Kannattaa aina pitää yöpöydällään jotain hienolta kuulostavaa kirjaa, jos vaikka sattuu kuolemaan nukkuessaan.


keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Ystäväkirjahaaste

Bongasin Helmi Naisen blogista hauskan ystäväkirjahaasteen, ja päätin itsekin tarttua haasteeseen.

Etunimeni on? 

Kuten blogista käy ilmi, Satu. Kirjoittelin alun perin nimimerkillä Hippu, mutta kerran oikea nimeni tuli ilmi synttärikakun päältä, joten päätin tulla kaapista ulos ja ruveta kirjoittelemaan oikealla nimelläni.

Olen syntynyt?

Maaliskuun 25. päivä vuonna 1974. Ensi maanantaina rapsahtaa siis mittariin 45 vuotta. En kestä. 😧

En tunne itseäni fyysisesti tai varsinkaan henkisesti yhtään tuon ikäiseksi vaan parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Unohdan aina parikymppisten seurassa olevani heitä paljon vanhempi, enkä kestä ajatusta siitä, että nuoret saattavat pitää minua ihan ikäloppuna (vaikka juuri niin he varmasti tekevät). Havahdun tajuamaan ikäeron vasta siinä vaiheessa, kun nuoriso alkaa puhua esimerkiksi bilettämisestä. Silloin joudun toteamaan, että tuo juna meni jo.

Ikäloppu eukko. (Viimeisenä iltana Medellínissä.)
Mitään ikäkriisejä minulla ei ole koskaan kuitenkaan ollut, mikä johtuu ehkä juuri siitä, että luulen olevani edelleen parikymppinen. 

Pienenä olin varma, että minusta tulee isona...

Minulla ei ollut lapsena mitään ammatillisia haaveita, tai en ainakaan muista sellaisia. Muistan kyllä halunneeni joskus psykologiksi, mutta se taisi olla jo vähän vanhemmalla iällä. Muistan myös kyselleeni joskus lapsena äidiltä hyväpalkkaisia ammatteja, mikä on vähän outoa, sillä en ole koskaan ollut mikään rahan perässä juoksija. 

Kolme parasta piirrettäni?

Tällä hetkellä ensimmäisinä mieleen tulevat sopeutumiskyky, innostuneisuus ja energisyys.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiini kuuluu?

Olisi vielä tarkoitus viettää aikaa läheisten kanssa, ennen kuin kone kohti Kolumbiaa starttaa. 

Suosikkibiisini tällä hetkellä?

ATB & Markus Schulz: Heartbeat



Pitkästä aikaa hieno veto ATB:ltä!

Suosikkiravintolani ja suosikkiruokani?

Jos puhutaan Medellínistä, suosikkiravintolani olisi varmaankin Sushi Light tai Mundo Verde. Pääkaupunkiseudun ravintolamaailma on minulle nykyään lähes tuntematon, sillä en ole täällä hirveästi viime aikoina ravintoloissa käynyt. Täältä on siis nimettävä vanha ikisuosikki eli Merimakasiini. Kävimme ukkelin kanssa taas pari päivää sitten Merimakasiinissa, ja ruokien selkeät maut tuntuivat kaikkien maailmalla syötyjen hömpötyksien jälkeen taivaallisilta.

Olen syönyt viime aikoina maailmalla varsin paljon ravintoloissa, ja valitettavasti on todettava, että ehkä 80 prosenttia ravintolakokemuksista on ollut tavalla tai toisella pettymyksiä, varsinkin Etelä-Amerikassa. En koe olevani mitenkään nirso, ja siksi vähän ihmettelen tätä.

Medellínissä kysyttiin yhdessä pizzapaikassa, haluanko pizzani päälle parmesaania. Vastasin, että vähän. Kun pizza sitten saapui eteeni, jäin miettimään, miltä pizza olisi näyttänyt, jos olisin sanonut haluavani juustoa paljon.








Suosikkiruokani riippuu vähän päivästä ja tilanteesta, mutta äiskän kotiruokia ei voita koskaan kukaan eikä mikään.

Suosikkijuomani?

Jos alkomahoolista puhutaan, niin skumppa. Jos taas ei puhuta, niin sitten ehkä kylmä kivennäisvesi. Eli poreita kai olla pitää!

