Munaravia

Alkuun vuoden suurin tapahtuma: nalle sai oman peiton. 😆

Peiton neulomisessa kesti ärsyttävän kauan, ja ehdin jo avautumaan muutamassakin blogissa siitä, miten hitaasti projektini eteni. Miten moisen lappusen neulomisessa voi kestää niin kauan? Sartsa kerkesi jo kysymään, että onko kyseessä isokin nalle. 😂 Etenemisen hitaus johtui ihan vain siitä, että kuvio oli niin hemmetin yksitoikkoinen (toistettiin vain neljää riviä ja niistäkin kaksi oli oikeaa ja yksi nurja), että minulta meinasi palaa käämit. Neuloin muutaman rivin, ja sitten alkoi taas tökkiä. Aina välillä löysin keskeneräisen työn sohvankulmasta ja katsoin, että siinä se taas on. Eipä ole paljon edistynyt sitten viime näkemän! Olisin neulonut varmasti jo useammat sukat samassa ajassa. Ei voi muuta kuin ihailla sellaisia ihmisiä, jotka jaksavat neuloa kokonaisia villapaitoja (kuten oma siskoni ja Menninkäinen). 

Tein tuon peiton Novitan Woolly Woodista, vaikka olen aiemmin parjannut kyseistä lankaa, kun se on omaan makuuni liian löysäkierteistä. Nyt kun olen neulonut Woolly Woodilla parit sukatkin, olen huomannut mystisen asian: en ole aivastellut samalla lailla kuin esimerkiksi Seiskaveikalla tai Nallella neuloessani, nenäni ei ole kutissut, eivätkä silmänikään ole vuotaneet. Olenkin miettinyt, mahtaako olla minulla jonkinlainen villalanka-allergia (vai onko sellaista allergiaa edes olemassa?). 

Äiskälle neulotut Woolly Wood -sukat.

Vertailin Woolly Woodin ja Seiskaveikan koostumusta, ja kävi ilmi, että Seiskaveikassa on 75% villaa ja 25% polyamidia, kun taas Woolly Woodissa on 70% modaalia ja 30% merinovillaa. Kun kuukkeloin, mitä tuo tuommoinen modaali on, kävi ilmi, että "modaali on viskoosista johdettu selluloosapohjainen muuntokuitu, joka on ominaisuuksiltaan lähellä puuvillaa". Woolly Wood tuntuukin melkein puuvillalangalta, joten en ihmettele, jos se ei aiheuta samanlaisia reaktioita kuin villaisammat langat. 

Minun ei tarvitse näköjään edes neuloa Seiskaveikalla, kun lanka jo aiheuttaa oireita: kun hain äsken yhden Seiskaveikan lukeakseni vyötteestä langan koostumuksesta ja jätin langan tuohon viereeni, niin jo alkoi kutittaa nenää ja pärskittää. Nyt näyttääkin uhkaavasti siltä, että minun täytyy siirtyä kokonaan Woolly Woodiin ja samankaltaisiin lankoihin, jos haluan jatkaa neulomisharrastustani. Harmi vain, että Woolly Woodissa on niin rajoittunut värivalikoima, mutta varmasti samankaltaisia lankoja on muitakin. Jos joku tietää muita hyviä lankoja, saa antaa suosituksia, sillä lankatietämykseni on tosi kehno! 

Rupesimme ukkelin kanssa katselemaan Telugu Indian Idolia, joka alkoi pari viikkoa sitten. On kyllä hassua, miten samat ohjelmaformaatit tunkeutuvat eri maailmankolkkiin ja miten samanlaisena niiden kaava säilyy, vaikka kyseessä olisi niinkin eksoottinen maa kuin Intia. Mutta ainakin tässä teluguversiossa esitettävä musiikki on kuitenkin pääasiassa telugumusiikkia eikä mitään jenkkipoppia, ja se tuo ohjelmaan mielenkiintoisen säväyksen. 

(Kaikki kuvat ovat televisioruudulta otettuja.) 

Juontajana toimii näyttelijä ja playback-laulaja Sreerama Chandra. Taustalla näkyy Hyderabadin tunnetuin nähtävyys Charminar.

Tuomarit (S. Thaman, Nithya Menen ja Karthik).

