Minäkin olisin halunnut presidentiksi, mutta kun siksi päästäkseen pitäisi ensin politikoida.


tiistai 27. helmikuuta 2018

Matkalaukku

Matkalaukut joutuvat meidän taloudessa tätä nykyä kovalle kulutukselle, ja taas on koittanut se hetki, että pitäisi ostaa uusi laukku. Matkalaukun ostaminen on hermoja raastavaa, sillä olemme ukkelin kanssa aivan eri mieltä siitä, millainen laukun pitäisi olla. Meillä onkin nykyään hyvin sekalainen kokoelma matkalaukkuja, joista osa on nyt mukana matkalla ja osa on hylätty Suomeen.

Ukkeli on sitä mieltä, että laukun pitäisi olla kova ja nelipyöräinen, ja ymmärrän toki semmoisen laukun edut. Kova laukku kestää kovaakin käsittelyä, ja laukussa olevat tavarat säilyvät todennäköisemmin ehjinä, kun laukku ei painu yhtään kasaan. Nelipyöräistä laukkua on myös helpompi siirrellä, kun laukku liikkuu joka suuntaan.

Miun suurinta hupia on kömpiä lentokentällä laukusta ulos silloin, kun ympärillä istuu paljon tärkeitä pisnesmiehiä.

Minä taas olen ehdottomasti kaksipyöräisen kangaslaukun kannalla. Minulla kun tuppaa olemaan tuota matkatavaraa aina aika paljon, joten laukun tärkein kriteeri minulle on sen paino: laukun tulisi painaa mahdollisimman vähän, jotta sen sisään saisi tunkea mahdollisimman monta kiloa tavaraa. Kangaslaukku toki kastuu ja likaantuu helpommin kuin kova laukku, mikä on nähty useammankin kerran.

Nelipyöräisen laukun haitat ovat samat kuin hyödytkin, eli laukku liikkuu helposti joka suuntaan. Joskus olen jäänyt ihmettelemään jotakin, ja laukku onkin mennyt menojaan. Nelipyöräisiä laukkuja voi olla myös todella vaikea hallita, jos laukkuja on useampi, ja kulkuväline ei ole ihan vakainta sorttia. Viimeksi Frankfurtin lentokenttäbussissa seisoessa tuli tehtyä samalla pieni tasapainoharjoitus, kun piti yrittää paimentaa neljää nelipyöräistä laukkua, jotta laukut eivät olisi lähteneet kierimään ympäri bussia.

Laukut lähdössä sambaamaan.

Ukkeli vannoo Rimowan laukkujen nimeen, ja niitä onkin siunaantunut meille useampi kappale. Minusta Rimowan laukut ovat ärsyttäviä, sillä ne ovat painavia, ja niissä on liikaa erilaisia osastoja ja lokeroita. Minä tykkäisin, että laukku olisi yksi iso musta aukko, jonne kaikki tavarat saisi kätevästi heitettyä. Kaiken lisäksi Rimowan laukut ovat minusta ihan naurettavan kalliita, sillä yhden Rimowan laukun hinnalla saisi jo monta kevyempää kangaslaukkua. Sen verran olen kuitenkin antanut ukkelille periksi, että olen hyväksynyt lentolaukukseni Rimowan laukun. Ikävöin kuitenkin vanhaa kangaslaukkuani monestakin syystä, enkä vähiten siksi, että Rimowan laukusta on niin vaikea kaivaa läppäri ulos turvatarkastuksissa.

On se vain aina yhtä sykähdyttävä hetki nähdä oman laukkunsa saapuvan koneeseen!

Ukkeli ei pidä vetoketjullisista laukuista, vaan hänen mielestään laukuissa pitäisi olla salvat. Minä taas olen ehdottomasti vetoketjuihmisiä, kun vetoketju on niin paljon helpompi avata ja sulkea kuin salvat. Vetoketjua voi vain hieman raottaa, kun taas salvallinen laukku pitää levittää auki koko komeudessaan. Olen muutenkin sellainen ihminen, että tavarat tuppaavat joskus vähän hajoilemaan minulta, ja koen salvat vähän pelottavina - syystäkin!

