Lainahöyhenissä

Nyt pitäisi taas pukea kaikki kokemukset sanoiksi, enkä oikein tiedä, mistä aloittaisin. Minulla oli kyllä tarkoitus päivittää blogia Amerikassakin, mutta toisin kävi. Oli niin kiireinen matka, että välillä mentiin oikein minuuttiaikataululla.

Heti alkuun täytyy tuottaa pettymys sellaisille, jotka odottavat jonkinlaista kuvallista New Yorkin kierrosta. Sellaista ei nimittäin ole tulossa. Se johtuu siitä, että vietin suurimman osan ajasta New Jerseyssä, ja sekin vähäinen aika, jonka vietin Manhattanilla, meni kieli vyön alla kaupoissa juostessa. Mekkokuvia joudutaan myös odottelemaan ensi postaukseen, sillä ajattelin tehdä ensin jonkinlaisen yleiskoosteen matkasta ja kirjoittaa myöhemmin häistä ihan erillisen postauksen.

Auringonnousu Panamassa.

Olin etukäteen haaveillut katselevani vähän New Yorkin kaupunkiakin, mutta haaveet karisivat mainittuun ajanpuutteeseen sekä kylmyyteen. New Yorkissa oli nimittäin aivan järkyttävän kylmä, eikä ulkona tehnyt mieli olla yhtään kauempaa kuin oli aivan pakko. Suomen pakkasiin verrattuna New Yorkin nollan celsiusasteen lämpötilat eivät ole tietysti mitään, mutta Bolivian jälkeen tuollaiset lämpötilat tuntuivat melko jäätäviltä. Asiassa ei olisi ollut mitään ongelmaa, jos meillä olisi ollut kunnon vaatteet, mutta ukkelilla ei ollut edes takkia mukana! Lainasimmekin ukkelin siskon ja tämän miehen vaatteita - minä siskon trenssitakkia ja ukkeli siskon miehen fleecetakkia - ja niillä sitten pärjäilimme koko viikon. Oikein nauratti etukäteishaaveeni Keskuspuistossa TRX:llä jumppaamisesta: olisi ollut varmasti näky, kun olisin roikkunut TRX-naruissa huulet sinisinä ja punainen trenssitakki päälläni.

Meillä oli ollut alun perin tarkoitus käydä Panaman-välilaskun aikana mekko-ostoksilla, mutta valvotun yön jälkeen kaupoissa kuljeskeleminen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ukkeli oli varannut meille välilaskun ajaksi kaupungista hotellin, ja ehdotin ukkelille, että mitä jos unohtaisimme shoppailun ja rentoutuisimmekin vain hotellin uima-altaalla. Se sopi ukkelille oikein hyvin, kun hänellä oli kaiken lisäksi vielä flunssakin.

Tämä Sortis-hotelli oli oikein kiva, ja jos joskus vielä Panamaan eksymme, menemme varmasti samaan hotelliin uudestaankin (ehkä jopa ihan yöpymään!). Sortis oli puolet halvempi kuin viimekertainen Waldorf Astoria, ja samalla myös ainakin tuplasti mukavampi.

Panamaa aamuauringossa.

Vastaanoton hauska, noppakuutioista tehty seinä.

Bolivian liharuokien jälkeen yksinkertainen lohi-avokadoleipä maistui aivan taivaalliselta. Voisinko saada tällaista ruokaa aina?

Olimme onnekkaita, että olimme menossa New Yorkiin vasta lauantaina, sillä perjantaina Amerikan itärannikolla oli hirveä myrsky, ja JFK:n lentokenttäkin suljettiin. Lauantaina lennot pääsivät laskeutumaan kentälle jo lähes normaalisti.

Ukkelin Phoenixin-serkku ei ollut yhtä onnekas, sillä hänen oli määrä saapui New Yorkiin juuri perjantaina. Kun serkun kone oli ollut viidentoista minuutin päässä JFK:stä, lentokoneen laskeutuminen JFK:lle kiellettiin, ja lento ohjattiin Cincinnatin kentälle. Serkku joutui siis viettämään yönsä Cincinnatin lentokentällä aika karuissa olosuhteissa.

