Tuuheat poskissa

Ensinnäkin pahoittelen, että edellisen postauksen kommentteihin vastaaminen kesti niin kauan. Teimme loppuviikosta pienen matkan Singaporeen, ja reissu oli niin hektinen, että en ehtinyt edes avata läppäriä. Sitten seurasi matkustamista suuntaan jos toiseenkin (ensin Singaporesta Hyderabadiin, sitten Hyderabadista Delhiin ja vielä Delhistä Helsinkiin), joten blogiasiat jäivät edelleen pahnanpohjimmaisiksi.

En ole eläessäni tehnyt yhtä kiireistä matkaa kuin tämä kokonaisuudessaan oli, enkä halua tehdä tulevaisuudessa ihan välttämättä toista samanlaista. Olisi ollut kiva katsella taas vähän Hyderabadiakin, mutta sellaiseen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, enkä ehtinyt tapaamaan Hyderabadissa asuvaa ystäväänikään. Myös joogastudiolla käyminen vanhemman siskontyttären kanssa jäi. Mutta tämä oli nyt tällainen matka, ja tulevaisuuden Intian-matkat ovat varmasti erilaisia, kun appivanhempien asuntokin on valmis.

Katunäkymää hotellimme lähellä.

Hotelli, jossa ukkelin kanssa asuimme, oli noin puolentoista kilometrin päässä anoppilasta, eli varsin näppärällä paikalla. Kävelin hotellin ja anoppilan välisen matkan pari kertaa ja muistin taas, miksi en hirveästi tykkää kävellä Intiassa muualla kuin KBR-puistossa (jossa en myöskään ehtinyt käymään kertaakaan). Vaikka kuinka yritin katsella kävellessä jalkoihini, eiköhän jokin paskakökkäre lentänyt legginseilleni. En tiedä, oliko tuotos ihmisen vai eläimen, enkä välittänyt jäädä tutkimaan asiaa tarkemmin, vaan potkaisin kökkäreen toisella jalallani irti. Tämä oli yksi syy, miksi jouduin käyttämään hotellin pyykkipalvelua.

Katua anoppilan nurkilla.

Tämä koiraressukka sai sydämeni tuhannelle mykkyrälle.

Intia ei ole mikään jalankulkijaystävällinen maa, mutta olin ilmeisesti niin tottunut Medellínin hulppeisiin ja siisteihin jalkakäytäviin, että intialainen tyyli oli päässyt unohtumaan. Jalkakäytävät loppuvat Intiassa (ainakin Hyderabadissa) yhtä äkillisesti kuin alkavatkin, ja jalkakäytävällä saattaa olla melkein mitä vain. Käveleminen on Intiassa joskus siis melkoista puikkelehtimista, ja ääni- ja hajumaailma tarjoavat mukavasti lisähaastetta.

Liikenteen meteli on Intiassa hirvittävä, sillä torvet soivat lakkaamatta. Ensi alkuun ihmettelin, onko torvia pakko soittaa ihan koko ajan, mutta kun istuin itse ratin taakse ja lähdin ajamaan, tajusin varsin pian, että kyllä on. Intialaiset kuskit katsovat nimittäin vain yhteen suuntaan – eteenpäin – joten takaa tulevan kuuluu ilmoittaa olemassaolostaan äänimerkillä. Sivu- ja peruutuspeilit ovat Intiassa siis käytännöllisesti katsoen tarpeettomia.

Palasimme Singaporesta takaisin Hyderabadiin keskellä yötä ja majoituimme samaan hotelliin, jossa olimme asuneet ennen matkaakin. Kello oli puoli kolme, kun pääsimme vihdoin nukkumaan. Vaan kuinka ollakaan, aina kun sammutimme valot, yövalot räpsähtivät hetken päästä itsekseen palamaan. Räpläsimme valokatkaisijoita epätoivoisina, ja minä meinasin jo poistaa lampuista polttimotkin, mutta lopulta ei auttanut muu kuin soittaa korjausmies paikalle keskellä yötä. Korjausmies avasi huoneen katossa olevan luukun, puuhaili katonrajassa aikansa ja kertoi sitten, että joskus systeemi jumittuu, ja valot syttyvät siksi päälle automaattisesti. En voinut muuta kuin nauraa tilanteen koomisuudelle: me yritimme nukkua, mutta valot syttyivät aina uudestaan ja uudestaan.

Hotellin aulaa.

Lentokentältä hotelliin palatessa totesin taas, miten erilainen Intia on yöllä kuin päivällä. "Hotellien" (jotka eivät oikeasti ole hotelleja vaan ruokapaikkoja) valot vilkkuvat pimeässä kutsuvina, ja massiiviset marriage hallit loistavat keskellä yötä kuin lavastetut elokuvanäyttämöt. Kulkukoirat mekkaloivat, ja päänsä täyteen juoneet miehet toikkaroivat kuka missäkin. Nytkin yön pimeydestä tielle ilmestyi aivan tolkuttomassa seilissä oleva ukko, joka ei meinannut osata autotieltä pois, joten autonkuljettaja joutui tekemään äkkijarrutuksen. Toinen sankari taas päätti alkoholin rohkaisemana kokeilla, miltä poliisina oleminen tuntuisi, ja yritti silmät päässä seisoen kömpiä risteyksessä olevaan liikennepoliisin pömpeliin. Pitäisi joskus kuvata video Intian yöstä, mutta koikkelehtiminen kadulla keskellä yötä ei ole oikein suositeltavaa, kun liikkeellä on kaikenlaisia hörhöjä.

Ennen Singaporeen lähtöämme jätin mukavan tipin huoneemme siivoojalle kiitokseksi siitä, että hän oli pitänyt nallestani niin hyvää huolta.

Kirjoitin siivoojan jättämään lappuun kiitoksen ja piirsin vielä nallen kuvankin.

Kun palasin illalla hotelliin pakkaamaan viimeisiä kamoja lentoa varten, ovikello soi. Oven takana seisoi nuorehko poika, joka esitteli itsensä minulle samaiseksi siivoojaksi. Poika kysyi, olinko ollut tyytyväinen huoneen siisteyteen ja kertoi huolehtineensa "nukestani". Olipa ihana tavata poika kasvoista kasvoihin ja päästä kiittämään häntä ihan henkilökohtaisesti. Onnellista elämää pojalle. ❤

Siivoojan jättämä tervehdys viimeisenä päivänä. Tämä cooli kaveri näyttää ihan valmiilta lähtemään Singaporeen!

