Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Opastettu kierros tylsyyteen

Vieraamme lähti eilen lauantaina ja minäkin palasin Delhin kautta kotiin Hyderabadiin. Alkuun oli aika ankea ja yksinäinen olo, kun henkilö, jonka kanssa olin viettänyt parin viikon ajan lähes kaiken valveillaoloajan, lähtikin pois. En ensi alkuun osannut ryhtyä oikein mihinkään, vaan makasin vain sängyssä suklaata syöden ja netti-tv:tä tuijottaen. En saisi kyllä tunkea suklaata alas suustani enää palaakaan, sillä viime viikot näkyvät kropassa niin, että mitkään vaatteet eivät enää tahdo mahtua päälleni! Järkytys oli suuri, kun yritin tunkea tänään jalkaani mustia farkkuja, jotka ennen olivat suhteellisen löysät. Ei ole varmaankaan mitään toivoa siitä, että farkut olisivat vain kutistuneet pesussa. Smiley

Ilmat ovat olleet viime aikoina jotenkin ihan kummalliset. Keralassa satoi ja ukkosti monena päivänä, ja täällä Hyderabadissakin on ollut kuulemma lähinnä pilvistä. Muutenkaan ei ole niin kuuma kuin kesällä tavallisesti (en kyllä valita!), ja sadetta on saatu Hyderabadissakin. Yhtenä iltana toissaviikolla satoi ja ukkosti niin, että jouduin luuttuamaan makuuhuoneen lattiaa, kun makuuhuoneeseen oli satanut vettä auki jääneestä parvekkeen ovesta. 

Koska sateet hieman sotkivat alkuperäiset lomasuunnitelmamme Keralassa, päätimme tehdä yhtenä päivänä retken Intian eteläisimpään kärkeen Kanyakumariin, jossa kolme valtamerta - Arabianmeri, Intian valtameri ja Bengalinlahti - kohtaavat toisensa. Koska Kanyakumari on niin keskellä merta, vuoden 2004 tsunamikin aiheutti siellä suurta tuhoa. Appiukko sattui olemaan juuri tsunamipäivän aamuna Kanyakumarissa meren rannalla, mutta hän ehti onneksi lähteä kaupungista juuri muutama tunti ennen kuin tsunami iski.

Intian eteläisintä kärkeä.
Olisin mieluiten vuokrannut oman auton ja ajellut sillä Kanyakumariin (tai jonnekin muualle), mutta hotellissamme ei ollut autonvuokrauspalveluja, enkä jaksanut alkaa niitä muualtakaan kyselemään, kun aikakin oli suhteellisen vähissä. Otimme siis hotellin kautta retkitaksin Kanyakumariin. Matkalla käväisimme Suchindramin temppelissä, joka on omistettu kolmelle tärkeimmälle hindujumalalle, Sivalle, Visnulle ja Brahmalle. 


Kiersimme temppeliä temppelin oman oppaan kanssa, ja opas esitteli meille temppelin jumalia, veistoksia ja taidetta. Harmitti, kun sisällä ei saanut ottaa kuvia, sillä kuvaamista olisi todellakin riittänyt. Toisaalta etenimme niin nopeaan tahtiin, että tuskin olisin ehtinyt edes ottaa kuvia! Kaikkein mielenkiintoisinta temppelissä olivat minusta musiikkipylväät, jotka olivat yhdestä kivestä veistettyjä pylväsryhmiä. Meidän piti liimata korvamme pylväisiin, minkä jälkeen opas alkoi taputtaa käsillään pylväitä. Jokaisesta pylväästä lähti erilainen ääni, ja minusta oli ihmeellistä, miten kivi voi soida sillä tavalla.

