Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kauniita unia

Olen aina tykännyt nukkumisesta, tai tarkemmin sanottuna unien katselemisesta. Nukkuminen kun ei ole aina kivaa, varsinkaan silloin, jos uni ei meinaa tulla tai se on katkonaista. On turhauttavaa vilkuilla kelloa jatkuvasti, väkisinmaata sängyssä ja odotella, että jospa se uni tulisi.

Uneni ovat yleensä aika miellyttäviä, ja suoranaisia painajaisia en näe oikeastaan koskaan. Epämiellyttäviä unia näen silloin tällöin, ja niissä minulla toistuvat usein samat teemat. Näen usein esimerkiksi sellaista unta, että katson ikkunasta parkkipaikalle, ja huomaan, että automme on varastettu tai että se on rusikoitu ihan rusinaksi. Auton - ja muiden kulkuneuvojen - sanotaan edustavan unissa unennäkijää itseään, joten ehkä tämän unen taustalla on jonkinlainen itseeni kohdistuva pelko? Joskus näen myös sellaista unta, että minulla on suussani jättimäinen purukumi, joka tarttuu kitalakeen ja hampaisiin, ja tunne on erittäin epämiellyttävä. Näen usein myös unta, että olen lähdössä matkalle, mutta matkavalmisteluni eivät oikein ota onnistuakseen: lentoni on lähdössä pian, enkä ole vielä pakannut, tai sitten en löydä tavaroitani mistään, ja pelkään myöhästyväni koneesta.


Kaikkein yleisin ja huvittavin toistuva uneni liittyy kuitenkin ruokaan: olen saapunut johonkin ravintolaan ihania herkkuja notkuvan buffet-tarjoilun äärelle, ja juuri kun alan kerätä lautaselleni ruokia, tajuan, että buffet sulkeutuu pian, enkä ehtisikään syödä kaikkea haluamaani. Minut valtaa unessa aina hirveä pettymys: herkut vietäisiin kohta edestäni pois! Uni on alkanut ärsyttää minua oikein todella, sillä näen tätä samaa unta todella usein. Ihan kuin en saisi tarpeeksi ruokaa, kun pitää jatkuvasti uneksia seisovasta pöydästä!

Näin unen jälleen viime yönä, mutta hieman erilaisena versiona. Tulin taas ravintolaan, jossa oli seisova pöytä. Ravintolan seinille oli ripustettu hienoja romanihameita, ja sisustus oli muutenkin hyvin erikoinen. Huomasin, että olin unohtanut ottaa kamerani mukaan, ja minun oli pakko lähteä hakemaan sitä, ennen kuin voisin ruveta syömään. Pelkäsin, että ruoka loppuu, ennen kuin ehtisin takaisin.



Olen joskus yrittänyt tulkita uniani, mutta olen siinä jostain syystä aika huono. Unikirjoistakaan ei oikein tunnu olevan apua, kun ne ovat niin yleistäviä: se mikä sopii selitykseksi yhden elämäntilanteeseen, ei välttämättä sovi toiselle. Toisaalta en tiedä, tarvitseeko unia sen kummemmin tulkitakaan, ainakaan jos kyse ei ole toistuvasta unesta, esimerkiksi painajaisesta. Painajaisunet olisi ehkä hyvä selvittää - mitä niiden taustalla on ja mitä ne yrittävät kertoa. Harmittomat unet on ehkä tarkoitettu vain katsottaviksi?

