Avioliitto on vain hienompi ilmaus sille, että adoptoi aikuisen miehen, jota tämän vanhemmat eivät enää huoli.


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Hajulla hurmioon

En ole koskaan ollut minkäänlaisten hajusteiden perään. En ole kaivannut hajusteita kotiini enkä ole tykännyt käyttää edes parfyymia. Kaikki saamani hajuvesipullot ovat tupanneet unohtua kylpyhuoneen kaappiin. Siksi onkin perin omituista, että täällä Intiassa meille on alkanut kulkeutua mitä ihmeellisempiä hajusteita.

Idea tähän postaukseen tuli ukkelin viimeisimmästä hankinnasta, joka oli minusta todella kummallinen.


Kyseessä oli auton ilmaritilään kiinnitettävä vempele, josta leviää autoon tuoksua, kun tuuletin on päällä. Ensimmäinen reaktioni laitteen nähdessäni oli, että mitä hemmettiä me tuollaisella teemme. Ihan naurettava kapistus! Vaan kun autoon rupesi leviämään hyvä tuoksu, tulinkin toisiin ajatuksiin: tuohan on oikeastaan aika kiva. Hyvä hankinta!

Kyseisen hajustefirman sivuilta (tämä ei sitten todellakaan ole mikään mainos) löytyi mielenkiintoisia "faktoja":
According to 71% men, men with cars that smell like new, face less demands for a new car from their wives.

According to 74% men, men who maintain the newness of their old cars, tend to be much happier and content individuals.
Näppärä kapistus: hiljentää vaimon ja tekee miehestä onnellisen. Smiley

Jos autohajuste oli hyvä hankinta, tämä ei todellakaan ollut.


Tyynyhajuste (todellakin!) tuli hankittua kerran yhdestä huonekalukaupasta, kun muistimme siellä, että vaatehuoneeseen pitää ostaa hajustepussukoita. Niitä tutkiessamme ukkeli näki tämän. Pakkaus sisältää suihkupullollisen nestettä, jota on kai tarkoitus ruikkia tyynyyn. Paketissa on houkutteleva teksti:
The aromatic oils in Pillow Mister transport you to a world of eternal bliss. This blend of natural Lavender and Fennel mesmerises and relaxes your body - physically and emotionally, giving you complete rest and beatitude. With just a spray on your linen, you beckon a refreshing sleep and world of dreams.
Että melkein hurmioonkin pääsisi, kun suihkuttelisi tätä petivaatteisiinsa. Suihke on toistaiseksi jäänyt (ja varmasti jää tästä eteenpäinkin) kokeilematta, joten ei ole ihmekään, että hurmiokin on jäänyt kokematta. 

Hajukynttilöistä en ole Suomessa juurikaan välittänyt, mutta niitäkin on pitänyt täällä ostaa. Ei hajuakaan, miksi. 

 
Hajustettuja roskapusseja ostin ihan vahingossa, kun halusin ostaa vähän vahvempia pusseja kuin sellaiset rullalla olevat, ohuemmat pussit.


Kun avasin kotona paketin, järkytyin, kun tajusin roskapussien tuoksuvan. Voi kauhistus! Parfyymilla varustettuja roskapusseja! Seuraava reaktio oli tuttuus: minähän tunnistan tämän hajun. Tuoksusta tuli jonkinlainen mielleyhtymä lapsuuden kesiin ja uimarannalle, tarkemmin sanottuna Käyrälammelle Kouvolaan. En ymmärrä, kuinka roskapussien tuoksusta voi tulla mieleen lapsuuden uimaranta, mutta koska assosiaatio oli miellyttävä, ostan nykyään yksinomaan näitä pusseja, ihan vain sen uimarannan takia. Smiley

Vaatehuoneessa meillä on roikkumassa yksi hajustepussi, ja kylppäreissä tykkään pitää Odonilia.


Paketin sisällä on sellainen kovan saippuan oloinen pala, joka kuluu sitä mukaa, kun siitä irtoaa tuoksua.

Viimeisin villitykseni ovat suitsukkeet, joita poltetaan yleensä kai jonkinlaisen hengellisen ilmapiirin luomiseksi, mutta minä polttelen niitä ihan vain tuoksun takia. Ukkeli ei aiemmin antanut minun polttaa suitsukkeita, koska hän ei voi sietää suitsukkeiden hajua. Yhdellä kauppareissulla kuitenkin keksin, että jos annan ukkelin valita tuoksun, niin ehkä hän on myötämielisempi. Yllätyksekseni ukkeli suostuikin. Ostimme myös suitsukkeiden polttamista varten pienen pidikkeen, joka muistuttaa ulkonäöltään pientä suksea.


Heti samana iltana sytytin yhden suitsuketikun palamaan, mutta en pystynyt polttamaan siitä kuin ehkä kolmasosan, kun haju alkoi ällöttää minua. Myöhemmin kokeilin toiveikkaana toisia suitsukkeita, jotka olin itse aiemmin ostanut mutta joita en ollut koskaan polttanut.


Paketissa on viittä eri tuoksua; lavantelia, bergamottia, sitruunaruohoa, jin-jangia ja patsulia. Näiden luvataan tuovan jos jonkinlaista hyvää oloa.
Bergamotti: A delightfully versatile, delicate aroma that's sure to sooth, relax, invigorate and energize your sense of well-being. Just inhale lungful and experience that uplifting, inspiring, confident feel.

Patsuli: Earthy, sensual patchouli, with a hint of deep, rich, woodsy fragrances to stir your soul. A magical scent that penetrates deep, helping you counter depression and releasing pent-up emotions. 
Lupaukset eivät olleet ainakaan katteettomia: haju meni sieraimistani niin syvälle keuhkoihin, että minusta tuntui, että vatsakin kääntyy ylösalaisin. Alkoi suorastaan oksettaa. Tukahdutettuja tunteitakin nousi pintaan, sillä minua rupesi suututtamaan, että tällaistakin roskaa on tullut ostettua. Siihen taisi päättyä suitsukkeiden poltteluni!

Lopuksi meiltä löytyy vielä Good knight -hyttyskarkottimia, joiden hyödyllisyydestä en ole kyllä lainkaan vakuuttunut.


Yläosassa näkyvään koloon laitetaan hyttystyyny, joka lämpenee ja vapauttaa ilmaan hyttysiä karkottavaa ainetta. Minusta tästä ei ole muuta iloa kuin tuoksu, sillä hyttyset käyvät aterioimassa meitä siitä huolimatta, että meillä on näitä makuuhuoneessa kaksi. Eikä se tuoksukaan ole mikään kovin hyvä. 

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Elämän opetuksia

En pidä vihoittelusta tai kaunan kantamisesta, mutta jos minua loukataan pahasti, minun on mahdoton unohtaa tapahtunut siinä silmänräpäyksessä ja käyttäytyä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minun täytyy saada käydä läpi ne tunteet, joita toinen ihminen on minussa herättänyt, joten tarvitsen hieman etäisyyttä sekä kyseiseen ihmiseen että niihin tapahtumiin, joista kaikki sai alkunsa. Kun aikaa on kulunut tarpeeksi, voin taas arvioida tilanteen uudestaan: haluanko yrittää uudelleen, pystynkö siihen ja onko kaikki sen arvoista?

Reilu kuukausi sitten, Tirupatin-reissumme toiseksi viimeisenä päivänä, tapahtui jotain täysin odottamatonta: anoppi alkoi raivota minulle autossa ilman mitään järkevää syytä. En viitsi mennä yksityiskohtiin sen tarkemmin, mutta anoppi kai käsitti asiat jotenkin ihan väärin ja sai sen takia hysteerisen huutokohtauksen. Minä en todellakaan pidä siitä, että joku alkaa kiljua minulle silloin, kun ajan autoa, ja anopin käyttäytyminen tuli muutenkin niin puskista, että menin aivan lukkoon. Olin kuvitellut, että minulla ja anopilla oli hyvät välit, enkä voinut käsittää, miksi hän käyttäytyi niin.