Musiikkia enemmän minua kiinnostavat kuitenkin kilpailijoiden tarinat ja se, millaisista taustoista he tulevat. Monet laulukokelaat tulevat köyhistä oloista ja osallistuvat kilpailuun siinä toivossa, että kilpailu ja televisionäkyvyys toimisivat jonkinlaisena ponnahduslautana ns. parempaan elämään.

Tämän nuorukaisen isä (vasemmalla) soittaa työkseen musiikkia temppelissä, joten musiikki on nuorukaisella ainakin jollakin tavalla verissä.

Pojan äiti oli kuollut syöpään, ja tässä poika muistelee äitiään tämän sarikaapilla. Kaikilla (tai ainakin useimmilla) intialaisilla naisilla on muuten tuommoinen lukittava metallikaappi, jossa säilytetään parhaita sareja ja koruja.

Tämä nuorukainen puolestaan työskentelee ruokalassa tarjoilijana.

Ohjelmaa katsellessani minua rupesi vähän ärsyttämään se, että kilpailuun osallistui myös sellaisia henkilöitä, jotka eivät selkeästikään olisi tarvinneet kilpailua saadakseen musiikkiuransa alulle.

Tämäkin tyttö oli muuttanut neljä vuotta sitten Amerikasta Intiaan, jotta voisi keskittyä kokonaan musiikkiin, ja tytöstä näki jo kaukaa, että rahasta ei ollut puutetta eikä varmaan suhteistakaan. Tyttö saattoi siis tavallaan viedä kilpailussa paikan joltakulta toiselta, joka olisi tarvinnut jatkopaikkaa häntä kipeämmin. Mutta tyttö osasi todellakin laulaa, sitä ei käynyt kieltäminen, eikä tämmöisiin kilpailuihin voi kai mitään tulorajoja laittaakaan, kun ideana taitaa olla juuri se, että ne ovat avoimia kaikille. 

Tässä vielä video YouTubesta tytön esiintymisestä:

Sitten olivat siskokset, joilla ei ollut (ainakaan heidän kertomansa mukaan) mitään muuta yhteistä kuin musiikki. Vaatemaku oli erilainen, harrastukset olivat erilaiset ja ruokamieltymykset ja pukeutustapa olivat nekin erilaiset.

Sohvalla vanhempien kanssa.

Ja vaatekaapilla. Huomatkaa sanomalehdet, jotka toimivat Intiassa monenlaisissa tehtävässä, kuten hyllypaperina.

Sitten saatiin kilpailijanumerot, ja ei muuta kuin menoksi!

Vihdoinkin lavalla.

Videoklippi tytöistä:

Punjabilainen kaveri oli tullut telugunkieliseeen Idol-kilpailuun, vaikka ei osannut oikein teluguakaan, lähinnä siitä syystä, että hän fanitti Allu Arjunia (=Tollywood-näyttelijä).

Kaverilla oli mukanaan punjabilaisia makeisia, jotka hän antoi tuomareille ennen esitystään. Toinen kaveri meni tuliaistensa kanssa vieläkin pidemmälle, sillä hän toi kisan naistuomarille Nithya Menenille kultaiset rannerenkaat! Suoranaista lahjontaa, sanoin minä, mutta ukkeli oli eri mieltä. Ihan normisettiä! Punjabilainen kaveri pääsi jatkoon, mutta rannerenkaat tuonut kaveri ei. 

Punjabilaisen kaverin esitystä: 

Sitten oli lihava nuorimies, joka tykkäsi syödä. Koko nuorukaisen insertti oli rakennettu nuorukaisen ruokarakkauden ympärille, ja asiasta oli tehty hupaisa ohjelmanumero. Mietin, että tämmöistä(kään) tuskin näkisi Suomessa. 

(Laddut ovat intialaisia makeisia.)

Äiti ja poika.

Tästä tuli mieleeni, kun aiemmin kirjoittelin siitä, miten huonolla tuulella valmistettu ruoka usein epäonnistuu. Kun lueskeni aiheesta lisää, joku intialainen mietti sitä, miksi äidin tekemä ruoka on aina niin hyvää. Pohdintojen lopputulema oli se, että siksi, koska äidin tekemä ruoka on aina rakkaudella tehtyä. Voisin melkein allekirjoittaa tämänkin! Toki äiditkin ovat välillä stressaantuneita, eikä kokkaaminen aina innosta heitäkään, mutta jokin taika äidin tekemässä ruoassa on. Ainakin minun äitini ja anopin. ❤

Tuntuu ihan ihmeelliseltä ajatella, että kevät on todellakin tulossa. Minulla on vähän ristiriitainen suhde kevääseen, sillä vaikka olen kevään lapsi itsekin, lisääntyvä valon määrä ärsyttää, varsinkin aamuisin. En halua herätä siihen, että ulkona paistaa jo aurinko. Monena vuonna on käynyt myös niin, että kevät on synkistänyt mieleni, mikä on vähän outoa, kun auringonhan luulisi piristävän ja ilahduttavan. Toivottavasti tänä keväänä ei tarvitse ruveta synkistelemään!

