Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


maanantai 31. elokuuta 2009

Olkaa viisaampia kuin minä!

Eilen se katastrofi sitten tapahtui: läppärini hajosi kokonaan, ja kaikki valokuvat (neljän, viiden vuoden ajalta) ja muu aineisto taisivat mennä sen siliän tien. Varmuuskopioita minulla ei tietenkään ole missään, vaan kaikki valokuvat olivat ainoastaan koneellani - voiko typerämpää ihmistä olla!!! Itseäni viisaammaat yrittävät vielä pelastaa, mitä pelastettavissa on, mutta luulen, että mitään ei enää ole tehtävissä. En edes halua ajatella, mitä kaikkea koneella olikaan... Nyyh. Toivoisin, että joku muu voisi oppia minun tyhmyydestäni jotain: jos sinulla on tallennettu valokuvat (ja muu aineisto) pelkästään tietokoneelle, kopioi ihmeessä ne talteen johonkin muuallekin!

Palailen postailemaan taas, kun saan eteeni jonkinlaisen järkevän koneen. Tätä ukon läppäriä en ainakaan halua käyttää - ääkkösetkin kun ovat niin suuren työn takana.

tiistai 25. elokuuta 2009

Ganesh-juhla (Ganesh Chaturthi)

Joskus touko-kesäkuussa meinasin pudottaa silmäni ajellessani Kukatpallyssa Hyderabadin alueella: tien vierusta oli nimittäin täynnä Ganesh-patsaita varmaankin jonkun kilometrin mittaiselta matkalta. Selvisi, että tuolla alueella tehtiin näitä Ganesh-patsaita ja että ne olivat tulossa elo-syyskuussa vietettävään Ganesh Chaturthi -juhlaan.

Patsaantekijä ja poikansa.

Suurin osa patsaista oli valkoisia, mutta osa patsaista oli saanut jo väriä pintaan.

Ganesh (tai Ganesha) on elefanttipäinen jumalhahmo, jolla on neljä kättä: yhdessä kädessä on norsun ohjauskeppi, yhdessä kirves ja yhdessä makeisia tai lootuksenkukka. Neljäs käsi on katsojaan päin merkkinä siunauksesta.

Useilta patsailta puuttui vielä tuolloin käsistä kaksi, ja näitä irtokäsikasoja lojui siellä sun täällä.

Ganeshin elefantinpäällä on oma merkityksensä. Suuret korvat tekevät Ganeshista innokkaan ja viisaan kuuntelijan. Kärsällään Ganesh voi haistaa ja tarttua esineisiin, niin pieniin kuin suuriinkiin. Suuret ja tarkat silmät puolestaan tekevät Ganeshista hyvän havainnoitsijan. Korvat ja silmät yhdessä tekevät Ganeshista viisaan ja oppineen sekä myötävaikuttavat Ganeshin kykyyn erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä. Suuri pallomaha Ganeshilla on puolestaan siksi, että Ganesh on kovasti makean perään, ja tykkää syömisestä muutenkin. Toisaalta Ganesh on tyytyväinen vähäänkin, sillä Ganeshia miellyttää yhtä lailla muutama bermudaruohon (durva grass) oksa kuin modak-makeisetkin, kunhan lahja vain annetaan vilpittömin mielin ja rakkaudella. Muun muassa tämä tekee Ganeshista Intian palvotuimman jumalhahmon - Ganeshia palvotaan asuinalueeseen, kastiin tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.

Ganeshia pidetään jumalana, joka poistaa esteet ja vaikeudet, ja siksi Ganeshia rukoillaan ennen lähes minkä tahansa projektin aloittamista - ennen kuin lähdetään matkalle, aloitetaan jokin esitys tai seremonia. Myös lähes kaikki tavalliset puja-seremoniat ("jumalanpalvelukset") niin kotona kuin temppeleissäkin aloitetaan osoittamalla ensin kunnioitusta Ganeshille. Useimmissa temppeleissä - oli temppeli omistettu sitten mille jumalhahmolle tahansa - onkin myös Ganesh-pyhäkkö, josta temppeliseremonia aloitetaan, sillä Ganesh poistaa esteet myös jumalanpalveuksen tieltä.