Vielä tuossakin tilanteessa puntaroin (idiootti kun olen), miten minun olisi soveliasta käyttäytyä. Kuinka miniällä on Intiassa lupa kohdella raivostunutta anoppia? Saako miniä käskeä anoppia pitämään turpansa kiinni, saako hän heittää anopin autosta ulos ja jättää tämän tienposkeen seisomaan, vai pitääkö miniän vain kuunnella nöyrästi? Mitä miniä voi tehdä ilman, että seurauksena on jättimäinen soppa, johon jokainen suvun jäsen on työntämässä lusikkansa?

Minulla ei kyllä ollut tuossa tilanteessa mitään valinnanmahdollisuutta, sillä jäädyin täysin. Kaikki telugun sanat katosivat päästäni, enkä meinannut saada muutenkaan sanaa suustani. Minusta tuntui kuin minua olisi petetty: minulla ja anopilla ei ilmeisesti ollutkaan niin hyvät välit kuin olin kuvitellut, eikä anoppi ollutkaan sellainen ihminen, jollaiseksi olin häntä luullut. Tunsin saaneeni kylmää vettä niskaani, sillä olin itse yrittänyt aina kunnoittaa anoppia ja appiukkoa, auttaa heitä ja olla ystävällinen, enkä omasta mielestäni ollut ansainnut sellaista kohtelua. Yritin etsiä syitä anopin käyttäytymiselle, mutta saatoin vain aavistella ja arvailla, koska mitään konkreettista syytä ei ollut. Oliko anopilla minua kohtaan jotain kertyneitä kaunoja, jotka nyt purkautuivat kaikki yhdellä kertaa ulos? Olisiko anoppi huutanut samalla tavalla toiselle miniälleen? Ei varmasti olisi, ei kuuna päivänä! Miksi siis minulle?

Matkan pari viimeistä päivää kohtelin anoppia korrektisti, vältellen häntä kuitenkin häntä parhaani mukaan. En kertonut tapahtumasta ukkelillekaan, koska ukkeli olisi mennyt välittömästi huutamaan äidilleen, ja asiasta olisi syttynyt hirveä sota. Halusin jättää asian omaan arvoonsa, koska en halunnut kieriskellä mielipahassa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Hyderabadiin palattuamme olin kiitollinen, kun pääsin anopista eroon. Tarvitsin etäisyyttä ja aikaa asioiden sulatteluun, enkä halunnut nähdä anoppia vähään aikaan lainkaan. En tiennyt, palaisivatko välimme koskaan ennalleen. Tunsin anoppia kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä, että en edes tiennyt, halusinko väliemme palaavan ennalleen. Ehkäpä anoppi rupeaisi huutamaan minulle enemmänkin nyt, kun oli kerran päässyt huutamisen makuun! 

Päivien kuluessa mietin sitäkin, mitä anopin mielessä mahtoi liikkua. Tajusiko hän tehneensä jotain väärin ja nolottiko häntä kenties, vai oliko hän käyttäytynyt omasta mielestään aivan asiallisesti? Jotain anopinkin mielessä liikkui, koska anoppi lakkasi soittelemasta minulle, ja normaalisti hän soittelee minulle vähintään joka toinen päivä. Nyt meni yli kaksi viikkoa, eikä anoppi soittanut minulle kertaakaan. Ehkä hän tiesi, että en olisi vastannut puhelimeen kuitenkaan.

Tilanne hämmensi minua, koska minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta tällaisesta. Kuinka Intiassa yleensäkin ratkotaan erimielisyydet suvun kesken? Nostetaanko kissa pöydälle vai lakaistaanko tapahtunut maton alle? Puhutaanko asiat halki vai teeskennelläänkö, että mitään ei ole oikeastaan tapahtunutkaan? Itse olen tottunut siihen, että erimielisyydet selvitetään, mutta minulla oli sellainen aavistus, että Intiassa toimittaisiin toisin. Menneiden annettaisiin olla, ja kukin selvittäisi asiat tykönään miten parhaiten taitaisi.

Ukkeli rupesi tietysti ennen pitkää ihmettelemään, miksi lakkasin yhtäkkiä käymästä anoppilassa. Lopulta hän saikin puserrettua minusta totuuden irti. Ukkeli ei aina oikein tajua aivoituksiani, mutta nyt hän onneksi ymmärsi tunteeni täysin ja myönsi, että hänen äitinsä oli tehnyt väärin. Hänenkin mielestään minun oli parempi pysytellä anopista vähän aikaa erossa. Olin hirveän kiitollinen, kun ukkeli ei kertaakaan pyytänyt tai painostanut minua tulemaan kanssaan anoppilaan, vaan tajusi minun tarvitsevan aikaa. 

Reilun kahden viikon kuluttua tapauksesta oli diwali, ja tiesin anopin laittaneen lounasta meillekin ja pyytäneen meitä kylään. Koska oli juhlapäivä, minusta tuntui pahalta, jos emme edes kävisi appivanhempien luona, koska silloin ukkeli ja appiukko, joilla ei ollut tapahtumiin osaa eikä arpaa, joutuisivat kärsimään. Diwali kun kuuluu viettää perheen ja ystävien kanssa. Koska minusta tuntui siltä, että voisin taas kohdata anopin, ehdotin ukkelille, että kävisimme hänen vanhempiensa luona. Söimme siis siellä lounaan ja vietimme siellä pari tuntia, mutta vaikka olimme anopin kanssa toisillemme kohteliaita, välimme eivät selvästikään olleet niin kuin ennen. Anoppi tuntui varovan sanojaan ja oli muutenkin varautuneempi kuin aiemmin, eikä minulla ollut mitään halua seurustella anopin kanssa enempää kuin tilanne vaati. Ensimmäinen askel - se vaikein - oli kuitenkin otettu.

Vaikka minusta oli jossain vaiheessa tuntunut siltä, että välimme eivät ehkä koskaan palaisi ennalleen, lopulliseen sopuun tarvittiin loppujen lopuksi yllättävän vähän: yksi kipeä polvi. Ukkeli lähti viikon alussa työmatkalle, ja koska minä olen ollut viime aikoina enemmän tai vähemmän polvivammainen, en ole voinut oikein laittaa ruokaa. Appivanhemmat ja ukkeli olivat sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa appivanhemmille asumaan siksi aikaa, kun ukkeli on poissa, koska siellä saisin ainakin levätä, minun ei tarvitsisi laittaa ruokaa, ja apuakin olisi tarvittaessa saatavilla. Minä en kuitenkaan suostunut majoittumaan anoppilaan, koska pärjäisin aivan hyvin yksinkin. Laittaisin vaikka nuudeleita - kauankos siihen nyt menisi? Ensimmäisenä iltana ajattelin kuitenkin tehdä kerralla vähän enemmän ruokaa, ja sain maksaa siitä polvikivulla. Kun anoppi sitten seuraavana päivänä soitti ja sanoi lähettävänsä autonkuljettajan hakemaan minut, jotta tulisin heille syömään, en jaksanut kauheasti taistella vastaan. Kai minä siellä hetken kestäisin olla.

En tiedä, mitä diwalin jälkeen oli tapahtunut, mutta kun nyt menin anoppilaan, koko kuukauden takainen selkkaus tuntui pyyhkiytyneen mielestäni kokonaan. Anoppikin oli taas ihan entisenlaisensa. Ehkä tapahtuneesta oli kulunut tarpeeksi aikaa, tai ehkä näin asiat nyt toisin silmin: kaikilla meillä on huonot hetkemme, ja ehkä minä olin vain sattunut tulilinjalle anopin huonona hetkenä. Kipeä polvi pakotti minut nöyrtymään ja ottamaan anopin tarjoaman avun vastaan - ja ruoanlaitto ja hyvien neuvojen jakaminen ovat sellaisia asioita, jotka anoppi taitaa erityisen hyvin!

Lähtiessäni anoppilasta sain mukaani täyden korillisen valmista ruokaa, joka tarvitsi vain lämmittää, ja ruokalähetykset jatkuivat pitkin viikkoa. Jos tie miehen sydämeen kulkee vatsan kautta, niin ihan samaa kautta se kulkee miniänkin sydämeen. Smiley

Tästä lähtien aion kuitenkin noudattaa äidin minulle puhelimessa antamaa neuvoa: sinun ei tarvitse kunnioittaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita sinua. Vaikka kyseessä olisikin intialainen anoppi.