(Kuva on serkun ottama.)

Yövyimme koko matkan ajan muuten siskon perheen luona New Jerseyssä, mutta kaksi yötä vietimme Manhattanilla. Ukkeli oli varannut Manhattanilta hotellin sitä varten, että minä pääsisin näppärästi kolttuostoksilleni. Hotelli sijaitsi SoHossa, lähellä parhaita putiikkeja, joista varmasti löytyisi minullekin jotain. Kyllä kai nyt kuka tahansa nainen löytäisi New Yorkin kaupoista vaatteita, varsinkin jos on saanut luvan ostaa mitä tahansa: hinnalla ei olisi väliä; maksakoot mitä maksavat?

Niinhän sitä kai luulisi. Minä onneton sain kuitenkin tuhrattua vaatekaupoissa koko päivän ilman että löysin ainuttakaan vaatekappaletta! Ukkeli seurasi urhoollisesti mukanani aamusta iltaan, mistä täytyy antaa kyllä oikein kunniamaininta. En vieläkään oikein ymmärrä, mikä minun ongelmani oikein oli, ja miksi vaatteita ei kerta kaikkiaan löytynyt. Vaatteet eivät vain jotenkin tuntuneet sopivan joko minulle tai häätilaisuuteen.

Etron vaatteet ihastuttivat väreillään mutta näyttivät päälläni ihan kamalilta.

Tässä asussa oli ihanat värit, mutta ainakin minun päälläni tuo kolttu näytti ihan aamutakilta. Asu ei ollut minusta millään lailla hintansa (5000 dollaria eli n. 4000 euroa) väärti. Tuollaisia saisi jostain Henkkamaukasta varmaan parillakympillä! Anteeksi nyt vain taas kaikki muotiasiantuntijat, kun en ymmärrä hyvän päälle.

Tämmöiset putiikkiliikkeet ovat kyllä siitä kivoja, että niissä saa aivan erinomaista palvelua. Ukkelinkin on mukava istua nojatuolilla tai sohvalla.

James Perseen näkeminen ilahduttaa aina!

Ainoat New Yorkissa ottamani katukuvat:

Bloomingdalesin edessä Broadwaylla.

Tonnikalaleipä hotellin huonepalvelusta.

Vaatteiden ostaminen jäi lopulta viimeiseen mahdolliseen päivään ennen häitä, eikä aikaakaan ollut paljon, sillä meidän piti lähteä New Yorkista takaisin New Jerseyhin viimeistään iltapäivällä. Kaiken lisäksi minun oli mentävä kaupoille yksin, sillä ukkelilla oli veljensä kanssa menoa pankkiin. Oli siis pakko luottaa omaan makuuni. Sain tuhrattua kaupoissa kokonaisen aamupäivän ja pitkälle iltapäiväänkin, ja lopulta riipaisin yhdestä kaupasta mukaani neljä mekkoa. Siinä mielessä oli kyllä onnea, että löysin viime hetkellä kuitenkin sellaiset vaatteet, joista itse tykkäsin. 

Valokuvia tuli otettua koko matkalla harmittavan vähän. Olisi ollut esimerkiksi valtavan mielenkiintoista kuljeskella New Yorkin kaduilla kuvaamassa ihmisiä, mutta tämä ei ollut nyt sellainen matka, että olisi ollut aikaa siihen. Kaikkea kun ei voi saada, ja minä puolestani sain ehkä jotakin vieläkin arvokkaampaa: yhdessäoloa läheisten ihmisten kanssa. Ukkelin veli ja Brooklynin serkku asuivat perheineen newjerseyläisessä hotellissa, ja veli oli varannut samasta hotellista huoneen meillekin. Minusta oli kuitenkin kivempi asua ukkelin siskon luona, sillä pidän siskosta ja hänen perheestään aivan valtavasti. Kotona on myös - yllättäen, heh heh - kodikkaampi tunnelma kuin hotellissa, jossa asuminen on aina jotenkin muodollista. Kaiken lisäksi hotellissa asui myös armas kanssaminiäni eli ukkelin veljen vaimo, jota pyrin välttelemään niin pitkälle kuin mahdollista. Parempi siis asua vähintään eri rakennuksessa kuin hän. Toinen maanosa on vieläkin parempi.

