


Nyt kun olen tuota levyä kuunnellut (lue: yrittänyt kuunnella), olen todennut, että musiikki ei ole ollenkaan minun makuuni ja että tuli tehtyä turha ostos. Kuinka musiikki kuulostikin niin paljon paremmalta tuossa Santa Monican laiturilla kuin täällä Suomessa? Smiley

Täältä voi kuunnella ja katsella bändin uusimman sinkun, Little Darling. Video on mielestäni perin omalaatuinen, mutta eipähän se ainakaan huku massaan.






Tykkäsin Santa Monicasta kovasti, ja Santa Monica taisi olla sekä minun että ukkelin ja siskontytön suosikkipaikka Los Angelesissa.

Tämän ukon myötä jätämme nyt hyvästit Amerikalle.


Ukko juoksi aidalla, josta oli kymmenien metrien pudotus alas rannalle, ja hänen paidassaan luki Move or die.

Jään miettimään tätä.

tiistai 13. tammikuuta 2015

Toivomuslähteen happy hour

Lomailumme Phoenixissa oli kovin erilaista muuhun matkaan verrattuna, sillä Phoenixissa pääpaino oli lähinnä sukulaisten kanssa oleilulla. Syöminen oli myös tärkeässä roolissa, ja ruoka olikin erinomaista sekä kotona että ulkona. Mikäs siinä oli mukana kulkiessa, kun serkun perhe tunsi paikalliset ravintolat ja kuljetti lempiravintolastaan toiseen.

En ole tottunut intialaispiireissä siihen, että ruoan kanssa nautitaan viiniä tai muuta alkoholia, ja sen takia yllättyinkin siitä, että serkun perheessä näin tehtiin. En meinannut uskoa silmiäni, kun serkku joi viiniä, vaikka hänen äitinsä istui vieressä (serkun äiti oli myös samaan aikaan Phoenixissa käymässä). Yhtä lasillista enempää serkku ei kuulemma pysty juomaan, kun alkoholi alkaa väsyttää häntä niin kamalasti. Minä opastin serkkua: siinä se ongelma onkin, että juot vain sen yhden lasillisen: juomista pitäisi vain jatkaa, niin väsymyskin kaikkoaisi! Mainittakoon tässä yhteydessä, että serkku on lääkäri, ja lääkärille onkin hyvä antaa tämmöisiä neuvoja. 

Eämäni ensimmäinen margarita.



Serkulla oli autotallissa pieni liesi ja paistinpannu, mitä ihmettelin kovasti. Ajattelin, että ehkä liesi ja paistinpannu oli poistettu käytöstä ja siirretty siksi autotalliin. Kysymällä asia selvisi: serkku kertoi kyllästyneensä intialaisen ruoan hajuun niin, että hän oli siirtänyt ruoanlaiton kokonaan autotalliin ja että lieden lisäksi hänellä oli takapihalla iso grilli. Ruoan hajut olivat saaneet serkun voimaan niin pahoin, että hän ei ollut pystynyt lopulta edes nukkumaan yöllä, ja siitä syystä hän oli ruvennut kokkaamaan autotallissa. Serkulla oli aiemmin oma lääkärivastaanotto, eikä se herätä varmasti potilaassakaan erityisen miellyttäviä tuntemuksia, jos lääkäri haisee currylle.

Asuinaluetta Phoenixissa.


Yritin selvittää, miksi kaikki Phoenixin ja monen muunkin kaupungin talot olivat kaikki tuommoisia ruskeasävyisiä, mutta en saanut asiaan ihan sataprosenttisen varmaan vastausta. Asialla saattoi olla jotakin tekemistä lämpötilojen kanssa (tuo väri oli ehkä kesäkuumalla sopivin), mutta toisaalta väri taisi olla ihan laissakin määrätty. Serkun perhe oli esimerkiksi saanut valita talonsa värin kolmesta vaihtoehdosta, ja kaikki vaihtoehdot olivat olleet rusehtavan eri sävyjä.

Koska olimme matkalla joulun aikoihin, minulla oli missio: halusin bongata jouluvaloja tursuavia amerikkalaisia pihoja, kun eivätkös amerikkalaiset ole kuuluisia ylenpalttisista jouluvaloistaan. En kuitenkaan nähnyt mitään niin tajunnanräjäyttävää kuin olin kuvitellut.