P.S. Huomenna menen toiselle lääkärille. Saa nähdä, mitä sanottavaa hänellä on. Smiley

perjantai 23. marraskuuta 2012

Tunnustus ja palkinto

Sain samana päivänä sekä tunnustuksen että palkinnon. Kiitokset ihanat Riina ja Taika. Smiley



A Blog With Substance:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoita näille kahdeksalle bloggaajalle tunnustuksestasi.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.






Liebster Award:
1. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
2. Vastaa kysymyksiin, jotka haasteen antaja on antanut sinulle.
3. Tee 11 uutta kysymystä seuraaville haasteen saajille.
4. Valitse 11 haasteen saajaa.




Koska molemmissa pitää kertoa faktoja itsestään, ajattelin yhdistää nämä kaksi saman katon alle, eli faktoja pitäisi pikaisen laskutoimitukseni mukaan olla 19.

Tässä tulee nyt kyllä yliannostus minä-minää, mutta yritän olla mahdollisimman lyhytsanainen. Smiley

1. Minulle ei koskaan nouse kuume. Viimeksi minulla oli hieman lämpöä reilut 20 vuotta sitten, mutta se jälkeen ei ole ollut sitäkään.

2. En ymmärrä näitä julkkiksia, jotka vilauttelevat milloin mitäkin. Mitä ihmettä heidän päässään oikein liikkuu?

3. Vuoden parhaat juhlat (Suomessa) ovat minusta juhannus ja uusivuosi. Joulu on minusta aivan liian pitkä juhla, ja tapanina odotan vain, että tulisi vihdoinkin arki ja pääsisi edes kauppaan. Intiassa minulle ei ole vielä muodostunut mitään suosikkijuhlia, kun kaikissa täkäläisissä juhlissa on jotain, mistä en pidä.

4. Sanoin 18-vuotiaana meneväni kaverini luokse Espooseen, mutta oikeasti matkustin Istanbuliin.

5. En pidä koriste-esineistä tai mistään turhasta sälästä kotona. (Mitä ei kyllä uskoisi, jos katsoo meidän huushollia!)

6.  Pelkään aivan järjettömästi kipua. Minulla on neljä viisaudenhammasta, jotka kannattaisi ehkä poistattaa, kun ne tuppaavat tulehtumaan niin herkästi, mutta kun en uskalla.

7. Typerin työpaikkani ikinä oli yksi sairaala, jonka keittiössä olin töissä. Potilaiden tarjottimet täytettiin liukuhihnalla, ja tiskikone oli ainakin kymmenen metriä pitkä.

8. En tykkää jäädä makailemaan aamulla sänkyyn, vaan tykkään nousta heti ylös.

9. En ole ollenkaan romanttinen ihminen. Kynttiläillalliset, serenadit, hierontasessiot, kukkapuskat ja siirappiset tekstiviestit saavat minut lähinnä vaivaantumaan. (Eipä ole onneksi kyllä hirveästi tarvinnut näistä kärsiäkään!)

10. Olen ajanut traktorilla navetan seinään, koska en tiennyt, missä jarrupoljin oli.

11.  En tykkää juoruilusta, eikä minua edes kiinnosta toisten asiat. Olin kyllä vähän kiinnostunut, kun kuulin, että yhdellä Tollywood-näyttelijällä, Ravi Tejalla, on kaksi vaimoa ja kaksi perhettä.

12.  Virkavalta ja kaikenlaiset auktoriteetit ärsyttävät minun suunnattomasti. Ymmärrän kyllä, että sellaisia tarvitaan tässä maailmassa, mutta siltikin ne ärsyttävät minua. Onneksi saan edes pikkuisen toteuttaa anarkistista puoltani täällä Intiassa.

13.  En pidä örkkielokuvista enkä fantasiasta. Pätee myös kirjoihin.

14.  En ole kiinnostunut vaatteista tai muodista. Oikeastaan on ihan sama, mitä minulla on päällä. Eikös se ole tärkeintä, mitä siellä vaatteiden alla on - noin niin kuin kuvaannollisesti?

15.  Olen taistellut teini-iästä asti painoni kanssa, vaikka en ole koskaan ollut mikään lihava tai edes ylipainoinen. Suupalojen vahtimisesta on vain jotenkin muodostunut minulle elämäntapa, enkä koskaan oikein osaa herkutella ilman, että tuntisin siitä syyllisyyttä.

16.  En käy koskaan kampaajalla, vaan mies tai äiti leikkaa hiukseni, riippuen siitä, kumpi on lähempänä. Olen ollut kyllästynyt hiuksiini jo monta vuotta, ja olenkin harkinnut puolivakavissani, josko kävisin Tirupatissa ja ajattaisin itseni kaljuksi.

17.  Syön joulupipareita vain taikinana. Kypsiä syön vain siinä tapauksessa, että niiden päällä on sitä mömmöä (sokerikuorrutusta?).

18.  Olen lapsesta asti tykännyt nalleista ja vihannut nukkeja. Tällä hetkellä minulla on viisi nallea ja yksi yksivuotiaana saatu antiikkinalle. Aina kun näen jossakin suloisen nallen, mieleni tekee ostaa se, mutta mies on antanut ukaasin: kiintiö on täynnä, ja perheenlisäystä ei saa enää tulla! 

19. Kävin eilen salaa kaupassa, vaikka minun ei pitänyt ajaa kipeän jalan takia autoa koko viikon aikana. Nyt pelkään, että talonvahti kertoo autonkuljettajalle, autonkuljettaja kertoo anopille ja anoppi kertoo ukkelille, joka on matkoilla.


Sitten vielä vastaukset Taikan 11 kysymykseen:

1. Mikä on kuluneen vuoden paras ostoksesi? - Hyvät juoksukengät (joilla nyt voi tosin heittää vesilintua).

2. Paras luontoelämyksesi? - Peilityyni järvi kesäiltana ja rikkumaton hiljaisuus.

3. Paras syömäsi jälkiruoka? - Varmaan joku suklaakakku.

4. Mikä on ollut ikävin ihmiskokemuksesi? - Ala-asteen ilkeä opettaja.

5. Miten tutustuit uusimpaan ystävääsi? - Ukkelin kautta.

6. Mikä on ollut pahin sairastamasi sairaus tai kehon heikoin tila ikinä? - Jaa-a, olen saanut olla ilmeisesti aika terve, kun ei tule mitään oikein kamalaa mieleen. Ehkä joku vatsatauti sitten.

7. Ellei raha olisi este, mitä tekisit kaiket päivät kaikkein mieluiten? - Opiskelisin kaikkea jännittävää.

8. Jos saisit 100 000 e lahjoitettavaksi hyväntekeväisyyteen, minne lahjoittaisit rahat? - Näin joulun lähestyessä sanoisin, että samaan keräykseen, johon minulla on joulun alla muutenkin tapana lahjoittaa, eli Hyvä Joulumieli -keräykseen. 

9. Mitä täytettä laittaisit kasvispizzaan? - Jotain hyvää juustoa (ei liikaa).

10. Mitä haluat joululahjaksi? - En taida viettää joulua, joten en varmaan mitään. Lunta? Smiley

11. Kerro kolme lempiväriäsi ja yksi inhokkivärisi? - Omenanvihreä, turkoosi ja aniliininpunainen; inhokkina sinapinkeltainen.

Minulla ei ole aavistustakaan, kenelle kaikille laittaisin nämä eteenpäin, kun nämä ovat kiertäneet jo niin monella, joten mainostanpa tässä vain muutamaa uudempaa blogituttavuutta, joihin olen tutustunut vasta äskettäin mutta joista pidän jo kovin:

Edustusrouvan päiväkirja Belizestä
From Georgia with Love Atlantasta 
Olipa kerran Pariisi Pariisista
Pinon päällimmäinen Australiasta
Tuhat ja yksi tarinaa Istanbulista

Käykääpä tutustumassa!

