Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


tiistai 28. helmikuuta 2017

Väriöverit

Makrohaasteen aiheena on tällä kertaa vaate, ja ajattelin, että tähän tarvitaan nyt vähän väriä. Ei muuta kuin kesävaatelaatikkoa penkomaan, koska sieltä sitä väriä löytyisi!





Minua vähän ärsyttää, että vaatekaupat ovat talvella pullollaan mustaa ja muita synkkiä ja tummia värejä. Mikä ihme siinä on, että talvella on niin vaikea löytää kaupoista värikkäitä vaatteita? Ihan kuin meidätkin pakotettaisiin vajoamaan talvella synkkyyteen: turha kuvitella, että elämässä olisi mitään iloa ja väriä, kun ulkonakin on niin pimeää ja synkkää. Mustiin sinä olet pukeutuva, kunnes kevät taas koittaa!






Kun kevätvaatteet sitten tulevat kauppoihin, meidän pitää tehdä täyskäännös ja unohtaa mustat ja tummansiniset. Nyt kaupat tarjoavat meille kirkkaankeltaista, pastellisävyjä, kukkakuvioita, röyhelöä, eläinkuoseja, kukertavaa ja kikertävää. Nyt saa taas ostaa värikkäitä vaatteita ja näkyä, kun päivätkin pitenevät!




Toki tummat värit ovat talvella käytännöllisempiä, mutta muuten en ymmärrä, miksi talvella pitäisi olla aina niin synkkä. Eivätkö värikkäät vaatteet päinvastoin piristäisi harmauden keskellä? Itse ainakin pidän väreistä niin paljon, että haluaisin nauttia niistä ympäri vuoden. Mutta ei auta valittaa, vaan on ostettava sitä, mitä kaupoista saa. Murmur.

Muut haasteeseen osallistujat löytyvät täältä

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Mitä saa sanoa?

Kampaajalla tuli taannoin puhetta suorapuheisuudesta, ja totesin itse tykkääväni siitä, että asiat sanotaan suoraan. Jäin kuitenkin miettimään, että asia ei ole ihan noin yksioikoinen, sillä suorapuheisuuttakin on monenlaista. On hyvää ja rakentavaa suorapuheisuutta, ja sitten on sellaista röyhkeyttä lähentelevää töksäyttelyä, jota suorapuheisuudeksikin kutsutaan. Töksäyttelijällä on mielestään oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo, koska "hän nyt vain sattuu olemaan suorapuheinen luonne".

En suuremmin arvosta jälkimmäisen kaltaista suorapuheisuutta, sillä ajatusten julkaiseminen ilman minkäänlaista suodatuskykyä on minusta osoitus sosiaalisten taitojen ja käytöstapojen puutteesta. Kommunikoinnin ainoa tarkoitus tällaiselle ihmiselle on saada oma viestinsä viedyksi perille - aivan sama, mitä toinen siitä ajattelee. Jos toinen on niin herkkänahkainen, että loukkaantuu, niin sehän on hänen ongelmansa! Töksäyttelijältä puuttuu empatiakykyä asettua toisen asemaan, ja koska häneltä puuttuu usein myös kyky kuunnella toista, kommunikointi tällaisen ihmisen kanssa voi olla vaikeaa.

Se, mikä ketäkin loukkaa, riippuu tietenkin henkilöstä, mutta kukaan tuskin ilahtuu esimerkiksi ulkonäköönsä kohdistuvasta arvostelusta. Ulkonäön arvostelu on minusta muutenkin epäreilua, sillä ihminen ei voi hirveästi vaikuttaa siihen, millaisen naaman tai kehon on syntyessään saanut. Harva on varmasti säästynyt kuulemasta Anu Saagimin kohua herättäneestä, Maria Veitolaan kohdistuneesta kommentista. Saagimhan sanoi television keskusteluohjelmassa Veitolan olevan ruma ja perusteli kommenttiaan sillä, että hän on vain rehellinen. Asiasta nousi kohu, kun Veitola ihmetteli Twitterissä yleisön reagointia, sillä yleisö oli vain nauranut. En viitsi vaivautua pohdiskelemaan Saagimin persoonaa sen syvällisemmin, mutta en voi olla miettimättä, millainen ihmisen pitää olla, että hän sanoo jotakin tuollaista. Vaikka Saagim - tai joku toinen vastaavasti käyttäytyvä - ei piittaisikaan toisen tunteista, niin luulisi hänen välittävän edes siitä, millaisen kuvan hän itsestään antaa. Tuollaisen kommentin lausuja vaikuttaa nimittäin kovin typerältä ihmiseltä. Jokainen saa ajatella mielessään mitä haluaa - vaikka että joku on ruma - ja kyseenalaisiksi ajatukset muuttuvat vasta siinä vaiheessa, kun ne sanotaan ääneen.

