Isoveli valvoo, kenen pizzoja syöt

Olen haaveillut jätteettömästä elämästä. En niinkään ekologisista syistä (vaikka tietysti pitäisi), vaan sen takia, että jätteistä eroon pääseminen on tehty täällä Jätkäsaaressa tavallista hankalammaksi (tämä on oma kokemukseni; joku muu voi olla asiasta toista mieltä). 

Jätteet menevät Jätkäsaaressa Rööriin, joka tarkoittaa "innovatiivista putkikeräysjärjestelmää, joka tuo huipputeknologian jätehuoltoon". Röörin sivuilla järjestelmää kuvaillaan seuraavasti:

"Jätteet sujahtavat hetkessä maanalaista putkistoa pitkin keräysasemalle, josta ne jatkavat matkaansa uudelleen kierrätettävänä raaka-aineena, poltettavana energiana tai biokaasuna.

Vaikutus ihmisten arkeen ja asumismukavuuteen on ilmeinen. Ei enää perinteisiä jätesäiliöitä pihapiirissä, ei roska-autoliikennettä talojen välittömässä läheisyydessä. Järjestelmä on helppo käyttää, turvallinen ja äänetön.

Miten kaikki sitten oikein tapahtuu? Uudet talojen keräyspisteet sijaitsevat joko pihalla tai rappukäytävässä. Asukkaat lajittelevat jätteet asianmukaisella tavalla – sekajäte, biojäte, paperi, kartonki ja muovipakkaukset – ja vievät ne oikeaan luukkuun ja putkeen. Muuta ei tarvitse tehdä – keräyspisteet tyhjentävät itse itsensä, automaattisesti.  Zooom – 70 km tuntinopeudella jäte vilahtaa keräysasemalle oikeisiin jätekontteihin. Kuorma-autot noutavat täydet jätekontit keräysasemalta ja kuljettavat materiaalin kierrätykseen."

Kuva Röörin sivulta.

Äkkiseltään ajateltuna tämmöinen järjestelmä on hieno teknologinen edistysaskel, mutta minä en ole vielä päässyt ihan sinuiksi järjestelmän kanssa.

Ensimmäinen käynti talomme sisäpihallamme olevassa jätehuoneessa jännitti, sillä 70 kilometrin tuntivauhdilla maan alla suhaavat roskapussit kuulostivat todella pelottavilta. Kuvittelin jo mielessäni, kuinka avaisin jäteluukun, ja imu olisi niin valtaisa, että käteni lähtisi roskapussin mukana kuiluun. Onneksi ukkeli lähti henkiseksi tueksi ensimmäiselle roskienvientireissulle.

Kokemus ei ollut loppujen lopuksi kuitenkaan mitenkään eriskummallinen, sillä seinässä olevat jäteluukut muistuttivat aika tavalla Medellínin roskakuilua. Luukun suullakaan ei tuntunut minkäänlaista imua, vaan pussi vain putosi jonnekin tyhjyyteen.

Jätehuoneeseen päästäkseen tarvitsee Rööri-lätkän, jota näytetään seinässä olevalle lukijalle.

Jokaisen jäteluukun vieressä on samanlainen lukija, ja ennen kunkin luukun avaamista avainlätkää täytyy näyttää lukijalle. Kun valo muuttuu vihreäksi, luukun voi avata. 

Nyt saapi heittää tavaraa sisään.

Joskus lukijaan syttyy punainen valo, mikä tarkoittaa kai sitä, että putkessa on tukos. Tästä päästäänkin Röörin ärsyttäviin puoliin. Putkeen mahtuvat vain tarpeeksi pienet jätteet, joten on turha haaveilla siitä, että putkeen voisi tunkea esimerkiksi litistetyn pahvilaatikon (mikä onnistuu perinteisemmissä kartonkien keräysastioissa). Jopa pizzalaatikot pitää repiä pienemmiksi paloiksi. Jos siis ostaa jotain isompaa, esim. uuden huonekalun, joka tulee hehtaaripahvilaatikossa, joutuu joko repimään pahvilaatikon pieniksi paloiksi (jos mielii tunkea laatikon Rööriin) tai vaihtoehtoisesti viemään pahvilaatikon kauemmas lajitteluhuoneisiin. Pahvilaatikoita on tullut nyt muuton yhteydessä ärsyttävyyteen asti, ja koska minulla on parempaakin tekemistä kuin paloitella pahvilaatikoita postimerkin kokoisiksi paloiksi, olen suosiolla vienyt pahvilaatikot autolla muualle.

Toinen ärsyttävä asia on se, että Röörissä ei ole metallin- eikä lasinkeräystä, joten nämäkin jätteet pitää kiikuttaa kauemmas pihapiiristä. En ole vielä käynyt tutustumassa Jätkäsaaren omiin lajitteluhuoneisiin, koska lajitteluhuoneiden löytäminen on tuottanut hankaluuksia. (Lajitteluhuoneisiin olisi tarkoitus viedä sellaiset jätteet, joita ei voi laittaa Rööriin.) Muutenkin tuntuu helpommalta viedä isot pahvit, metalli ja lasi kauppareissun yhteydessä johonkin ekopisteeseen kuin tehdä jätteiden takia erillinen reissu jonnekin päin Jätkäsaarta. Ihan helvetin ekologista ajella jätteet takakontissa ympäri kaupunkia.

Rööri-pömpeleitä läheisen Hoasin opiskelijatalon pihassa.

Olen miettinyt sitäkin, kontrolloidaanko kunkin asunnon tuottamaa jätteen määrää ja laatua jotenkin. Kontrollointi kun olisi varsin helppoa, kun jokainen luukun avaamiskerta varmaan rekisteröityy jonnekin. Voisin hyvin kuvitella, että jos joku ei jaksaisi lajitella jätteitään ja kävisi viemässä koko ajan vain sekajätettä, asiasta rupeaisi tulemaan kyselyjä, kun tyyppi kävisi jatkuvasti vain sekajäteluukulla. En tiedä, olenko vain taas vainoharhainen kuvitellessani, että joku kyttää tekemisiäni, vai tarkkaillaanko jätteitä oikeasti jotenkin.

