Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


lauantai 25. huhtikuuta 2015

Onko bloggaaminen vanhanaikaista?

Olen ollut huomaavinani, että monessa blogissa julkaisutahti on hiipunut, ja moni on myös lopettanut bloginsa kokonaan. Rupesinkin miettimään, onko aika ajanut blogien ohitse - onko bloggaamisesta tullut vanhanaikaista? Minusta kun jotenkin vähän tuntuu siltä. Mutta jos bloggaaminen on vanhanaikaista, niin mikä sitten on uudenaikaista? Mikä olisi modernimpi tapa kirjoitella mietteistään - Facebook? En oikein keksi blogille vaihtoehtoista tapaa jakaa ajatuksiaan, vai onko ajatuksien jakaminen ylipäänsä "pois muodista"? Meneekö viestintä yhä enemmän sähkösanomatyyliseksi, että ajatukset pitää esittää lyhyesti, eikä perusteellisempi jaarittelu kiinnosta kohta enää ketään?

Tämmöisiä ajatuksia heräsi viimeistään eilen, kun kuulin, että Blogilista lopettaa kesäkuun alussa toimintansa. Olin poistanut omat blogini Blogilistalta jo aiemmin, joten siinä mielessä Blogilistan lopettaminen ei minua koskettanut. Kuitenkin, jos olen etsinyt blogeja jostakin tietystä aiheesta, lista on ollut ihan näppärä paikka käydä etsimässä blogeja. Mistä niitä blogeja nyt voi etsiä? Onko tämä jonkinlainen ennusmerkki siitä, että blogitkin alkavat pikkuhiljaa kadota?

Itse en ole mitenkään muodinmukainen, ja blogikirjoittelunkin aloitin aika myöhään. Olen huomannut kirjoittelumotivaation viime aikoina laskeneen - blogi ei vain vedä puoleensa samalla tavalla kuin joskus ennen. Suurelta osin tämä johtuu siitä, että nykyisin pitää miettiä vähän tarkemmin, mitä kirjoittelee. Ennen saatoin kirjoitella paljon vapaammin, mutta nykyään en viitsi kirjoitella syvimpiä tuntojani sellaisten puolituttujen luettavaksi, joiden kanssa on tekemisissä ihan oikeassa elämässäkin. Jos siis jonkun mielestä blogin tyyli on muuttunut, niin muutos on ollut ihan tietoinen, ja se on johtunut juuri edellä mainitusta syystä. Joskus ajattelen, että olisi kiva aloittaa ihan puhtaalta pöydältä, ihan tuntemattomana, ilman että kukaan tietää, kuka blogin takana on. Tietysti kukaan ei estä tekemästä juuri näin, aloittamasta kaikkea uudestaan, mutta niin paljon motivaatiota minulla ei taida olla. Turha tässä on muutenkin valittaa, sillä niin makaa kuin petaa: itsehän olen itseni tähän "liemeen" saattanut.

Toisaalta blogi on antanut myös tilaisuuden tutustua uusiin ihmisiin, ja se on ollut todella hienoa. Kun mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olen blogini ansiosta tavannut, niin täytyy todeta, että blogi on todellakin antanut enemmän kuin ottanut. Siksi toivonkin, että blogit eivät katoaisi maailmasta, koska minusta tuntuu, että blogien mukana katoaisi eräänlainen yhteisöllisyyskin, jollaista ei ole mahdollista muuta kautta tavoittaa. Jos blogit katoaisivat, mitä niiden tilalle tulisi? Tulisiko mitään?

Nämä pohdinnot veivät nyt jotenkin mehut. Täytyy käydä katselemassa kuvakansioita lähiaikoina otetuista kuvista, jos niistä löytyisi jotain jutun juurta.

***

Löytyihän sieltä kuvia.

Nyt seuraa jännittävä kuva-arvoitus. Kuka arvaa, mistä tämä on:


Lisävihje:

Pieni välipala auttaa jaksamaan.





Tämä on helppo.

Tällä ukolla oli erikoinen tapa ker(j)ätä rahaa.  


Ukko säikytteli ohikulkijoita niin, että heilutti sinistä miekkaansa ohikulkijoiden yllä. Mietin vain, että kuka haluaa maksaa siitä, että tulee sohituksi miekalla. En minä ainakaan.

Ukkelin lukemattomat sähköpostit vain lisääntyvät. Viime elokuussahan niitä oli vain 21 070.
Jäämme seuraamaan tilannetta.




Minun tekisi mieleni laivalle. En ole käynyt pitkään aikaan! Tahtoisin shoppailla tax freessä Maraboun minttukrokanttia ja katsella yökerhossa dragshowta! Kyllä!