Olen ihmetellyt joskus aikaisemminkin näitä tyyppejä, jotka lenkkeilevät Helsingissä ympäri vuoden pelkät shortsit jalassa. Tämänkin kuvassa näkyvän kaverin olen nähnyt monesti aamulla Hakaniemessä, ja lenkkeilyasu on aina tuo sama, shortsit ja lenkkarit – oli pakkasta tai ei. Mahtaakohan tämmöinen puolialaston lenkkeily karaistaa jollakin tavalla? Ehkä meikäläisenkin pitäisi kokeilla jotain Jätkäsaaren ympärijuoksua pelkät shortsit jalassa. 👀

Länsisatamassa on vielä jäälauttoja.

Mutta aika pian alkaa avovesi.

Silja Symphony palailee Ruotsin-reissultaan.

Aurinkoisia kevätpäiviä! 

😘

Kanada

Vancouverissa juhlittiin viime viikonloppuna The Times of India Film Awardseja (TOIFA 2013), ja koolla oli suuri osa kirkkaimmista Bollywood-taivaan tähdistä. Tilaisuus järjestettiin ensimmäistä kertaa Intian ulkopuolella, ja paikaksi oli valikoitunut Brittiläisen Kolumbian Vancouver siitä syystä, että Brittiläinen Kolumbia oli valmis sijoittamaan miljoonia dollareita tapahtumaan. Ideana oli samalla mainostaa Brittiläistä Kolumbiaa Aasialle ja samalla vahvistaa Brittiläisen Kolumbian ja Aasian välisiä kauppa- ja ystävyyssuhteita.

Bollywood-tähtienkin täytyi siis lentää Kanadaan.

Shah Rukh Khan saapui Vancouverin lentokentälle suuren staran elkein ja aurinkolasit päässä.

Keltapaitaiset sedät hommissa.

Intialaiset mammat odottelemassa.

Kohta se tulee... Jännittää!

Kriittiset kielet ovat syyttäneet Brittiläistä Kolumbiaa verorahojen syytämisestä kankkulan kaivoon ja siitä, että tämä oli vain keino vokotella etnisten ryhmien ääniä tulevissa vaaleissa. Niin tai näin, tapahtuma oli loppujen lopuksi menestys, ja ihmiset olivat valmiita maksamaan lauantai-illan päätapahtuman lipuista 60 - 1200 dollaria (45 - 900 euroa), jotta he näkisivät lempparitähtensä.

Illan juontajina toimivat näyttelijät Anushka Sharma ja Ranbir Kapoor.

Tästä kolmoisvoltti suorin jaloin tuonne takavasemmalle...

Valittiin vaatteet pimeässä ja kattokaa mitä löydettiin!

Vieraat saapuivat tilaisuuteen - kukin omalla tyylillään.
 

Ohjaaja Anurag Basu saapui helmat hulmuten.

Abhishek Bachchan ja raskausplösähdyksestään näköjään selvinnyt Aiswarya Rai Bachchan jaksoivat poseerata.

Karan Johar meinaa kastua.

Priyanka Chopra nättinä kuten aina. 

Juu-u. Kyllä nää sopii kaikki yhteen! Kattokaa vaikka! (Laulaja Shalmali Kholgade.)

Toi on mun äiti, tuolla takarivissä!

Fanit olivat luonnollisesti hurmiossaan tästä tapahtumasta, jossa heillä oli mahdollisuus nähdä niin monta Bollywood-tähteä samalla kertaa. 29-vuotiaat, vuosi sitten Mumbaista Vancouveriin muuttaneet opiskelijat, Sangram Chaban ja Abhonardan Mannarkor odottivat näkevänsä erityisesti Shah Rukh Khanin: "En malta odottaa, että näen hänet. Häntä pidetään Intiassa lähes jumalana. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."

Siinä hän nyt sitten on, vaimonsa Gaurin kanssa. Jumala.