Suosikkisarjani tällä hetkellä?

Married At First Sight Australia eli Australian Ensitreffit alttarilla. Uusi kausi alkoi Australiassa tammikuun lopussa, ja juonenkäänteet ovat olleet taas aika huikeita. Draamaa ja tiukkoja tilanteita on riittänyt. Lisäksi tällä kaudella tuotiin - ensimmäistä kertaa ikinä - kesken kautta mukaan kaksi uutta paria. Sarjaa voi katsoa esimerkiksi täällä tai täällä.  

Suosikkikosmetiikkatuotteeni on?

Tuskin on toista ihmistä, joka olisi vähemmän kiinnostunut kosmetiikasta. Tässä iässä kannattaisi varmasti jo panostaakin tuotteisiin (ja ehkä ostaa jopa jotain kurttuvoidetta), mutta minä olen ollut aina sitä mieltä, että kosmetiikkateollisuus on yhtä suurta salaliittoa: halvat ja kalliit tuotteet ovat periaatteessa ihan samanlaisia, ja ihmisiä vain huijataan ostamaan kalliita tuotteita erilaisten mielikuvien avulla. Luotan itse mieluummin monipuolisen ravinnon, liikunnan, raittiin ulkoilman ja ilon voimaan. 

Minun kosmetiikkani onkin markettitavaraa, lukuun ottamatta shampoota, hoitoainetta ja naamarasvaa. Naamarasva on ns. parempaa laatua siksi, että ukkeli tuo minulle aina lentokentältä Chanelin Hydra Beauty -voidetta (toivoo kai, että naamani muuttuisi paremman näköiseksi sen avulla). Ukkeli yrittää muutenkin saada minua käyttämään (hänen mielestään) parempia tuotteita, ja hän tuo minulle aina Intiasta Forest Essentialsin ayurveda-kosmetiikkaa, vaikka olen kuinka kieltänyt.

Tämänkertaiset tuomiset.

Yritän kuitenkin käyttää noita ukkelin tuomia juttuja, etteivät rahat menisi hukkaan, vaikka en useimmiten pidä yhtään tuotteiden koostumuksesta, tuoksusta tai jostakin muusta. Kyllä olen paska vaimo, kun en osaa riemuita tällaisista jututuista.

Siis vastaus kysymykseen: ei ole. (Tai ehkä sittenkin se Chanelin rasva.) 

Suosikkisovellus puhelimessani? 

WhatsApp ja Spotify. En osaa sanoa, kumpaa mahdan käyttää enemmän. 

Mitä pakkaat matkalle mukaan?

Kaiken mahdollisen, ja vielä vähän enemmän. Varmaan pakkaisin mukaan kahvakuulatkin, elleivät ne pirulaiset painaisi niin paljon. 

Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe?

Pelleilen esimerkiksi Snapchatin filttereillä ja otan itsestäni jännittäviä kuvia. Hauskuus ei elämästä ihan heti lopu, kun omasta lärvistä saa revittyä niin paljon huumoria.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.
Want to kiss me?


Viimeisin sisustusostokseni?

Nyt täytyy kyllä sanoa, että ei mitään hajua. Onko tuuletin sisustuselementti? Jos on, niin sitten se.

Paras tapa tuhlata 50 euroa?

Käyttää se johonkin elämykseen, joka jää ikuisiksi ajoiksi muistoihin.

Bravuurini keittiössä?

Varmaan jokin intialainen sörsseli? Vastaan anopilta viime Intian-reissulla opittu katkarapubiryani. 😊

Tässä nämä kysymykset olivatkin. Heippa!

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Maailman sinnikkäin huonekasvi

Hengissä ollaan edelleenkin, vaikka blogissa ollaankin vietelty hiljaiseloa. Tällä hetkellä olinpaikkani onkin Suomi, jossa vietän vielä pari viikkoa, ennen kuin palaan Kolumbiaan.

Tuulimyllyjä Itämeressä.

Erikoinen saari.
Ihana harmaa Suomi.
 
