Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Kokkailuja

Kerroin muistaakseni jossain kommenttilaatikossa taannoin, että olin innostunut taas pitkästä aikaa kokkailusta. Syynä oli osittain se, että piti keksiä jotain järkevää tekemistä, johon ei liittyisi istumista. Kokkailuinto löytyi siis vähän pakon edessä, mutta pakkohan on erinomainen motiivi.

Ruoanlaitto on ollut minulle vuosikaudet pakkopullaa, ja tunteet sitä kohtaan ovat olleet ristiriitaiset. Mieluusti söisin kotona alusta asti tehtyä ruokaa, mutta ruoan laittaminen on tuntunut vastenmieliseltä. Edelleen ihmettelen sitä, miten olen voinut olla ruoanlaitosta joskus niin innostunut, että olen opiskellut ravintolakokiksi. Tuntuu ihan mahdottomalta käsittää.

Söimme aiemmin usein muutakin kuin intialaista ruokaa, mutta nykyään syömme lähes yksinomaan intialaista. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että nyt kun olen taas innostunut ruoanlaitosta, minulla on myös viitseliäisyyttä keksiä ruokiin vaihtelua. Aiemmin ateriamme olivat lähes aina mallia kuiva paistettu ruoka (ns. fry/vepudu), kastikkeinen ruoka (curry, korma, rasam, sambar tms.), riisi, roti-leipä ja jogurtti sekä mahdollisesti pikkelssi. Suomalaiselle tämmöinen määrä ruokaa yhdellä aterialla tuntuu varmasti paljolta, mutta Intiassa aterioilla on aina useampi kuin yksi ruokalaji. Myös jogurtti kuuluu olennaisena osana aterioihin, ja se syödään aina aterian lopuksi.

Esittelenpä tässä intialaisten mausteiden laatikkoni, jota en ole muistaakseni vielä esitellytkään. Toki keittiön laatikoiden sisältö on sekin esiteltävä somessa. 😆 Muut mausteet ovat toisessa laatikossa, joten mausteita meidän huushollista kyllä löytyy.

Etualalla oleva pyöreä rasia sisältää kaikki tavanomaisimmat mausteet eli sinapinsiemenet, jeeran siemenet, kurkuman, chilijauheen, korianterijauheen sekä urad- ja chana-linssit. Rasiassa on kaksi kantta: välikansi, jonka päällä säilytän punaisia kuivattuja chilejä, ja varsinainen kansi, mutta rasia on nyt kuvauksen takia auki. Garam masalaa, jauhettua juustokuminaa, jauhettua sarviapilaa ja sambarjauhetta menee niin pieniä määriä, että jauhan ne tavallisesti itse. Muut mausteet ostan kaupasta, paitsi että chilijauheen, korianterijauheen ja rasamjauheen saan anopilta.

Meillä syödään kanaa, kalaa ja kananmunaa tyypillisesti 2–4 aterialla viikossa, ja loput aterioistamme ovat kasvisruokia. En tykkää mistään lihankorvikkeista (nyhtökauroista ynnä muista), koska ne tuntuvat olevan liian haastavia minun ruoansulatukselleni. Kerroin viime vuonna, kuinka jouduin menemään yhtenä aamuna päivystykseen kovien vatsakipujen takia, ja syytän episodista edelleen kaurajauhista, jota olin syönyt edellisenä iltana ensimmäistä – ja viimeistä!  – kertaa elämässäni. Pavut ja linssit ovat nekin ruoansulatukselle hieman haasteellisia, mutta ne eivät sentään aiheuta sairaalareissua. 😆

Käyn hakemassa säännöllisin väliajoin kasviksia intialaisista ruokakaupoista, sillä suomalaisten markettien kasvistarjonta on rajallinen, ja tarjonta alkaa pian kyllästyttää, vaikka kyllä tavan Prismastakin saa intialaiseen ruoanlaittoon sopivia kasviksia: perunaa, kukkakaalia, punajuurta, pinaattia, lehtikaalia, viinisuolaheinää, keittobanaania, vihreitä papuja, porkkanoita, kaalia, kajottikurpitsaa, paprikaa, munakoisoa jne. Iso munakoiso ei tosin ole kovin ihanteellinen intialaiseen ruoanlaittoon, sillä Intiassa käytetään lähes yksinomaan pieniä (joko violetteja tai vihreitä) munakoisoja. (Pieni selvennys: intialaisesta ruoasta puhuessani tarkoitan lähinnä eteläintialaista, Telanganan ja Andhra Pradeshin alueen ruokaa, jota olen tottunut syömään ja valmistamaan. Tunnen varsin vähän muiden osavaltioiden ruokia, joten muualla Intiassa asiat voivat olla toisin.)

En ole kuvannut intialaisista kaupoista ostamiani vihanneksia pitkään aikaan, mutta tämä kuva löytyi kahden vuoden takaa. 

Satuin näköjään ostamaan kyseisenä päivänä pelkästään vihreitä kasviksia. 😅

Kuvassa on pullokurpitsa, intialaisia pikkukurkkuja (teluguksi dondakaya), yhdenlaisia papuja (chikkudukaya), vihreä mango, valkosipulia, karvaskurkkuja, okraa, "rumpukeppejä" (drumstick eli munakkaya), korianteria ja currylehtiä.

Tässä on tulossa gutti vankayta eli täytettyjä munakoisoja pähkinäisessä kastikkeessa.

Gutti vankayta, kasvispilauta ja raitaa.

Rumpukeppi-perunacurrya.

Kasvispilausta tuli mieleeni, että ostan basmatiriisinkin intialaisesta marketista, sillä suomalaisten kauppojen basmatiriisi on liian lyhytjyväistä ja puuroutuvaa, jotta pilausta, biryanista tai muista riisiruoista tulisi oikeanlaisia. 

Suosikkibasmatiriisini.

Syksyllä on kiva kokkailla suomalaisten markettien antimistakin, kun tarjolla on niin paljon kotimaisia kasviksia. Kokeilin taannoin ensimmäistä kertaa elämässäni keltajuurta, josta tein yksinkertaisen kuivan kasvisruoan. 

Keltajuurta tulossa.

Kokeilin ensimmäistä kertaa myös violetinvärisiä papuja, ja hämmästykseni oli suuri, kun pavut muuttuivatkin kypsennettäessä vihreiksi!

Violetit pavut ovatkin vihreitä!

Viime aikoina olen löytänyt kasoori methin, eli kuivatun sarviapilan, joka nostaa ruoat ihan uudelle tasolle. Olen käyttänyt kasoori methiä toki aiemminkin, mutta vain muutamassa ruoassa, kuten butter chickenissä, ja olen niin iloinen, että repertuaarini on nyt vähän laajentunut (kasoori methiä käytetään enemmän Pohjois- kuin Etelä-Intiassa, ja se on jäänyt siitä syystä minulle aika vieraaksi).

Aloo gobikin (perunaa ja kukkakaalia) saa kasoori methistä ihan uutta potkua.

Rakastan kaikenlaisia chutneyitä, ja innostuin kokeilemaan ensimmäistä kertaa pinaattichutneytä. Olen joskus kokeillut Intiassa asuessamme samantyylistä chutneytä jollakin paikallisella lehtivihanneksella (Intia on lehtivihannesten luvattu maa!), mutta pinaatillakin tuli tosi hyvää. 