Parikymppisenä olin niin kiinnostunut unista, että pidin oikein unipäiväkirjaa. Kävin etsimässä tuota päiväkirjaa kaapeistani, ja ilokseni löysinkin sen. Kirjan lukeminen oli lievästi sanottuna mielenkiintoista. Tässä muutamia otteita:

"Menin syömään joidenkin tyyppien kanssa. Ensin en meinannut syödä, mutta sitten kuitenkin päätin toisin. Otin pöydältä makaronilaatikkoa ja tonnikalaa niin paljon, että lautanen oli aivan kukkuroillaan. Muut menivät pöytään istumaan, mutta mä kiertelin ja kiertelin keräämässä ruokaa, koska halusin kaikkea mahdollista hyvää. Leivissä oli jotain ruskeita täpliä, mutta otin silti viipaleen. Kassalla myyjä sitten laski ja totesi, että mun safkat maksoi 104 markkaa. Olin epäuskoinen ja sanoin, että ei voi olla. Sitten myyjä huomasi, että se oli laskenut jonkun toisen sapuskat (hedelmiä tms.) vahingossa mukaan. Sitten se hävisi jonnekin, enkä saanut tietää lopullista hintaa."


"Oltiin Sannan [siskoni] kanssa jossain metsätiellä, ja meidän piti lentää Kotkasta Kouvolaan sellaisen pierupussin avulla. No Sanna pääsi lentoon, ja katsoin kuinka se kaarsi taivaalla, mutta mä en jostain syystä päässyt lentoon. Sitten siihen tuli joku kundi, joka naureskeli sille mun pierupussille."
"Katsoin jotain veikkausnumeroita joltain taululta. Siinä oli myös kellonaika: 1114 ja se oli mun kupongissa oikein. Kysyin, voitinko mitään, kun mulla oli aika oikein, ja sain ison boksin Mynthon-pastilleja."

"Olin menossa uimaan Julio Iglesiaksen ja jonkun toisen kanssa. Oltiin rannalla, ja mä katsoin veteen, joka oli ruskeahkoa. Sen läpi kuitenkin näkyi, ja vähän matkan päässä vesirajasta näkyi kiviä - melko pieniä. Kauempana oli vähän isompia kiviä. Pelkäsin niitä kiviä, mutta tiesin, että uimaan ei pääse, jollei niitä ylitä. Tiesin myös, että vesi oli kylmää, mutta kaikesta huolimatta juoksin ensimmäisenä veteen. Pelkäsin, että mun perse näkyy, koska mulla oli vain t-paita päällä. Pulikoin vedessä - en kuitenkaan uinut kauemmas - ja pian tulivat toisetkin (Julio Iglesias oli muuttunut joksikin toiseksi)."


"Mulla oli käsissä ydinjätettä (se oli sellaista jauhemaista ja harmaata), ja mietin, että mihin hittoon voisin sen laittaa."

"Yritin puhdistaa kissaa lumesta - se oli aivan lumessa, tai ennemminkin se oli jäätä, joka olin niin tiukasti karvoissa kiinni, että joudun leikkelemään osan karvoista. Sitten se kissa söi lihaa (ilmeisesti kanaa), mutta lopetti yhtäkkiä ja jotenkin kieltäytyi, koska liha oli raakaa. Söin itse sitä samaa lihaa, mutta siitä jäi hirvittävän pitkiä punaisia "lankoja" mun hampaiden väliin ja niitä sitten revin irti. Todella oksettava uni."

"Olin Titanicilla, mutta se oli kuitenkin niin kuin juna. Mun paikka oli "vaunussa" numero 348, enkä millään meinannut löytää sitä, vaan kuljin aina väärään suuntaan. Laiva oli tosi upea, siellä oli esim. hienot kirjastot, joissa oli paljon matkakirjoja. Ajattelin, että harmi, että tämä komeus uppoaa pian. Joku mies seurasi mua, kun etsin paikkaani ja seuralaistani (en tiedä kuka se oli), jonka seurassa ajattelin olevani turvassa. Löysin paikan, jossa tämän seuralaisen olisi pitänyt olla, mutta sillä paikalla olikin yleisöpuhelin, josta soitin tälle tyypille, joka olikin Amerikassa."