Tässä eräänä viikonloppuna tuli käytyä Kalasatamassa, joka on yksi näistä Helsingin uusista ja trendikkäistä merellisistä asuinalueista. Olin kuvitellut, että Kalasatama olisi oikeasti jotenkin hieno, mutta en ollut paikasta mitenkään vaikuttunut (anteeksi, jos joku sattuu asumaan Kalasatamassa).



Ukkeli sanoi, että Kalasataman aluehan on vielä keskeneräinen ja että valmistuttuaan se tulee olemaan ihan toisenlainen, mutta mihin tuo nyt tuosta ihmeemmin muuttuisi. En ole oikein suomalaisen modernin rakennustyylin ystävä - jos en ole niin sen perinteisenkään.



Näiltä parvekkeilta on kyllä varmaan ihan kivat näköalat. Tuossa talon vieressä on siis meri, joka jäi sattuneista syistä (= ukkeli otti kuvan) pois kuvasta. 


Vuosaaresta löytyi tämmöinen kiva kreikkalainen pylväikkö, josta voi lukea lisää täältä

Bästa tittare.




Sitten taas ilahduttava kuva-arvoitus. Mistähän tämä mahtaa olla?

Viiden pisteen vihje.

Kolmen pisteen vihje.

Yhden pisteen vihje.

Jos joku naureskelee, että pitääkö tuollakin ottaa valokuvia, niin voin kertoa, etten sentään kuvannut tapahtumaa videolle, kuten ukkeli teki. Tämä kyseinen paikkahan on varsin eksoottinen, ja se menee myös turistinähtävyydestä. Voin kertoa, että sellaiselle, joka ei ole eläessään moisessa paikassa käynyt (kuten appivanhemmat), kokemus on huisin jännittävä.

Kuvakansiosta löytyi tämmöinenkin kuva, jonka muisto jaksaa ilahduttaa aina vain:


Minä ja ukkelihan emme ole kumpikaan mitään romanttisia tapauksia, mutta joskus toinen kuitenkin yllättää - ja se yllätys sitten varmasti muistetaan!

Vietin viime kuussa synttäreitäni, ja ukkeli oli syntymäpäivänäni Intiassa. Oli ollut siellä jo monta viikkoa. Syntymäpäivänäni ovikello soi, ja kun menin avaamaan, siellä oli joku mies. Mies ojensi minulle kukkapaketin ja sanoi: "kukkalähetys, olkaa hyvä". Ihmettelin, että kuka kumma minulle nyt kukkia lähettää, kunnes avasin paketista roikkuvan kirjekuoren. Kortti alkoi sanoilla 'rakas vaimo', ja itkuhan siinä tuli, kun ajattelin, että ukkeli oli nähnyt niin paljon vaivaa, että oli tilannut minulle kukkia toiselta puolelta maapalloa. Kukkapaketin mukana oli myös tuo sydämen muotoinen suklaarasia, jota en meinannut ensin raaskia avata ollenkaan. Mutta kun maistoin yhtä suklaata, niin suklaat mennä hujahtivat yhdellä istumalla. Kummallista. Näin ei ole käynyt minulle vielä koskaan ennen.

Leivottukin on.

Ihan itte tein. Että mä oon ylpee.


Tämä lähtee nyt valmistamaan pesarattuja ja kanacurrya. Ei muuta kuin hyvät viikonloput! Lukekaahan ahkerasti blogeja (varsinkin Kukkapilliä, haha), ennen kuin ne kuolevat sukupuuttoon.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Tarvitaanko Marsissa kodinhoitajia?

Matkatar heitti ilmoille niin kivan haasteen, että päätin minäkin aikani kuluksi vastata. Kiitokset myös Kaarelle, joka haasteen taisi keksiäkin!

Mitä reseptiä et uskaltaisi kokeilla?
En uskalla laittaa semmoisia itselleni vieraampia aineksia, jotka maksavat paljon, kuten tuoretta tonnikalaa. Niitä pitää kokata kädet täristen ja pelko persiissä: jos ruoka epäonnistuu, kallis raaka-aine on mennyt hukkaan, ja se jos mikä harmittaa.

Monet leivontaohjeetkin ovat pelottavia - leivonta kun ei ole oikein vieläkään minun heiniäni, vaikka kehitystä onkin ollut havaittavissa. Tai ehkä kehitystä onkin tapahtunut siinä, että osaan valita nykyään helpommat ohjeet. Smiley

Onnistuu-aina reseptisi?
Varmaankin perinteiset eteläintialaiset sörsselit. Niitä ruokia on onneksi aika monta, ettei tarvitse nälkään kuolla.