Ulkonäkö pettää. 😆

Söimme pinaattichutneytä riisin ja gheen kanssa, kun minusta sen yhdistäminen idliin tai dosiin tuntui hieman liian eksoottiselta. 

Idlien ja dosien kanssa tulee tehtyä yleensä kookos- tai maapähkinächutneytä (sekä sambarkeittoa). 

Kookoschutneytä.

Idlit menossa keittimeen.

Idlit kypsennetään vesihöyryllä tuommoisissa muoteissa erityisessä idlikeittimessä. Onnekseni onnistuin löytämään viime Intian-reissulla induktioliedelle sopivan idlikeittimen. 

Gheestä tuli mieleeni, että harmitti suunnattomasti, kun Arla lopetti huoneenlämmössä säilyvän gheen valmistuksen. Suureksi riemukseni löysin jokin aika sitten Ruohonjuuresta samanlaista gheetä, joka säilyy huoneenlämmössä ja joka on lusikoitavassa olomuodossa. 

Idlikeittimestä tuli mieleeni painekeitin, joka kuuluu intialaisen keittiön perusvarusteisiin. Yksikään intialainen kokki tuskin tulee toimeen ilman painekeitintä! Minä käytin painekeitintä aiemmin tosi harvoin, kun otin hirveät paineet (😅) siitä, että jos keitin vaikka räjähtää. Nyt käytän keitintä jatkuvasti, ja on vaikea ymmärtää, kuinka olen voinut pelätä painekeitintä ja kuinka olen voinut tulla toimeen ilman sitä. 

Painekeittimeni.

Olen tuonut toisen painekeittimeni Kolumbiasta ja toisen Intiasta (näin sitä saadaan matkatavaroihin lisäkiloja! 😆). Haeskelin joskus painekeitintä Suomestakin, mutta jostain syystä painekeittimiä tuntuu olevan kovin vaikea löytää täältä.

Toki painekeittimelläkin onnistuu polttamaan ruoan pohjaan, jos vettä on liian vähän ja/tai keittoaika on liian pitkä, ja siitäkin on kokemusta. Kerran ukkeli teki biryania, ja ruoka paloi pohjaan niin pahasti, että keittimen palaneen pohjan putsaamiseen meni kolme päivää. Itse puolestani onnistuin keittämään jokin aika sitten linssicurryn pohjaan, enkä ymmärrä vieläkään, mikä meni vikaan. Ehkä lämpötila oli liian korkea?

Muutamia pohjaanpolttamisia lukuun ottamatta painekeitin on tosi näppärä, sillä keittoajat lyhenevät painekeittimessä huomattavasti. Esimerkiksi linssit keittyvät alle kymmenessä minuutissa, pavut 15 minuutissa (kidneypavuissa menee hieman kauemmin), ja karjalanpaistilihatkin kypsyvät nyhtöasteelle 25 minuutissa. Sähköäkin siis säästyy, mikä ei ole nykypäivänä ollenkaan huono asia!

Toinen välttämätön vekotin intialaisessa ruoanlaitossa on tehosekoitin tai mikseri – millä nimellä tällaista laitetta nyt sitten suomeksi kutsutaankin. 

Olen tuonut oman mikserini Intiasta joskus ennen Kristusta, ja laitteessa on kolme erikokoista kulhoa erikokoisten annosten jauhamiseen. Mikseri jauhaa mausteet ja linssit, tekee chutneyt ja tahnat, ja on korvaamaton intialaisessa ruoanlaitossa.


Punaista lihaa nähdään meidän taloudessa harvoin, mutta viime viikolla innostuin tekemään tuommoista paistettua liharuokaa, jonka tein juuri karjalanpaistilihoista, kun sopivaa karitsanlihaa on niin vaikea löytää. Intialaiseen kokkailuun sopivat parhaiten pitkää kypsennystä sietävät ruhonosat, kuten etuselkä ja lapa. Oikeaoppiset intialaiset eivät tietysti edes syö nautaa, mutta minun ukkelini ei olekaan oikeaoppinen. Kanan tai broilerin lihasta intialaiseen kokkailuun sopii parhaiten paistileike, ja helposti kuivaksi menevät fileet kannattaa unohtaa. Myös luullinen broileri (esim. koipinuijat) sopii erinomaisesti curryihin. 

Mielestäni ehdottomasti paras paistileike, jota kaupasta löytyy. Käytän aina tätä, jos sitä vain on saatavilla.

Rakastan paistettuja kanaruokia, joihin tulee paljon erilaisia mausteita ja jotka sopivat erinomaisesti leipien – tai rasamkeiton – kanssa syötäväksi.

Yksi versio chicken fry:sta.

Lempirasamkeittooni tulee ananasta, joka on ehkä hieman yllättävä aines suolaisessa ruoassa. 

Ananasrasam tulossa.

Ja ananasrasam valmiina.

Kastikkeisia ruokia, jotka tunnetaan mm. nimillä curry tai korma, on lukematon määrä, ja eteläintialaiset curryt ovat usein paljon ohuempia ja kevyempiä kuin täyteläiset pohjoisintialaiset curryt. 

Lempikanacurryni.

Toisinaan kastikkeisten ruokien sakeuttajana käytetään jauheseoksia tai tahnoja, joita voidaan jauhaa monenlaisista aineksista.

Yhdenlaisen kanacurryn tahnan ainekset. 

Valmis tahna.

Ja sitten curry.

Lautasella näkyvästä leipäsestä tuli mieleeni, että sehän ei ole mikään muu kuin täysjyvätortilla. En yksinkertaisesti viitsi paistaa leipiä itse, kun kaiken lisäksi induktiolla on mahdoton saada leivistä oikeanlaisia – siis sellaisia kuin kaasuliedellä tulisi. Tortillat ovat erinomainen korvike roti-leiville, ja ne valmistuvat helposti pikaisesti pannulla ruskeapilkkuiseksi paistaen.

Kananmuna on uskomattoman monipuolinen aines, ja intialaiset käyttävät sitä ruoanlaitossa tosi kekseliäästi. Olen vannoutunut kananmunafani, sillä kananmuna on niin edullinen, monikäyttöinen ja hyvin säilyvä proteiinin lähde. Pitää ehkä joskus tehdä kananmunalle omistettu postaus resepteineen, mutta tällä hetkellä ei ole kananmunaruoista muita kuvia kuin tosi simppelit keitetyt kananmunat, jotka paistetaan mausteissa. 

Kuva ei tee taas oikein oikeutta ruoalle. 😆


Kalaa syömme aivan liian harvoin, ja olen kirjoitellutkin jo aiemmin tuoreen kalan ostamisen vaikeudesta. Ilahduinkin suunnattomasti, kun löysin muutama viikko sitten Cittarista kokonaista siikaa, joka oli kaiken lisäksi varsin kohtuuhintaista (14,5 euroa per kilo). Aivan liian usein kaupoissa myydään vain fileitä, jotka eivät sovellu lempparikalaruokaani eli chepala pulusuun (=kalaa tamarindikastikkeessa). Kun minulla oli kaiken lisäksi vihreitä raakoja mangoja, lisäsin niitä kastikkeeseen, kuten anoppikin joskus tekee.

Chepala pulusu.

Kokonaisen kalan valmistelussa on toki enemmän hommaa, kun kala pitää ensin suomustaa ja sitten leikata poikittain kyljyksiksi, ja syöminenkin on hieman haasteellisempaa kuin fileiden, mutta kalakyljykset ovat minusta huomattavasti maukkaampia kuin fileet.