Nykyaikana tuntuu muutenkin olevan tavallista, että oma mielipide pitää tuoda julki, oli asia mikä tahansa. On oltava oma kanta joka asiaan ja se on myös tehtävä selväksi, vaikka ei olisikaan riittävästi taustatietoa asiasta tai perusteita mielipiteen esittämiselle. Ilmiö on minusta varsin mielenkiintoinen, ja olen miettinyt, mistä tämä mahtaa johtua. Onko "ryhmiytyminen" nykyajan ihmiselle niin tärkeää, että elämä on jatkuvaa ja osin tiedostamatontakin kuulumista johonkin? Vastustetaan sitä tai tätä tai ollaan sen tai tämän asian puolesta. Vai onko nykyajan ihmisellä niin suuri tarve näkyä, että mielipide asiasta kuin asiasta pitää tuoda julki? Muutenhan voi hukkua some-massaan, olla ei-mitään ja ei-kukaan.

Jos ulkonäköön kohdistuva kommentointi ei ole soveliasta, niin entä sitten toisen tekemät valinnat tai toimintatavat? Saako niitä kommentoida suorasukaisestikin? Saako ystävälle esimerkiksi sanoa, jos hänen päällään oleva vaate ei sovi hänelle lainkaan? Tai jos työtoveri toimii tavalla, joka on omasta mielestä väärä, tuleeko siitä sanoa? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei varmasti ole yksiselitteistä vastausta. Itse ajattelisin, että sopiva toimintatapa riippuu ainakin kyseisen ihmissuhteen laadusta sekä motiiveista.

Kun menin viime syksynä ensimmäisen kerran yli 20 vuoden tauon jälkeen kampaajalle, kampaaja nosteli hiuksiani ja totesi: "nämä sinun hiuksesi ovat ihan hirveässä kunnossa" ja "nämähän ovat ihan vihreät". En voinut muuta kuin nauraa, sillä tottahan asia oli. Ei tullut mieleenkään loukkaantua, koska kampaajalla oli ammattinsa puolesta ikään kuin oikeus sanoa noin; olihan hän alan asiantuntija. Jos sen sijaan joku toinen, esimerkiksi äitini tai ystäväni, olisi sanonut minulle saman, olisin varmasti suutahtanut: mikä sinä olet minun hiuksiani arvostelemaan!

Motiiveja on monenlaisia, ja saatamme haluta sanoa asioita hyvin eri syistä. Motiiveja kannattaakin aina hieman kuulostella, ennen kuin sanoo jotakin. Jos esimerkiksi työpaikalla on tarkoitus vaikuttaa työilmapiiriin tai työn laatuun, asioista on mielestäni sanottava, silläkin uhalla, että joku loukkaantuu. Mutta jos halu sanoa jotakin kumpuaa esimerkiksi siitä, että toinen ärsyttää, on ehkä parempi vaieta. Olen huomannut, että  "suorapuheisuus" tulee itsessäni helposti ilmi silloin, kun asiat eivät mene mieleni mukaan ja minua ottaa päähän. Silloin tekee mieli ilkeillä ja sanoa kaikenlaista ajattelematonta. Tällaiset motiivit eivät ole koskaan hyviä, sillä silloin kyse ei ole enää suorapuheisuudesta vaan vittuilusta. Tällaisissa tilanteissa olisikin hyvä pysähtyä ja miettiä hieman pidempään, mitä aikoo suustaan päästää.

Jos unohdetaan töksäyttelijät, niin suorapuheisten ihmisten kanssa on minusta helpompi olla kuin sellaisten, jotka kiertelevät ja kaartelevat. Suorapuheisista ihmisistä tietää, mitä he ajattelevat: ei tarvitse arpoa, vaan kommunikointi on suoraa ja avointa. Sellaisesta suorapuheisuudesta minä pidän - ja siinä olisi itselläni vielä opittavaa.

torstai 23. helmikuuta 2017

Salat julki

Olen lukenut monesta blogista postauksen, jossa bloggaaja kertoo 25 satunnaista faktaa itsestään, ja ajattelin, että samanlainen postaus olisi mukava tehdä itsekin. Tässä siis 25 satunnaista faktaa minusta. Jos olen sattunut jo kertomaan jonkin näistä, pahoittelut muistamattomuudestani!