"Olin menossa yleiseen vessaan, ja ajattelin, että toivottavasti se ei maksa kauheasti. Lasikopin takana oli äijä, joka otti maksuja vastaan, ja lasissa luki, että maksu on 1,50. Äijä sanoikin, että se on 9 mk, ja samalla se ojensi mulle jotain wc-lippuja. Raivostuin, kun vessassa käynti olikin niin kallista, ja huusin, että "voit tunkea ne lippusi perseeseen!", johon mies vain että: "selvä, kiitos". " 

Parikymppisenä olen näemmä nähnyt painajaisiakin, ja erityisesti tappaminen näytti olevan silloin toistuva teema.

"Olin tappanut jonkun, ja kanniskelin sitä ruumista kassissa. Ilmoitin siitä itse poliisille, mutta poliisin saapuminen tuntui kestävän kamalan kauan. Mä nimittäin jollain tapaa pelkäsin, että se ruumis heräisi eloon; samalla ihmettelin, kun kassi oli niin kevyt - jotenkin se ruumis oli olevinaan vaahtomuovia. Sitten poliisi vihdoin saapui, ja selitin sille, että olin tehnyt murhan mutta että en ollutkaan loppujen lopuksi varma siitä, koska en muistanut tehneeni sitä. Se poliisi sanoi lohduttavasti, että "kyllä se saadaan selville"."  

Usein kuitenkin ymmärrän kesken painajaisunen, että tämä on unta ja että minun ei ole pakko katsoa tätä, ja pystyn herättämään itseni. (Herättäminen ei ole kuitenkaan mitään helppoa, sillä silmäluomet tuntuvat ihan kamalan raskailta.)

"Olin jossain huoneessa istumassa, ja sinne tuli joku tyyppi. Mä ajattelin, että mitähän tuokin haluaa ja että ei mitään paniikkia. Mutta sitten se tyyppi laittoi oven lukkoon, ja mua alkoi pelottaa niin paljon, että oli pakko avata silmät." 



Onneksi uneni ovat kuitenkin olleet pääasiassa mukavia ja usein aika humoristisiakin. Kaikenlaiset sanaleikit ovat myös näytelleet unissani aina suurta osaa.

"Olin jonkun luokan kanssa jollain matkalla, ja jokainen sai kirjoittaa lapulle ilmeisesti toiveen, minkä kulkuneuvon haluaisi. Joillain oli siinä lapulla automerkkejä ja jopa valmiit rekkarit, mutta mä ajattelin, että mun pitää keksiä jotain jäynää. Meinasin ensin kirjoittaa, että haluan tandemin, mutta sitten päätinkin laittaa siihen, että haluan "pirssin ja kuljettajan"."

"Siivosin jossain talossa, jonka lattia oli täysin pölyn peitossa. Siellä oli kuollut joku, ja lakaisin pölyä varovasti, ettei se leviäisi. Sitten oli aamu ja katsoin itseäni peilistä. Kauhistuin, sillä silmäni olivat tulehtuneet pahasti. Joku sanoi mulle, että se johtui siitä, että "kuolema oli kutittanut"."

Näen silloin tällöin myös selkounia, joissa tajuan unen olevan unta, ja pystyn kontrolloimaan unen tapahtumia. Selkounissa on kuitenkin aina se vaara, että niistä herää kesken unen. Selkounet ovat ilmeisesti lähempänä valvetilaa kuin tavalliset unet, joissa ei tajua näkevänsä unta. Lentämisestä pidän myös kovasti.

"Oli olevinaan uusivuosi/vappu, ja olin kaupungilla. Mun olisi pitänyt opetella flamencoa, mutta sukkahousut oli hävinneet ja pelkäsin, että säärikarvat näkyy. Kaupungilla oli hirveästi jengiä, ja raketit lentelivät ja paukut paukkuivat. Olin peloissani, kun pelkäsin, että jokin niistä osuu muhun. Ajattelin, että pitäiskö lentää, niin ei olisi sitä vaaraa, mutta sitten tajusin, että ihmisten tasolla ja mieluummin vielä maan tasolla olisi pienempi vaara."