Viikon paras syömäsi ateria?
Tämäpä sattuikin sopivasti. Tein nimittäin pari päivää sitten silakkapihvejä, jotka olivat poikkeuksellisesti hyviä. Silakka ja muikut ovat olleet meillä huonossa huudossa siitä lähtien, kun onnistuin sössimään ne pariin otteeseen niin pahasti, että luulin ukkelin traumaantuneen kyseisistä kaloista loppuiäkseen. Muikuista tuli harmaita löllöjä, koska yritin muistaakseni säästellä paistorasvan määrässä, ja silakatkin olivat jollakin tavalla epämiellyttäviä. Nyt päätin olla kikkailematta ja tehdä ihan perinteisiä silakkapihvejä pannulla paistettuna, rasvaa säästelemättä. Olin kuitenkin ensin aikonut tehdä silakat ihan toisella tapaa ja ostanut aineksetkin tuota toista reseptiä silmällä pitäen. Silakkapihvien väliin tuli siis - perinteiseen suomalaiseen tapaan - maustamatonta tuorejuustoa, wasabia, kevätsipulia sekä tietysti suolaa ja pippuria. Pihvit onnistuivat yli odotusten, ja ukkelikin uskaltautui syömään niitä (otti vielä lisääkin). Seuraavaksi pitäisi sitten varmaan kokeilla niitä muikkuja. Nehän voisi esimerkiksi upottaa johonkin intialaiseen maustemössöön ja uppopaistaa. Olisivat ainakin rapeita - ja vähärasvaisia.

Taloustyö, josta oikeasti tykkäät?
Silittäminen oli ennen kova sana mutta on nyt menettänyt suosiotaan. Jos tarkemmin asiaa mietin, niin en taida nykyään tykätä mistään kotihommasta. Minulle sopisi sellainen järjestely, että kotihommat hoituisivat itsekseen esimerkiksi yön pimeinä tunteina.

Taloustyö, jota vältät viimeiseen asti?
Inhokki-kotitöistä olen kirjoitellut joskus aikaisemminkin, ja listan kärjessä on edelleen sama homma eli lattiakaivon puhdistus. Mistä tulikin mieleeni, että lattiakaivo pitäisi taas puhdistaa, kun edellisestä kerrasta on... öö... en nyt muista. Viime vuonna se oli, mutta en muista, oliko se alku- vai loppuvuodesta. Vuosi on kuitenkin selvillä (myönteistä ajattelua!). Mullan vaihtamisen - mullan vaihtaminenhan oli inhokkilistallani viimeksi kolmosena - saralta minulla on ilouutisia: vaihdoin muutama kuukausi sitten mullan ainokaiselle huonekasvillemme, anopinkielelle. Sain pitkitettyä sitäkin hommaa ansiokkaasti varmaankin pari vuotta. Lopullisen kimmokkeen mullan vaihtoon sain siitä, että huomasin anopinkieli-raukan yrittävän kasvattaa uusia alkuja, ja oli ihan pakko tehdä palvelus kasville ja vaihtaa sille hedelmällisempi kasvualusta. Sen jälkeen anopinkieli on intoutunut kasvamaan kohisten. Mullan vaihtaminen näköjään ihan oikeasti kannattaa. Smiley

Hyvät tapasi?
En tiedä, onko tämä hyvä tapa vai huono tapa, mutta olen lähes pakkomielteisen tarkka tiskipöydän siisteydestä. Tiskipöydällä tai tiskialtaassa ei saa olla yhtään astiaa, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että jätän joskus itsekin aamiaislautasen ja kahvikupin altaaseen, kun en viitsi heti tunkea niitä koneeseen. Eivät ne kuitenkaan kovin kauan kerkeä altaassa olemaan, maksimissaan ehkä kymmenen minuuttia. Mitään astiavuorta ei siis meidän tiskialtaastamme tapaa.

