Tasalaatuinen ei tarkoita aina sitä samaa.


lauantai 30. elokuuta 2014

Pieru Saharasta

Nyt on käynyt näköjään sillä lailla, että meikäläisen aika ei meinaa riittää blogimaailmalle enää ollenkaan. Täytyy nyt kuitenkin antaa jonkinlaista elonmerkkiä ja yrittää jaaritella jotakin.

Aloitetaanpa vaikka säästä. Jos joku ei ole vielä huomannut, niin paljastanpa tässä, että syksy on tullut. Juu. Syksy toi mukanaan valtavan suuren ongelman: ei ollut mitään päällelaitettavaa! Koska vaatteet eivät ilmesty kaappiin itsestään, niitä oli lähdettävä kaupasta hakemaan, ja vaatteiden ostaminen ei olekaan minulle mikään ihan helppo tehtävä. Minusta on nimittäin tullut ilmeisestikin vanha, kun en ymmärrä näitä nykyajan vaatteita ollenkaan: niin tiukkoja farkkuja, ettei henki kulje; neulepaitoja, jotka roikkuvat joka suuntaan; paljetteja, hörhelöitä, läpinäkyviä kankaita ja muita kummallisuuksia. Hei haloo: missä on käytännöllisyys?! Ajatteleeko kukaan vaatteissa enää käytännöllisyyttä ja mukavuutta, vai riittääkö, että vaate on vain ns. hyvännäköinen? Täti täällä kyselee.

Itiksen parkkipaikalla bongattua.
Homma selvästikin hanskassa.

Shoppailusta päästäänkin kätevästi toiseen syksyiseen aiheeseen, eli ohjelmaan nimeltä Big Brother. Tässä vaiheessa kuuluisi tietenkin haukkua kyseistä ohjelmaa ja sanoa, että minähän en moista moskaa katso, hyi. No minäpä voin tässä paljastaa, että minä olen kyseistä ohjelmaa seurannut, joskus ensimmäisinä vuosina hyvinkin tiiviisti, mikä johtuu tietenkin siitä, että minulla ei ole omaa elämää ollenkaan. Harkitsin joskus jopa hakevani ohjelmaan mukaan, mutta totesin sen aika pian huonoksi ideaksi. Karsiutuisin kuitenkin heti alkumetreillä, ja minun käskettäisiin kömpiä takaisin luolaani. Äiti on sanonut, että hän ei enää tuntisi minua sen jälkeen, jos menisin Big Brother -taloon. Hän ilmeisestikin luulee, että tekisin talossa jotain typerää. Ihmettelen suuresti, mistä äiti on moisen ennakkokäsityksen saanut.

Tänä vuonna olen kuitenkin joutunut skippaamaan Big Brotherin täysin, sillä en yksinkertaisesti jaksa valvoa niin pitkään, että voisin sitä katsoa. Asia ei harmita mitenkään, sillä minulla on sellainen tunne, että en ole hirveästi mitään menettänytkään. Ensimmäisen illan kick-offin sentään katsoin, ja silloin tuli mieleen, että tuotanto on tänä vuonna ilmeisesti ajatellut, että mitä sekalaisempi seurakunta, sitä paremmat bileet. Mistä ovat moisen ihmiskokoelman löytäneetkin. Sitä vain ihmettelen, että pitääkö sen Tuulikinkin änkeä itsensä joka tosi-tv -ohjelmaan. Olisi mennyt vaikka työväenopiston kursseille, jos hänellä on liikaa vapaa-aikaa. Kuka jaksaa kuunnella tuollaisen vanhan eukon selostuksia seksielämästään. Yök.

Lueskelen aamuisin aina silloin tällöin Metro-lehteä, jonka tekstiviestipalsta on kyllä ihan hulvaton. Mitä kaikkea ihmiset viitsivätkin kirjoitella.