Kun ukkeli osti viimeisimmän salvallisen Rimowa-laukkunsa, minä pamautin ennen laukun neitsytmatkaa laukun kannen kiinni samaan tyyliin kuin olin tottunut sulkemaan muutkin matkalaukut. Kovakouraisen toiminnan seurauksena laukun salpa vääntyi, enkä saanut salpaa korjattua, vaikka kuinka yritin. Olin kauhistunut, sillä tiesin, millaisen mekkalan ukkeli asiasta nostaisi: laukku ei ollut tehnyt vielä ensimmäistäkään matkaa, ja minä olin saanut sen jo hajotettua! Päädyin vähän noloon ratkaisuun: en kertonut ukkelille asiasta mitään, vaan päätin syyttää perille päästyämme lentokentän työntekjöitä ja väittää, että laukku oli hajonnut matkalla. Onneksi minun ei tarvinnut kuitenkaan turvautua valheeseen, sillä kuin ihmeen kaupalla laukun salpa oli oiennut matkalla! Helpotuksen huokaus.

"Kukas tänne on tämmöisiä kuvia piirrellyt?"

En myöskään tykkää käyttää laukuissa lukkoa, mutta ukkeli on - yllätys, yllätys - tästäkin asiasta eri mieltä. Hänen lentolaukussaankin on sellainen numeroyhdistelmällinen lukko. Minä en uskalla käyttää numeroyhdistelmällisiä laukkuja, kun pelkään unohtavani numeroyhdistelmän. Tavallista munalukkoa en taas tykkää käyttää siksi, kun se murrettaisiin kuitenkin rikki jossakin tarkastuksessa.

Haaveilin ennen mahdollisimman värikkäästä laukusta, mutta nyt tuntuu, että laukun ostaminen on muutenkin niin vaikeaa, että laukun väri on sivuseikka. Erikoisen värinen laukku olisi tietysti helpompi bongata matkavarahihnalta, eikä se lähtisi yhtä todennäköisesti jonkun vieraan ihmisen matkaan kuin harmaa matkalaukku, joita mahtuu kolmetoista tusinaan (joku saattaa muistaa, että tällaistakin on meille sattunut).

Kuten huomaatte, olemme ukkelin kanssa matkalaukkuasioissa aika lailla samaa mieltä! Oikein jännittää, millainen laukku meille seuraavaksi kotiutuu.

Millaisesta matkalaukusta sinä tykkäät? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä matkalaukkua hankkiessasi?

Elämä on kovaa. Joskus voi esimerkiksi joutua sidotuksi matkatavarakärryyn.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Rakkauskirjeitä maahanmuuttoviranomaisille

Tuli pidettyä näköjään taas pientä blogitaukoa. Tauko johtui ihan siitä, että minulla oli niin paskat fiilikset, että blogikin tuntui vastenmieliseltä pakkopullalta. Mikään ei ollut periaatteessa vialla - päinvastoin, kaikenhan piti olla loistavasti - mutta silti kuljin päivät pitkät naama nutturalla. Mikään ei huvittanut, en nähnyt missään mitään hyvää, ja huumorintajunikin oli kadonnut jonnekin. Samanaikaisesti tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut nauttia olostani tai olla edes hyvällä päällä, vaan haaskasin aikaani jonninjoutavaan jurnuttamiseen. Kehtasinkin valittaa, kun minähän sain sentään olla täällä lämpimässä! Ärsytti suunnattomasti, kun en tajunnut, mikä minua kyrsi, vaikka yritin kuinka miettiä asiaa. Kyllähän kaikkeen nyt jonkinlainen selitys täytyy olla!


Yhtenä päivänä havahduin siihen, että minun teki mieli katsella vain suomalaisia telkkariohjelmia ja lukea suomalaisia kirjoja. Pahaksi onneksi minulla ei ole mukana kuin yksi ainoa suomenkielinen romaani (tietokirjoja on kyllä muutama), Jaakko Selinin Jaakon matkassa. Äiti oli saanut kyseisen kirjan jostakin ja antanut sen minulle, ja minä taas olin ottanut kirjan mukaani Boliviaan siksi, että olin arvellut kyseisen kirjan olevan niin huono, että voisin jättää sen Boliviaan ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Nyt kirja oli kuitenkin yhtäkkiä maailman paras kirja, ja Jaakko Selin maailman ihanin mies! Maria Veitolan Yökylässä-ohjelmat tuntuivat ihan järisyttävin hyviltä, ja Suomen Selviytyjät niin mahtavalta ohjelmalta, että sitä piti katsoa oikein säästellen.