1. Haluaisin itselleni pöytäjääkiekkopelin, mutta minulla ei ole pelikaveria.

2. Olen oinas, mutta en ole mikään kaikkein tyypillisin oinas. Luonteeseeni vaikuttaa minusta paljon myös nouseva merkkini, joka on kaksonen.

3. Vapaus - tai ainakin vapauden tunne - on minulle todella tärkeää. En pystyisi esimerkiksi elämään parisuhteessa, jossa kokisin vapauttani rajoitettavan millään tavalla.

4. Ukkeli oli äskettäin melkein viisi viikkoa työmatkalla, ja löysin sinä aikana luonnollisen unirytmini. Se on 21.30–5.30.

5. Nukun aina silmämaski silmillä.

6. En ole allerginen millekään.

7. En pysty käyttämään minkäänlaisia hajusteita (muuta kuin deodoranttia), koska tuoksut alkavat oksettaa minua parin tunnin päästä, ja haluan päästä vain pesemään ne pois.

8. Lasken aina aivastukseni tyyliin "hyvää-pahaa-rakkautta-rahaa". Pahaa tulee onneksi kaikkein harvimmin!

9. Kun olen siivonnut esimerkiksi jonkin kaapin, minun pitää käydä aina välillä aukomassa kaapin ovia ja ihastelemassa sitä, kuinka siisti kaappi on.


10. En koskaan tamppaa mattoja.

11. En meinannut ensin ajaa ajokorttia ollenkaan, kun olin 18-vuotiaana sitä mieltä, että ajokortti on ihan turha. Polkupyörällähän pääsee joka paikkaan! Menin kuitenkin autokouluun, kun iskä "pakotti", enkä ole katunut. Olisin jäänyt monesta asiasta paitsi, jos en olisi ajokorttia ajanut!

12. Mitä paremmin ja enemmän nukun, sitä suuremmat silmäpussit minulle tulee.

13. Osaan olla kotonani lähes missä tahansa. En tarvitse ympärilleni tuttuja asioita tai esineitä, jotta voisin kutsua paikkaa kodikseni.

14. Lempiasentoni joogassa on soturi II.

15. Olen perinyt monen terveyteen liittyvän asian äidiltäni. Yksi niistä on taipumus alkaa hikoilla stressaavissa tilanteissa hirveästi.

16. Toinen äidiltä peritty juttu on vasomotorinen nuha. En pysty lähtemään minnekään ilman nenäliinaa, sillä nenäni vuotaa aina: jos on kylmä tai kuuma, jos tuulee, jos syön kuumaa tai mausteista ruokaa, jos hikoilen, jos juon kahvia - tai ihan muuten vain! 

17. Tykkään haistella uusia kirjoja, koska uudet kirjat tuoksuvat minusta hyvälle.

18. Olen saanut kerran liikunnasta hylätyn arvosanan siitä syystä, että kävin liikuntatunneilla vain kerran koko lukuvuoden aikana.



19. En käytä juuri koskaan korvakoruja tai muitakaan koruja. Sormus ja rannekello riittävät. Olen kai sellainen yksinkertainen tyyppi.

20. Minusta ei voisi koskaan tulla kasvissyöjää. Ei siksi, että pitäisin jotenkin erityisen paljon lihasta, vaan siksi, että en tykkää asettaa elämääni minkäänlaisia rajoituksia (ellei ole pakko).

21. Lempivärini on nykyään oranssi.

22. Inhoan syvästi uusien elektronisten laitteiden käytön opettelua. En ymmärrä, miksei tieto voisi vain siirtyä päähäni itsestään. En ole esimerkiksi vieläkään perehtynyt kunnolla uuteen kameraani, joka on ollut minulla jo yli puoli vuotta. Ainoastaan makroasetuksiin olen tutustunut vähän paremmin.

23. Olen parhaimmillani silloin, kun olen ihmisten kanssa. Jos olen pitkään yksin, minusta tulee sellainen mörmöttäjä.

24. Jos lupaan jotakin, taatusti pidän lupaukseni.

25. En ole Facebookissa, Twitterissä tai Instagramissa. Anteeksi, valehtelin: onhan minulla Instagramissa tili, ja sillä taitaa olla jopa yksi kuva!

+ Bonustieto:
Minulla on yksi rintakarva.