Huonot tapasi?
Jaa-a, mistäköhän sitä aloittaisi? Ensimmäisenä mieleeni tulee se, että jokin tavara saattaa lojua väärässä paikassa - tyyliin keskellä lattiaa - kun en saa tavaraa millään siirrettyä. Usein nämä lojumaan jäävät tavarat ovat sellaisia, joilla ei ole mitään "omaa" paikkaa, jonne ne voisi helposti sujauttaa. Viimeisimpänä esimerkkinä voisin mainita ukkelin matkalaukun, joka lojui keskellä eteisen lattiaa muistaakseni pari päivää. Laukku ärsytti minua aina kun sen näin, sillä laukku oli keskellä lattiaa, ja ulko-ovelle päästäkseen piti aina kiertää laukku. En kuitenkaan keksinyt laukulle mitään parempaakaan paikkaa (laukun normaali paikka oli täynnä kirjoja), joten laukku sai ilmeisestikin olla siinä. Hämmästyttävän hyvin sitä näköjään sopeutuu tuommoiseenkin sisustuselementtiin. Joku tilannetta vierestä seurannut olisi saattanut olla hieman huvittunut nähdessään, miten näppärästi minä ja ukkeli sukkuloimme matkalaukun ympärillä.

Minulla on myös paha tapa jättää vaatteitani sängyn päälle lojumaan, mikä kostautuu aina siinä vaiheessa, kun olen menossa nukkumaan. Ei ole kiva ruveta ripustelemaan vaatteita henkareihin silmät ristissä. Sitten minulla on vasomotorinen nuha (nenäni vuotaa lähes aina, mutta varsinkin kylmässä, kuumassa, tuulessa, syödessä jotakin kuumaa tai mausteista, urheillessa jne.), joten minulla pitää olla aina nenäliina käden ulottuvilla. Sen seurauksena meillä on näitä kivoja sisustuselementtejä, kerran käytettyjä nenäliinoja, pitkin huushollia. Vaikka olen yrittänyt parantaa tapani ja korjata nenäliinat käytön jälkeen parempaan talteen, niin siltikin niitä aina löytyy. En ymmärrä, kuinka paperitollot aina päätyvätkin ihan ihmeellisiin paikkoihin. Tällä hetkellä yksi näkyy olevan tuossa pöydällä ja yksi lattialla, ja taskussakin tuntui olevan kaksi.

Kekkerit pelastava niksisi?
Harvoinpa meillä mitään kekkereitä on, ja silloinkin, kun niitä on, niin ei niitä taida mikään pelastaa. Otan itselleni aina aivan liian suuren palan nieltäväksi tyyliin "hyvinhän minä kerkeän viisi ruokalajia kahdessa tunnissa tekemään". Kuitenkin minulla on tapana tuhrata aivan järjettömät määrät aikaa suunnitteluun (tekisinkö tuota vai sittenkin tuota - vai sittenkin sitä toista) ja pähkäillä eri vaihtoehtojen välillä. Suunnittelun ja toteutuksen välillä siis jokin mättää, mutta en tiedä, mikä. Ehdotuksia?

On meillä ollut oikeasti ihan hyviäkin kekkereitä, ja lämpimimmät muistot taitavat olla minun ja ukkelin hääpäivästä. Eihän sitä porukkaa paljon ollut, ja tarjottavistakaan en muista mitään, mutta se oli kerrassaan kiva päivä. Siitäkin huolimatta, että olimme saaneet saman päivän aamuna suru-uutisia, minkä takia olin valmis jo perumaan koko juhlan. Äitini kuitenkin sanoi, että elämä jatkuu, ja jatkuihan se.

Ärsyttävä etikettivirhe
En tiedä, onko myöhästyminen etikettivirhe, mutta inhoan myöhästelyä. Omaani ja varsinkin toisten. Oma myöhästely ei ole yhtä paha asia kuin toisten, koska itse myöhästyessä ei tarvitse ainakaan odotella. Smiley

(En nyt jaksanut etsiä tähän mitään kuvia, sori vaan. Mutta ehkä olisitte halunneet nähdä kuvan vähän käytetyistä paperitolloista?)

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Varokaa vihaista joutsenta

Lintukevät on korkattu! Olen käynyt pyörimässä Suomenojalla pariin otteeseen ja todennut, että kyllä sinne niitä lintuja on taas tullut. Hip hurraa!
 
Olen kirjoitellut Suomenojasta monet kerrat, mutta kertaan vielä lyhyesti, jos joku kuulee paikasta ensimmäisen kerran. Suomenojalla tarkoitan siis Suomenojan lintuallasta, noin 17 hehtaarin kokoista lampea, joka pengerrettiin merestä alun perin jätevedenpuhdistamon saostusaltaaksi. (Viemäreistä tulleen jäteveden annettiin seistä altaassa, kunnes liete ja kiinteä aines olivat laskeutuneet pohjalle, minkä jälkeen vesi pumpattiin mereen.) Nykyään allasta ei enää tässä tarkoituksessa käytetä. Ravinteikkaan lietteen ansiosta lammelle on syntynyt omaperäinen, monipuolinen ja rehevä kasvusto, joka houkuttelee puoleensa vesilintuja. Lintuparatiisiksikin allasta voi sanoa, sillä siellä voi tavata lajeja, joita muualla Suomessa näkee harvemmin, kuten liejukanan ja mustakurkku-uikun. Lintualtaan ympäri kiertää hyväkuntoinen, noin 1,7 kilometrin mittainen luontopolku, ja polun varrella on myös kaksi lintutornia. Polku on niin helppokulkuinen, että sitä voi kulkea jopa rollaattorilla (näin tällä viikolla lammella yhden vanhuksen rollaattorin kanssa). Täältä voi käydä katselemassa yläilmoista otettuja kuvia, jotta saa jonkinlaisen kokonaiskuvan altaan alueesta.

