Toiveammatti: ompelija

Huomasin viime perjantaina, että Ateneumissa olisi ilmaispäivä, eli sisään pääsisi koko päivän ajan maksutta. Minulla kun ei ole enää sitä museokorttia, niin nyt oli oiva tilaisuus piipahtaa Ateneumissa. Varauduin henkisesti siihen, että paikalla saattaisi olla reilusti porukkaa, mutta enpä osannut kuvitella, miten paljon väkeä siellä lopulta olisi. Varsinkin kolmannen kerroksen vaihtuva näyttely (Gallen-Kallela, Klimt & Wien) tuntui vetävän porukkaa. 

Pyöröovet lauloivat jatkuvasti, kun ihmisiä tuli ja meni.

Onneksi ei ollut tarvetta laittaa mitään lukolliseen säilytyskaappiin, sillä vapaata kaappia olisi ollut vaikea löytää, vaikka kaappeja oli valtava määrä.

Paikalla oli porukkaa laidasta laitaan: vanhuksia, nuoria äitejä lapsineen, nuorisoa, keski-ikäisiä ystäväporukoita sekä yllättävän paljon turisteja. Myös ulkomaalaisia opiskelijaryhmiä oli paikalla paljon, ja opiskelijoilla oli käsissään valkoiset paperiarkit, joita he täyttivät ahkerasti. 

Kävi ilmi, että opiskelijat olivat saaneet tehtäväkseen etsiä tiettyjä tauluja, joiden tiedot piti kirjoittaa ylös. Tiedän tämän, koska kurkin uteliaana muutaman tyypin olan yli. 😅 

Koska museokäynti ei maksanut mitään, ei ollut paineita tuijotella taideteoksia yhtään sen kauemmin kuin mieli teki, ja katsoinkin yläkerran vaihtuvan näyttelyn aika pikaisesti läpi. Kokoelmanäyttelyn olen nähnyt joskus aiemminkin, mutta siitä oli niin kauan, etten muistanut käynnistäni enkä näyttelystä yhtään mitään.

Vincent van Gogh: Katu, Auvers-sur-Oise, 1890.

Hämmästelin tätä maalausta katsellessani, että onkohan tämä se van Gogh. Mutta ei kai vangogheja ole kuin se yksi. 😅

Albert Edelfelt: Lapsen ruumissaatto, 1879.

Ateneumissa käynti oli yllättävä siinä mielessä, että löysin siellä taide-identiteettini, jos näin ylevästi voi sanoa. Tajusin nimittäin yhtäkkiä Moderni elämä -teeman Kaupunki-osion maalauksia katsellessani, että tämä on juuri se, mikä minua eniten kiinnostaa! En jaksa hirveästi innostua maisemamaalauksista, muotokuvat ovat tylsiä ja asetelmat ovat kuolettavan tylsiä, mutta kaupunkikuvia voisin tuijotella vaikka kuinka pitkään! 

Henry Ericsson: Fazerin baari, 1931.

 

Aarre Heinonen: Rautatientori, 1945.

Väinö Kunnas: Ukkosta ja kuumuutta, 1925.

Hugo Backmansson: Helsingin Eteläsatama, 1925.

Sulho Sipilä: Luistinrata, 1932. 

Marcus Collin: Tehdastyöläisiä matkalla kotiin, 1917.

En juurikaan tunne Suomen museoita, joten jos jollakulla on vinkata jokin museo tai näyttely, jossa on esillä kaupunkikuvia esittävää taidetta, ilahtuisin kovasti. 

Toinen aihe, joka kiehtoo, ovat entisajan ihmiset arkiaskareissaan. 

Broncia Koller-Pinell: Sadonkorjuu, 1908. 

Loppuun vielä yksi väripläjäys Ateneumista. 

Reidar Särestöniemi: Punapartainen jänkä, 1970.