Viikonloppuja! Smiley

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Supermarketissa


Mausteinen manteli oli käynyt kuvaamassa brasilialaista supermarkettia, ja idea oli minusta niin kiva, että päätin vähän lainata sitä. Lähdin siis kamera kädessäni Hypercityyn, joka on minun vakisupermarkettini ja joka muistuttaa aika lailla suomalaista Prismaa ja Citymarketia ainakin siinä mielessä, että sieltä saa kaikkea huonekaluista ruokatuotteisiin. Tarkoituksenani olikin ottaa kuvia jokaiselta osastolta, mutta en ehtinyt kuin maustekastikehyllyjen eteen, kun luokseni juoksi kai jonkinlainen myymäläpäällikkö, joka kielsi minulta kuvien ottamisen. Olin etukäteen arvellutkin, että näin saattaisi käydä (koska ovella oli valokuvauksen kieltävä merkki), mutta olin kuitenkin päättänyt ottaa kuvia niin pitkään, kunnes joku tulisi sen minulta kieltämään.

Viritin myymäläpäällikölle leveimmän hymyni ja pyytelin hirveästi anteeksi tapahtunutta. "Ajattelin vain näyttää vähän kuvia kavereille", selittelin (eikä se nyt niin hirveän kaukana totuudesta ollutkaan Smiley). Päällikkö oli tiukkana ja sanoi, että heidän tuotteitaan ei saa kuvata, mikä on toisaalta tietysti ihan ymmärrettävääkin. "Kuinka monta kuvaa kerkesitte ottamaan? Näin, että otitte kuvia tuolla sisäänkäynnin luonakin." Nyt piti hieman miettiä. Jos mies oli kerran nähnyt minut kuvaamassa sielläkin, ei kannattanut tarjota vastaukseksi yhtä tai kahta. "Ööh, ehkä jotain kymmenen?" "Täällä ei tosiaankaan saa kuvata. Voisitteko poistaa kuvat kamerastanne?"

Pyytelin tapahtunutta kauheasti anteeksi, ja lupasin poistaa kuvat heti. Lupasin myös, että tapaus ei tulisi toistumaan. Jäin soijakastikkeiden eteen seisomaan ja räpläämään kameraani sen näköisenä, että muka poistin kuvia kamerastani. Oikeasti kävin vain kuvia läpi ja laskeskelin, kuinka monta kuvaa olin kerennyt ottaa. Kolmekymmentäkaksi. Ehkä niistäkin saisi jotain aikaiseksi.

Siinä kameraa räplätessäni kuulin, kuinka myymäläpäällikön vieressä seissyt myyjä selitti tohkeissaan päällikölle hakeneensä tämän heti paikalle, kun oli nähnyt minut kuvaamassa. "Teit aivan oikein", päällikkö vakuutteli myyjälle. Miehet seisoivat hetken aikaa siinä kuuloetäisyydelläni jankuttaen samaa - kuinka myyjä oli heti hakenut päällikön ja kuinka oikein mies oli päällikön mielestä toiminut - kunnes he lähtivät menemään. Mieleni teki tintata molempia. Mitähän hyvän miehen lisää myyjä mahtoi valppaan toimintansa ja liukkaan kielensä ansiosta saada?

En uskaltanut enää sen jälkeen kaivaa kameraa laukustani, koska pelkäsin saavani porttikiellon kauppaan, ja se olisi ollut erittäin noloa. Siksi minulla ei ole kuvia esimerkiksi huonekalu-, siivoustarvike-, vaate-, kodinkone-, urheiluvaruste- ja sisustusosastoista, mikä harmittaa aika tavalla. Toisaalta ei niissä loppujen lopuksi mitään kovin ihmeellistä olisi ollutkaan; mitä nyt vaatteet ja sisustustekstiilit ja -tavarat olisivat olleet intialaishenkisiä (ylläri). Käsipainot, nitojat ja pyykkipojat näyttävät varmasti loppujen lopuksi aika samanlaisilta kaikkialla. Smiley

Hypercityn pääsisäänkäynnin edusta, jossa on esitteillä aina sesongin mukaista tavaraa. Diwalin alla oli kodinkoneita, joulun alla on joulukamaa ja mangosesonkina mangoja.

Diwalina kuuluu lahjoittaa kaikille suklaata, joten suklaarasioita oli tyrkyllä sisäänkäynnin luona kasapäin.

Kävin Hypercityssä aiemmin vähän milloin sattui, mutta aika pian huomasin, että erityisesti hevi-osaston valikoima riippuu aika tavalla käyntiajankohdasta. Jos käy ostoksilla satunnaisena ajankohtana keskellä viikkoa, vihanneslaarit saattavat huutaa tyhjyyttään, ja nekin vähäiset vihannekset, joita on tarjolla, ovat nahistuneita ja aikansa eläneitä. Paras valikoima hevi-osastolla on kokemukseni mukaan lauantaiaamuna: silloin vihanneslaarit ovat täysiä, vihannekset ovat hyvälaatuisia ja - mikä on minulle myös hyvin tärkeää! - ihmisiä on kaupassa hyvin vähän. Yritän vältellä erityisesti hevi-ostosten tekoa viikonloppuisin (paitsi juuri lauantaiaamuna), koska kaupoissa on silloin hirveä ryysis, ja minulta menee hermot, kun intialaisia mammoja tunkee oikealta ja vasemmalta.

Melkein tyhjä käytävä.

Vihanneksia ja hedelmiä ei punnita täällä itse, vaan kaupassa on yleensä maksimissaan kaksi punnituspistettä, joissa ne täytyy käydä punnituttamassa. Ihmiset näyttävät ostavan viikonloppuna vihannekset koko viikoksi (niin teen usein itsekin), sillä monen kärryt ovat ihan täynnä punnittavia vihanneksia. Jonot punnituspisteille ovat pitkät, ja aina joku yrittää kiilata kärryllään sivusta eteen. Siinä vaiheessa, kun vihdoinkin pääsen punnituttamaan omat tuotteeni, näen punaista ja kaikkia muitakin värejä. Hermojani säästääkseni ostankin vihannekset ruuhka-aikojen ulkopuolella, jos vain suinkin mahdollista.  


Röykkiöittäin tuoreita vihanneksia.

Vihannesten yleislaadun voi minusta todeta parhaiten lehtivihanneksista. Lauantaiaamuna pinaatti, sarviapila, amarantti ja muut paikalliset lehtivihannekset sekä yrtit (lähinnä minttu, korianteri ja tilli) ovat houkuttelevan tuoreen näköisiä.

Huomatkaa, että nämä eivät ole missään kylmäsäilytyksessä. Jos siis lehtivihannekset eivät ole tuoreita, niistä myös näkee sen.

Lehtivihannekset ovat Intiassa aivan käsittämättömän halpoja: nippu pinaattia maksaa esimerkiksi 3,5 rupiaa eli noin 5 senttiä! Voitteko kuvitella?! Yrtit ja muut lehtivihannekset ovat samanhintaisia, joten niitä voi ostaa jopa hieman tuhlaillen. Syömmekin Intiassa todella paljon lehtivihanneksia, ja ostan lehtivihanneksia melkein aina, kun vain näen niiden olevan tuoreita. Suomessa tuore pinaatti on niin törkeän kallista, että oikein oksettaa. Eilen juuri appivanhempien autonkuljettaja kyseli Suomesta saatavista vihanneksista ja niiden hinnoista, ja hän oli aivan kauhistunut, kun kerroin, että nippu pinaattia maksaa meillä sata rupiaa!

Vihanneksia ja hedelmiä myydään valmiiksi pakattuinakin, ja laiskempia kokkeja ilahduttaa se, että monet vihannekset voi saada valmiiksi paloiteltuina tai raastettuina. Myös valmiita tuorevihannessekoituksia (esimerkiksi sambhar-keittoa varten) on saatavilla. 