Huomasin sellaisen asia, että nyt kun asuin muualla kuin anoppilassa, teki mieli syödä aina mahdollisuuksien mukaan länsimaista ruokaa. Oli ihana saada hotellin aamiaisella tuttuja juttuja, kuten munakokkelia, leipää ja hedelmiä. Olen alkanut jotenkin vähän karsastaa intialaista ruokaa, erityisesti ravintoloissa, sillä olen alkanut ajatella ruokaa ensisijaisesti ravinnon lähteenä enkä vain vatsan täytteenä (kuten ennen).

Tilasin yhtenä iltana salin jälkeen hotellihuoneeseen kana-kvinoasalaatin ja paninin grillatuilla vihanneksilla. Ai että miten oli hyvää! (Ranskalaiset perunat tulivat ilmeisesti paninin lisukkeena ja nuo vasemmalla olevat leivät salaatin lisukkeena.)

 
Ajattelen nimittäin nykyään niin, että haluan kehoni saavan ruoasta kaiken tarvitsemansa, jotta pysyisin hyvinvoivana ja terveenä ja jaksaisin liikkua. Intialaiset riisi-curry -yhdistelmät, uppopaistetut suolapalat sekä sokeria ja rasvaa tihkuvat makeiset tuntuvat todella ravintoköyhiltä, ainakin jos ruokavalio koostuu yksinomaan noista. Miksi ihmeessä mättäisin vatsaani jotain sellaista, josta kehoni ei saa tarvitsemiaan vitamiineja ja kivennäisaineita, ja pitäisin kehoani siis tavallaan nälässä?

En ole muuttunut kuitenkaan miksikään nihilistiksi, vaan söin toki intialaista ruokaakin. En kuitenkaan ahminut sitä tällä matkalla samalla tavalla kuin joskus aiemmin, enkä tuntenut oikeastaan minkäänlaista vetoa herkkuja kohtaan. Ilmeisesti valitsemani linja oli hyvä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä minun ei tarvinnut kärsiä Intiassa ummetuksesta!

Ukkelin aamupala yhtenä aamuna: masala dosa ja aloo poori. Itse söin dosia vain kerran anoppilassa.

Lentokoneateria välillä Hyderabad–Delhi. Ensin meinasin vetää herneet nenukkaan, kun kuulin, että tarjolla oli vain snack-kokoelma eikä kunnon ateriaa, mutta harmitus hävisi heti, kun pääsin maistelemaan. Tämä oli ehkä jopa yksi parhaista lentokoneaterioista ikinä, vaikka ruoka näyttääkin tässä (kännykkä)kuvassa vähemmän houkuttelevalta.

 
Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu hullulta, että olin pelännyt ulkopuolisuuden tunnetta. Ukkelin vanhemmat ja siskon perhe ovat niin ihania, että heidän seurassaan ei ole mitenkään mahdollista tuntea oloaan ulkopuoliseksi. Joidenkin muiden sukulaisten kanssa tunne voisi olla hyvinkin mahdollinen, mutta enpä taida viitsiä nimetä nyt ketään.

Joskus mietin sitä, miten onnekas olen ollut, että olen saanut avioliiton kautta itselleni perheen, joka tuntuu niin "omalta". Toisinkin voisi olla. Jos ukkelin perhe kuuluisi bramiineihin, saattaisin tuntea oloni usein varsin epämukavaksi, sillä tuskin kestäisin sitä kaikkien sääntöjen ja rajoitusten kanssa elämistä. Mutta olen muistaakseni kirjoitellut aiheesta jo aiemminkin, joten en viitsi kirjoittaa samoja asioita toistamiseen.

Appivanhempien asunto jäi edelleen vaiheeseen, ja taas tuli todettua, että kiirehtimällä tulee vain huonoa jälkeä. Esimerkiksi yhden kylpyhuoneen suihku oli sijoitettu niin alas, että ukkeli epäili, että minä saattaisin joutua kyykistelemään suihkussa (olen aika pitkä). Ukkeli totesikin, että kun työmiehille antaa liian monta samanaikaista tehtävää, työmiesten keskittymiskyky häviää, ja jälki on sen mukaista.

Toin Intiasta mukanani ne tavanomaiset, kuten anopin tekemiä pikkelssejä, vihreitä chilejä ja currylehtiä. Sen lisäksi toin äidille (äidin toivomuksesta) taas niitä torakkaliituja muurahaisten tappamiseen sekä itselleni ayurveda-hammastahnaa.


Olen hurahtanut erilaisiin hammastahnoihin, joten olihan se kokeiltava tätä ayurveda-versiotakin. Tosin kun avasin hammastahnatuubin ja näin tahnan värin, halu laittaa tahnaa suuhuni väheni merkittävästi. Kaiken lisäksi tahna haisi ihan Vademecumille.

Ruskea on just sopiva väri hammastahnalle. Not.

Maistuis varmaan sullekin.

Hammastahnan aineslistasta löytyi semmoisia ainesosia kuin silika, sinkkioksidi, karrageeni, bentsyylialkoholi, kamferi ja neilikkaöljy. Tunnistin vain nuo kamferit, neilikkaöljyt ja vastaavat, mutta kaikki alkupään ainekset olivat minulle niin sanotusti hepreaa. Pesukokemus ei ollut sekään erityisen miellyttävä, sillä hammastahna jätti huulet ja kielen vähän turran tuntuisiksi, eikä tahnaa tee siitä syystä mieli käyttää toistamiseen. Harmittaa vain, kun tahnaa tuli ostettua heti kättelyssä kuusi pakettia. 😅

Loppuun vielä kuvia yläilmoista.

Televisioruudut mallia Air India. Kyllä se telkkari jossakin tuolla istuinsuojan alla on!

Finnairin lento Delhistä Helsinkiin lensi Suomen yli ihan Kuutostietä seuraillen, ja oli kiva bongailla yläilmoista tuttuja paikkoja.

Kymijoki (taustalla Kouvola).