Ganesh Chaturthi -juhla alkoi täällä sunnuntaina, ja se jatkuu kymmenen päivää. Juhlan alkajaisiksi kodit koristellaan, Ganeshia varten rakennetaan tilapäinen pyhäkkö ja kotiin käydään ostamassa Ganesh-patsas, joka tulee kotiin "vierailulle". Ganeshin vierailu kestää yleensä tuon kymmenen päivää, mutta se voi kestää lyhyemmän aikaakin. Ganeshin palvontaa näiden päivien aikana (ja Ganesh Chaturthi -juhlan aikana yleensäkin) pidetään erityisen hyväenteisenä. Usein Ganesh-patsaat ovat melko pieniä, parinkymmenen sentin korkuisia, mutta vauraampi väki sekä erilaiset yhteisöt pystyttävät ihmisten iloksi hyvinkin suuria Ganesh-patsaita.

Tässä menee yksi Ganesh-patsas sunnuntaina tavarataksin lavalla...

... ja tälle patsaalle on tarvittu kokonainen rekka!

Erilaiset yhteisöt hankkivat Ganesh-patsaan yhteisön keräämien varojen avulla, ja Ganeshia varten rakennetaan lava ja telttakatos, johon patsas sitten juhlan ensimmäisenä päivänä tuodaan. Joskus patsas ja lava on hyvinkin yksinkertaisia, ja niistä voi kuulemma päätellä jotakin kyseisen alueen tai yhteisön varallisuudesta. Nämä tilapäislavat (pandalit) koristellaan joskus yksinkertaisemmin, joskus hyvinkin värikkäästi, mm. kukkaköynnöksillä, värikkäillä nauhoilla ja valoilla. Kun Ganesh- patsas on paikallaan, sitä palvotaan päivittäin koko juhlan ajan.

Melko yksinkertainen lavarakennelma...

... ja hieman pidemmälle viety asetelma.

Hyvin kaunis Ganesh erään temppelin edustalla.
Ganeshin edessä on pikku-Ganesh -patsaita ja Ganeshille tuotuja lahjoja, mm. kookospähkinöitä.

Koska Ganesh on niin suosittu jumala, juhlinta on kiihkeää ja värikästä. Ukkeli onkin jo kerinnyt marmattaa, että alun perin rauhallisesta kodeissa vietettävästä juhlasta on tehty kaupallinen kansanjuhla, ja juhliminen on lähtenyt kokonaan lapasesta. Tässä voi hyvin olla perääkin, sillä sen verran paljon noita patsaita, värivaloja ja muita koristeita on tien vierillä näkynyt. Myös kilpailu siitä, kenellä on suurin Ganesh-patsas, on kovaa.

Suurin näkemäni laitos: Ganesh-pandalin edessä oli telttakatos, jossa saattoivat istua ne, jotka eivät mahtuneet sisään telttaan.

Itse katoksessa oli jättimäinen Ganesh-patsas sekä ihmisiä palvomassa Ganeshia. Kaiuttimista kaikui musiikki ja tunnelma oli kovin kaukana hartaista luterilaisista kirkonmenoista!

Kaikkein mielenkiintoisinta tässä juhlassa on mielestäni se, miten se päättyy. Juhlan viimeisenä päivänä Ganeshille tarjotaan erityinen aamiainen ja häntä kiitetään siunauksista, joita hän on kodeille ja yhteisöille antanut. Sitten Ganeshia pyydetään lähtemään, ja Ganesh-patsaat kuljetetaan suurissa ja riemukkaissa kulkueissa kohti merta, jokea tai järveä - mikä vesistö nyt sattuukin olemaan lähinnä. Hyderabadissa patsaat kuljetetaan Hussein Sagar -järveen, joka on keskellä kaupunkia. Vesistön ääressä suoritetaan vielä viimeinen puja-seremonia, jonka jälkeen patsaat kannetaan veteen ja upotetaan sinne.