Seuraava askel olisikin sitten se, että ihmisiä ruvettaisiin laskuttamaan tuotetun jätteen määrä perusteella. Mitä useammin käyt aukomassa Röörin luukkuja, sitä isompi lasku tulee. Isoveli kyllä rekisteröi jokaisen luukun aukaisun, että äläpä käy turhaan luukussa roikkumassa.

Mutta se niistä jätteistä.

Olen bongaillut laivoja. Helpoimpia bongattavia ovat olleet tietenkin Länsiterminaali 2:n laivat, jotka pyörivät tuossa ihan silmien edessä. Viking Linen Mariella ei ole liikahtanut koko aikana laiturista mihinkään, mikä johtuu tietysti siitä syystä, että Suomen ja Ruotsin välinen laivaliikenne on pysähdyksissä.

Mariella on jämähtänyt satamaan, mutta taustalla Gabriella seilaa.

Mariellalla tehtiin perheemme ensimmäinen ulkomaanmatka – tietysti Ruotsiin – muistaakseni vuonna 1986. Siitä alkoikin reissaaminen, joka jatkuu varmasti taas, kunhan selätetään ensin tämä koronan perkele.

On ollut muuten mielenkiintoista havaita, että vaikka rakastan matkustamista ja voisin olla matkalla jatkuvasti, en ole ikävöinyt matkustamista tänä keväänä lainkaan. Ehkä se johtuu siitä, että on ollut tätä muuta säätöä, ja nyt kun viihdyn kotonakin, ei ole hinkua muualle. Tai sitten se johtuu vain siitä, että on turha kiusata itseään sellaisella, mitä ei kuitenkaan voi saada. Turha vonkua ulkomaille, kun ei sinne kuitenkaan pääse. Mutta se on varma, että heti kun rajat aukeavat, ja saa taas matkustaa ilman rajoituksia ja karanteeneja, niin se on moro.

Gabriella on liikennöinyt koko toukokuun ajan, ja olen vähän ihmetellyt, minne, sillä olin kuvitellut, että Gabriellakin liikennöisi Helsinki–Tukholma -väliä. Nyt kun kävin tutkimassa asiaa Port of Helsinki -sivulla, kävikin ilmi, että Gabriella liikennöi Helsingin ja Tallinnan väliä ja lähtee Katajanokan terminaalista.



Tallink Siljan Starkin rupesi liikennöimään (tosin harvakseltaan) 14. päivän jälkeen, mutta siihen asti se törötti paikallaan Länsiterminaalissa. Megastar on sen sijaan liikennöinyt koko ajan, samoin kuin Eckerö Linen Finlandia.

Finlandia horisontissa.

 
Sataman läheisyydessä on muuten ihan omanlaisensa äänimaailma. Välillä kuuluu tasaista puksustusta, kun laiva peruuttaa laituriin, ja välillä törähtää laivan torvi, kun laiva on lähdössä satamasta. Ajoramppi kolisee, kun autot ja rekat ajavat laivaan tai laivasta pois, ja siitä tietää, että jokin laiva on taas tullut satamaan.

Kauempana avomerellä kulkee Helsinki–Travemünde -laivareitti, jolla liikkuu enimmäkseen rahtialuksia. Jotkut aluksista ottavat toki matkustajiakin. Reitti on niin kaukana, että saan zoomata kameralla ihan tosissani, jotta näkisin jotain. Olenkin alkanut haaveilla paremmin zoomaavasta kamerasta, mutta koska se tarkoittaisi myös sitä, että pitäisi hommata järkkäri, taidan unohtaa suosiolla haaveeni. Pokkarilla on niin mukava vain näpsiä kuvia.

Hapag-Lloydin rahtialus.

Tuntemattomaksi jäänyt kaukainen seilaaja.

Toinen tuntematon alus.

Finbo Cargo, joka liikennöi Vuosaaren sataman ja Tallinnan Muugan välillä.

Finbo Cargo kuuluu muuten myös Eckerö Linelle, ja se kuljettaa pääasiassa rahtia mutta myös matkustajia. Alus liikennöi aiemmin Liverpoolin ja Dublinin välillä. Finbo Cargo on saanut nimensä Finbo-nimisestä saaresta, joka sijaitsee Ahvenanmaalla Eckerö-saaren pohjoispuolella.

Jokin Finnlinesin aluksista.

Finnlinesin laivat liikennöivät Helsingin ja Travemünden väliä, ja matka kestää 29 tuntia suuntaansa. Reitillä liikennöi kolme identtistä alusta, Finnstar, Finnmaid ja Finnlady, joten tämä on kai jokin niistä.

Hitsit sentään, kun rupesikin tekemään mieli laivalle! Kauankohan pitää vielä odotella...

Kangastuksia

Viikko on vierähtänyt edellisestä postauksesta, ja muuton työläys on jo ehtinyt hävitä mielestäni kokonaan. Nyt kun ajattelen muuttoa, minusta tuntuu, että eihän se nyt mikään kovin iso homma ollutkaan. Minulla on taipumus unohtaa vastoinkäymiset ja koettelemukset saman tien, enkä tiedä, onko se aina ihan hyvä asia. Siksi olenkin tyytyväinen, että kirjoitin tuon edellisen postauksen ihan tuoreeltaan. Jos muutto rupeaa kangastelemaan uudestaan mielessä kovin pian, tarvitsee vain käydä lukemassa tuo edellinen kirjoitus, ja muuttohalut katoavat varmasti sen sileän tien. Uutta muuttoa ei ole tulossa kuitenkaan lähitulevaisuudessa, jos se minusta mitenkään riippuu. Olen nimittäin kääntänyt jälleen kerran takkini: minusta tuntuukin nyt sellaiselta, etten halua muuttaa tästä ikinä pois. Tässä on nyt hyvä.

