Olen saanut lukijoilta mielenkiintoisia Intiaan liittyviä kirjavinkkejä, ja nyt Suomessa pääsin vihdoinkin perehtymään näihin kirjoihin. Mitään syvällisempiä kirja-arvosteluja en meinaa tehdä, koska
viisaampien kirjoittamia arvosteluja löytyy netistä pilvin pimein, vaan ajattelin kirjoitella lähinnä niistä ajatuksista, joita kirjat minussa herättivät.
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
 |
| Kuva täältä. |
Ensimmäiseksi lukaisin Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet, joka kertoo keski-ikäisestä ruotsalaisesta miehestä Göran Borgista, joka lähtee Intiaan viikon matkalle mutta joka jääkin sinne lopulta hieman pidemmäksi aikaa.
Kirja oli kokonaisuutena viihteellinen teos, joka teki mieli ahmaista nopeasti. Omaa lukukokemustani häiritsi kuitenkin hirveästi tarinan päähenkilön ja intialaisen teollisuuspohatan vaimon rakkaussuhde, joka oli minusta hirveän epäuskottava (tarvitseeko romaanin tarinan edes olla uskottava?). Kuinka monen intialaisen teollisuuspohatan vaimo rupeaisi suhteeseen ruotsalaisen miehen kanssa - tai ainakaan kuhertelisi tämän kanssa julkisesti puistossa? En vain kerta kaikkiaan pysty kuvittelemaan korkeassa asemassa olevan intialaismiehen vaimoa imuttelemassa ruotsalaismiehen (tai ylipäänsä kenenkään muunkaan miehen, edes omansa) kanssa keskellä Delhiä! Ehkä luin kirjaa väärin silmin, liian kriittisesti. Olisi varmaankin pitänyt vain antautua tarinan vietäväksi, mutta en vain pystynyt siihen.
Vaikka kirja ei mikään varsinainen matkakirja ollutkaan, siinä oli kuitenkin aimo annos hauskoja (ja totuudenmukaisia) havaintoja Intiasta. Erityisesti Göran Borgin intialaisystävä Yogi paljastui mainioksi filosofiksi, jonka lausahdukset antoivat ajattelemisen aihetta:
"Katsos kun kaikella on tarkoituksensa tässä kaikkein suurimmassa maailmassamme, herra Gora [Göran Borg]. Aivan kuten meillä kaikilla on vähintään yksi sisäinen jumala, tai itse asiassa niitä on varmasti paljon enemmänkin, kun tarkemmin ajattelen, samoin meillä on myös kaikkein pahimmat sisäiset demonit. Ja aivan kuten meidän pitää päästää sisäinen jumala pintaan, meidän pitää vetää myös demonit kaikkein kirkkaimpaan valoon. Asia on nimittäin niin, herra Gora", Yogi sanoi ja kietoi käsivartensa harteilleni, "asia on niin, että jos demonit tulevat kaikkein kirkkaimpaan auringonvaloon, heidän pullistuneista rintakehistään katoaa ilma. Ymmärrätkö?"
Yksi kirjan hupaisista Intia-havainnoista oli listaus intialaisista televisiokanavista, joka sai minut hihittelemään riemusta.
"Vaikka televisiokanavia oli lähes sataviisikymmentä, ohjelmia oli ainoastaan kuutta eri tyyppiä toisiaan muistuttavina variaatioina:
1. Käsittämättömiä Bollywood-elokuvia, joissa poika tapasi tytön, joissa tyttö aina itkeä tirautti ja joissa kaikki alkoivat yhtäkkiä, ilman mitään näkyvää ennakkovaroitusta, tanssia ja heiluttaa käsiään intialaisen popmusiikin tahdissa.
2. Käsittämättömiä krikettiotteluita enimmäkseen kahdeksankymmentäluvun alusta, jotka selostettiin englannin sekaisella käsittämättömällä keskiluokan hindillä. (Voi luoja että minä kaipasin Eurosportin uusintoja Bundesliigan otteluista!)
3. Käsittämättömiä iltapäiväsaippuasarjoja, joissa näytettiin vuorotellen erittäin vihaisia miehiä ja äärimmäisen kärsivästi ilmehtiviä erittäin alistuneita naisia dramaattisen musiikin säestyksellä.
4. Käsittämättömiä uutislähetyksiä, joiden kuluessa ruudun alareunassa vilkkui jatkuvasti teksti "BREAKING NEWS". Myös sääennustuksen aikana.
5. Käsittämättömiä uskonnollisia kokoontumisia, joissa valkoiseen tai sahraminkeltaiseen asuun pukeutunut miespuolinen intialainen lahkonjohtaja lateli tai huusi maanisesti käsittämättömyyksiä, jotka saivat istuvan naispuolisen yleisön laulamaan ja keinuttamaan ylävartaloaan.
6. Käsittämättömiä kykykilpailuja, joissa hassuihin vaatteisiin pukeutuneet lapset ja aikuiset joko lauloivat ja tanssivat tai kertoivat käsittämättömiä vitsejä, jotka saivat yleisön räjähtämään käsittämättömiin naurunremakoihin."
 |
| Kuva täältä. |
Toinen lukemani kirja oli jo 1980-luvulla julkaistu Dominique Lapierren Ilon kaupunki, joka kertoo Kalkutan slummeista ja niiden ihmisistä.
Kirjan kannen kuvan ja esittelytekstin perusteella odotin aivan erilaista lukukokemusta kuin kirja lopulta oli. Odotin jonkinlaista länsimaisin silmin nähtyä ulkopuolista kuvausta slummielämästä, enkä olisi ikinä osannut arvata, että lukija temmataan niin syvälle slummielämän varjopuoliin. Kirja tuntui minusta paikoitellen niin rankalta, että olin totta puhuakseni aikeissa jättää kirjan pari kertaa kesken ihan siitä syystä, että minusta tuntui, että nyt en enää pysty lukemaan enempää.