Jos ajattelitte, että onpa omituinen tyyppi, niin olette aivan oikeassa.  😃



tiistai 21. helmikuuta 2017

Maustetta elämään

Makrohaasteen aiheena on tällä viikolla mauste, ja se vasta innoittikin kuvaamaan. Mausteitahan meiltä nimittäin löytyy. 😊

Lähdin tutkimusmatkalle intialaisia mausteita sisältävien purnukoiden sisälle, ja tutkimusmatka paljasti yllättävän asian: mausteetkin ovat yksilöllisiä! Esimerkiksi monet siemenet ovat erimuotoisia, -värisiä ja -kokoisia, vaikka ne pikaisesti katsottuna näyttäisivätkin kaikki ihan samanlaisilta.

Koptilaisen kuminan eli intiankuminan siemeniä.



Sarviapilan siemeniä.

Ruskeita sinapinsiemeniä. 

Mustakuminan eli ryytineidon siemeniä. 




Siementen lisäksi purkeista löytyi muutakin.

Neilikka.

 Neilikat in action.
Tähtianis.
Kanelitanko.
Kardemumma on ehdottomasti yksi suosikkimausteistani! Tuoksu on huumaava!

Kardemumman siemenet pyrkivät maailmaan.


Hello world!

Kiitokset taas Pienelle Linnulle mukavasta haasteesta! Muita mausteisia kuvia löytyy täältä.



sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Puisia unelmia

Kävin jokin aika sitten tutustumassa muutamaan uuteen helsinkiläiseen kerrostaloalueeseen ja purnasin tuolloin nykyajan rakentamistyylistä, jota tuntuvat leimaavan väriläiskä-ajattelu ja akvaarioparvekkeet sekä monet muut minun silmiini omituisilta näyttävät ratkaisut. Jäin miettimään, miltä uusilla puutaloalueilla sitten mahtaisi näyttää, kun pääkaupunkiseudulle rakennetaan kumminkin uusia puutalojakin. Olisivatko puutaloalueet hyvin samantyylisiä kuin kerrostaloalueet, vai olisivatko ne aivan erilaisia? Puutalot eroavat tavallisista kerrostaloista jo tietysti ainakin kokonsa puolesta, mutta voisihan niitä väriläiskiä ja akvaarioparvekkeita olla puutaloissakin.

Asiasta piti ottaa selvää, joten lähdin tutustumaan muutamaan uuteen puutaloalueeseen. Tämä kierros vie Puu-Myllypuroon, Viikin puukerrostalokortteliin sekä Honkasuolle.

Puu-Myllypurosta kerrotaan seuraavaa:

"Yhteisöllisyyden ja koskemattoman luonnon lisäksi alueella on korkeatasoista, kokeilevaa puurakentamista. Entisaikojen tunnelmaa huokuvat puutalot ovat modernin puurakentamisen taidonnäyte. Talot ovat muunneltavia, energiapihejä, ekologisia ja nykyajan korkeiden asumisstandardien mukaisia.

Yhteisöllisyyttä ja arkielämän ekotekoja suosivia ratkaisuja on paljon; yksi lähtökohdista on talojen avautuminen pihakaduille. Näin syntyy kodikas ja eloisa katumiljöö, jossa elämä ei piiloudu neljän seinän sisään vaan jatkuu luontevasti katualueella. Varsinkin kesäisin pihakadut ovat asukkaiden yhteisiä olohuoneita.

Puu-Myllypuron tunnelma syntyy puisista pientaloista; kaupunkimaisista, viihtyisistä katutiloista ja asukkaiden yhteisöllisyyteen houkuttelevista ratkaisuista."

Voisin kuvitella, että tuommoiset rauhalliset katualueet ovat omiaan erityisesti lasten puuhiin, ja lapsiperheitä alueella varmasti suurimmaksi osaksi asuukin.

Puu-Myllypuro on kokonaisuudessaan hyvin värikäs alue: on niitä väriläiskiä mutta myös värikkäitä taloja.





Hieman neutraalimpaa väritystäkin löytyi.


Yksi asia, jota nykyajan rakentamisessa ihmettelen, on ikkunoiden pienuus. Miksi ihmeessä taloihin tehdään nykyään niin pienet ikkunat? Jos minä rakentaisin talon, haluaisin ikkunaa koko seinän leveydeltä. Mutta ehkä taloissa onkin pihan puolella isommat ikkunat, sillä kukapa nyt näyteikkunassa haluaisi asua.

Alueella oli myös muutamia pienkerrostaloja, joista osa miellytti silmää, osa ei.






