Ei elämä ole yhtä juhlaa. Välillä pitää käydä toisissakin kekkereissä.


keskiviikko 29. heinäkuuta 2009

Kohtaamisia

Joskus on sellaisia päiviä, että ei tule käytyä missään muualla kuin ehkä kaupassa. Suomessa kassan täti (tai setä) on tällaisen päivän aikana ainoa vieras ihminen, jonka kanssa joutuu väistämättä kasvotusten - satunnaista naapurien tai tuttujen kohtaamista lukuun ottamatta. Intiassa epäsosiaalisimmasta päivästäkään ei selvitä ihan niin vähällä.

Aamulla soi ovikello vähän seitsemän jälkeen: watchman se siellä soittelee sanomalehtinippu käsissään. Lehtipoika oli keksinyt jonkun uuden säännön, jonka mukaan hän voi alkaa jakaa meille sanomalehtiä vasta elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen, ja watchman lupautui tuomaan meille sanomalehdet siihen asti. Vaikka aikaiset ovikellon soitot ärsyttävätkin, otan watchmanin ilolla vastaan, sillä hänen lehtipalvelunsa toimii paljon paremmin ja varmemmin kuin varsinaisen lehtipojan. Kaiken lisäksi, jos tavallista lehteä ei jostain syystä ole saatavilla, watchman tuo sen tilalla jonkun toisen vastaavan lehden.

Sitten alkaa roskienkerääjänaisen odottelu. Meillä syötiin eilen broileria, ja aamulla keittiössä tervehti ällöttävä roskapussin haju. Miten broilerin jäämistöt voivatkin alkaa haista niin pahalle yhdessä ainoassa yössä? En viitsi heittää roskapussia käytävään, koska se haisee niin kamalalle, joten vien sen parvekkeelle. Sitten alkaa kyttäily, ettei roskienkerääjänaisen ovikellon soitto vain pääse menemään sivu suun: musiikki ei siis saa olla siivotessa liian kovalla! Viimeinkin roskienkerääjänainen tulee, ja minun yllätyspakettini lähtee matkaan.

Sen jälkeen lähden kauppaan ja kävelen rappusia alas parkkipaikalle. Watchmanin vaimo on watchmanin perheen pienessä asunnossa, joka on suoraan portaita vastapäätä ja jonka ovi on aina auki - näin watchman ja/tai hänen vaimonsa näkevät kaikki, jotka portaissa liikkuvat. Vaimo huutelee kopperostaan, enkä ensin tajua, että hän huutelee minulle. Hän tiedustelee, kävivätkö tv-kaapelimiehet. Kun kerron, että kyllä kävivät mutta että emme halunneetkaan kaapelia, vaimo haluaa tietää, miksi. (Se olisi tullut liian kalliiksi, ja suurin osa kanavista olisi kuulemma kuitenkin ollut pelkkää roskaa.)

Tungen itseni autoon ja lähden matkaan. Talon kulmalla on vartijan koppi, ja vartija on jo tullut ulos kopistaan portin kulmalle viittilöimään: kulman takaa ei ole tulossa ketään, joten hän näyttää, että saan mennä. Useimmat vartijat vain istuvat tuolilla ja mulkoilevat kaikkia ohi kulkevia, mutta tämä yksi on poikkeuksellisen valpas ja tulee aina tarkkailemaan tilannetta, heti kun kuulee jonkun auton peruutusäänen. (Useimmissa intialaisissa autoissa alkaa kuulua joku hirveä renkutuslaulu, kun laittaa peruutusvaihteen päälle - niin meilläkin, huoh.) Kaveri on vähän hassun näköinen "baretti" päässään, ja minua alkaa naurattaa.

Ajan alueen pääportille, jossa odottaa kolme vartijaa lisää. He kaikki osallistuvat portin aukaisuun, ja olenkin monesti miettinyt, mahtaako portti olla raskaskin, kun sen avaamiseen tarvitaan niin monta kaveria. Vartijat tunnistavat auton, mutta katsovat silti hyvin tarkkaan, ketä autossa istuu. Tuntemattomat sisääntulevat autot pysäytetään ja kuskeilta kysytään, mihin oikein on matka. Sitten vartijat kirjoittavat paksuun kirjaan tarkasti ylös auton tiedot ja vierailuajankohdan, ehkä vielä jotain muutakin. Intialaiset tuntuvat rakastavan näitä aidattuja asutusalueita (gated community), mutta minä en tykkää siitä, että joku tietää aina, milloin olen menossa tai tulossa.

Liikennepoliiseja on lähes joka risteyksessä. Useimmiten heidän kanssaan ei tarvitse olla minkäänlaisessa kontaktissa, mutta joskus heidänkin kanssaan meinaa joutua tekemisiin. Kerrankin poliisi hakkasi pampulla automme kattoon, kun en pysähtynyt, vaikka poliisi oli niin käskenyt. Olin ajanut punaisia päin (kaikki muutkin tekevät täällä niin), ja poliisi oli näyttänyt minulle, että minun pitää ajaa tien sivuun. S. huusi vieressäni, että "aja vaan eteenpäin, älä pysähdy; se haluaa vain rahaa!" Ja minä tein työtä käskettyä ja painoin kaasua, jolloin poliisi hakkasi autoamme pampulla, kun ajoimme hänen ohitseen. Anoppi ja appiukko sattuivat istumaan takapenkillä, ja he vain ihmettelivät, mitä oikein tapahtui.

Kun pysähdyn liikennevaloihin, kerjäläiset heräävät ja alkavat kulkea autolta toiselle käsi ojossa. Tuijotan vain eteenpäin naama kivettyneenä, ja jonkin ajan päästä kerjäläinen tajuaa, että ei tältä ulkomaalaiseltakaan mitään heru ja siirtyy seuraavalle autolle.

Seuraavissa liikennevaloissa työvuorossa ovat katukauppiaat, jotka tyrkyttävät lasin takaa milloin mitäkin. Joku sanoi joskus, että katukauppiaiden tuotteet muuttuvat sesongin mukaan, mutta en ihan uskonut tätä, ennen kuin näin. Tällä hetkellä heillä on nimittäin myynnissä patterilla käyviä kärpäslätkiä ja värikkäitä sateenvarjoja, jotka ainakin ovat hyvin ajankohtaisia näin sadekautena - sateet vain puuttuvat. Aiempia "hitti"tuotteita olivat mm. keltaiset ikkunanpesuliinat ja riikinkukon sulat. Tuijottelen taas suoraan eteenpäin ja varon vilkaisemastakaan kauppiaaseen päin, ettei hän vain luule, että haluan ostaa jotakin. Lopulta valot vaihtuvat vihreiksi, ja matka jatkuu taas.

Kun pääsen kauppaan, parkkihallissa on ensimmäisenä vastassa kolme turvamiestä. Kaksi asettuu auton eteen seisomaan ja ryhtyy peilaamaan auton alustaa kapineella, joka muistuttaa jättimäistä hammaslääkärin peiliä. Yhdelle turvamiehelle pitää avata takakontti, jotta mies saa tutkia sen. Aikansa peilailtuaan ja tongittuaan takakonttia miehet antavat merkin: saa ajaa peremmälle parkkihalliin.