Pilkottuja ja raastettuja vihanneksia. Alarivissä täällä vähän eksoottisempia vihanneksia, purjoa, fenkolia ja kesäkurpitsaa.
Valmiita hedelmäsalaattianoksia, pakattuja hedelmiä ja taateleita.
Paikallisten vihannesten ja hedelmien valikoimat ovat kaupassa tavallisesti hyvät, mutta hieman vieraampien tuotteiden saaminen on hieman tuurista kiinni. Ei kannata lähteä kauppaan thaimaalaisen currytahnan resepti kädessä luottaen siihen, että kaupassa on sitruunaruohoa ja galangalia, kun niitä viime viikollakin oli. Vierasmaalaisten vihannesten ja hedelmien laatu vaihtelee aika tavalla, ja hintakin on paljon korkeampi kuin paikallisten tuotteiden.

Salaattitarpeiden saatavuus on sekin erittäin heikkoa, lähes olematonta. Ainoa saatavilla oleva salaattilaatu on jäävuorisalaatti, joka sekin on usein ruskeaksi painunutta. Rucolasta, lehtisalaatista ja sen semmoisista voi vain haaveilla...

Banaaneja "puussa".

Maitovalmistevalikoimat ovat täällä todella surkeat, ainakin jos Suomeen vertaa. Maitopohjaiset ruoanvalmistustuotteet (ruokakermat, ranskankerma, kermaviili, rahkat, vaniljakastike jne.) helpottaisivat ruoanlaittoa todella paljon, mutta täällä on tarjolla vain maitoa ja kermaa, ja nekin tuppaavat jostakin syystä aina juoksettumaan (ainakin minulla). Toisaalta olen Intiassa tajunnut, että esimerkiksi vaniljakastikkeen voi valmistaa ihan itsekin. Smiley Välipalamaisia maitotuotteita (viilejä, jogurtteja, rahkoja) en syö Suomessakaan, joten niitä en edes kaipaa. Purkkijogurtteja täältä kyllä saakin - sekä halpoja paikallisia että kalliita tuontijogurtteja - sekä intialaista paksua, Bulgarian jogurtin tyyppistä, jogurttia, jota on tarjolla monen monta merkkiä.

Paneer-juustoa, voita ja sulatejuuston tapaisia valmisteita.

Juustohyllyjä hallitsevat intialainen paneer-juusto ja Aamupalan tyyppiset yksittäispakatut juustot, joita on saatavilla useaa eri merkkiä. Näissä yksittäispakatuissa juustoissa minua huvittaa aina se, kun juustopalan ympärillä olevan muovin päällä lukee, että "remove the outer packing before consumption". Onkohan joku kenties yrittänyt syödä juustoa muovineen päivineen?


Ulkomaisia juustojakin (mm. fetaa, mozzarellaa, ricottaa, tuorejuustoa, homejuustoa, parmesaania, emmentalia, goudaa) on saatavilla, mutta ne ovat niin kalliita (noin 350 rupiaa, viitisen euroa), että harkitsen niiden ostamista kaksi kertaa, varsinkin kun tiedän, että loppu jää kuitenkin kaappiin kuljeskelemaan.

Olen juuston suuri ystävä, ja jos pitäisi elää yhdellä ruoalla koko loppuelämänsä, se olisi minulla kyllä ehdottomasti juustovoileipä (mitä teillä muilla on?). Siihen en vain kyllästy! Jos intialaisista ruoista pitäisi valita, se olisi sitten dosa-lätty, eli minusta ei saisi kyllä karppaajaa tekemälläkään. Intialaiset juustot ovat aika karmeita, ja minulta on mennyt tosi kauan, että olen oppinut syömään täkäläisiä juustoja.

Leipävalikoimat ovat suomalaisittain ajatellen pienet, mutta minusta silti ihan kelvolliset.


Tarjolla on ihan valkoista leipää ja vähän tummempaa täysjyväleipää. Olen tykästynyt täkäläiseen täysjyväleipään, enkä edes kaipaa ruisleipää, vaikka Suomessa sitä kyllä syönkin. Vaaleat leivät ovat täällä usein hirveän makeita, sellaisia pullamaisia (tungetaanko niihin siirappia tai jotain?).

Hypercityn vihannesosaston vieressä on pieni makeis- ja snack-tiski, josta saa intialaisia makeisia. Olen erittäin perso intialaisille makeisille, vaikka en aluksi tykännyt niistä ollenkaan, ja minun täytyykin kiertää tämä tiski hyvin kaukaa.


Makeiskaupoista suosikkini on muuten Almond House, joka avasi pienen liikkeen tähän meidän lähelle, Fresh-marketin yhteyteen. Haemmekin ukkelin kanssa herkkumme nykyään sieltä. (Tai mähän en hae enää mistään, kun mun pitää vahtia syömisiäni.) Smiley

Jos täällä himoitsee suomalaisten irtokarkkien tyylisiä nameja, joutuu kyllä pettymään aika tavalla, sillä sellaisia ei täältä saa. Muutenkin länsimaisten namien valikoimat ovat aika köyhät.


Valikoimat saadaan näyttämään suurilta niin, että laitetaan hyllyille paljon samaa tavaraa.

Intialainen suklaa on Maraboun ja Fazerin suklaisiin tottuneelle aika kamalaa, mutta onneksi olen nyt löytänyt niistäkin oman suosikkini (yläkuvassa näkyvät 5 star -patukat, ja niistä erityisesti Crunchy-versio), ettei tarvitse ihan kärvistellä. Smiley Monet säilyttävät suklaan Intiassa jääkaapissa, koska varsinkin kesällä suklaa sulaa ihan muodottomaksi mössöksi, mutta itse en koskaan säilytä suklaata jääkaapissa, vaikka muoto kärsisikin. Jääkaappikylmä suklaa ei maistu ollenkaan sellaiselta kuin suklaan kuuluisi! Se takertuu kitalakeen ja maistuu vain rasvalle. Suklaan kuuluu olla suunlämpöistä ja sulaa suuhun... (joo, rakastan suklaata, hih).

Länsimaisille ruokatuotteille on Hypercityssä erillinen hylly.


Tarjolla on pastoja, kahvia, hilloja, säilykkeitä, kastikkeita, tahnoja, öljyjä, etikkaa, keksejä, aamiaistarvikkeita, suodatinpusseja ja niin edelleen.

Ruisleipääkin olisi tarjolla. Hinta vain 350 rupiaa (5 euroa) per paketti.


Ostan itse hyvin harvoin mitään länsimaisia erikoisuuksia, koska syömme lähinnä intialaista ruokaa. Joskus saatan ostaa soijakastiketta, pastaa, pestoa tai sen sellaista, mutta aika harvoin oikeastaan. Minusta on vissiin tullut nuukakin, kun tuntuu ihan hirveältä haaskaukselta laittaa monta sataa rupiaa johonkin kastikepulloon, kun tietää, mitä kaikkea muuta samalla rahalla saisi.

Yksi mikä minua hirveästi ilahduttaa Intiassa on se, että täällä saa kaikkea pienenä. Kun Suomessa esimerkiksi perunalastupussit, limsapullot ja sen sellaiset ovat muuttuneet aina vain suuremmiksi, täältä saa kaikkea myös pienenä. Ehkä siinä on kysymys siitäkin, että kaikilla ei ole varaa ostaa mitään jättipusseja.

Pahisten osastot, eli lihaosasto ja viinakauppa, ovat Hypercityssä erillisissä huoneissa. Kasvissyöjien ei siis edes tarvitse nähdä lihaa. Muistan kun ukkelin kaveri kävi Suomessa, ja hän oli aivan kauhistunut, kun näki Citymarketin lihatiskin ja sen punaisen lihan määrän!

Lihaosastosta minulla ei ole (sattuneista syistä) kuvaa, mutta viinakaupasta on yksi hätäisesti uutenavuotena näpsäisty vanha kuva.

Yleensä kauppa ei kyllä ole noin täynnä, eikä siellä varsinkaan ole naisia (paitsi länsimaalaisia Smiley).

Alkoholivalikoimat ovat aika intialaiset, ja varsinkin viskejä on tarjolla paljon. Saatavilla on myös votkaa, intialaisia viinejä, olutta ja breezereitä, mutta myös tuontialkoholia, josta saa kyllä maksaa itsensä kipeäksi. Tuontialkoholia myydään tavallisesti myös vain isoissa pulloissa, mikä on vähän harmillista. Joskus kaipaisin johonkin jälkkäriin vain hieman alkoholia, esim. Bayleysia, mutta ostohalut katoavat kyllä aika äkkiä, kun tarjolla on vain litran pullo, joka maksaa lähemmäs 3000 rupiaa  (yli 40 euroa). Paikalliset väkevät ovat erittäin halpoja, joten täällä saa tarvittaessa itsensä hyvin halvalla tainnoksiin.