Naapurustoa ukkelin siskon asuinalueella.

Matkan aikana juhlittiin myös ukkelin vanhemman siskontytön synttäreitä. Oli muuten elämäni paras porkkanakakku!

Perheen WhatsApp-ryhmässä oli käyty aktiivista keskustelua jo monta viikkoa ja suunniteltu tulevia häitä.

Kun Brooklynin serkku tiedusteli, miksi sulhasen isä oli ollut keskusteluissa niin hiljaa, sulhasen isä ilahdutti taas omaperäisellä huumorillaan:

Amerikkalainen työ- ja kouluilmapiiri on varsin erilainen kuin esimerkiksi Suomen, mikä tuli taas todistettua. Lapset eivät olleet saaneet häitä varten koulusta vapaata mitenkään helposti, sillä vain parin päivän poissaololuvan saaminen oli tuntunut olleen kiven takana. Työajat tuntuvat hurjilta, ja esimerkiksi ukkelin vanhempi siskontyttö, joka työskentelee rahoitusalalla, joutuu olemaan töissä usein puoleenyöhön asti. Kuuntelin hieman kauhuissani monta muutakin ihmistä, jotka kertoivat, kuinka töistä ei pääse oikeastaan koskaan irti. Työmatkoihinkin saattaa mennä ruuhkien ja välimatkojen takia aikaa tuntikaupalla.

Ukkelin Phoenixin-serkku haluaisi muuttaa Phoenixista jonnekin muualle, mutta New Yorkiin hän ei kuulemma missään nimessä haluaisi. Serkulla (joka työskentelee lääkärinä) on nyt Phoenixissa hyvät työajat, yhdeksästä puoli neljään, eikä hän kuulemma haluaisi omistaa elämäänsä työlle, kuten New Yorkissa pitäisi tehdä. Serkku haluaa pitää kiinni vapaa-ajastaan, vaikka se sitten tarkoittaisikin samalla pienempää palkkaa.

Mutta ehkä sellainen tietty suuruudenhulluus kuuluu jollakin tavalla amerikkalaiseen mentaliteettiin. Kaiken pitää olla mahdollisimman suurta, oli kyse sitten muropaketista, autosta tai talosta. Näin New Jerseyssä niin suuria taloja, etten voinut uskoa, että talot olivat vain yhden perheen koteja. Kaiken lisäksi - näin joku tiesi minulle kertoa - jättimäisessä talossa saattoi asua joskus vain kaksi ihmistä!

Vaatimaton gallonan eli 3.78 litran kokoinen maitopurkki. Tästä kaataminen vaatii jo taitoa!

1.36 kilon kokoinen muropaketti.

Mietin näitä amerikkalaisia ruokapakkauksia, että mitähän varten niiden täytyy olla niin suuria. Eivätkö ihmiset jaksa käydä kaupassa kovin usein, joten on hyvä ostaa kerralla tarpeeksi tavaraa? Vai syövätkö amerikkalaiset niin paljon, että pienemmät pakkaukset eivät riitä kuin muutamaksi päiväksi? Vai onko amerikkalaisilla turvallinen olo, jos kotona on paljon tavaraa, jos tulee vaikka jokin katastrofi, eikä pääse kauppaan?

