Kaikissa tuoksuissa ei pitäisi pyöriskellä.


keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Kuva-arkistoista kaiveltua

Ränsistynyt valtion ylläpitämä asuntola. Minua huvitti suuresti tuo taustalla näkyvä kyltti: "Our hostel is mini India."

En nyt jaksa ruveta runoilemaan mitään sen enempää, joten kaivelin kuva-arkistoista Nelloren-matkan kuvia pois pölyttymästä. Tai pitäisikö sanoa kahvittumasta, sillä tänään aiemmin minulta kaatui kahvia näppäimistön päälle ja oikea puoli näppäimistöstä meni kokonaan jumiin, eikä mikään nappula sillä puolella toiminut. Järjen jättiläinen kun olen, varoin sulkemasta konetta kokonaan, koska konehan kysyisi salasanaa taas sitä päälle laitettaessa, ja miten minä sen näppäilisin, kun näppäimistö ei kerran toimi! Paninkin siis koneen valmiustilaan odottamaan nörtin kotiinpaluuta unohtaen tyystin, että pitäähän se salasana näppäillä valmiustilasta palatessakin! Hirveän hetken verran luulin jo, että se on nyt tämän koneen menoa sitten, kun en saisi konetta enää edes auki. Mukana menisi kaikki mitä koneella oli, koska eihän minulla tietenkään mitään varmuuskopioita mistään ole (kuka niitä nyt tarvitsee...)! Jollakin ihmeen konstilla sain näppäimistön kuitenkin taas toimimaan, ja elämä hymyili jälleen!

Tämmöinen ihme oli ilmestynyt Nelloreen! Neljä vuotta sitten kaupungissa oli pelkkiä pikkupuoteja.

Katsokaa nyt näitä tien vieruksia! Jos ei joka askeleella katso eteensä, saattaa olla nenillään tai pahimmassa tapauksessa päästä hengestään. Tämän kuvan ottopäivä oli sunnuntai, ja siksi tiet ovat näin tyhjät - arkipäivisin liikenteen sekaan ei meinaa mahtua.

On siinä kuormalla kokoa! Polkupyöräriksoja näkee muuten Nelloressa vieläkin paljon, kun taas esimerkiksi Hyderabadissa niitä ei ole. Autoriksoja sen sijaan on joka puolella...

Yhden tien varrella myytiin mm. värikkäitä ruukkuja.

Koulun lähistöllä.

Nelloressa oli matkamme aikaan vielä vaalipäivä edessä, ja vaalihumu oli melkoinen. Nämä vaaliautoriksat olivat hupaisia, kun ne pörräsivät pitkin katuja hurjaa vauhtia. Kaiuttimista tuli joko jotain vaalimainoksia tai sitten paikallisia musiikkirenkutuksia, jotka kävivät sydämeen - ja korviin!

Tämmöisiä pieniä vaalikokoontumispaikkoja näki paljon. Näissä herrat istuivat keskustelemassa politiikasta. "Ottaako tuo eukko meistä tosiaankin kuvan?"

Tässä odotellaan radan ylitystä...

... vaan eipä odoteltukaan, kun eihän täältä mitään junaa tule. En ymmärrä, miksi Intiassa puomit lasketaan radanylityspaikoilla niin aikaisin, että kukaan, joka vain pääsee livahtamaan puomin alitse, ei jaksa odotella junan ohimenoa.

Kaunis pikkukuja.

Ei; tämä ei ole sitä, mitä ensi katsomalta voisi luulla, vaan tuo on pelkkä nukke. Rakenteilla olevissa taloissa roikkuu yleensä tämmöinen ihmisen näköinen nukke, enkä ihan tarkkaan tiedä, mikä sen tarkoitus on (S.:kään ei tiennyt, kun kysyin siltä). Molemmat kuitenkin epäilimme, että sen tarkoitus on vastaanottaa "pahan silmän" katse: kun joku (esimerkiksi kateellinen naapuri) katsoo naapuriin nousevaa hienoa taloa, hänen katseensa kohdistuu ensimmäiseksi tuohon nukkeen eikä itse taloon (eikä näin tuo taloon huonoa onnea).

Joskus näkee aivan uskomattomia, häitä varten koristeltuja rakennuksia. Tämä oli kyllä yksi upeimmista, joita koskaan olen nähnyt! Kuvassa valot eivät näytä läheskään yhtä hienoilta kuin livenä, mutta kyllä tästä jonkinlaisen käsityksen saa.

Ashoka Chakra, dharman pyörä, jonka kahdeksan puolaa kuvastavat buddhalaisuuden jaloa kahdeksanosaista polkua ja joka on peräisin kuningas Ashokan ajalta (273 - 232 eKr.). Nykyään pyörä tunnetaan ennen kaikkea Intian lipun symbolina.