Tästä jatketaankin sitten näppärästi olematonta aasinsiltaa pitkin ompeluasioihin. Kävi nimittäin niin onnellisesti, että sain taas äidin vanhan ompelukoneen, kun äiti ei enää tarvinnut konetta. Jännityksellä jäämme odottamaan, kuinka kauan tämä kone kestää, ennen kuin joudun taas sammutustoimenpiteisiin. 😆

Ensimmäinen ompeluprojektini oli – yllätys, yllätys – paidat nalleille. Löysin Prismasta kivan syksyisen oravabodyn, josta riittäisi kangasta kolmelle karhulle. Äiti oli laittanut ompelukoneeseen jo langat, mutta lanka oli väärän väristä, joten jouduin vaihtamaan langat. Koska en jaksanut kaivaa käyttöohjekirjaa esille, katsoin tarkkaan, miten äiti oli pujotellut langat, ja painoin lankojen kulkureitit mieleeni. Helppoa kuin mikä! 

Tästä se lähtee!

Ompeleesta tuli kuitenkin ihan outoa, sillä ommel jäi ikään kuin kankaan pintaan. Jouduin siis ratkomispuuhiin, mikä on aina kiva yllätys. 

Heräsi epäilys, olinko sittenkin pujottanut langan väärin, eikä auttanut muu kuin nöyrtyä ja käydä kaivamassa käyttöohjekirja esiin. 

Kauhea määrä tekstiä. 🙈

Olin omasta mielestäni pujotellut langan ihan samalla tavalla kuin äitikin oli tehnyt, mutta sitten huomasin kuvassa pienen eron omaan lankaviritykseeni. 

Ammattilainen on ollut selvästi asialla. 

Langan olisi pitänyt mennä tuosta oikeasta lenkistä suoraan vasemmalle, mutta olin kiepauttanut langan alakautta, kun siellä oli kiva nypykkä, jonka kautta langan oli mielestäni pakko mennä. Miksi tuollaisia nypyköitä tehdään ihmisten kiusaksi, jos niillä ei ole mitään virkaa? 

Ompeleesta tuli kuitenkin edelleen irrallista, ja jouduin taas kaivamaan ratkojan esille. Ompeleen ratkottuani päätin, että tämä saisikin riittää yhdelle päivälle. Jätetään jotain hupia myöhemmäksikin! 

Seuraavana päivänä päätin ottaa heti ensimmäiseksi videopuhelun äidille ja esitellä hänelle, miten olin langat pujottanut. Äiti oli aiemmin näyttänyt minulle, miten kone toimii, ja minusta homma oli näyttänyt varsin yksinkertaiselta. Osaan tämän kyllä! Nyt sitten häntä koipien välissä soittelemaan äidille, että mitenkäs se menikään. 😆

Pitkällisen salapoliisityöskentelyn jälkeen äiti huomasi, että olin pujottanut langan paininjalan kohdalla väärin. Sielläkin oli nypykkä, joka oli houkutellut minua vetämään langan sitä kautta. Ihmeen monta vaihtoehtoista reittiä löytyy yhdelle ompelulangallekin. 

Tämän jälkee sain vihdoinkin ommeltua ison nallen paidan alahelman, jonka olin purkanut jo kolme kertaa ja joka oli alkanut jo näyttääkin siltä, että sitä on nakutettu menemään useampaan kertaan. Ompelujälki ei ollut edelleenkään mitenkään täydellistä, mutta en jaksanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Nyt ommellaan! 

Siiryin ompelemaan paidan hihaa, mutta yhtäkkiä ommel alkoi kiristyä, ja lopulta ylälanka napsahti poikki. Tunsin kuinka kirosanat alkoivat kuplia kurkussani, ja vittu oli tulossa sieltä ensimmäisenä. Yritin kuitenkin pysyä tyynenä ja etsiä vikaa. Lopulta avasin ompelukoneen kannen, ja kappas vain: sieltähän se sylttytehdas löytyikin. 

Lankarullan reunassa oli pieni kolonen, johon lanka oli jäänyt kiinni, joten rulla ei päässyt pyörimään.

Arvelin, että tämä oli varmaan sen merkki, että oli parasta lopettaa ompeleminen tältä päivältä. 