Ravintola-annoksetkin ovat suuria, mikä aiheutti hieman vaikeuksia, kun silmät olivat suuremmat kuin vatsalaukku. Siitä huolimatta tykkään käydä Amerikassa ravintoloissa, sillä ruoka on useimmiten hyvää ja sitä on siis riittävästi. Myös amerikkalainen asiakaspalvelu on alkanut miellyttää vuosien saatossa aina vain enemmän ja enemmän, vaikka korvani särähtää edelleenkin, jos myyjä kutsuu minua kaupassa sweetieksi tai honeyksi.

Brunssi Americana Dinerissa. Oma vasemmanpuolimmainen annokseni oli nimeltään "A Little Bit of Everything", ja sitähän tuo nimenomaan oli.

Pannullinen pastaa Piccola Cucinassa SoHossa.

Continental breakfast The Dominick -hotellissa.

Breakfast flatbread Agricolassa Princetonissa.

Kuinkakohan kauan pöytiinohjausta joutuisi odottelemaan?

 
New Yorkin kylmyys oli siinä mielessä ikävää, että sisätiloissakin oli niin viileää. Kuitenkin kaikki paikalliset (intialaiset mukaan luettuina!) tuntuivat pärjäävän amerikkalaisissa sisälämpötiloissa hyvin - jopa t-paidoissa. Ukkeli miettikin, että mikä meitä (ukkelia ja minua siis) oikein vaivasi, kun meillä oli koko ajan niin kylmä. En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että olemme tottuneet Suomessa niin lämpimiin sisätiloihin, että amerikkalaiset sisätilat tuntuivat niihin verrattuina viileiltä. Lattia oli ukkelin siskon luona niin jäätävä, että ikävöin villasukkia, ja aamusuihkut olisivat herättäneet kuolleetkin. 

New Yorkin shoppailupäivien aikana kurkkuni tuli kipeäksi, ja olin ihan varma, että minullekin tulee flunssa. Minulla on ollut flunssa viimeksi kolme vuotta sitten, enkä voi oikein ymmärtää, miten olen onnistunut olemaan sairastamatta flunssaa niin pitkään. Vitamiinit, terveysmehut ja sen sellaiset eivät ole ainakaan terveyteni salaisuus, sillä en harrasta mitään sellaisia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että minussa on jotakin todella pahasti vialla, kun flunssatkin kiertävät minut kaukaa. 😀

Lopuksi vielä piipahdus Princetoniin, joka sijaitsee vain kymmenen minuutin ajomatkan päässä ukkelin siskolta. Kävimme pyörähtämässä Princetonissa lauantaina, kun häähumut olivat ohitse. Princeton on varsin viehättävä pikkukaupunki, joka tunnetaan erityisesti ylipistostaan.

Princetonia iltavalaistuksessa.

Kävimme ensin kaikki brunssilla, minkä jälkeen minä, ukkelin siskontyttäret sekä sulhasen sisko läksimme kierrokselle yliopiston alueelle.

Siskontytöt ja meikäläinen. Taustalla Nassau Hall.

Minulle oli yllätys, että yliopistoalueella saa kuljeskella ihan vapaasti, mutta hyvä niin. Tosin päädyimme myös sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ehkä ihan tarkoitettuja turistien pällisteltäviksi.

WHIG Hall.

East Pyne.

McCosh Hall.

Kappeli.

Taidemuseo olisi ollut varmasti hieno paikka taiteesta kiinnostuneelle, mutta itse en ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut katsella tauluja (kysymys kuuluu, että milloinkohan olisin sillä tuulella).

Sain kuitenkin valokuvan yhdestä päättömästä museovieraasta...

... ja Claude Monet'n Water Lilies and Japanese Bridge -taulusta:

Hieno saldo taidemuseokierrokselle, vai mitä?

Tuli myös pyörähdettyä yhdessä luentosalissa ja opiskelijoille tarkoitetussa kahvila-oleskelutilassa, jossa oli tarjolla uunituoreita, ilmaisia pipareita.

Pipareita piti tietenkin syödä suurin sallittu määrä eli kolme kappaletta, kun niitä kerran ilmaiseksi sai.