Hauskaa vappua kaikille!
Och samma på svenska!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Karnaattista musiikkia

Ennen eilistä päivää en tiennyt intialaisesta musiikista yhtään mitään, mutta eilen aamulla lueskelin Hyderabadin tapahtumia ja huomasin, että Shilparamamin puistossa esitettäisiin illalla karnaattista musiikkia. Sinne oli tietenkin päästävä! Samalla olisi myös loistava tilaisuus harjoitella kuvaamista videokameralla, jonka S. toi mukanaan viime Suomen reissulla. En ole mikään kokenut kameramies, joten antakaa anteeksi omituiset zuumaukset ja vapiseva kuva... Kuvan laatu muuttui muutenkin Bloggerissa jotenkin tosi surkeaksi. (Sattuuko kenelläkään olemaan vinkkejä, miten videokuvan saisi Bloggeriin parempilaatuisena?) Harjoitus toivottavasti tekee mestarin...

Intiassa on kaksi klassisen musiikin lajia, pohjoisen hindustaanimusiikki ja etelän karnaattinen musiikki. Eero Hämeenniemen mukaan Suomessa tunnetaan lähinnä vain hindustaanimusiikki, johon kuuluvat mm. sitar ja tabla, mutta karnaattinen musiikki on jäänyt Suomessa lähes tuntemattomaksi. Karnaattisen musiikin äänitteitä on kyllä saatavilla joissakin musiikkiliikkeistä, mutta livenä sitä ei juurikaan ole Suomessa mahdollista kuulla.

Karnaattiseen musiikkiin kuuluu neljä elementtiä:

1. Päämelodia, jota esittää joko laulaja tai soitinsolisti
2. Säestävä sivumelodia, jota soittaa lähes aina viulisti
3. Rytmisäestys, johon kuuluu aina mridangam-rumpu ja mahdollisesti muitakin lyömäsoittimia
4. Urkupiste

Chennaissa järjestetään vuosittain joulu-tammikuussa maailman suurin karnaattisen musiikin juhla, jonka aikana järjestetään tanssi- ja musiikkiesityksiä ympäri kaupunkia.

Paikka: Shilparamam, Madhapur, Hyderabad
Aika: 25.4.2009 kello 19.00

Esiintyjä: Sitarama Shastri
Videon kesto 3 min. 24 s.

video

torstai 23. huhtikuuta 2009

Anoppini mun

Hikipediasta löytyi anopille hieno määritelmä:
Anopit ovat tyttö- tai poikaystävän mukana saatu haitta tai etuisuus, joita yleisesti hyödynnetään mm. verhojen ompelussa, lasten hoidossa ja rahan vippaamisessa. Anopin lisäksi naimakauppaan saattaa kuulua appi, myös appiukoksi kutsuttu mieshenkilö.

Anoppi voi olla luonteeltaan arvaamaton, ja tutkijat katsovat tämän liittyvän äitien hirmuvaltaan, jota harjoitettiin erityisesti 1890 - 1990. --
Oman anoppini on määritellyt kaikkein parhaiten hänen oma poikansa, armas mieheni siis, joka kerran totesi: "Ei äitini paha ole; hän ei vain aina tiedä, miten pitäisi käyttäytyä." Tämä lause osuu niin nappiin, että paremmin ei voisi asiaa ilmaista.

Arvatkaapa, tuliko sanomista, kun en ollut huomannut siirtää taustalla näkyvää roskalaatikkoa ennen kuvan ottamista... :-D

Täällä Intiassa joint family-systeemi on yhä edelleen melko suosittu. Joint family tarkoittaa sitä, että saman katon alla asuu useampi sukupolvi, kuitenkin niin, että perheen miespuoliset jäsenet ovat sukua keskenään ja talon naiset ovat esimerkiksi naimattomia tyttäriä, avioliiton kautta taloon tulleita tai äitejä. Perheen poika jää siis asumaan omaan kotiinsa avioliiton jälkeen, ja morsmaikku muuttaa omasta kotoaan anoppilaan. Joint family -systeemi on vieläkin aika suosittu, vaikka Intiassakin perheen pääluku on hiljalleen pienenemässä ja pienet ydinperheet ovat alkaneet yleistyä.

Vaikka ajatus anoppilassa asumisesta tuntuisi minusta hieman ahdistavalta, isossa perheessä olisi paljon hyviäkin puolia, ja jollakin tapaa ajatus tämmöisestä suurperheestä on aina vähän kiehtonutkin. Esimerkiksi Kalyani, jonka kanssa olin taannoin vanhassa kaupungissa, on asunut miehensä kotona kohta yli 10 vuotta. Kalyani sai heidän perhe-elämänsä kuulostamaan varsin idylliseltä ja sopuisalta - ruoanlaitto on esimerkiksi jaettu niin, että Kalyanin anoppi valmistaa kaikki kasvisruoat ja Kalyani non-veget. Nyt Kalyani perheineen on kuitenkin muuttamassa pois anoppilasta lähemmäs hänen miehensä työpaikkaa, ja koska anoppi ei halua muuttaa kotoaan pois, ero anopista on edessä. Vaikka Kalyani aluksi olikin kertonut perhe-elämästään niin myönteisesti, hän tunnusti minulle myöhemmin, että on oikeastaan ihan iloinen, että pääsee omaan kotiin. Luulen, että näin on monessa muussakin perheessä: tilanteeseen sopeudutaan, koska on pakko, mutta salaa ehkä haluttaisiin asua omillaan.