Parin päivän päästä tein reissun Prismaan ja investoin uuteen lankakerään. Nyt minulla oli ihan priimakerä, joten lanka ei ainakaan enää takertuisi mihinkään!

Koska alalanka oli kaikessa tohinassa päässyt loppumaan, jouduin puolaamaan ja opiskelemaan sitäkin käyttöohjeista. Kävi ilmi, että se ompelukoneen yläosan hyödytön nypykkä olikin puolaamista varten. Katos vaan mokomaa, kun löytyi sillekin käyttötarkoitus. 

Ison nallen paita valmistui, ja sitten oli Pikkiksen paidan/viitan vuoro. Ihmettelin, miksi alahelmaa ommellessa kone ikään kuin jumittui koko ajan samaan kohtaan eikä tuntunut menevän lainkaan eteenpäin. Surrasin koneella pari kertaa siinä lähtökuopissa ja jouduin yhtä monta kertaa purkamishommiin. 

Koska omat keinoni olivat vähissä, rupesin selailemaan aikani kuluksi käyttöohjekirjaa, ja silmäni osuivat semmoiseen kuin piston pituuden säädin. Olin säätänyt piston pituuden kaikkein lyhimmälle, koska minun logiikallani lyhyt pisto on paras pisto. Mitä lyhyempi pisto, sitä tiiviimpää ompeleesta tulee! 

Suurensin kokeeksi piston pituutta parilla numerolla, ja kone alkoikin kulkea heti ihan toisella tapaa. Siinä sivussa tuli säädettyä vähän langanpingotustakin, ja totesin, että kohtahan minulla alkaa olla ompelukoneen käyttö hallussa, kun olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet ja joutunut opiskelemaan ne käyttöohjeista. Rupesin jopa haaveilemaan, että voisin ruveta ompelemaan vaatteita itselleni, kun homma oli alkanut vihdoinkin sujua! 

Mutta eipäs vielä nuolaista. 

Seuraavaksi nimittäin alalanka alkoi temppuilla. Itse asiassa alalangan kanssa oli ollut hankaluuksia koko ajan, mutta nyt alalanka pääsi loistamaan oikein tähdeksi taivaalle, kun muita ongelmia ei enää ollut. 

Alalanka meni välillä jotenkin sumppuun, ja kun yritin vetää ompelusta irti, alalankoja tuli kolme kappaletta. Seurassa pidot paranevat! 

Vaikka tein kaiken ohjeiden mukaan...

... niin lopputulos oli silti välillä sumppu.

Ihmeellisintä tässä on se, että välillä kone toimii moitteetta, eikä alalangan kanssa ole mitään ongelmia, ja sitten yhtäkkiä lanka on taas sumpussa. 

Tässä vaiheessa en voinut enää muuta kuin nostaa kädet pystyyn, heiluttaa valkoista lippua, heittää pyyhkeen kehään, hanskat tiskiin ja mitä näitä nyt. Ompelukone on ilmeisesti niin savonlinnalaistunut, ettei se halua jäädä Espooseen, vaan se tahtoo takaisin äidin tykö. 

Alalankaongelmista huolimatta sain taisteltua ompelukseni valmiiksi, ja tässä on lopputulos. 

Nallet näyttävät tyytyväisiltä, ja se on pääasia. Erityisen tyytyväinen on Saksa, jolla on oikein designasu alahelman nappeineen ja takaosan liepukkeineen. 🙊

Yrittäkäähän selvitä marraskuusta. Kolmasosa on jo mennyt! 😘

Mitä vain taiteen nimissä

Kävin katsomassa David Lynchin valokuvanäyttelyn Infinite Deep, vaikka arvasin jo etukäteen, että näyttely ei olisi minun mieleeni. En voinut kuitenkaan olla menemättäkään, koska näyttely on ihan lyhyen kävelymatkan päässä meiltä, Länsiterminaali ykkösessä. Kyseinen terminaali ei ole ollut matkustajakäytössä enää moneen vuoteen (Tallinnan-laivathan käyttävät nykyään uutta Länsiterminaali kakkosta), ja minua kiinnosti päästä näkemään suljettu terminaali sisältä. Alkaakin olla viimeiset mahdollisuudet terminaalibongailuun, sillä ykkösterminaali on tarkoitus purkaa ja sen tilalle rakentaa uusi terminaalirakennus vuoteen 2026 mennessä. 