Kaikenlaiset puhallettavat barbarat näyttivät olevan aika suosittuja, ja tuokin kuvan joulupukki oli jotenkin surkuhupaisan näköinen, kun se lepatti parvekkeella tuulessa.

Oli minulla Phoenixissakin muutama paikka, jossa olin ajatellut käydä, jos vain sopiva tilaisuus tulisi. Matkalla Phoenixiin olin haaveillut käyväni katsomassa Salton Sean hylättyä lomakylää, mutta olin hyvästellyt ajatuksen viimeistään siinä vaiheessa, kun ukkelin siskontyttö oli ihmetellyt Alcatrazista kertoessani, että "kuka kumma haluaa mennä katsomaan lomallaan vankilaa?" Ajattelin, että enpä taida viitsiä järkyttää tyttöä enempää ja viedä häntä lomakylän raunioita katsomaan. Phoenixissa olisi tehnyt mieli käydä katsomassa hylättyä ravirataa, mutta jätin senkin ajatuksen toteuttamatta, kun eräskin utelias oli saanut siellä peräänsä vartijat ja melkein viidensadan dollarin sakot.

Paljon turvallisempaa oli tutkiskella esimerkiksi kaktuksia Desert Botanical Gardenissa. Siskontyttö on kunnostautunut selfieiden ottamisessa, ja kaktuspuistossakin piti ottaa selfie tai tavan poseerauskuva milloin minkäkin kaktuksen kanssa. Pelkkä poseeraaminen ei tietenkään riittänyt, vaan piti myös saada sellaisia kuvia, joissa tytöllä oli sormi kaktuksen piikillä tai joissa tyttö "halasi" kaktusta.


Serkku sai minutkin ylipuhuttua: mene sinäkin halaamaan kaktusta, niin minä otan kuvan. Minä tein työtä käskettyä. Juuri kun olin asettanut käteni kaktuksen ympärille, pusikosta ilmestyi vartija, joka kielsi meitä koskemasta kasveihin ja poistumasta merkityiltä poluilta.

Selfieistä tuli mieleen, että siskontyttö kertoi, kuinka hän oli kertonut kavereilleen oppineensa minulta, mitä tarkoittaa belfie (= kuva omasta takapuolesta). Kaverit olivat nauraneet katketakseen, kun olivat saaneet kuulla, mitä belfie tarkoitti. Serkun perhekään ei tiennyt belfien merkitystä, joten jouduin selvittämään asian heillekin. Löytyipä kerrankin aihe, jossa minäkin pääsin loistamaan tiedoillani.

Challenger Space Center jäi näkemättä, mutta se ei hirveästi harmittanut, sillä pääsin näkemään nähtävyyksistä sen, jonka näkemistä olin etukäteen kaikkein eniten toivonutkin: Mystery Castlen. Olin matkaopaskirjasta lukenut, että Mystery Castle oli Phoenixin erikoisin nähtävyys: romusta rakennettu linna. Se minun piti ehdottomasti nähdä!

Olisin mennyt katsomaan linnaa mieluiten yksin tai korkeintaan ukkelin kanssa, sillä arvelin, että  linna olisi hieman liian omituinen kohde muille. Eivät he kumminkaan semmoisessa paikassa viihtyisi. Ukkelin lisäksi mukaan olivat kuitenkin lähdössä serkku ja hänen miehensä, enkä minä voinut oikein heitä kieltääkään. Heidän 13-vuotias poikansa ei viitsinyt lähteä mukaan, kun "jos se linna on vaikka pelottava". Sitä paitsi kun talo tyhjeni, poika pääsi pelaamaan taas himoitsemiaan Xbox-pelejä.

Serkku ja mies eivät olleet kuulleetkaan linnasta, vaikka olivat asuneet Phoenixissa lähes kymmenen vuotta. Linna oli kauempana kuin olin kuvitellutkaan, ja kun sitten vihdoin saavuimme kuoppaista tietä linnan pihalle, ensimmäinen ajatukseni oli, että voi hyvänen aika, millaiseen paikkaan olin nämä ihmiset tuonut.


Seuralaiseni näyttivät itsekin vähän epäileviltä mutta lähtivät kuitenkin kävelemään linnaa kohti. Pihalla meitä odotti opas, joka kertoi, että opaskierros alkaisi pian - itsenäisestikin voisimme linnaa tutkia, mutta saisimme käynnistämme enemmän irti, jos kuuntelisimme opastusta. Paikalla oli muitakin linnasta kiinnostuneita, ja kohta meitä olikin koossa semmoinen parin-kolmenkymmenen hengen ryhmä.