Huomasin, että Princetonissa on myös kuntosali, ja se piti luonnollisesti päästä näkemään. Kuntosalirakennuksessa oli pieni hakeminen, sillä Princetonin alue on varsin suuri, mutta löytyihän se sali lopulta. Kuntosaliin tutustuminen meinasi kuitenkin tyssätä heti alkuunsa, sillä meillä olisi pitänyt olla jonkinlainen henkilökortti. Sulhasen sisko kävi vastaanottotiskillä kysymässä, pääsisimmekö tutustumaan saliin, ja lupa tuli. Tutkimmekin sitten kaiken mahdollisen pukuhuoneista alkaen.

Yksi monesta kardiohuoneesta.

Tanssisali.

Voimaharjoitteluhuone. Tämä olisi kiinnostanut erityisen paljon, mutta en kehdannut edes yrittää sisään saapikkaissani ja trenssitakissani.

Princetonissa oli myös todella kiva jäätelöbaari (Fruity Yogurt & Cafe), jossa kävimme vielä viimeisenä iltana puoli yhdentoista aikaan illalla. Jäätelöbaari toimii itsepalveluperiaatteella: asiakas saa itse ottaa kuppiinsa jäätelön ja lisukkeet, ja annoksen hinta määräytyy painon mukaan. Erittäin kannatettava systeemi!

Elämä on, ja sitten sinä kuolet. Varsinkin jos varastat jäätelöbaarista.

The End. 🙏

The End

Alan olla kurkkua myöten täynnä näitä Amerikka-juttuja, enkä jaksaisi tätä aihetta enää yhtään. Tämä yksi juttu on kuitenkin vielä pakko pusertaa, että homma on varmasti purkissa. Pitkään on yhdestä vaivaisesta matkasta juttua riittänytkin! Tällä hetkellä tuntuu, että on kiva päästä taas kirjoittelemaan jostain muustakin, mutta voihan siinä käydä niinkin, että mitään muuta kirjoitettavaa ei olekaan.

Meinasin ensin vähän kirjoitella siitä, millaisia havaintoja Amerikasta yleisesti ottaen tein ja millaisia ajatuksia maa herätti. Sitten ajattelin laitella muutamia kuvia Santa Monicasta, koska pitäähän nekin kuvat jonnekin tunkea. Tarkoitus oli myös kirjoittaa muutama sananen matkaopaskirjoista - sellaisista, joista itse tykkään ja joita suosin - mutta ehkä jätän sen johonkin toiseen kertaan, kun tälle postaukselle tulee pituutta ihan tarpeeksi jo muutenkin.

(Toivottavasti en ole ärsyttänyt ketään sillä, että kutsun USA:ta Amerikaksi. Tiedän kyllä, että Amerikka on paljon muutakin kuin USA, mutta en vain kerta kaikkiaan osaa puhua USA:sta tai Yhdysvalloista.) 

Kaiken pitää näemmä olla Amerikassa isoa, ja valinnanmahdollisuuksia pitää olla paljon. Hirveä paikka sellaiselle, jolla on vaikeuksia tehdä valintoja.

Burger Kingin juoma-automaatin valikko.

Kuinkas monta juomavaihtoehtoa meillä suomalaisissa hampurilaispaikoissa olikaan? Oliko niitä peräti viisi tai kuusi? Burger Kingeissä on valinnanmahdollisuutta hieman enemmän, eikä tässä vielä kaikki: jos haluaa esimerkiksi Coca-Colaa ja painaa vastaavaa näppäintä, ruudulle lävähtää uusi valikko, josta saa valita viiden tai kuuden eri makuisen Coca-Colan väliltä. Miten olisi esimerkiksi vaniljan, kirsikan tai vadelman makuinen Coca-Cola?