Inhoan suomustamista, kun niitä suomuja löytyy sitten ties mistä vielä päivienkin päästä, vaikka yrittäisin suomustaa kuinka varovasti. Luin kerran jostain vinkin suomustaa kala pussissa, jolloin suomut eivät pääse lentämään sinne tänne, mutta se tuntui niin kömpelöltä, että pussisuomustus ei jäänyt käyttöön.

Koska ukkeli ei ole käynyt vähään aikaan Intiassa, sunnundu-makeiset, jotka ovat suurta herkkuani, olivat loppuneet meiltä jo aikoja sitten. Piti siis tehdä niitäkin itse. 

Sunnundu-makeisia.

Sunnundujen valmistus on yksinkertaista, sillä niihin tulee vain kolmea ainesosaa – urad-linssejä, gheetä ja sokeria. Ainoa haastavampi osuus on linssien paahtaminen, sillä linssejä pitää paahtaa tarpeeksi, jottei tule vatsakipuja (linssejä ei siis kypsennetä mitenkään muuten kuin kuivalla pannulla paahtaen).

Kun sunnundut loppuivat, tein vaihteeksi ladduja kuivatuista hedelmistä ja pähkinöistä. (Laddut ovat pyöreitä makeisia, joita voidaan valmistaa lukemattomista eri aineksista.)

Näitä kuivahedelmäladduja voisi pitää jopa terveellisinä, sillä niihin ei tule lainkaan sokeria (makeus tulee pelkästään kuivahedelmistä), ja gheetäkin tulee vain pieni lusikallinen.

Tein pitkästä aikaa myös suolaista naposteltavaa, murmura chivdaa.

Seoksen pääasiallinen aines on hieman riisimuroja muistuttava paisutettu riisi (en ole ihan varma suomennoksesta) eli puffed rice/murmura, ja lisäksi siihen tulee mm. pähkinöitä, currylehtiä, chiliä ja mausteita. Tykkään!

Eipä tässä muuta tällä kertaa. Pitää varmaankin ruveta miettimään, mitä tänään syötäisiin. 

Mukavaa päivää! 

😘

sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Lohi on kala

Syksy on televisiokatsojan kulta-aikaa, kun telkkarista tulee vaikka mitä ohjelmia. Melkein toivoin, ettei Big Brotheria tulisi tänä vuonna, kun koukkuunnun siihen aina niin pahasti, että kaikki muut ohjelmat jäävät paitsioon. Vaikka onhan se toisaalta hyvä, että on olemassa jokin keino, jolla pitää ajatukset muualla kuin omissa asioissa. Noloa tunnustaa, mutta minulla pyörii BB:n 24/7 melkein jatkuvasti taustalla, kun olen yksin kotona. Ukkelin kotona ollessa BB:n katsomista on pakko hieman rajoittaa, jottei parisuhde kärsisi, vaikka varoitin kyllä ukkelia BB:n alkamispäivänä, että ukkeli voisi hyvästellä minut kolmeksi kuukaudeksi. 😆 Koostelähetyksistä en niinkään piittaa, koska niiden luoma ihmiskuva on aina enemmän tai vähemmän vaillinainen ja vääristävä, mutta 24/7 viehättää. Pitäisiköhän meikäläisen hankkia oma elämä?

Yksi asia, jota jaksan ihmetellä joka vuosi Big Brotherissa, on se, miten koukussa ihmiset tuntuvat olevan energiajuomiin. Tuntuu, että Nocco on melkein elämän tärkein asia ja että on tärkeämpää saada Noccoa kuin ruokaa. En ole itse juonut elämäni aikana yhtäkään energiajuomaa tai edes maistanut sellaista, enkä voi siitä syystä ymmärtää, mikä niissä oikein viehättää. Ovatko nykyajan ihmiset (yleensä nuoret) niin flegmaattisia, että he eivät selviä päivästään ilman energiajuomia, vai ovatko juomat vain yksinkertaisesti maultaan niin hyviä, että niitä on pakko saada? Vai onko energiajuoman juominen vain samanlainen koukuttava tapa kuin esimerkiksi tupakointi tai kahvin juominen?

Päätin perehtyä energiajuomien ihmeelliseen maailmaan ja ostaa kokeeksi muutaman tölkin.

Aloitin Red Bullista, joka oli ihan älyttömän makeaa. Jo juoman tuoksu oli vastenmielisen keinotekoinen ja imelä. Juoma ei ollut niin pahaa kuin olin kuvitellut, ja sain juotua tölkin loppuun, mutta toista kertaa en kyllä Red Bullia ostaisi.

Sitten ne paljon puhutut Noccot. Ensimmäiseksi testasin tuon Pearaden, ja minusta se maistui ja tuoksui aivan samalta kuin Red Bull. En olisi huomannut näiden kahden välillä mitään eroa! Limónissa oli selvästi havaittava sitruunan maku, mutta keinotekoisuus ja liiallinen makeus ällöttivät tässäkin. Mitään piristävää vaikutusta en juomilla havainnut. Nyt voin kuitenkin sanoa maistaneeni energiajuomia ja todeta kokemuksen syvällä rintaäänellä, että en tykkää.

Toinen asia, jota olen Big Brotherissa ihmetellyt, on kiroilun määrä. Kiroilen kyllä itsekin, eli siinä mielessä minun on turha jeesustella, eikä kiroilussa ole sinänsä minusta mitään väärää. Mutta jos joka lauseessa tarvitsee olla vähintään yksi vittu, se alkaa särähtää korvaan ja pahasti. Ehkä ylenpalttinen kiroilu kertoo jonkinlaisesta epävarmuudesta, jota yritetään peittää vittua viljelemällä?

Seuraan ahkerasti myös BB:n somea, ja joskus ihmisten oivaltavat kommentit naurattavat.

Intiassa alkoi telugunkielinen Big Brother (joka tunnetaan Intiassa nimellä Bigg Boss) samana päivänä kuin Suomen BB:kin alkoi, ja harmittaa, kun aika ei riitä senkin katsomiseen. Kyllä tämä elämä osaakin olla hankalaa. 😆 Bigg Boss olisi takuulla mielenkiintoista katsottavaa! Eilen katsoimme ukkelin kanssa häätölähetystä, ja nappasin ohjelmasta pari kuvaa. 

Talon asukkaat.

Juontaja Nagarjuna ja häätöuhan alla olevien matkalaukut.

Häätöuhan alla.

Herra nimeltä Shani Salmon joutui lopulta lähtemään talosta.

Rupesin sivujuonteena miettimään, että jos olisin mennyt naimisiin Shani Salmonin kanssa ja ottanut miehen sukunimen, nimeni olisi Satu Salmon. Ai että, miten kuulostaakin hienolta.

Joku ehkä muistaa, kun kirjoittelin aiemmin telugunkielisestä Indian Idol -kilpailusta. Tässä muistaessani pitää raportoida, kuka kilpailun lopulta voitti. Oma suosikkini Jayanth (se lihava poika, joka rakasti syömistä) tuli muistaakseni viidenneksi, ja kilpailun voitti Vagdevi, toinen kilpailuun osallistuneista sisaruksista (toinen sisko eliminoitiin jo ennen TOP-kymppiä).

Voittaja Vagdevi vasemmalla, Jayanth toinen oikealta.