Tapahtuma oli yhtä juhlaa faneille siksikin, että tähdet eivät käyneet vain pokkaamassa pystejä, vaan he myös esiintyivät.

Abhishek päräyttää menemään.

Aishwarya Rai esiintyi toisen kerran virallisesti sitten vuoden 2011 synnytyksensä, ja hänen esitystään kiiteltiin kovasti. 38-vuotias tähtihän on vielä ihan voimissaan!

Katrina Kaif ja kaislahame.

SRK ja aamutakki.

Karan Johar ketkuttaa. (Ei voi katsoa.)

Priyanka pinkeässä asussaan.

Musiikki näytteli illan aikana suurta roolia, kuten asiaan kuuluu, kun on Bollywoodista kyse. Lavalla nähtiin monia tunnetuimpia elokuvalaulajia ja muusikoita.

"Ensimmäinen" intialainen naisräppäri, Hard Kaur. Hänen tuotannostaan (hieman kyseenalaisena) esimerkkinä voi käydä katsomassa vaikkapa videon Peeney Do (The Alcohol Song).

Kavita Seth tunnetaan erityisesti ghazaleistaan (löytyykö suomennosta?) ja sufi-musiikistaan. Esimerkkinä hänen omasta tuotannostaan ja upeasta äänestään voi käydä katsomassa vaikka hitaan balladin Ek Din.

Sunidhi Chauhan on suosittu ääni erityisesti hindinkielisissä elokuvissa. Täältä voi käydä katsomassa menevän kappaleen Lat Lag Gayee elokuvasta Race 2, jossa Chauhan laulaa Benny Dayalin kanssa. Sunidhi Chauhan ei itse esiinny tuossa videolla, vaan videon päätähtinä ovat Saif Ali Khan ja Jacqueline Fernandez. Samalla joutuu siis katsomaan myös hieman Bollywood- tanssia.

Entä ne palkinnot? Voittiko joku niitäkin?

Pöydän putsasi aika lailla elokuva nimeltä Barfi! Se sai sekä parhaan elokuvan, ohjauksen (Anurag Basu), parhaan miespääosan (Ranbir Kapoor) ja parhaan naispääosan (Priyanka Chopra) palkinnot. Täydellisen listan kaikkien kategorioiden voittajista voi käydä katsomassa täältä.


Kuvat:
Vancouver Sun: eka, toka ja kolmas.
Yahoo! India

Tollywood

Varoitan heti alkuun, että tämä raapustus on täynnä sitä itseään eli intialaista elokuvaa, ja vielä tarkemmin sanottuna Tollywood-elokuvaa. Bollywood-aiheinen postauskin on tulossa joskus myöhemmin, mutta ensin ajattelin kuitenkin kirjoitella telugunkielisestä Tollywoodista, koska se on minulle Bollywoodia paljon tutumpi.

Kun ulkomailla puhutaan intialaisesta elokuvasta, tarkoitetaan yleensä hindinkielisiä Bollywood-elokuvia. Bollywood-elokuvat ovat kuitenkin vain yksi osa intialaista elokuvamaailmaa. Intiassa on nimittäin paljon paikallista elokuvatuotantoa, joka on erittäin suurimittaista, tuottavaa ja paikallisesti paljon suositumpaa kuin Bollywood-elokuvat. Andhra Pradeshin elokuvateollisuuden tuotoksia kutsutaan Tollywood-elokuviksi, joiden näkyvin ero Bollywood-elokuviin on tietysti kieli, telugu. Itse elokuvatkin ovat hieman erilaisia Bollywood-elokuviin verrattuna, koska ne on tehty miellyttämään lähinnä täkäläistä yleisöä.

Tollywood-elokuvien päätuotantopaikka on täällä Hyderabadissa, ja Hyderabadissa on myös yksi maailman suurimmista elokuvastudioista, Ramoji Film City. Ramojin maisemia voikin bongata monesta Tollywood-elokuvasta. Tollywood-elokuvat tehdään erittäin suurella budjetilla: luin jostakin, että yhden Tollywood-elokuvan tanssikohtauksen (jonka kesto on noin 4-5 minuuttia) hinnalla voitaisiin tehdä kokonainen iranilainen elokuva.

Tollywoodin ja Bollywoodin lisäksi Intiasta löytyvät vielä ainakin Kollywood (Tamil Nadun tamilinkielinen elokuvatuotanto) ja Mollywood (Keralan malajalinkielinen elokuvatuotanto).