Perinteisesti patsaat tehtiin polttamattomasta savesta, ja savi liukeni veteen melko nopeasti. Nykyään patsaat tehdään useimmiten kipsistä, joka on halvempaa ja helpommin käsiteltävää kuin savi mutta joka liukenee veteen paljon hitaammin kuin savi. Kipsistä irtoaa sen liuetessa veteen myös myrkyllisiä aineita. Ganesh Chaturthia onkin kritisoitu nykyään paljon ympäristösyiden takia - eikä ollenkaan turhaan. Hirvittää ajatellakin, mikä määrä kipsiä Hussein Sagariin tänäkin vuonna päätyy!

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Sukulaisia, maaseudun ihmisiä ja flunssaa

Viime postauksen jälkeinen aika on pitänyt sisällään paljon kaikenlaista. Koska nettiyhteydet olivat anoppilassa niin surkeat, minulla ei ollutkaan mahdollisuutta postailla anoppilasta mitään. Nyt pitää sitten mahduttaa lähes kaikki tähän yhteen postaukseen. Kärsikää. ;-)

Matkalla Mahabalipuramista Chennaihin.

Mahabalipuramista ja Temple Bayn lomakylästä jatkoimme matkaa Chennain kautta Tirupatiin. Tarkoitus oli hieman shoppailla Chennaissa ennen Tirupatia, ja minä olisin halunnut mennä Spencer Plazaan, mutta kaikki pojat halusivat uuteen Citi Center Malliin, jossa piti kuuleman mukaan olla 400 kauppaa. Liikkeitä oli kuitenkin hädin tuskin ehkä 40, ja niistä ei miellyttänyt minua yksikään, joten minun piti luonnollisesti ruveta mököttämään, kun en ollut saanut tahtoani läpi.

Ostoskeskuksen puitteet olivat kuitenkin hienot.

Pääsisäänkäynti.

Läksin ulos koko ostoskeskuksesta, talsin tunnin verran Chennain katuja ja poltin naamani auringossa entistä pahemmin. Päänahkakin kärähti jakauksen kohdalta. Tyhmyydellä ei vaan ole rajoja!

Tuossa ostoskeskuksessa - ja Chennaissa yleensäkin - pisti silmään se, että turvatarkastuksia ei ollut kauppojen sisäänkäynneissä eikä muuallakaan läheskään yhtä paljon kuin Hyderabadissa. Kukaan ei tutkinut laukkuja eikä naisille ollut mitään "kopelointikoppeja". Ilmeisesti Hyderabad on sen verran riskialttiimpaa aluetta (mm. aiempien terroristi-iskujen takia), että täällä turvatarkastusten pitää olla niin tiukat. Vastaavasti Chennaissa näki taas paljon enemmän possunuhamaskiin pukeutuneita ihmisiä.

Tirupatin vierailun tarkoituksena oli lähinnä vierailla Tirupatin lähellä asuvilla sukulaisilla, mutta myös pitää hieman hauskaa. Minun erityistoiveenani oli päästä kävelemään uuudelleen pyhiinvaellusreitti Tirupatista ylös Tirumalan kaupunkiin, joka on maailman suosituin pyhiinvaelluspaikka (jopa suositumpi kuin Mekka) ja jossa sijaitsee maailman rikkain temppeli. Lauantaina kapusimmekin vajaan kymmenen kilometrin pituisen matkan kukkulan huipulle, mutta tästä hienosta kokemuksesta postaan erikseen myöhemmin.

Tirupatin bussiasemaa. Kuva on otettu hotellin ikkunan läpi ja on siksi vähän oudon värinen.