Pian tajusin, että minua vaivasikin jonkinlainen kulttuurisokki, tai ainakin jonkinlainen vieraan maan aiheuttama ahdistus, joka taisi saada alkunsa niistä karnevaaleista. Espanjan kieli otti päähän suunnattomasti, täkäläiset ihmiset ärsyttivät ja pienikin pieleen mennyt asia sai aivan käsittämättömät mittasuhteet. Esimerkiksi se, kun myyjät eivät saaneet yhdessä kaupassa ostamastani paidasta hälytintä irti, vaikka kolme myyjää yritti viisitoista minuuttia, tuntui ihan kunnianloukkaukselta. Teki mieli huutaa, että kyllä te bolivialaiset olette pölvästejä, kun ette saa edes yhtä hälytintä irti! Jonkinlaista kulttuurisokin tapaista voi siis näköjään tuntea, vaikkei olisi edes muuttanut maahan, vaan pidempiaikainen oleskelu muuten vain riittää sekin herättämään vastareaktion.


Kun tajusin, mistä oli kyse, pystyin ymmärtämään olotilaani paremmin ja tekemään sille jotain. Pidin sisäiset siivoustalkoot, ja elämä alkoi näyttää taas aivan erilaiselta. Itse asiassa uskaltaisin sanoa, että elämä tuntuu tuon pienen mutkan jälkeen entistäkin ehommalta, siis ainakin mitä omaan olotilaani tulee. Kaikkihan ei ole kuitenkaan omassa hallinnassa, ja hyvä esimerkki siitä on läheisten terveys, joka on aiheuttanut viime aikoina suurta huolta (tällä kertaa ukkelin puolelta). On tullut todettua taas ihan käytännön kautta, miten kaukana Bolivia on Intiasta.

Kaikki edeltävät kuvat on muuten otettu matkalla Santa Cruzista Porongoon, joka on viehättävä kylä 18 kilometrin päässä Santa Cruzista. Päädyimme kylään ihan sattumalta yhtenä lauantai-iltana. Reitti Santa Cruzista Porongoon on pyöräilijöiden suosiossa, ja Porongo tuntuukin olevan jonkinlainen pyöräilijöiden mekka.



Virallinen kokoontumispaikka kirkon edessä olevalla aukiolla.
Kylän kulkukoiratkin kokoontuvat täällä.
Achachairú-mehua ja -keksejä aukion laidalla.

Koska yritän nyt sisällyttää tähän postaukseen mahdollisimman paljon blogihiljaisuuden aikaisia tapahtumia, kuvia tulee olemaan aika paljon. Mutta se tuskin on mikään yllätys tämän blogin lukijoille. 😛

Santa Cruzissakin - tai tarkemmin sanottuna Santa Cruzin ja Porongon välimaastossa - on dyynejä. Santa Cruzin dyynit eivät ole tietysti mitään verrattuna Genipabun dyyneihin Brasiliassa, mutta kyllä nämäkin dyynit olivat ihan näkemisen arvoiset.

Bolivialaiset tykkäävät uida missä tahansa, missä on vähänkään vettä.
Dyynialueelle johtaa pullojen pohjista tehty kävelypolku.
Tuli käytyä tällä viikolla taas maahanmuuttovirastossa anomassa oleskeluajan pidennystä. Suomalainenhan saa olla Boliviassa ilman viisumia 90 päivää, mutta jos oleskeluaika ylittää 30 päivää, hänen on käytävä maahanmuuttovirastossa anomassa oleskeluajan pidennystä. Kävin virastossa jo tammikuussa, kun luulin, että 30 päivää tarkoittaa yhteenlaskettua maassaoloaikaa, mutta kävi ilmi, että se tarkoittaakin yhtäjaksoista oleskeluaikaa Boliviassa. Koska kävin vuodenvaihteessa Brasiliassa, yhtäjaksoinen oleskeluaikani katkesi ja nollaantui, eikä 30 päivää ehtinyt täyttyä tammikuussakaan, ennen kuin läksin Suomeen. Tuli siis tehtyä tammikuussa turha reissu virastoon.

Maahanmuuttovirasto on pahamaineinen paikka, sillä virastossa on hirveästi ihmisiä, ja toiminta siellä on hyvin sekavaa. Virastossa saattaakin mennä pahimmassa tapauksessa koko päivä. Kaiken lisäksi virastossa puhutaan vain espanjaa, ja koska virallisissa asioissa olisi ihan kiva ymmärtää joka sana, virastoon meneminen jännittää minua aika tavalla.

Tämä kuva on tammikuulta. Viraston kolmannessa kerroksessa oli silloin yllättävän tyhjää.