Olen aina ihmetellyt sitä, miksi unissa näkee joitakin samoja ihmisiä (tai paikkoja) vuodesta toiseen, vaikka ei olisi ollut kyseisten ihmisten kanssa missään tekemisissä kymmeniin vuosiin eikä edes ajatellut heitä. Ovatko he aikoinaan vaikuttaneet jollain tavalla niin voimakkaasti, että he ovat jääneet alitajuntaan asumaan? Olen kuullut sellaisenkin selityksen, että menneisyyden ihmisten näkemisessä ei ole kyse niinkään kyseisistä henkilöistä vaan ennemminkin jostain heihin liittyvistä piirteistä tai ominaisuuksista. En kyllä ymmärrä, mitä semmoinen ihminen, jota en ole koskaan edes kunnolla tuntenut, voisi edustaa minulle, ja miksi hänen pitää seikkailla unissani jatkuvasti.

Vuosien myötä uneni ovat muuttuneet, eivätkä ne ole enää ihan yhtä vauhdikkaita kuin kaksikymppisenä. Kiva niitä on kuitenkin edelleen katsoa. Parhaita ovat sellaiset unet, joissa saa nauraa sydämensä pohjasta. Unessa naurattaneita juttuja ei useinkaan enää aamulla muista, mutta joskus ne pysyvät mielessä heräämiseen asti. Parhaassa tapauksessa ne naurattavat vielä päivänvalossakin, ja päivä alkaa hyvillä mielin.

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tuoksustaan tuliaiset tunnetaan

Minuun iskee keväisin aina jokin mystinen ilmiö, sillä minulle tulee ihan hirveä himo neuloa. Se on outoa siksi, että en ole normaalisti todellakaan mikään käsityöihminen. Katselin kaupassa jo yhtä turkoosin väristä lankaa, ja oli ihan viittä vaille, etten ostanut sitä, kun ajattelin neuloa elämäni ensimmäiset villasukat. Lanka jäi kuitenkin kauppaan, kun mielessäni alkoi vilkkua jo paljon suuremmat projektit, kuten neulemekko. Sellainen pitäisi saada nyt työn alle, kunhan vain löytäisin jostain kivan ohjeen.

Paluumatkalla Itä-Suomesta minun oli tarkoitus pysähtyä Novitan myymälässä Korialla, mutta olin niin uppoutunut äänikirjojen maailmaan, että en malttanutkaan. Olen monesti ajatellut, että äänikirja voisi olla kiva seuralainen pitkällä ajomatkalla, mutta en ole koskaan vienyt ajatusta niin pitkälle, että olisin saanut hankituksi semmoisen. Olen myös ollut hieman epäluuloinen äänikirjoja kohtaan, sillä olen ajatellut "luku"nautinnon olevan aika paljon kiinni lukijan äänestä. Mitä jos lukijan ääni ärsyttäisikin?

Mukaani oli tarttunut nyt siis elämäni ensimmäiset äänikirjat, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Riikka Pulkkisen Totta. Nälkävuosi riitti vajaan neljän tunnin mittaisena menomatkalle, ja Tottaa (miten tämä taivutetaan?) aloin kuunnella sitten paluumatkalla.


Nälkävuoden lukija (Antti L. J. Pääkkönen) ei minua suuresti miellyttänytkään, sillä Pääkkönen eläytyi lukiessaan tekstiin minusta aivan liikaa. Olisin kaivannut hieman neutraalimpaa lukijaääntä. Totta-kirjassa sainkin semmoisen Elsa Saision muodossa. Hänen lukemisensa oli minusta oikein miellyttävää kuunneltavaa. Tarinoidensa puolesta nämä kirjat eivät olleet ehkä ihan paras valinta auton rattiin, sillä ne olivat varsin tunteita herättäviä. Ehkä äänikirjojen kuuntelukin pitäisi kieltää autoilijoilta lailla?