Kirja on ilmeisesti ollut aikanaan hyvinkin suosittu, ja kirjasta on tehty elokuvakin. Mieleen tuli väistämättäkin toinen uudempi, samaisesta slummiaiheesta tehty elokuva, Slummien miljönääri. Vaikka Slummien miljönääri (jota en ole itse nähnyt, koska en ole tuntenut kiinnostusta katsoa sitä) nousi länsimaissa suureen suosioon, intialaiset itse eivät innostuneet kyseisestä elokuvasta ollenkaan. Eräänkin mielestä elokuva on täynnä kliseitä, ja se näyttää Intian huonossa valossa: miksi ulkomaalaisten pitää keskittyä aina Intian köyhyyteen ja surkeuteen sen sijaan, että he näkisivät Intian talouden kasvun ja nousevan keskiluokan?
Samaa kysymystä olen ihmetellyt itsekin, enkä ole vieläkään löytänyt vastausta. Mikä slummeissa, köyhyydessä ja surkeudessa oikein viehättää länsimaalaisia? Miksi slummielämä on niin houkutteleva aihe länsimaalaisille kirjailijoille ja elokuvan- tai dokumentintekijöille? Onko kyse siitä samasta "onneksi kyseessä ei ole minun elämäni; minun asiani ovat sentään suhteellisen hyvin" -ilmiöstä, jota olen pohtinut jo aiemminkin. Kärjistetysti sanoen: saako länsimaalainen jonkinlaista kieroa tyydytystä intialaisten kurjuudesta? Tunteeko hän itsensä elävämmäksi ja onnellisemmaksi, kun saa verrata omaa (usein hyvinkin epätäydelliseltä tuntuvaa) elämäänsä äärimmäiseen köyhyyteen?
Kaikesta huolimatta olen tyytyväinen, että luin Ilon kaupungin. Kirja horjutti minun mukavaa pikku maailmaani, ja olen siitä jollakin epämääräisellä tavalla tyytyväinen. En tiedä, opinko kirjasta myötätuntoa tai kykyä myötäelää Intian köyhälistön ongelmia, mutta ainakin olen tietoisempi heidän läsnäolostaan. Ainakin katson tästä lähtien aivan eri silmin riksakuskeja; naapuritalon talonvahtia, jonka koko perhe joskus oksentelee ruokamyrkytyksen kourissa pitkin pihaa; hökkelikylissä asuvia; niitä yritteliäitä ihmisiä, jotka kauppaavat kadun varrelle kyhätyissä kojuissa teetä ja ikivanhoja pipareita; jopa kerjäläisiä. Ehkä näen heidät tästä lähtien enemmän ihmisinä enkä vain jonain epämääräisenä ihmislaumana, jonka kanssa ei tarvitse onneksi olla missään tekemisissä.
En suosittele Ilon kaupunkia helposti ahdistuville ihmisille, enkä varsinkaan kehota ketään perustamaan koko Intia-kuvaansa tämän kirjan varaan!
 |
| Kuva täältä. |
Viimeiseksi luin Satu Rommin Moottoripyörällä Himalajalle, joka on itsenäinen jatko-osa Rommin aiemmalle kirjalle Kahvia ja guruja.
Rommi kertoo Intiasta tavalla, josta näkee, että hän on ollut Intiassa pitkään ja että hän tuntee Intian ja intialaisten metkut hyvin. Inhoan kirjoissa (ja muutenkin) sellaista kauhistelevaa tyyliä, että "voi kauheeta, kun Intia on sellainen ja tällainen". Rommi ei sorru kertaakaan tällaiseen, vaan hän kertoo asioista aika objektiivisesti. Tunnistan Rommin ajatuksista paljon omia mietteitäni, mutta erityisesti seuraavan lausahduksen voin allekirjoittaa sataprosenttisesti:
"Intia turruttaa minut. Minusta ei ole tullut empaattisempaa tai myötätuntoisempaa, vaan vähemmän empaattinen ja vähemmän myötätuntoinen. Voin käskeä pientä nälkäistä kerjäläislasta painumaan helvettiin. Voin katsoa puolikuollutta vauvaa kantavaa naista silmiin hänen ojentaessaan kättään taksin avoimen ikkunan läpi ja voin sulkea ikkunan tuntematta mitään muuta kuin lievää ärsytystä. Tämä ei ole hyvä juttu, mutta luulen, että mieli kehittää tämän asenteen eräänlaiseksi henkiseksi suojautumiskeinoksi, koska muuten minua ympäröivä uskomaton kurjuus tekisi minut hulluksi."
Rommin kirjassa oli ainoastaan yksi huono puoli: se oli aivan liian lyhyt! Kirja oli luettu, ennen kuin olin päässyt oikein kunnolla vauhtiinkaan. Lisäksi olen viime aikoina alkanut kaivata aivan valtavasti matkakertomuksiin (varsinkin intialaisiin) kuvia: tiedän, että Intiaa ei voi kuvata sanoilla, vaikka kuinka yrittäisi, vaan sanojen tueksi pitäisi olla aina vähintään kuvia. Mieluummin sitä tietysti katselisi videota, ja kaikista mieluiten sitä menisi itse paikan päälle ihmettelemään. Blogin kirjoittaminen ja muiden blogien lukeminen on varmaankin tehnyt minusta jotenkin visuaalisemman, kun olen tottunut siihen, että sanojen tueksi on usein myös kuvia. Kuvat kun ihan oikeasti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa - ja Intian ollessa kyseessä enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa.