Kooste Vagdevin hetkistä kilpailussa: 

Jayanthin finaaliesitys: 

Totesin taas Indian Idolia katsellessani, miten rankasti ihmisten ulkonäköä Intiassa saatetaan kommentoida. Jayanthin liikakilot ja syöminen olivat yleinen pilailun aihe melkein joka jaksossa, ja yhdessäkin jaksossa tuomari Thaman S., joka on itsekin ylipainoinen, heitti Jayanthille, että "meihin lihaviin voi aina luottaa, koska lihavat eivät jaksa juosta karkuun".

Jokasyksyinen jännitysnäytelmä nimeltä autokatsastus on saatu myös tältä vuodelta päätökseen. Voisi kuvitella, että auto, jolla on ikää 18 vuotta, ei enää menisi katsastuksesta ensimmäisellä yrittämällä läpi, mutta niin se vain meni! Ainoa huomautuksen aihe oli rekisterikilven valo, joka oli palanut (ja joka on ollut palanut jo ainakin neljä vuotta, kun en ole saanut sitä korjatuksi).

Katsastusasemalle oli tullut odotuspaikka, jossa saattoi istua ja katsella autonsa katsastusta. Minä en voinut kuitenkaan jäädä katsastusasemalle odottamaan, kun jännitti niin paljon, vaan luikin viereiselle Shellille kahville. Katsastusasemalla oli nosto-ovi, jonka keskellä oli normaali ovi, josta minäkin olin tullut sisään. Edellinen asiakas oli ajanut juuri autonsa ulos, ja toinen katsastusmies oli laskemassa nosto-ovea alas. Minä olin yrittämässä sinne Shellille lähtöä, ja hämmästyin hirveästi, kun sitä normaalia ovea ei ollutkaan, enkä uskaltanut viuhahtaa laskeutumassa olevan nosto-oven alitsekaan. Hätäännyin ja huudahdin katsastusmiehelle, että "missä se ovi on, äsken se oli tässä?!". Katsastusmies myhäili ja vastasi, että "kyllä se tulee sieltä, kun vähän odottelet..."

Risteilykausi alkaa olla purkissa, mutta vielä on Hernesaaren laiturissa toisinaan laivoja.

Yksi syksyn upeimmista laivoista oli Norwegian Prima, joka vieraili Hernesaaressa tämän kuun kahdeksas päivä. 

Laiva on aivan tuliterä, sillä se otettiin käyttöön tämän vuoden elokuussa, eli vain kuukausi sitten!

Laivan promovideo: 


Pakko on vielä laittaa tähän pidempikin Norwegian Priman esittelyvideo. On kyllä huikea laiva, jonka kuvaamiseen sanat eivät riitä! 


Loppuun vielä asiaan millään lailla liittymättä pari ihanaa biisiä. 

Above & Beyond on yksi lemppareistani, ja heillä on käsittämätön määrä hyviä biisejä. Gratitude julkaistiin keväällä ja jälkimmäinen biisi jo monta vuotta sitten, mutta löysin vasta äskettäin tuon klubimiksauksen. Yksi Above & Beyondin jäsenistä on muuten suomalainen, Paavo Siljamäki, mitä en ollut edes tiennyt ennen kuin nyt kuukkeloin yhtyettä. Onpas noloa!


Kivaa syyskuun jatkoa!

😘

lauantai 10. syyskuuta 2022

Muurahaispesä

Lupasin edellisen postauksen kommenttiosiossa kirjoittaa vähän nykyisestä terveystilanteestani, ja lupaukset pitää kai pitää, vaikka ei kyllä yhtään huvittaisi kirjoittaa mitään kuolettavan tylsää terveysraporttia. Koska en voi oikein kirjoittaa nykytilanteesta, jollen palaa ajassa taaksepäin, on varmaankin kirjoitettava koko sairauskertomus. Pahoittelut asiasta.

Kesäkuun alussa heräsin yhden salitreenin jälkeisenä aamuna, ja pakarassani oli niin hirveä kipu, etten pystynyt istumaan kunnolla. Tyyny perseen alla auttoi hieman, mutta pidempijaksoinen istuminen oli silti mahdotonta. Ajattelin kivun olevan jonkinlainen harvinaisen ärhäkkä normaali treeninjälkeinen lihaskipu, koska kipu tuntui toisessakin pakarassa. Kun kipu ei kuitenkaan vähentynyt päivien myötä, vaan takareisikin oireili, tajusin, että kyse taisikin olla jostain muusta kuin tavanomaisesta lihaskivusta. 

Koska toinen SI-niveleni on vaivannut minua varmaan ainakin kymmenen vuoden ajan – välillä enemmän, välillä vähemmän – ja koska selkäni oli ollut pahasti juntturassa jo parin kuukauden ajan, päätin mennä kiropraktikolle. Ehkä pakarakivut johtuivatkin selästäni? Kiropraktikolla selvisi, että SI-niveleni sekä pari muuta nikamaa olivat pahasti jumissa, mutta kiropraktikko sai selkäni kivuttomaksi heti ensimmäisellä hoitokerralla.

Pakaraongelmat kuitenkin jatkuivat, eivätkä ne olleet todellakaan ainoa vaiva. Käteni ja jalkani tuntuivat olevan täynnä muurahaisia, joilla oli formularata ihoni alla. Tuntui kuin muurahaiset olisivat juosseet edestakaisin, ylös ja alas. Muurahaisten lisäksi minulla oli lihasnykäyksiä, jotka olivat ehkä vielä muurahaisiakin inhottavampia, sillä tuntui kuin koko kroppani olisi ollut täynnä elohiiriä. Nykäykset eivät jättäneet rauhaan edes yöllä, mutta onneksi ne eivät kuitenkaan olleet niin häiritseviä, etten olisi saanut nukutuksi. Minulla oli ollut noita muurahaistuntemuksia jo edellisenä vuonna mutta huomattavasti lievempänä, ja olin käynyt tutkituttamassa niitä silloin neurologilla asti. Koska niihin ei ollut löytynyt mitään syytä ja koska vaivat olivat lakanneet itsekseen parin kuukauden jälkeen, en osannut tällä kertaa huolestua niistä.

Sitten olivat muut kivut. Suurimmat ongelmani olivat oikea nilkka ja jalkapöytä, isovarpaat, ranteet sekä kämmenten päällyset. Isovarpaita särki jatkuvasti, nilkka ei kestänyt huonoimpina päivinä edes seisomista, ja kämmenten päällyset olivat niin arat, että jopa käsienpesu sattui, kun vesi osui ihoon.

Kesäkuussa yritin vielä harrastaa liikuntaa, ja keksin, että voisin yrittää treenata ylä- ja keskivartaloa, vaikka alavartalo olikin poissa pelistä. Pari päivää ennen juhannusta tein pelkän ylävartalotreenin, jonka lopputuloksena oli hirvittävä kyynärpääkipu. En olisi todellakaan mennyt kyynärpään takia juhannuspäivänä päivystykseen, mutta käsivarteeni oli ilmestynyt iso mustelma, jota vähän säikähdin. Lääkäri diagnosoi kyynärpääkivun tenniskyynärpääksi, ja sitä se ehkä silloin olikin. Nykyään kivun paikka kuitenkin vaihtelee niin, että välillä tuntuu olevan kyse golfkyynärpäästä, välillä tenniskyynärpäästä ja välillä ei kummastakaan, vaan kipu on enemmänkin ojentajassa. Kyynärpää ja ranteet ovatkin suurin syy siihen, miksi postailen nykyään harvakseltaan. Kädet eivät vain kestä olla pitkiä aikoja samassa asennossa, ja koneella olo kostautuu heti kipuna. 