Kun ensimmäisen kerran lähdin hakemaan huoltoasemalta "yhtä tavallista kahvia", koin pienimuotoisen järkytyksen. Ison huoltoaseman yksi koko seinä oli täynnä erilaisia kahvi- ja limuautomaatteja. Kahvikupitkin olivat isoja - sellaisia hampparipaikkojen limumukien kokoisia - ja jos vielä kahvin onnistuikin valitsemaan, epätoivo iski viimeistään siinä vaiheessa, kun tuli aika laittaa kahviin maitoa.

Mitä haluaisit kahvisi joukkoon? Tarjolla olisi makushotteja, erilaisia sokereita, kalorittomia makeutusaineita ja erimakuisia kermoja ainakin kuutta lajia.

Etsin ensin epätoivoisesti tavallista maitoa, mutta sitten päässäni naksahti. Tuli kokeiltua semmoinenkin makuyhdistelmä kuin hasselpähkinä-vanilja-amaretto-irish cream. Niin, ja olihan siellä joukossa sitä kahviakin.

Ei jäänyt epäilystäkään, etteivätkö amerikkalaiset rakastaisi kahviaan. Starbucks on melkein joka kadunkulmassa, ja muita kahviloita kuin Starbuckseja saa etsimällä etsiä. En ole koskaan ollut mikään Starbucks-fani, enkä tälläkään matkalla sellaiseksi tullut. Päinvastoin. (Terveisiä vain sille jäiselle munavoileivälle, joka sai hampaani vihlomaan.)

Hotellihuoneiden kahvinkeittimetkin suolsivat starbucksia.

Aamiaisen ystävälle Amerikka on Iso Pettymys. Rakastan hotellien aamiaispöytiä, ja kyllä otti päähän, kun tajusin, että on ihan turha odottaa notkuvia buffetpöytiä, kuten jossakin muualla päin maailmaa. Aamiainen ei myöskään tavallisesti sisältynyt huoneen hintaan, ainakaan meillä. Määrittelisin amerikkalaisen aamiaisen kahdella sanalla: makea ja/tai rasvainen. Viinereitä, muffinsseja, croissanteja, french toasteja, pannareita, pekonia, paistettua perunaa, munaa ja makkaraa. Kaikkein omituisinta minusta oli se, että pöydässä ei ollut koskaan minkäänlaista leipää! (Paahtoleipää sai, jos sitä erikseen pyysi.) Söimme lomamme aikana niin paljon kananmunaa, että nyt sitä ei tarvitse ainakaan vuoteen syödä.

Sieltä se lätty tulee. Automaatista.

Amerikkalaiset tykkäävät ilmiselvästikin ajella isoilla autoilla, sillä pieniä autoja näkyi liikenteessä oikeastaan aika vähän. Matkailuautot olivat usein järkyttävän pitkiä, kuin busseja. Ja kun kerran amerikkalaiset lähtevät liikenteeseen, niin pitäähän sitä ottaa toinenkin auto mukaan. 

Matkailuautolla vedettiin siis henkilöautoa. (Nämä matkailuautot olivat sieltä lyhyemmästä päästä.)

Oman teoriani mukaan pienempi auto on city-auto, jolla ajellaan sillä aikaa, kun matkailuauto on jollakin leirintäalueella parkissa. Henkilöautolla kun on tunnetusti vähän näppärämpi liikkua kaupungeissa kuin linja-auton kokoisella matkailuautolla. Herätkää, Suomen karavaanarit, ja ottakaa mallia Amerikan pojista! Eikö olisi paljon kivempi, jos mukana kulkisi henkilöauto, eikä esimerkiksi polkupyörä, jota joutuu vielä kaiken lisäksi itse polkemaankin?