Vihannestorilla. Anoppilan autokuskin pääkin pääsi mukaan.

Minä kestän oman anoppini kanssa sovussa viikon tai pari, ehkä hyvässä lykyssä kuukaudenkin. Kyse ei mitenkään ole siitä, että anoppini olisi joku tyranni tai kamala ihminen, vaan siitä, että minä olen liian itsenäiseen elämään tottunut, jotta voisin mukisematta hyväksyä sen, että joku muu päättää asioista, jotka koskevat minuakin. Vaikka anoppini onkin kaikin puolin "normaali" ihminen, häntä vaivaa jonkin verran "minä tiedän kaikesta kaiken" -asenne. Yleensä pystyn suhtautumaan tähän huumorilla ja annan mennä hänen kaikkitietävien neuvojensa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta joskus, kun itselläni on huono päivä, anopin asenne ärsyttää. Anopinsietokyky riippuukin ihan selkesti omasta mielentilastani: hyväntuulisena anopin kotkotuksia on helpompi kestää. :-)

Kun minulla tässä taannoin oli niska kipeänä, anopin huolenpito tuntui oikein mukavalta, kun oma äitikään ei ollut paikalla. Oli mukava, kun anoppi kyseli vointia, hieroi kipurasvaa niskaan, teki ruokaa ja sanoi, että voin tulla herättämään hänet keskellä yötä, jos joku hätä tulee. Jos taas olen ollut laiskalla tuulella, enkä ole jaksanut kyhätä aamiaiseksi muuta kuin muroja - jota muuten tapahtuu meillä lähes joka päivä, heh heh - anopin puhelinsoitot ja kyselyt siitä, mitä meillä syötiin aamiaiseksi, ärsyttävät suunnattomasti. Alkuvaiheessa anoppi soitteli joka päivä, ja kysyi, mitä meillä oli aamiaiseksi, mitä tein lounaaksi ja mitä ruokaa laitan illalliseksi. Nolottaa tunnustaa, mutta muutaman kerran en edes viitsinyt vastata puhelimeen, kun näin kuka soittaa...

Sokeriruokoa ostamassa.

Alkuaikoina, kun käytimme anoppilan autokuskia melko tiuhaan, anoppi lähetteli autokuskin välityksellä meille kaikenlaista ruokaa: vihanneksia, hedelmiä, idlejä aamiaiseksi, valmista dosa-taikinaa, suolapaloja, makeisia, valmiita ruokia ja mitä vielä. Kun samalla kertaa tuli kymmentä eri lajia vihannesta, olin aika liemessä niiden kanssa, koska eiväthän vihannekset kovin kauaa freeseinä säily ja kaksi ihmistä pystyy syömään vain rajallisen määrän. Nyt nämä lähetykset ovat melkein loppuneet, koska emme enää käytä anoppilan autokuskia ja koska S. on monet kerrat huutanut äidilleen, että "älä lähetä meille mitään ruokaa; me syödään ihan eri juttuja kuin te!". Tämä onkin aivan totta, sillä me tykkäämme syödä kevyemmin kuin mitä perinteinen intialainen ruoka on. Kerran anoppi osui meille lounasaikaan, juuri kun hänen poikansa haarukoi salaattia suuhunsa, ja voi sitä säälivää katsetta, jonka anoppi siihen salaattilautaseen loi! Hän varmaankin ajatteli, että hänen poikansa kuihtuu pois, jos noilla rehuilla pitää elää...

Anoppilan autokuski toi S:n eilen poikkeuksellisesti kotiin ja tämä näkyi heti meidän ruokavarastossa: autokuskin tuomisina oli mm. jättimäinen astia chekkaluja, vaikka minä teenkin S:n mukaan parempia chekkaluja kuin anoppi...

Parhaimmillaan anoppi on silloin, kun ollaan kaksistaan anoppilassa ja rötkötetään sohvalla katsomassa telkkaria, yleensä jotain ruokaohjelmia tai telugusarjoja. Välillä haastellaan kaikenlaista ja usein meillä on oikein hauskaakin. Keskustelumme pyörivät enimmäkseen ruoan ympärillä, ja valitinkin yhtenä päivänä tästä puheenaiheiden yksitoikkoisuudesta S:lle. Hän totesi, että ihan samalla tavalla ne ruoka-asiat hallitsevat keskusteluja anopin ja hänen toisen miniänsäkin välillä. Kun ikäeroa on ja yhteisiä kiinnostuksen aiheita ei muuten hirveästi ole, niin mistä muusta sitä oikeastaan voi keskustella kuin ruoasta. Siitähän riittää juttua loputtomiin! Siinä sohvalla anopin kanssa jutellessa ja nauraessa huomaan ajattelevani usein, että minulla on oikeastaan aika mukava anoppi. Jossakin vaiheessa anoppi hiljenee, ja vilkaisu anopin suuntaan paljastaa, että hän on taas ruvennut pilkkimään: on aika mennä päikkäreille.