Vaaleanpunainen ilta satamassa.

Tämä asunto on muuttanut myös aika radikaalisti käsitystä ja toiveita siitä mahdollisesta tulevasta omasta asunnosta, joka tällä hetkellä tuntuu tosin hyvin kaukaiselta ajatukselta. Jos vielä joskus sen oman asunnon hommaamme, asunto saisikin sijaita ihan toisenlaisessa ympäristössä kuin olin alun perin ajatellut. Haluaisin asua jossakin avarammassa paikassa kuin esimerkiksi Matinkylässä Länsiväylän vieressä. Oli siis todellinen onni, että se yksi asunto meni sivu suun, koska tämän asunnon jälkeen olisi harmittanut suuresti, jos olisi pitänyt muuttaa siihen! Mitä iloa on täydellisestä pohjasuunnitelmastakaan, jos asuinympäristö on sellainen, että se ei miellytä tai että se pahimmassa tapauksessa jopa ahdistaa? Avaruuden tuntu tuntuu tekevän hyvää minun päänupilleni, sillä on jotenkin ihmeellisen rauhoittavaa, kun saa tuijotella talojen kattojen ylle tai merelle. Ehkä kauas tuijottelu on jonkinlaista piilomeditointia, joka rauhoittaa samalla lailla kuin "oikea" meditointikin.

Satamassa sataa lunta – toukokuussa.

Mutta luontoahan täällä ei ole, ei sitten yhtään. Toissapäivänä kun kävin hakemassa Espoosta viimeisiä tavaroita vanhasta asunnostamme, oikein yllätyin, kun pääsin Länsiväylän alkupäähän ja näin tien vieressä vihertävät puut. Kevät oli edistynyt jo muutamassa päivässä valtavan harppauksen! Tässä meidän lähiympäristössämme ei ole yhden yhtä puuta, ja jos en liikkuisi kotoa pariin viikkoon, kesä pääsisi tulemaan ihan varkain. (Kävin tarkistamassa asian ikkunoista ja totesin puhuneeni palturia: kyllä tuolla raksamiesten parkkipaikalla näkyy sittenkin yksi puu. 😆) Tilanne on kuitenkin tulevaisuudessa muuttumassa, sillä aivan tuohon parvekkeemme alle on rakenteilla puisto, Hyväntoivonpuisto, josta tulee Jätkäsaaren suurin viheralue. Puistosta tulee kokonaisuudessaan reilun kilometrin mittainen ja 88 metriä leveä eli suunnilleen Kaivopuiston kokoinen. Puistoa on rakennettu jo hyvän matkaa, mutta tämä viimeinen eteläosan pätkä on vielä täysin alkutekijöissään.

Puiston valmis osa vihertää tuolla takana, ja uskoisin, että etualalla näkyvä aluekin avataan pian.

Puiston eteläpäässä menee kuitenkin vielä aikaa.

Eteläpäähän on suunnitteilla myös lähiliikuntapaikka ja uimapaikka, mutta ihmettelen, mihin meinasivat sen uimapaikan laittaa, kun satama on tuossa ihan vieressä.

Ainoa kosketus luontoon täällä ovat olleet toistaiseksi lokit, jotka käyvät välillä kahlaamassa vesilammikossa, ja välillä ne tappelevat hampurilaispihvistä. Kun olin tulossa sieltä Espoon-keikaltani, pysähdyin liikennevaloihin hampurilaispaikan viereen ja näin, kuinka lokit nokkivat tohkeissaan maassa olleen paperikassin sisältöä. Yksi lokki onnistui saamaan suuhunsa puolikkaan hampurilaispihvin, ja muut halusivat halusivat tietysti heti päästä osille. Pihvin löytänyt lokki lähti lentoon saalis suussaan, ja muut lokit lehahtivat kiihtyneinä perään. En nähnyt, mitä pihville kävi, sillä seurasi taistelu, ja se käytiin autoni katolla. Istuin autossa keskellä auton kattoa kohti syöksähteleviä lokkeja ja mietin, että tämähän on kuin jostain Hitchcockin elokuvasta.

Sivuhuomautuksena sanottaakoon, että kävin toissapäivänä Sortti-asemallakin – tällä kertaa Konalan Sortissa. Olisin kyllä kehdannut(?) käydä Ämmässuollakin, mutta kilometrejä olisi tullut paljon enemmän kuin Konalaan (seli seli). Mitään kommelluksia ei onneksi sattunut, ja käsilaukkukin köllötti koko käynnin ajan turvassa autossa.

Koronajonoa Sortti-asemalle.

Tällä kertaa kyydissäni oli lähinnä puutavaraa kirjahyllyn muodossa. Päätimme nimittäin ukkelin kanssa, että kirjahyllyä ei meidän huusholliin enää tule, joten vanhasta hyllystä oli päästävä eroon. Nopein tien onneen oli sahata reilut kaksi metriä korkea kirjahylly käsisahalla palasiksi, jotta hylly mahtui auton takakonttiin ja saattoi jatkaa matkaansa Sortti-asemalle. Pilkkomisessa oli hommaa, ja sahanpuruakin tuli eteisen lattialle melkoinen keko, mutta tulipahan sahattua. Sahaamisen jälkeen katsoin, että mitäs palkeenkieliä minulla roikkuu haaroista, jolloin huomasin, että olin sahannut työn tuoksinassa housunikin. Onneksi oli sentään housut jalassa, ettei mennyt jalka! Iskä oli puuseppä, mutta ei ole tyttärestä polvi ainakaan parantunut...