Temppelissä satuttiin viettämään juuri vierailupäivänämme toista vuosittaista temppelijuhlaa, Chiththiraita, ja ilmeisesti juhlasta johtuen esittelykierros muodostui melkoiseksi kilpajuoksuksi, kun eri jumalhuoneiden ovia avattiin ja suljettiin. Meidän piti ehtiä ajoissa joka pisteeseen, ennen kuin ovet sulkeutuisivat, koska seuraavan kerran ovet avautuisivat vasta viideltä illalla. Temppeli oli niin mielenkiintoinen, että olisin voinut viettää siellä vaikka koko päivän, ja siksi vähän harmitti, että temppeliä ei saanut tutkia ihan rauhassa. Kaikesta huolimatta kokemus oli hieno. 

Meidän piti käydä katsomassa matkalla Kanyakumariin myös Padmanabhapuramin palatsia, mutta palatsi jäi sateen takin näkemättä, mikä oli sekin pienoinen pettymys.

Kanyakumarissa taksikuskimme käski meidän ottaa lautan läheiselle Swami Vivekanandan muistomerkille, joka on pystytetty kalliolle noin 500 metrin päähän rannasta. Kuski tunki itsensä mukaamme, ja silloin minulle selvisi viimeistäänkin se, että hän roikkuisi "oppaanamme" koko matkan ajan kuin paise hevosen takapuolessa.

Lautalla minua huvitti intialaisten tapa käyttää pelastusliivejä: henki pelastuu ilmeisesti silläkin, että pelastusliivit ovat lautalla mukana, vaikka niitä ei päällä pidäkään. Menomatkalla liivit roikkuivat istuimien kaiteilla koko matkan ajan, ja paluumatkalla jokaisen piti napata itselleen yhdet pelastusliivit laiturin edessä olevasta kasasta tai muuten ei päässyt lautalle. Liivejä ei kuitenkaan tarvinnut pukea päälle, vaan turvallisuuden takeeksi riitti, että ne raahasi mukana lautalle. Satamaan saavuttaessa pelastusliivit piti taas heittää laiturille epämääräiseksi kasaksi, jotta seuraavat lautalle tulijat saisivat taas raahata ne mukanaan lautalle.

On vähän ahtaat istumatilat, kun on näitä pelastusliivejä tässä häiritsemässä.
Muistomerkki on pystytetty opettaja Vivekanandalle, jonka sanotaan uineen "Intian viimeiselle maapalaselle" vuonna 1892 ja meditoineen kalliolla kolme päivää. Muistomerkki on melkoisen massiivinen rakennelma, ja ilmeisesti myös erittäin suosittu turistikohde.

Muistomerkki ja kallio kauempaa katsottuna.
Mitä hemmettiä. Onko sinne noin hirveä jono?
Ei vaan, tyypit ovatkin odottamassa saapuvaa lauttaa.
Vaikka muistomerkki sijaitsikin hienolla paikalla, itse muistomerkki oli minusta vähän tylsä. Muistomerkkiä kiinnostavampaa olikin oikeastaan tiirailla ympärillä pauhaavaa sinivihreää merta ja muita ihmisiä. 


Aurinkokalenteri, josta voi tarkkailla, mistä suunnasta aurinko nousee mihinkin aikaan vuodesta.
Ennen kuin muistomerkkiä pääsi katselemaan, piti riisua kengät pois, koska kyseessä oli pyhä paikka. Minua inhottaa kulkea paljasjalkaisin likaisessa maassa, mutta tässä vaiheessa kenkien riisuminen ei enää haitannut. Olimme nimittäin saaneet jalkapohjamme temppelikäynnillä jo niin likaisiksi, että pieni paljasjalkaisin tallustelu muistomerkillä ei tuntunut enää missään. Maa oli ollut temppelin lähellä sateen jäljiltä vielä erittäin kurainen, ja täytyi vain olla vain tyytyväinen siihen, että olin tullut laittaneeksi jalkaani mustat kengät. Ymmärrän kyllä, että temppeleihin tulisi hindujen mukaan mennä puhtaana tai ainakin ilman likaisimpia vaatekappaleita eli kenkiä, mutta siltikin paljasvarpaisin kulkeminen kuraisilla kivilla inhottaa. Minun on varmaankin parempi olla menemättä temppeleihin lainkaan.
 Smiley

Muistomerkin jälkeen ajoimme lautalla viereiselle saarelle, jossa oli tamilirunoilija ja -pyhimys Thiruvalluvarin kunniaksi pystytetty 29-metrinen patsas. Meitä ei varsinaisesti kiinnostanut patsaalla käynti, mutta pitihän sielläkin käydä, kun se kerran päivän ohjelmaan kuului. Nälkäkin alkoi jo tuossa vaiheessa vaivata niin, että en jaksanut enää oikein keskittyä mihinkään patsaisiin.

