Minäkin olisin halunnut presidentiksi, mutta kun siksi päästäkseen pitäisi ensin politikoida.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Asiallinen oleskelu sallittu

Olin torstaiaamun Hesaria lukiessani varsin hämmästynyt ja ilahtunutkin, sillä lehdessä oli juttu urbaanista löytöretkeilystä. Enpä olisi uskonut, että urbaani löytöretkeily päätyisi joskus Hesarin sivuille! Jutussa kerrottiin Kimmo Parhialasta ja Tanja Palmusesta, jotka etsivät ja kuvaavat autiorakennuksia ja joille autiorakennukset ovat "sydämen asia". Tuntui mukavalta lukea Parhialan ja Palmusen harrastuksesta, sillä autiorakennusten bongailu on minullekin vähän sellainen sydämen asia. Omalla kohdallani on kyllä vähän harmillista, että joudun harrastamaan urbaania löytöretkeilyä yksin - lähipiirini kun ei oikein ymmärrä harrastukseni päälle! Kaverin kanssa olisi paljon mukavampi tutkiskella hylättyjä rakennuksia, sillä autioissa rakennuksissa voi olla yksinään joskus vähän orpo olo.

Hesarista lainattua faktatietoa urbaanista löytöretkeilystä:

Urbaani löytöretkeily
  • Tunnetaan myös nimillä urban exploring, UE, urbanex ja urbex. 
  • Tarkoittaa tyypillisesti hylättyjen tai autioiden rakennusten, kuten tehtaiden ja tunneleiden etsimistä, tutkimista ja valokuvausta. 
  • Kohteisiin meneminen ei aina ole laillista, jos paikka on esimerkiksi julkisrauhan suojaama. 
  • Harrastajat noudattavat usein itse määrittelemiään periaatteita: kysy lupa kiinteistön omistajalta, älä murtaudu, älä riko paikkoja, älä varastele.

Urbaanin löytöretkeilyn kirjoittamattomat säännöt ovat tärkeät, sillä harrastajien tarkoituksena ei ole millään lailla vandalisoida tai vahingoittaa paikkoja, vaan vain katsella ja dokumentoida näkemäänsä. Itse pyrin olemaan edes koskematta mihinkään, jos se vain on mahdollista. Se täytyy kyllä tunnustaa, että minulle ei ole tullut mieleenkään, että kiinteistön omistajalta voisi kysyä luvan paikkojen katseluun! Minulla on omasta mielestäni aika hyvä vainu sen suhteen, onko rakennus hylätty vai ei, mutta saatan toki olla joskus väärässäkin. Joskus taas en malta välittää ilmiselvistä varoitusmerkeistä, ja silloin saattaa käydä vähän ohraisesti. Näin kävi esimerkiksi pari vuotta sitten, kun käyskentelin erään keuhkotautiparantolan pihalla, vaikka parantolan edessä oli autoja, ja asiaton oleskelu oli ihan selvästi kielletty. Jouduin vähän selittelemään vartiointiliikkeen pojille, että mitä siellä oikein touhusin, mutta hyvin siitäkin selvittiin.

Parantola oli sen verran vaikuttava, että laitan siitä nyt muutaman kuvan.





Parantola sijaitsi keskellä mäntymetsää, sillä mäntyjen uskottiin vielä 1930-luvulla erittävän runsaasti otsonia, jota pidettiin tärkeänä keuhkotautipotilaille. Metsän parantavan vaikutuksen takia kaikissa potilashuoneissa oli myös telineet tuoreille männyn- ja koivunoksille, jotka vaihdettiin muutaman päivän välein. Männyn kun uskottiin erittävän terveellisiä ainesosia hengitysilmaan.

Parantolassa oli yksi varsin hämmentävä erikoisuus: avoimet makuuhuoneet, joista puuttui yksi seinä kokonaan. Makuuhuoneet muistuttivatkin jättimäisiä parvekkeita.

Avoimet makuuhuoneet seinän puolelta kuvattuna...

... ja avoimelta puolelta kuvattuna.

Tällaisia avoimia makuutiloja rakennettiin siksi, että keuhkotaudin tärkein hoitokeino 1900-luvun alkupuolella oli potilaiden makuuttaminen ulkoilmassa. Potilaat vain peiteltiin sään mukaan, ja sitten potilaat saivat maata raittiissa ulkoilmassa. Aika karua minusta.