Jätkäsaaren asuinmpäristön keskeneräisyys ei kuitenkaan haittaa. Pitää vain osata katsoa tarpeeksi kauas, keskeneräisen puiston ja rakennustyömaiden yli talojen katoille, taivaalle tai merelle. Jo ensimmäisen vuorokauden aikana sain nähdä upean punaisen täysikuun, auringonlaskun sekä auringonnousun.

Taivaalla oli harmillisesti pilviä, mutta onneksi pilvien välistä näkyi pieni pala kuuta.

Aurinko laskee jonnekin Pohjois-Espoon taakse.

Ja aurinko nousee Tuomiokirkon takaa.

Mustarastaan liverrystä ja luonnon vehreyttä täällä ei ole, mutta toisaalta täällä ovat meri, laivat ja avaruus. Voi olla, että luontoa tulee vielä ikävä, mutta nyt olen onnellinen näin.

Toinen auringonlasku ja aurinkopilari (pystysuora haloilmiö).

Pari viikkoa sitten kirjoittelin siitä, että meillä oli tarkoitus yrittää myydä entinen asuntomme. Otimmekin yhteyttä välittäjään, joka tuli seuraavana päivänä katsomaan asuntoa ja antamaan siitä hinta-arvion. Teimme samalla myyntisopimuksen, ja vaikka minä olin hyvin skeptinen myymisen suhteen, välittäjä oli kuitenkin rohkaiseva ja sanoi, että asuntokauppa kävi edelleen hyvin. Ihmiset laittoivat asuntojaan nyt poikkeusaikana vähemmän myyntiin, joten kilpailua oli myös vähemmän, joten mahdollisuudet asunnon myymiselle olivat ehkä jopa paremmat kuin normaaliaikana.

Välittäjä kävi valokuvaajan kanssa ottamassa valokuvat asunnosta (kun minä olin ensin "stailannut" asunnon saamieni ohjeiden mukaan), ja myynti-ilmoitus oli välitysliikkeen omilla sivuilla pari viikkoa sitten torstaina ja Etuovessa ja Oikotiellä perjantaina. Lauantaina kävivät ensimmäiset katsojat, jotka myös tekivät asunnosta tarjouksen jo saman päivän iltana. Kaksi muutakin katsojaa kävi, mutta ei tuottanut vaikeuksia hyväksyä ensimmäisten tekemää tarjousta, koska se oli paras. Asuntomme meni siis kaupaksi käytännöllisesti katsoen kahdessa päivässä, mikä tuntuu minusta vieläkin ihan käsittämättömältä. Pakko tässä on kumminkin ruveta uskomaan, että asia on totta, sillä kauppakirjat allekirjoitettiin eilen, ja asunnon hallintaoikeus siirtyy uusille omistajille huomenna. Nyt ei siis ole enää paluuta vanhaan, eikä vanhaa asuntoa tarvitse enää edes ajatella, kun se ei ole enää meidän. Sitä kahden asunnon loukkuakaan ei tullut. 😊

Näkymä edellisen asunnon parvekkeelta. Lehdettömänä aikana horisontissa näkyi pienen pieni siivu merta, ja vitsailinkin, että meillä on merinäköala.

Tämä uusi vapaus maallisista rasitteista on saanut minut ajattelemaan, etten välttämättä haluaisi enää ollenkaan omistusasuntoa. Tuntuu niin helpolta asua vuokralla, kun ei tarvitse miettiä yhtiökokouksia, tulevia korjauksia ja korjauslainoja tai mitään muitakaan omistusasumiseen liittyviä "iloja". Nyt olemme vapaita tekemään mitä haluamme: pysymään tässä vaikka lopun elämäämme, muuttamaan milloin tahansa kuukauden irtisanomisajalla tai vaikka lähtemään ulkomaille ja laittamaan tavarat jonnekin varastoon. Tuntuu kuin taakka olisi nostettu harteilta ja olisi paljon helpompi hengittää.

Puolessa vuodessa on tapahtunut todella paljon, enkä olisi kyllä ikinä osannut viime vuoden lopulla arvata, miten elämä tulee lähiaikoina muuttumaan. Minun oli tarkoitus käydä joulukuussa auttamassa vanhempiani muutossa, palata sen jälkeen Kolumbiaan ja olla siellä ainakin kesään asti. Nyt olemme kuitenkin Suomessa, asuntomme on myyty, ja asumme Jätkäsaaressa, jossa en olisi ikinä kuvitellut asuvani, saati sitten viihtyväni. Ehkä ukkelin aivoverenvuoto sai tajuamaan, että jos elämässä haluaa tehdä jotakin, se on tehtävä heti, eikä jäätävä odottamaan otollisempaa ajankohtaa. Sitä kun ei ehkä koskaan tule.

Minun piti laitella vielä kuvia merestä ja laivoista, mutta jätän ne toiseen kertaan, kun eiköhän tässäkin ollut riittävästi asiaa yhteen postaukseen. On kuitenkin pakko laittaa vielä muutama kuva erikoisesta ilmiöstä, jonka näin viime viikonloppuna.

Meressä näkyi tuommoinen jännä vaaleampi kaistale, ja kaistaleessa näkyi kaksi kuvajaista, jotka tajusin kangastuksiksi. Piti oikein googlettaa, mistä kangastus johtuikaan, ja selvisi, että ilmiö johtuu lämpötilaeroista ja ilman tiheyseroista. Aivan meren pinnassa on kylmempää (ja tiheämpää) ilmaa kuin ylempänä, joten valo taittuu lämpimämmästä ilmakerroksesta alaspäin.

Kuva täältä.

 
Kangastuksen avulla on mahdollista nähdä horisontin takana olevia kohteita, tässä tapauksessa siis rahtilaivoja, jotka näkyvät katsojalle ylösalaisin.

Kuvassa näkyy myös Harmajan luotsiaseman majakka.