- Missä se Suomenoja oikein on? Miksei täällä ole opasteita?

Linnut ovat minulle nykyään tärkeä osa kevään odotusta, ja on vaikea muistaa, että vielä pari vuotta sitten en piitannut linnuista tuon taivaallista. Rupesin näkemään linnut eri tavoin oikeastaan siinä vaiheessa, kun aloin katsella niitä kameran linssin läpi (samoin kävi monelle muullekin luonnon ihmeelle, kuten öttiäisille, kukille, vesipisaroille: kameran avasi ihan uuden maailman). Oikeisiin lintubongareihin minulla on tietysti vielä pitkä matka, sillä minulla ei ole käsivarren mittaista putkea eikä edes kiikareita, ja lintutietämykseni on edelleenkin hyvin minimaalinen. Nämä seikat eivät kuitenkaan haittaa minua, sillä omaksi iloksenihan minä lintuja katselen.

Hyvin varusteltuja harrastajia.







En ole edes haaveillut parempien varusteiden hankkimisesta, monestakaan syystä. Ensinnäkään en pidä siitä, miten nykyään kaikesta pitää tehdä välineurheilua. Kyllä vaatimattomammilla varusteillakin pärjää (tai riippuu tietysti siitä, mitä harrastukseltaan haluaa tai mitä sillä tavoittelee). Tiedän myös olevani sellainen ihminen, jonka kiinnostus uusia juttuja kohtaan saattaa lopahtaa yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, joten on parempi olla ostamatta hienoja välineitä ainakaan heti alkuun. Kaiken lisäksi minua saattaisi alkaa ahdistaa, jos omistaisin kalliit välineet: voisi tulla sellainen tunne, että nyt niitä välineitä on pakko käyttää, jotteivät rahat olisi menneet ihan hukkaan, ja harrastuksesta saattaisi kadota ilo kokonaan. (Kaukoputken kanssa minulle kävi aikoinaan juuri näin, vaikkei kaukoputki mikään hirveän kallis tainnut ollakaan.)

Tänä keväänä on tullut toistaiseksi tarkasteltua eniten telkän ja tietenkin vanhan ystävämme nokikanan touhuja. Nokikana oli viime vuonna suosikkini, mutta tänä keväänä olen jotenkin tykästynyt sympaattiseen telkkään.

Rouva vasemmalla, herra oikealla.




Tästä kuvakulmasta katsottuna telkkä näyttää jotenkin hirveän pullavalta, mutta oikeasti telkkä on aika pieni ja sulava lintu.



Tämä telkkäpariskunta oli siitä erikoinen, että se oli majoittautunut Suomenojan altaan sijasta viereiseen mutajokeen. Normaalisti joessa ei näy muita kuin sorsia (ja niitäkin vähänlaisesti). Mahtavatkohan nämäkin yksilöt vielä muuttaa altaan puolelle, vai onkohan mutajoki niille jostain syystä mieluisampi paikka?

- Huomio leidit! Täällä olisi telkkää tarjolla!



- Vielä vähän tuolta leuan alta...



Nokikanat olivat jo osaksi pesänrakennuspuuhissa, ja täytyyhän niiden ollakin, jos huhtikuun lopulla meinaavat päästä munimaan. Tosin en yhtään tiedä, miten kauan nokikanan pesänrakennuksessa menee. Munia nokikanat hautovat 21-24 vuorokautta, ja tästä äkkiseltään laskeskelin, että onkohan haudonta tänä vuonna myöhässä viime vuoteen verrattuna, kun bongasin viime vuonna nokikanan poikasia jo toukokuun puolessavälissä. Tosin nyt kun lueskelin tuota viimevuotista postaustani, niin toukokuun puolessavälissä näkemäni nokikana-poikue taisi olla ihan altaan ensimmäisiä. Ei tässä siis vielä mitään hätää ole.


