Vaikea mennä jonon päähän, jos siellä on jo joku.


lauantai 19. tammikuuta 2019

Yrittänyttä ei laiteta

Ukkeli lähti tänä aamuna Boliviaan, ja täytyy myöntää, että on pikkuisen orpo olo. Pärjään Medellínissä ihan varmasti yksinkin (pärjään missä tahansa), mutta tuntuu kyllä aika yksinäiseltä varsinkin näin illalla. Mutta enköhän minä tähänkin pian totu, ja tuleehan se ukkeli sieltä kuun vaihteessa takaisin.

Medellínissä on samantyylinen kaupunkipyöräsysteemi kuin Helsingissäkin. Olen katsellut kaupunkipyöriä jo pitkään kaihoten ja haaveillut, että voi kun minäkin pääsisin ajamaan sellaisella.

Kaupunkipyöräasema San Antonion metroaseman lähellä.

Kaupunkipyöriä liikenteessä! Miekin tahon!
Kaupunkijoogaa olisi myös kiva kokeilla (ei tosin tällä selällä, mutta joskus myöhemmin). Yhdellä on näköjään ihan omat joogat menossa.

Kaupunkipyörien lainaamiseksi tarvitaan Cívica-kortti, joka on eräänlainen matkakortti. Cívicalle ladataan arvoa, ja kortti käy maksuksi suuressa osassa liikennevälineitä. Kortilla saa muitakin etuja, ja minua houkutti erityisesti mahdollisuus käyttää kaupunkipyöriä, vieläpä ihan ilmaiseksi! Kun Cívica-korttikaan ei maksa mitään, kaupunkipyörien käyttö ei siis maksa peson pesoa. Aika huikeaa minusta.

Cívica-kortin saadakseen ei tarvitse olla kaupungin asukas, vaan kortin voi saada kuka tahansa, turistikin. Olen käynyt jo pari kertaa San Antonion aseman palvelupisteen liepeillä ajatuksena hakea korttia, mutta siellä on ollut aina niin hirveä jono, etten ole jaksanut jäädä jonottamaan. Palvelupisteitä, joilta kortin voi saada, on vain neljällä metroasemalla, ja olen ajatellut San Antonion asemalla olevan aina niin paljon väkeä siksi, että se on risteysasema. 

Viime viikolla päätin olla ovela ja mennä kaikkein kauimmaiselle palvelupisteelle Niquíaan. Niquía sijaitsee metrolinjan pääteasemalla Medellínin pohjoisosassa, ja ajattelin, että sinne ei varmasti kukaan eksyisi. Siellä ei varmaankaan tarvitsisi jonottaa kauaa.

Heh heh.

Sinne vaan jonon perälle.
Ihmismäärästä huolimatta päätin käydä jonottamaan. Kun olin kerran tänne asti lähtenyt, niin nyt jonottaisin niin kauan, että saisin sen perhanan kortin! En varmasti antaisi periksi, vaikka henki menisi.

Niquíassa on jo huomattavasti vähemmän asutusta, ja vuoretkin ovat metsäisempiä (jos kuvasta saa mitään selvää).

Koville se otti, ja kaksi tuntia sain jonottaa, mutta sitten minun vuoroni vihdoin tuli.

Ei ole todellista! Edessäni on enää yksi ihminen!
Minulla oli vielä tuolloin se kipulääkekuuri meneillään, ja toisesta lääkkeestä tuli minulle melkein kaikki mahdolliset haittavaikutukset pahoinvoinnista turvotukseen. Tuon kahden tunnin jonottamisen seurauksena jalkani turposivat niin hirveästi, etten meinannut pystyä kävelemään.

Mutta sepä ei haitannut, sillä minulla oli nyt ikioma Cívica-kortti. 😊


Cívica-kortin saamisen jälkeen metrolla matkustaminen on ollut niin helppoa, kun ei tarvitse aina jonottaa lippuluukulle ja ostaa kertalippua. Nyt voin vain vilauttaa Cívicaa kortinlukijalle ja säästää aikaa ja rahaa (Cívicalla matkustaminen tulee hieman halvemmaksi kuin kertalipuilla).