Näkemisiin! 😘

Kun tänään lähden

Täällä istuu nyt aika väsynyt ihminen. Kun muuttoauto äsken ajoi pihaan, piti oikein itkeä tirauttaa – ei mitenkään vollottamalla mutta sillä lailla pienesti. En tuntenut mitään varsinaista kaihoa, mutta väsymys varmaankin purkautui kyyneleinä. Nyt odottelemme tässä ukkelin kanssa, että tavaraa lastataan autoon, ja kun en keksinyt muutakaan tekemistä, päätin kirjoitella blogiin.

Tavaroiden muuttamisen jälkeen olisi sitten vielä se tavaroiden purkaminen, mutta olettaisin sen sujuvan helpommin kuin pakkaamisen. Purkamiseen on varattu aikaa vajaa viikko aikaa, ennen kuin muuttolaatikot haetaan pois, mutta olen ajatellut, että jos aika loppuu kesken, kaadan laatikoista kaiken kolmannen makuuhuoneen lattialle ja käyn onkimassa siitä aina mitä milloinkin tarvitsen.

Sieltä se kyyti tulee!

Luulin, että muutto olisi ihan pala kakkua, mutta yllättävän koville tämä on ottanut. Yönet ovat olleet mitä ovat olleet, ja alaselässä tuntuu, että on tullut nosteltua painavia. Treenitkin oli pakko laittaa tauolle, kun unielämä alkoi kieliä ylirasituksesta. Yhtenä yönä uni ei tullut millään, vaikka olin aivan valtavan väsynyt. Ajatukset vetivät ihan omaa rallia, ja aina kun olin vaipumassa uneen, säpsähdin hereille. Säpsähtelyä jatkui jonnekin aamukolmeen, kunnes nukahdin lopulta muutamaksi tunniksi. Minulla on aiempaakin kokemusta siitä, että en saa säpsähtelyn takia nukuttua, ja se on sen merkki, että on kiireesti löysättävä tahtia. Jos säpsähtely jää ikään kuin päälle, ei tarvita monta yötä, kun tulee jo ihan hermoraunioksi.

Tiistaina pyöräilin uudelle asunnolle, kun minun oli tarkoitus jättää pyörä sinne ja vähän siivoilla asunnolla. Olimme käyneet asunnolla jo kerran aiemmin, vapunpäivänä, mutta silloinen käynti oli ollut varsin pikainen, eikä se ollut jättänyt oikein mitään erityistä tunnejälkeä. Tuli vain sellainen tunne, että jaahas, tällainenko tämä nyt sitten on.

Crusellinsilta Ruoholahden ja Jätkäsaaren välissä.

Tiistaina oli valtavan upea ilma, mutta en osannut nauttia pyöräilystä yhtään, kun oli vain työnteko mielessä. Olin ajatellut pyyhkiä asunnossa kaikki hyllyt, jotta tavaroita olisi sitten mukavampi laitella paikoilleen, pestä vessat sekä parvekelasit. Aika pian kuitenkin huomasin, että kaikenlainen sisäsiivouksen teko oli turhaa hommaa, sillä kaikki oli jo valmiiksi niin siistiä. Parvekelaseissa olikin sitten enemmän puuhaa, varsinkin ulkopinnoilla, ja luulen, että sitä hommaa riittää jatkossakin. Parvekkeella on nimittäin pituutta 14,4 metriä, korkeita parvekelasia on 17 kappaletta ja vieressä on rakennustyömaa. Mutta en valita – ainakaan vielä 😜 – sillä minulla ei ole koskaan aiemmin ollut lasitettua parveketta eikä varsinkaan noin isoa.

Nyt saakin heitellä ideoita kehiin, mitä tuonne parvekkeelle voisi laittaa! Kaksi tuolia ja pieni pöytä meillä jo onkin, ja tänään sinne tulee myös sellainen riipputuoli (ukkelin heräteostos lauantaina, kun oltiin ostamassa uutta ruokapöytää). Jonkinlainen kiva mattokin tuonne olisi mukava saada, mutta en ole ehtinyt perehtyä mattoasiaan – tai muihinkaan sisustusjuttuihin – vielä yhtään. Ukkeli näytti minulle netistä jotain sellaista rullattavaa puumattoa, ja se näytti kivalta, mutta en kyllä tiedä, miten hyvä se on käytössä (onko liukas jne.). Mitään puulaattoja en missään nimessä halua, sillä meillä olin alun perin tässä asunnossa sellaiset, ja inhoan sellaisia sydämeni pohjasta. Pituuden puolesta tuonne mahtuisi vaikka mitä, vaikka aika kapeahan tuo on. Tuli jo mieleen sellainenkin juttu, että pitäisiköhän ostaa teltta ja nukkua parvekkeella teltassa. 😀 Toisaalta jos parvekkeella olisi paljon tyhjää tilaa, parveketta voisi hyödyntää erilaisiin liikunnallisiin juttuihin, kuten askelkyykkyihin kävellen, farmer's carry- juttuihin tai erilaisiin hyppyihin (sori naapurit).

Sauna näyttää tässä kuvassa jotenkin ihan kulahtaneelta, vaikka ei se oikeasti sitä ole.

Tiistaina uudella asunnolla tuntuikin jo ihan kivalta, ja saunankin kävin koeistumassa. Sauna on melko pieni, mutta kyllä me ukkelin kanssa sinne mahdumme, ja yksinäni mahdun pötköttämäänkin lauteille. Kävin lauteiden alla tarkistamassa, millaiset nappulat kiukaasta löytyy, että osaan lämmittää saunan heti sillä minuutilla kuin mieli tekee. Ei ollut vaikea systeemi (edes minulle!). Säilytystilaa asunnossa on aivan valtavasti, ja upouudet varastotilatkin näyttävät hieman toisenlaisilta kuin meidän nykyinen nuhjuinen kanakoppi.