Myllykoski.

Koria.

Elimäki.

P.S. Hyderabadin lentokentän naisten turvatarkastuskopeissa oli Ikean verhot Ikea-leimoineen. 😁

P.P.S. Otsikko on anagrammi.

Tieliikenteessä bongattua

Intian teillä näkee päivittäin mitä mielenkiintoisimpia kuormia, kuljetusmuotoja ja kulkuneuvoja. Tieliikenteen periaatteena näyttäisi olevan se, että sillä ei ole väliä, miten tavara ja ihmiset liikkuvat; pääasia että jotenkin liikkuvat!

Ei hätää, jos ohjaamo on täynnä. Lastin päällehän mahtuu!
 

 

 Ylikorkea kuljetus?

Puoliksi sisällä, puoliksi ulkona.

Silivati seilaa, silivati seilaa, yksi lensi pois.

Mistä näitä ilmansaasteita oikein tulee?

Aika paljon väkeä - ja aamuauringossa loistava persvako.
Jäi päitä pois, kun hätälaukaisin (pojat huomasivat aikeeni ja hätäännyin...:D).

Veikkauksia? Pysyykö kaikki kyydissä perille asti?

Hyvinhän tässä on tilaa matkustaa.

Hyderabadin maansiirto + työntekijät.

Kuski on näköjään elossa.

Yhden moottoripyörän päälle mahtuu - niin monta kuin siihen mahtuu.

Enimmillään olen tainnut nähdä yhden moottoripyörän päällä neljän hengen perheen ja vuohen. Ja hei - kuka nyt kypärää viitsisi käyttää?
Ei vuohi ainakaan.

Ihmisten lisäksi teitä käyttävät myös eläimet.

Mihin väliin meinasit autosi tunkea?

Pöö! Möö! Mää! Sää!

Mie kerkesinkii kuvasta jo melkee pois!
Moro!

Junamatkalla Intiassa

Tutkiskelin vanhoja valokuva-cd:itä, ja yllätyksekseni huomasin, että olin tallentanut yhdelle cd:lle kuvat vajaan viiden vuoden takaiselta Intian-matkalta. Matkustin tuolloin ensimmäistä kertaa elämässäni junalla Intiassa, ja on ihan pakko jakaa tuo kokemus, sillä matka oli melkoisen mieleenpainuva kokemus! Samaiselta cd:ltä löytyi myös matkapäiväkirja, johon olin kirjoitellut aika tarkkaan myös junamatkan tapahtumat, joten matka palautui mieleen, aivan kuin olisin tehnyt sen eilen. Varoitankin jo etukäteen, että tästä tulee taas melko perusteellinen selvitys... :-)

(Kuva: Maps of India.)

Matkustimme Nagpurista Nelloreen, anopin sisaren perheen luota anoppilaan. (Nagpur on kartan yläosassa keskellä ja Nellore itärannikolla Chennaista ylöspäin.) Juna, jolla matkustimme, oli GT Express (Grand Trunk Express), joka on yksi Intian vanhimmista junista, sillä se on operoinut jo vuodesta 1929. Juna kulkee väliä New Delhi-Chennai, ja koko matkaan kuluu noin 35 ½ tuntia. Kilometrejä matkalla kertyy yhteensä 2184, ja asemiakin on matkan varrella 36. Delhistä juna lähtee illalla hieman ennen seitsemää, ja Nagpuriin se saapuu seuraavana päivänä puoli yhdeltä. Chennaissa juna on aikaisin seuraavana aamuna. (Tarkempi asemaluettelo löytyy täältä.) Matka Nagpurista Nelloreen kestää reilut 14 tuntia, ja Nelloreen juna saapuisi seuraavana aamuna kymmentä vaille kolme. Mietin, mitä ihmettä junassa voisi tehdä noin monen tunnin ajan, kun neljän tunnin matka Helsingistä Itä-Suomeenkin lähenteli mielestäni jo tylsyyden huipentumaa. Valokuvia varmaan ainakin ottaisin paljon! Junamatka jännitti minua aika paljon, sillä minulla ei etukäteen ollut mitenkään ruusuinen kuva Intian rautateistä. Pahimmassa tapauksessa junassa saattaisi päästä hengestään, sillä lista Intiassa sattuneista junaonnettomuuksista on pitkä. Nagpurin asemalla kuitenkin hieman rauhoituin, sillä asema oli ihan siisti ja nykyaikainen - mitä nyt raiteiden alustat kuhisivat rottia. Matkatavaroitakin meillä oli taas aivan ylettömät määrät, ja ihmettelinkin, miten ihmeessä saisimme kaiken mahtumaan junaan. Kaiken lisäksi Nagpurin auntie oli lähettänyt meidän mukanamme siskolleen säkillisen joitakin hedelmiä. Eväätkin hän oli tietysti laittanut matkaamme varten: oli chapateja, riisiä, peruna-kukkakaalicurrya, pikkelssiä ja jogurttiriisiä. Nälkään siis tuskin kuolisimme, vaikka matka pitkä olikin. :-)

Eräs juna Nagpurin asemalla. Tuo vaaleanpunainen rakennus on eräänlainen lepohuone (retiring room), jossa matkalaiset voivat tarvittaessa levätä. Nämä asemien lepohuoneet ovat kuulemma aina kovin täysiä eivätkä tasoltaan kovin kaksisia.

On hyvin tavallista, että junat ovat Intiassa myöhässä, sillä junat taittavat niin pitkiä matkoja, että pieniä myöhästymisiä tulee melkein väkisinkin. Meidän junamme ei onneksi ollut myöhässä kuin puoli tuntia - asemalla kuulimme kuulutuksia sellaisestakin junasta, joka oli myöhässä kokonaiset 12 tuntia! Tavallisin syy junan myöhässäoloon on kuulemma onnettomuus - lupaavalta siis kuulosti!

Juuttisäkkejä junaan menossa.

Junan saavuttua nousimme kyytiin, ja kaikille tavaroillekin löytyi jollakin ihmeen ilveellä paikka istuinten alta; sinne mahtui niin iso matkalaukkuni kuin auntien hedelmäsäkkikin. Hyvästelimme auntien ja unclen ja siirryimme peremmälle tutkimaan istuma-/makuupaikkojamme. Tällainen oli ensinäkymä junanvaunusta:

Löytyykö ahtaan paikan kammoisia?