Toissa vuonna kiinnostavin käyntikohteeni oli Patarein vankila, jota ei voi ehkä pitää sillä lailla urbaanina löytöretkikohteena, että vankila toimi museona, eikä se ollut siis sanan varsinaisessa merkityksessa hylätty. Toisaalta vankila oli jäänyt aika lailla siihen tilaan, millaiseksi se oli vankilatoiminnan päätyttyä jäänyt, eikä sitä ollut kunnostettu museoksi millään lailla. Siinä mielessä Patarei oli siis hylätty. Oli aika hyytävää kierrellä jättimäisessä vankilassa yksinään, ja hirttohuoneesta tulikin lähdettyä aika pikaisesti pois.

 
Patarei on nykyään suljettu, eikä sen tulevaisuudesta ole tietoa. Vankilan kunnostus vaatisi 60-120 miljoonaa euroa, joka on aika suuri summa kenelle tahansa sijoittajalle.

Viime vuoden kiinnostavin kohde oli hylätty rautatehtaan asunto Uudessa-Värtsilässä.


Tyhjilleen jääneen asunnon ja sieltä lähteneen perheen kohtalo herätti paljon kysymyksiä, niin minussa kuin teissä lukijoissakin. Yhteisvoimin taisimme tulla siihen tulokseen, että perhe oli joutunut lähtemään asunnosta joko tulipalon tai häädön takia.

Tämän vuoden kiinnostavin urbaani löytöretkikohde on ollut hylätty hotelli Ateenan lähellä.




Tietäisin yhden erittäin kiinnostavan kohteen, jossa voisin vielä tänä vuonna käydä, mutta kyseessä on sen verran kuumottava paikka, etten tiedä, uskallanko mennä sinne. Siellä joutuu nimittäin taas hyvin todennäköisesti tekemisiin vartijoiden kanssa. Mutta ehkä jätän asian hautumaan?

Mikä hylätyissä rakennuksissa sitten kiehtoo? Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole keksinyt mitään yhtä selkeää vastausta. Joitakuita ehkä viehättää hylättyjen paikkojen rujo kauneus, sillä rapistunut voi olla omalla tavallaan joskus hyvin kaunista. Hylätyt rakennukset tarjoavat myös mahdollisuuden käyttää mielikuvitustaan, palata takaisin menneisiin loiston päiviin ja aistia elämän henkäys, joka rakennuksessa on ehkä vielä jäljellä. Rauniopornoksikin urbaania löytöretkeilyä voi kutsua. Omalla kohdallani kyse on ehkä lähinnä siitä, että urbaani löytöretkeily on jännittävää. Koskaan ei voi tietää, mitä autiosta rakennuksesta löytää.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Lastenrattailla Nuorgamissa

Tuli mieleeni, että voisin nyt yrittää raapia kasaan sen Lapin-matkan kakkososan, joka jäi aiemmin kirjoittamatta. Tämä on siis jatkoa ykkösosalle, joka vei Kolarin kautta Hettaan eli Enontekiölle, sieltä Puljun erämaan kautta Inariin, ja Inarista Sevettijärven ja Näätämön kautta Tana Bru:hun.

Tässä pohjoisen reittimme vielä kokonaisuudessaan kartalla.


Matka jatkui toki vielä Suvannosta Etelä-Suomeenkin, mutta en saanut koko reittiä mahtumaan Google Mapsiin, ja siksi kartalla näkyy vain tämä pohjoisen osuus. Menomatka Kolariin sujui autojunalla, joten lähdimme ajamaan vasta Kolarista.
 
Piipahdimme Tana Brussa hieman kauppa-asioilla, ja saimme yllättyä iloisesti Rema 1000 -kaupan monipuolisesta tarjonnasta. Olisi pitänyt tehdä ruokaostokset vasta täällä eikä Näätämössä!

Irtomyynnissä pakastettuja mereneläviä. Testasimme mustekalarenkaat, ja hyviä olivat.