Riikka Pulkkista en ehtinyt kuuntelemaan kuin kolmanteen levyyn asti, mutta kuulemani perusteella pidin hänen tyylistään todella paljon. En ole pitkään aikaan innostunut mistään kirjasta niin paljon kuin nyt tästä Totta-kirjasta. Pulkkisen kirjoitustyyli imaisi minut niin täysin mukaansa, että kun pysähdyin matkalla huoltoasemalle, tunsin pudonneeni sinne jostain toiselta planeetalta, ja jouduin kiskomaan itseni väkisin kirjan maailmasta tähän todellisuuteen. Nyt minulla on sitten sellainen ongelma, että milloin saan kuunneltua äänikirjan loppuun: läppärissäni ei ole cd-asemaa, ja kotona oleva cd-soitin on näköjään sanonut sopimuksensa irti. Pitääkö minun nyt lähteä istumaan seitsemäksi tunniksi parkkipaikalle autoon, että saan kuunneltua kirjan loppuun?

Huoltoasemasta tuli mieleeni, että vihaan näitä käsienkuivauslaitteita yli kaiken.


Nuo pitävät ihan hirveää meteliä, ja vaikka ne puhaltavat niin, että sormet meinaavat lähteä irti, käsiä ne eivät kuitenkaan kuivaa.

Ukkelikin palasi pikamatkaltaan Intiasta ja toi minulle taas vähän toivottuja ruokatuliaisia. Erityisesti tamarindia olin odotellut kovasti. Joku pyysi minulta aikoinaan käsialanäytettä telugusta, ja tässä tulee nyt pienimuotoinen sellainen: kyseessä on lista ruokajutuista, joita halusin ukkelin tuovan mukanaan Intiasta.


Melkoisia harakanvarpaitahan nuo ovat, mutta kyllä tuosta selvän saa. (Listalla oli tamarindia, rasam-jauhetta, sambar-jauhetta, korianterijauhetta, currylehtiä, pikkelssejä sekä ehkä upma ravaa.) Olisi anoppi englantiakin tajunnut, mutta ajattelin kirjoittaa listan huvin vuoksi teluguksi.

Tätä sieltä sitten tuli:


Eli tuli kaikki listalla olleet jutut (paitsi sambar-jauhe, jota anoppi ei enää käytä, kun hän käyttää sen asemasta vain korianterijauhetta ja jauhettua sarviapilaa) sekä paljon muuta. Anoppi oli näköjään laittanut tehtaan pyörimään, kun suolapalojakin oli aika monta lajia. Nuo murukkut, joita on toisessa pussissa vasemmalta, ovat minulle niin suurta herkkua, että en kerta kaikkiaan pysty vastustelemaan niitä, jos meillä on niitä kaapissa. Löysin itseni eilen pussilta niin monta kertaa, että pyysin jo epätoivoissani ukkelilta, että eikö hän voisi piilottaa pussia jonnekin, etten söisi kaikkia murukkuja kerralla. Ukkeli melkein suuttui: ja mähän en rupea mitään piilottelemaan; kyllä sun pitää pystyä itse pitämään itsesi kontrollissa! (Sopii arvata, olenko pystynyt.)

En tiedä, mitä anoppi oli ajatellut, kun hän oli sujauttanut matkalaukkuun myös pussillisen inkivääri-valkosipulitahnaa. Ukkelin matka oli ollut pitkä, sillä hän oli joutunut odottelemaan Frankfurtissakin 12 tuntia, joten inkivääri-valkosipulitahnakin oli muhinut laukussa kauan. Sen seurauksena joka ikinen tavara laukussa haisi ihan järkyttävästi inkiväärille ja valkosipulille, eikä ollut oikein muuta vaihtoehtoa kuin heittää koko laukku parvekkeelle. Laukku oli parvekkeella toista vuorokautta, mutta vaatteet haisevat yhä. Toista kertaa anoppi ei varmaankaan inkivääri-valkosipulitahnaa lähetä, sen verran iloisesti ukkeli äitiään yllätyksestä kiitteli. Smiley

Kevään ensimmäinen huviajelukin tuli eilen tehtyä, ja löysimme itsemme lopulta Porvoosta. Huviajelujen ideahan on se, että istutaan autoon ja katsotaan, mihin päädytään.