Matkustimme ensimmäisessä vaunuluokassa, tarkemmin sanottuna AC2-luokassa, mikä tarkoitti sitä, että osasto oli ilmastoitu ja sänkyjä oli päällekkäin kaksi kappaletta (kerrossänkyjen tyyliin). Kuvassa näkyvän käytävän vasemmalla puolella oli neljän sängyn osasto ja oikealla puolella kaksi sänkyä seinän suuntaisesti päällekkäin. Osastot oli erotettu käytävästä verhoin. Koska oli juhlasesonki (sankranti eli pongal), junaliput olivat olleet kiven takana (kuten yleensä aina juhlasesonkien aikaan Intiassa), ja siksi olimme saaneet paikat eri puolilta käytävää: minun paikkani oli käytävän oikealla puolella yläpedissä, jonkun isomahaisen äijän päällä, ja pojilla (ukkelin serkulla ja ukkelilla) oli kaksi paikkaa käytävän toisella puolella, neljän pedin osastossa. Itselläni ei ollut ylälavetilla ikkunaa ollenkaan, ja poikien neljän pedin osaston ikkunakin oli melkoinen pettymys: ikkuna oli peitetty kauttaaltaan keltaisella "teipillä" (auringon takia), joten sen läpi ei nähnyt juuri mitään. Tulisipa tylsä reissu, kun ei voisi edes maisemia katsella - eikä varsinkaan valokuvata! Kun näin, missä oma makuulavettini sijaitsi - körilään yläpuolella ja kaukana matkatovereistani - hieman panikoin ja läksin vaunuosaston oviaukkoon haistelemaan raitista ilmaa. Siellä sitten laskeskelin, kuinka monta tuntia minun pitäisi ikkunattomalla lavetilla virua. Katselin Nagpurin asemaa oviaukossa seisten, kun juna yllättäen nytkähti liikkeelle. Minä ihmettelin, kun juna liikkui, eikä lipuntarkastaja tai vastaava tullut vetämään ovea nenäni edestä kiinni. Junan vauhti vain kiihtyi, ja joitakin virkailijoita kyllä liikuskeli käytävässä, mutta kukaan ei käskenyt minua oviaukosta pois tai edes sulkemaan ovea. Kun on Suomessa tottunut VR:n tiukasti kiinni pysyviin junan oviin, tällainen matkustustapa liikkuvan junan oviaukossa oli ihan uusi ja jännittävä! (Vain pölvästit harrastavat tällaista, joten en missään nimessä kehota ketään kokeilemaan tätä!) Jonkin ajan kuluttua ukkelin serkku tuli kertomaan, että he olivat saaneet paikat vaihdettua: meillä kaikilla kolmella oli nyt paikat neljän pedin osastossa. Joku mies oli kuulemma ystävällisesti luopunut paikastaan neljän pedin osastossa, kun oli kuullut, että joku ulkomaalainen oli vetänyt herne-maissi-paprikat, ja lipuntarkastajallekin tämä paikkojen uusjako sopi - kunhan häntä oli ensin hieman lahjottu. (Näin se Intiassa menee...)

Uusi makuupaikkani.

Neljän pedin osasto oli oikeastaan ihan mukava, ja vaikka se ei ollutkaan mikään siisteyden huipentuma, se menetteli kyllä. Pedit olivat samalla tavalla osaston reunoilla kuin laivan hytissä, ja keskellä oli pieni pöytä. Kunkin pedin päädyssä oli pieni lukuvalo, ja jokaisella pedillä oli peitto. Myöhemmin tuotiin vielä tyynyt ja lakanat. Varsinkin alkumatkasta kaikenlaiset kauppiaat kävivät raottelemassa osaston verhoja; myynnissä oli kasviskotletteja, vadoja ja muita pikkuruokia, jäätelöä, limsaa, vettä, kahvia ja teetä. Kaikkea tuli maistettua, ja kaikki oli ihan hyvää. Monilla, ellei kaikilla, matkustajilla oli mukanaan myös omat eväsdabbansa (rasiat), jotka useimmat kaivoivat esiin heti alkumatkasta. Intialaiset eivät matkusta mihinkään ilman eväitä, ja he ovatkin tehneet matkaeväistä pienimuotoisen taiteenlajin. Eväsrasiat ovat luku sinänsä, sillä niitä löytyy kaikenvärisinä ja -kokoisina. Rasioihin pakattava ruoka on tyypillisimmin mausteista kasvisruokaa. Mitään kylmälaukkuja Intiassa ei tietääkseni tunneta, joten säilyvyys pitkillä junamatkoilla asettaa ruoalle omat rajoitteensa: kasvisruoka säilyy paremmin kuin non-veg -ruoka, ja mausteet toimivat myös säilöntäaineina sen lisäksi, että ne antavat ruoalle makua. 

Tässä menee ukkelin serkulla jogurttiriisiä ja pikkelssiä. Huomatkaa myös seinällä näkyvät hauskat pullotelineet!