Kuvaan mahtuivat vain herran kintut.
Viereisellä kalliolla sijaitseva muistomerkki.
Retki Kanyakumariin oli oikein kiva, mutta käynti jäi siltikin hieman kaivelemaan mieltä. Olisi ollut kiva nähdä ja kokea kaupungissa jotakin ihan "omaa", siis jotain muuta kuin tavan turistikohteet ja yksi ravintola. Tämä retki muistutti minua taas siitä, miksi en koskaan lähde millekään opastetuille retkille tai matkoille. En voi nimittäin sietää sitä, että minun pitää koko ajan seurata jotakin etukäteen suunniteltua ohjelmaa ja noudattaa sitä minuutilleen. Sellainen ei jotenkin sovi minun luonteelleni alkuunkaan - nautin paljon enemmän harhailusta ja siitä, että eteen tulee kaikenlaisia yllätyksiä. Mitä iloa siinä on, jos tietää jo etukäteen, mitä tuleman pitää? Jos päivän ohjelman voi lukea jo etukäteen esitteestä, tarvitseeko sitä edes enää lähteä mihinkään? Toisaalta opastetut retket ovat tietysti helppoja ja sujuvat yleensä piirustusten mukaan, mutta minusta semmoinen on kauhean tylsää. Kun lähtee seikkailemaan omin päin, saattaa päätyä vaikka mihin, ja luultavasti matkalla sattuu myös pieniä kommelluksia. Matkoilla sattuneet kommellukset ovat minusta melkein matkailun parasta antia, ja kommelluksia on hauska muistella vielä jälkeenpäinkin. Muistelemista on riittänyt. Smiley

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Elonmerkkejä

Palasin Intiaan jo reilu viikko sitten, mutta en ole ehtinyt päivittää blogia ollenkaan, kun olen kiitänyt Suomesta mukaamme lähteneen vieraan kanssa semmoista haipakkaa paikasta toiseen. Toimintaa ei siis ole ainakaan viime päivistä puuttunut. Smiley En ole ehtinyt lukemaan muiden blogejakaan lainkaan, mutta palailen taas kuvioihin paremmalla ajalla ensi viikolla. Nyt nautin suomalaisen vieraan seurasta ja hauskoista hetkistä. Smiley

Tällä hetkellä olemme Keralassa, jossa olemme perjantaihin asti. Perjantaina suunnistamme kohti Delhiä, josta palailen Hyderabadiin taas lauantaina.

Laittelen tähän nyt vain muutamia kuvia Keralasta, ja kirjoittelen taas toiste hieman pidemmin.

Mielenkiintoinen taksimatka lentokentältä hotellille. Taksikuski oli niin vanha, että pelkäsimme, selviääkö kuski perille asti - ja putoaako laukkuni katolta tielle.

Lomasesonki on Keralassa loppunut, ja hotellit ja ravintolat ovat aika tyhjillään.

Kosteus tekee kuumuudesta jotain aivan järkyttävää, ja parvekkeen lasit huurtuvat, kun sisällä paahtaa ilmastointi. Kaikki tavaratkin - esimerkiksi kameran linssi ja juomalasit - huurtuvat, kun ne vie sisältä ulos. Hikikin valuu koko ajan aivan solkenaan.

Köyhän miehen hyttyssuoja: jalat muovipussiin.

Jännittävää tuk-tuk -ajelua. (Kaatuuko tuk-tuk, jaksaako tuk-tuk mäen ylös, pitävätkö jarrut...)


Ei ole rannalla ruuhkaa.

Aallot ovat melkoiset.