Pelkällä Cívica-kortilla ei kuitenkaan vielä pääse kaupunkipyörän ohjaksiin. Seuraavaksi piti täyttää netissä Encicla-kaupunkipyörähakemus ja jäädä odottelemaan sähköpostia, jossa ilmoitettaisiin hakemukseni hyväksymisestä. Hyväksymisilmoituksen jälkeen oli vielä mentävä Enciclan toimistoon aktivoimaan Encicla-lupa Cívica-korttiin. Hieman petyin kuullessani, että Encicla-lupani olisi voimassa vain kahdeksan päivää kerrallaan, ja sen jälkeen minun pitäisi tulla taas Enciclan toimistoon aktivoimaan lupa uudestaan. En tullut kysyneeksi, mistä moinen johtuu, mutta luulen, että turisteille myönnetään Encicla-oikeus vain kahdeksaksi päiväksi kerrallaan. (En hakenut kaupungin asukkaan lupaa, koska hakemukseen olisi pitänyt liittää sähkölasku tai vastaava, jolla todistaa asuvansa kaupungissa, eikä meillä ole sellaisia lappuja.)

Tänään koitti sitten suuri päivä, kun pääsin kokeilemaan kaupunkipyöräilyä ensimmäisen kerran.

Siellä niitä pyöriä on - ja kohta yksi noista on minun!
En ole koskaan kokeillut kaupunkipyöriä Suomessa tai missään muuallakaan siitä syystä, että en ole uskaltanut. Pyörän lainaaminen ja palauttaminen ovat kuulostaneet minusta niin monimutkaisilta prosesseilta, että niiden kanssa voi mennä mikä tahansa pieleen, ja mitä enemmän on mahdollisuuksia tunaroida, sitä todennäköisemmin meikäläinen tunaroi. Piti tulla näköjään Kolumbiaan asti ajelemaan kaupunkipyörillä! Ilmeisesti kun tarpeeksi paljon jotakin haluaa, on valmis tekemään mitä tahansa asian hyväksi.

Olin katsonut netistä etukäteen videon, kuinka pyörä lainataan, ja systeemi oli vaikuttanut ilahduttavan yksinkertaiselta. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että oli toimittava todella ripeästi: kun on näppäillyt automaatilla oman tunnuslukunsa, on vain 20 sekuntia aikaa mennä oikean pyörän luokse ja irrottaa pyörä telineestä. Kun en tiennyt, missä minkäkin numeroinen pyörä oli, sain juosta melkoista rallia pyörältä toiselle. Ensimmäinen lainaus onnistuikin vasta kolmannella yrittämällä. 😅 Oivallista piilokameramatskua!

Sitten vain menoksi!
Medellínissä on viitisenkymmentä kilometriä pyöräteitä, ja päätin vain lähteä ajelemaan pitkin yhtä pyörätietä, vaikka en tiennytkään, mihin se veisi. Liikenteen seassa ajaminen ei nimittäin hirveästi houkutellut, kun en ollut vielä sinut pyörän kanssa, enkä osaa tulkita kaikkia kolumbialaisia liikennemerkkejäkään. Miten ne ovatkin niin erinäköisiä kuin Suomessa? Kuinka en ollut kiinnittänyt autolla ajaessani asiaan huomiota? Ensimmäisissä liikennevaloissa sentään tajusin, että pyörässä ei ollut jalkajarruja ollenkaan. Olipa hyvä, että asia tuli ilmi niinkin varhaisessa vaiheessa.

Vitsit, mikä baana pyöräillä!