Näköpiirissä onkin jo vihreäasuinen mies, joka viittilöi ensin oikealla olevaan parkkiruutuun ja sitten suoraan edessäpäin olevaan ruutuun. Minä huidon autossa epätietoisena kummankin ruudun suuntaan ja kysyn, kumpaan pitää mennä, vaikka mies ei tietenkään kuule mitään. En edelleenkään saa selvää, kumpaan mies käskee ajaa, joten alan pysäköidä lähimpään, ja tämä näyttää kelpaavan miehellekin.

Kun olen paikallistanut kaupan sisäänkäynnin (olen joka kerta yhtä puusta pudonnut, vaikka olen käynyt tässä kaupassa vaikka kuinka monta kertaa), marssin kohti hissejä. Hissien edessä on ensin metallinpaljastin ja sitten koppi, johon siniseen univormu-sariin pukeutunut nainen minua viittilöi. Kädet ylös, jotta nainen saa tutkia, onko tullut lisää läskimakkaroita sitten viimekertaisen kopeloinnin, ja sen jälkeen: "open the bag, madam". Päällimmäisenä sattuu olemaan vähän käytetty nenäliinani, eikä naista tällä kertaa kiinnosta kurkkia sen alla olevia tavaroita, joten saan jatkaa matkaa.

Hissi tulee ja hississä on mies, joka operoi nappuloita. Kolmonen on painettu valmiiksi, joten minun ei tarvitse sanoa mitään. Hissiin tunkee myös kärrypoika, joka palauttaa ostoskärryjä markettikerrokseen, ja yhdessä nappulamies ja kärrypoika vaihtavat kuulumisia - tuliko Rajendra tänään töihin, ja miksiköhän ei.

Marketissa alan lappaa vihanneksia pussiin, kunnes huomaan, että siellä se taas on: irtopää. Olen käynyt viime aikoina tässä kaupassa arkipäivisin keskellä päivää, jolloin kaupassa on aika vähän asiakkaita. Vihannesten punnitsijanainen, joka jo tuntee minut, on tylsistynyt, ja hän seurailee hyllyn takaa, mitä minä tänään meinaan ostaa. Kun hän seisoo hyllyn takana leuka hyllyyn nojaten, eikä muuta ruumista näy, näyttää aivan siltä, kuin hyllyn päälle olisi laitettu irtopää. Kun olen valikoinut kaikki rehut, työnnän vihannespussit ostoskärryllä irtopäälle, joka alkaa punnita pusseja ja laittaa niihin hintalappuja. Lopuksi minä sanon suomalaiseen tyyliin "kiitos", vaikka täällä ei kukaan muu tunnu minkäänlaista kiitelemistä harrastavan.

Jossakin vaiheessa ostosten tekoa osun taas samalle neliömetrille kuin siivoajanainen, joka luuttuaa lattioita. En ymmärrä, miksi lattioita pitää luututa koko päivä läpeensä: ovatko intialaiset asiakkaat niin sotkuisia, että siivous kerran päivässä ei riitä, vai onko tämäkin nainen taas jonkinlainen "työllistetty", jolle on vain keksitty jonkinlaista tekemistä. Joskus tämä nainen tunkee jopa keskelle kassajonoa ja sohii mopillaan kassalla seisovien asiakkaiden jalkoja.

Kassalla lataan tavarat hihnalle, jossa kassan setä tai täti ottaa hinnat, ja toinen työntekijä on hihnan toisessa päässä pakkaamassa tavaroita pusseihin. Joskus, jos kaupassa on oikein hiljaista, viereisellä kassalla toimettomana seisoskeleva myyjä saattaa myös haluta keskelle äksöniä, ja alkaa lappaa tavaroitani kärrystä hihnalle, jolloin minun ei tarvitse muuta kuin katsella vierestä ja miettiä, että tekisin saman asian itse paljon nopeammin. Niin ja tietysti - kaivaa lompakkoni esiin, kun sen aika tulee.

Kun työnnän kärryjä hissiin ja lähden kotia kohti, kohtaan samat ihmiset (paitsi turvamiehet) kuin tullessakin, mutta päinvastaisessa järjestyksessä.

Kun lasken kotona ostoskassit lattialle ja suljen oven takanani, tulee jostakin syystä aika yksinäinen olo. Mutta pian lähden lenkille, ja tapaan taas ainakin watchmanin ja/tai hänen vaimonsa, pihalla kirkuvan lapsilauman, barettipään, kolme pääportin vartijaa, liikennepoliisit, kerjäläiset ja katukauppiaat. :-)

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Viina on viisasten juoma?

Alkoholin ostaminen ei Intiassa ole mikään kovin houkutteleva juttu, sillä alkoholi myydään Wine Shopeissa tai Wine Spoteissa, jotka ovat pieniä ja epämääräisen näköisiä myymälöitä katujen varsilla.

Viiniä näistä ei tavallisesti saa, vaikka nimi viinimyymälään viittaakin, vaan myynnissä on lähinnä kotimaisia oluita sekä väkeviä - viskiä, brandya, rommia ja niin edespäin. Ulkomaisia juomia liikkeissä ei juurikaan myydä, koska niistä pitäisi maksaa tuontivero, jota harva viitsii maksaa. Salakuljetettuja ulkomaisia juomia myydään kuitenkin usein pimeästi tiskin alta.

Myymälän tiloissa ei myöskään saisi tarjoilla alkoholia, mutta joissakin myymälöissä on pieni takahuone, jossa saa istua ja nauttia juomia, aivan kuten baarissa. Tämä on tietenkin laitonta touhua, samoin kuin julkisilla paikoilla juominen, mutta tästäkään kiellosta ei kukaan välitä pätkääkään. Olen nähnyt kerrankin, kuinka yksi mies korkkasi pullonsa heti kaupan tiskillä. Tavallisimmin juomat nautitaan kuitenkin jossakin muualla, vaikkapa rannalla.

Alkoholi myydään usein tällä tavalla sanomalehteen käärittynä, ettei kukaan näkisi, mitä tuli ostettua.

Viinimyymälässä asioivat ovat poikkeuksetta miehiä - en ole tainnut koskaan nähdä viinimyymälän edustalla yhtäkään naista. Iltaisin tiskillä käy hirveä kuhina, ja tiskin edessä tuupitaan ja tönitään, kun kaikki haluavat olla seuraavana ostovuorossa. Yleensä asiakaskunta on (anteeksi vaan) vähän rupuisen näköistä, mikä johtuu kuulemma siitä, että keski- ja ylempiluokkainen väki ei käy ostamassa alkoholia itse, vaan asialle lähetetään vaikkapa kotiapulainen tai autokuski. Tämä on kuulemma statuskysymys.

Meno on vielä melko rauhallista, koska on iltapäivä, mutta illalla meno kiihtyy. En kyllä menisi näiden ukkojen keskelle, vaikka maksettaisiin!

Pienituloisimmat, esim. autoriksakuskit, joutuvat ostamaan juomansa muualta, sillä heidän tuloillaan ei viinimyymälöissä käydä. He joutuvatkin tyytymään mm. halvempaan arrakkiin, jota myydään katujen varsilla. Toisinaan halpa viina koituu heidän kohtalokseen, ja usein lehdestä saa lukea, kuinka monta oli taas kuollut tai joutunut sairaalaan juotuaan laittomasti valmistettua arrakkia. Arrakkiin saatetaan lisätä esimerkiksi metanolia tai jopa akkuhappoa, jotta juomaan saataisiin enemmän 'potkua'. On sanomattakin selvää, mitä tämmöisen juoman nauttimisesta seuraa.