Tällä kertaa meinasi kuitenkin tulla kurat pöksyyn, kun rupesin virastoon lähtiessäni etsimään passistani viimeisintä lentokentällä saamaani maahantuloleimaa, jotta osaisin ottaa kopion oikeasta sivusta. Leima löytyi, mutta vaikka kuinka tuijotin leimaa, se ei muuttunut silmissäni miksikään. Leimaan oli laitettu väärä saapumispäivämäärä, ja päivämäärä heitti kokonaisella kuukaudella! Saapumispäiväkseni oli leimattu tammikuun kolmas päivä, vaikka olin saapunut maahan vasta helmikuun kolmas päivä. Passin leiman mukaan olin siis jo ylittänyt kolmenkymmenen päivän sallitun oleskeluajan - ja kirkkaasti.

Ei tämä muuksi muutu, vaikka tätä kuinka tuijottaisi.

Boliviassa on ihan tavallista, että maahantuloviranomaisille sattuu pieniä mokia leimojen, päivämäärien ja muiden jonninjoutavien yksityiskohtien kanssa. Sen seurauksena huono-onniset matkustajat joutuvat lievimmillään selittelemään tai maksamaan sakkoja maasta poistuessaan ja pahimmillaan tulevat karkoitetuksi maasta. Ukkeli ei ole saanut joskus maahan saapuessaan leimaa ollenkaan, eikä minua löytynyt kerran maahantulorekistereistä lainkaan. Ukkelin hondurasilainen kollega kävi anomassa itselleen ja perheelleen viime viikolla viisumia, ja se olikin pitkällinen, koko päivän kestänyt prosessi. Lopputulos oli se, että muut perheenjäsenet saivat asialliset viisumit, mutta kollega itse sai viisumin, joka oli mennyt jo myöntämishetkellä vanhaksi! Nyt hän joutuu todennäköisesti maksamaan maasta poistuessaan sakkoa, koska hän on oleskellut maassa ilman asianmukaista viisumia, vaikka syy ei ole edes hänen. Ukkeli on puolestaan saanut kerran maastakarkotuksen ja saanut lentokentällä kylkeensä oikein saattojoukot, jotka katsoivat, että ukkeli varmasti lähti maasta. Ukkelin visiitti olikin todennäköisesti maailmanhistorian lyhyin Bolivia-käynti: 24 tuntia Santa Cruzin lentokentällä ja seuraavalla mahdollisella lennolla takaisin Suomeen. Tulipahan kuitenkin pyörähdettyä Etelä-Amerikassa.

Tunnin odottelun jälkeen pääsin vihdoin tiskille asioimaan. Kun kerroin virkailijalle väärästä leimasta, hän pahoitteli asiaa kovasti sillä äänensävyllä, että nyt ei kuule kunnian kukko laula. Koska mies ei tiennyt, miten asian kanssa pitäisi toimia, hän kävi kysymässä neuvoa pomoltaan. Vastaus oli se, että minun pitäisi kirjoittaa maahanmuuttovirastoon kirje, jossa vaatisin leiman päivämäärän oikaisua ja selittäisin, mitä oli tapahtunut. Kirje tulisi kirjoittaa tietenkin espanjaksi, ja se pitäisi kiikuttaa mahdollisimman pian maahanmuuttovirastoon. Kotimatkalla pahat epäilykset valtasivat mieleni, ja kun pääsin kotiin, menin ensimmäiseksi tarkistamaan ukkelin passista, oliko hänen passissaan leimaa, ja mikä päivämäärä leimassa oli. Epäilykseni osoittautuivat oikeiksi, sillä myös ukkelin leimassa oli sama virheellinen päivämäärä kuin minun passissani.

Rustasin kirjeet, otin passeista kopiot, ja sitten toimitimme dokumentit seuraavana aamuna virastoon. Jatkosta en sitten vielä tiedäkään, sillä minun käskettiin käydä virastossa taas ensi viikolla tiedustelemassa tilannetta. Passit ovat edelleen minulla, ja passeja ei saisi kuulemma missään tapauksessa jättää maahanmuuttovirastoon. Kaiken lisäksi ainoa paikka, jossa voidaan tehdä muutoksia passeihin, on La Paz, ja passien lähettäminen edestakaisin sinne vie aikaa. Aikaahan meillä ei ole, sillä tarvitsemme passejamme taas ensi viikon lopussa. Nähtäväksi siis jää, miten asian kanssa käy.

Isabel Garron Velarden installaatio nimeltä Pakkomielle (Obsesión).