Opas aloitti kertomuksensa, ja tempauduin pian tarinaan mukaan ja unohdin miettiä, mitä mieltä muut olivat paikasta, ja viihtyivätkö he vai eivät.

Mary Lou syntyi vuonna 1923 Seattlessa ja vietti varhaislapsuudessaan paljon aikaa isänsä Boyce Gulleyn kanssa meren rannalla. Isällä ja tytöllä oli tapana rakennella hiekkalinnoja, ja tyttöä suretti aina hirveästi, kun vuorovesi vei hiekkalinnat mennessään. Isä lohdutti tyttöä sanomalla, että tämä oli hänen pieni prinsessansa ja että vielä jonakin päivänä hän rakentaisi tytölle niin suuren linnan, että tämä voisi asua siinä.

Kun Mary Lou oli neljävuotias, hänen isänsä sai kuulla sairastavansa tuberkuloosia. Ennuste oli lohduton, sillä hänelle annettiin vain kuusi kuukautta elinaikaa. Gulley ei kertonut sairaudestaan perheelleen, vaan piti asian omana tietonaan. Sen sijaan hän teki jotakin, mikä mursi pienen tyttären sydämen: hän hylkäsi perheensä ja muutti pois kertomatta vaimolleen tai tyttärelleen, minne oli matkalla tai milloin hän palaisi.

Boyce Gulley.

Gulley saapui Phoenixiin, jossa hän alkoi vuonna 1930 rakentaa linnaa, sillä linnanhan hän oli tyttärelleen luvannut. Gulley pelkäsi, ettei ehtisi saada linnaa valmiiksi ennen kuolemaansa, kun elinaikaa oli luvattu niin kovin vähän. Rahaa Gulleylla ei ollut, mutta kekseliäisyyttä hänellä oli sitäkin enemmän: hän rupesi keräilemään ympäristöstä kaikenlaista rojua ja käyttämään sitä linnan rakennusmateriaalina - autojen ja kärryjen osia, ratakiskoja, puhelinpylväitä, vanhoja liitutauluja, käytettyä lasia. Kaiken tämän hän liitti yhteen omatekoisella muurauslaastilla, jonka sideaineena toimi vuohenmaito.


Arizonan kuiva ilmasto teki ihmeitä, ja Gulley eli luvatun kuuden kuukauden sijasta 15 vuotta. Linnakin ehti valmistua, ja kun Gulley tunsi loppunsa lähenevän, hän kirjoitti vaimolleen ja tyttärelleen kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi perheensä hylkäämistä ja selitti lähtöönsä johtaneet syyt. Gulley ei ollut halunnut perheensä saavan tartuntaa, eikä hän ollut myöskään halunnut tyttärensä joutuvan todistamaan isänsä mahdollisesti tuskaista kuolemaa. Gulley kertoi kirjeessä myös, että Mary Louta odotti Phoenixissa linna.




Mary Lou, joka oli jo aikuinen, lähti äitinsä kanssa siltä seisomalta Phoenixiin. Perillä heitä odotti melkoinen yllätys: isä oli rakentanut lähes 800-neliöisen linnan, jossa oli kolme kerrosta, 18 huonetta, 13 tulisijaa, kappeli ja luola. Linna oli heidän omansa sillä ehdolla, että he eivät avaisi kellarissa olevaa salaovea, ennen kuin kahden vuoden päästä, 1.1.1948.

Mary Lou ja hänen äitinsä jäivät asumaan linnaan ja ottivat yhteyttä Life Magazineen kertoakseen linnasta ja salaovesta. Lehden toimittajat kävivät paikalla, ja lehti julkaisi jutun linnasta otsikolla Life Visits a Mystery Castle: A young girl rules over the strange secrets of a fairy-tale dream house built on the Arizona desert. Näin Mystery Castle sai nimensä. Kun salaovi kahden vuoden päästä avattiin, oven takaa paljastui kultahippuja, käteistä rahaa, isän kirje tyttärelleen sekä kuva isästä hieman ennen kuolemaansa.