Alkoholikulttuuri on hieman muuttunut Intiassakin, sillä alkoholia voi ostaa tätä nykyä myös ihan siisteistä kaupoista, jotka muistuttavat hyvin paljon meikäläistä Alkoa, vaikka ne ovatkin kooltaan huomattavasti pienempiä. Tietääkseni Hyderabadin ainoa tällainen kauppa on Sparin sisällä oleva pieni alkoholiliike, jossa myydään sekä intialaisia että ulkomaisia juomia - jopa viinejä on kaupassa ihan hyvä valikoima. Viinien hinnat ovat tosin vähintään Suomen tasoa. Asiakaskuntakin on täällä ihan toisennäköistä kuin wine shopeissa, ja parempi väkikin voi käydä itse hakemassa täältä juomansa. Juomat ostetaan ja maksetaan alkoholimyymälässä, minkä jälkeen juomat laitetaan pussiin ja pussin suu suljetaan tiukasti kiinni.

Muut ostokset maksetaan sitten ihan normaalisti supermarketin kassalla, ja tämän suljetun pussin kanssa marssitaan kassan ohi.

Intiassa alkoholiin liittyvä tietämättömyys on iso ongelma. Varsinkaan nuoriso ei tiedä - eivätkä kyllä monet aikuisetkaan! - esimerkiksi alkoholien tilavuusprosenteista mitään. Tämä johtaa tietysti siihen, että alkoholin käyttöäkään ei osata säädellä, kun viskiä juodaan lähes samaan tyyliin kuin olutta. Autolla ajaminen humalassa on ihan tavallista, vaikka tien varsilla näkeekin muistuksia, että alkoholin vaikutuksen alaisena ei saisi ajella.

Täällä on kuulemma olemassa jonkinlainen promillerajakin, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän, mikä se mahtaa olla. Puhalluslaitteitakaan poliiseilla ei juuri kuulemma ole, joten täällä ei myöskään järjestetä mitään puhallusratsioita, kuten Suomessa. Kun liikenne on täällä muutenkin, mitä se on, tuommoiset ratsiat taitaisivat kyllä vain aiheuttaa liikenteelle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Luin muuten juuri tämän aamun sanomalehdestä, kuinka kaksi moottoripyöräilijää oli kuollut myöhään lauantai-iltana ajettuaan tien väärää puolta yhdellä Hyderabadin ylikulkusillalla. Auto oli törmännyt saman pyörän päällä istuneisiin kaveruksiin, joista yksi oli lentänyt sillalta alas ja kuollut. Toinen moottoripyöräilijä kuoli matkalla sairaalaan. Autoilija oli paennut paikalta, ja kuka tietää, kuinka paljon kuskilla oli ollut alkoholia veressä.

lauantai 25. heinäkuuta 2009

Patoja ja järvimaisemia

Keskiviikkona, kun olimme tulossa lentokentältä kotiin, bongasin matkalla ison padon, jonka päällä näytti menevän oikein tiekin. Ilmoitin heti tuolloin, että tuota patoa pitää päästä joskus katsomaan, ja tämä hetki koittikin jo tänään, kun ukkelilla oli jostakin syystä muutama tunti luppoaikaa. Ensin hän kuitenkin kävi hiussalongissa ottamassa täyden käsittelyn; hiustenleikkuun, päähieronnan ja parranajon. Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että en ole vielä kertaakaan uskaltautunut menemään intialaiselle kampaajalle/parturille, mutta puolustelen tätä sillä, että en harrasta kampaajakäyntejä Suomessakaan. Täällä se olisi kyllä niin halpaa, että on melkein synti ja häpeä laittaa mies aina saksien perään.

Kun tänään sitten pääsimme lähemmäs patoa, selvisi, että patoja onkin kaksi, yksi isompi ja yksi pienempi. Tänään oli vaihteeksi melkein aurinkoinen ja melko lämmin päivä (ehkä jotain 33 - 34 astetta), joten oli ihan kiva ilma tämmöiselle autoajelulle. Tässä kuvasaldoa tämän päivän kierrokselta.

Iso pato Himayat Sagar -järvellä (lentokentälle menevältä tieltä, Ring Roadilta, kuvattuna).

Pienen padon päällä kulkeva tie. Nuo pylväät on laitettu tuohon siksi, etteivät rekat ja muut isot ajoneuvot pääsisi kulkemaan tätä tietä.

Itte meikäläinen.

Mitta-asteikko vedenkorkeudelle. Senttimetreinä kai?

Jossakin tuolla kaukana siintää Hyderabad.

Padon päällä oleva sulkuhuone, josta operoidaan patoa.

Tien vieressä oli tämmöinenkin kyltti, ja minä hämmästelin, onko vedessä tosiaankin krokotiileja. S. epäili, että "tuohon on vain kirjoitettu noin, etteivät ihmiset menisi veteen". Arvaapa kaksi kertaa, estääkö tämmöinen kyltti intialaisia... :-)

Häveliäimmät kastelivat vain jalkojaan (kuva on vähän kaukaa otettu eikä siitä näy oikein mitään)...

... mutta rohkeimmat olivat pulahtaneet (kamalan likaiseen) veteen ihan kokonaan.

Pari ukkoa myös souteli järvellä - veneenä näyttäisi olevan jonkinlainen kumipatjaa muistuttava laitos. Lienevätkö olleet kalassa?

Jotkut olivat tulleet ihastelemaan järvimaisemia ihan koko perheen voimalla. Vai olisiko kuvassa sittenkin poika ja miniä tai tytär ja vävy...

Nuoriso oli tullut paikalle omien kavereidensa kanssa ja omilla kulkupeleillään.

Muslimiäiti lapsineen.

Autoriksakin tykkää ihastella kauniita järvimaisemia!

Suurempi pato oli melko massiivinen.

Yksi padon porteista.

torstai 23. heinäkuuta 2009

Perillä Intiassa

Heippa taas, ystävät! Valtakunnassa on kaikki hyvin: riisi- ja jauhopurkeissa ei näkynyt ainakaan ensi vilkaisulla mitään, muurahaisia eikä hyttysiä ole näkynyt (paitsi Delhin lentokentällä yksi, joka kävi tietysti heti imeskelemässä mun nilkkaani), eikä monsuunikaan ei ole vielä päässyt täyteen voimaansa, mikä on minun mielestäni hyvä asia, mutta maanviljelijöiden kannalta huono asia. Sadetta ei kuulemma ole hirveästi vielä saatu, mutta pilvistä on Sathishin kertoman mukaan ollut, eikä aurinkoa ole juurikaan näkynyt. Lämpötila on laskenut huimasti, ja lämpöä on päivällä enää noin 28, mikä tuntuu aika viileältä verrattuna niihin lämpötiloihin, joita täällä meidän lähtiessämme oli. Viime yönä lämpötila oli varmaankin jotain reilut 20, ja ensi kertaa elämässäni aamulla suihkun jälkeen palelin Intiassa.

On täällä kuitenkin jonkun verran täytynyt sataakin, koska kasvillisuus vihertää ihan toisella tavalla kuin kesäkuun alussa. Hyvä etten saanut eilen sätkyä, kun menin pikkuparvekkeelle ravistelemaan mattoja, sillä parvekenäkymä oli muuttunut reilussa kuukaudessa ihan täysin! Sieltähän näkyy hylätty kanafarmi ja sen piha, josta olen joskus postaillutkin, kun ihmettelin, miksi maata poltettiin. Silloin maasto näytti näytti tällaiselta:

Nyt näkymä on tällainen:

En kyllä välttämättä lähtisi tallustelemaan tuonne heinikkoon, sillä se on todella pitkää ja tuuheaa!