Toisaalta en ihmettelekään, että amerikkalaiset autoilevat niin paljon: bensa on nimittäin aivan järkyttävän halpaa. Hinta vaihteli jonkin verran sekä paikkakunnittain että huoltoasemittain. San Franciscossa bensan hinta oli keskimäärin 2.7 dollaria/gallona (n. 0.61 e/litra); kun taas Phoenixissa bensa oli lähes dollarin halvempaa, noin 1.95 dollaria/gallona (n. 0.44 e/litra). Vaikkei meillä Suomessakaan bensa nykyään kalleimmillaan ole, niin ovathan nuo hinnat aika naurettavia. Mietinkin, että enkö mitenkään saisi tuotua paria kanisterillista bensaa tuliaisiksi. Olisihan bensa paljon käytännöllisempi tuliainen kuin San Francisco -tekstillä varustettu tuhkakuppi.

Minulle oli jäänyt vuoden 1999 New Yorkin -matkalta semmoinen muisto, että amerikkalaiset ovat ärsyttävän sosiaalisia, yliystävällisiä ja ylipirteitä. Muistan ahdistuneeni kaupoissa, kun myyjä huuteli jo ovelta, että hello, mitä sinulle kuuluu tänään. Minä ajattelin, että paskaako se sinua kiinnostaa; kunhan yrität saada tavaroitasi kaupaksi. Sitten joko mörötin tai vaihdoin kauppaa. Tämän takia pelkäsin vähän amerikkalaisten kohtaamista (menisikö taas hermo?), vaikka toisaalta olin itse muuttunut aika paljon viidessätoista vuodessa, joten ehkä tällä kertaa ei ahdistaisi niin paljon. 

Olin oikeassa ja väärässä. Oli tilanteita ja tilanteita. Joinakin kertoina - esimerkiksi hississä matkalla Coit Towerin näköalakerrokseen - tuli mieleen, että voisihan sitä itsekin joskus jutella ihmisten kanssa, vaikkei olisi mitään asiaakaan. Ihan vain huvikseen. Sitten taas joskus, kuten kaupan kassalla Phoenixissa, iski melkein epätoivo: voisinpa kadota savuna ilmaan.

Phoenixissa kävi paikallisessa hypermarketissa nimittäin niin, että kassa kysyi minulta, oliko minulla jotain kanta-asiakas-/jäsenkorttia. Kun sanoin, että ei ole, koska olen täällä vain käymässä, kassa kysyi ne tavalliset: miten kauan olin täällä, miten olin viihtynyt, mistä päin olen. Kun kerroin olevani Suomesta, kassa innostui: hänen äidillään on suomalainen sukunimi ja isoäidillä myös! Kassa kertoi nimen mutta sanoi sen niin amerikkalaisittain lausuttuna, että minulla ei ollut hajuakaan, mikä nimi mahtoi olla kyseessä. Pyysin kassaa toistamaan nimen, pariinkin otteeseen, mutta en siltikään ymmärtänyt. Myötäilin kuitenkin, että aijaa, ihan kiva nimi; tiedänhän minä sen. Mutta käry kävi. Kassa nimittäin halusi tietää, miten nimi kirjoitetaan: voisinko tavata sen? Yritin vetää hatusta jotain, mitä olin kuvitellut kuulleeni, mutta kassa näytti hieman epäilevältä. Minä yritin näyttää vakuuttavalta: kyllä nimi kirjoitetaan niin! Kassa ilmeisesti uskoi, koska jatkoi muistelemista: äidin kissallakin oli jokin suomalainen nimi, mutta en nyt millään muista, mikä se oli. Mikä ihme sen kissan nimi oikein oli...

Myöhemmin juttelimme amerikkalaisten sosiaalisuudesta, ja ukkelin siskontyttö kertoi, että hänellä on sellainen kokemus, että länsirannikolla ihmiset ovat paljon sosiaalisempia ja rennompia kuin itärannikolla. Länsirannikolla (siis esimerkiksi Kaliforniassa) ihmiset tykkäävät jutustella ihmisten kanssa ihan vain jutustelun vuoksi: heistä on kivaa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Itärannikolla taas ihmiset ovat kireämpiä ja kiireisempiä. En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, ja jos pitää, mistä ero mahtaa johtua. Erilaisista elämäntyyleistä?