Meikäläisen parhaat ystävät tätä nykyä.

Lisäksi liikunta pahensi neurologisia oireita. Vaikka tein vain varttitunnin mittaisen, todella kevyen ylävartalotreenin tuolilla istuen, se lisäsi pistelyä ja puutumisen tunnetta käsissä ja jaloissa. Suurin ongelma oli kuitenkin vasen jalka, joka meni tunnottomaksi ja voimattoman oloiseksi treenin seurauksena. Tuntui todella epämukavalta pyyhkiä jalkaa suihkun jälkeen kuivaksi, kun jalassa ei ollut kunnolla tuntoa. Ihan kuin kropastani olisi roikkunut jotain ylimääräistä, joka ei oikein kuulunut minulle. Kun pari treeniyritystä oli päättynyt samalla lailla, totesin, että on varmaankin parempi lopettaa treeniyritykset kokonaan. Tunnoton jalka tuntui pelottavalta, kun en edes tiennyt, mistä tunnottomuus ja pistely johtuivat. En halunnut pahentaa oloani, joten jätin suosiolla muun liikunnan ja kävin vain lyhyillä kävelylenkeillä. Kävely oli ainoa liikunta, jota kroppani sieti (ja sitäkin vain maksimissaan puolen tunnin annoksina): voimaharjoittelu pahensi neurologisia oireita; vesijuoksu ja uinti ärsyttivät pakaroita ja takareisiä ja pyöräily kipeytti nilkan, kyynärpään ja takaliston.

Tuntui kuin koko kroppani olisi hajonnut yhtä aikaa, ja kaikki, mitä yritin, kostautui heti. Kaikenlainen tekeminen – siis ihan arkisetkin asiat, kuten ruoanlaitto tai palapelin kasaaminen – kipeytti heti jonkin paikan. Juhannus olikin harvinaisen mieleenpainuva, kun en pystynyt istumaan kunnolla takapuolen takia, seisomaan tai kävelemään pidempiä aikoja nilkan takia enkä tekemään mitään oikealla kädelläni kyynärpään takia. Istuinpehmuste oli kova sana, ja vasen käsi oli pakko värvätä hommiin, vaikka se olikin niin kömpelö ja avuton. 

Kämpin terassilla juhannuksena. Gin tonic auttaa kaikkiin vaivoihin – vasemmalla kädellä juotunakin. 😆

Paras vaihtoehto tuntui olevan täydellinen tekemättömyys, mikä hajotti pään. Sohvalla tai sängyssä makoilu keskellä päivää oli minulle täysin vieras asia, mutta niin vain oli tämmöinenkin taito opeteltava. Olen aina ajatellut, että jos minun pitäisi luopua liikunnasta, se olisi minun henkilökohtainen helvettini, mutta vähänpä tiesin. Eihän sitä koskaan tiedä, miltä jokin tuntuu, ennen kuin joutuu oikeasti kohtaamaan kyseisen asian. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun makasin sängyssä itkemässä joko kivusta tai toivottomuudesta. Ukkeli jaksoi yrittää lohduttaa, enkä kyllä tiedä, miten olisin selvinnyt kesästä ilman ukkelia. Ukkeli jaksoi istua vieressäni, kuunnella ja yrittää löytää sopivia sanoja sekä piristää tuomalla nallen kainalooni.

Yhtenä päivänä oloni saattoi tuntui paremmalta, ja silloin toivoni heräsi: jospa tämä olisi vihdoinkin pian ohi! Seuraavana päivänä tuli kuitenkin taas takapakkia, kun jokin ruumiinosa oli entistä kipeämpi. Muistan, kuinka iloitsin Savonlinnaan lähdöstä heinäkuussa, mutta kun heräsin lähtöpäivän aamuna, kantapääni oli niin kipeä, etten pystynyt kävelemään linkuttamatta. Kantapääni ei ollut kipuillut koskaan aiemmin, mutta kerta se on näköjään ensimmäinenkin. Onneksi kipu hävisi päivän mittaan, mutta elämäni oli juuri tällaista: mitään ei voinut oikein suunnitella etukäteen, kun en tiennyt herätessäni, millainen vointi minulla tulisi sinä päivänä olemaan.

Juhannuspäivänä kävelylle lähdössä. Olin polttanut edellisenä päivänä kaulani, olkapääni ja otsani, joten oli suojauduttava kunnolla.
Heinäkuussa päätin mennä vihdoinkin lääkärille. Olin pitkittänyt lääkärille menoa, koska ongelmieni monimuotoisuus ahdisti. Mitä lääkärikin oikein ajattelisi, kun lataisin hänelle kaikki vaivani? Varmasti hän pitäisi minua hulluna tai ainakin luulotautisena! Sitten Mehiläiseltä löytyi lupaavan kuuloinen lääkäri, joka toivotti kuvauksessaan tervetulleeksi "lämminhenkiselle ja paneutuvalle vastaanotolle" ja joka oli saanut asiakkailtaan hyvät arvostelut (9.8/10). Kun vastaanottoaikakin näytti olevan riittävän pitkä (45 minuuttia), varasin ajan kyseiselle lääkärille.

'Lämminhenkinen ja paneutuva vastaanotto' sai aivan uuden merkityksen, sillä lääkäri puhui ainakin puolet vastaanottoajasta itsestään. Vastaanoton aikana selvisi mm. lääkärin poliittinen kanta, hänen mielipiteensä Trumpista, hänen asuinpaikkansa sekä se, miten hän tulee töihin (sähköpotkulaudalla); hänen harrastuksensa (mm. sukellus) ja perhetaustansa (lääkäri oli kasvanut neljän naisen kanssa ja piti kuulemma aina naisten puolia). Lisäksi lääkäri kertoi seikkaperäiset kuvaukset kahdesta asiakkaastaan, joiden kohdalla ikä oli todellakin vain numero, sekä selkävaivan takia peruuntuneesta Italian-matkastaan. Muistipa lääkäri suositella minulle vielä Perseilevän Pertin Instagram-tiliäkin. Kaksi kertaa vastaanoton aikana lääkäri huudahti minulle yllättäen, että "aivokasvainta sinulla ei ole!". Ensimmäisellä kerralla jätin huudahduksen noteeraamatta, kun se tuli niin puskista, mutta toisella kerralla vastasin, että "eipä ole tullut mieleenikään, että olisi, mutta kiitos kumminkin tiedosta". Vastaanottokäynnin lopuksi lääkäri totesi vielä tapaukseni olevan monimutkainen mutta mielenkiintoinen ja vannoi löytävänsä syyn vaivoihini. 