Juna pysähteli aina silloin tällöin eri asemilla, ja välillä kävin hiippailemassa ulkona ja haistelemassa asemien ilmapiiriä; välillä kurkistelin vain ovensuusta. Yhdellä asemalla noin seitsemänvuotias kerjäläistyttö bongasi minut seisomasta vaunun oviaukossa ja tarttui jalkaani. Pääsin pakenemaan takaisin vaunuosastoomme, mutta ei mennyt kuin hetki, kun samainen tyttö kulki junan käytävää nelinkontin, muka lakaisten luudalla lattiaa, samalla kurkkien verhojen ali nähdäkseen, missä minun jalkani olivat. Kun tyttö sitten tuli meidän osastomme kohdalle, hän möyri osastoomme verhon alta käsi ojossa. Onneksi mukanani oli "alkuasukkaita" (ukkelin serkku ja ukkeli siis), jotka ajoivat tytön tiehensä. Jos olisin ollut yksin, en tiedä, miten olisin päässyt tytöstä eroon. Antamalla rahaa kai - ja tätä en periaatteesta koskaan tee. Yhdellä asemalla, jossa juna teki hieman pidemmän pysähdyksen, näin, kuinka junan vessat siivotaan. Asemalta astui junaan mies, jolla oli selässään jonkinlainen säiliö - voisin kuvitella jonkun hyönteismyrkyttäjän näyttävän samanlaiselta. Sitten mies meni vessan ovelle, käänsi säiliön letkun vessan suuntaan ja suihkutti koko vessan katosta lattiaan vedellä. Olinkin aiemmin ihmetellyt, miksi länsimaisissa vessoissa (joissa siis oli pönttö) pöntön reunat olivat niin märät. Olin luullut, että joku oli asioinut vessassa hieman epäsiististi, mutta nyt tuokin asia sai selityksen. Länsimaiseen vessaan vilkaistuani olinkin katsonut parhaakseni käyttää intialaisia vessoja, joissa oli jalankuvat lattiassa ja reikä keskellä. Toimitukset näissä vessoissa vaativat kyllä hieman tasapainoilua ja tarkkaavaisuutta, sillä juna huojui aika paljon, eikä lattialle tehnyt mieli kellahtaa. Onneksi seinällä oli kaksi paksua metallitankoa, jotka olivat siinä ilmeisesti juuri kiinnipitämistä varten. Koska AC-osaston ikkunasta ei juurikaan näkynyt ulos, ravasin junan oviaukossa ottamassa kuvia ja seisoskelemassa siellä muuten vaan. Kerran, pari joku junan henkilökuntaan kuuluva kävi sulkemassa oven, mutta koska kukaan ei käskenyt pitää ovea suljettuna, avasin sen pian taas uudelleen. :-) Yksi hienoimmista kokemuksista matkalla oli tämän joen ylitys. Koska oli tammikuu, joessa oli hyvin vähän vettä, mutta sadekautena joki kuulemma virtaa raivoisasti. Joki oli todella leveä, eikä silta tuntunut loppuvan koskaan. Samaan aikaan sillalla tuli toista raidetta pitkin vastaan tavarajuna, ja meteli oli korvia huumaava. Tässä kohtaa hieman pelotti roikkua ovella, kun pudotustakin oli alapuolella aika monta metriä... Juna menee joskus tosi läheltä pylväitä ja tolppia, ja tässäkin tuon sillan ja junan väliin ei kauheasti tilaa jää. Ei siis kannata pistää päätään liian pitkälle ulos - yksi ukkelin tuttava on päässyt hengestään, kun pää on osunut johonkin tolppaan junan oviaukosta kurkotellessa.

Välillä joku muukin kävi seisokelemassa oviaukossa ja nauttimassa maisemista.

Päivä kului ja vaihtui hiljalleen illaksi. Junamyyjät olivat lopettaneet kiertelynsä, ja meillä alkoivat juomiset loppua. Päätimme siis lähteä "ravintolavaunuun"! Matka ravintolavaunuun junan läpi oli pienimuotoinen seikkailu sekin. Ravintolavaunuun täytyi kävellä viiden tai kuuden vaunun läpi, ja yksin en tätä matkaa olisi kyllä rohjennut tehdä. Näin matkalla erilaisia vaunuosastoja: 3-tier AC oli periaatteessa samanlainen kuin 2-tier AC, jossa me matkustimme, mutta siellä kerrossänkyjä oli kolme päällekkäin. Sleeper class oli jo hieman erilainen, sillä siellä osastoja ei ollut eroteltu verhoilla mitenkään, vaan koko vaunu oli avonaista tilaa. Ilmastointia siellä ei myöskään ollut, vaan ikkunat olivat avoimet ja niissä oli vaakasuorat kalterit, joiden välistä myyjät saattoivat asemilla myydä tuotteitaan junaan. Tämä luokka on kuulemma hieman haasteellinen matkustaa, sillä junan kolina kuuluu vaunuun niin selvästi, ja varsinkin kesällä siellä on todella kuuma. Meno tässä luokassa näytti minusta vähän villin lännen touhulta: ihmiset roikkuivat laveteiltaan kuin apinat, he istuskelivat käytävillä (jolloin heidän ylitseen täytyi hyppiä, jos halusi päästä ohi), söivät ja pelasivat korttia - jotkut jopa lauloivat. Jos haluaa tehdä intialaisten kanssa lähempää tuttavuutta, täällä se varmaan onnistuisi helposti! Saavuimme "ravintolavaunuun", joka oli ihan erilainen kuin olin luullut. Minä olin nimittäin kuvitellut mielessäni, että vaunussa olisi pöydät ja tuolit ja että ihmiset voisivat käydä siellä syömässä, kuten suomalaisissa ravintolavaunuissakin. Mutta "ravintolavaunu" olikin keittiövaunu (pantry car), jossa vain valmistettiin ruokaa. Sieltä junamyyjät sitten ottivat ruoan mukaansa ja lähtivät myymään sitä eteenpäin junanvaunuihin. Junissa ei kuulemma ole suomalaistyyppistä ravintolavaunua siksikään, koska yhden ravintolavaunun palvelut eivät mitenkään riittäisi junan ihmismäärälle. Minua oli varoiteltu etukäteen syömästä junassa valmistettua ruokaa, ja keittiövaunun nähdessäni ymmärsin, miksi. Vaunun etuosassa oli taso, josta junamyyjät ottivat valmiit, myytäväksi lähtevät ruoat. Vaunun keskiosassa oli keittiö ja perällä säilytysosastot. Keittiövaunu oli todella siivottoman näköinen ja siellä haisi - ei ruoalle, kuten olisi voinut kuvitella, vaan lähinnä navetalle. Lattia näytti siltä, että sitä ei ollut siivottu koskaan, ja silti se näytti toimivan patojen ja pannujen säilytyspaikkana. Kokki laski lattialle juuri pataa, jossa oli jotakin kasvisriisiä muistuttavaa ruokaa. Juomat saimme keittiöosaston vieressä olevasta kopperosta, jossa juomia säilytettiin suuressa vesisaavissa. Sieltä myyjä sitten kirjaimellisesti onki meille pullon Mirindaa ja toisen Pepsiä.

Ilta alkaa hämärtyä.