Tippien antaminen hämäsi minua aluksi, enkä ole muutenkaan koskaan pitänyt tippien antamisesta, mikä johtuu luultavasti siitä, että en oikein tiedä, minkä verran tippiä kulloinkin pitäisi antaa, ilman että vaikuttaisi saidalta/typerältä. Amerikassa tippien antaminen on lähes pakollista, ja sellaista, joka ei tippiä jätä, pidetään kuulemma todella törppönä. Palkatkin on kuulemma laskettu niin, että työntekijöiden oletetaan saavan tippiä.

Sitten sinne Santa Monicaan.

Santa Monica on Los Angelesin kyljessä oleva rantakaupunki, joka on kuuluisa rantabulevardistaan ja rannastaan. Siellä asuu paljon julkkiksia ja silmäätekeviä.

Minulle tuli Santa Monican rannalla sellainen olo, että tunnen sen jostakin tv-sarjasta. Ilmeisesti ainakin Melrose Placea on filmattu Santa Monicassa. Varmasti monta muutakin ohjelmaa on kuvattu tuolla, mutta en saanut selville, mitä.

Rannalla, lähellä Santa Monican laituria, silmien eteen avautui näky, jollaista ei hiekkarannalla ihan ensimmäiseksi odottaisi. 

Kyseessä on Arlington West -niminen muistomerkki, joka koostuu yli kuudestatuhannesta rististä. Jokainen risti edustaa yhtä amerikkalaista sotilasta, joka on menettänyt henkensä Irakissa tai Afganistanissa. Muistomerkin tarkoituksena on konkretisoida ihmisille, mitä seuraa siitä, että valtio on tottunut käyttämään sotaa kansainvälisen politiikan välineenä.

Muistomerkki pystytetään joka sunnuntai sekä USA:n itsenäisyyspäivänä heinäkuun neljäntenä, ja pystytys hoidetaan vapaaehtoisvoimin. Oli ihan sattuma, että osuimme paikalle juuri sunnuntaina ja satuimme näkemään tämän. Muistomerkki oli pysäyttävä ja ajatuksia herättävä, mutta samalla myös jotenkin niin amerikkalainen.

Santa Monican laituri, Santa Monica Pier, oli hyvin eläväinen paikka. 

Tämä seuraava kaveri oli minusta aika taitava Michael Jackson -imitaattori.

Ukkelin mielestä tämä tämmöinen on modernia kerjäämistä, mutta minä en näe mitään pahaa siinä, että joku tulee esittelemään yleisölle taitojaan ja haluaa siitä maksun. Mieluummin minä tuohon purkkiin roposen laitan kuin annan rahaa sille "vanhanaikaiselle kerjäläiselle".

Laiturilla esiintyi myös bändi, Denmantau, jonka musiikki kuulosti niin hyvältä, että ostin tuosta laiturilta heidän levynsäkin. Pojatkin olivat todella sympaattisen oloisia, kun heidän kanssaan muutaman sanan vaihdoimme.

Nyt kun olen tuota levyä kuunnellut (lue: yrittänyt kuunnella), olen todennut, että musiikki ei ole ollenkaan minun makuuni ja että tuli tehtyä turha ostos. Kuinka musiikki kuulostikin niin paljon paremmalta tuossa Santa Monican laiturilla kuin täällä Suomessa?

Täältä voi kuunnella ja katsella bändin uusimman sinkun, Little Darling. Video on mielestäni perin omalaatuinen, mutta eipähän se ainakaan huku massaan.

Tykkäsin Santa Monicasta kovasti, ja Santa Monica taisi olla sekä minun että ukkelin ja siskontytön suosikkipaikka Los Angelesissa.

Tämän ukon myötä jätämme nyt hyvästit Amerikalle.

Ukko juoksi aidalla, josta oli kymmenien metrien pudotus alas rannalle, ja hänen paidassaan luki Move or die.

Jään miettimään tätä.