Anopin minulle lainaama, huisin upea, mortteli.

Tässä vielä joitakin helmiä minun ja anopin yhteisen matkan varrelta:
  • Kun anoppi oli Suomessa joskus vuosia sitten, menimme yhdessä paikalliseen markettiin. Meinasin ostaa Seiskan ja se oli jo minulla käsissäni, mutta anoppi otti lehden käsistäni, heitti sen takaisin hyllyyn ja tokaisi: "Et sinä tuollaisia lehtiä tarvitse!" Näköjään laatulehden tunnistaa, vaikka ei osaisi kieltä sanaakaan... :-D
  • Anoppi ei ole kovin kiinnostunut matkailusta sinänsä, koska hänen mielestään kaikki on kaikkialla samanlaista. Suomessakin anoppi totesi moneen kertaan, että "meillä on Intiassa ihan samanlaisia puita, järviä, eläimiä, rakennuksia, kauppoja..." ja niin edelleen. Anoppi tapasikin aina nukahtaa aika pian, kun pääsi auton kyytiin, ja auton toiseen takaikkunaan jäikin rasvainen muisto anopin hiusvoiteista, kun hän aina nojaili siihen.
  • Tiedonhaluinen anoppi kyllä on, ja tässä taannoin kaupasta palatessamme anoppi näki kadulla uudennäköisen auton, jota ilmeisesti kyseisen talon autokuski peseskeli. Anoppi rupesi tenttaamaan autokuskilta, onko tämä auto uusi, kenen se on, paljonko maksoi jne. Anoppi oli jo ovenkahvassakin kiinni - yritti päästä autoon sisään tutkimaan - mutta pahus sentään, kun auto olikin lukossa!
  • Elämän ensimmäinen pizza - mitenkä se oikein mahdettaisiin syödä? Anoppi ja hänen kaksi sisartaan - oikea tehokolmikko muuten! - ratkaisivat ongelman erittäin intialaisesti: he kaapivat pizzasta päällyset lautasen sivuun "curryksi" ja käyttivät pizzapohjaa chapatina, jolla sitten söivät sitä currya. *reps*
  • Intialaiset tuntevat luonnon antimet hyvin, ja Suomessa ollessaan anoppi näkikin jossakin jalkakäytävän viereisessä pusikossa jotakin lehtivihanneksia, joita Intiassa käytetään paljon. Eipä mennyt aikaakaan, kun anoppi oli käynyt keräämässä näitä lehtiä ja laittanut niistä meille ruokaa. En kysellyt, mistä koirankusetuspaikasta lehdet oli mahdollisesti kerätty, vaan söin vain. Hyvää muuten oli!
  • Anoppi ei oikein voi aina ymmärtää minun ajatusmaailmaani, ja ilmaisee tämän aika suorasukaisesti. Hän ei esimerkiksi voinut ymmärtää, miksi minun piti raahata Suomesta Intiaan kaikki viisi nalleani, "kun tuolta basaarista noita saisi kymmenellä rupialla". :-D
  • En minäkään aina oikein ymmärrä anopin järjenjuoksua. Yhtenä päivänä, kun söimme anoppilassa, joka ruoasta tuntui löytyvän hius. Anoppi totesi vain, että "niitä tulee tuolta yläkerrasta... ne kun on muslimeja."
Viikon, parin sisällä anoppi ja appiukko ovat palaamassa lopullisesti Nelloreen, ja kyllä minulle anoppia vähän ikävä tulee.
Mutta vain vähän.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Pieni pala Intiaa

Juhlat on juhlittu ja taas on palattu kotiin ja arkeen. Viikonloppu oli aika pitkälti oleilua (lue: tylsää), mutta Nelloreen menopäivä, perjantai, oli kaiken kaikkiaan melko vaiheikas päivä. Tervetuloa mukaan matkalle!

Lento Hyderabadista Tirupatiin kesti huimat 45 minuuttia. Sanomalehdet ovat Intiassa hyvin monikäyttöisiä, ja ne sopivat esimerkiksi lentokoneen ohjaamon aurinkosuojaksi.