Aina löytyy kuitenkin uskalikkoja, jotka rohkenevat aaltojen sekaan.

Me kävimme vain kävelemässä ranta-aallokossa sen verran, että saimme puntit märiksi.

Suljettu.

Rihkamakauppa oli sentään auki, ja sieltä tarttuikin mukaan kaikkea kivaa.

Ei ole ruuhkaa ravintolassakaan

- tai kaduilla.

Istuskelimme kaikessa rauhassa rappusilla, kun lauma intialaisia keksi meidät, ja pyysi saada ottaa meistä valokuvan. Pian meidän vieressämme istui toistakymmentä intialaislasta, joiden kanssa meidän tuli poseerata. Meitä kuvattiin samanaikaisesti neljällä eri kameralla, ja minä otin kostoksi kuvan meitä kuvaavista ukoista. Smiley

Palaillaan. Smiley

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Talvitakkiviidakko

Olen ollut Suomessa nyt kymmenisen päivää ja ihmetellyt kevääseen heräävää luontoa ja lumen alta paljastuvia asioita.


Täällä Etelä-Suomessa kevät on jo aika lailla pitkällä ainakin siinä mielessä, että lumi on sulanut aika hyvin, mutta Itä-Suomessa, jossa vietimme pääsiäisen, lunta oli vielä varmaan lähemmäs puoli metriä.

On kevät, kuljen Hakaniemen rantaa...
Sori, väärä biisi.


Järven sulamisesta ei ollut idässä vielä tietokaan, sillä järveä peitti paksu lumikerros. Aurinko oli pehmittänyt pintaa niin, että hankikävelyä läheiseen saareen yrittäneet palkittiin märillä tossuilla. Lumesta huolimatta kevät yritti kyllä kovasti tehdä tuloaan itäiseen Suomeenkin.

Kas näin putoaa vesipisara rännistä.






Joutsen-parka on löytänyt pienen avovesipläntin.

Suomi-fiilistely loppuukin sitten tähän, sillä kotimaa vaihtuu taas aika pian toiseen. Oikeastihan meillä ei ollut Suomeen edes mitään asiaa, mutta käydä kuitenkin piti, kun oli tullut sellaiset lentoliput hankittua. Intiaan paluu alkaa olla jo hyvin lähellä, tarkemmin sanottuna kolmen päivän päässä, ja lähden matkaan ihan mieluusti, koska ajatukset ovat muutenkin olleet enimmäkseen siellä Intian asioissa: mitä kaikkea pitää vielä hankkia ja tehdä ennen lähtöä. Intia on ollut pinnalla täällä Suomessa senkin takia, että mukaamme lähtee vieras, jonka lomaohjelmaa ja viihtymistä olen Suomessakin mietiskellyt. Minusta on hirmuisen kiva suunnitella matkoja, niin omia kuin toistenkin, joten en kyllä ainakaan yhtään valita. Smiley

Kävin myös hakemassa vieraallemme viisumin, ja koska minulla on enemmänkin huonoja kokemuksia Intian suurlähetystöstä, olin varautunut menettämään taas hermoni. Minulla itselläni on PIO-kortti, jonka ansiosta en tarvitse viisumia Intiaan lainkaan, eikä minun ole onneksi tarvinnut muutenkaan asioida suurlähetystössä pitkään aikaan. Yllätys olikin melkoinen, kun suurlähetystön nettisivuja tutkaillessani huomasin, että lähetystö oli ulkoistanut 5.12.2011 lähtien kaikki viisumitoimintonsa jollekin saksalaiselle firmalle, jonka toimisto sijaitsee Herttoniemessä. Tavallista turistiviisumia hakiessa itse suurlähetystössä (joka sekin on muuttanut Satamakadulta Kulosaareen) ei siis tarvitse asioida lainkaan.