En itse valitsisi asuntoon tuollaisia pintamateriaaleja niin lattiaan, keittiöön kuin saunaankaan, mutta toisaalta eipä tuossa ole tarkoituskaan asua loppuelämää. 

Iloitsin jo etukäteen siitä, että talossa olisi varmasti parempi pyörävarasto kuin meillä tässä vanhassa asunnossa. Minähän olen säilyttänyt pyörää täällä parvekkeella ja joutunut roudaamaan sitä edestakaisin hississä. Se ei ole ollut mitään maailman nautinnollisinta puuhaa, sillä hissimme on niin pieni, että pyörä pitää nostaa hississä pystyasentoon, ja pyörän mahduttaminen hissiin on senttipeliä.

En kumminkaan löytänyt uudelta asunnolta pyörävarastoa, vaikka tutkin kaikki mahdolliset ovet ja kurkin kaikki mahdolliset ikkunat. Lopulta rupesin ahdistelemaan pihalla näkemiäni ihmisiä tyyliin "asutko sä täällä? tiedätkö missä täällä on pyörävarasto?", mutta kukaan ei oikein osannut sanoa. Lopulta vein pyörän taas uudenkin asunnon parvekkeelle (mahtui sentään hissiin vaakatasossa!) ja päätin etsiskellä pyörävarastoa paremmalla ajalla.

Pyörävarasto löytyikin eilen autohallin yhteydestä, mutta vielä en ole löytänyt, miten pyörävarastoon pääsee ulkokautta.

Taisin jossain vaiheessa tulla sanoneeksi, että muuttovalmistelut ovat sujuneet yllättävän hyvin. No, tällaistahan ei pitäisi koskaan päästää suustaan, koska silloin universumi tms. järjestää taatusti lisähaastetta. Meille lisähaaste tuli auton muodossa, sillä autossa ilmenneet käynnistysvaikeudet pahenivat, ja kaksi kertaa auto ei meinannut startata ollenkaan. Onneksi sain auton maanantai-iltana Audi-liikkeeseen, jossa vika tutkittiin heti tiistaiaamuna, ja syyksi paljastui akku sekä jokin sähkötermostaatti. Otin liikkeestä sijaisauton, ja kun pääsin urheilumallisen uuden Audin makuun, melkein toivoin, että autoremontti ei valmistuisi vielä keskiviikkona vaan vasta torstaina. Tuommoisella reippaalla autolla on vähän toista ajella kuin meidän 16 vuotta vanhalla kotterolla. Vaikka hyvä peli sekin on ollut, kun on jaksanut kiertää Lapit ja Virot, mutta nyt alkaa ressukkaa ikä jo vähän painaa.

Eilen illalla kävimme viemässä tavaraa pakastimeen ja jääkaappiin, ja piti heti tilata illallinen uudelle asunnolle, kun Helsingin puolella on kotiinkuljetuksissa parempi valikoima kuin Espoossa.

Tilasimme intialaista, ja ihan syötävää tuo oli, mutta ei mikään mullistava makuelämys. Kuvan ulkopuolella oli vielä kasvissamosat. Kaiken lisäksi meillä ei ollut muita ruokailuvälineitä kuin yksi lusikka, mutta onneksi sormin syöminen ei tuota hankaluuksia. Lautasiakaan ei ollut, mutta kaksi pakastusrasiaa pelasti tilanteen. Saapa nähdä, tuleeko tuolla tilattua ruokaa kotiin useammikin, vai iskeekö kyllästyminen "ulkoruokintaan".

Täällä alkaa näyttää siltä, että kohta alkaa olla valmista, joten lopettelen nyt tähän. Pahoittelen mahdollisia kirjoitus- tai ajatusvirheitä. Huomenaamulla haluaisin nukkua mahdollisimman pitkään, ilman että herään joskus kolmen, neljän aikaan miettimään muuttoasioita.

Siedätyshoitoa

Jatkuva muuttojutuista lukeminen varmaankin kyllästyttää, joten päätin kirjoitella vaihteeksi jostain ihan muusta. Muistin nimittäin, että minulla on muutama postaus Boliviasta tekemättä, ja ajattelin kyhätä nyt kasaan niistä toisen.

Kirjoittelin vuosi sitten kammoavani museoita monestakin syystä (kyseinen postaus löytyy täältä), ja pohdin, kuinka päästä museokammostani eroon ja oppia jopa nauttimaan museoissa käymisestä. Sain silloin teiltä lukijoilta erinomaisia neuvoja, ja totesinkin, että jos haluan oppia nauttimaan museoissa käymisestä, minun pitää ruveta käymään niissä useammin. En voi käydä museossa kerran kymmenessä vuodessa, ja jos kyseinen museoreissu ei jostain syystä miellytäkään, sen jälkeen todeta, että museot ovat perseestä.

Santa Cruzin kaupungissa (Boliviassa siis) on loppujen lopuksi aika vähän katsomista, joten aika moni vierailija päätyy museoon varmasti jo siitäkin syystä, että muut nähtävyydet ovat vähissä. Museoita Santa Cruzissa kumminkin on, ja arvelin, että museoissa kuluisi hetki jos toinenkin. Väärässä kumminkin olin! Santa Cruzin museot ovat nimittäin varsin pieniä, joten katsomista ei ole paljon, ja museot oli hyvin äkkiä tutkittu.