Tirupatin kaupunki tunnetaan lähinnä Venkateswara-temppelistä, joka sijaitsee Tirumala-kukkulan laella ja joka on Intian suosituin pyhiinvaelluskohde. Kyseinen temppeli on myös maailman rikkain temppeli. Monet taittavat matkan Tirupatin kaupungista ylös Tirumalaan kävellen, ja kukkulan laelle johtaa kaksi eri kävelyreittiä. Kävelymatka on tärkeä osa temppelikäyntiä, sillä jo siitä alkaa jumalalle "omistautuminen". Itsekin olen viisi vuotta sitten kävellyt reiteistä pidemmän, jolla on pituutta noin 11 kilometriä ja jonka varrella sanotaan olevan 3600 porrasta. Matkaan taisi kulua jotakin kolme, neljä tuntia - paljon nopeamminkin perille olisi päässyt, mutta me halusimme nautiskella matkanteosta. Tuo kävely oli ikimuistoinen kokemus monellakin tapaa, eikä vähiten siksi, että reitin ensimmäisen osuuden aikana koin elämäni ensimmäisen nestehukan. Ensimmäinen osuus muodostuu noin 500 jyrkästä portaasta, ja näiden portaiden kapuaminen polttavassa keskipäivän auringossa oli minulle liikaa, vaikka join osuuden aikana pullollisen vettä. Perillä ylätasanteella silmissä yksinkertaisesti sumeni ja olin vähällä pyörtyä. Onneksi kanssani matkaa taittamassa oli yksi S:n lääkäriserkku, joka hommasi minulle oikeanlaista ensiapujuomaa!

Tällä kertaa olimme Tirupatissa kuitenkin vain läpikulkumatkalla, koska mukaamme Nelloreen oli tulossa myös S:n kaveri Bobby, joka asuu Tirupatissa. Bobby haki meidät lentokentältä, minkä jälkeen söimme lounaan Bobbyn luona.

Bobbyn poika, Sinu, piirtää.

Tirupatissa on paljon vehreitä kukkuloita.

Ennen kuin lähdimme ajelemaan Tirupatista kohti Nellorea, kävimme katsomassa S:n perheen "kesämökkiä" (guest house), joka sijaitsee Tirupatin kyljessä olevassa pienessä kylässä. Talo oli keskellä suurta mangopuutarhaa, joka oli valtavan hyvin hoidettu.

Sisällä talossa vallitsi ihana, hieman pysähtynyt tunnelma.

Talon watchmanin vaimo, joka asuu talon vieressä olevassa rakennuksessa.

Pojat halusivat lepäillä talossa hetken, mutta koska minusta kaikenlainen lepäily on tylsää, karkasin omille teilleni. Tarkoituksenani oli kävellä kylän "keskustaan", joka näkyi talon portille, mutta en päässyt naapuritaloa pidemmälle. Pysähdyin nimittäin ottamaan kuvaa lypsävästä naisesta, mutta tietä pitkin tulikin talon isäntä, joka innostui kovasti kamerastani, ja halusi päästä lehmänsä kanssa kuvaan.

Seuraavaksi minut vietiin heidän puutarhaansa mangopuita ihailemaan.

Talon pihalla istui puoli sukua, ja pian minäkin läysin itseni istumasta riippukeinusta ja maistelemasta tuoretta mangoa. Koskaan en ole mangosta tykännyt, mutta tämä mango oli kyllä hyvää! Istuskelin siinä melkoisen tovin keskustelemassa puutteellisella telugullani niitä näitä talonväen kanssa. Sain tietää muun muassa, että kylässä on 300 taloa ja että kaikki ovat maanviljelijöitä. Olipa talossa yksi poikamieskin, jota minulle kovasti kaupiteltiin (tuossa vaiheessa heille ei vielä ollut selvinnyt, kuka olin ja millä asioilla kylässä liikuin). Kun yritin tehdä lähtöä - olinhan vain kadonnut guest housesta kenellekään mitään sanomatta - se ei tullut kuuloonkaan, vaan piti vielä juoda kuppi kahvia.

Poikia huvitti kovasti, kun he kuulivat, missä olin aikaani viettänyt. Moitteitakin sain kuitenkin taas kuulla: "Tuolla lailla menet kahville ihan vieraaseen paikkaan - nehän olisivat voineet sekoittaa kahviisi vaikka mitä!". Just joo. Varmaan joku vanha mamma sujauttaakin kahviini tyrmäystippoja.

Näitä naisia nauratti kovasti, kun otin kuvan heidän luuttuamisestaan.

Kun kerran kylässä oltiin, siellä asuvien tuttujen luonakin piti vierailla. Kylässä oli meneillään päivän normaali sähkökatkos - päivittäinen katkos kestää kuusi tuntia, kello 11:stä kello 17:ään - ja oli niin kuuma, että hiki vain valui ohimoilta, vaikka vain istui paikallaan. Tuo päivä oli jostakin syystä muutenkin poikkeuksellisen lämmin.

Nämä pojat pelasivat krikettiä talon edessä kadulla, ja aioin ottaa kuvan heidän pelaamisestaan. Pari lähimpänä olevaa poikaa rupesivat kuitenkin poseeraamaan, ja kauempana olevat pojatkin pysäyttivät pelinsä kuin epäröiden, voisivatko hekin tulla kuvaan. Huusin heidätkin kuvaan mukaan, ja kuvan ottamisen jälkeen katsottiin vielä yhdessä, millainen kuvasta tuli. Hyvä kuva tuli, pojat totesivat.

