Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


perjantai 11. syyskuuta 2015

Paholainen minussa

Viime postauksessa odottelin katastrofia, mutta viime aikoina olen joutunut pohtimaan katastrofin määritelmää. Mikä olisi minulle katastrofi; mikä vain elämän normaali pikku vastoinkäyminen? Jälkimmäisiä on ollut, kuten elämässä aina, mutta tästä yhdestä en vielä tiedä, kumpaan kategoriaan se kuuluu. Päättäkää itse.

Kuten olen varmaan jo kyllästymiseen asti toitottanutkin, olen käynyt salilla PT:n ohjauksessa tavoitteenani saada kondromalasiasta kärsivä polveni takaisin juoksukuntoon. Treenaaminen oli ihanaa ja motivoivaa, ja kuvittelin olevani jo jonkin sortin supernainen, kun jaksoin vaikka mitä. Taisin jopa mennä sanomaan olevani onnellinen, sillä elämä tuntui olevan muutenkin kaikin puolin ihan mallillaan.

Se oli virhe.

Jokunen viikko sitten huomasin vaatteita riisuessani alavatsassani kummallisesti pullottavan kohdan. Mikä helvetti se tämä on, ihmettelin, ja menin näyttämään löydöstäni ukkelille (ukkelilla on myös piileviä lääketieteellisiä kykyjä). Ukkeli tokaisi, että tuohan on tyrä. Ei tämä mikään tyrä voi olla; tyriähän tulee vain vanhoille ukoille, ajattelin. Menin kuitenkin ukkelin käskystä seuraavana päivänä lääkäriin, sillä jos kyseessä tosiaankin oli tyrä, oli hyvä kuulla lääkäriltä, millaista liikuntaa voisin harjoittaa, etten ainakaan tulisi pahentaneeksi tyrää mitenkään. En kuitenkaan murehtinut asiaa sen kummemmin. Lääkäri varmaankin käskisi vain ottamaan rauhallisesti pari viikkoa, ja sitten saisin palata taas maastavetojen pariin!

Lääkärin ei tarvinnut kuin vilkaista pullottavaa kohtaa, kun hän jo totesi, että kyseessä oli tosiaankin tyrä. Ennen kuin kerkesin kyselemään tulevista saliharjoitteluista, lääkäri jatkoi, että tyrä täytyisi leikata. Tyrä oli kuulemma sellaisessa paikassa, että muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja naisten tyrät tavataan lääkärin mukaan muutenkin aina leikata. Sain myös kuulla, että nivustyrä on naisilla erittäin harvinainen: nivustyräpotilaista 97 prosenttia on miehiä, ja vain kolme prosenttia on naisia. Pitipäs sattua.

Tyrähän on vatsaontelon seinämässä oleva reikä, joka syntyy sillä tavalla, että vatsanpeite antaa (jostain syystä) periksi, jolloin vatsaontelon sisältöä pääsee pullistumaan vatsaontelon ulkopuolelle. Minulla pyrkii reiästä ulos ainakin ohutsuolta, sillä kun lääkäri painoi tyrää takaisin sisälle, suolistostani kuului melkoista kurinaa. Se oli kuulemma sen merkki, että ohutsuoli oli lähtenyt liikenteeseen.

Lääkäri antoi myös ohjeita pahimman mahdollisimman varalle. Pahimmassa tapauksessa (harvoin tosin) tyrä voi kureutua, mikä tarkoittaa sitä, että suoli ei enää painukaan takaisin sisälle vaan kuristuu tyräaukkoon. Seurauksena saattaa olla suolitukos ja edelleen suolen kuolio, ja silloin on jo kiire leikkaukseen. Aikaa olisi kuulemma neljä tuntia, tai muuten voisi henkikulta olla vaarassa. Hyvä uutinen oli se, että kureutuminen ei jäisi huomaamatta, sillä se aiheuttaisi erittäin kovaa kipua, pahoinvointia ja muuta vastaavaa. Ennen kuin säntäisin päivystykseen, voisin kuitenkin yrittää ensin itse painella tyrää takaisin sisään. Lääkäri näytti kädestä pitäen, miten vatsan sisältö nostetaan takaisin paikoilleen. Tulipahan taas opittua yksi uusi taito lisää.

Tässä sitä on sitten tyrän kanssa elelty ja odoteltu kutsua leikkaukseen. Tehokkaan suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän tuntien saattaa kulua vittumaisen pitkä aika hyvä tovi, ennen kuin leikkaukseen pääsen. Hyvä uutinen on se, että tyrä katoaa makuulla, kun roinat painuvat takaisin sisään. Toinen hyvä uutinen on se, että tyrä ei ole kovin kipeä; sitä vihloo silloin tällöin, mutta pääasiassa se on kivuton.

Kuntosaliharjoitukset jäivät, kun ilmoitin PT:lle, että minulla on nyt tämmöinen uusi kaveri, jonka kanssa saa korkeintaan kävellä. Erityisesti kaikki sellainen urheilu, joka nostaa vatsaontelon sisäistä painetta, on ehdottomasti kielletty. Ei minulla mitään hinkua salille olisi ollutkaan, päinvastoin. Saliltahan tämä ongelma oli saanut alkunsakin. En varmasti olisi saanut tyrää millään kotitreenaamisella aikaiseksi.

PT kuitenkin keksi, että voisimme harjoittaa ennakoivaa kuntoutusta ja tehdä varovaisia vatsalihasliikkeitä ja muuta pientä. Näin lihakseni eivät menisi ihan surkeaan kuntoon leikkausta odotellessani, mikä nopeuttaisi leikkauksesta toipumista ja kunnon palautumista. Niin sitten uskaltauduin takaisin salille. Ongelmana on nyt kuitenkin se, että motivaationi on tasan nolla - itse asiassa se taitaa olla jo pakkasen puolella. Tekee mieli paiskoa tavaroita joka kerta, kun on aika "jumpata". Olen liikunnassa vähän semmoinen joko-tai -ihminen (jos tämä on jäänyt jollekin epäselväksi), että jos kerran tehdään, niin sitten tehdään kanssa kunnolla. Varovaiset liikkeet eivät motivoi pätkän vertaa. Eniten turhauttaa se, että kaikki tekemäni työ valuu hukkaan, ja minun pitää aloittaa juoksukunnon tavoittelu taas ihan alusta. En taida viitsiä enää edes yrittää.

Jos sinulla ei vielä ole viikonloppusuunnitelmia, niin minulla olisi yksi ehdotus. Nyt kaikki joukolla viisi- ja kuusiapiloita metsästämään! Vielä ehtii ennen talven tuloa!