Tana Brun Shellkin tuli tutuksi, kun piti käydä siellä vessassa. Norjan rannikon puskapissimahdollisuudet kun olivat olleet köyhänlaiset (syystä että puskia ei ollut). Shellin vessa ei löytynytkään ihan noin vain, vaan minun piti käydä sitä tiskiltä ruotsiksi kyselemässä. Sain vastaukseksi hilpeän litanian norjaa, josta en ymmärtänyt kuin yhden sanan: trapp. Raput siis! Se riittikin: vessa löytyi portaiden päästä yläkerrasta.

Nuorgamissa on Suomen ja samalla koko EU:n pohjoisin piste. Tämän pohjoisemmaksi ei Suomessa enää pääse!

Hieman huvitti, kun muistin, miten täpinöissäni olin ollut viime vuonna, kun olin käynyt niinkin pohjoisessa kuin Luostolla ja Pyhällä. Nyt täältä Suomen pohjoisimmasta kolkasta katsottuna nuo paikat tuntuivat melkein Etelä-Suomelta. 

Joku oli jättänyt pusikkoon lastenrattaat, ja koska olen kypsä ja viisas aikuinen, rattaat piti tietenkin testata.

Ekologista matkantekoa.

Olin kuullut, että Pulmankijärvelle johtavan tien varrelta avautuisi hienot maisemat tuntureille, ja asia piti käydä tutkimassa.

Aakeeta laakeeta.
Nyt saa painaa kaasua.

Mökkimme Tenojoen rannalla. Ei huono.




Ukkeli oli matkamme aikaan Intiassa, ja hän tiedusteli aina välillä, missäpäin olimme. Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ukkeli sai tämmöisiä vastauksia:


Tenojoen vartta kulkevaa tietä sanotaan Suomen kauneimmaksi tieksi, ja Tenojoki olikin minulle oikeastaan ykköskohde Lapissa. Meidän oli pitänyt ajaa Tenojoen vartta jo edellisenä päivänä, mutta olimme päättäneet muuttaa sateen takia suunnitelmat lennossa ja ajaa reitin toisinpäin. Elimme nimittäin toivossa, että seuraavana päivänä ei sataisi, ja saisimme nähdä Tenojoen hieman kirkkaammassa valossa. Kiersimme siis Suomen päälaen vastapäivään, kun oli alun perin ollut tarkoitus kiertää se myötäpäivään.

Tenojoki-päivän aamu valkenikin onneksemme sateettomana. Aurinko ei toki edelleenkään paistanut, mutta kun on satanut kaatamalla kolme päivää putkeen, pelkkä sateettomuuskin saa ihmisen tavattoman iloiseksi.

Saamen silta, joka yhdistää Utsjoella Suomen ja Norjan.
Tenojoki kulkee Norjan ja Suomen rajalla, ja joen toisella puolella on siis Norja ja toisella Suomi. Jos mielii Tenojoen yli Norjan puolelle, kannattaa ylittää joki Utsjoella, sillä seuraava silta on vasta reilut sata kilometriä etelämpänä Karigasniemellä. Joen vartta kulkee tie sekä Suomen että Norjan puolella, mutta Norjan puolella kulkeva E6 ei seuraa jokea yhtä tarkasti kuin Suomen puolella kulkeva tie 970, joten jokivarren maisematkaan eivät ole (lukemani mukaan) Norjan puolella yhtä hienot kuin Suomessa.

Tenojoesta tulee monelle ensimmäisenä mieleen lohi, ja Tenojoki onkin Euroopan paras lohijoki. Uudet kalastusrajoitukset astuivat voimaan tänä vuonna, ja niiden tarkoituksena on suojella Tenon lohikantaa. Rajoitukset lyhensivät kalastuskautta ja vähensivät myönnettävien kalastuslupien määrää, mikä on saanutkin monen jättämään kalastusreissunsa tekemättä. Seuraukset ovat olleet monelle matkailuyrittäjälle kohtalokkaat.




Norjan puolella näkyi luntakin, ja hetken kävi mielessä, että pitäisiköhän ajaa tuonne tekemään lumipalloja. Sitten tulin järkiini: kyllä sitä lunta näkisi kohta taas ihan kotinurkissakin!

Huomatkaa, että aurinkokin rupesi jo vähän pilkistelemään!



Tenojoen varrella kulkeva tie on yllättävän nuori, sillä se valmistui vasta vuonna 1983. Tien vihki käyttöön edesmennyt Mauno Koivisto, ja tien varrella sijaitseekin muistomerkki nimeltä Manun kivi.