Pidempi poissaolo kotimaasta avaa aina silmät Suomen ja suomalaisten hyville ja huonoille puolille. Ensimmäiset asiat, joita minun pitää aina kaupasta saada, ovat ruisleipä ja savulohi. En erityisesti kaipaa ulkomailla ollessani kumpaakaan (tai mitään muutakaan ruokaa), mutta sitten kun noita on mahdollisuus saada, niin se on kuin taivaaseen pääsisi. Sitten syön savulohta niin monta päivää, että melkein kyllästyn siihen.

Enpä ole ennen nähnyt tätäkään, että lohessa on varashälyttimet.

Yksi asia, joka myös jaksaa riemastuttaa, on se, että hanasta tulee juomakelpoista, kylmää ja raikasta vettä. Se tuntuu jotenkin ihan uskomattomalta ajatukselta. Medellínin hanavedenkin sanotaan olevan juomakelpoista, ja kokeilin juodakin vettä muutaman päivän, kun jatkuva veden roudaaminen kaupasta alkoi kyllästyttää. Toki keitin kuitenkin veden ensin, kaiken varalta. Minulle tuli kuitenkin vedestä pahoinvointia (tai näin ainakin oletin, kun en keksinyt pahoinvoinnille muutakaan syytä), joten lopetin veden juomisen. Ukkeli sanoo Medellínin veden olevan niin klooripitoista, että sitä ei pitäisi edes yrittää juoda.

Kun on tarpeeksi kauan pois kotoa, ei muista, kummalle vessan kaapista löytyvä hammasharja kuuluu. Piti siis lähettää kuva ukkelille ja kysyä asiaa häneltä, mutta ukkelikaan ei muistanut.

Myös Suomen puhdas ilma on upea asia, ja sitä(kin) tulee pidettyä valitettavan usein itsestäänselvyytenä. Varsinkin Medellínin saasteiden jälkeen tuntui ihan uskomattoman hienolta vetää tuolla luonnossa ilmaa keuhkoihin, kun ilma oli niin raikasta, eikä siinä tuntunut minkäänlaisia pakokaasun hajuja.

 
Tuntui muuten hassulta kävellä tuolla rantaraitin tasamaastossa. Medellínissä tavallisella noin kahdeksan kilometrin mittaisella lenkilläni tuli tyypillisesti nousua ja laskua kumpaakin sellaiset 400 metriä. Täällä Suomessa pitkäkin lenkki tuntuu Medellínin mäkisten maastojen jälkeen ihan roskapussin viemiseltä.

Hesarin lukeminen aamulla on myös yksi elämäni pienistä suurista iloista. Sanomalehti kuuluu tärkeänä osana aamurutiineihini, enkä varmaan koskaan siirry digiaikaan ja lakkaa lukemasta paperista lehteä. Meinasin tilata Medellínissäkin sanomalehden, mutta jonkin aikaa sikäläisiä lehtiä luettuani totesin, että ei kannata. Monesti päivän lehdessä ei ollut oikein mitään, mikä olisi kiinnostanut minua. Päätin siis jatkaa irtonumeroiden ostamista silloin tällöin. Maailmalla sanomalehtiä luettuani voin myös todeta, että olemme kyllä aika onnekkaita, kun saamme lukea niin laadukasta ja monipuolista lehteä kuin Hesari.

Suomen hiljaisuus yllättää joka kerta, eikä välttämättä kovinkaan myönteisesti. Toki hiljaisuus tuntuu toisaalta rauhoittavalta, mutta jos mistään ei kuulu mitään, tuntuu kuin koko maailma olisi kuollut, ja alkaa ahdistaa. Sitten jos hiljaisuuden keskeltä kuuluu pienikin ääni, varsinkin yöllä, se tuntuu valtavan häiritsevältä.


Mutta se, mistä en Suomessa pidä, on sellainen kummallinen suomalainen luonteenpiirre, jota on vaikea pukea sanoiksi. Se ilmenee haluna lytätä toinen, ikään kuin toisen ilo tai menestys olisivat itseltä jotenkin pois, ja oma elämä kohenisi siitä, kun pääsee vähän "ojentamaan" toista. Tämä asenne tulee ilmi erityisen selvästi iltapäivälehtien kommenttiosioissa ja somessa, mutta sen näkee ihmisten käyttäytymisestäkin. Ehkä samanlaista käyttäytymistä näkee muuallakin maailmassa, mutta Suomessa se tulee jotenkin poikkeuksellisen selvästi ilmi. Suomalaisuuteen tuntuu kuuluvan jonkinlainen syvään juurtunut katkeruus.