En ole aiemmin tullut kiinnittäneeksi huomiota nokikanan jalkoihin. Ne ovat aika pelottavan näköiset.


En haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tuon kanssa. Hyi yök. (Sori vaan, nokikana, mutta on sulla aika rumat jalat.)

Tuli muuten mieleeni yksi juttu taannoiselta Amerikan-matkalta. Kun olimme Phoenixin naapurikaupungissa Tempessä ja käyskentelimme kaupungin järven rannalla, niin kukapa muukaan Tempen järvessä uiskenteli kuin nokikana! Kyllä ilahdutti nähdä koti-Suomenojalta tuttu elementti niin kaukana kotoa.

- Vielä olis tätä talviturkkia heittämättä.



- Hitsin pimpulat, putoa nyt jo!


En ole koskaan ennen nähnyt Suomenojalla kanadanhanhia, mutta nyt tapahtui semmoinenkin ihme, että lammelle lennähti kaksi yksilöä.



Joutsen ei tykännyt tungettelijoista ollenkaan. Se ei tuhlannut aikaa jutusteluun vaan päätti välittömästi näyttää kanadanhanhille, missä kaappi seisoo.

- Nyt lähdette, jätkät, muuten menemään.


- Jahtaako toi mua?
- Tyyppihän on tosissaan!


- Okei, mä meen!



- Kaikenlaista yrittäjää...


Joutsen näkyi olevan paikalla yksinään, vaikka olin nähnyt sen puolisonkin edellisellä viikolla. Joutsenet olivat tuolloin olleet pesänrakennuspuuhissa, hieman syrjäisemmässä paikassa kuin viime vuonna - jos siis kyseessä oli viimevuotinen pariskunta. Eräs altaalla sauvakävellyt mummeli rupesikin ihmettelemään minulle joutsenen yksinäisyyttä, joten kerroin hänelle edellisviikkoisesta havainnostani, että kyllä joutsenella oli kumppanikin näkynyt. Näin ne kokeneet lintubongarit vaihtavat tärkeitä tietoja.

Tukkasotkat ovat hassun näköisiä rokkitukkia. Tässä herra purjehtii yksinään.

Sitten onkin päästy jo naaraan peesiin.
 
- Kyllä mä tiedän, että se on siellä takana, mutta oon niin kuin en muka tietäis.


- Hei Pena, ollaanko milloin viimeksi halattu?




Bongasin vahingossa tavinkin. Ihmettelen, miten en ole koskaan ennen tavia nähnyt, jos se kerran on sinisorsan jälkeen maamme yleisin sorsalintu

Tavi oli rouvansa kanssa ilmeisesti jo valinnut pesäpaikkansa.

- Minä sanon, että jäädään tähän. Tässä meidän on hyvä olla.
- Tämä on hyvä tontti. Terassikin on etelään päin.

Totuuden nimessä on sanottava, että en olisi huomannut tavia nytkään, ellei yhden lintubongarin pitkä putki olisi ollut suunnattu kohti heinikkoa. Fiksuna ihmisenä päättelin, että heinikossa täytyi olla jotakin kiinnostavaa, ja suuntasin omankin kamerani samaan suuntaan.

Myös punasotka oli minulle uusi tuttavuus, ja näin sen nytkin vain aika kaukaa.


Piisamin olisin vielä halunnut nähdä, kuten myös mustakurkku-uikun, mutta ne jäivät toistaiseksi näkemättä. Onneksi on kesää vielä jäljellä. Smiley

- Löytyihän se Suomenoja vihdoinkin! Sukelletaan!
-Sukelletaan vaan. Yhdessä kaikki on niin paljon mukavampaa!


sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Revi siitä

En ole pitkään aikaan kirjoitellutkaan asioista, jotka minua ärsyttävät. On siis korkea aika taas avautua.

Tämä ärsyttävien asioiden lista (joka ei ole missään erityisessä järjestyksessä) sai alkunsa eilen aamulla, kun avasin uutta hammastahnaa.


Hammastahnatuubien immenkalvot

Aamulla on kiire, illalla väsyttää, ja kumpanakin ajankohtana hampaiden harjaus ottaa päähän aivan yhtä paljon. On siis aina yhtä miellyttävä kokemus avata uusi hammasharjatuubi ja ihmetellä, kun sieltä ei tulekaan hammastahnaa, vaikka kuinka rutistaisi. En ole näköjään vieläkään oppinut muistamaan, että korkin alla on se kalvo. Kalvon irti repiminen on sitä rattoisampaa, mitä kiireempi on tai mitä enemmän väsyttää.