Uudesta käytännöstä huolimatta olin varautunut jonkinlaisiin yllätyksiin, mutta kaikki sujuikin oikein jouhevasti, ja viisuminkin luvattiin valmistuvan 5-6 arkipäivässä. Vielä enemmän yllätyin, kun sain jo seuraavana päivänä sähköpostiini ilmoituksen, että viisumin voisi tulla nyt hakemaan! Palvelun laatu ei siis ole ainakaan mitenkään kärsinyt tuosta ulkoistamisesta.

Tuli käytyä yhdessä ihan oikeastikin pelottavassa paikassa, nimittäin hammaslääkärin vastaanotolla, ja kaiken lisäksi jouduin käymään siellä vielä kaksi kertaa, kun viisaudenhammastani (tai lähinnä ientä sen vieressä) alkoi koskea jossakin vaiheessa paluumatkalla. Siinä olikin viisas hammas, kun osasi alkaa särkeä siinä vaiheessa, kun tiesi pääsevänsä suomalaisten hammaslääkärien hyppysiin! Neljä päivää sinnittelin kivun kanssa, mutta sitten oli pakko mennä näyttämään hammasta lääkärille. Sain antibioottikuurin, ja röntgenkuviakin otettiin. Lääkkeet onneksi auttoivat, ja tilanne palasi niin normaaliksi, että tarkistuskäynti tuntui minusta ihan aiheettomalta. Rupesin nimittäin pelkäämään sitä, että lääkäri keksii, että koko hammas pitää vetää irti!

Olin aivan paniikissa tarkistuskäynnille mennessäni ja istuin odotushuoneessa sydän pamppaillen, suunnitellen tekeväni toivosukarit. Päätin kuitenkin sinnitellä edes siihen asti, että kuulisin, mitä lääkäri meinaa purukalustolleni tehdä. Huusinkin heti vastaanottohuoneen ovelta - kun vielä oli mahdollisuus karata! - että meinaako lääkäri irrottaa hampaani. Kun vastaus oli kielteinen, uskalsin asettua hammaslääkärin tuoliin. Smiley

Hampaita ei siis ainakaan tällä kertaa revitty, ja viisaudenhampaiden kanssa ollaan kuulemma muutenkin nykyään konservatiivisempia, eikä niitä automaattisesti poisteta, elleivät ne aiheuta mitään ongelmia. Lääkäri katsoi hampaani samalla muutenkin, ja reikiä oli jälleen tasan nolla. Minulle ei ole koskaan tarvinnut laittaa yhtään paikkaa hampaisiin, ja varmasti senkin takia kaikenlaiset hammasoperaatiot pelottavat minua ihan hirveästi, kun en ole koskaan joutunut kokemaan mitään hammaskiven poistoa pelottavampaa.

Kauan aikaa poissa pysyneet happovaivat ja ruokatorven nykimiset ovat nekin alkaneet taas vaivata täällä Suomessa, ja nyt on pakko pitää pieni tauko kahvittelussa, jotta sisuskalut hieman rauhoittuisivat. Joku taisi minulle aiemman postaukseni kommenteissa kertoakin, että vaaleapaahtoiset kahvit, kuten suomalaiset kahvilaadut, aiheuttavat enemmän närästystä ja polttelua kuin tummempipaahtoiset, ja siihen suuntaan tämä minunkin oireiluni näyttäisi viittaavan. Toki olen juonut kahvia Suomessa myös määrällisesti enemmän, ja kahvin lisäksi olen nautiskellut limuja ja kasakaupalla suklaata. Varsinkin suklaa tuntuu olevan aika tököttiä sisuksille! Näyttää siis siltä, että minun on korkea aika palata Intiaan - sinne tulisten ja rasvaisten ruokien ja sikurikahvin luokse. Smiley

Täytyy varmaankin alkaa pikkuhiljaa virittäytyä matkatunnelmaan, johon pääsenkin vallan näppärästi muistelemalla paluumatkamme kanssamatkustajia - aiemman postaukseni hengessä. Smiley

Sukka-aromien levittelijä. Nami nami.

Penkin kallistaja.
(Lentomatkan pituus 45 minuuttia.)

Käytävälle tungeksijat.
("Kaikki äkkiä käytävälle, että päästään ekana ulos!")