Jos en nähnyt vanhoja junanvaunuja Kouvolassa, niin Porvoossa näin!





Tämä vaunu oli sen seinässä olevasta tekstistä päätellen vanha sähköasennusvaunu. Vaunu oli vandaalien lähes tuhoama, vaikka taisi se olla laho muutenkin.

 


Löytyi ratapihalta hieman uudenaikaisempaa kalustoakin.


Tämä näkymä on minusta kuin suoraan jostain vanhasta elokuvasta.



Porvoo oli kaunis kuten aina ennenkin.





Kokonniemen laskettelukeskus pisti silmään kaupungin kupeessa jotenkin hupaisan näköisenä, kun rinteet hohtivat valkoisina muuten ihan lumettoman maiseman keskellä.



Ihan lasketteluhalut heräsivät, kun noita rinteitä katseli. Ehkä ensi talvena sitten, vaikka edelliset laskettelukertani, joista on jo hyvin kauan aikaa, ovat yhä painajaismaisina mielessä. Minulla oli aina tapana raahautua hiihtohissin mukana puoleenväliin mäkeä, ja sitten pudota kyydistä, eikä laskutaidoissanikaan kehumista ollut. Ensimmäinen laskuni oli sellainen, että tulin vain mäkeä suoraan alas, kun kukaan ei ollut kertonut, että alastullessa pitää "kiemurrella". Jokainen voi mielessään kuvitella, miten kova vauhti minulla lopulta oli, ja miten holtitonta menoni oli. Eikä mäkikään ollut mikään ihan pieni (Laajavuori Jyväskylässä). Yksi mies oli pysähtynyt seisoskelemaan keskelle mäkeä, ja minä laskea hujautin hänen suksiensa päältä, kun en osannut väistää. Ehkä on sittenkin parempi - kaikkien kannalta - jos minä pysyttelen laskettelurinteistä kaukana.

Päivän päätteeksi löysimme itsemme vielä Verkkokaupasta, kun ukkeli keksi, että hänen pitää saada uusi telkkari (ei ostanut sitä vielä kuitenkaan). Kauppakierroksen jälkeen kävimme ihailemassa maisemia Verkkokaupan seitsemännen kerroksen näköalatasanteelta.





Tämä lentsikka oli esittelylapun mukaan yksipaikkainen torjuntahävittäjä MiG-21BIS, joka lensi viimeisen kerran 7.3.1998 Rissalassa. "Bissi" oli Ilmavoimien ensimmäinen lentokone, joka pystyi saavuttamaan kaksinkertaisen äänennopeuden, ja se on maailman eniten valmistettu suihkulentokone. Koneet jäivät Suomessa pois käytöstä vuonna 1998, kun ne korvattiin F-18 -Hornet -koneilla. Nyt tiedämme sitten tämänkin.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Kouvola

Ajelin loppuviikosta taas vaihteeksi tänne Itä-Suomeen, enkä vähiten siksi, että pakastemarjamme olivat aika lailla finaalissa. Tällaisessa tilanteessa on varminta suunnistaa kohti äiskän pakastinta, josta löytyy marjoja ja mehuja joka lähtöön.

Yleensä en viitsi neli-viisituntisen ajomatkani aikana paljon pysähdellä, mutta nyt päätin kerrankin ajella ihan ajan kanssa ja käydä pienellä muistelumatkalla Kouvolassa. Asuin Kouvolassa viisi- ja puolivuotiaaksi asti, ja kaupungissa tuli käytyä hyvin useasti sen jälkeenkin. Muutimme Kouvolasta nimittäin kuuden kilometrin päähän Korialle, ja Kouvola oli muuton jälkeenkin meille lähin kaupunki.

Jossakin lehdessä (olisiko ollut City-lehti) äänestettiin joskus siitä, mikä on Suomen tylsin (vai olisiko ollut rumin) kaupunki. Kouvola voitti äänestyksen kirkkaasti. En tiedä, ansaitseeko kaupunki oikeasti ihan tällaisen arvonimen, mutta en ole itsekään koskaan kaupunkia mitenkään erityisesti rakastanut.