Illan tullen ihmiset alkoivat mennä yöpuulle: he kävivät junan vessassa suorittamassa iltatoimensa ja kaivautuivat peittojen alle omiin punkkiinsa. Intialaisessa junassa saa kuulemma makoisat unet, kun junan hytkyminen tuudittaa mukavasti uneen. Minulla ei ollut aikomustakaan nukkua, koska herätys olisi kuitenkin puoli kolmen aikaan, ja halusin nauttia junamatkasta koko rahan edestä. Muiden mentyä unten maille aika kävi kyllä vähän pitkäksi, kun en uskaltanut enää pimeällä roikkua junan oviaukossakaan.

Aurinko laskee.

Joskus puolenyön aikaan ukkelin alalavetilla istuskellessani huomasin, että osastoomme kipitti verhon alta joku. Tämä tungettelija oli melko hyvin syöneen näköinen, sillä oli pitkä häntä ja sen kynnet rapisivat junan lattiaa vasten. Rotta! Rotta juoksi sen lavetin alle, jolla istuin - sinne, missä matkatavaramme olivat. Sain aikamoisen hepulikohtauksen, ja todennäköisesti ainakin puoli junanvaunua heräsi. Ukkelin serkku meni kolistelemaan laukkujamme, jotta rotta pelästyisi ja lähtisi lipettiin. Kun lavetin alta ei enää kuulunut mitään, oletimme, että rotta tosiaankin oli jatkanut matkaa. Minun loppumatkani tämä ilmestys oli kuitenkin pilannut, eikä tunnelmaa yhtään kohottanut se, että seinää pitkin kiipeili iljettävän näköisiä punertavia ötököitä. Ne nähtyäni minulta katosivat viimeisetkin nukkumishalut, ja loppumatkan istuinkin sitten jalat vastapäiselle lavetille nostettuna ja kaukana irti seinästä, kelloa tuijotellen. Tämän kokemuksen perusteella luulin, että rotta on intialaisessa junassa ihan tavallinen salamatkustaja, mutta minulle kerrottiin, että näin ei ole. Meidän tapauksessamme rotan houkutteli paikalle luultavasti lavetin alla oleva hedelmäsäkki, jonka tuoksun rotta ehkä bongasi. Junien ongelmana on myös se, että niitä ei siivota kunnolla. Ihmiset syövät junissa eväitään ja tiputtelevat lattialle kaikennäköistä, ja osa matkustajista roskaa junanvaunua ihan tarkoituksella. Osastoissa ei ole edes roskiksia, vaan ainoa roskis on vaunun ulko-oven vieressä oleva pieni roskalaatikko. Kuka jaksaa kuljettaa roskansa joka kerta siihen yhteen roska-astiaan (paitsi ehkä tunnollinen suomalainen)? Ja äkkiäkös sekin astia täyttyy, kun ottaa huomioon, kuinka paljon kussakin vaunussa on ihmisiä ja kuinka paljon roskaa he tuottavat. Alkumatkasta junassa kierteli kyllä joku mies keräämässä roskia, mutta tuon kerran jälkeen - kun niitä roskia olisi oikeasti jo kertynyt - miestä ei enää näkynyt. Intian rautatiet on kuulemma maan korruptoitunein laitos, ja siitä syystä siivouspuolikin on ihan rempallaan. Bussit ovat kuuleman mukaan paljon siistimpiä kuin junat, sillä ne kuuluvat yksityisille omistajille, toisin kuin rautatiet, joka on valtion laitos. Junia ei ole edes uusittu pitkään aikaan, vaan samat junat ovat olleet käytössä jo yli kolme vuosikymmentä. Rahaa junien uusimiseen on toki annettu, mutta se raha on aina mennyt parempiin taskuihin. Tästä johtuen junat ovat vanhanaikaisia ja epäkäytännöllisiä - hupaisimpana esimerkkinä mainittakoon osastojen valokatkaisijat, joita oli kaksi: toinen oli tarkoitettu valon sytyttämiseen ja toinen sammuttamiseen! :-D

Junamme jollakin väliasemalla.

Kun aloimme lähestyä määränpäätämme, menin siirtämään matkalaukkuani lavetin alta, ja meinasin saada halvauksen, kun lavetin alta alkoi taas kuulua kynsien rapinaa. Siellä lavetin allahan se rotta oli piileskellyt koko ajan! Rotasta ja ötököistä huolimatta junamatkasta jäi hyvä mieli, ja se on ehdottomasti yksi ikimuistoisimmista kokemuksistani Intiassa. Jos jollakulla vain on mahdollisuus kokeilla junamatkailua Intiassa, suosittelen kokeilemaan sitä, ainakin kerran! Muutamia linkkejä: Train travel in India - a beginner's guide Sisältää paljon tietoa mm. erilaisista matkustusluokista Indian Railways Intian rautateiden virallinen sivusto Wikipedia: Indian Railways Yleistä tietoa Intian rautateistä

Viina on viisasten juoma?

Alkoholin ostaminen ei Intiassa ole mikään kovin houkutteleva juttu, sillä alkoholi myydään Wine Shopeissa tai Wine Spoteissa, jotka ovat pieniä ja epämääräisen näköisiä myymälöitä katujen varsilla.

Viiniä näistä ei tavallisesti saa, vaikka nimi viinimyymälään viittaakin, vaan myynnissä on lähinnä kotimaisia oluita sekä väkeviä - viskiä, brandya, rommia ja niin edespäin. Ulkomaisia juomia liikkeissä ei juurikaan myydä, koska niistä pitäisi maksaa tuontivero, jota harva viitsii maksaa. Salakuljetettuja ulkomaisia juomia myydään kuitenkin usein pimeästi tiskin alta.

Myymälän tiloissa ei myöskään saisi tarjoilla alkoholia, mutta joissakin myymälöissä on pieni takahuone, jossa saa istua ja nauttia juomia, aivan kuten baarissa. Tämä on tietenkin laitonta touhua, samoin kuin julkisilla paikoilla juominen, mutta tästäkään kiellosta ei kukaan välitä pätkääkään. Olen nähnyt kerrankin, kuinka yksi mies korkkasi pullonsa heti kaupan tiskillä. Tavallisimmin juomat nautitaan kuitenkin jossakin muualla, vaikkapa rannalla.