Hypercityn liha- ja kalaosasto on erittäin epähoukutteleva jo hajunsakin puolesta. En koskaan osta sieltä mitään, koska nekin harvat kerrat, kun olen sieltä jotain ostanut, ovat olleet kaameita pettymyksiä. Käyn kuitenkin siellä aina säännöllisin väliajoin tarkistamassa, vieläkö siellä haisee yhtä pahalta ja vieläkö lihat ovat yhtä epäilyttävän näköisiä. Kun viimeksi kävin siellä, kalatiskin jääpediltä putosi maahan yksi iso kala, joka rupesi sätkimään maassa. Kalatiskillä seissyt pariskunta vinkkasi myyjälle, että lattialla oli kala, mutta myyjä jatkoi vain hommiaan sen näköisenä kuin olisi ihan jokapäiväistä, että kalat sätkivät lattialla.

Hypercityn lihahuoneessa on liha- ja kalatiskit sekä valmiiksi pakattuja lihoja hyllyllä. Lihatiskiltä saa joitakin leikkeleitä ja makkaroita, mutta ne ovat kyllä sen näköisiä, että en tiedä, kuinka kauan ne ovat tiskillä olleet. Kanaa ja lammasta saa valmiiksi pakattuina, ja tarjolla on yleensä luullisia curry cut -paloja, luuttomia paloja, broilerinfileitä sekä jauhelihaa. Naudanlihaa saa Hypercitystä vain pakasteena, mutta Sparista sitä saa myös tuoreena. Pihvilihan tyyppistä lihaa ei kuitenkaan ole saatavilla, enkä muista nähneeni possunlihaakaan missään (ainakaan tuoreena). Mitään marinadeja täällä ei tunneta.

Hypercityssä on myös pieni kahvila.
Löysin arkistoistani myös yhden kuvan hyllystä, jota luulin askartelutarvikehyllyksi.


Olin hirveän ilahtunut, kun kauppaan oli ilmestynyt askartelutarvikkeita! (En ole koskaan ollut mikään askartelija, mutta Intiassa on tämmöisiäkin tarpeita ilmennyt.) Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että eiväthän nuo mitään askartelutarvikkeita olleetkaan, vaan ne olivat puja-tarpeita, joita käytetään kotialttareissa (ei ole kyllä hajuakaan, miten). "Askartelutarvikkeiden" vieressä oli myös melkoiset valikoimat suitsukkeita, joita käytetään niitäkin kotialttareissa. 


Koska meillä syödään lähinnä intialaista ruokaa ja koska syömme 90-prosenttisesti kasvisruokaa, meiltä menee ruokaan aika vähän rahaa. Intia on ihan oikeasti kasvissyöjän paratiisi, niin hintojen kuin valikoiman puolestakin - jos siis tykkää syödä paikallisista aineksista valmistettua ruokaa.

Kuvasin yhtenä lauantaina senkertaisen saaliini.  


Arvatkaapa, mitä tämä kaikki maksoi?

5 kurkkua, kilo porkkanoita, 4 nippua pinaattia, puoli kiloa papuja, yksi luffa, puoli kiloa okraa, 2 keittobanaania, puntti currylehtiä, kourallinen vihreitä chilejä, reilu puoli kiloa intialaisia pikku"kurkkuja", 2 munakoisoa, 2 punaista paprikaa, jäävuorisalaatti ja kilo sipuleita, jotka unohtuivat kuvasta?

Tämä kaikki maksoi 185,97 rupiaa eli noin kaksi ja puoli euroa!

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Lääkärikäynti

Olen elellyt pari viikkoa aika lailla hiljaiseloa polveni takia (ja samalla melkein kasvanut läppäriini kiinni). Polvihan kipeytyi automatkalla kolme viikkoa sitten, kun palasimme Tirupatista Hyderabadiin. Koska pahin kipu meni ohi, en tajunnut jäädä lepäilemään, vaan menin parina iltana lenkille ja liikuin muutenkin. Vasta sitten, kun polvi kipeytyi kesken lenkin niin, että en enää pystynyt juoksemaan ja kun pidempiaikainen istuminen sohvalla sai aikaan niin kovan kivun, että tuntui kuin polveen olisi isketty veitsi, tajusin rauhoittua. Sen jälkeen elämä kutistuikin aika pienelle alueelle, kun autoa ei voinut ajaa, ja kävelykin oli aika vaivalloista. Ruoanlaitostakin tuli pakkolomaa, kun pidempiaikainen seisominen aiheutti sekin turvotusta ja kipua. Sen siitä saa, kun kuvittelee olevansa supernainen ja yli-ihminen, joka pelastaa koko universumin. Palasin maan pinnalle niin, että lätsähdys vain kävi. Kylläpä naurattaa. Hehheh.

Minä en olisi halunnut mennä vielä lääkäriin, vaan olisin halunnut lepäillä kotona ja katsoa, josko polvi paranisi pelkällä levolla. Lääkärille meneminen on alkanut tuntumaan minusta aina vain vastenmielisemmältä, kun kuulee juttuja siitä, miten sairaita ihmisiä huijataan. Jos ei lääkäriin voi luottaa, niin keneen sitten voi? Ukkeli halusi minun kuitenkin menevän lääkäriin, ja appiukko varasi tutun tutulta lääkäriltä ajan. Lääkärissäkäynti tällaisen asian takia kun ei ole niin yksinkertaista, että suunnistetaan vain lähimmän ortopedin vastaanotolle. Lääkärin pitää olla jotakin kautta tuttu, koska sillä varmistetaan lääkärin luotettavuus. Jos menee ihan tuntemattomalle lääkärille, voi käydä niin, että lääkäri määrää hurjan määrän turhia lääkkeitä, teettää tarpeettomia kalliita tutkimuksia tai pahimmassa tapauksessa: määrää täysin tarpeettomaan leikkaukseen! On sanoinkuvaamattoman vastenmielistä, miten sairaita ihmisiä käytetään surutta hyväksi, jotta sairaala saisi rahaa esimerkiksi kalliiden laitteiden ylläpitämiseen.

Lääkärikäyntini ensimmäinen ongelma ilmeni jo kotona: mitä laittaisin päälle? Ei siksi, että vastaanotolla pitäisi olla ykkösiinsä pukeutunut vaan siksi, että tutkimuskohta oli polvi. Polvi kun ei ole yhtä helposti tutkittavissa kuin esimerkiksi silmä, vaan polvi on vaatteiden sisällä piilossa. Koska lääkäri oli mies, arvasin, että minun ei olisi soveliasta heittää vastaanotolla pikkuhoususilleni. Piti siis etsiä sellaiset housut, joiden puntti nousisi tarpeeksi ylös, eikä se ollutkaan mikään helppo tehtävä, kun en viitsinyt missään urheilu- tai lököhousuissakaan vastaanotolle lähteä (ja hameita en käytä). Minua raivostutti jo etukäteen: miten lääkäri saisi polven edes tutkittua kunnolla, jos puntti nousisi vain hieman polven yläpuolelle? Manasin intialaisen tekosiveyden ja latasin ukkelillekin: te olette saaneet aikaiseksi yli miljardi lasta, mutta ette kestä nähdä vähän naisen reittä!

Appivanhempien autonkuljettaja kävi hakemassa meidät, ja sen jälkeen suuntasimme appiukon toimistolle. Minusta oli noloa, että appiukon piti keskeyttää työpäivänsä minun lääkärikäyntini takia ja tulla lääkärille mukaan. Koska hän kuitenkin oli se, joka lääkärin jotenkin tuntee, hänen oli hyvä tulla vastaanotolle näyttämään naamansa. Ymmärsin kyllä tämän kaiken oikein hyvin, mutta siltikin kiukutti: eikö haettaisi vielä anoppikin mukaan, niin olisi kunnon jengi koossa!  