Ettäs tiedät.
Ihan itsekö keksit, että näinkin voisi tehdä?
Ensin Siwaan.
Pelastaja on saapunut.
Okei...
Yksinkö pitäisi syödä?
Meidän talossa haisee curry. Mitäs siihen sanot?
Ihan kertakaikkisen munatonta.
No mulla ei tätä ongelmaa ole.
Tässäpä vasta pulma.
Hanki ulkomaalainen mies - niin ne kaikki muutkin tekevät.

Satuin myös näkemään bussissa eräänä päivänä pätkän chat-keskustelua, jota edessäni istuva n. 25-vuotias mies kävi ilmeisesti kaverinsa (vai tyttöystävänsä?!) kanssa kännykällään.

Keskustelu meni jotensakin näin:
A: - en tykkää ihmisistä
B: - miksi
A: - ne haisee
B: - sä haiset
A: - ite haiset
B: - mitä haiset
A: - kaakille
B: - sä haiset pissille
A: - kaikki haisee pissille
B: - kaakille
A: - pissille
B: - mitä syödään tänään
A: - pissiä
B: - laitetaanko nuudeleita

Nyt selvisi sekin, miksi minä chattailen niin vähän: kun minulla ei ole mitään asiaa kenellekään. Kyllä tässä on ruvettava hankkimaan sisältöä elämäänsä.

Putin-juusto on kumminkin hyvää, ja sitä suolatonta voitakin himoitsisin, jos vain jostain sattuisin löytämään. Putin-vessapaperi olisi myös kiva yllätys, erityisesti sellainen Putinin naamalla varustettu.

Onhan sitä ostettava, kun halvalla saa.

Nyt olen varmaankin herjannut kaikkea tarpeeksi, jotta voin vetäytyä taas maan alle.

maanantai 18. elokuuta 2014

Ahterien aatelia

Äiskä tuli taasen vieraisille, ja suunnitelmissamme oli käydä Ateneumissa katsomassa Tove Janssonin näyttelyä. Meidän oli pitänyt käydä näyttelyssä jo äiskän edellisellä visiitillä, mutta hautausmaakeikat ja muut huvit olivat verottaneet voimiamme sen verran, ettemme jaksaneetkaan. Nyt alkoi olla viimeinen mahdollisuus, sillä näyttely jatkuu enää syyskuun seitsemänteen asti.

Lähdimme kaupunkiin ilman sen suurempia suunnitelmia, suunnaten sinne, minne nenä näytti. Ensimmäiseksi kävimme ihmettelemässä Ruttopuistoa, jonka Ravintolapäivän myyntikojut olivat vallanneet.


Olen ollut aivan ulalla koko ravintolapäivästä - ensimmäisenä Ravintolapäivänä (ja monena Ravintolapäivänä sen jälkeenkin) olin Intiassa, ja ehkä siitä syystä tapahtuma on jäänyt minulle aika vieraaksi. Olen jopa vähän ihmetellyt Ravintolapäivän saamaa suosiota. Ruttopuistossa käynnin jälkeen en kuitenkaan enää ihmettele: jos monta myyjää kerääntyy samaan paikkaan, myös asiakkaat löytävät tiensä kojuille, ja kun ilmakin on vielä ihan loistava, niin mikäs sitä on ollessa. Itse asiassa rupesin jo miettimään, että tekisi mieli osallistua Ravintolapäivään itsekin - olisi tosi kiva tehdä ja myydä ruokaa ulkosalla ja rupatella siinä samalla ihmisten kanssa! Mutta viihtyvyyden edellytyksenä olisi ehdottomasti kaunis ilma, ja mistä näitä ilmoja koskaan etukäteen tietää.



Monenlaista ruokaa tuli maisteltua, ja kaikki ruoat (yhtä juustokakkua lukuun ottamatta) olivat aivan älyttömän hyviä. Hinnatkin olivat pääasiallisesti hyvin kohtuulliset. Lisää tällaista, kiitos!