Tirupatin pyhiinvaelluskaupunkiluonteen näkee helposti, sillä kaupunki on täynnä matkalle lähteviä tai matkalta tulevia ihmisiä. Bussiasemalla, jonka vieressä hotellimme sijaitsi, käy kauhea kuhina yötä päivää.

Evästä myymässä bussimatkustajille.

Näin tuota bussiasemaa hotellihuoneen ikkunasta katsellessani sellaisenkin tapauksen, että yksi mies yritti päästä bussiin kiipeämällä sisään ikkunasta. Vaikka mies kuinka yritti tunkea itseään kapoisesta raosta sisään, hän jäi aina jostakin kohtaa jumiin ja lopulta luovutti. En oikein ymmärtänyt, miksi hän ei voinut käyttää ovea, mutta toisaalta: olen jo kauan aikaa sitten lakannut yrittämästäkään ymmärtää kaikkia asioita, joita Intiassa näkee.

Maaseudun poika menossa kouluun ja aikuiset saattomatkalla. Sateenvarjo pitää näin monsuunikautena olla mukana!

Sunnuntaina läksimme yhdeksän jälkeen aamulla sukulaiskierrokselle. Tietenkin juuri tänä aamuna auringonpolttama nahkani päätti alkaa kuoriutua, ja naamani oli aika mielenkiintoisen näköinen. Miehen sukua asuu paljon Madanapallin ja Pilerun lähistöllä, ja ensimmäiseen kyläpaikkaan oli Tirupatista noin tunnin ajomatka. Matkalla ihastelimme intialaista maaseutua.

Riisipeltoa.

Kiemurtelevaa tietä.

Ketähän tällä yritetään pelotella?

Kun olin aikoinani ensimmäistä kertaa näitä sukulaisia tapaamassa, minua jännitti aika tavalla, kun en yhtään tiennyt, mitä minun pitäisi sanoa tai miten pitäisi käyttäytyä. Tällä kertaa olin huomattavasti rennompi, sillä olen huomannut, että pelkällä hymyllä ja olemalla oma itsensä pääsee aika pitkälle. Suurin osa S:n sukulaisista on kaiken lisäksi aitoja ja teeskentelemättömiä ihmisiä, joiden seurassa on mukava ja helppo olla, vaikka ei olisi yhteistä kieltäkään.

Kylänraittia Pilerussa lähellä S:n isoisän kotia.

Ensimmäisellä kyläilykerralla hämmennystä aiheutti myös se, että jokaisessa kyläpaikassa annettiin minulle lahjoja, tyypillisimmin sareja, kankaita, kookospähkinöitä ja rahaa. En oikein tiennyt, miten suhtautua siihen, että joka paikassa annettiin joku lahja, enkä ymmärtänyt, miksi näin tehtiin. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen tapa, että kun sukuun tullut uusi naispuolinen jäsen tulee ensimmäistä kertaa kylään, hänelle annetaan mukaan joku lahja. Noilla lahjoilla on käsittääkseni jonkinlaista symbolista merkitystäkin - kookospähkinähän on muun muassa hedelmällisyyden symboli.

Kävimme tapaamassa myös Sukumaria, joka oli jokin aika sitten Hyderabadissa ohitusleikkauksessa ja jonka elämästä olen kertoillut jo aiemminkin. Mies oli ihan hyvävointisen oloinen, vaikka elämä ei muuten ollutkaan ihan mallissaan: kuivuus oli ajanut miehen maanviljelykset entistä pahempaan jamaan, Sukumarin vaimollakin oli todettu diabetes, sisar oli sairastanut chikungunyan, äiti lavantaudin, ja Sukumar itsekin oli ollut tässä välissä sairaalahoidossa kovan ripulin takia. Sukumarin poika oli edelleen ilman työtä ja kärsi tästä kovasti. Kun S. kysyi pojalta, mitä pojalle kuuluu, poika ei edes vastannut kysymykseen, vaan rupesi puuhailemaan jotakin aivan muuta.