Alkoholi myydään usein tällä tavalla sanomalehteen käärittynä, ettei kukaan näkisi, mitä tuli ostettua.

Viinimyymälässä asioivat ovat poikkeuksetta miehiä - en ole tainnut koskaan nähdä viinimyymälän edustalla yhtäkään naista. Iltaisin tiskillä käy hirveä kuhina, ja tiskin edessä tuupitaan ja tönitään, kun kaikki haluavat olla seuraavana ostovuorossa. Yleensä asiakaskunta on (anteeksi vaan) vähän rupuisen näköistä, mikä johtuu kuulemma siitä, että keski- ja ylempiluokkainen väki ei käy ostamassa alkoholia itse, vaan asialle lähetetään vaikkapa kotiapulainen tai autokuski. Tämä on kuulemma statuskysymys.

Meno on vielä melko rauhallista, koska on iltapäivä, mutta illalla meno kiihtyy. En kyllä menisi näiden ukkojen keskelle, vaikka maksettaisiin!

Pienituloisimmat, esim. autoriksakuskit, joutuvat ostamaan juomansa muualta, sillä heidän tuloillaan ei viinimyymälöissä käydä. He joutuvatkin tyytymään mm. halvempaan arrakkiin, jota myydään katujen varsilla. Toisinaan halpa viina koituu heidän kohtalokseen, ja usein lehdestä saa lukea, kuinka monta oli taas kuollut tai joutunut sairaalaan juotuaan laittomasti valmistettua arrakkia. Arrakkiin saatetaan lisätä esimerkiksi metanolia tai jopa akkuhappoa, jotta juomaan saataisiin enemmän 'potkua'. On sanomattakin selvää, mitä tämmöisen juoman nauttimisesta seuraa.

Alkoholikulttuuri on hieman muuttunut Intiassakin, sillä alkoholia voi ostaa tätä nykyä myös ihan siisteistä kaupoista, jotka muistuttavat hyvin paljon meikäläistä Alkoa, vaikka ne ovatkin kooltaan huomattavasti pienempiä. Tietääkseni Hyderabadin ainoa tällainen kauppa on Sparin sisällä oleva pieni alkoholiliike, jossa myydään sekä intialaisia että ulkomaisia juomia - jopa viinejä on kaupassa ihan hyvä valikoima. Viinien hinnat ovat tosin vähintään Suomen tasoa. Asiakaskuntakin on täällä ihan toisennäköistä kuin wine shopeissa, ja parempi väkikin voi käydä itse hakemassa täältä juomansa. Juomat ostetaan ja maksetaan alkoholimyymälässä, minkä jälkeen juomat laitetaan pussiin ja pussin suu suljetaan tiukasti kiinni.

Muut ostokset maksetaan sitten ihan normaalisti supermarketin kassalla, ja tämän suljetun pussin kanssa marssitaan kassan ohi.

Intiassa alkoholiin liittyvä tietämättömyys on iso ongelma. Varsinkaan nuoriso ei tiedä - eivätkä kyllä monet aikuisetkaan! - esimerkiksi alkoholien tilavuusprosenteista mitään. Tämä johtaa tietysti siihen, että alkoholin käyttöäkään ei osata säädellä, kun viskiä juodaan lähes samaan tyyliin kuin olutta. Autolla ajaminen humalassa on ihan tavallista, vaikka tien varsilla näkeekin muistuksia, että alkoholin vaikutuksen alaisena ei saisi ajella.

Täällä on kuulemma olemassa jonkinlainen promillerajakin, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän, mikä se mahtaa olla. Puhalluslaitteitakaan poliiseilla ei juuri kuulemma ole, joten täällä ei myöskään järjestetä mitään puhallusratsioita, kuten Suomessa. Kun liikenne on täällä muutenkin, mitä se on, tuommoiset ratsiat taitaisivat kyllä vain aiheuttaa liikenteelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Luin muuten juuri tämän aamun sanomalehdestä, kuinka kaksi moottoripyöräilijää oli kuollut myöhään lauantai-iltana ajettuaan tien väärää puolta yhdellä Hyderabadin ylikulkusillalla. Auto oli törmännyt saman pyörän päällä istuneisiin kaveruksiin, joista yksi oli lentänyt sillalta alas ja kuollut. Toinen moottoripyöräilijä kuoli matkalla sairaalaan. Autoilija oli paennut paikalta, ja kuka tietää, kuinka paljon kuskilla oli ollut alkoholia veressä.

Hippulat ovat vinkuneet

Viime päivät ovat olleet hirveän kiireisiä, mutta nyt alkaa taas tilanne rauhoittua ihan tylsistymiseen asti. Anoppi ja appiukko pakkasivat kamansa ja muuttivat viikonloppuna takaisin Nelloreen. Yksi muuttokuorma suuntasi anoppilasta tänne meillekin, ja saimme heiltä paljon tavaraa, mm. kauan kaivatun sohvan, jonka hankkiminen on ollut suunnitelmissa jo pitkään mutta jota ei nyt tarvitsekaan ostaa. Uudet kalusteet ja tavarat herättivät minussa hirveän himon siivota perusteellisesti ja järjestellä paikkoja muutenkin uudelleen, ja sainkin menemään tähän useamman päivän. Mutta nyt asunto alkaa vihdoinkin näyttää kodilta!

Kohta alkaa Top Chef ja mä oon jo hyvissä asemissa!
Voiskos tähän sohvalle saada jotakin naposteltavaa?

Tää riisinkeitin mätsää aika hyvin mun paidan väriin.

Ai eiks tää ollutkaan kiipeilyteline? :-O

Mä ja kaks mun lemppariasiaa: tuuletin ja ilmastointilaite. On meinaan aika kuumat oltavat, jos on näin paljon karvoja kuin mulla!

Tässähän on oikein mukava köllötellä. Hohhoijaa!
Herättäkää mut sitten, kun tää reeni on ohi.