Karhuillekin saattaa tulla joskus vilu.

Lääkärilläkin tuli käytyä, kun minullahan on ollut sitä kipua tuossa rinnan alla jo varmaan puoli vuotta. Diagnosoin itse kivun syksyllä rintalihaksen revähdykseksi tms., mutta ei se taida ollakaan sitä. Voi olla, että kivun syy jää selvittämättä, mutta pitää ehkä luopua joksikin aikaa kaikista soutuliikkeistä, punnerruksista ja sen sellaisista ja katsoa, auttaisiko se.

Lääkäri laittoi minut varmuuden vuoksi myös mammografiaan ja ultraan, eikä mammografiassa näkynyt mitään. Ultrassa toisesta rinnasta löytyi kuitenkin jokin muutos, josta otettiin koepala. En tiedä, mikä löydös se mahtaa olla (luultavasti kysta tms.), mutta mitään vakavaa se ei ainakaan ole, siitä olen satavarma.

Vatsa herkesi taas toimimasta pitkän lentomatkan seurauksena, ja luonnollisesti marssin kaupan heviosastolle ostamaan pitaijoita. Meinasin pyörtyä, kun näin, kuinka paljon pitaijat täällä Suomessa maksavat: melkein 15 euroa kilo! Kolme isoa pitaijaa kustansivat 14 euroa. Järkyttävää!


Kaiken lisäksi nämä vaaleanpunaiset pitaijat olivat minusta varsin pahan makuisia verrattuna kolumbialaisiin keltaisiin pitaijoihin, eikä näistä ollut edes mitään hyötyä! Vaikka söin kaksi isoa pitaijaa, niin vatsa ei ruvennut toimimaan, ja mietinkin, että ehkä vain niillä keltaisilla pitaijoilla on laksatiivinen vaikutus. Mutta tulipahan tämäkin nyt kokeiltua. Ainakin tiedän nyt, että pitaijoita ei kannata Suomessa ostaa.

Sen verran keväinen ilma täällä Suomessa jo oli, että autommekin oli kuoriutunut lumesta esiin, eikä lunta ollut enää kuin vähän konepellin päällä. Myös parkkipaikka oli sulanut sen verran, että auton alla oli massiivinen vesilammikko, ja sain auton liikkeelle. Viime vuonnahan auto oli jäätynyt kiinni parkkipaikkaan, ja piti odotella kesäisempiä kelejä, että sain auton irti.

Itä-Suomessa oli kuitenkin vielä ihan täysi talvi, ja kävelylenkeillä joutui kulkemaan kieli keskellä suuta, ettei kaatunut persiilleen jäisellä ja liukkaalla tiellä.

Tässä se on: kylän suurin nähtävyys.

Kävin myös katsastamassa samat autiotalot, joita olin käynyt tutkiskelemassa pari vuotta sitten. Talot näyttivät muuten aika samanlaisilta kuin aiemminkin, paitsi että toisen talon ympäriltä oli kaadettu lähes kaikki puut. Olin ihmetellyt aiemmin sinisiä nauhoja, joita oli ollut puiden ympärillä, ja joku lukija ehdotti, että olisiko savotta tulossa. Oikeassa oli!



 
Päätin ottaa talvisista olosuhteista ilon irti ja toteuttaa yhden pitkäaikaisista haaveistani ja ostaa lumikengät. Sain urheilukaupasta pikaisen opastuksen, kuinka kenkiä käytetään, ja sitten ei muuta kuin menoksi.



Lumikenkäily oli niin hauskaa, että nyt vähän harmittaa, etten ole ostanut lumikenkiä aiemmin.