Kohta tätä ei enää ole.

Rakennuksella onkin jo ikää, sillä se valmistui vuonna 1941 satamavarastoksi. Matkustajaterminaaliksi rakennus muutettiin vuonna 1995, jolloin laivat alkoivat liikennöidä terminaalista Tallinnaan. Olen lähtenyt samaisesta terminaalista joskus itsekin laivamatkalle, ja ehkä ikimuistoisin on yksi äidin kanssa tehty reissu kauan sitten (se sama matka, jolla nauroin niin paljon, että sain vatsalihakseni kipeiksi). Laivalla esiintyi Kirka, ja me äidin kanssa lauloimme mukana minkä kerkesimme, vaikka emme osanneetkaan ihan kaikkia laulun sanoja. Heräsin keskellä yötä pökerryksissä (alkoholilla ei luonnollisestikaan ollut osuutta asiaan), kurkistin hytin ikkunasta ja näin ulkona kaupungin valot. Tuumasin äidille, että katos vaan, ollaan jo Tukholmassa. Äiti siihen, että kyllä se on Tallinna, mikä sieltä näkyy. 😆 

Sisäänkäynti terminaaliin.

Näyttelyliput olivat hinnoissaan, sillä sisään päästäkseen piti pulittaa 20 euroa. Rahastuksen makua, sanoisin. Museokorttikaan ei käynyt, mutta en ollut olettanutkaan niin.

Näyttelyyn mentiin vanhojen terminaaliporttien läpi.

Hieman hämmennyin porttien edessä ja kysyin lipunmyyjältä, pitikö minun leimata lippuni portilla – kunnes tajusin itsekin, että portithan olivat jäänteitä laivamatkustusajoilta.

Lynchin näyttely on jaettu viiteen osaan, joiden teemat ovat lumiukkoja, hylättyjä tehtaita, alaston, vääristyneitä alastonkuvia ja muotokuvia. Taiteilijana Lynch tavoittelee tietoisesti syviä, alitajuisia asioita, jotka uhmaavat loogista selitystä ja älyllistä ymmärrystä. Hänen valokuvansa tulisi tuntea ja kokea mieluummin kuin ymmärtää. Itseäni kiinnostivat – ainakin etukäteen ajateltuna – lähinnä vain ne hylätyt tehtaat, mutta yritin toki olla avoimin mielin.

Hyvin pian kiinnostukseni kuitenkin herpaantui, sillä terminaalimiljöö varasti huomioni.

Ravintola Laivalaituri. Tuosta on myyty varmasti useampi kaljatuopponen Tallinnan-matkalaisille.

Kurkistelin noiden mustien verhojen raoista, mitä niiden toisella puolella oli (lisää terminaalirakennusta), mutta sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten puikahtanut verhon toiselle puolelle tutkimaan terminaalia. Olisin varmasti lentänyt kuin leppäkeihäs ulos näyttelystä, ja se olisi ollut erittäin noloa. 20 euroa siitä, että sain porttikiellon Lynchin näyttelyyn. 😆

Edes ne valokuvat hylätyistä tehtaista eivät viehättäneet. Suoraan sanottuna en voi ymmärtää, miten hylätyistä tehtaista voi saada niin tylsiä kuvia. Mutta ehkä joku muu näkee kuvissa jotain kiinnostavaa?

Mikä helvetti se tämäkin on olevinaan?

Sitten olikin laivamatka nimeltä David Lynch tehty, ja oli aika siirtyä terminaalin tuloporteista ulos.

Tuota käytävää pitkin sitä on kävelty ennen muinoin laivaan.