Intian todellisuus oli heti vastassa, kun tulimme kotiin puolenpäivän jälkeen, sillä meillä oli sähkökatkos. En minä sähköä muuhun olisi tarvinnutkaan kuin kahvin keittämiseen, sillä oli aika nuutunut olo, koska en ollut nukkunut silmällistäkään edellisaamun jälkeen. Koko yö oli mennyt valvoessa, koska lennot olivat niin tyhmään aikaan. Onneksi jäljellä oli vielä pikakahvia, jota sitten keittelin, että jaksoin purkaa laukut ja siivota koko huushollin. Tämä kämppä on yhden S:n tuttavan, ja se sattui olemaan sopivasti vapaana, ja siksi asumme tässä, vaikka tämä onkin aivan liian suuri meille kahdelle. Makuuhuoneita on kolme, samoin kuin kylpyhuoneita, ja parvekkeitakin on kaksi, joten siivottavaa riittää! Aluksi en siivonnut kuin ne huoneet, joissa yleensä oleilemme, mutta kun aina joku sattui menemään niihin huoneisiin, joita en ollut siivonnut (autokuski etsi jotakin pahvilaatikkoa, Mahesh-setä piti tupatarkastusta, joku serkku kävikin perimmäisessä kylpyhuoneessa asioimassa jne.), ja tallusteli sitten ympäriinsä jalkapohjat harmaana, katsoin parhaimmakseni siivota aina koko huushollin.

Paluun kunniaksi laitan tähän muutaman kuvan meiltä kotoa.

Intialaisissa asunnoissa on yleensä yksi käsienpesuallas "yleisellä paikalla" (ei siis jossakin kylpyhuoneessa), jotta ruokailijoiden on helppo pestä kädet syömisen jälkeen. Tässä on meidän yleinen allas. Taustalla näkyy ovi makuuhuoneeseen, joka on tyhjä - paitsi että sitä käytetään romuvarastona, johon kuskataan esim. tyhjät pahvilaatikot ja sanomalehdet. Siellä ovat myös varapatjat ja matkalaukut ja kaikki muu tarpeeton, eli ei se kovin tyhjä taida ollakaan...

Ruokailuryhmämme, josta tykkään kovasti. Nuo nahkaistuimet ovat tosi mukavat ja helppo pitää puhtaanakin. Nyt tuo alushylly on kyllä ihan täynnä roinaa, vanhoja lehtiä ja sen sellaista. (Tämä kuva on otettu joskus alkuaikoina.)

Ovet isommalle parvekkeelle. Vasemmalla on sohva ja oikealla on telkkari, josta ei kyllä tällä hetkellä näy yhtään kanavaa, koska ukkeli ei ole ladannut saldoa satelliittiin. Kuulemma jos telkkaria katsoo kaapelin kautta, sieltä näkyy paljon enemmän kanavia, ja watchmanin ja jonkun toisen ukon pitäisikin tänään tulla asentamaan sitä kaapelia meille. Jännityksellä jään odottamaan, mitä tuleman pitää. En minä tietenkään mitenkään epäluuloinen näitä intialaisia kohtaan ole, heh heh.

Pikkuruinen kaasulieteni, joka kyllä riittää meille ihan hyvin. Kuvassa mukana myös anopin mortteli, siskolta postissa synttärilahjaksi saadut patalaput sekä kuparipohjainen pikkukattila. Kuparipohjaiset astiat ovat yleensäkin hyviä, koska niissä ruoan voi paitsi laittaa tarjolle, myös lämmittää.

Tämä tärkeä kapistus lämmittää suihkuveden. Mulle tuli nyt oikosulku, mikä tämän nimi on. Olisiko se joku varaaja? Joka tapauksessa tämän pitää olla päällä, koska muuten saa nauttia kylmästä suihkusta, kuten minä eilen. Sähkökatkos nimittäin kesti ennätyspitkään, mutta suihkuun oli siivouksen jälkeen päästävä. Voisin sanoa, että suihku virkisti ihan mukavasti. :-/ Kesällä (huhti-toukokuussa siis) vesi ei koskaan ollut oikeastaan kylmää, vaikka tämä vempele ei olisi ollut päälläkään, ja silloin kylmää suihkua ei yksinkertaisesti saanut, vaikka joskus olisi sellaisen halunnutkin. Keittiöstä ei muuten tule kuumaa vettä lainkaan (se on kai täällä yleinen käytäntö), ja siksi metalliastiat ovat täällä niin käteviä: ne lähtevät puhtaaksi kylmällä vedelläkin.

Kotimaan terminaali Delhissä.

Sathish oli huolehtinut asunnostamme meidän poissaollessamme - mitä ikinä huolehtimisella sitten tarkoitetaankin... Naisen logiikka on yleisen vitsailun aihe, mutta kyllä minusta miehen logiikka on vielä oudompaa. Sathish nimittäin naureskeli eilen parvekkeen oven avatessaan, että "on tuo toinen kukka vielä vähän hengissä - sen verran se on vissiin sateessa kastunut, ettei se ole ihan kuollut!" Voi pyhä sylvi: ei tullut kaverille mieleen, että hän olisi voinut kastella kukkaa, eikä vain käydä ikkunan takana kurkistelemassa, vieläkö kasvissa henki pihisee! Muuten mies tuntui olleen meillä kuin kotonaan: kaljat oli juotu jääkaapista, vierashuoneen sängyn paikkaa oli muutettu, kylppäriin oli löytynyt saavi (minun iso siivousämpärini muuten) saavisuihkuja varten (jostakin syystä tavallinen suihku ei ollut kelvannut) ja jopa pesukoneen yhden jalan alle oli kehitelty pahvinpalasista koroke, jotta pesukone ei huojuisi lingotessa niin paljon. Eilen olin niin väsynyt, että olin vähän närkästynyt näistä isännän elkeistä, mutta nyt jo naurattaa... :-D

Kohta pitää lähteä kauppaan, sillä sain taas eilen hyvän muistutuksen Intian kauppatodellisuudesta, kun menin yhteen kauppaan kahdeksan jälkeen illalla. Kaupassa oli ihmisiä aivan järjettömän paljon, mutta ei siellä kyllä mitään ostettavaa ollut. Tomaatit ja kurkut olivat todella huonolaatuisia, maitoa ei ollut ollenkaan ja hedelmät näyttivät siltä kuin joku olisi ajanut niiden yli autoriksalla. Kohta täytyykin ruveta kirjoittamaan puutelistaa ja orientoida itsensä liikkeelle Spariin, joka on kyllä vähän kaukana, mutta ihan paras supermarketti tässä kylässä. Jonkinlainen pyykkitelinekin pitäisi löytää, sillä pikkuparvekkeella ei voi enää kuivattaa pyykkiä: sade osuu sinne niin pahasti, että sadekuuron sattuessa pyykit kastuvat, ja ulkona tuntuu olevan koko ajan niin järkyttävän puuskainen tuuli, että saan oikeasti metsästää alushousuja kanafarmin pihalta, vaikka laittaisin niihin sata pyykkipoikaa.

Maito tuli aamulla onneksi taas ovelle, vaikka se olikin vääränlaista ja sitä oli yksi pussi liikaa. Aamulla pantiin taas viestiä watchmanin kautta eteenpäin, ja huomenna tulee toivottavasti taas oikeanlaista maitoa ja oikea määrä. Ehkä tulee sanomalehtikin, jos hyvin käy.

