Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Ja parhaan pääosan esittäjän Oscar menee...

Blogimaailma on näyttäytynyt minulle viime aikoina kovin erilaisessa valossa kuin ennen. Olen tarkastellut blogeja jotenkin kriittisemmin ja miettinyt, että tätäkö meidän elämämme nykyään on: yhtä suurta teatteria, jossa kaikki pyörii oman navan ympärillä. Olen osallistunut samaan teatteriin itsekin, sillä olen kirjoitellut paljon itsestäni ja perustellut kirjoituksiani sillä, että ehkä joku tunnistaa jutuistani itsensä, saa vertaistukea tai muuta bullshittiä.

Olen myös pohtinut vakavasti sitä, haluanko itse enää olla osa tätä showta, jossa sama ihminen on käsikirjoittaja, roolittaja, pääosan esittäjä, editoija, kuvaaja, ohjaaja, maskeeraaja ja puvustaja. Haluanko enää viettää aikaani sellaisessa maailmassa, jossa teeskennellään, kaunistellaan, jätetään asioita sanomatta, annetaan ymmärtää ja tehdään elämästä esitys. Millaiseksi maailma on oikein mennyt? Onko tämä sitä, mitä ihmiset haluavat? Onko tämä sitä, mitä itse haluan? Blogimaailma on tuntunut minusta niin vastenmieliseltä, että on tuntunut mahdottomalta kirjoittaa yhtään mitään.


Olen itse yrittänyt olla blogissani mahdollisimman rehellinen, aito ja kokonaisvaltainen, mutta jonkinlainen roolihan minullakin täällä on. Minun on itse vaikea sanoa, millainen tämä rooli on ja millaisen kuvan minusta saa, mutta lukijoilla on blogiminästäni varmasti selkeä käsitys. Elämäni oikeat ihmiset tietävät onneksi, että olen paljon muutakin kuin blogiini kirjoitetut sanat. On suuri onni, että on olemassa ihmisiä, joille voi olla kokonainen ja joille ei tarvitse suodattaa tai esittää.

Kun en ole viime aikoina kirjoitellut kokemuksistani blogiin, elämäni on ollut yksinomaan minun, ja se on tuntunut yllättävän hyvältä. Olen todennut, etten tarvitse kokemuksilleni todistajia, jotta kokemukset tuntuisivat todellisilta. Olin ihan unohtanut, miltä tuntuu elää vain itselleen! Kun ei ole tarvinnut miettiä jokaisen kokemuksen äärellä, kirjoittaisinko siitä blogiini vai en, olen pystynyt olemaan tilanteissa kokonaisvaltaisemmin läsnä ja nauttinut asioista enemmän. Olen muistanut, että on aivan eri asia elää elämää kuin kertoa siitä.

En myöskään halua olla mikään tien reunassa makaava raato, jota haaskalinnut käyvät nokkimassa. Ajatus siitä, että elämäni (joka minulle itselleni on tietysti hyvin todellista) on jollekulle vain "matskua", tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Olisin tykännyt myös pohtia syvällisempiä, mutta on varmasti idealistista ja naiivia ajatella, että nykyajan ihmiset haluaisivat blogeista (tai somesta muutenkaan) muuta kuin hetken mielihyvää mahdollisimman nopeasti omaksuttavassa muodossa. Kauniita kuvia ja sisällyksettömiä sanoja. Mutta niinhän se menee, että jokainen lähestyy asioita omalla tavallaan, eikä minulla ole asiaan nokan koputtamista.


Olin ajatellut, että tämä vastenmielisyyden tunne menisi ohi ja että blogimaailma alkaisi taas jonakin päivänä vetää puoleensa, mutta niin ei ole käynyt. Tunne vain jatkuu, enkä ymmärrä, miksi. En siis osaa sanoa, tuleeko blogini enää päivittymään, ja tulenko varsinkaan kirjoittamaan enää mitään kovin henkilökohtaisia asioita. Voisin tietysti jaaritella pelkästään yleisistä asioista, kuten kylmästä keväästä tai Euroviisuista, mutta tiedän, että sellainen ei jaksa minua kovin kauan innostaa. Jos kirjoittamisellani on liian tiukat rajat, intoni loppuu hyvin pian.

Olen jo pitkään vatvonut tämän tekstin kirjoittamista, sillä tämmöiset selittelypostaukset tuntuvat aina niin typeriltä. Tämä olkoon kuitenkin selityksenä niille, jotka ovat blogini perään kyselleet. Ja jos joku on tykönään miettinyt, että jokohan se on laihduttanut itsensä hengiltä, niin voin kertoa, että ihan hyvässä lihassa täällä ollaan.