Autokin on ollut meillä jo kuukauden päivät, ja kilometrejä on kertynyt mittariin ihan kiitettävästi. Autokuskin virka tuo ainakin jännitystä elämään, sillä autolla ajaminen on Intiassa - ja varsinkin kaupunkiliikenteessä - ihan oma luku sinänsä. Ajamiseen on keskityttävä koko ajan, koska vastaan voi tulla ja tiellä voi olla ihan mitä tahansa; väärää kaistaa ajavia autoja, syviä kuoppia ja töyssyjä, puhvelilaumoja, rätiseviä paukkupommeja, tulvivia viemäreitä... Ei voi jäädä töllistelemään hienon värisiä sareja, paikallisen kylähullun rikki kuluneita housuja, joista näkyy takapuoli, autoriksan vinossa olevia renkaita, paikallisbussin oviaukossa roikkuvaa ihmislaumaa; ei voi jäädä nauramaan autoriksaa, jonka perässä lukee "SEXY" eikä itkemään tiellä makaavaa, kuolemaisillaan olevaa ja sätkivää pikkuista koiranpentua. On vain mentävä eteenpäin ja itkettävä vasta sitten, kun auto on pysähtynyt...

Ilmastoitu malli autoliikkeen pihassa.

Tarjouduin jopa ajamaan appivanhemmat Nelloreen, mutta se ei tullut kuuloonkaan, koska se olisi kuulemma ollut aivan liian suuri rasitus miniälle (minusta se olisi ollut vain kivaa). Anoppilan oma autokuski oli nimittäin poissa pelistä, sillä kuskipoloinen makasi sairaalassa. Kuski oli viime viikolla odotellut appiukkoa ties missä ja miten kauan, ja ollut auringossa ja kuumassa autossa liian pitkään, minkä seurauksena hän oli saanut lämpöhalvauksen. Kotiin tultuaan kuski oli pudonnut suorilta jaloilta lattialle, oksentanut ja tärissyt hirvittävän kuumeen kourissa. Kaiken lisäksi joku tuttu oli vielä antanut kuskille jonkun kuumelääkkeen, josta kuski sai vielä allergisen reaktionkin. Kuskin tila oli aika vakava, mutta onneksi hänet saatiin nopeasti sairaalaan. Muutaman päivän sairaalassa olon jälkeen hänkin pääsi sitten vihdoin matkustamaan bussilla Nelloreen, jonka lähistöltä hän on kotoisin. S. kauhisteli taas tuota kuumelääkettä - yleisin kuolinsyy Intiassa on kuulemma menehtyminen vääränlaisten lääkkeiden takia. En ole ihan varma väitteen todenperäisyydestä, mutta voisin hyvin uskoakin sen: silloin kun minäkin kävin lääkärissä niskakipuni takia, lääkäri ei kysellyt mitään mahdollisista allergioista tai lääkeyliherkkyyksistä. Ei muuta kuin piikki persuksiin ja lääkkeet mukaan vain!

Vielä viimeiset kiillotukset ennen auton luovutusta.

Lämpöhalvaustapaukset eivät ole täällä tähän aikaan vuodesta mitään kovin harvinaisia, ja siksi minuakin aina varoitellaan oleskelemasta ulkona kuumimpaan aikaan liian pitkään. Tuon autokuskin tapauksen jälkeen olen jopa alkanut kuunnella noita varoituksia, koska jos kerran lämpöhalvaus kaataa paikallisen miehenkin, niin kyllä se yhden pohjoismaalaisen naisenkin kaataa!

Toukokuun ensimmäinen päivä Hyderabadissa avattiin vihdoinkin uusi GVK-ostoskeskus, joka on ollut rakenteilla jo ties kuinka kauan. Se on kuulemma Hyderabadin suurin ostoskekus ja siitä piti tulla oikein hieno, mutta taloudellinen ahdinko sekä pitkitti rakennustöitä että teki ostoskeskuksesta huomattavasti halvemman kuin mitä piti.

Kävin sunnuntaina GVK:ssä töllistelemässä ja voisin todeta tähän, kuten joskus ennen muinoin: paska reissu, mutta tulipahan tehtyä! Vaikka kauppakeskus olikin virallisesti avattu, kaupoista ei ollut auki vielä kuin ehkä yksi kymmenesosa, ja kauppakeskus oli täynnä tämmöisiä liiketiloja:

Höh.

Vaikka minua joskus ärsyttää se, miten paljon Intiassa käytetään ihan turhalta tuntuvaa työvoimaa - esimerkiksi näitä kauppakuittien leimaajia kauppojen ulkopuolella, oven avaajia, vartijoita ja niin edespäin - yhdessä paikassa todella tervehdin runsaslukuista työvoimaa ilolla: parkkihallissa! Varsinkin uudessa ja isossa paikassa, kuten tuo GVK:n pysäköintilaitos, on aivan ihanaa, että ulkona on miehiä, jotka näyttävät mihin ajaa; sisällä on taas miehiä, jotka opastavat tyhjään pysäköintiruutuun ja pysäköintiruudun luonakin on vielä joku, joka viittilöi ohjeita, kun peruuttaa. :-) Thank you India!

Vietin GVK:ssä ja City Center Mallissa monta tuntia, oikeastaan pelkästään ikkunaostoksilla, joitakin vaatteita huvikseni sovitellen. Minulla oli päälläni uusi t-paita, jota en aiemmin ollut käyttänyt, ja viimeisen kaupan sovituskopissa vilkaisin poislähtiessäni peiliin ja kauhistuin: en ollut huomannut ottaa ennen kotoa lähtöä paidan rinnuksista kokotarralappua irti, vaan olin kulkenut koko päivän tämä 30 senttiä pitkä tarralappu rinnuksissani! Voi nolouden nolous! Jos maa voisi niellä minut... (... niin se mieluusti joskus saisi niin tehdä!) On näitä vastaavanlaisia tapauksia kyllä minulle ennenkin sattunut: Vuosia sitten Chennaissa kerran shoppaillessani kävin myös useammassa kaupassa sovittelemassa ja paluumatka hotellille oli pitkä. Vasta lähellä hotellia huomasin, että paita oli päälläni nurinpäin - miten kauan lienee ollutkaan niin - ja kokolaput, pesuhjeet ja saumoista roikkuvat langanpätkät olivat kaiken kansan ihailtavina. Huoh. Joskus toivoisin itseltäni hieman enemmän tarkkaavaisuutta, jotta säästyisin kaikelta turhalta häpeältä!