Joissakin kyläpaikoissa - mm. S:n 103-vuotiaan isoisän luona - visiitti oli melkoinen pikavisiitti, alle puolen tunnin mittainen, mutta S:n tädin luona lähellä Madanapallia vietimme usemman tunnin. Siellä täti vei minut tutustumaan viljelyksiinsä, koska kiinnostukseni näitä ruokajuttuja kohtaan ei ole mikään salaisuus. :-) Peltojen antimista löytyy lisää kuvia ja asiaa ruokablogistani.

Oli sunnuntai, joten päällä oli ykköset. :-)

Maaseudun ihmisiä tädin mailla.
Poikaa vähän jännitti kuvan ottaminen, ja suu oli mennä uhkaavasti mutruun. Kuvan ottaminen sujui kuitenkin lopulta oikein hyvin. :-)

Tädin työntekijöiden poikia.

Tällaisia otoksia tulee, kun naurattaa liikaa... :-D

Tädiltä läksimme ajamaan S:n veljen vaimon sukulaisille, johon meidät oli kutsuttu illalliselle. Luulin, että käväisisimme siellä vain syömässä ja sitten lähtisimme takaisin Tirupatiin. Matka kylään kesti ainakin puolitoista tuntia, ja matkan aikana näimme muuan muassa, kun edessämme ajanut ambulanssikuski sai raivokohtauksen, kun vastaan tullut auto ei antanut ambulanssille tietä. Ambulanssimies pysäytti keskelle tietä ja meni huutamaan nyrkit heiluen toisen auton kuskille. Sanakopua jatkui hetken verran, kunnes ambulanssikuskilta paloi pinna lopullisesti ja hän kävi hakemassa ambulanssista kättä pidempää, jolla meinasi hakata toisen miehen. Tässä vaiheessa muita ihmisiä ryntäsi pitelemään ukosta kiinni, ettei veri olisi lentänyt.

Maaseudun pojat olivat keksineet mielenkiintoisen ajanviettomuodon: he asettuivat tien molemmin puolin - kolme, neljä poikaa kummallakin puolella tietä - välissään köysi. Kun auto lähestyi, pojat vetivät köyden tiukalle, jotta auto joutuisi pysähtymään. Sitten pojat ryntäsivät auton ikkunan taakse pyytämään rahaa. Ihmettelin, miksi pojat tekivät näin, ja S. totesi, että "huvin vuoksi - niillä ei kai ole muutakaan tekemistä". Kaikenlaista yritteliäisyyttä täällä näkeekin.

Kun lopulta pääsimme kyläpaikkaan perille, olin hieman järkyttynyt, sillä kansaa oli paikalla vaikka kuinka paljon. En ollut tajunnut, että heillä oli oikein juhlat. Kaikki vieraat olivat miehiä, joista suuri osa oli poliitiikkoja ja muita "tärkeitä" herroja. Meidät vietiin autokyydeillä talon mammuttimaiseen vierastaloon, jonne oli matkaa ehkä noin puoli kilometriä. Meidän käskettiin mennä yläkertaan lepäilemään, samalla kun talon palvelusväki alkoi koota alakerran terassille pöytiä ja tuoleja. Olin kuvitellut päivälliskutsun hieman toisenlaiseksi, enkä tuntenut oloani ollenkaan kotoiseksi siinä hieman pelottavan näköisessä herraseurueessa (olin ainoa nainen paikalla), vaikka läsnä oli tietysti paljon "omaa" väkeäkin.

Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyi oikein mukavasti, sillä meille - minulle ja Sathishille, jota ei myöskään huvittanut kuunnella poliitikkojen kännisiä löpinöitä - järjestettiin oma pöytä ja tuolit yläkerran parvekkeelle, josta saatoimme halutessamme katsella alakerran tapahtumia. Palvelu pelasi loistavasti, ja palvelusväki kantoi meille ylös ruokaa ja juomaa, kunnes olimme niin täynnä, että melkein kierimme loppuillasta portaat alas. Minä toimin myös juhlien virallisena valokuvaajana ja kuvasin loppuillasta kaikki herrat- vaikka yksi herroista olikin niin humalassa, että en saanut kuvan kuin hänen päälaestaan, sillä hänen päänsä rotkotti koko ajan rinnuksilla. En kuitenkaan voi julkaista yhtään kuvaa, vaikka mieli tekisi, koska kyseessä on kuulemma sen verran tunnettuja ihmisiä...