Näitä kalvoja on muuten muuallakin, esimerkiksi ketsuppipurkeissa. Ai sitä ihanuutta, kun vihdoin pääsee nälkäisenä ruokansa äärelle ja rupeaa puristamaan ketsuppia - ja sitten muistaa, että apajille ei pääse, ennen kuin kalvo on poistettu.



Hesari

En pitänyt Hesarin muutaman vuoden takaisesta uudistuksesta ollenkaan. En pitänyt siitä, että lehden koko pieneni (vaikka on toki myönnettävä, että lehteä on nyt paljon helpompi lukea esim. lentotokoneessa); en siitä, että osia on alkuviikon numeroissa vain kaksi (A ja B); enkä varsinkaan siitä, että sivut on nidottu yhteen. Lehteä on nyt paljon vaikeampi lukea järjestyksessä (siis niin, että ensin tulee A-osa, sitten B-osa ja niin edelleen), ja on ärsyttävää ensi töikseen repiä sisäkkäin laitetut osat erilleen ja laittaa ne oikeaan järjestykseen. Olen epäilemättä omituinen niuhottaja, mutta minusta Hesari kuuluu oikeassa järjestyksessä.

Hesarista olisi lisääkin marmatettavaa. Nimittäin hinta. Miten sanomalehti voi maksaa 400 euroa vuodessa? En ymmärrä. Emme kuitenkaan osaa olla ilman lehteäkään (kokeiltu on), joten ei auta muu kuin maksaa. Murrr.



Huoltoasemien wc-paperitelineet

Siis nämä, joista paperia tulee pala kerrallaan, nuppineulan kokoisesta reiästä. Ymmärrän kyllä logiikan säännöstelyn takana: jos paperi tulee ulos liian helposti, sitä kuluu paljon enemmän, mutta jotain rajaa sentään pitäisi olla. On ihan tolkuttoman rasittavaa istua pöntöllä ison hädän jälkeen ja rukoilla housut kintuissa, että saisiko sitä paperia. Enemmänkin kuin yhden palan.

Pysähdyimme pääsiäisenä Itä-Suomesta tullessamme Utin ABC:llä, jonka wc-tilat (ainakin naisten puoli) on vastikään remontoitu. Remontissa vessoihin oli ilmestynyt näitä kyseisiä vessapaperitelineitä, jotka tarjoavat autoilijoille jännittäviä hetkiä: tuleeko sitä paperia vai ei? Paperi nimittäin katkeaa usein niin, että paperin pää jää telineen sisään, eikä paperia saa ongittua ulos enää millään. Itselleni kävi niin, että vasta neljännessä vessassa, jonne yritin, paperia oli saatavilla. Muissa vessoissa paperin pää oli jäänyt telineen sisään - tämä siitäkin huolimatta, että jokaisessa vessassa oli kaksi paperitelinettä. (Mikä herättääkin kysymyksen, että miksi telineitä ylipäänsä pitää olla vessoissa kaksin kappalein. Taitaa jokin olla pahasti pielessä.)




Puuropaketit

Nalle-puuroissa oli ennen sellaiset näppärät kaatonokat, jotka oli helppo avata ja joista hiutaleet valuivat siististi kulhoon. Sitten kaatonokat katosivat ja jäljelle jäi vain tuo "avausta helpottava" katkoviiva. Helppo avata, ja helppo sulkea, vai mitä?


Postituslistat, joille en koskaan tiennyt liittyneeni

... ja joilta on vaikea tai mahdoton poistua. Olen viime aikoina tehnyt oikein töitä sen eteen, että olen saanut itseni poistettua mitä käsittämättömimmiltä postituslistoilta, joista suurimmasta osasta minulla ei ole aavistustakaan, miten olen niille päätynyt (suurin osa niistä on ollut intialaisia). Alkaa pikkuisen hermoa kiristää, kun etsii sitä millimetrin korkuista "unsubscribe"-nappulaa sadannen kerran.

Sitten ovat nämä yritysten asiakaskirjeet, joissa mainostetaan milloin mitäkin hilavitkutin-päiviä. On ihan ok, jos yritykseltä tulee asiakaspostia silloin tällöin, mutta jos postia rupeaa tulemaan useamman kerran viikossa tai jopa päivittäin, niin silloin kyllä koetellaan meikäläisen sietokyvyn rajoja. Viimeisin näppylöitä aiheuttanut firma on Aleksi 13, jonka kanta-asiakkaaksi erehdyin kerran liittymään, kun sain sillä tavalla alennusta ostoksistani. Aleksilta on ruvennut tulemaan sähköpostia niin usein (tälläkin viikolla kolme tai neljä kertaa), että sain tarpeekseni. Kiitos ei enää yhtään Aleksin sähköpostia minulle!  