Lehden artikkeli oli tuonut julkisuutta, ja Mary Lou alkoi järjestää äitinsä kanssa linnassa opastuskierroksia, jotka siis jatkuvat yhä tänäkin päivänä. Mary Lou asui linnassa kuolemaansa asti, vuoteen 2010, ja oli aina valmis kertomaan vierailijoille linnan historiasta ja sen salaisuuksista. Ennen kuolemaansa Mary Lou perusti säätiön nimeltä Mystery Castle Historical Foundation, jonka tehtävänä on säilyttää linna ja pitää siitä huolta. Meidänkin oppaamme olivat kyseisen säätiön palveluksessa.

Opas kertoi, että linna on alkuperäisessä asussaan, sellaisena kuin se oli Mary Loun kuollessa ollut. Mary Lou oli sisustanut linnan mieleisekseen, ja kaikesta päätellen Mary Lou oli ollut hyvin persoonallinen ja huumorintajuinen nainen sekä taiteellinen sielu. 











Nämä portaat olivat minusta hauskat: ne eivät johda mihinkään, mutta tuossa kivien yläpuolisessa askelmassa lukee seuraavasti: 

Linnan keittiö oli kodikas ja tunnelmallinen - ei läheskään niin kalsean oloinen kuin jotkin muut linnan huoneet.


Tämän huoneen, joka oli muistaakseni vierashuone, erikoisuus oli tuo lattianrajassa oleva sänky. 



Mietin, että kuinka kukaan pystyy nukkumaan noin matalassa tilassa - tuossahan lyö nenänsä, jos nousee liian äkkinäisesti ylös - mutta sänky olikin sellainen, joka liikkui kiskoilla ja jonka saattoi vetää yöksi keskelle huonetta.

Uteliaat aiheuttivat joskus harmiakin, ja kerran Mary Lou ampui tungettelijaa. Ikkunan Mary Lou paikkasi omalla persoonallisella tavallaan. 


Mary Lou rakasti kissoja ja koiria, ja hänen 14-vuotias kissansa elelee kuulemma vieläkin rakennuksen katolla. (Vähän kyllä epäilen.)

Gulley oli rakentanut linnaan toivomuslähteen eli kaivon, josta ei tullut vettä vaan joka oli yhteydessä alakerran baariin. 


Kaivon sangolla ei siis nostettu vettä vaan drinkkejä alakerran baarista. Gulley tykkäsi nimittäin järjestää juhlia, ja tällä tavalla juomia ei tarvinnut käydä alakerrasta erikseen hakemassa, kun ne sai nostettua suoraan linnan pihalle. 

Baari oli hyvin erikoinen paikka.




Baarin takaosassa oli punkka niille juhlijoille, jotka eivät jaksaneet lähteä juhlien jälkeen kotiin vaan jotka jäivät mieluummin linnaan nukkumaan. 


Baarin lisäksi kellarissa oli myös vihkikappeli. 
 





Hyllykössä olevien kenkien merkitys selvisi, kun luki hyllyllä olevan lapun. 







Linna hämmästytti sekä kokonaisuutena (kuinka joku pystyy tekemään tuommoisen pelkästä roinasta) että yksityiskohdiltaan. Vaikka minusta tuntui, että otin linnassa kuvia ihan koko ajan, tuntuu, että mitkään kuvat eivät tee paikalle oikeutta, eivätkä ne pysty välittämään paikan henkeä. Kierroksella oli toinenkin nainen, joka kuvasi myös koko ajan, ja hän naureskelikin minulle, että "are we just taking photos here?". "This is so awesome", hän huokaili, ja minun oli helppo olla samaa mieltä.

Mary Lou linnansa pihalla.





Tässä vielä lyhyt videonpätkä Mystery Castlesta ja Mary Lousta, naisesta, josta kaikki sai alkunsa. 






Kaukana näkyy Phoenix.




Olin kierroksesta aivan haltioissani, sillä tunsin saaneeni nähdä jotakin hyvin ainutlaatuista. Pian kävi ilmi, että niin olivat muutkin: kukaan ei katunut, että oli tänne lähtenyt! Olin iloinen, että serkku ja hänen miehensäkin olivat niin innostuneita paikasta: tämmöinen paikka heidän kotinsa lähellä, eivätkä he olleet edes tienneet sen olemassolosta! Juttelimme linnasta vielä pitkään autossa ja pohdimme Mary Loun ja Boyce Gulleyn kohtaloja. Kotiin päästyämme serkku totesi pojalleen, että tämä oli menettänyt todella paljon, kun ei ollut lähtenyt mukaan. "Se oli hieno tarina." Olin samaa mieltä.