Sitäkin ihmettelen, onko talot pakko rakentaa aina niin tolkuttoman lähelle toisiaan, vaikka eiväthän tontit näillä leveysasteilla tietysti mitään ilmaisia ole. Juuri tämän aamun Hesarissa muistutettiin, että kahdeksan metriä on vähimmäisetäisyys naapuritaloon, ja se on minusta aika vähän.




Jollakin tapaa pidin Puu-Myllypurosta, vaikka en itse haluaisi siellä asuakaan. Alue oli minusta kokonaisuudessaan harmoninen, ja rakennukset olivat sopusoinnussa sekä keskenään että ympäristön kanssa. Väritkin tuntuivat jotenkin luonnonläheisiltä, vaikka osa väreistä olikin melko kirkkaita. Puu-Myllypuro oli siis kaiken kaikkiaan miellyttävä yllätys.

Viikin Latokartanon puukerrostalokorttelista kirjoitetaan seuraavasti:

"Latokartanon puukerrostalokortteli on arkkitehtuuriltaan hyvin lämminhenkistä ja viihtyisää. Kerrostaloja on kahta tyyppiä, jotka ovat molemmat pistetalon eri variaatioita. Osassa rakennuksista on harjakatot ja osassa pulpettikatot. 

Rakennusten julkisivuissa on käytetty näyttävää yli 30 senttimetriä leveää ja 42 millimetriä paksua Metsä Woodin Kuningaspaneelia, joka on valmistettu liimapuusta. Pisimmillään jopa 12 metriä pitkä julkisivupaneeli luo taloille harmonisen ja selkeän linjan. Paneeleissa on käytetty kahta eri ruskean sävyä seinäpinnasta riippuen. Myös parvekkeiden liimapuurakenteet jatkavat samaa puurakentamisen tuntua korostavaa värimaailmaa."

Tältä näyttävät lämminhenkiset paneelitalot:








Minusta talot näyttivät kovin synkeiltä, muodottomilta möhkäleiltä, mutta toisaalta: enhän minä arkkitehtuurista mitään ymmärräkään. Parvekkeetkin olivat taas niitä akvaarioparvekkeita, joilla on kiva käydä näyttäytymässä. Vaaleampi väritys olisi keventänyt minusta talojen yleisilmettä huomattavasti, vaikka onhan ruskea tietysti luonnonläheinen väri.

En tiennyt, mitä pistetalo tarkoitti, joten siitä oli otettava selvää.

"Pistetalo ja lamellitalo ovat kaksi kerrostalon perustyyppiä. Pistetaloissa porraskäytävä on keskellä ja asunnot sen ympärillä, talo on yleensä hahmoltaan tornimainen ja sijaitsee erillään naapureistaan. Asunnot avautuvat tornin joka suuntaan. Tyypillisessä lamellitalossa taas on useampia porraskäytäviä, talo on hahmoltaan matalampi ja pitkänomainen sijaiten usein kadun varressa." 

En lämmennyt Latokartanon puukerrostaloille ollenkaan. Alueesta jäi taas vähän sellainen maku, että rakennuksilla oli tavoiteltu jotain erikoista, mutta lopputulos ei ollut kovin onnistunut.

Kerrostalojen taakse oli nousemassa muutama pientalo, jotka olivat vähän värikkäämpiä yleisilmeeltään. 


Naapurit ovat mukavasti kivenheiton päässä.

Lopuksi kävin Honkasuolla Myyrmäen kupeessa.

Honkasuosta kerrotaan seuraavaa:

"Honkasuo on Helsingin suurin uusi puurakentamisalue. Alue sijaitsee Luoteis-Helsingissä, Malminkartanon pohjoisreunassa. Entinen metsä- ja niittyalue muuttuu vuoteen 2020 mennessä 1 600 asukkaan kaupunginosaksi. Puurakenteiset talot ovat kaksi-nelikerroksisia, ne maalataan värikkäiksi ja vierekkäisten rakennusten tulee olla eri sävyisiä. Honkasuon sydän on Perhosniitty-puisto kaupunkiviljelypalstoineen."

Honkasuo oli minulle yllätys, sillä olin kuvitellut, että rakentaminen olisi jo paljon pidemmällä. Se olikin kuitenkin vasta aivan alkuvaiheessa, ja valmiina oli vasta muutama talo.

Tyhjä aukio.









Työmaaparakkejako näistä on tulossa?


Honkasuo oli siis varsin nopeasti katsottu. Pitänee käydä tuolla uudestaan, kun taloja on valmiina enemmän.

Tällainen kierros tällä kertaa!