Meinasimme käydä myös katsomassa Tatzu Nishin hotelli Mantaa, mutta museoratikka oli niin sopivasti hotellin kulmilla parkissa, että hyppäsimmekin sen kyytiin. Istuimme avovaunussa, joka oli peräisin vuodelta 1919.



Rahastajana toimi hurmaava vanha herra, ja lippukin oli tunnelmaan oikein sopiva.


Tuntui aika hurjalta istua avoimessa vaunussa, jossa vain ohut vaijeri toimi "ovena".  Onneksi kuski ajoi suhteellisen maltillisesti, joten vaaraa kadulle putoamisesta ei ollut.

Tässä sitä mennään!
Lepopaikka kaupunkilaisille.

Kun ratikkalenkki oli tehty, oli aika mennä vihdoinkin tutkimaan hotelli Mantaa, joka on siis Tatzu Nishin ideoima taideteos. Patsaan ympärille on rakennettu hotellihuone, joka toimii päiväsaikaan näyttelynä ja öisin hotellina. Hieman harmitti, että hotellihuone oli jo täyteen varattu, sillä olisin itsekin mieluusti yöpynyt tuolla!



Olin aiemmin taideteoksesta lukiessani pitänyt ideaa harvinaisen pöljänä (kuka hullu rakentaa patsaan ympärille hotellihuoneen!), mutta paikalla käytyäni mieleni muuttui. Tai sanotaanko, että rupesin ajattelemaan hieman eri tavalla.

Kiva petikumppani.

Oleskelutilaa.

Kylppäri oli moderni ja viihtyisäkin.
Näkymä kirjoituspöydän yläpuolella olevasta ikkunasta.





Näkymä oleskelutilan ikkunasta.

Patsasta tältä korkeudelta silmäillessäni huomasin, että Manta oli hyvin muodokas nainen. Mantan takapuoli ansaitsi siis ihan oman valokuvansa. Joku toinenkin ajatteli ilmeisesti juuri samalla hetkellä samalla tavoin.


Vaikka en edelleenkään oikein ymmärrä Tatzu Nishin taideteoksen ideaa, oli kuitenkin hauska nähdä patsas hieman erilaisesta kuvakulmasta ja aivan eri ympäristössä kuin aiemmin.





Löysimme lopulta tiemme myös Ateneumiin, vaikka aamulla olikin käynyt ilmi, että en minä eikä äiti ollut kovin innostunut Ateneum-visiitistä.

Ateneumissa ei saanut kuvata, joten sieltä ei ole muuta kuvaa kuin tämä.
 
Jokaisen suomalaisen pitäisi varmaankin olla haltioissaan Janssonin näyttelystä, mutta minun on pakko tunnustaa, että pitkästyin jo heti näyttelyn alkumetreillä. En ole koskaan ollut mikään muumi-fani, ja harvemmin muutenkaan innostun taidenäyttelyissä. Minussa on kai jotain vikaa, kun en jaksa keskittyä taideteoksiin, vaan ajatukseni rupeavat aina harhailemaan, ja alan katsella jotakin omasta mielestäni mielenkiintoisempaa, kuten muita ihmisiä. Ainoastaan Janssonin Helsinki-aiheiset maalaukset vetivät jollakin tavalla puoleensa, sillä maalauksia oli kiinnostava tarkastella jo ihan siksikin, että maalauksista saattoi aistia, millainen Helsinki oli ehkä ollut 1900-luvun puolessavälissä.

Kävimme myös tutustumassa Helsingin juhlaviikkojen KoeHelsinki -alueeseen, mutta harmiksemme saavuimme paikalle liian myöhään, ja rakennelmia pantiin jo kasaan. Naruviidakko oli kuitenkin edelleenkin ihailtavissa - ja siiderillekin kerkesimme.

Kovasta yrityksestä huolimatta emme onnistuneet saamaan parkkisakkoa koko päivänä, mikä herättikin epäilyksen, että parkkipirkot olivat kesälomilla.