Sitten siirrymmekin seuraavaan aiheeseen, joka on - ylläri, pylläri - kansalaislakko. Tämän viikon keskiviikkona (helmikuun 21. päivä) tuli nimittäin kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun kansa äänesti Evon jatkokautta vastaan. Sen kunniaksi piti tietysti järjestää taas kansalaislakko tiesulkuineen.

Lakkoilu alkaa sujua jo rutiinilla itse kultakin. Minä osasin ostaa riittävästi ruokaa ja käydä salilla jo tiistaina, kun mikään paikka ei olisi keskiviikkona auki. Keskiviikkona olikin sitten mukava lähteä kävelylle, kun tiellä ei liikkunut autoja, vaan sai kävellä vaikka keskellä ajorataa.

Tuossa kehätien keskellä kulkee myös kävelypolku, mutta ukkeli on kieltänyt kävelemästä polulla, koska polku saattaa kuulemma vajota jalkojen alta. Kävelytien alta on ukkelin mukaan poistettu viemäriputkia, eikä tien pohja ole kaikin paikoin enää kovin kantava.

Siellä se mukava kävelytie olisi. Kuva on otettu pari viikkoa sitten, jolloin liikenne toimi normaalisti.
Minä en tietenkään uskonut ukkelin puheita, mutta viime viikolla oli pakko ruveta uskomaan, että tie voi todellakin pettää jalkojen alta. Yksi auto putosi nimittäin samaisella kehätiellä kaksi metriä leveään ja kolme metriä syvään kuoppaan. Tie yksinkertaisesti vajosi auton alta, ja vajoamisen syyksi paljastui juuri viallinen viemäriputki.

Autoa nostetaan kuopasta ylös. (Kuva: El Deber.)
Autossa olleet kaksi naista eivät onneksi sentään kuolleet, vaan he selvisivät pelkällä loukkaantumisella. Kun asiaa ruvettiin tutkimaan tarkemmin, kaupungista löydettiin muitakin kriittisiä vaaran paikkoja.

Lakkopäivänä oli siis mukava päästä kävelemään autotielle.


Tiesulku mallia "Santa Cruzin moottoripyöräkerho".
Lakkoilu ja tiesulut tuntuvat olevan ihmisistä hauska tapa viettää päivä yhdessä.


Tuolla mustapaitaisella leidillä on varsin asialliset varusteet, kun hänellä on oikein teemaan sopiva 21F- T-paitakin. (21F viittaa siis siihen vuoden 2016 helmikuun 21:sen päivän äänestykseen.)


Evo-vastainen mieliala näkyy todella selvästi, sillä 'äänestä tyhjää' -raapustuksia näkee kaikkialla - muureissa, seinissä, aidoissa. 

Manzana 1 -taidegalleriassa on seinä, johon ihmiset saavat liimata kirjoittamiaan post it -lappusia asioista, jotka heillä on mielen päällä.

Bolivia sanoi ei! Vittu!

Politiikasta siirrymmekin sitten eläinmaailman ihmeiden pariin. Kävimme nimittäin yhtenä päivänä Güembén luontokeskuksessa ukkelin hondurasilaisen kollegan ja tämän perheen kanssa. Olin kuullut puhuttavan lähinnä Güembén perhosista, mutta perhoset jäivät lopulta sivuseikaksi, sillä puistossa oli valtavasti perhosiakin mielenkiintoisempia eläimiä.

Hämähäkkiapina.


Kuningastukaani oli minusta ihana lintu! Jotenkin sellaisen lempeän ja ystävällisen oloinen. 😊

Tukaanit kuuluvat muuten tikkalintuihin. Eikö olisikin kiva, kun suomalaisia mäntyjäkin nakuttelisivat tämmöiset tikat? Saattaisi talitinteilläkin olla vähän ihmettelemistä.

Lintualue oli muutenkin uskomattoman hieno. Erilaiset papukaijat lentelivät jättimäisen häkin sisällä vapaina, ja lintuja saattoi tutkisella kolmesta korkeudesta - maan tasalta, korkealla olevilta kävelysilloilta (kuvassa) sekä korkeasta tornista häkin keskeltä.

Sinikelta-ara.

Puna-ara.
Bolivianara.
Bolivianara on muuten uhanalainen papukaijalaji, jota esiintyy vain Bolivian keskiosissa.

Papukaijat olivat äänekkäitä ja rohkeita - ehkä vähän turhankin rohkeita joidenkuiden makuun!