Mutta selvisi myös, että Santa Cruzin museot sopivat erinomaisesti museokammon lievittämiseen: museovalvojia ei ole (kukaan ei siis kyttää selän takana jokaista liikettä), ja museoihin on kirjaimellisesti vapaa pääsy, sillä ovet ovat kadulle asti levällään. Käymistäni kuudesta museosta ainoastaan yhteen oli pääsymaksu, ja sekin oli yhden bolivianosin eli noin 13 sentin suuruinen. Jos kuusi museokäyntiä kustantaa yhteensä 13 senttiä, ei oikein kehtaa valittaa, vaikka museoissa ei olisi muuta kuin seinät. 😀

Ensimmäinen käymäni museo oli Raul Oteron kulttuurikeskus, jossa on sekä modernia että etno-historiallista taidetta. Ovet olivat kadulle asti auki, ja ajattelin piipahtaa sisällä katsomassa, mitä sieltä löytyisi. En vielä tässä vaiheessa tiennyt, että bolivialaisiin museoihin saa kävellä ihan vapaasti, ja etsin katseellani jonkinlaista lippuluukkua. Kun sellaista ei löytynyt, rupesin kiertelemään ja katselemaan.

Aluksi tuntui kerrassaan omituiselta, että museovalvojia ei ollut, eikä ketään kiinnostanut muutenkaan, mitä puuhailin. Mutta sitten tuli sellainen ihana vapauden tunne, että jee, kerrankin saa katsella ihan rauhassa!

"Pikkuinen ruumis."

"Kuulapeli".

"Raittiuteni varjossa."

Ja sitten taas ulos lämpimään Bolivian iltaan.

Seuraavassakin museossa, Casa Melchor Pintossa, kävin illalla erään kaupunkikierroksen päätteeksi. Osuin museoon puolivahingossa, kun minulla oli kauhea nälkä, ja näin kadulla museon kahvilan kyltin.

Sisäpihalta löytyikin aivan ihana, tunnelmallinen kahvila.

Casa Melchor Pinto suomentuu Melchor Pinton taloksi, ja sitä tämä rakennus aikoinaan olikin. Rakennus kuului vuonna 1982 kuolleelle vauraalle ja vaikutusvaltaiselle santacruzilaiselle, Melchor Pintolle. Sittemmin rakennus on entisöity, ja nyt se pitää sisällään erilaisia gallerioita ja näyttely- ja tapahtumatiloja. Enemmän kuin taide, minua kiinnostikin kaunis rakennus.

Vaihtuvassa näyttelyssä oli esillä santacruzilaisten taiteilijoiden töitä.

Näkemistäni museoista yksi mieleenpainuvimmista – eikä välttämättä mitenkään hyvässä mielessä – oli nykytaiteen museo.

Tännekin sai vain kävellä kadulta.

Ovenpielessä sisäpihan puolella istui pöydän takana mies, joka toivotti minut tervetulleeksi, ja sitten sainkin mennä tutkiskelemaan museota ylhäisessä yksinäisyydessäni. Muita vierailijoita ei tässä museossa, kuten ei muissakaan, juuri ollut.

Tämäkin rakennus sisäpihoineen oli varsin viehättävä.

 
Museon mielenkiintoisin alue löytyi rakennuksen takapihalta, kunhan ensin löysi tien sinne kaikenmoisen roinan keskeltä. Aluksi minua hieman epäilytti, saiko takapihalle edes mennä, mutta koska pihalla oli kyltti, jossa luki "kulttuuripolku", päätin käydä kokeilemassa onneani. Joku varmaan tulisi ajamaan minut pois, jos olin kielletyllä alueella?

Kulttuuri, missä sie oot?

Takapiha oli hämmentävä paikka, sillä en oikein tiennyt, mikä oli taidetta ja mikä pihalle heitettyä roinaa.

Tämä esimerkiksi saattoi olla taidetta, mutta yhtä hyvin tämä saattoi olla sulatettu muovinen roskapönttö, joka oli töhritty maaleilla.

Tämä nyt ei ainakaan ole taidetta. Vai onko sittenkin?

Sukkula Venukseen?

Tämä teos(?) voisi olla nimeltään vaikkapa Avioero.

Aikani takapihan ihmeitä pällisteltyäni päätin, että eiköhän tämä paikka ole nähty.

Sisäpihalla olisi viihtynyt kauemminkin.

Seuraavaksi oli vuorossa luonnontieteellinen museo, joka olikin se ainoa museo, jonne päästäkseen piti maksaa.


Museon löytämisen kanssa meinasi olla hieman hankaluuksia, kun en mitenkään tajunnut, että tämmöisessä rakennuksessa tosiaan voi olla museo. Samassa rakennuksessa oli myös yliopisto, ja siksi rakennus oli museoksi varsin epätyypillisen näköinen.

Museotilan nähtyäni minun olisi tehnyt mieli kääntyä ovelta takaisin, mutta ostin kuitenkin pääsylipun ja ja pakotin itseni kiertämään museon läpi. Tällaiset museot, joissa on kuolleita ötököitä tai täytettyjä eläimiä, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yritin kuitenkin teeskennellä kiinnostunutta, vaikka oikeasti pohdin vain, kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Mitäköhän olin kuvitellut luonnontieteellisessä museossa olevan – alastomia miesfiguureja kenties?

Kanootti.

Kanootintekotaito on periytynyt Boliviassa sukupolvelta toiselta, ja alkuperäiskansat käyttävät kanootteja yhä liikkumiseen Itä- ja Pohjois-Boliviassa. Kanootteja käytetään tyypillisesti lyhyiden matkojen kulkemiseen, mutta jos kanootin perään laittaa moottorin, sillä voi kulkea pidempiä matkojakin. Minä ihmettelin, miten noin kapeassa kanootissa edes pysyy ilman että keikahtaa heti veteen.  

Yhdessä vitriinissä lasikannen alla oli elävä ötökkä, jota jäin kuvailemaan pitkäksi aikaa. Se oli niin pieni, että siitä oli vaikea saada tarkkaa kuvaa.

Onneksi museoon tuli muitakin vieraita, ilmeisesti äiti ja poika, ja kun lipunmyyjä rupesi pitämään heille jonkinlaista yksityistä opastettua kierrosta, saatoin luikahtaa vähin äänin ulos museosta.