Mutta kertokaahan viisaammat, kuinka auto ajetaan saadaan pois tällaisesta paikasta, jossa autojen välissä (sekä edessä että takana) on vain Hesarin mentävä kolo? Olen nähnyt tällaista tiivistä pysäköintiä varsinkin etelän mailla, enkä ole vieläkään keskinyt vastausta kysymykseen. Itseltäni ainakin jäisi auto siirtämättä.

torstai 14. elokuuta 2014

Kukkoilua

Edellisen postauksen jälkeen jäi vähän harmittamaan, kun tajusin, että kirjoitukseni saattoi kuulostaa ihan mainokselta, kun esittelin siinä kameraani ja muita härpäkkeitä. Tarkoitus ei tosiaankaan ollut mainostaa, vaan kertoa (ilman mitään taka-ajatuksia) jutuista, jotka olin havainnut itselleni hyviksi. En ole muutenkaan mikään mainostajien ihannebloggari, sillä minua ei kiinnosta kirjoitella mistään tuotteista tai ostoksista muuta kuin silloin, jos itse koen siihen tarvetta. Minua ei siis kannata lähestyä siinä mielessä, että kokeilisin jotakin tuotetta ja kirjoittaisin siitä myönteiseen sävyyn. (Eipä ole kyllä lähestyttykään, ei sen puoleen!)

Löysin kesää muistellessani kuvia Korkeasaaresta, jossa sielläkin tuli kesän aikana käytyä. Tarkoitukseni oli alun perin pohtia eläintarhoja ja niiden oloja tarkemminkin, mutta en nyt taida jaksaakaan. (Jos eläinten viihtyvyys eläintarhoissa kiinnostaa, siitä voi käydä lukemassa esimerkiksi täältä.) Tyydyn vain sanomaan, että en oikein edelleenkään tiedä, mitä mieltä olen eläintarhoista. Eläintarhoissa on varmasti puolensa ja puolensa, mutta taidan kuitenkin loppujen lopuksi kallistua sille kannalle, että en eläintarhoista hirveästi perusta. Joillekin eläinlajeille häkeissa eläminen saattaa sopiakin, mutta uskon kuitenkin, että suuri osa eläimistä eläisi mieluummin vapaudessa.

Tuolla se vapaus odottaa.

Ja tuolla!

En oikein tiedä, mitä Korkeasaaressa kuvailin, mutta tiikereitä ja leijonia en ainakaan - syystä että niitä ei juurikaan näkynyt. (Tiikeri kävi tosin syömässä, mutta väentungos oli niin valtaisa, että en saanut tiikeristä kunnollista kuvaa.) Tässä siis hyvin epätäydellinen katsaus Korkeasaaren monipuoliseen antiin.

Hienossa ravintolassa kukotkin istuvat tuolilla.



Vartin oon jo oottanut, mutta ruokaa ei vaan näy.
Aatelkaa, jos tekin saisitte pihvinne lautaseen naulattuna.


Tää ei oo mikään perhepizza!


Mä oon sun halinalles.


Not.


Puhuiko joku hunajasta? Vai olinko se mä?
Jos mä en söis tätä, ei tätä söis kukaan muukaan.

Hei kattokaa, ilman käsiä!


Mitä sulla siellä on? Näytä mullekin!


Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri, että yhteiskunta vaan pyöris.


Tää on just niin helppoa kuin miltä tää näyttää.

Tämä viimeinen eläinlaji sopeutuu äärimmäisen hyvin kaikenlaisiin olosuhteisiin, ja laji onkin levinnyt kaikkialle maapallolle, erityisesti Aasiaan. Vaikka lajin edustajat ovat kaikkiruokaisia, ne ovat erityisen mieltyneitä lihaan. Nämä eläimet ovat aktiivisia erityisesti päiväsaikaan, jolloin ne saalistavat ruokaa ja muita hyödykkeitä. Ne ovat myös harvinaisen taitavia keksimään kaikenlaista pientä puuhasteltavaa, mistä syystä ne viihtyvät hyvin myös eläintarhassa.