Yksi papukaija haistoi hondurasilaisen kollegan vaimon repussa olleet syötävät ja tuli tutkimaan tarjontaa vähän lähempää.

Uskomattoman huikea paikka.

Güembéssa oli paljon muitakin eläimiä (muun muassa kilpikonnia), ja paikka jäi kaivelemaan sen verran, että tekisi melkein mieli käydä Güembéssa joskus uudestaan ja viipyä puistossa koko päivä.

Ihan lähiaikoina en kuitenkaan viitsi Güembéen lähteä, sillä Güembé on Porongoon menevän tien varrella, ja sinne päästäkseen pitää ylittää Urubon silta. Sillalla oli ollut määrä aloittaa korjaustyöt maanantaina, mutta koska sää oli niin epävakainen, korjaustöiden aloittamista siirrettiin. Kuinka ollakaan, työt aloitettiin juuri sinä päivänä, kun me olimme Güembéssa. Toinen sillan kaistoista suljettiin kokonaan liikenteeltä, mikä tarkoittaa valtavia ruuhkia joka päivä. Menomatkalla emme joutuneet odottamaan sillalle pääsyä kuin ehkä viisitoista minuuttia, mutta paluumatkalla saimme odottaa puolitoista tuntia! Onneksi seurueemme nuorin jäsenkin (paria viikkoa vaille vuoden ikäinen tyttö) jaksoi oikein hyvin. Kuskimmekin oli saanut sisäisten siivoustalkoiden seurauksena mielenrauhansa takaisin, joten hänenkään ei tarvinnut sadatella. 😆

Bongasimme autojonossa hyvin luotettavan näköisen pankin. Näyttää olevan aukikin!


Sillan korjaustyöt jatkuvat 30 päivää, ja päivittäin siltaa käyttävät ihmiset ovat jo hermoraunioina. Vaihtoehtoisia reittejä Porongoon ja Uruboon kun ei ole, vaan silta on pakko ylittää, jos mielii noihin paikkoihin päästä. Nelivetoautot voivat ylittää joen vaihtoehtoiselta ylityspaikalta - jos uskaltavat. Vaihtoehtoinen reitti kun ei ole mikään silta, vaan joki on ylitettävä maitse, vai pitäisikö sanoa vesitse, eli ajamalla joen yli. Moni auto on jäänyt jumiin tai kärsinyt vaurioita, kun on yrittänyt ylittää jokea tätä kautta.

Ja taas tarvitaan hinaajaa. (Kuva: El Deber.)



Ihmiset ovat myös joutuneet etsiskelemään joesta sinne matkalla pudonneita auton osia, kuten puskureita ja rekisterikilpiä. Kuka mitäkin kalastaa.

Vielä olisi ollut muitakin kuulumisia, mutta eiköhän tämä nyt riitä!

torstai 15. helmikuuta 2018

Lehmän häntä

Nelipäiväiset karnevaalit ovat nyt takanapäin, ja täytyy sanoa, että olen asiasta ihan hemmetin tyytyväinen. Rauha on palannut maahan, ja minä tervehdin sitä ilolla!

Karnevaaleissa mätti lähinnä se, että tässä ihan meidän kulmilla oli kaksi bilepaikkaa, jossa juhlittiin jokaisena neljänä päivänä. Juhlimisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta musiikki meinasi hajottaa pään. Musiikin soittaminen alkoi viimeistään iltapäivällä, muutamana päivänä jo ennen puoltapäivää, ja jatkui pikkutunneille asti, ja musiikki soi todella kovaa.

Toinen bilepaikka pystytettiin Hipermarxin edessä olevalle tyhjälle tontille.


Toinen bilepaikka taas tekaistiin autopesukadun takana olevalle alueelle, joka toimii normaalisti parkkialueena.

Meinasin laittaa biletyksestä videonkin, mutta en jaksakaan. Ihan sama.

Olen aina epäillyt, etten suuremmin pidä latinomusiikista, mutta nyt olen sataprosenttisen varma siitä.

Täällä oli myös karnevaalikulkue lauantai-iltana, mutta senkin kanssa kävi vähän köpelösti. Kulkue järjestettiin Cambódromolla, nelisen kilometriä pitkällä ulkoilualueella itäisessä Santa Cruzissa, ja kulkueen oli sanottu alkavan kuudelta. Kun me ukkelin kanssa päräytimme paikalle vähän ennen seitsemää, katsomoita rakennettiin edelleen, eikä kulkueen alkamisesta näyttänyt olevan tietoakaan. Halusimme ostaa liput katsomoon, mutta oli "pientä" epäselvyyttä siitä, mistä lippuja saisi. Piti taas hieman korottaa ääntään, jotta asiat lähtivät rullaamaan toivottuun suuntaan.