Mitä, mitä! Mikä naapuria vaivaa, kun se ei ole poiminut maitopusseja ja lehteä oveltaan, vaikka kello on jo seitsemän! Yleensä maitopoika soittaa naapurin ovikelloa tuodessaan maitopussit kuuden aikoihin, ja tämä ovikellon soitto toimii naapurille ilmeisesti samalla myös herätyskellona. Tiedän tämän sen takia, koska olen muutamana yönä ollut vielä hereillä tähän aikaan (ja ilmeisesti myös kyttäilemässä maitopoikaa verhon raosta! :-D).

Tänään ajelin taas autoakin, kun vein S:n töihin, ja aika ihmeellistä on, että vasemmanpuoleiseen ajotapaan tottuu nopeammin kuin suomalaiseen oikeanpuoleiseen. Suomessa ajelin aluksi väärää puolta tietä, laitoin aina tuulilasinpyyhkijät päälle, kun piti laittaa vilkku, etsin vaihdekeppiä oven puolelta jne. Aamulla jouduin heti hirveän ruuhkan keskelle, ja ihmettelin, että mitäs nyt. Vähän ajan päästä ruuhkan syy selvisi, sillä tiellä makasi rekka pitkin pituuttaan. En ymmärrä, miten rekka oli voinut kaatua niin, että se makasi tiellä toisella kyljellään, mutta tämähän onkin Intia!

Edit. Sama vanha roskienkerääjänainen on taas kuvioissa mukana. Hän kysyi äsken roskia hakiessaan, kävinkö Amerikassa. :-)

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Intia kutsuu taas

Huomenna siis! Onhan tämä paluu ollut ilmassa jo jonkin aikaa, mutta kuitenkin lähtö tuli taas vähän puskista, sillä ukkeli - tyylilleen uskollisena - varasi liput vasta tänään, päivää ennen lähtöä. Minä, joka olen ollut aina kauhea suunnittelija, jonka täytyy tietää elämän kulku ainakin pari viikkoa eteenpäin, olen joutunut taipumaan ja oppimaan elämään lievässä epätietoisuudessa. Sinänsä tämä on tehnyt ihan hyvääkin, sillä olen huomannut, että ei niitä tarkkoja suunnitelmia ihan aina tarvitse ollakaan. Tulee se huominen ilman niitäkin!

Hieman jänskättää, mikä meitä siellä Intiassa odottaa. Sathish on huolehtinut asunnon siivouksesta meidän poissaollessamme ja autoakin hän on tainnut käyttää huollossa, kun on kerran sillä ajellutkin. Parvekekukkia mies on tuskin kuitenkaan kastellut, joten parvekkeelta on varmaan ihan turha enää mitään elämää etsiä. Eniten kauhistuttaa se, mitä jauho- ja riisipurkeista löytyy, ovatko muurahaiset taas valloittaneet asunnon ja ovatko hyttyset heränneet kesän jäljiltä kiusaamaan viattomia ihmisiä. Monsuunikin hieman arveluttaa - onkohan se jo päässyt täyteen voimaansa ja minkälainen vedenpaisumus meitä mahtaa odottaa...

Kaikkiin näihin kysymyksiin saan onneksi vastauksen pian, jos vain päästään ehjänä perille. Yritän päivitellä Intia-kuulumisia mahdollisimman pikaisesti, jos vain nettiyhteys pelaa!

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Ostospaikkoja ja ostoksia

Ennen Suomeen tuloa piti shoppailla tuliaisia ja muuta mukavaa, ja tässä pieni kooste Hyderabadin suurimmista ostospaikoista, jos vaikka joku sattuisi eksähtämään Hyderabadiin. Lopuksi on pakko esitellä myös muutama mukaan tarttunut ostos.

Hyderabadissa on monta isoa ostoskeskusta, joista lähes kaikki ovat nousseet viiden viime vuoden aikana. Kun nimittäin kävimme Hyderabadissa edellisen kerran vuonna 2005, kaupungissa oli tasan yksi isompi ostoskeskus, Hyderabad Central (kuvassa).

Jostakin syystä tämä tavaratalo aiheuttaa minussa jonkunlaisia alkukantaisia pakoreaktioita, sillä aina kun astun Centraliin, tekee mieli päästä äkkiä ulos. En tiedä, johtuuko se kamalan kovaäänisestä musiikista vai väentungoksesta, joka täällä usein on. Kaiken lisäksi tavaratalo aukeaa arkisin vasta kello 11.30, mikä on mielestäni käsittämättömän myöhään. Tavaraa on kuitenkin viidessä kerroksessa, ja valikoimatkin ovat aika hyvät. Parasta Centralissa on yksi tavattoman mukava liikennepoliisi, joka opastaa autoja sisääntuloportin luota parkkihalliin. Hänen kanssaan olen turissut monet kerrat - tietenkin teluguksi, heh heh - varsinkin alkuaikoina, kun odottelin portilla anoppilan autokuskia tai jotakin muuta kuskia.

Tuo taustalla oleva rakennus on Ashoka Metropolitan Mall, jota vaivaa sama ongelma kuin monta muutakin kauppaa ja kauppakeskusta nykyään - lama. Olen käynyt tässä ostoskeskuksessa tasan kerran ja toista kertaa en mene, koska puolet kaupoista oli lopettanut toimintansa. Hieno nettisivu ostoskeskuksella kuitenkin on.

City Center Mall on myös yksi näistä kituvista ostoskeskuksista, mutta täällä on sentään monta asiaa, joista tykkäänkin. Ylimmässä kerroksessa sijaitsee monipuolinen Food Court, jonka kiinalaiseen ravintolaan, Aromas of Chinaan, piti mennä uudestaankin, mutta se jotenkin unohtui. Palvelu ja ruoka olivat molemmat ravintolassa ensiluokkaisia, joten täytyy muistaa käydä siellä vielä joskus. Crosswordin kirjakauppa miellyttää myös minua kovasti, sillä kirjavalikoima (ja varsinkin keittokirjavalikoima!) on hyvä, ja kirjakaupan yhteydessä on kahvila, jossa kirjoja voi lueskella. Welhomen sisustus- ja kodintekstiilikauppa ei ole ehkä ihan laadukkaimmasta päästä, mutta siellä näyttää olevan aina jonkinlainen alennusmyynti meneillään, ja sehän sopii minulle. Vaateostoksiin City Center on ehkä vähän huono valinta (Hyderabad Central on parempi, vaikka tämä riippuu tietysti siitä, mitä hakee).

Ostoskeskus ei ole mitenkään erityisen hieno sisältä, mutta jotenkin se on paljon selkeämpi ja rauhallisempi kuin muut ostoskeskukset.

Big Bazaar, eli paikallinen Tarjoustalo. Tavara on melko halpaa, ja laatu on sen mukaista. Big Bazaarissa on kuitenkin todella monipuoliset valikoimat intialaisia teräsastioita, joita minun pitää aina säännöllisin väliajoin käydä hivelemässä, vaikka mitään ei olisi tarkoitus ostaakaan. Yleensä mukaan kuitenkin aina tarttuu jotakin - jos ei muuta niin reikäkauha, jolla onkin ollut kauheasti käyttöä.