Joskus viiden kieppeillä läksimme vihdoinkin ajelemaan kohti Nellorea, ja tiedossa oli muutaman tunnin ajomatka. Bobby on niin pitkä kaveri, ettei meinaa mahtua autoon: pää ottaa kattoon kiinni ja jalat rattiin, joten etuistuin on työnnetty melkein takapenkkiin kiinni. Kaiken lisäksi Bobby kärsii ruoansulatusvaivoista ja piereskelee ihan estottomasti, joten minulla oli aika mielenkiintoiset oltavat Bobbyn takana takapenkillä. Bobby on myös varmasti maailman hulluin kuski: jos muut eivät väistä, päälle todennäköisesti tullaan - ja kovaa. Aika monta kertaa jouduinkin peittämään silmät, kun näytti siltä, että nyt osutaan johonkin...

Välillä pysähdyttiin temppelikäynnille. Tällaisten uskonnollisten kaverien, kuten Bobbyn, kanssa on mielenkiintoista olla automatkalla, kun pitää pysähtyä jokaisen tienvarsitemppelin kohdalla. Siellä mies sitten kipaisee "moikkaamassa" jumalhahmoa (darshan), ja hetken päästä matka jatkuu taas.

Matkasta ei ollut enää kovin paljon jäljellä, kun Nelloren laitakaupungilla vastassa oli poliisien tiesulku: taas tarkastus, löytyisikö autosta epämääräisiä rahakuljetuksia. Muistin takapaksissa olevat lentolaukut ja kiukkuni alkoi nousta, kun mietin, pitääkö kaikki laukuissa olevat tavarat levitellä siihen kaiken kansan nähtäväksi.

Minulta löytyy temperamenttia, joka valitettavasti ilmenee yleensä ihan väärään aikaan. Nyt kävi juuri niin. Kun kaikkien piti nousta autosta ulos ja poliisit käskivät avata minun laukkuni, vedin niin sanotusti pultit. Rupesin nostelemaan raivostuneena vaatteita laukusta ulos ja huusin: "Housut, paita, alusvaatteita... ei täällä ei ole mitään muuta kuin vaatteita! Levittäkää ne kaikki vaikka tuohon tielle, että varmasti näette kaiken kunnolla!" Jotakin muutakin taisin huutaa, mutta en enää viitsi muistella mitä. En suutuspäissäni tullut katselleeksi poliisien reaktioita, mutta aika pian he totesivat, että autossamme ei ollut mitään heitä kiinnostavaa, ja antoivat meille luvan jatkaa matkaa.

Sathish yritti tyynnytellä minua, mutta Bobby oli hieman kauhistunut purkauksestani ja torui minua: "Suomessa on Suomen säännöt; Intiassa Intian säännöt..." Kyllä minua itseänikin hävetti oma käytökseni, ja loput kilometrit istuinkin suu mutrussa auton takapenkillä mököttäen. :-D Myöhemmin koko tapaus nauratti jo kaikkia kovasti, ja minulle kerrottiin, että edes Bobby, joka ei muuten pelkää ketään eikä mitään (paitsi vettä ja käärmeitä), ei uskalla sanoa poliiseille puolittaista sanaa vastaan, vaan on heidän edessään suorastaan nöyrä. Tästä taisi tulla taas hieman kyseenalaista kunniaa minulle ja jonkinlainen legenda...

Nellore oli muuttunut neljässä vuodessa todella paljon, ja S:n vanhempien asutusaluekin oli kasvanut huimasti. Talon molemmille puolille oli tullut talo ja takapuolellekin semmoinen oli rakenteilla, vaikka edellisen MLA:n mukaan siihen ei pitänyt taloa tulla. Raha oli kuitenkin taas puhunut, ja aiemmat suunnitelmat olivat muuttuneet.


S:n kotitalo näyttää valmiina tältä. Kiva pinkki väri!

Iltaa istuimme talon kolmannen kerroksen kattoterassilla, jossa on myös yksi huone, joka on tehty ihan pelkästään poikien party roomiksi. Terassille kävi ihana, Hyderabadissa niin harvinainen tuuli, joka tuli mereltä. Joukkoomme liittyi vielä yksi S:n parhaista kavereista, joka toi tullessaan paljon kaikenlaista ruokaa. Viikonlopun aikana tuli muutenkin syötyä (liha)ruokaa enemmän kuin laki sallii, ja nyt pitäisi aloittaa taas jonkinlainen kuuri. En vain ole vielä keksinyt, millainen!