Vihdoinkin olemme päässeet Cambódromon aitojen sisäpuolelle.

Lopputulos oli kumminkin se, että parhaat katsomopaikat oli jo myyty, ja tarjolla oli enää jämäpaikkoja. Muutenkin tuli sellainen tunne, että mitäs läksitte. Kaiken lisäksi minua alkoi ahdistaa, kun rupesin miettimään, että pääsisiköhän tiukasti aidatulta ja vartioidulta Cambódromolta edes pois silloin kuin halusi, vai pitäisikö siellä istua karnevaalikulkueen loppuun asti. Kulkueen oli määrä jatkua aamukahteen asti, eikä mikään show maailmassa ole niin hyvä, että jaksaisin istua katsomassa sitä 5-6 tuntia. Ajatuskin jo puistattaa! Päätimme siis jättää kulkueen välistä. Ihan tuosta vain, vaikka olisi ollut tilaisuus nähdä hieno karnevaalikulkue, eikä tilaisuus välttämättä enää tämän elämän aikana toistu.

Lauantaiaamupäivänä ukkeli keksi, että vuokrataan taas auto, kun hänelläkin on neljä päivää vapaata. Kun soitin autovuokraamoon, saimme kuulla, että vuokraamo olisi auki kello kahteentoista ja avaisi ovensa seuraavan kerran keskiviikkona. Kello oli 11.08, ja minä olin vielä täysin alkutekijöissä, joten tuli pikkuisen kiire. Tuli varmasti tehtyä oma henkilökohtainen ennätys, sillä vain kaksitoista minuuttia myöhemmin olin valmiina ovella. Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon, etten ollut ihan vielä toipunut ripulistakaan. Mutta jos on kyse autovuokraamosta, silloin ei tuhlata aikaa, vaan toimitaan valon nopeudella.

Saimme saman auton kuin viimeksikin, ja oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Kyljessäkin oli edelleen samat lommot.

Siellä se punainen paholainen odottaa parkissa.


Tässä olenkin jo IC Norten parkkipaikalla. Kun menin kauppaan, paistoi aurinko, ja kun yritin tulla sieltä ulos, oli kaamea kaatosade. Oli pakko odotella tässä lipan alla, että sade laantuisi, ja pianhan se laantuikin.

Siinä odottaessa huomasin IC Norten koiraparkit, jotka olivat minusta aivan ihanat.

Juomakupit ja kaikki. Kyllä tuossa kelpaa karvaisten ystävien odotella.
Ihmettelimme ukkelin kanssa suuresti, kun vuokraamon väki kyseli, missä päin meinasimme autolla ajella. Aioimmeko pysyä kaupungissa vai lähteä jonnekin kauemmas? Mistä minä tiesin, mihin me saisimme päähämme lähteä! Vuokraamon väki halusi kuulemma olla selvillä siitä, missä päin heidän autonsa liikkuivat, ja jos lähtisimme jonnekin kauemmas, meidän pitäisi ilmoittaa asiasta tekstiviestillä. Teki mieli kysyä, että annetteko meille oikein kotiintuloajatkin.

Jälkeenpäin mietimme ukkelin kanssa, että ehkä tuo liittyi jotenkin karnevaaleihin. Täällä on nimittäin sellainenkin tapa, että ihmisten autoja sotketaan karnevaalien aikaan mudalla. Mutaisia kulkuneuvoja näkyikin liikenteessä tuon tuosta.


Lapset myös pommittavat ohikulkevia autoja vedellä täytetyillä ilmapalloilla ja vesipyssyillä. Vesipyssyt vielä menettelevät, mutta nuo auton ikkunaan pamahtavat vesipallot säikäyttävät kyllä aika tehokkaasti. Olen ehkä takakireä vanha ämmä, mutta en ole koskaan pitänyt sellaisista juhlista, joissa sotketaan toisia ihmisiä tai heidän omaisuuttaan. Inhosin intialaista holia, ja samasta syystä inhoan bolivialaisia karnevaalejakin. Mitä hauskaa on siinä, että saa sotketuksi jonkun auton mudalla? En ymmärrä.