Kulttuurikeskus.
Kaupunkipyörissä on semmoinen puute, että niillä ei voi ajella miten pitkiä aikoja huvittaa, vaan ainakin täällä Medellínissä yhtä pyörää saa käyttää korkeintaan tunnin. Ajaminen olikin melkoista kellon kyttäämistä, kun pelkäsin ylittäväni sallitun ajan (vaikka oli kulunut vain kaksi minuuttia siitä, kun olin katsonut kelloa edellisen kerran).

Jossakin vaiheessa huomasin, että pyörässä oli vaihteetkin. Vaihteet eivät kuitenkaan toimineet kunnolla, vaan aina kun vaihdoin vaihteen isommalle, vaihde meni itsestään hetken päästä takaisin pienemmälle. Minua alkoi ärsyttää, ja päätin hankkiutua pyörästä eroon. Palauttaisin pyörän jollekin Encicla-asemalle ja ottaisin sieltä toisen pyörän. Samalla saisin näppärästi tunnin lisäaikaakin.

Pian huomasinkin Encicla-aseman ja kurvasin tyhjän telineen eteen. Ensimmäinen pysäköinti ei jostain syystä onnistunut, mutta toisella sain jo pyörän lukkiutumaan telineeseen. Telineessä on valo, jonka pitäisi ruveta vilkkumaan vihreänä, jos pyörä on palautettu onnistuneesti, mutta minun valoni vilkkui sinisenä. Mitä ihmettä? Yritin saada pyörän irti, mutta eihän se enää lähtenyt, eikä minkäänlainen pyörän liikuttelukaan muuttanut valoa sinisestä vihreäksi.

Paniikkihan siinä meinasi iskeä. Nyt saisin varmaan varkaussyytteen, kun olin jättänyt lainaamani pyörän palauttamatta! Menin seisoskelemaan lainausautomaatin eteen ja yritin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä.

Samassa automaatille tuli mies, joka oli tulossa lainaamaan pyörää, ja rupesin selostamaan tilannetta hänelle. Miksi valoni ei ole vihreä, vaikka sen pitäisi olla? Auta, pliis!

Mies pyysi minua kirjautumaan tililleni, jotta näkisimme, oliko minulla avoimia lainoja. Koska niitä ei ollut, palautus oli siis kumminkin onnistunut. Jippii!

Keräsin hetken voimia ja tutkiskelin pyörien numeroita, jotta tietäisin vähän, missä minkäkin numeroinen pyörä sijaitsee. Toivoin nimittäin, että saisin oikean pyörän irrotettua heti ensi yrittämällä siinä kahdessakymmenessä sekunnissa. Etukäteisvalmistautuminen ei kumminkaan auttanut, sillä pyörät eivät olleetkaan numerojärjestyksessä, vaan neljäntoista ja viidentoista jälkeen tulivatkin numerot 34 ja 35. Ei ole todellista. Pienen rallin jälkeen sain kuitenkin taas yhden pyörän irrotettua, ja matka saattoi jatkua.
 
Mitäs me pyöräilijät.


Pyörätie keskellä tietä.


Heti pyörän päälle hypättyäni tajusin, että satula oli vinossa. En kuitenkaan jaksanut pysähtyä oikaisemaan satulaa, joten ajelin hyvän matkaa melkein sivuttain istuen. Lopulta oli kumminkin pakko käyttää yksi pitkä liikennevalotauko hyväkseni ja suorittaa satulan korjaustoimenpiteitä.

Pyörätiet aiheuttivat välillä hämmennystä, sillä ne saattoivat loppua kuin seinään. Kun en tajunnut, jatkuiko pyörätie mahdollisesti risteyksen jälkeen jossakin vai loppuiko se kokonaan, siirryin suosiolla ajelemaan autojen sekaan. Eivät autot kai päälle tulisi, jos pysyttelisin tien oikeassa laidassa.

Haastetta peliin. Mutkia pyörätiessä! Pimeällä tämä olisi varmaan kiva.