Lääkärin teettämät veri- ja ulostenäytteet olivat kaikki normaaleja, ja jatkohoidosta oli määrä keskustella puhelimitse. Kun lääkäri sitten soitti puhelinvastaanottoaikana, hän soitti 20 minuuttia myöhässä autostaan, selvästi kiireisenä, ja kuuluvuuskin oli tosi huono. Lääkärin ratkaisu pulmiini oli Osmosal eli liuos, jota käytetään estämään veden ja suolojen menetystä äkillisen ripulitaudin yhteydessä. "Et ainakaan menetä mitään, jos kokeilet sitä", lääkäri neuvoi. Tuntui käsittämättömältä, että lääkärin mielestä jokin ripuliliuos ratkaisisi ongelmani, kun minulla ei edes ollut mitään ripulia, ja natrium- ja kaliumarvonikin olivat täysin normaalit. Tajusin, että minun ei kannattanut käyttää enää enempää aikaani kyseiseen lääkäriin, joten en viitsinyt kyseenalaistaa lääkärin mielipidettä, vaan olin vain iloinen, että pääsin hänestä eroon. 

Olin käynyt edelleen kiropraktikolla, ja kiropraktikko suositteli minulle oireideni perusteella neurologilla käyntiä. Olin päättänyt tuon edellisen lääkärikokemuksen jälkeen, etten menisi enää yhdellekään miespuoliselle lääkärille, jos vain pystyisin mitenkään välttämään sitä, sillä kokemukseni miespuolisista lääkäreistä olivat olleet elämäni aikana muutenkin pääsääntöisesti (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) huonoja. Niinpä suunnistin Savonlinnasta palattuani neurologille, koska onnistuin saamaan vasta silloin ajan naispuoliselle neurologille. Kiitin luojaa, että Savonlinnan-lento ei ollut kestänyt kauempaa kuin 55 minuuttia, sillä koneen tärinä pahensi pistelyä ja tuikkimisen tunnetta kehossani, ja koko kroppaani nipisteli lennon aikana. Muutenkin kaikenlainen tärinä pahensi tuntemuksia erityisesti vasemmassa jalassa ja kädessä, ja jopa ostoskärryjen työntäminen tai hampaiden harjaaminen sähköhammasharjalla tuntui epämiellyttävältä.

Nyt tilanne on se, että olen käynyt neurologilla ja ortopedilla. Olen käynyt pään magneettikuvauksessa, jossa ei löytynyt mitään poikkeavaa (ei aivokasvainta eikä MS-tautia, jotka neurologi halusi lähinnä poissulkea). Pään magneettikuvauksen jälkeen oli vuorossa keskushermoston magneettikuvaus, ja minulta kuvattiin kaula- ja rintaranka. Kaularangasta löytyi pienehkö pullistuma, joka voisi selittää yläkropan neurologiset oireet. (Minusta ongelmani ydin on ollut alusta alkaen lantiossa/selässä, mutta neurologin mukaan selän alueen ongelmat eivät aiheuta neurologisia oireita yläkroppaan, joten syyn täytyi olla "ylempänä"). 

Eivätkä magneettikuvaukset tähän loppuneet! Ortopedi laittoi minut vielä lannerangan magneettikuvaukseen, jonne olisin itse ensimmäiseksi mennyt, ja lannerangasta löytyi myös jonkinlainen pullistuma, joka voisi selittää vasemman jalan neurologiset oireet. Nyt olen siis käynyt kolmessa (tai oikeastaan neljässä, kun kaula- ja rintaranka kuvattiin samalla kertaa) magneettikuvauksessa lyhyen ajan sisällä, ja voin kertoa, että magneettikuvaukset sujuvat jo melkoisella rutiinilla. 😆 Näin sitä ihminen kouliintuu, kun on pakko. 

Mehiläisen magneettikuvausaula on tullut pikkuisen liian tutuksi.

Mikään ei kuitenkaan ole pystynyt selittämään pakaran ja takareiden ongelmia, eikä kukaan tunnu tietävän, mistä kipuni johtuvat. Kaikki tuntuvat ajattelevan, että ne johtuvat selästä, vaikka omasta mielestäni peräpään ongelmillani ei ole mitään tekemistä selän kanssa. Ortopedin jälkeen seuraava etappi oli fysioterapeutti, jonka luona kävin tällä viikolla ja jonka neuvosta olen nyt tehnyt venytyksiä ja aktivointiliikkeitä, mutta ainakin näin muutaman päivän jälkeen tuntuu, että noinkin vähäinen rasitus pahentaa sekä kipua että neurologisia oireita. Mutta ehkä alku on hieman hankalaa, ja sitten helpottaa? Haha.

Viimeinen mahdollisuus on sitten ENMG, jonne minulla on neurologin lähete mutta jonne en kuitenkaan ajatellut meneväni, kun peräpään oireetkin olivat helpottaneet levon seurauksena. Nyt kun fysioterapia on taas tuntunut ärsyttävän kyseistä aluetta, taidan kumminkin katsoa vielä tuon ENMG-kortinkin, jos vakuutusyhtiön päätös tulee myönteisenä (ja vaikka ei tulisikaan). Olen kumminkin lepäillyt nyt jo kolme kuukautta, enkä haluaisi lepäillä loppuelämääni, jos on muita ratkaisukeinoja. Kai se on käännettävä viimeinenkin kivi, kun on kerran hommiin ryhdytty.

Muut kivut (kuten isovarpaiden ja kämmenten päällysten kipu, jotka ovat vaivanneet minua pisimpään) ovat jääneet täysin ilman selityksiä, sillä en jaksanut edes kertoa niistä enää neurologille ja ortopedille. Pitäisivät minua kuitenkin ihan kajahtaneena tapauksena! Onneksi nuo muut kivut ovat helpottaneet itsekseen, mutta silti tekemisen kanssa saa olla varovainen, koska liika tekeminen kostautuu kyllä.  

P.S. Joku kyseli aiemmin borrelioosista ja koronarokotuksista. Borrelioositesti on nyt tehty, ja se oli negatiivinen, enkä näe ajallista yhteyttä koronarokotuksiinkaan, sillä kävin edellisessä rokotuksessa tammikuussa, ja oireeni alkoivat kesäkuussa.

Kivaa viikonlopun jatkoa! 

😘

lauantai 3. syyskuuta 2022

Ihana Riika

Kävimme viime viikonloppuna ukkelin kanssa Riiassa (tulevat taas vähän jälkijunassa nämä meikäläisen postaukset). Yksi tärkeä syy matkaan oli se, että löysimme Riiasta eteläintialaisen ravintolan, ja sitä piti luonnollisesti käydä testaamassa. Toki Riikaan on muutenkin aina ihana päästä, sillä tykkäämme kaupungista kovasti – paljon enemmän kuin esimerkiksi Tallinnasta. Kerkesimme nähdä ja tehdä pidennetyn viikonlopun aikana taas aika paljon, joten jos luulit, että edelliset Viro-postaukset olivat pitkiä, niin mitähän mieltä olet tämän postauksen jälkeen.  😆

Tämä tyyppi otti rennosti Helsinki-Vantaalla.

Riian-kone ei ollut mikään järin suuri, mutta suurempi kuitenkin kuin Savonlinnan-kone.

Saapumispäivänämme heitimme ensin kamat hotellille (joka oli vanha tuttu Radisson Latvija), ja painelimme sen jälkeen suorinta tietä myöhäiselle lounaalle Banana Leafiin. Ukkeli olisi halunnut vaihteeksi johonkin toiseen hotelliin, mutta minä olen niin tykästynyt Radisson Latvijaan, että sain vängättyä sinne. Tosin hotelli alkaa olla jo sen verran kulahtanut, että ehkä kokeilemme seuraavan kerran jotain toista hotellia. 