Yöllistä näkymää katolta.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Vaalipäiväilyä ja viikonloppusuunnitelmia

Täällä oli eilen vaalipäivä, mikä on kuulemma myös vapaapäivä. Keskiviikkoiltana olin saanut tietää, että eilen olisi taas yksi häävastaanotto, johon meidän pitäisi mennä. Minun silmiini ilmestyi välittömästi kuva notkuvista seisovista pöydistä, joten olin lähdössä mukaan oikein mieluusti! :-D Ja olihan häävastaanotto taas hyvä syy mennä ostamaan uusia vaatteita!

Mutta, mutta. Kaupungille suunnattuani huomasin aika pian, että jokainen vaatekauppa, kaikki erikoisliikkeet ja jopa ravintolat olivat kiinni; ainoastaan pienimmät ruokakaupat olivat auki. Tätä se vapaapäivä siis tarkoittaa. Ei siis auttanut muu kuin kaivella kaapista joitakin vanhoja riepuja ja kehittää niistä jonkinlainen hääeleganssi. Hopeisen kaulakorun ja rannerenkaankin laitoin, mutta hääpaikalla anoppi huomasi ensimmäisenä minun korvalehteni: missä ovat korvakorut? Nekin minun oli pitänyt laittaa, mutta olin autuaasti unohtanut ne...

Minä en tajua, miksi me saavuimme paikalle näin aikaisin, että paikalla ei vielä ollut paljon ketään muuta.

Löytyi niitä moitteita anopin omasta vaatetuksestakin. Anopin sari oli minunkin silmiini aika arkisen oloinen, mutta S. joka ei sanojaan säästele, kysyi äidiltään, mitkä ikkunaverhot tämä oikein oli vetänyt päälleen. Koko penkkirivillinen edessä istuvia ukkoja kääntyi katsomaan, että mitä sillä oikein on päällä... :-D Nämä häät olivat kuulemma jonkun sukulaisen, ja yhdessä vaiheessa kysäisinkin S:ltä, että miten sulhanen oli sukua heille. S. totesi, ettei hän vaan tiedä. "Kysy äidiltä, eikä sekään taatusti tiedä." Anoppi hetken aikaa mietiskeltyään tuli siihen tulokseen, ettei hänkään tiedä; on parempi kysyä appiukolta - hän varmaankin tietäisi.

Eihän sillä loppujen lopuksi kovin suurta väliä ole, kenen häissä ollaan, kunhan ruoka vain on hyvää! Nämä häät olivat hieman erilaiset kuin aiemmat häät, joissa käytiin, koska nämä olivat paljon pienemmät ja ne järjestettiin eräässä hotellissa. Koska olimme olleet paikalla melkein ensimmäisinä, jouduimme odottelemaan melko kauan, ennen kuin koko porukka oli koossa ja päästiin valokuvaamaan. Sathish teki muuten näissäkin juhlissa oharit!

Morsianta kuvattiin ilman vieraitakin.

Kokit valmiina h-hetkeen.

Odotellessa tuli ihan hirveä nälkä, mutta onneksi juhlien pääorganisaattorina oli Mahesh-setä, jonka ansiosta päästiin aika alkuvaiheessa kuvaan hääparin kanssa. Tämän jälkeen olimmekin loppuillan vapaita ja saatoimme suunnistaa ulos puutarhaan pöydän antimien kimppuun. Koska nälkä oli kova ja näissä juhlissa syötiin seisaaltaan, vedimme ruokaa naamaamme aikamoista vauhtia, "kuin nälänhädästä kärsineet", kuten S. totesi. Tämä tiesi sitä, että viime yö oli aika uneton, kun vatsa teki kovasti töitä myöhäisen raskaan illallisen jälkeen.

Mahesh-sedän nuorempi poika, joka jostakin syystä ujosteli minua kovin.

Eilen oli vaalien ensimmäinen äänestyspäivä, ja vaalit ovat näkyneet katukuvassa minusta aika mielenkiintoisella tavalla. Puoluetoimistojen ympärillä on parveillut päivästä toiseen kauhea määrä valkoasuisia poliitikkoja, jotka ovat pitäneet toimistoissa kokouksiaan. Näistä kokouksista on myös syntynyt aika mukavat liikenneruuhkat. Joskus ruuhkan aiheuttajana on ollut rekkalastilliset ihmisiä - vähän penkkarityyliin - joita minä ihmettelin ensi alkuun kovasti. Puolueiden kannattajia nämä rekkojen kyydissä seisovat ihmiset ilmiselvästi olivat, mutta miksi ihmeessä heidän pitää rekan kyydissä seistä? Kaiken lisäksi nuo ihmiset näyttivät ihan maalaisiltakin. Onneksi sain asiaan selityksen: näitä rekkalastillisia kuljetetaan ympäri kaupunkia siksi, että ihmiset näkisivät, kuinka paljon kannattajia puolueella on. Maalaisia nuo ihmiset ovat siksi, että "kuka muu siellä rekan kyydissä viitsisi seisoa?". Samalla nämä kannattajat saavat tästä maksunkin, koska eihän äänestäjien saaminen täällä mitään ilmaista ole. Autolla liikkuminen onkin ollut viime päivinä melko jännittävää, kun siellä täällä on ollut tiesulkuja, joilla parikymmentä kivääriä kantavaa poliisia pysäyttää auton ja tutkii takaluukun ja mahdolliset isot kassit. Syynä näihin tarkastuksiin on ollut se, että vaalien alla liikkuu suuri määrä käteistä rahaa, jotka ovat menossa äänestäjille. Lehdistä onkin saanut joka päivä lukea, kuinka suuria määriä käteistä poliisi on keneltäkin takavarikoinut. Käteistä saa toki autossa kuljettaa, mutta sen alkuperä ja käyttötarkoitus pitää pystyä todistamaan.