 Pari äskettäin päivänvalon nähnyttä Tollywood-elokuvaa: Rebel (yllä) ja Shirdi Sai.

Ylemmästä Rebel-elokuvan mainosplakaatista nousi kohu, koska päänäyttelijä Prabhas on siinä tupakka suussa. Mainos antaa kuulemma faneille sellaisen kuvan, että tupakointi on jotenkin hienoa. Täällä pitää aina esittää tupakoinnin vastaiset mainokset sellaisten elokuvien alussa ja aikana, joissa tupakoidaan, mutta kiellettyä tupakointi ei valkokankaalla ole.

Suuteleminen sen sijaan oli vielä muutama vuosi sitten valkokankaalla suuri tabu. Syynä oli kai lähinnä se, että minkäänlaiset julkiset hellyydenosoitukset - suutelusta puhumattakaan! - eivät ole täällä suotavia, vaan hellyydenosoitukset pitää suorittaa muiden katseilta piilossa. Kun monet perheet käyvät elokuvissa yhdessä, olisi varmasti kaikille osapuolille shokeeravaa nähdä yhtäkkiä isolla valkokankaalla imuttelua. Suuteleminen on kuitenkin yleistynyt Tollywoodissakin viime aikoina huomattavasti, vaikka ei valkokankaalla vieläkään mitään kielareita nähdä: tavallisimmin suudelmat ovat sellaisia, että huulet laitetaan vastakkain - ja katsoja saa arvata loput. Näitä huulikosketuksia kutsutaan nimellä "lip lock", enkä tiedä, onko tämä "huulilukko" intialaisten oma kiertoilmaus suutelemiselle, vai käytetäänkö sitä muuallakin. Peittojen heiluttelua tai muuta vastaavaa täkäläisissä elokuvissa ei todellakaan kannata odottaa näkevänsä, vaan touhu on ennemminkin sellaista, että "kierretään kuumaa puuroa" ja "annetaan ymmärtää". Viittaukset fyysiseen kanssakäymiseen tehdään yleensä tanssin keinoin, ja joskus pari saattaa tanssiessaan kiehnätä toistensa ympärillä hyvinkin nolon näköisesti.

Intialaiset ovat myös erittäin taitavia välittämään erilaisia tunnelmia ja tunteita pelkän katseen avulla. Musiikkikin toimii erinomaisena tunnetilojen välittäjänä. Täkäläiset elokuvat ovatkin länsimaisiin elokuviin verrattuna hyvin hienoviritteisiä: Tollywood-elokuvassa luodaan vielä kaihoisia katseita, kun länsimaisessa elokuvassa jo naidaan keittiön pöydällä.

Pieni tunnelmapala elokuvasta 100% Love. Kappaleen nimi on Dhooram Dhooram.



Jokin aika sitten valittiin Intian edustaja Oscar-mittelöihin, ja sinne selvisi lopulta Bollywood-elokuva Barfi!. Kahdeksastatoista ehdokkaasta vain yksi oli Tollywood-elokuva, ja täällä on käyty runsaasti keskustelua siitä, miksi Tollywood-elokuvat eivät kelpaa ehdolle elokuvamaailman karkeloihin tai filmifestivaaleille. Suurimpana syynä pidetään sitä, että Tollywood-elokuvat tehdään yleisöä, ei kriitikoita varten. Yleisö täällä haluaa massaelokuvia, kaupallisia masala-elokuvia, jotka on tehty kaikki samasta muotista ja joista puuttuu realismi. Elokuvia katsotaan viihteen vuoksi, ja siksi niissä halutaan nähdä laulua, tanssia, upeita maisemia, elämää suurempaa draamaa ja kunnon tappeluja. Kukaan ei halua ottaa riskiä ja tehdä sellaista elokuvaa, joka viehättäisi kriitikoita ja kansainvälistä elokuvayleisöä mutta jota yleisö ei tulisi lainkaan katsomaan. Eihän siinä olisi edes mitään järkeä!

Väkivalta on täkäläisissä filmeissä joskus aika pöyristyttävää. Veitset heiluvat, pyssyt paukkuvat ja veri virtaa, ja miestä hakataan maahan oikein urakalla. Sankarille ei tietenkään tapahdu koskaan mitään, vaan hän voi hoidella vaikka sata miestä naarmuuntumatta yhtään!