Viimeksi kun olin Big Bazaarissa, lattialle rupesi yhtäkkiä tulvimaan vettä jostakin sovituskoppien suunnalta. Lätäkkö lattialla suureni ja suureni, ja alimmilta hyllyiltä roikkuvat vaatekappaleet alkoivat kastua. Minä ja pari muuta naista yritimme nostella näitä vaatekappaleita hieman ylemmäs, etteivät ne menisi ihan pilalle. Samalla yritin nostella koipiani, etteivät omat housunpunttini kastuisi. Paikalle ilmestyi vartija, joka huusi jotakin siivoojaleidiä paikalle: "tondaragaa, tondaragaa (nopeasti, nopeasti)!" Viimein paikalle lompsi joku nainen luuttu kädessä ja alkoi laiskasti työnnellä vettä takaisin sinne suunnalle, mistä se oli tullutkin. Minä läksin ulos, missä ei sentään sillä hetkellä tulvinut.

Shopper's Stop, joka on periaatteessa ihan mukiinmenevä tavaratalo, mutta aika pieni kylläkin. Täällä tulee harvemmin käytyä, sillä se on aika kaukana meiltä.

Joka kerta kun menen tämän kaupan vaateosastolle, muistan elävästi sen, kun anoppilan autokuski oli mukanani kaupassa. Ensin yritin livahtaa kauppaan ilman autokuskia, mutta tuo mokoma löysi minut ja seurasi minua sitten joka paikkaan. Kun menin farkkuosastolle, kuski tuli perässä. Kun nostelin farkkuja niitä tarkemmin katsellakseni, autokuskikin alkoi levitellä farkkuja siihen pöydälle kuin paraskin housuasiantuntija. Tuli vain mieleeni, että mitenköhän kuski olisi toiminut, jos olisin ollut alusvaateosastolla? :-D

Sitten on tietysti upouusi GVK One Mall, mutta siitä olen jo pariin otteeseen kertonutkin, joten ei siitä nyt sen enempää.

Kenkäkaupat ovat minun heikkouteni Intiassa. Suomessa voin tallustella samoissa kengissä, kunnes on ihan pakko ostaa uudet, mutta Intiassa kengät ovat niin ihania ja halpoja, että en voi vastustaa kiusausta, vaan löydän itseni kenkäkaupasta useammin kuin pitäisi. On kyllä pakko myöntää, että edullisuus ja laatu eivät aina kulje käsi kädessä, vaan remmi saattaa poksahtaa kengistä poikki muutaman viikon käytön jälkeen. Toisaalta jotkut (halvatkin) kengät saattavat kestää viisikin vuotta. Käyttömukavuuttakaan ei ehkä ole aina mietitty ihan loppuun asti, vaan kengät saattavat olla jostakin syystä epämukavat käyttää - ja minä hölmö menen vielä ostamaan sellaiset kengät, vaikka olen niitä kaupassa sovittanut! Kaupassa kengät kuitenkin tuntuivat ihan mukavilta jalassa...

Aluksi minua ahdisti kenkäkaupoissa se, että myyjät - jotka ovat poikkeuksetta miehiä - ovat niin auliisti tunkemassa kenkiä asiakkaan jalkaan. Kyllä minä osaan kenkäni itsekin jalkaan laittaa! Nyt olen kuitenkin jo tottunut tuohon "palveluun" - pakko kun on ollut. Aluksi myös kysyin aina vähän nolostellen, onko heillä kokoa 40, sillä ajattelin, että tällaista kokoa myydään Intiassa varmaankin vain sauvojen kera tai miesten osastolla. Onneksi koko 40 ei useimmiten ole mikään harvinaisuus, vaan valikoimaa löytyy isokenkäisillekin!


Kukatpallyssa avattiin tämän vuoden alkupuolella uusi Chennai-ostoskeskus, jossa myydään lähinnä intialaistyyppisiä vaatteita.

Kauppaan ei noin vain kävelläkään, vaan ensin on metallinpaljastin, ja sitten tuo taustalla seisova nainen ohjaa sivussa olevaan koppiin, jossa ensin "kopeloidaan" ja sitten tutkitaan laukku. Tämä käytäntö on ihan tavallinen lähes kaikissa suurimmissa ostoskeskuksissa ja tavarataloissa, joten tämä Chennai-ostoskeskus ei ole tässä suhteessa mitenkään poikkeuksellinen.

Sisko oli toivonut tuliaisiksi (sari)kangasta, josta voisi ommella jotakin kivaa. Toteutin toiveen oikein mieluusti, mutta minulla ei ollut hajuakaan, mistä kankaita kannattaisi lähteä metsästämään. Onneksi Sathish-serkku lupautui mukaan metsästysreissulle, vaikka hän onkin ostanut sarikankaita tasan yhtä monta kertaa kuin minäkin - nolla. Sathish pelasikin varman päälle ja vei minut Kalaniketan Wedding Malliin, jossa on useammassa kerroksessa kaikkea mitä (intialainen) nainen voi ikinä haluta. Kun näin kaupassa kaikki ne valikoimat, värit ja kuviot, menin niin sekaisin, että en muistanut edes ottaa valokuvia. Voi ryökäle.

Päätimme kuitenkin jättää oikean sarikankaan ostamatta, koska ainakin meidän näkemämme sarikankaat olivat niin ohuita, ettei niistä saisi mitään ommeltua. Pelkkiä kankaita myytiin yläkerrassa, jonne me seuraavaksi painelimmekin. Yksi myyjä lätki meille eteen kangaspakkoja toisensa jälkeen ja kaksi muuta myyjää tsemppasivat vieressä. Minä ja Sathish istuimme jakkaroilla hieman epätoivoisina; minä yrittäen tehdä jonkunlaista päätöstä siitä, mikä miellyttäisi ja mikä ei, Sathish töräytellen myyjälle totuuksiaan tyyliin "mitä ihmeen pöytäliinakankaita sä oikein meille esittelet?" :-D

Kun olimme jahkailleet melkoisen tovin ja kilauttaneet jo kaverillekin, mukaan lähti lopulta kahta erilaista kangasta sekä alakerrasta vielä hiuskoristeita sekä bindejä.

Joku kangasvaihde jäi vissiin päälle, koska piti käydä myöhemmin vielä Abidsissa yhdessä kaupassa ostamassa tällainen kolmen kankaan setti. Tämmöisessä setissä on kuulemma valittuna kankaat valmiiksi (salwar kameezin?) alaosaan, yläosaan ja huiviin. Sitä en oikein ymmärtänyt, että onko aina pakko ostaa tällainen kolmen kankaan setti - eikö voi ostaa vain yhtä kangasta? Ovatko kangaskaupat sitten ihan erikseen, vai eivätkö myyjät vain ymmärtäneet, mitä yritin heille selittää? Kallistahan tämä lysti ei ollut, joten siinä mielessä on ihan sama, ostaako yhden kankaan vai kolme.

Nämä lounasboksit ovat minusta Intiassa kauhean hauskoja. Aamuisin, kun kansa vaeltaa työpaikoilleen - kuka kävellen, kuka motskarilla, kuka autoriksalla, kuka bussilla - kaikilla näkee olkapäällä roikkumassa tämmöisen lounaslokerikon. Näitä on olemassa eri kokoja ja eri värejä, on muovista ja on teräksistä, on kaksilokeroista ja on lähes metrin mittaista perhekokoa, on vaaleanpunaista ja hillitympää beigeä... Tämän vaaleanpunaisen version ostin vanhemmalle kummitytölle. Taustalla näkyy hieman toisenlainen eväsrasia ja juomapullo kummipojalle.