Katsoimme ukkelin kanssa, että montako ihmistä tässä pyörän päällä oikein on, mutta eihän heitä ollut kuin neljä - kaksi aikuista ja kaksi lasta. Poika tuossa lataa juuri vesipyssyään, että saa antaa meille vesisuihkun, kun ajamme ohi.

Jos tielle ei tunnu mahtuvan, niin otetaan pientareet käyttöön.
Kun ajelimme kaupungista poispäin, tajusin puhuneeni aiemmin läpiä päähäni. Onhan täällä roskia, ja joskus oikein kunnon kasojakin!

Taitaakin olla niin, että roskaisuus on alueellista: joillakin alueilla on siistimpää ja joillakin taas vähemmän siistiä. 

Kaupungin etelälaidalla näkyi jopa autoriksoja, joita ei näy täällä kaupungin pohjoisosissa koskaan. 

Ja sitten kaupunki loppui.
Tien varrella oli varoituksia lehmistä, ja varoitus oli ihan aiheellinen.

Hevosmiehenkin näimme.

Täällä ei ole kaduilla samanlaista viemäröintisysteemiä kuin esimerkiksi Suomessa, vaan katujen varsille on tehty sadevettä varten kanavamaisia avoviemäreitä. Jos sataa oikein paljon, nekin saattavat tulvia, ja seuraukset saattavat olla tuhoisat.

Launtaina ei satanut kuin ehkä puoli tuntia, mutta vettä tuli sen verran rankasti, että sekin oli riittänyt jossakin päin kaupunkia jo pienimuotoisen tulvan aikaansaamiseksi.


Ajelimme myös keskustassa päin katsomassa karnevaalitunnelmaa.


Tuossakin oikealla puolella on bilepaikka, jonne oli melkoinen jono. Nämä ihmiset jaksavat juhlia (ja juopotella), jopa neljä päivää putkeen.

Jeesus katselee siellä taustalla menoa ja miettii, että en minä ihan tällaista tarkoittanut.
Niin tosiaan. Santa Cruzissakin on oma Cristo Redentor -patsaansa. Jos siis Rio de Janeiron Jeesus jäi näkemättä, niin onpahan nyt nähty ainakin tämä Santa Cruzin Jeesus.

Santa Cruzin Jeesus on vähän karulla paikalla keskellä liikenneympyrää.


Ihmiset pukeutuvat karnevaalien aikana varsin värikkäisiin vaatteisiin.

Tällä herralla oli näppärä juomareppu.
Tyhjilleen jäänyt New York Mall.


Täällä ei tankata bensa-asemalla todellakaan itse, vaan tankkaajat ovat aina nuoria nättejä tyttöjä. Minä arvelin, että syy siihen on tietysti se, että miehet saisivat tankkauspaikalla silmäniloa. Ukkeli puolestaan arveli, että syynä on se, että naiset ovat luotettavampia. Miehet kuulemma huijaisivat asiakkaita mennen tullen.

Kävimme yhtenä päivänä myös Monterossa, joka on noin 60 kilometriä Santa Cruzista pohjoiseen.

Matkan varrella näkyi aivan valtavasti soijajalostamoita, ja nyt viimeistään tuli selväksi, kuinka paljon täällä viljellään myös soijaa.

Huomatkaa luonnonmukainen sähköpylväs.
Myös lehmiä oli pelloilla todella paljon. Kyllä sitä lihaa täällä siis kuitenkin syödään.

Huomatkaa, että bolivialaiset lehmät osaavat noudattaa myös liikennevaloja.

Sieltä sitä tullaan, kun punainen valo on syttynyt päätiellä liikkuville.

Kas näin ylitämme tien turvallisesti.
Yhdellä tietullipaikalla oli poliisit, jotka ilmeisesti tarkastivat autoja ja niiden kuljettajia. Poliisit ohjasivat tien sivuun kaikki autot edeltämme, ja olin ihan varma, että meidätkin pysäytettäisiin. Kun lähestyin poliisia, poliisi katsoi minua pitkään ja tutkivasti ja näytti sitten, että saat mennä. Että se siitä ulkomaalaisten ahdistelusta taas. 

Montero oli mukava pikkukaupunki, joka tosin vaikutti karnevaaliaikaan aika kuolleelta.

Plaza.
Kahvi ja kana-empanada. Empanada oli kuumaa ja hyvää!
Ja taas mennään.

Tätä postausta oli jostain syystä hirveän työläs kirjoittaa, mutta onneksi homma on nyt ohi. Kiitos ja näkemiin.