Tappelukohtaus Happy-nimisestä elokuvasta. (Tähtenä on Allu Arjun, jonka tarvitsee tapellessaan kuulla musiikkia. Valitettavasti patterit ovat soittimesta loppuneet, mutta kun musiikkia alkaa kuulua, miehiä alkaa kaatua!) 



Yksi huomattava ero Tollywood-näyttelijöissä Bollywoodin tähtiin verrattuna on se, että täällä tähdet ovat minusta paljon luonnollisempia ja jotenkin "kotikutoisempia" kuin Bollywoodissa, jossa pukeutuminen on viimeistä asustetta myöten harkittua ja kroppa viimeisen päälle treenattu. Mikä minua erityisesti nykyaikana ilahduttaa, on se, että täkäläiset näyttelijättäret ovat normaalipainoisia, eivätkä mitään luuviuluja. Intialaiset vaatteetkin ovat monesti sellaisia, että ne eivät paljon armoa anna!

Kuvassa on pian ensi-iltaan tulevan Damarukam-elokuvan mainos, jonka bongasin kadun varrelta viime viikolla. Naispääosaa esittää Anushka, jolla on tuossa kuvassa päällään ghagra choli -asu, joka jättää keskivartalon kokonaan paljaaksi.

Tollywoodin miehet saavat olla vaikka vähän lihaviakin, eikä se yhtään vähennä heidän suosiotaan. Tanssitaitoa ylikilot saattavat toki haitata, ja se onkin sitten jo huomattavasti vakavampi juttu. Sellainen tähti, joka ei tanssi kunnolla, ei ole tähti eikä mikään!

Tollywoodin parhaana tanssijana pidetään tätä nykyä ehkä Jr. NTR:ää, joka on saanut koulutuksen klassisessa intialaisessa tanssissa, kuchipudissa.

Tässä pieni kooste Jr. NTR:n taidoista. Tehkääpäs perässä.



Toki Tollywoodistakin löytyy sliipattuja ja treenattuja tyyppejä, kuten oma inhokkini Allu Arjun.

En tiedä, mikä tässä tyypissä mättää, mutta minua alkaa oksettaa, kun vain näenkin hänet.

Allu Arjun on ollut viime aikoina otsikoissa muun muassa sen takia, että hän muutti äskettäin Hyderabadin laitamille uuteen luksustaloon, jonka puhutaan olevan kaupungin tämän hetken tyylikkäimmin suunniteltu talo. Siellä on muun muassa kaksi makuuhuonetta, jotka ovat ylhäältä avoimet, jotta sängystä voi ihailla yöllistä tähtitaivasta. Kuulostaa ihan kivalta, mutta entäs sitten hyttyset, muut ötökät ja - liskot?

Allu Arjunin näyttelijäkaveri Ram Cheran ja erityisesti tämän vaimo Upasna olivat talon nähdessään aivan haltioissaan, ja nyt hekin meinaavat rakennuttaa samantyylisen, mutta vieläkin hienomman talon.

Tollywoodissa viikset kuuluvat asiaan, varsinkin vanhemman polven näyttelijöillä (miehillä siis ). Viiksiä pidetään kai jonkinlaisena miehisyyden merkkinä, ja siksi sellaiset täytyy olla.

Ravi Teja, Nagarjuna ja Balakrishna.

Balakrishna on muuten yksi niistä näyttelijöistä, jotka asuvat tässä meidän naapurustossa. Heillä tapahtuu aina kaikkea kummallista. Viime kesäkuussa heille tehtiin iso koruryöstö sillä aikaa, kun mies oli itse kuvaamassa uutta elokuvaansa toisaalla, vaikka taloa ympäröi monta metriä korkea muuri ja vielä sähköaitakin kaiken huipuksi. Useita vuosia takaperin näyttelijä itse yritti humalapäissään ampua kotonaan yhden elokuvatuottajan ja astrologin ja huhujen mukaan lopuksi vielä itsensäkin, mutta epäonnistui siinä, koska pyssystä olivat kudit loppu. Mies päästettiin kuitenkin vapaaksi syytteistä, koska "todisteet puuttuivat".

Meitä vinosti vastapäätä asuu näyttelijä Srihari, joka kuuluu hieman iäkkäämpään näyttelijäkaartiin ja joka on nyt ruvennut näyttelemisen sijasta ohjaamaan. Srihari ilmoitti ohjaajaksi ryhtymisestään syntymäpäivänään elokuun 15. päivä, jolloin minä olin valitettavasti vielä Suomessa. Valitettavasti siksi, että Sriharilla oli jättimäiset synttäribileet, ja minä missasin hyvät naapurikyttäilyt.