Kotimatka Tirupatiin oli yön tunteina pitkä, ja lisäjännitystä matkaan toi se, että bensa meinasi loppua kesken, kun mikään huoltoasema ei ollut enää siihen aikaan auki. Selvisimme kuitenkin perille Tirupatiin - yhdeltä yöllä. Tulipahan kyläilypäivälle pituutta!

Asutusaluetta Nelloressa.

Maanantaina ajoimme parin tunnin matkan Tirupatista Nelloreen anoppilaan. Tarkoitus oli olla Nelloressa vain kaksi yötä ja tulla takaisin keskiviikkona, mutta visiittimme venähtikin perjantaihin asti. En pannut tuota yhtään pahakseni, päinvastoin: olisin viihtynyt anoppilassa kauemminkin! Jostakin syystä viihdyin anoppilassa kauhean hyvin ja paluu kotiin Hyderabadiin oli vähän ankea, koska elämä täällä on loppujen lopuksi aika yksinäistä ja tylsää.

Kuva on otettu anoppilan katolta.

Anoppilassa ohjelmaan kuului tietenkin lisää sukulaisten ja tuttavien tapaamista, vaikka kyläreissuja pitikin tehdä loppujen lopuksi vähemmän kuin olin kuvitellut, ja visiitit olivat taas aika lyhyitä. Yksikin lääkäri oli niin kiireinen mies, että menimme tapaamaan häntä hänen vastaanotolleen, jossa lääkärillä oli juuri paraikaa potilas. Siinä minä, appiukko ja S. sitten istuimme vaihtamassa kuulumisia lääkärin kanssa samalla, kun tämä mittaili potilaan verenpainetta ja kyseli, onko potilaalla ollut päänsärkyä.

Anoppilassa elämänmeno on aika erilaista kuin meillä kaupungissa. Hauska yksityiskohta asutusalueen kadulla on "mobiilisilittäjä", jonka kärryyn saa viedä vaatteensa silitettäväksi.

Minä tosin pesen ja silitän anoppilassakin omat pyykkini, koska olen tehnyt näin aina. Anopin silitysrauta on ainakin 20 vuotta vanha rauta, jonka lataaminen on vähän kinkkinen juttu, sillä raudan ja latauslaitteen välillä on jonkilainen kosketushäiriö. Ongelma kuitenkin poistuu, jos raudan ja latauslaitteen väliin tunkee paperinpalan. Appiukko kävikin ystävällisesti askartelemassa minulle paperitaitoksen, kun näki minut taistelemassa raudan kanssa.

Iltaisin pimeän tultua asutusalueella kuuluu säännöllisin väliajoin pilliin viheltämistä. Tuosta äänestä tulee kovin turvallinen olo, sillä ääni tulee siitä, kun asutusalueella päivystävät vartijat viheltävät pilliinsä merkkinä toisilleen siitä, että he ovat asemissaan (ja ilmeisesti myös elossa!).