Banana Leafissä tilasimme kaksi dosaa – minä Mysore masala dosan ja ukkeli masala dosan – ja egg kothu idlejä sekä pooreja chicken chettinadin kanssa. Ukkeli oli taas oikein elementissään, kun hän tenttasi tarjoilijalta tärkeitä tietoja, kuten mistä tarjoilija oli kotoisin, ja oliko kokki intialainen. Selvisi, että tarjoilija oli kotoisin Keralasta (yksi Intian osavaltioista) ja että koko ravintolan henkilökunta oli Intiasta.

Mysore masala dosa.

Poori-leipiä, chicken chettinadia ja jotain perunacurrya, joka tuli kai poorien kanssa.

Henkilökunnan intialaisuus ei kuitenkaan auttanut asiaa, sillä ruoissa oli melkein kaikki pielessä. Dosat olivat kummallisia tuoksusta lähtien (ukkeli epäili, että niissä oli käytetty vanhaa dosa-taikinaa); dosien kanssa tarjottava keltainen liemi oli epäilyttävää (emme edes tunnistaneet, mitä se oli); chicken chettinad oli tosi omituisen näköistä ja vielä omituisemman makuista, ja kananpalojakin oli kastikkeen joukossa kokonaiset viisi kappaletta, ja egg kothu idlejä ei olisi edes tunnistanut idleiksi. Palvelu oli kuitenkin hyvää ja iloista, ja harmitti suuresti, että ruokakokemus oli näin huono, koska olisimme muuten käyneet syömässä tuolla varmasti joka päivä.

Kävimme myöhemmin vielä toisessakin intialaisessa ravintolassa nimeltä Indian Raja. Tämä ravintola oli pohjoisintialainen, joten listalta löytyi paljon suomalaisistakin ravintoloista tuttuja ruokia.

Ravintola oli viihtyisä, ja palvelu oli täälläkin ystävällistä. Tällä kertaa tilasimme methi chickenin, chana masalan, lacha parathan, garlic naanin sekä annoksen riisiä. 

Minä en oikein tykännyt ruoista, en varsinkaan chana masalasta (ruoat olivat minusta aika valjun makuisia), mutta ukkelin mielestä ruoka oli "decent", joten tätä ravintolaa voi kai sitten suositella? Ukkeli ei kysynyt tässä ravintolassa mitään kokin alkuperästä, ja oikein huvitti, kun minun piti sitten tiedustella tarjoilijalta, oliko kokki intialainen. Olihan hän – kuulemma Barodasta (Gujaratin osavaltiosta) lähtöisin.

Olemme käyneet Riiassa jo aika monta kertaa ja löytäneet sieltä suosikkipaikkamme. Yksi niistä on Galleria-ostoskeskuksen kattoterassi, jossa pitää käydä joka reissulla ainakin kerran drinkeillä. Terassi oli laajentunut edellisestä käynnistämme, mutta kesä 2020 olikin ensimmäinen koronakesä, ja oli ihme, että terassi oli silloin edes auki. 

Terrace d'arte.

67 Grill & Lounge, jota ei kaksi vuotta sitten vielä ollut.

Missäs ne drinkit viipyvät? Pöytä on tyhjä!

Hotellihuoneenkin pitää olla näköjään aina samanlainen. Yritimme tällä kertaa pärjätä pienemmässä huoneessa, mutta eihän se onnistunut, vaan piti palata respaan kyselemään, olisiko isompia huoneita vielä jäljellä. Olihan niitä.

Varpaat näkyy, hyi!

Näkymä huoneesta.

21:nnen kerroksen hissiaulan ikkuna on kuin taulu.

Jurmala on myös sellainen paikka, jossa käymme mieluusti joka Riian-matkalla, jos vain säät sallivat. Nyt säät olivat enemmän kuin otolliset meren rannalla käyskentelyyn, sillä koko viikonlopun ajan oli 30 astetta lämmintä. Kuumuus ei kuitenkaan haitannut, sillä hotellihuoneessa oli ilmastointi, joka toimikin kohtalaisesti. 😆

Miekin olen Jurmalassa – eikä ole muuten eka kerta!

Tällä papalla oli hauska projekti.

Rannalla oli tosi paljon porukkaa, mikä ei ole mikään ihme, sillä kuten sanottu, oli lämmin – ja todennäköisesti kesän viimeinen kaunis viikonloppu.

Jurmala on tosi viehättävä pikkukaupunki, ja siellä pitäisi kyllä käydä joskus ihan yökunnissa eikä vain pikaisella päiväretkellä. 

Matkalla tuli käytyä useammassa museossakin, vaikka ei ollut oikeastaan edes aikomus. Kävin yksinäni kahdessa museossa ukkelin viettäessä siestaa hotellissa (minähän en pysty makoilemaan hotellihuoneessa, kun tiedän, että ulkona odottaa jännittävä maailma), ja kolmanteen sain houkuteltua ukkelinkin puolivahingossa. 

Luulin nimittäin, että Pyhän Pietarin kirkko avautuisi sunnuntaina vasta kello 12, mutta teki mieli lähteä hotellista jonnekin jo ennen sitä. Karttaa katsellessani huomasin, että kirkon lähellä oli kaksi kiinnostavan oloista museota, Mentzendorffin talomuseo ja muotimuseo. Voisimme käydä niistä jommassakummassa ja odotella samalla kirkon avautumista! Annoin ukkelin päättää, kumpaan hän halusi mieluummin, ja ukkeli valitsi muotimuseon. 

Museo oli kivan kompakti (lue: ukkelikin jaksoi koko kierroksen tylsistymättä 😆), eikä ryysistä tosiaankaan ollut, sillä olimme ainoat vieraat. Henkilökunta oli todella ystävällistä, ja saimme täyden opastuksen museoon, ennen kuin opasnainen jätti meidät kiertelemään museota kaksistaan. 

Museo oli kellarikerroksessa, ja tunnelma oli siitä syystä ihan erityinen.

Museo oli kivan interaktiivinen, ja siellä sai kokeilla kaikenlaisia juttuja.

Tästä lokerikosta sai poimia itselleen viisauden sanoja. Ensin piti heittää noppia, laskea noppien antama silmäluku yhteen, ja sen jälkeen tuli ottaa lukemaa vastaavasta lokerosta lappu. 

Tämä tuli mulle.

If there's no style, invent it. 😁 (Kas, henkarikin roikkuu siinä kuvassa kivasti.)

Museossa sai myös kokeilla tatuointihihoja, jotka sujautettiin käteen. Samanlaisia hihoja myytiin myös museon myymälässä, ja hetken aikaa harkitsin, pitäisikö ostaa itselleni tatuointihiha. Sitten tulin kumminkin järkiini: mitä helkkaria minä tekisin tatuointihihalla? 

Joitakin vaatteita sai kokeilla päälleen, ja tilaisuus piti tietysti käyttää hyväkseen. 

Huomasin vasta jälkeenpäin kuvaa katsellessani, että multahan roikkuu haarovälistä jokin riekale.

Kierros päättyi museon kahvilaan, joka olikin varsin viihtyisä paikka. 

Museokierroksen jälkeen oli aika suunnata isolle kirkolle, eli Pyhän Pietarin kirkkoon, josta oli kuuleman mukaan vanhankaupungin paras näköala. Ihmettelin, miten olimme aiemmin missanneet kyseisen kirkon, mutta toisaalta se oli hyväkin: oli jotain uutta katsomista tälläkin matkalla! Siellä kävi ilmi, että kirkko olikin auennut jo kymmeneltä, mutta se ei haitannut: muotimuseovierailu oli ollut kiva eikä lainkaan turha! 