Kaupungissa on kuitenkin yksi paikka, joka on aina viehättänyt minua ja jossa olen aina viihtynyt. Kyseessä on Kouvolan sydän - rautatieasema.


Olen matkustanut eniten Kotka-Kouvola -väliä, mutta myös Helsinkiin tuli ajeltua junalla aina silloin tällöin. Junaliikenne Kouvolasta Kotkaan piti lopettaa jo kauan sitten, mutta junaliikenne jatkuu onneksi edelleenkin.

Pidän rautatieasemista (ja lentoasemista) muutenkin, sillä niihin liittyy aivan erityinen tunnelma. Lähtemiseen ja tulemiseen liittyy monenlaisia mielentiloja ja elämäntilanteita, ja itsekin muistan monenlaisia tunnelmia, jotka liittyvät omiin junamatkoihini. Siksi kai näen yhä vieläkin silloin tällöin Kouvolan asemasta unta.


Aseman vieressä on edelleenkin vanha höyryveturi, joka on ollut samassa paikassa niin kauan kuin muistan. Kyseinen veturi on peräisin vuodelta 1929, ja se kuului valmistusmäärältään Suomen suurimpaan höyryveturisarjaan (Tk3). Näitä vetureita kutsuttiin myös Pikku-Jumboiksi, ja osa niistä jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle talvisodan jälkeen. Kouvolan aseman höryveturi on ollut samassa paikassa vuodesta 1970 lähtien (ja sen se on näköinenkin).


Rautatieasema ei ollut muuttunut paljonkaan, mikä on toisaalta aika erikoista, ja toisaalta taas ymmärrettävää. Rautatieasema on joka tapauksessa vain läpikulkupaikka, joten mitä sitä turhaan muuttelemaan.

Asemaravintolat Monttu ja Vintti olivat nekin edelleen olemassa.





Teksti aseman sinisellä valaistuksella varustetun vessan seinästä.

Venäjän-junien lähtemiset ja saapumiset tuntuivat aina erityisen jännittäviltä, sillä Venäjän-junia leimasi eksotiikka: ne veivät rajan taakse tuntemattomaan, ja junatkin olivat aivan erinäköisiä kuin suomalaisjunat. Ravintolavaunujen ikkunoissa roikkui kunnon verhot, ja ravintolapöydillä oli maljakoissa kukkia. En ole koskaan käynyt sisällä venäläisessä junassa, joten voin vain kuvitella, millaista siellä on mahtanut olla.

Mutta Venäjän-junat eivät ole enää entisellään. Helsinki-Pietari -väliä liikennöi nykyään Pendolino-junan näköinen Allegro, ja venäläinen Tolstoi-juna liikennöi enää kerran päivässä Helsingin ja Moskovan väliä. Tolstoistakin on kadonnut entisten Venäjän-junien persoonallisuus - Tolstoi näytti enää vain junalta.





Aseman lähtölaitureiden alla kulkee tunneli, joka oli tismalleen yhtä ankea kuin muistin sen olevankin. Seiniin maalattujen eläinhahmojen oli ilmeisesti tarkoitus piristää tunnelinäkymää.


Harrastin joskus teininä mustavalkokuvausta, ja kävin silloin muutaman kerran Kouvolan aseman ratapihalla kuvailemassa ikivanhoja junanvaunuja. Päätin käydä katsomassa, olisiko aseman liepeillä vielä näitä vanhoja junia, mutta kuten arvata saattoi, ne oli viety muualle ratapihalta kuljeksimasta.



Vanha veturi ratapihan liepeiltä kuitenkin löytyi.