Maaliskuussa Srihari halusi päästä Guinessin ennätysten kirjaan laskemalla taivaalle samanaikaisesti suuremman määrän kiinalaisia paperilyhtyjä kuin missään muualla on aiemmin tehty. Mies rikkoi ennätyksen, ja taivaalle nousi 12 000 paperilyhtyä.

Pari viikkoa ennen elokuvan varsinaista ensi-iltaa täällä pidetään aina elokuvamusiikin julkistamistilaisuus, jossa kaikki elokuvan musiikkikappaleet julkaistaan cd:llä.

Rebel-elokuvan musiikinjulkaisemistilaisuus syyskuussa. Päätähti Prabhas on neljäs oikealta.

Musiikki on erittäin olennainen osa Tollywood-elokuvaa (ja intialaisia elokuvia yleensäkin), ja sen avulla pyritään saamaan lisää väkeä teattereihin. Joskus kuitenkin elokuva voi tehdä mahalaskun, vaikka musiikki olisi saanut kuinka paljon julkisuutta. Joku ehkä muistaa Kolaveri Di -nimisen kappaleen, josta kirjoittelin aiemmin ja joka nousi ennen näkemättömään suosioon. Itse elokuva (tamilielokuva nimeltä 3) ei kuitenkaan menestynyt, koska kaikki hypetys oli perustunut tähän yhteen lauluun, eikä itse elokuva enää vastannutkaan ihmisten suuria odotuksia. 

Olen viime aikoina ollut aivan hullaantunut Eega-elokuvan kappaleeseen nimeltä Nene Nani Ne, joka on minusta aivan älyttömän kaunis. Kuunnelkaa ihmeessä!

Olen puhunut toistaiseksi lähinnä vain miesnäyttelijöistä, mikä johtuu siitä, että Tollywoodin elokuvamaailma on hyvin mieskeskeinen. Kun Bollywoodissa on paljon suuria naisnäyttelijöitä (mm. Katrina Kaif, Kareena Kapoor, Priyanka Chopra), jotka ovat vähintään miesnäyttelijöiden veroisia tähtiä, Tollywoodissa naiset jäävät aika lailla miesten varjoon. Toki täälläkin on tunnettuja naisnäyttelijöitä, joista tämän hetken kuumin nimi on ehkä Tamanna (kuvassa), mutta naisen rooli elokuvissa on lähinnä kai pönkittää miehen roolia.

Olen miettinyt, mistä tämä mahtaa johtua. Kertooko se ehkä sukupuolten välisistä eroista Intiassa laajemminkin? Onko Andhra Pradesh elokuvamaailman ulkopuolellakin enemmän miesten maailma kuin esimerkiksi Bollywoodin Mumbai? Luulen, että tämä pitää ainakin osittain paikkansa, ja ehkä siksi miehiä pidetään täällä sankareina ja naisia vain jonkinlaisina koristeina. Ehkä miestähtien suosio kertoo jotain faneistakin ja siitä, mitä nuoriso täällä ihannoi: miehistä voimaa, komeutta ja karismaa. 

Tollywood-elokuvissa pitää olla myös komediaa, ja ehdottomasti tunnetuin Tollywood-koomikko on Brahmanandam. Tykkäsin ennen Brahmista kovastikin, mutta nyt hänestä on mennyt niin sanotusti vähän maku, kun hänen pitää tunkea itsensä ihan jokaiseen elokuvaan. Kaiken lisäksi Brahmin huhutaan olevan oikeassa elämässä todella ilkeä ihminen, joka käy vain kuittaamassa esiintymisestään aivan hirveät palkkiot.

Nykyiseksi komediahahmosuosikikseni onkin noussut Sunil, jolle tuntuvat lankeavan aina naismaiset koomikon roolit. Suomalaisittain katsottuna telugukomedia on varmasti ihan hirveää ylinäyttelemistä, mutta minusta siinä on sekin etu, että ei tarvitse osata edes kieltäkään, ja silti alkaa naurattaa. Täältä voi katsoa pienen näytteen Sunilin ja Brahmin komediasta (pätkän paras osa tulee heti alussa).

Brahmi ja Sunil.