Altillo Beni -niminen museo oli jäänyt minulle vähän hämärän peittoon, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä museossa oli näytteillä. Bolivian museoista ja muista nähtävyyksistä on yleensäkin saatavilla varsin heikosti tietoa. Aukioloaikoja ei päivitetä nettiin, joten moni vierailija tulee varmasti kolkutelleeksi museoiden ovia turhaan.

Altillo Benistä tiesin sen verran, että se oli remontoitu vastikään museoksi. Olin kävellyt monta kertaa museon ohi ja todennut, että tämäkin rakennus näytti ainakin ulospäin varsin kauniilta.

Altillo Beniin ei käveltykään noin vain, sillä aulassa oli vastassa vartija, joka käski minua jättämään laukkuni säilytykseen museovierailun ajaksi. Tämä ei kuulostanut minusta yhtään hyvältä, koska missä minä sitten kantaisin kameraa, kännykkää ja lompakkoa. Tämähän on vain käsilaukku, selittelin, ja kysyin, mitä varten minun pitäisi jättää käsilaukku säilytykseen. Tarpeeksi kun jankkasin, vartija myöntyi lopulta, että mene sitten laukkuinesi.

Kadulta ei olisi voinut arvata, millaisen rakennuksen museo kätkee sisälleen.

Sisäpihan toisella puolella oli massiivinen, mustanpuhuva rakennus.

Tämän jyhkeän rakennuksen aulassa oli toinen vartija, joka neuvoi minua menemään toiseen kerrokseen, jossa olisi valokuvanäyttely. Kolmannessa kerroksessa oli kirjasto, ja pohjakerros oli tyhjillään. Tein työtä käskettyä ja suuntasin kerroksen ylöspäin. 

En päässyt selvyyteen, oliko Altillo Benin näyttely vielä keskeneräinen vai eikö tässä(kään) museossa ollut yksinkertaisesti mitään katsottavaa. Näytteillä oli ehkä kymmenen isoa valokuvaa ja toinen samanlainen määrä pienempi.

Nämä olivat vuonna 2018 kuolleen santacruzilaisen Roger Ortiz Mercadon valokuvia ihmisistä.

Tuli taas sama ongelma kuin luonnontieteellisessä museossa: kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Yritin tutkia valokuvia suurella hartaudella, mutta lopulta en enää jaksanut tuijottaa samoja valokuvia pidempään, ja niin oli tämäkin museo nähty.

Viimeinen käymäni museo oli museo, jossa esiteltiin Santa Cruzin alueen paikallishistoriaa. Tätäkin museota oli hieman vaikea löytää, koska museon ulkopuolella ei ollut minkäänlaista kylttiä tai museon nimeä. Luulinkin ensin, että museo oli viereisessä rakennuksessa, jonka edessä parveili nuorisoa, mutta se osoittautuikin kouluksi.

Tästä pääsee museoon.

Kirjoituspöydän takana istui taas mies, joka toivotti minut tervetulleeksi. Minulla ei ollut tästäkään museosta etukäteen minkäänlaista mielikuvaa, ja kävi ilmi, että suuri osa näyttelystä muodostui Santa Cruzin departementin itäosissa asuvan chiquitano-alkuperäiskansan historiasta. En ollut aiemmin kuullut koko chiquitanoista, mutta näyttely osoittautuikin näkemistäni kaikkein mielenkiintoisimmaksi.

Chiquitanojen kalastusvälineitä.

Chiquitanojen asumukset olivat hyvin yksinkertaisia.

Puutöitä.

Naamioita, joita käytettiin etenkin uskonnollisissa tansseissa; muissa tansseissa vähemmän.

Chiquitanojen vaatteita. Chiquitanot valmistivat vaatteensa puuvillasta, kasvikuiduista sekä eläinten nahoista.

Museossa oli myös joitakin esineitä mm. inkojen ja chane-kansan aikakaudelta.

Myös tämä museorakennus oli minusta valtavan kaunis.

Rakennus oli kuulunut alun perin Gutiérrez Jiménezin perheelle, ja se oli valmistunut vuonna 1917, jolloin Bolivia eli voimakasta taloudellisen kasvun aikaa kumipuusta saatavan kautsun ansiosta. Gutiérrez Jiménezin talon metalli- ja lasikoristeet oli tuotu Buenos Airesista, ja mietin, että olisi ollut kiva omistaa taas aikakone, jolla olisi voinut palata rakennuksen loiston päiviin.

Sitten taas takaisin todellisuuteen eli kadulle.

Santa Cruzin museot muuttivat ainakin suhtautumistani museoiden pääsymaksuihin. Mietin nimittäin, että voisin ihan mielelläni maksaa museoon pääsystä, jos pääsymaksu takaisi sen, että museossa olisi edes jotain nähtävää! Tyhjän saa näköjään maksamattakin. Toki Santa Cruzin museoissakin oli jotain nähtävää, mutta ei minusta niin paljon, että museoihin kannattaisi ihan lähtemällä lähteä.

Jäin miettimään sitäkin, miksi ainakin nämä käymäni museot olivat niin pieniä ja vaatimattomia. Mahtaisikohan asia johtua siitä, että Bolivia on kumminkin aika köyhä maa, eikä valtiolla ole ehkä varaa ylläpitää isoja museoita. Voi myös olla, että museot eivät kiinnosta paikallisia, ja turistejahan Santa Cruzissa käy varsin vähän. Keitä varten siis isoja ja hienoja museoita kannattaisi ylläpitää?

Tätä kirjoittaessani tuli jopa pieni kaipuu Boliviaan, ja rupesin miettimään, mitenköhän Boliviassa pärjätään koronan keskellä. Bolivian politiikassa oli määrä kääntyä uusi lehti tänään, sillä Boliviassa oli määrä olla tänään uudet presidentinvaalit niiden katastrofaalisten vaalien jälkeen. Nyt vaalit on kuitenkin siirretty koronan takia hamaan tulevaisuuteen.