Tämä on Dr14-mallinen dieselveturi, ja kyseisen mallisia vetureita rakennettiin 24 kappaletta 1960-luvun loppupuolella. Näitä vetureita käytettiin erityisesti raskaissa ratapihatehtävissä vaihto- ja järjestelytöissä. Vetureita käytetään ilmeisesti vieläkin, sillä ne saneerattiin vuosina 2002-2005 nykypäivän vaatimuksia vastaaviksi.

Rautatiemuisteloista siirryin kaupungin keskustaan, joka - toisin kuin rautatieasema - oli muuttunut aika lailla vuosien saatossa. Silmiinpistävin muutos oli ehkä se, että yksi keskustan tärkeimmistä kaduista, Kauppalankatu, oli muutettu kävelykaduksi.


Kouvolalainen nuoriso viettää nykyään perjantai- ja lauantai-iltansa ilmeisestikin eri tavoin kuin minun nuoruudessani. Silloin harrastettiin nimittäin pillurallia, ja Kauppalankatu oli yksi pillurallin keskeisimmistä kaduista. Pilluralli tarkoitti sitä, että kierrettiin yhtä ja samaa lenkkiä monta kertaa illassa - ne, joilla oli auto ja ajokortti, kiersivät lenkkiä kavereidensa kanssa autolla, ja nuoremmat (tai autottomat) kiersivät samaa lenkkiä jalan. Matkan varrella tavattiin tuttuja ja tuntemattomia, ja jos oli oikein onnekas, saattoi päästä jonkun (pojan) kyytiin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna pillurallin idea - että kierretään yhtä ja samaa rundia monta kertaa illassa - tuntuu kertakaikkisen naurettavalta. Mutta ehkä tuolloin ei ollut muuta mahdollisuutta tavata muita nuoria, kun ikääkään ei ollut vielä niin paljon, että olisi päässyt baariin. En tiedä, harrastetaanko pillurallia enää missään, vai onko se somen ja muiden nykyajan ajanviettokeinojen myötä aivan sukupuuttoon kuollut laji.   


Omalla kohdallani pilluralli-intoa vähensi huomattavasti se, että viimeinen bussi Korialle lähti aivan liian aikaisin. Vaihtoehtoina oli siis lähteä kotiin juuri silloin, kun meno alkoi olla ns. parhaimmillaan, tai pummata kyyti joltakin. Useammin kuin kerran ratkaisimme pulman ystäväni kanssa niin, että talsimme yön pimeydessä kuuden kilometrin matkan Kouvolasta Korialle. Voin kertoa, että kävelymatka ei ollut mikään illan kohokohta. 

Kauppalankadulla sijaitsi ennen Mannerin kahvila, jota muistelen erityisellä lämmöllä. Siellä tuli käytyä lähes jokaisen Kouvola-käynnin yhteydessä, ja pullavalintakin oli yleensä aina sama: ihanan kuohkea ja croissantmainen kermapulla, jonka sisällä oli runsaasti kermaa ja hilloa. Nyt ei Kauppalankadulta saa enää kermapullia, ei ainakaan Mannerin kahvilasta, sillä kyseisen kahvilan tilalle on tullut massiivinen ja persoonaton Coffee House.




Lopuksi päätin vielä pyörähtää vanhoilla kotikulmilla.

Entinen kotikatu.

Tästä on tullut kuljettua useammankin kerran...

Hauskin muistoni Kouvolasta on se, että sekä viereisessä talossa että vastapäätä tien toisella puolella asui kaksi samanikäistä, minua vanhempaa tyttöä, ja kummankin nimi oli Liisa. Tytöt kävivät leikkimässä kanssani, ja jossain vaiheessa he rupesivat myös pitämään minulle koulua. Koulurakennuksena toimi takapihallamme oleva varastorakennus. Liisojen opetus oli ilmeisen tehokasta, sillä opin heidän ansiostaan ensin kirjoittamaan ja sitten myös lukemaan. Smiley




Vaikka aikoinani suorastaan inhosin Kouvolaa, tunnen näitä kuvia katsellessani melkein lämpöä kaupunkia kohtaan. Aika kai todellakin kultaa muistot?