Anopin aputyttö Lakshmi oli lähtenyt maaseudulle paimentamaan vuohia, ja anopin apuna oli nyt watchmanin vaimo (kuvassa) sekä eräs toinen nainen. Yhtenä päivänä tämä toinen nainen kaiveli anopin vanhaa valokuvalaatikkoa, ja minä ihmettelin, että mitähän hän sieltä mahtaa etsiä. Myöhemmin asia selvisi, sillä nainen tuli näyttämään kahta laatikosta löytämäänsä valokuvaa, jossa olimme minä, S. sekä pari S:n kaveria. Nainen sanoi vievänsä valokuvat kotiinsa, jotta saa näyttää meidän kuvamme perheelleen. :-)

Anoppilassa oli ihana olla siksikin, että siellä sai taas hoivaa ja huolenpitoa. Heti ensimmäisenä aamuna heräsin nimittäin järkyttävään kurkkukipuun, joka sai myöhemmin kumppanikseen hirveän räkätaudin ja yskän. Anoppi keitteli minulle kuumaa keittoa, valmisti flunssajuomaa kuumasta maidosta, kurkumasta ja sokerista, antoi lääkettä päänsärkyyn, kaivoi kätköistään Vicksiä ja toi minulle paksumman peiton, kun yöllä paleli. Jos pitää sairastua, se kannattaa ehdottomasti tehdä anopin luona, jos oma äiti ei ole lähettyvillä. :-) Flunssa pitää vieläkin otteessaan (ja eilen se tuli myös ukkelille), ja kerkesin jo epäilemään sikainfluenssaakin, kun jalkoja ja käsiäkin on hieman särkenyt. Mutta koska kuumetta tai muita oireita ei ole ollut, olen ollut melko rauhallisin mielin. Eilen tosin kehittelin itselleni jo jonkinlaisen paniikinpoikasen, ja olin jo lähdössä testauttamaan itseäni johonkin sairaalaan - kunnes S. soitti Fadilille, jolla on Nelloressa pieni laboratorio. Fadil kertoi, että ei sairaalaan noin vain marssita testauttamaan sikainfluenssaa, tai jos marssitaankin, joutuu heti eristykseen, jos mainitsee epäilevänsä sikainfluenssaa. Kaikkein ironisinta - ja melkoinen yhteensattuma! - tässä on se, että sairaala, jossa Hyderabadin sikainfluenssatapaukset hoidetaan ja johon potilaat eristetään, on samainen "Government General and Chest Hospital", jonka portin kuvasin maaliskuussa.

Tuolloinhan kirjoitin kuvan alle, että tällaiset sairaalan portit "ovat mielestäni pelottavan näköisiä, koska tulee ihan semmoinen olo, että ken tästä käy, ei enää koskaan palaa". Jos siis sairastuisi sikainfluenssaan, tuonne sitä sitten päätyisi!

torstai 13. elokuuta 2009

Olinpaikkana Chennai

Eilen läksimme pienelle lomalle Hyderabadista, ja loman aloitimme Chennain kaupungista.

Chennaita ja sen kuuluisaa Marina Beachia ilmasta käsin. Paikalliset väittävät uimarannan olevan maailman pisin, mutta ei se kuitenkaan ihan pisin ole, vaikka sillä onkin pituutta 12 kilometriä ja leveyttäkin parhaimmillaan lähes puoli kilometriä. Marina Beach on urbaani ranta keskellä kaupunkia ja sen rantaa huuhtovat Intian valtameren aallot. Tsunami iski aikoinaan tänne pahasti.

Aiemmin pidin Chennaista kovasti, mutta Hyderabadin jälkeen kaupunki näytti kovin likaiselta ja sotkuiselta. Slummejakin on kuulemma paljon enemmän kuin Hyderabadissa, samoin kuin taas vastaavasti ökyrikkaiden lukaalejakin.

Itse Chennain kaupungissa pysähdyimme sen verran, että tapasimme appiukon ja anoppilan autokuskin, joka toi meille auton. Söimme lounasta Annalakshmi-nimisessä ravintolassa, joka toimii hyväntekeväisyysperiaatteella. Työntekijät ovat enimmäkseen vapaaehtoistyöntekijöitä, mm. eläkkeelle jääneitä virkamiehiä, ja suuri osa ravintolan tuotosta menee köyhäinapuun. Siksi kai hinnat ovatkin aika korkeat. Ravintola oli sisustettu oikein intialaisesti, oli kaiverrettua puuta, veistoksia, patsaita ja kuvia Intian edesmenneistä mogulikuninkaista.