Päätimme tehdä Karigasniemeltä taas pienen koukkauksen Norjaan ja ajaa Karasjoelle.


Karasjoelta löytyi saamelaisten parlamenttitalo, joka on arkkitehtuuriltaan hyvin erikoinen.

Parlamenttitalo on rakennettu vuonna 2000, ja se oli valmistuttuaan saamelaisten ensimmäinen pysyvä toimitalo Pohjoismaissa. Norjalaisten saamelaiskäräjät kokoontuvat rakennuksessa neljä kertaa vuodessa. Suomessa saamelaiskäräjät kokoontuvat Inarin Sajoksessa, joka on sekä parlamenttitalo että saamelaiskulttuurikeskus. Enpä tullut ottaneeksi Sajoksesta kuvaa, vaikka Sajoksen liepeillä pyörimmekin.

Tie Karigasniemeltä Kaamaseen oli kamalassa kunnossa, eikä tiellä pystynyt ajamaan kuin viittäkymppiä. En ollut tiennyt noin laajamittaisista tietöistä etukäteen mitään. Sitäkään en ollut tiennyt, että autoilijoita oli kehotettu välttämään kyseistä tietä ja ajamaan Karigasniemelle Angelin tai Utsjoen kautta. Meiltä ei sentään onneksi puhjennut tiellä rengas, mutta monelle oli käynyt niinkin.

Lapissa pitää tietenkin maistaa poronkäristystä (anteeksi vain, porot). Päätimme ottaa pyykkilautatiestä pienen hengähdystauon ja pysähtyä poronkäristyksille Muotkan Ruoktuun.

Epäilykset heräsivät, kun astuimme sisään ja huomasimme olevamme ainoat asiakkaat.


Tiskin takana seisonut mieskin oli niin vanha, että mietin, että eikö hänen olisi pitänyt olla jo eläkkeellä. Emme kehdanneet kuitenkaan enää perääntyä, joten tilasimme poronkäristykset. Mies käski meidän mennä istumaan, koska "kaikki tuotaisiin teille valmiiksi pöytään". Kävi ilmi, että yksi ja sama mies hoiti kaiken: mies oli samalla kassamyyjä, tarjoilija ja kokki.

Noin varttitunnin odottelun jälkeen mikro kilahti iloisesti, ja saimme eteemme höyrävän herkulliset annokset.



Onneksi 21 euron hinta ei ollut tuosta herkusta yhtään liikaa.

Matkamme varrelle osui myös Karhunpesäkivi, joka on Suomen suurin ontto siirtolohkare. Olin lukenut, että kiven sisällä oleva kolo oli niin iso, että kiven sisäänkin pääsisi. Jos on mahdollisuus päästä kiven sisään, niin toki semmoinen mahdollisuus pitää heti käyttää hyväkseen!

Kivi ei ollutkaan ihan tien vieressä, vaan kivelle päästäkseen piti kavuta kolmisensataa porrasta. Oikein mukava pieni happihyppely autoilun lomaan siis. 


Siinä se lohkare nyt on.

Kiven sisään ei käveltykään noin vain, sillä kulkuaukko ei ollut koolla pilattu.

Taidetaan joutua jumppaamaan!

Kiven sisus on rapautunut vähitellen veden ja lämpötilan vaikutuksesta, ja kiven sisustasta on tullut pesusienimäinen. Tällaista rapautumisonkaloa sanotaan myös tafoniksi.


Kiven sisällä oleva onkalo on sen verran suuri, että siellä mahtuu hyvin seisomaan.

Karhunpesäkivi oli hyvin erikoinen käyntikohde, ja suosittelen ehdottomasti pysähtymään siellä, jos ajelee Inarin ja Ivalon suunnalla.

Tehtävä suoritettu!
Saariselän kupeessa sijaitseva Kaunispää on varmasti yksi Lapin tunnetuimmista tuntureista, eikä vähiten siksi, että sen laelle pääsee autolla.






Näkymät huipulta olivat hienot, vaikka taas tuli todistettua se, että huipulla todellakin tuulee (ja kylmästi).

(Jaksaa vielä hetken! Tämä loppuu ihan kohta.)
 