Nyt alkaa olla kiire, sillä parin tunnin päästä lähdemme lentäen Tirupatiin, josta jatkamme myöhemmin illalla Nelloreen. Matkan tarkoitus ei ole mikään muu kuin huvittelu, sillä minun, S:n ja Sathishin seuraan liittyy pari S:n kaveria, joilla tämä hauskanpito on niin sanotusti hanskassa. Tiedossa on siis ainakin biryania, kortinpeluuta, viskiä (en minä, mutta pojat...) ja vatsat kippurassa nauramista. Palaan kaupunkiin taas maanantaina!

Kävin Nelloressa viimeksi vuonna 2005, ja silloin S:n vanhempien uusi talo oli vasta tekeillä. En ole nähnyt taloa lainkaan valmiina, ja on ihan mielenkiintoista päästä näkemään se!

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua kaikille!

torstai 16. huhtikuuta 2009

Iltatunnelmia

Minusta on hirmuisen kiva valokuvailla illalla, sillä iltavalaistuksesssa tylsistäkin paikoista tulee niin tunnelmallisia. Suureksi harmikseni kamerani ei sovellu näihin iltakuvauksiin ollenkaan - tai sitten en vain osaa käyttää kameraa oikein (tämäkin on erittäin mahdollista, heh heh). Kamerakauppaan olisi joka tapauksessa asiaa...

Lauantai-iltaa vietimme Necklace Roadilla Hussein Sagar -järven rannalla, jossa on mukava ruokailualue, Eat Street.

Kävelykatu on ihan järven rannalla, ja kadulla on monenmoisia kojuja ja ravintoloita, joista saa mm. intialaista ruokaa, pitaleipiä ja falafeleja, kebabeja, pizzaa, crepejä, kiinalaista ruokaa, jäätelöä ja vaikka mitä. Tykästyin kovasti tähän paikkaan, koska täällä saattoi maistella vähän kaikkea pientä sieltä sun täältä ja syödessä saattoi ihailla järveä ja siihen heijastuvia valoja.

Yhdeltä laiturilta lähti veneitä järven keskellä sijaitsevalle Buddha-patsaalle, josta olen jo aiemmin kertonutkin.

Kaukana kukkulan huipulla näkyi Birla Mandirin temppeli, jossa kävimme pari viikkoa sitten sunnuntaina. Kokemus oli aivan huikea, koska ensinnäkin ihmisiä oli paikalla aivan valtavat määrät ja koska osuimme paikalle juuri auringonlaskun aikaan. Temppeli oli valtavan kaunis - kokonaan valkoisesta marmorista rakennettu ja täynnä uskomattoman upeita yksityiskohtaisia kaiverruksia - ja kukkulalta saattoi ihailla koko kaupunkia, ensin auringon laskiessa ja sitten pikkuhiljaa illan hämärtyessä ja kuunsirpin möllötellessä taivaalla. Valitettavasti tuonne temppelialueelle ei saanut viedä kameroita eikä kännyköitä, joten valokuvat jäivät pelkiksi muistikuviksi.

Viikonloppuisin ihmiset kerääntyvät iltaisin puistoihin istuskelemaan ja juttelemaan. Ruokailun jälkeen karkasin kävelylle läheiseen puistoon, ja hetken huumassa menin ja ostin yhdestä kojusta kuuden rupian kahvin, enkä edes katsonut, minkänäköisestä termoksesta kahvi tuli. Kuppi oli sentään kertakäyttömuki. Kotona vasta rupesin miettimään, että hetkinen, mihinköhän veteen se kahvi oli oikein keitetty ja että tuleekohan minulle nyt hepatiitti tai joku muu tauti. Onneksi rokotukset ovat muistaakseni kunnossa...

Illan jäätelöt syötiin eräässä tienvarrella olevassa jäätelöpaikassa, jonka ulkoterassi oli varsin koruton. Tämä ei kuitenkaan onneksi tahtia haitannut, vaan hauskaa oli! Jäätelöbaarissa oli muuten drive-in -palvelukin!

Sunnuntaina menin taas hetken mielijohteesta kotimme lähellä olevaan kulttuuripuistoon, Shilparamaan, joka varsinkin viikonloppuisin on täynnä paikallisia perheitä.