Pahoittelen epätarkkaa kuvaa...

Olemme yrittäneet syödä kyseisessä ravintolassa aiemminkin, mutta se oli silloin suljettuna. Nyt ravintola oli auki, ja pääsimme maistamaan ruokia, joita kaikki niin kovasti ovat ylistäneet ja ylistivät eilenkin. Jos totta puhutaan, minusta ruoka oli vähän pliisua, joten tätä voi kai sitten suositella sellaiselle, joka tykkää kevyellä kädellä maustetusta intialaisesta ruoasta.

Chennaista jatkoimme matkaa etelään päin, Mahabalipuramiin, jossa ei tällä kertaa ole tarkoitus katsella temppeleitä (ne on nähty jo viisi vuotta sitten), vaan olla rantalomalla ja juhlia (vähän myöhässä) ukkelin synttäreitä. Seuraamme liittyi ukkelin kavereita, mm. Suomen-kävijät Bobby ja Fadil sekä S:n veli perheineen. Lomakohteeksi oli varattu hieno Temple Bay-lomakylä, jossa rentoutumismahdollisuudet on maksimoitu kaikin tavoin.

Sisäänkirjoittautumassa.

Kaikille tulijoille annettiin kaulaan tämmöiset "helmet".

Tässä on mukava köllötellä.

Lomahuoneistomme.

S:n veljentyttö.

Hieman epäilytti tämä rantaloman ajankohta keskellä monsuunikautta - voisiko kukaan edes olla ulkosalla, jos sataa kaatamalla? Hyderabadissahan on ollut poikkeuksellisen sateeton monsuunikausi, kuulemma tähän mennessä vähäsateisin monsuunikausi 50 vuoteen! Chennai on kuitenkin sen verran pitkän matkan päästä Hyderabadista ja vielä kaiken lisäksi meren rannalla, joten ajattelin, että täällä saattaisi sataakin.

Katin kontit. Lämpötila liikkuu 35 - 36 asteen tietämissä, ja kun on vielä todella kosteaa, on aika tukalat oltavat. Aurinkolomasta voi siis todellakin "nauttia".

Hotellissamme on kuulemma Kaakkois-Aasian pisin uima-allas, jolla on pituutta peräti 250 metriä. Kävin tänä aamuna heittämässä altaassa pari kierrosta, ja kyllä se ihan urheilusuorituksesta meni.

Toinen uima-allas on ihan meren rannalla.

Minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet.

Tänään päivällä läksin huvikseni kävelemään hotellin edessä olevaa rantaa pitkin kohti rantatemppeliä, ja oli mielenkiintoista katsella, kun kalastajat palailivat rantaan.


Vene vedettiin ylös tällaisten parrujen avulla.

Verkot piti tietenkin päivän päätteeksi selvittää. En tiedä, onko tämä laitos oikeasti vene, mutta jos on, miten sillä pysyy pinnalla tuolla huimissa aalloissa!

Ranta oli hieman törkyinen, mutta silti siellä oli houkuttimia turisteille.


Ihmiset kantoivat hiekkaa rannalta jonoissa kuin muurahaiset - en kyllä tiedä, mihin.

Lapset leikkivät paskaisessa vedessä. Tässä Intian eriarvoisuus taas oikein korostuu: vain kivenheiton päässä loistohotellista eletään vähemmän loistokkaasti.

Aurinkoa en yhtään ottanut, mutta silti uima-altaassa pulikoinnin ja rantakävelyn tuloksena oli palaneet käsivarret, naama, niska, kaula ja selkä. Täällä aurinko polttaa todella helposti, mutta minä se vain en ota opikseni.

Huomenna jatkamme matkaa ainakin Tirupatiin ja Nelloreen, ja palaan postailemaan (mahdollisesti myös "asiallisemmista" aiheista) toivottavasti taas pian.