Päätin lähteä kokeilemaan lumikenkäilyä vähän vaativampiin maastoihin, sillä olin saanut selville, että Punkaharjun Lumikenkäpuistossa on kokonaiset kahdeksan erilaista lumikenkäilyreittiä! Valitsin niistä itselleni Harjureitin, jonka kestoksi arvioitiin kaksi ja puoli tuntia. Katselin myös neljän tunnin mittaista Puulajipuisto ja Karjalankallion laavu -kierrosta, mutta se ei kuulostanut yhtä kiinnostavalta kuin Harjukierros, joten päätin jättää Puulajipuiston välistä. Päätökseen ei mitenkään vaikuttanut se, että reitin sanottiin sopivan "hyväkuntoiselle, aiemmin lumikenkäilyä harrastaneelle", sillä minähän oli sellainen, hyväkuntoinen ja aiemmin lumikenkäilyä harrastanut, kun olinhan minä käynyt jo yhden kerran lumikenkäilemässä. 😊




Totesin Punkaharjun aivan mahtavaksi talviliikuntapaikaksi, sillä jäälle oli tehty hienot retkiluistelureitit, joiden luistelutilannetta myös päivitetään netissä hyvin aktiivisesti.



Retkiluistelu näytti niin kivalta, että mietin, että sitä pitää kyllä päästä kokeilemaan ehkä jo ensi talvena. Toki jäällä näkyi ihmisiä muillakin kulkupeleillä, ja yritin tutkia tuotakin kuvassa näkyvää hökötystä, että mikä ihme tuo mahtaa olla. Moderni potkukelkka?

Harjureitti oli kyllä pienoinen pettymys, sillä reitti oli luonnossa varsin erilainen kuin mitä se netin mukaan piti olla. Kaiken lisäksi reitin merkkinä olevia vihreitä nauhoja oli vain alkumatkasta (lähdin reitille Kruunupuistosta), joten jouduin kulkemaan loppumatkan kännykän avulla. Onneksi puhelin ei sentään mennyt pakkasessa mykäksi, kuten joskus on tapahtunut!


Ihan kiva lumikenkäilykierros tuo kuitenkin oli, kaikesta huolimatta. 

Ukkelikin piipahti Suomessa ja jatkoi täältä Intiaan. Minä en viitsinyt lähteä mukaan, kun ukkeli viipyy Intiassa niin vähän aikaa. Menen sitten joskus toiste paremmalla ajalla. Siellä onkin tapahtunut melkoisia muutoksia, sillä appivanhemmat ostivat vihdoin uuden asunnon, ja muuttavat siitä homeasunnosta pois jo ilmeisesti tämän kuun lopulla. Uudessa asunnossa pitää tehdä aika paljon remonttia, ja ukkelin mielestä appivanhempien olisi kannattanut odottaa remontin valmistumista ja muuttaa vasta sitten, mutta ymmärrän hyvin, että siinä vanhassa asunnossa asuminen ei houkuttele.

Ukkelin lennon etenemistä oli hyvä kyylätä Flightradarista.
 
Autonkuljettaja-poikanenkin otti ja meni naimisiin! Hänen häänsä eivät olleet mikään spektaakkeli vaan kuin suoraan jostain teluguelokuvasta. Autonkuljettaja ja morsian olivat korviaan myöten rakastuneita toisiinsa, mutta sitten kävi perinteisesti, eli tyttö meinattiin naittaa toiselle, vanhempien katsomalle pojalle. Nuorelleparille tuli hätä, ja he karkasivat - pojan tädin avustuksella - naimisiin. Avioliitto ei ole kuitenkaan sujunut ongelmitta, ja nähtäväksi jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

Niin ja tuo otsikko. Tiedättekö muuten, mikä on potentiaalisesti maailman sinnikkäin huonekasvi? Anopinkieli! Meillä ei ole kuin yksi ainoa huonekasvi (se anopinkieli), enkä jaksanut pyytää ketään hoitamaan kasvia sinä aikana, kun olimme poissa. Olin ihan varma, että kasvi olisi kuollut, kun se ei ollut saanut lähes kolmeen kuukauteen pisaraakaan vettä, mutta eikö mitä, täällä kasvi törötti vihreänä ja elinvoimaisen näköisenä kuin olisi saanut vettä juuri edellispäivänä! Ehdottomasti oikea huonekasvi meikäläiselle. 😀

Pyhäjärvi talviasussa.
Mukavaa viikonloppua! 😘