Olin onneksi - ilmeisesti kaukaa viisaana - valinnut sellaisen majapaikan, jossa oli takka.

Ei pidä mennä liian lähelle lieskoja, ettei viikset pala.
Saunomaankin pääsimme jokaisessa majapaikassa.

Mie tykkään käydä vaan kylmässä saunassa.
Taas tuli todistettua, miten hyvä on, että google on olemassa: se osaa esimerkiksi kertoa kaupunkilaiselle, kuinka sähkösauna lämmitetään. Minä kun olen tottunut lämmittämään vain puusaunoja. 😀

Matkan ehkä mieleenpainuvin paikka odotti aivan Lapin-kierroksen loppupäässä. Jouduimme poikkeamaan paikan takia jonkin verran sivuun, mutta ylimääräiset kilometrit todellakin kannattivat.

Toisen maailmansodan aikana käyty Lapin sota päättyi, kuten kaikki varmasti tiedämme, Suomen kannalta murheellisesti, kun saksalaiset polttivat Suomesta vetäytyessään lähes koko Lapin maan tasalle. Saksalaiset olivat valmistelleet poltetun maan taktiikkaa jo pari vuotta, ja sen tarkoituksena oli tuhota järjestelmällisesti koko Lapin infrastruktuuri - sillat, tiet, rakennukset, lossit, maantierummut, puhelin- ja lennätinlinjat. On kuitenkin ainakin yksi kylä, Suvanto, joka säilyi saksalaisten aiheuttamalta tuholta. Suvannon rakennnukset ovatkin peräisin ajalta ennen sotaa, suurelta osin 1800- lopulta tai 1900-luvun alusta, joten kylä tarjoaa nykyihmiselle ainutlaatuisen tilaisuuden kurkistaa 1800-luvun lopun Lappiin.

Luonto luo hienot puitteet kylälle: kylän läpi virtaa Kitinen, ja taustalla kohoaa Pyhätunturi.



Suvannossa oli pysähtynyt tunnelma, ja tuntui kuin olisimme siirtyneet aikakoneella jonnekin hyvin kauas.


Jottei aikakone olisi kuitenkaan vienyt meitä liian kauas, saimme muistutuksen nykyisyydestä. Kylän yläpuolelle ilmestyi nimittäin kaksi hävittäjää, jotka kiertelivät ja kaartelivat taivaalla pitäen valtavaa jylinää.



Tilanne oli todella absurdi: tässä me seisoimme Lapin ehkä vanhimmassa kylässä, jossa rauha ja hiljaisuus oli niin täydellinen, ettei edes tuuli heilutellut oksia - ja sitten päällämme lenteli kaksi hävittäjää.

Miksi Suvanto sitten säilyi saksalaisten hyökkäykseltä, kun niin moni muu paikka tuhoutui? Kukaan ei tiedä asiaan varmaa vastausta, mutta monenlaisia selityksiä on tarjottu. Yksi hulluimmista on varmasti se, että Suvanto pelastui siksi, että kylän talojen kellareissa oli niin herkulliset lakka- ja vattuhillovarastot. Omasta mielestäni vakuuttavimmalta kuulostaa kuitenkin selitys, että Suvanto sijaitsi niin syrjässä, että saksalaiset eivät koskaan löytäneet sinne. Jopa nykyäänkin, kun tiet ovat Lapissakin suurimmaksi osaksi varsin hyväkuntoisia, joutuu näkemään hieman vaivaa, jos haluaa päästä Suvantoon. Kylään johtava hiekkatie (jota piti ajaa E63-tieltä noin kymmenen kilometriä) oli niin surkeassa kunnossa, että tien varteen oli pystytetty varoitus huonokuntoisesta tiestä: "ajo sallittu omalla vastuulla".   

Suvannon kylän elämästä voi lukea lisää täältä.

Loppuun vielä varoituksen sana kaikille niille, jotka haikailevat jostain syystä Lappiin. Sanoisin, että jättäkää Lapin-reissu tekemättä ja matkustakaa minne tahansa muualle. Jos nimittäin Lappiin tulee lähteneeksi, niin se on sitten menoa. Pieni pala sydämestä jää Lappiin, ja kun lähtee hakemaan omaansa takaisin, Lappi ottaa entistäkin isomman palan.

Nähdään taas!