Brahmanandam pitää muuten hallussaan Guinessin ennätystä: hänelle on kertynyt eniten elokuvarooleja maailmassa (857 kappaletta). Ennätys syntyi vuonna 2010, ja nyt rooleja on kyllä jo rutkasti enemmän. Sen takia hän luultavasti tunkeekin itsensä joka elokuvaan!

Lopuksi vielä muutama Tollywood-leffavinkki. Elokuvissa on englanninkielinen tekstitys ja ne voi katsoa suoraan streamina (onkohan tuo nyt oikea sana ), joten niitä ei tarvitse ladata koneelle.

1. Oye!

Mukava draamaelokuva vuodelta 2009, jossa on hieman komediaa mutta jota katsoessa saattaa tarvita myös nenäliinaa. Elokuvassa pääsee näkemään vähän Intiaakin ja matkustamaan muun muassa laivalla ja junalla. Tuhkatkin viedään Ganges-jokeen.

Elokuvan pääosissa ovat suloinen Siddharth ja suhteellisen tuntematon Shamili. Sivuosassa (vakuutusmyyjänä) nähdään edellä mainitsemani Sunil, jonka ilmeiden ja elehtimisen katsominen on minusta aina yhtä viihdyttävää. Kohtaus, jossa Sunil nähdään ensimmäisen kerran, on kuvattu muuten samaisella hinduhautausmaalla, jolla minäkin jokin aika sitten pyörin. Taustalla näkyy jopa samoja hautoja, joita kuvasin. 

Elokuva on kymmenen minuutin pätkissä, ja linkki vie ensimmäiseen pätkään. Seuraava osa ilmestyy aina sivun oikean laidan yläkulmaan, joten osien välillä sumpliminen ei ole mitenkään hankalaa. Ruudussa välillä näkyvä blogimainos vähän ärsyttää.

2.  Businessman

Mumbaihin sijoittuva rikoselokuva vuodelta 2012, jonka pääosassa nähdään ehkä tämän hetken kuumin Tollywood-nimi Mahesh Babu. Elokuva sisältää aika paljon mäiskimistä ja muuta väkivaltaa, joten jos väkivaltaa kammoaa, en suosittele tämän katsomista. Naispääosassa on myös erittäin suosittu Kajal Agarwal. Elokuva on ladattu nettiin kokonaisuudessaan, joten sen voi katsoa yhtä soittoa yhdellä hiiren klikkauksella. 

Elokuvan musiikki on minusta aika mukavaa kuunneltavaa, ja elokuvan aikana kuullaan muun muassa kaksi viimeaikaista suosikkikappalettani, Sir Osthara ja Chandamama Navve (joka muuten päättyy siihen kuuluisaan "huulilukkoon"!) Elokuvassa kuullaan (ja nähdään!) myös hupaisa intialaisversio italialaisesta Bella ciao -kappaleesta.

Elokuvassa on yksi hyvä lausahdus, joka tiivistää minusta (kyynisesti ajateltuna) hindulaisuuden ytimen erinomaisen hyvin:

 "Worshipping God is a business deal. If we know that God does not give us money, success or health, then no one will worship God."

3. Manmadhudu

Tämä vähän vanhempi komediaelokuva vuodelta 2002 kertoo miehestä, joka vihaa naisia, ja se on saanut inspiraationsa Mel Gibsonin Mitä nainen haluaa -elokuvasta. Elokuva on minusta hauska ja harmiton, joten tätä katsoessa ei tarvitse hirveästi päätään vaivata. Elokuvassa käydään myös Pariisissa (ajelemassa muun muassa liukuportailla).

Miespääosassa nähdään Nagarjuna ja naispääosassa Sonali Bendre. Elokuvan musiikki on minusta aika karmeaa ja tanssikohtaukset lähinnä vaivaannuttavia, mutta onneksi niiden yli voi hypätä.

Tämäkin elokuva on kymmenen minuutin pätkissä, ja linkki vie ensimmäiseen pätkään. Seuraava osa ilmestyy aina sivun oikean laidan yläkulmaan.

Kannattaa rohkaista mielensä ja katsoa!

Kuvalähteet: Rebel poster, Shirdi Sai poster, Allu Arjun1, Allu Arjun2, Allu Arjun house, Ravi Teja, Nagarjuna, Balakrishna, Sky lanterns, Rebel audio release, Tamanna, Brahmanandam, Sunil, Oye! poster, Businessman poster, Manmadhudu poster.