Terminaalin odotusaulassa on Helsinki Photo Festivalin näyttely, joka esittelee festivaaliin osallistuneiden taiteilijoiden parhaimmistoa yli 50 maasta. Tämä näyttely oli minusta paljon kiinnostavampi ja ajatuksia herättävämpi, sillä kuvien tukena oli tekstiä, joissa kerrottiin teoksista. Jäinkin miettimään, olenko sellainen henkilö, joka tarvitsee aina kuvan tueksi jonkinlaista sanallista selitystä tai edes teoksen nimen. Mutta ehkä kyse ei ole siitäkään, koska kyllä oikeanlainen teos – oli se sitten valokuva, maalaus, veistos tai mikä tahansa – herättää ajatuksia tai tunteita, vaikken tietäisi teoksesta mitään muuta kuin mitä silmilläni näen. Ehkä taide meneekin parhaimmillaan suoraan tunteisiin, ilman että tarvitsee ymmärtää tai ajatella mitään, ja ehkäpä teksti onkin joskus vain este, tai ainakin hidaste, taiteen tulkinnassa.

Elisabeth M Sanders, USA: Be Here to Love Me.

Tämä kuvasarja ei esimerkiksi tarvinnut tuekseen mitään selityksiä, sillä se meni välittömästi tunteisiin ja teki surulliseksi. Kuvista tuli mieleeni yksi valokuva, jonka sisko lähetti äidin kanssa iskän luona hoivakodissa käydessään. Tajusin siitä kuvasta, että loppu olisi lähellä, ja se tunne oli oikeastaan musertavampi kuin kuoleman aiheuttama suru.

Eric Hanson (Liberal Gun Owners) herättelee kysymällä, luottaisitko kuvissa näkyviin henkilöihin.

Robert Rutöd, Itävalta: Right Time Right Place.

Robert Rutöd leikkii oikean ajan ja paikan käsitteillä. Yleensähän ideaalitilanne on se, että olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta mitä tapahtuu, jos olemmekin oikeassa paikassa väärään aikaan? Tiedämmekö edes paikan olevan oikea? Mitä jos oikea paikka onkin loppujen lopuksi väärä – mutta aika on oikea?

Alex Yudzon, USA: A Room for the Night.

Yudzon on valokuvannut vuodesta 2014 lähtien ympäri maailmaa matkustaessaan hotellihuoneissa tilapäisiä asetelmia, jotka hän kokoaa pelkästään hotellihuoneista löytyvistä huonekaluista ja esineistä. Minusta idea on kerrassaan mainio, mutta jäin miettimään, mahtaako mies myös purkaa asetelmansa, ennen kuin hän lähtee hotellista. 

Gordon Spooner, Ranska: LetGo.

Spoonerin kuvasarjan alla oli vietnamilaisen munkin, Thich Nhat Hanhin lausahdus: "It is not impermanence that makes us suffer. What makes us suffer is wanting things to be permanent when they are not."

Kokonaisuutena näyttelyreissu jäi kuitenkin plussan puolelle, sillä vaikka en kokenutkaan mitään suuria taide-elämyksiä, monenlaisia ajatuksia kyllä heräsi. Kaiken lisäksi sain olla näyttelyssä lähes koko ajan ylhäisessä yksinäisyydessäni, ja vasta kierrokseni loppupuolella paikalle ilmaantui kaksi ranskalaista miestä. He kävivät mielestäni hieman liian kovaäänistä keskustelua, mikä rupesi luonnollisesti kiristämään hermojani. 

Tästähän saisi kehitettyä oikein vitsinkin: Kaksi ranskalaista ja yksi suomalainen menivät taidenäyttelyyn. Kuka heistä oli pettynein näyttelyn jälkeen? No tietenkin suomalainen, koska ranskalaisten kanssa ei tullut ketsuppia. Hehe.

Loppuun vielä muutama fiilistelykuva terminaalista.

Näiden seinien takana oli anniskelubaareja (tiedän, kun kurkin raoista).

Tässä on varmaan notkuttu juomassa kaljaa. Ei tosin ole järin tukevan näköinen notkumispaikka!

Maito ei ollut kuin kaksi päivää vanhaa. 😆

Näyttely on avoinna helmikuun loppuun asti, jos joku sattui kiinnostumaan.