Odottelimme odotushuoneessa, ja minä mietin mielessäni, millainen lääkäri minut mahtaisi ottaa vastaan. Arvuuttelu keskeytyi, kun edellinen potilas tuli saattajansa kanssa huoneesta ulos, ja meidät kutsuttiin sisään. Lääkäri oli vanha ukko, jonka eläkeikä oli minusta mennyt ohi jo kauan sitten. Myöhemmin kuulin lääkärin olevan yli 70-vuotias ja jääneen jo eläkkeellekin, mutta eläkkeelle jäämisen jälkeen lääkäri oli kaivannut ajankulua ja jatkanut ortopedin hommia konsulttina. Kiva harrastus. 

Minut istutettiin lääkärin viereen pyöreälle tuolille, ja appiukko ja ukkeli kävivät istumaan lääkärin pöydän ääreen. Lääkäri kysyi, mikä on ongelmani, mutta ennen kuin ehdin avata suutani, lääkäri kysyikin miehiltä, mitä kieltä minä puhun. Kun lääkäri kuuli, että osaan teluguakin, hänellä oli pitkä tarina kerrottavaan eräästä amerikkalaisnaisesta, joka osasi telugua erinomaisesti. Amerikkalainen osasi telugua niin hyvin, että hän osasi sitä paremmin kuin lääkärin oma miniä ja tämän tytär, vaikka telugu oli näiden äidinkieli. Sitten seurasi selostus siitä, millaisia hupaisia kielioppivirheitä miniä ja tytär tekevät, ja miehet kuuntelivat lääkärin selostusta heittäen sopiviin väleihin ihmetteleviä kommentteja. Minä tuijottelin likaisesta ikkunasta ulos.

Lopulta juttu päättyi ja tuli taas minun vuoroni selostaa ongelmani. En päässyt tälläkään kertaa alkua pidemmälle, sillä selostukseni keskeytti huoneeseen astunut nainen, joka toi lääkärille teekupin. Kupin päälle oli asetettu lasinalusta, ettei tee jäähtyisi liian nopeasti. Seurasimme toimitusta hiljaa ja kunnioittavasti.

Vihdoinkin oli minun vuoro puhua, ja selostin ongelmani parhaani mukaan. Minulta katoaa aina lääkärillä puolet ajatuksista, mutta olin käskenyt ukkelin täydentää juttua, jos unohtaisin kertoa jotain. Taisin kuitenkin muistaa melkein kaiken. Lääkäri kuunteli ongelmani ja kysyi sitten, kuinka pitkä minä olen. Kerroin pituuteni hieman hölmistyneenä, mutta koska osasin sanoa pituuteni vain senttimetreissä, lääkäri joutui hieman miettimään, ennen kuin sai käännettyä sen jaloiksi ja tuumiksi. Sen jälkeen lääkäri osoitti vieressään olevaa vaakaa: käykääpä tuohon seisomaan. Katsoin vaakaa epäuskoisena: Pelleilikö lääkäri? Pitikö minun todellakin ihan ensimmäisenä tutkimustoimenpiteenä nousta vaa'alle? Koska lääkäri näytti olevan tosissaan, ei auttanut muu kuin tehdä niin. 

Lääkäri katsoi painoni ja muisteli sitten, kuinka pitkä olinkaan. "Juu, ihan hyvä paino siihen pituuteen nähden", hän mietti, "vaikka muutama kilo vähemmän olisi vielä parempi. Älä ainakaan tuosta enää yhtään liho. Ylipaino on suurin syy polvivaivoihin, kun paino käy niveliin. Näittekö senkin potilaan, joka lähti täältä ennen teitä? Hänen pituutensa ei ollut kuin viisi jalkaa ja kolme tuumaa, mutta silti hän painoi 75 kiloa! Eiväthän kenenkään nivelet sellaista kestä! Tiedättekö, kuinka monet saavat polvivaivoja ihan vain ylipainon takia?"

Tätäkö minä olin tullut tänne kuuntelemaan. Olin pitänyt itseäni ihan normaalipainoisena, hoikkanakin. Täytyy nyt tosiaan kiinnittää huomio syömisiini ja jättää ne makeiset vähemmälle, etten vain pääse lihomaan. Muutenhan minulta pamahtaa kohta toinenkin polvi. 

Lääkäri kysyi, kuinka korkealle punttini nousevat, ja vastauksena vedin puntit hampaat irvessä niin ylös kuin pystyin, hieman polvien yläpuolelle. Lääkäri totesi, että tuo riittää oikein hyvin, ja käski minut tutkimuspedille makaamaan. "Kuinka pitkä matka sieltä Tirupatista onkaan?", lääkäri kysyi kääntyen miesten puoleen. Kuultuaan kilometrimäärän lääkäri rupesi selostamaan miehille, kuinka he olivat kerran ajaneet Vizaqista Hyderabadiin ja millaisin väliajoin he olivat pysähtyneet. "Ajoimme 150 kilometriä ja pysähdyimme, sitten ajoimme 200 kilometriä ja taas pysähdyimme..." Minä istuin tutkimuspöydällä farkunpuntit reisiä kiristäen.

Sitten ruvettiin tutkimaan polvea. Lääkäri kyseli, onko polveni turvonnut, onko se kipeä, näyttääkö se minusta erilaiselta kuin toinen polvi. Koskeeko tästä? Entä tästä? Sattuuko, jos teen näin? Entä näin?

Ennen kuin tajusinkaan, tutkimus oli ohi, ja olimme siirtyneet jumppaohjeisiin. Lääkäri näytti minulle liikkeitä, joilla minun tulisi vahvistaa polveani. Liikkeitä tuli tehdä aluksi vain muutama kymmenen sarja päivässä, mutta määrä tulisi kasvattaa myöhemmin kymmeneen sarjaan. "Jos et jumppaa, lääkkeetkään eivät auta", lääkäri uhkasi. Lääkärin mielipide juoksemisestakin tuli hyvin selväksi: "mistä syystä sinä oikein juokset?" Kun en heti vastannut, lääkäri jatkoi: "Pysyäksesi kunnossa! Käveleminen on ihan yhtä tehokasta, jos kävelee reippaasti. Miksi pitää juosta ja vasaroida niveliä?!"

Sitten seurasi käynnin tärkein osuus: diagnoosi ja lääkkeiden määrääminen. Lääkäri vetäisi eteensä sairaalan ja lääkärin nimellä varustetun paperin, johon hän alkoi kirjoittaa. Istuimme kaikki hiljaa tuijottaen, mitä paperille ilmestyisi. Appiukko tunki nenänsä melkein paperiin kiinni, että varmasti näkisi kaiken. Potilaan nimi, ikä, pituus ja paino. Diagnoosi: synoviitti eli nivelkalvon tulehdus. Lääkkeet: yksi lääke tulehdukseen ja toinen kipuun. Yksi kumpaakin aamuin ja illoin; ei tyhjään vatsaan. 

Sitten olimmekin valmiit lähtemään kotimatkalle, mutta sitä ennen piti tietenkin kiitellä tohtoria ylitsevuotavasti: thank you, sir ja thank you, doctor. Ojennettuaan minulle diagnoosi-reseptilapun lääkäri kääntyi appiukon puoleen ja alkoi jutella muista asioista. Poistuimme ukkelin kanssa vastaanotolta vähin äänin. Ostimme lääkkeet alakerran apteekista, ja menimme autolle. Appiukon tultua autonkuljettaja vei miehet töihin. Minä menin kotiin ja söin jäätelöä, payasamia, maapähkinöitä ja suolakeksejä. 

perjantai 16. marraskuuta 2012

Olet ollut liian kauan Intiassa, kun...

Norjalaisessa päiväkirjassa, Olipa kerran Pariisissa ja Pinon päällimmäinen -blogissa oli tehty huippuhauskat postaukset siitä, millaisista merkeistä voi päätellä olleensa liian kauan Norjassa, Pariisissa ja Australiassa. Idea oli minusta niin kiva, että rupesin miettimään, keksisinkö Intiastakin jotakin samantyylistä. Ensin minusta tuntui, että mieleeni ei tule mitään, mutta sitten ajatuksia alkoi suorastaan tulvia. Olenkohan ollut liian kauan Intiassa? Smiley

Tiedät olleesi liian kauan Intiassa, kun...