Tuonne pitäisi päästä.

Näkymissä ei ollut todellakaan valittamista!

Jostain syystä en fanita vanhojakaupunkeja samalla lailla kuin monet muut, vaikka ovat ne minustakin toki ihan söpöjä (ainakin useimmiten). Riian vanhakaupunki on eittämättä yksi viehättävimmistä, jonka olen nähnyt. 

Tarkalleen Mersun levyinen katu.

Seuraavaksi voisinkin turista niistä kahdesta museosta, joissa kävin itsekseni (jälkimmäisestä ei tosin huvita juurikaan turista). 

Ensimmäinen museo oli jugend-museo (Riga Art Nouveau Centre), joka oli interiöörimuseo, vuoden 1903 jugendtyyliä täydellisesti jäljittelevä kaupunkiasunto. Rakastan museoita, joissa voi kuvitella siirtyvänsä ajassa taaksepäin, joten odotukset olivat korkella (ja ne todellakin täyttyivät). 

Museon sisäänkäynti.

Henkilökunta oli jälleen ylitsevuotavan ystävällistä, ja mietin, että kylläpä latvialaisten ja unkarilaisten välillä on iso ero. 

Vessa-asiat kiinnostavat aina, enkä ollut edes ajatellut, milloin vesivessat oikeastaan ilmestyivät elämäämme. Museo tiesi kertoa, että vesiklosetit tulivat Länsi-Eurooppaan 1800-luvun lopulla ja että 1900-luvun alussa Jaksch & Co. -niminen firma mainosti Riiassa pönttö+bidee -yhdistelmää. Kuvan pönttö on myös 1900-luvun alusta, ja se on siirretty museoon toisesta saman rakennuksen asunnosta. 

Kun olin kerran näillä kulmilla (en käytä sanaa huudeilla, koska inhoan sitä 😆), piti kuvailla taas Alberta ielan jugendtaloja, joita olen kuvaillut jo aiemminkin. Alberta iela, eli Albert-katu, taitaa olla Riian kuuluisin jugendtalokatu, mutta en muistanut rakennusten olevan näin komeita (tosin en taaskaan osannut ottaa sellaisia kuvia, jotka tekisivät oikeutta talojen kauneudelle). 

Alberta ielaa.

Tämä talo taisi tosin olla jossain muualla kuin Albert-kadulla.

Sitten se toinen museo, johon päädyin vanhassakaupungissa kävellessäni. Kyseessä oli sotamuseo, ja rakennus oli niin massiivinen, että näyttelyä oli ainakin viidessä kerroksessa. (Menin sekaisin laskuissa, koska en osaa laskea kuin viiteen.) 

Museo oli toki hieno paikka Latvian sotahistoriasta kiinnostuneille, mutta suuri osa näyttelyn teksteistä oli vain latviaksi, ja jo se hieman rajoitti näyttelyyn tutustumista. Ulkona oli upea kesäinen päivä, mutta minä olin tutkimassa maamiinoja, kiväärejä ja kaikenlaisia sotimisvehkeitä, ja heräsi ajatus, että onkohan minulla ihan kaikki muumit laaksossa. Valokuvia tuli otettua "muutama" kappale, mutta jätetään ne kuvat omiin arkistoihin paria lukuun ottamatta.  

Olipa kiva päästä museosta ulos ja tallustelemaan jokirantaan. Museossa haisikin semmoiselle vanhalle – sodalle?

Tuommoisella jokiristeilyllä kävimme muistaakseni vuonna 2016 (en jaksa etsiä postausta siitä), ja risteily oli ukkelille ihan liian pitkä, kun se taisi kestää yli tunnin. Ukkeli ei missään nimessä halunnut risteilylle uudestaan. 😂

Yritin ottaa katu-uskottavaa selfietä, johon tulisi tuommoinen skeittarinuorukainen taustalle (olin siis sellaisessa skeittipuistossa – itsekin skeittaamassa, totta kai 😆), ja onnistuinkin vihdoin saamaan skeittipoikakuvan noin sadannen yrityksen jälkeen. Tosin olin tavoitellut lähinnä sellaista hienoa hyppykuvaa enkä tuommoista amatöörien seisoskelukuvaa.

Loppuun vielä (juu, alamme todellakin olla postauksen lopussa 😆) muutama ravintolakeissi.

Meidän lemppariravintolat Riiassa ovat Aqua Luna ja Koya, jotka sijaitsevat molemmat jokirannassa vanhan satama-alueen kaltaisella alueella. Menimme Aqua Lunaan lauantai-iltana ilman pöytävarausta, mutta onnistuimme jotenkin saamaan pöydän, kun lupasimme lähteä ajoissa menemään. 

Ravintolat eivät ole ulkoapäin kovin kummoisen näköisiä, mutta ruoka ja tunnelma varsinkin kauniina kesäiltana ovat vertaansa vailla. 

Aqua Lunan terassia.

Koya sijaitsee ihan Aqua Lunan vieressä.

Aqua Lunassa on pakko syödä aina mereneläviä, koska ne ovat siellä niin hyviä. 

Red prawn a la plancha.

Grilled octopus – ihan järisyttävän hyvää.

Aqua Luna joelta päin nähtynä.

Rimpsalta tulossa.

Viimeisenä iltana emme oikein tienneet, mihin menisimme syömään, mutta sitten ukkeli keksi, että mennään kokeilemaan Grand Hotel Kempinskin Stage 22:ta. Sinne siis suunnistimme. 

Ravintola oli hotellin katolla (miten me päädymmekin aina jonnekin katolle?), ja hotellimmekin (kuvan korkein rakennus) näkyi terassille. Olisin voinut vilkutella Nallelle, mutta Nalle oli jo nukkumassa.

Mie nukun silmät auki, koska pelkään mursuja.

Vieressä oli Latvian kansallisoppera, ja siellä taisi olla jokin esitys meneillään, kun yhtäkkiä rakennuksesta purkautui väkeä ulos, ja jonkin ajan kuluttua porukka meni taas takaisin sisälle. Kysyin tarjoilijalta, oliko kyseessä jonkinlainen väliaika, ja jouduin oikein keskittymään, että sanoin varmasti intermission enkä intercourse, kuten olen joskus vahingossa möläyttänyt (taisi olla jokin intialainen leffakäynti, kun intialaisissa leffoissahan on aina väliaika).

Väliaika: kahvia ja pullaa! (Kuka muistaa, mistä tämä lausahdus on peräisin?)

Ravintola olikin oikein fine dining -paikka, mutta siitä huolimatta ruoka oli erinomaista.

Leipätarjotin.

Ostereita.

Fish mosaic, jossa oli mm. kuningaskalaa ja tonnikalaa. Loistava annos!

Beef & Potato "Paolo". Kastike tuli erillisessä pikkukannussa.

White, joka sisälsi mm. jasmiinijäätelöä, valkosuklaaganachea ja raparperigeeliä.

Vessakäynnillä törmäsin elämäni ensimmäisen kerran pystysuuntaiseen käsipyyhepaperitelineeseen.

Ravintolan sisätiloja.

Ja upea terassi.

Tämä postaus olisi nyt sitten purkissa. Seuraavaksi lupaan jotain muuta kuin matkajuttuja – ehkä. 

😘