Avattuna rasia näyttää tämmöiseltä. Ruoka pysyy lämpimänä, eivätkä riisit ja curryt mene sekaisin, kun kaikki ovat omissa osastoissaan. :-)

Näistä ruokatermoshommeleista tykkään kanssa kovasti, ja niitä tulikin ostettua useampi kappale. Harmittelin vain sitä, että itse jäin ilman tämmöistä! No, seuraavalla kerralla sitten... Näissä säilytetään tyypillisesti esimerkiksi idlejä, mutta ihan yhtä hyvin näissä saattaisivat pysyä lämpiminä vaikkapa keitetyt perunat.

Ruokatuliaiset löytyivät kaikki yhden ja saman katon alta, Balaji Grand Bazaarista Jubilee Hillsiltä, jonne päädyin ihan vahingossa. Isossa kauppahuoneessa oli hyvä valikoima makeisia, snacksejä, teetä, kahvia, aamiaistarvikkeita, juomia ja niin edespäin.

Varsinainen yllätys - etten sanoisi suorastaan järkytys - odotti minua, kun menin takana olevaan pienempään kauppahuoneeseen. Siellä oli aivan käsittämättömän hyvät valikoimat kaikenlaisia jauhoja ja kuivattuja mausteita niin suorissa riveissä, että olisin voinut jäädä ihailemaan niitä rivistöjä tuntikausiksi. Mitä ei sieltä saa, sitä tuskin tarvitseekaan! Olisi niin tehnyt mieli ottaa valokuvakin, mutta en uskaltanut, kun yksi poika seurasi minua joka askeleella kuin varjo, ja luulen, että olisi tullut sanomista, jos olisin yrittänyt kuvata heidän jauhopussejaan.

Ja miten tästäkin postauksesta tuli taas näin pitkä, vaikka ajattelin, että kerrankin tulisi lyhyt. Ja kellokin on taas jo vaikka mitä.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Intialaisia ja suomalaisia kyläilytapoja

Viimeisetkin intialaiset vieraat lähtivät eilen, ja minulle tuli lentokentällä heitä hyvästellessäni hieman haikea olo. Kerkesin jo tottua heidän läsnäoloonsa siinä määrin, että koti tuntui heidän lähtönsä jälkeen aluksi vähän tyhjältä ja hiljaiselta. Poikien vierailu oli kokonaisuudessaan oikein onnistunut, vaikka Riikan matka olikin kuulemma ollut katastrofi, ja ilmatkin olisivat saaneet olla loppuajasta paljon paremmat. Suomen kesä on kyllä raivostuttava, koska mitään ulkoilmajuttuja ei voi suunnitella etukäteen, vaan aina on otettava huomioon se, että voi sataa tai olla tolkuttoman kylmä.

Olen viime aikoina vertaillut mielessäni paljonkin suomalaista ja intialaista kyläilykulttuuria ja elämää muutenkin. Olen nimittäin ihmetellyt, miksi kyläilijöiden tuloon valmistautuminen käy työstä, varsinkin, jos on kyse pidempiaikaisista vieraista. Ongelman ytimeen pääsin kuitenkin vasta, kun juttelin jokin aika sitten yhden ruotsalaistuneen intialaisperheen pojan kanssa. Tuo poika, joka on uskomattoman kypsä ja fiksu ikäisekseen (22 v.), tiivisti ongelmani yhteen lauseeseen: suomalaiset (ja ilmeisesti ruotsalaisetkin) stressaavat kyläilystä aivan liikaa. Kaiken pitää olla täydellistä ja viimeisen päälle, jolloin vierailuun valmistautumisesta tulee pelkkää suorittamista, ja koko kyläilyn perusajatus, ihmisten tapaaminen, hukkuu jonnekin imurin, kiertoilmauunin ja pyykkikoneen väliseen Bermudan kolmioon.

Nämä kuvat ovat Porvoosta, jossa tapaamme käyttää kaikki intialaisvieraamme, koska Porvoo on niin viehättävä kaupunki ja kaiken lisäksi sopivan lähelläkin. Tällä kertaa visiitti jäi tosin aika lyhyeksi, sillä sää oli aika kurja.

Eri mieltäkin saa tietysti olla, mutta minuun tämä stressikalikka kolahti - ja kovaa. Mitä kaikkea tekemistä keksinkään ennen vieraiden laskettua saapumisaikaa! Siivoaminen ja rojujen piilottaminen sängyn alle on tietysti ihan itsestään selvä asia, vaikka yksi tuttu tapasikin aina sanoa, että "ei kannata siivota ennen vieraiden tuloa, vaan vasta sitten, kun vieraat ovat lähteneet". Kai tuossakin joku logiikka on! :-D Kahvi- tai ruokapöydän tarjottavien miettimisen lisäksi työlistalla saattaa olla vaikkapa sellainenkin asia kuin parvekkeen pöydän maalaaminen. Vieraiden viihtyvyyteen vaikuttaa varmaankin todella paljon se, onko pöytä vasta maalattu vai ei... Kun seisoin pari viikkoa sitten Prisman kassajonossa pensselipaketti käsissäni, mieleeni tuli kyllä, että onkohan tämä nyt ihan tarpeellista ja että viiraakohan minulla päästä.

Suomessa kylään menosta sovitaan tavallisesti etukäteen, mikä mielestäni lisää stressiä entisestään. Jos on tiennyt jo kesäkuun alussa, että Pirkko ja Pekka tulevat kylään heinäkuun toisena viikonloppuna, on vähän vaikea keksiä selityksiä sille, miksi nurkassa pyörii villakoiria ja miksi kahvin kanssa ei ole muuta tarjottavaa kuin pussin pohjalta löytyneitä sokerikorppuja. Spontaani kyläily taitaa tällaisena kännykkäaikakautena olla Suomessa aika harvinaista ja usein epäsuotavaakin. Tiedänpä yhdenkin tapauksen, joka melkein käännyttää vieraat takaisin, jos heille sattuu menemään kylään väärään aikaan, esimerkiksi silloin kun rouvalla on viikkosiivous meneillään.

Porvoon Wanha Rautakauppa.
Uskomattoman ihana ja mielenkiintoinen paikka - ja tämä on paljon sanottu sellaiselta, joka inhoaa kaikkea vanhaa!

Harmi vain, kun intialaiset eivät olleet niin kauhean kiinnostuneita tästä rautakaupasta, vaan heillä oli kauhea kiire ulos... En siis kerennyt tutkia paikkaa tarpeeksi hyvin - byääh!

Näiden intialaisten vierailussa minulle aiheutti etukäteen suurta huolta myös se, kuinka herrat kävisivät vessassa isolla asialla - tai siis lähinnä hoitaisivat sen siistimispuolen. Intiassahan ei käytetä vessapaperia lainkaan, vaan siistiminen hoidetaan kaatamalla takalistoon vettä nokkamukilla (kuvassa). Takapuolta ei edes kuivata tämän pesuoperaation jälkeen millään, ja olenkin monesti miettinyt, että kesäkö se kuivattaa vai mikä. Itse olen kokeillut tätä intialaista pesutapaa tasan kerran - Chennain lentokentällä, kun saavuin ihan ensimmäistä kertaa Intiaan - jonka jälkeen marssin kiltisti lähimpään markettiin ostamaan kiskurihintaista vessapaperia. :-D Murehdin näiden intialaisherrojen vessa-asioita etukäteen niin paljon, että lopulta käskin ukkelin soittaa Intiaan ja pyytää herroja tuomaan mukanaan nokkamukin (Suomessa en ole samanlaisia nokkamukeja nähnyt enkä viitsinyt lähteä niitä etsimäänkään). Herrat toivatkin mukin tullessaan, mutta lahjoittivat sen lähtiessään käyttämättömänä meille. Olivat kuulemma oppineet käyttämään paperia...