...rupeat levittelemään elintarvikkeita aurinkoon. Linssejä, papuja, riisiä, chilejä, pähkinöitä, siemeniä, kookosta ja niin edelleen. Auringossa on näppärä kuivattaa kaikenlaista, mutta myös ötökät kävelevät (tai lentävät tai ryömivät) elintarvikkeista auringossa pois.


...osaat käyttää sanomalehteä monipuolisesti - elintarvikkeiden kuivatusalustana (katso edellinen kohta), ikkunoiden pesussa, uppopaistettujen ruokien valutusalustana, hyllypaperina, pannunalustana, käärepaperina, aurinkosuojana ikkunoissa, "silkkipaperina" silitettyjen vaatteiden välissä, hedelmien kypsyttäjänä, pakkausmateriaalina, sadesuojana pään päällä.


...uuteen paikkaan mennessäsi et kysy tarkkaa osoitetta vaan maamerkkejä. Onko lähistöllä kauppoja, ravintoloita, puistoja, pankkeja, bensa-asemia, hotelleja, temppeleitä, kouluja, sairaaloita, toimistorakennuksia tai muuta tunnettua, joiden perusteella osaisit suunnistaa perille?

...et juo jääkaappikylmää  vettä vaan ainoastaan huoneenlämpöistä. Siis plain, ei chilled. Kylmästä vedestä saa kurkkutulehduksen, joten sitä ei pidä missään nimessä juoda.

...syöt vain intialaista ruokaa. Kiinalainen ruokakin menettelee, mutta länsimaista ruokaa et pysty syömään lainkaan, koska se on niin mautonta. Ainakin sinun pitää saada ruokasi päälle chilikastiketta, chilihiutaleita, tabascoa tai mitä tahansa, jossa on chiliä. Intialainen tulinen pikkelssikin käy hätätapauksessa.


...et pese käsiäsi ennen ruokailua vaan vasta se jälkeen. Silloinhan niissä (tai siinä oikeassa) sitä ruokaa on.

...et syö raakoja kasviksia (tandooriruokien lisukkeena tarjoiltavia raakoja sipulirenkaita ja McVeggie-hampurilaisen välissä olevaa salaatinlehteä ei lasketa), ja muutenkin välttelet salaatteja viimeiseen asti.

Finger bowl eli sormienpesukuppi.

...juot kahvia minimaalisen pienistä kupeista, ja kahvista puolet on maitoa. Myös sokeria on paljon. Muistat myös huomauttaa asiasta, jos toisen tekemä kahvi on liian kylmää, liian vahvaa, siinä on liikaa/liian vähän sokeria tai jotain muuta vikaa.

...kohtelet myyjiä kaupan kassalla kuin he olisivat ilmaa. Et katso heitä silmiin, et hymyile etkä ainakaan sano kiitos! Yrität myös saada ostoksistasi alennusta. Maksun jälkeen jäät maleksimaan kassalle ja tutkimaan kuittia, koska siinä todennäköisesti on jokin virhe.

...otat kauppaan mukaasi vanhan muovipussin tai kangaskassin, et siksi, että se olisi jotenkin ekologista, vaan siksi, että muovipussi maksaa kolme rupiaa. Jos unohdat oman kassin kotiin, kannat ostoksesi käsissäsi, vaikka niitä olisi kuinka monta, tai sitten alat valittaa kassalla muovipussin maksullisuudesta: etkö mitenkään voisi saada sitä ilmaiseksi.

...et enää jaksa valittaa ostoskuittien leimaamisesta kaupan ulko-ovella (lisää marmatusta asiasta täällä), vaan kaivat kuitin kiltisti esiin ja annat hapannaamaisen vartijan lyödä siihen leiman.

...etuilet jonossa, ja jos etuilemasi ihminen kehtaa huomauttaa asiasta, luot häneen hämmästyneen katseen: Mistä sinä siihen tupsahdit? Lähteekö sinusta oikein ääntäkin?


...puhut englantia intialaisella aksentilla ja hihittelet amerikanenglannille, kun se kuulostaa niin naurettavalta mongertamiselta.

...et tee mitään sellaista, minkä voi teettää jollakulla toisella. Miksi tekisitkään, kun työvoima on niin halpaa. Samalla tulet työllistäneeksi muita ihmisiä ja hankkineeksi itsellesi hyvää karmaa.

...vaadit palvelua ja vaadit sitä tällä minuutilla. Jos sitä ei jostakin syystä heti tule, valitat asiasta.

...maksat aina käteisellä, ja maksuhetkellä kaivat taskusta esiin monen sentin paksuisen nivaskan sadan rupian seteleitä. Lasket rahat huolellisesti, kahteen kertaan.

...haluat itsellesi rekisterikilven, jossa on jokin hieno numerosarja, kuten 9999 tai 4567.


...22 astetta tuntuu sinusta kylmältä. Kun mennään alle 20 asteen, alat etsiä talvivaatteita.

...et enää etsi roskapönttöä, vaan pudotat roskat siihen, mihin ne sattuvat tippumaan (kunhan ei ole oma piha).

... naureskelet, kun meinaat jäädä auton tai moottoripyörän alle. Meinasipa sattua hassu juttu!

...osaat hypätä kulkuvälineisiin (esim. bussiin) ja niistä pois vauhdissa. Osaat myös roikkua bussien ja junien ovensuussa putoamatta alas.


...ajat melkein ojaan, kun näet ulkomaalaisen. Ilmoitat muillekin, että katsokaa, ulkomaalainen! Jos ulkomaalainen sattuu kaiken lisäksi olemaan kovin vähissä vaatteissa, osoitat häntä sormella, että muut varmasti huomaavat hänet. Jos ulkomaalainen sanoo jotain, alat hihitellä.

...et omista ainuttakaan mustaa tai harmaata vaatetta. Kuka ihme haluaisi kietoutua värittömiin vaatteisiin?


...ongelmia ei ole sinusta olemassakaan; on vain järjestelykysymyksiä.


...tiedät, keitä ovat Bebo, PC ja KJo ja mitä he ovat viimeksi tehneet.

...sinulla on kännykkäsi soittoäänenä jokin Bollywood-renkutus.

...otat töihin mukaan lounaan ja lämmität se mikrossa. Ihmettelet, miksi ulkomaalaiset työkaverisi eivät halua syödä kanssasi samaan aikaan.

...osaat lukea valikoiden.


...käytät kookosöljyä moneen eri tarkoitukseen: hoitoaineena, kosteusvoiteena, silmänalusvoiteena, parranajon jälkeen...

...käytät talkkia, ja käytät sitäkin monessa paikassa: laitat sitä kenkiin, kainaloihin, vaatteisiin, kasvoille...

...käyt kirjakaupassa selailemassa kirjoja, mutta et koskaan osta mitään. Kuka oikeasti viitsii lukea; sehän on hirveän tylsää puuhaa!

...et ymmärrä sellaisia ihmisiä, jotka haluavat olla yksin. On varmasti ihan hirveää olla yksin! Hakeudut aina muiden ihmisten lähelle, vaikka muuallakin olisi tilaa.

...kuljetat tavaroita pääsi päällä.  


...et omista ulkolämpömittaria. Mitä ihmettä sillä tekee? Kaikkihan tietävät, että kesällä on kuuma, talvella on kylmä, ja sadekautena sataa.

...välttelet aurinkoa viimeiseen asti, koska et todellakaan halua hipiäsi tummuvan. Käytät myös ihoa vaalentavaa voidetta, koska liian vaalea ei voi koskaan olla. 

 ...et kiinnitä enää mitään huomiota liskoihin, joita kiipeilee rakennusten seinillä ja joita tulee joskus sisäänkin.


...osaat ravistella päätäsi intialaisittain. Kas näin:



  ...sinua ei yllätä enää mikään. Kaikki, mitä näet tai koet, tuntuu ihan tavalliselta elämältä.