Ns. parannellut tai uudistetut tuotteet

Mistäköhän johtuu, että lähes poikkeuksetta, kun jonkin tuotteen ulkomuotoa tai käyttöominaisuuksia uudistetaan, "parannus" tuntuu vieneen tuotetta vain huonompaan suuntaan? Mikä ihmeen vimma yrityksillä on muutenkin parannella tuotteitaan? Minusta kerran hyväksi havaittu on hyvä, kunnes toisin todistetaan, ja tuotteet saavat minun puolestani pysyä samanlaisina vuodesta toiseen. Ei tuotteita tarvitse uudistaa pelkästään uudistamisen vuoksi. Välillä tuntuu, että uudistuksia tehdään ihan vain sen takia, että saadaan jokin tekosyy nostaa tuotteiden hintaa.


Yksi tällaisista "paremmin muotoilluista" purnukoista on tämä Nivean kosteusvoide, joka eroaa edellisestä kosteusvoiteesta lähinnä siinä, että pullon korkki on vinoon muotoiltu. Olen varmaankin aivan liian yksinkertainen ihminen, kun en millään ymmärrä, mikä tekee vinosta korkista paremman suoraan verrattuna. Vinoudesta on minusta pelkästään haittaa: se estää pullon pysymisen pystyssä myös ylösalaisin. (Ylösalaisin pystyssä pysyminen on tärkeä ominaisuus siinä vaiheessa, kun voide alkaa olla lopussa, t. nimim. "Viimeiseen pisaraan".)

Ständimyyjät

Tarkoitan siis näitä kauppiaita, joita näkee kauppaamassa kauppakeskusten käytävillä milloin mitäkin, tyypillisimmin kai puhelinliittymiä, vakuutuksia, sähkösopimuksia ja kosmetiikkaa. Myyjät ovat useimmiten nuoria miehiä, jotka ovat omasta mielestään kai kovinkin nokkelia ja supliikkeja mutta jotka minun mielestäni ovat pelkästään ärsyttäviä ja näsäviisaita. En voi sietää tungettelevia myyjiä, en varsinkaan sellaisia, jotka syöksyvät kysymään ohikulkijalta tökerösti että "mikä liittymä?". Tuommoiseen kysymykseen tekee mieli vastata, että mitä helvettiä se sinulle kuuluu, mikä liittymä minulla on.

Yritän yleensä kieltäytyä tarjotusta tuotteesta tai palvelusta kohteliaasti, mutta joskus on otettava järeämmät aseet käyttöön. Erityisen rasittavia ovat sellaiset kauppiaat, jotka eivät usko kerralla vaan jotka takertuvat potentiaaliseen asiakkaaseen kuin kikkare kengänpohjaan. Peräänkuuluttaisin myös myyjien lähimuistia: jos myyjä lähestyy asiakasta, ja asiakas ei ole millään lailla kiinnostunut, myyjän kannattaisi painaa asiakas mieleensä, ettei hän olisi taas viiden minuutin päästä jauhamassa samaa asiaa samalle asiakkaalle.

Eilen yhdessä kauppakeskuksessa kävi niin, että kun kävelin yhden ständin ohi, myyjä huikkasi minulle: "moikka, ootko koska ollu viimeksi ulkomailla?". Kuules poju, teki mieleni sanoa. Luuletko oikeasti, että rupean tässä nyt miettimään, milloin olen viimeksi käynyt ulkomailla, ja että rupean siitä sinulle vielä avautumaan. Tällainen "kerro sinä minulle elämästäsi, niin minä myyn sinulle jotakin" -taktiikka ei minun kohdallani kerta kaikkiaan toimi.

Kävelin nuorukaisen ohi reagoimatta mitenkään, mutta jäin miettimään, että mitähän poju oikein oli kaupannut. Matkavakuutuksiako? Eipä sitäkään tarvinnut kauan miettiä. Kävelin nimittäin viiden minuutin päästä samaa käytävää takaisin, ja vaikka kävelin ihan tarkoituksella käytävän toista puolta, ettei tämä sama kauppias (ja pari muuta viereisten ständien kauppiasta) olisi taas ollut minun kimpussani, teleoperaattorin ständiltä singahti paikalle sama heppu. Nyt hän liverteli hieman eri sanoin: "tykkäätkö käydä matkoilla, olisitko halunnut osallistua matkalahjakortin arvontaan?".

Luepa mun naamalta, niin tiedät.