Rautakaupassa oli myynnissä uuninluukkuja...

... ja hevosenkenkiä (kai nämäkin olivat myynnissä).

Intiassa kylään mennään usein ilmoittamatta, vaikka pitkänmatkalaiset kyllä usein ilmoittavat tulostaan etukäteen. Yhtenäkin vuonna, kun olimme Intiassa kuukauden, anoppilaan ilmestyi yksi tuttavapariskunta, joka halusi tavata S:n. Intiassa on tavallista, että kun joku ulkomailla asuva perheenjäsen tulee kotiinsa käymään, kaikkien sukulaisten, ystävien ja tuttujen pitää tavata tämä kyseinen henkilö. Tämän henkilön vierailun aikana kotona käykin sitten melkoinen trafiikki, kun väkeä saapuu läheltä ja kaukaa. Perheen äidille tämä tietää rutkasti lisää päänvaivaa, kun pitää laittaa ruokaa suurelle väkijoukolle, järjestää nukkumapaikkoja jne. Kerran kun S:n sisar tuli Amerikasta kotiinsa Intiaan kuukaudeksi, vieraita oli niin paljon, että anoppi katsoi parhaaksi palkata kokin laittamaan ruokaa!

Tämän kylään tulleen tuttavapariskunnan osapuolet eivät edes olleet kovin läheisiä S:lle tai hänen perheelleen, mutta silti he viipyivät anoppilassa kaksi yötä, vaikka eivät itsekään asuneet kovin kaukana, ja talo oli muutenkin jo aivan täynnä. Kun he sitten kolmantena päivänä tekivät aamupäivällä lähtöä, he keksivätkin, että "syömme ensin lounaan, ja lähdemme vasta sen jälkeen". Ei ollut anopilla muuta vaihtoehtoa kuin laittaa taas ruokaa hieman enemmän...

Kerran menimme itse kylään eräälle S:n maalla asuvalle tädille ilman että ilmoitimme tulostamme etukäteen. S. käy kyseisellä tädillä hyvin harvoin, koska täti asuu niin syrjässä vaikean matkan takana. Edellisestä vierailusta olikin vierähtänyt ilmeisesti reilusti yli viisi vuotta. Kun täti sitten avasi meille oven ja huomasi, kuka tulija oli, hän puhkesi itkemään, koska hän ei ollut osannut varautua vierailuumme mitenkään. Häntä harmitti niin kovasti, että hän ei ollut ehtinyt varata meille mitään erityistä tarjottavaa. Tuolloin todella toivoin, että olisimme ilmoittaneet tulostamme etukäteen...

Eräs toinen S:n täti on ihminen, josta kaikki pitävät suuresti, sillä tädistä huokuu aito sydämellisyys. Tämä täti kuulemma tarjoaa vieraille sitä, mitä hänellä kulloinkin sattuu olemaan, mutta hän tarjoaa sen niin sydämellisesti, että kenellekään ei tulisi mieleenkään valittaa, jos saa eteensä vain kupin teetä. Aina kun minulta meinaa lähteä homma lapasesta vierastarjottavien kanssa, S. jaksaa muistuttaa tuosta tädistä ja sanoa, että "vaikka sinulla ei olisi tarjottavana kuin pala leipää, se riittää, jos se tulee suoraan sydämestä". Vaikka kahvi- tai ruokapöytä olisi kuinka runsas tahansa, runsaus ei merkitse mitään, jos emännästä tai isännästä näkee, että hän vain odottelee vieraiden lähtöä. Mutta sellaiseksi kyläilykulttuuri täällä meillä on vähän mennyt: emäntä/isäntä haluaa, että tarjottavat ovat viimeisen päälle, ja mielestäni vieraat osaavat myös odottaa sitä. Mitähän vieraat mahtaisivat ajatella, jos he oikeasti saisivat vain palan leipää - vaikka se sitten tarjoiltaisiinkin aidon ja sydämellisen hymyn kera?

Tässä on näköjään istuttu tauolla useammankin kerran...

Intiassa tällaisella aidolla sydämellisyydellä kuitenkin on paikkansa: kun itsekin muistelen erilaisia kyläilypaikkoja, joissa olen käynyt, mieluisimpana mieleeni ovat jääneet ne, joissa vastaanotto on ollut aidosti lämmin. Mieleen on jäänyt paikan tunnelma ja ihmiset eikä se, mitä ruokaa tai juomaa siellä on tarjottu, tai onko paikassa ollut putipuhdasta. Jos ihmiset ovat sydämellisiä, pienet puutteetkin antaa paljon helpommin anteeksi. Epämiellyttäviin kyläilymuistoihin kuuluvat puolestaan mm. yhden lääkäriperheen koti, jossa oli niin muodollinen ilmapiiri, että en tiennyt, miten päin siellä pitäisi olla, sekä yksi paikka, jossa tuloomme oli valmistauduttu laittamalla ainakin 10 eri ruokalajia, joita sitten pakkosyötettiin meille. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerran ihmiset ovat se asia, josta kyläpaikan jälkeenpäin muistamme, miksi ihmeessä kaikista etukäteisvalmisteluista pitää ottaa niin kauhea stressi?

Intialaisilta toivoisin oppivani näissä kyläilyasioissa ennen kaikkea joustamiskykyä. Kerrankin anoppilassa oli yhtä aikaa niin paljon vieraita, että makuuhuoneet tai sängyt eivät riittäneet alkuunkaan kaikille. Mutta ei hätää; saihan olohuoneen lattiasta ison siskonpedin, kunhan vain ensin siirsi sohvapöydän pois tieltä! Olohuoneen lattialle majoittautui lopulta aika monta ihmistä, etunenässä anoppi ja appiukko, jotka olivat antaneet oman makuhuoneensa yhden pariskunnan käyttöön. Minulla ja S:llä oli oma makuuhuone ja kylppärikin, mistä olin tietysti oikein tyytyväinen. Samalla hieman kuitenkin kadehdin sitä asennetta, jolla intialaiset kävivät siihen olohuoneen lattialle: kukaan ei valittanut eikä edes näyttänyt siltä, että kenenkään olisi tehnyt mieli valittaakaan, sillä kaikkialla näkyi vain iloisia kasvoja. Minulta tuollainen puolituttujen ihmisten viereen nukkumaan käyminen ei ihan noin vain onnistuisi, vaan saattaisin mennä mieluummin vaikka hotelliin... Intialaisia tämä tällainen ei kuulemma kuitenkaan haittaa, vaan he nukkuvat mieluummin kyläpaikan lattialla kuin hotellissa, vaikka hotelliin olisi varmasti varaakin: "kyläänhän he ovat tulleet, eivätkä mihinkään hotelliin". Nuorempi sukupolvi on kuitenkin Intiassakin jo sen verran mukavuudenhaluista, että se haluaa yksityisyyttä ja mukavuuksia. Monta selkkausta onkin syntynyt siitä, kun joku on ollut jonkun luona viikko- tai kuukausikaupalla ja hermot ovat kiristyneet puolin ja toisin...

Ystäviä vielä tämän matkan jälkeenkin!