Kun vajaat pari tuntia myöhemmin sain pyörän parkkeerattua onnistuneesti (ja valokin vilkkui vihreänä!), tunsin ajaneeni ainakin 50 kilometriä.

Ihan ite parkkeerasin. Kattokeehan nyt.

Minusta on nyt alkanut tuntua siltä, että minulla ei ole hirveän suurta tarvetta päästä uudelleen kaupunkipyörän selkään. Kaupunkipyöräily taitaa olla aivan liian jännittävää touhua minulle.

Minun piti kirjoittaa vielä eksoottisten hedelmien retkestä, jolla olin mukana tällä viikolla, mutta eiköhän tässäkin ollut tarpeeksi. Unikin alkaa painaa jo silmäluomia.

Loppukevennykseksi vielä kumminkin laihdutuspuku, jonka näin tällä viikolla kaupassa.


Tämä siis puetaan päälle saunaan, ja kun hiki lentää, painokin putoaa. Varmasti tulee pysyviä tuloksia. 😆

tiistai 15. tammikuuta 2019

Tähdenlento

En ole millään lailla synkkyyteen taipuvainen ihminen, mutta siitä huolimatta olen aina tykännyt kuljeskella hautausmailla. En tiedä, mikä hautausmaissa viehättää, mutta ehkä se on hautausmaan rauha ja hiljaisuus sekä karu kauneus. Hautausmaa onkin yksi harvoista urbaaneista paikoista, jossa on lupa istua hiljaa itsekseen vaikka tuntitolkulla, ilman että kukaan tulee ajamaan sieltä pois. Ei tarvitse ostaa mitään eikä tarvitse tehdä mitään; saa vain olla omissa ajatuksissaan.

Olen käynyt Medellínin San Pedron hautausmaalla jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kierros jäi vähän vajaaksi, sillä minulla oli kiire muualle, joten piti käydä hautausmaalla vielä paremmalla ajalla uudestaan.

Näkymät Hospitalin metroasemalta, joka on melkein San Pedron vieressä.

San Pedron hautausmaa perustettiin vuonna 1842, jolloin Medellínissä - joka tosin silloin oli vielä nimeltään La Candelaria - oli vain 9000 asukasta. Hautausmaa perustettiin hygieniasyistä aivan kaupungin laitamille, mutta nyt kaupunki on tietysti kasvanut, eikä hautausmaa ole enää lähelläkään kaupungin laitamia.

Vuonna 1998 hautausmaasta tehtiin museo, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että San Pedro olisi jäänyt pois käytöstä, päinvastoin. Hautausmaa on edelleen erittäin aktiivisessa käytössä, ja perinteisen hautaustoiminnan lisäksi siellä järjestetään täydenkuun aikaan esimerkiksi konsertteja sekä teatteri- ja tanssiesityksiä. Kuuluvatko tämmöiset aktiviteetit sitten hautausmaalle, siitä voidaan olla monta mieltä. Museoarvoa San Pedrolla on siksi, että se on täynnä kaunista hautausmaataidetta, upeita veistoksia ja menneiden aikojen arkkitehtuurin tyylinäytteitä.

Hautausmaalle johtavan tien varrella on lukuisia hautakivi- ja kukkakauppoja.



Hautausmaat voivat olla hyvinkin erilaisia eri maissa, ja ne kertovat mielestäni tavasta suhtautua kuolemaan mutta myös tavasta elää.

Kolumbialaiset eivät voi olla näköjään hautausmaallakaan ilman musiikkia.

Laitan tähän tekstin, jonka näin Museo Casa de la Memoriassa, jonka näyttelyt kertovat Medellínin ja Kolumbian väkivaltaisesta menneisyydestä:


Kaupunkikävelykierroksen opas oli tiivistänyt kolumbialaisen elämänasenteen hyvin: vaikka kolumbialainen olisi hukkumaisillaan ja vettä olisi päälakea myöten, hän unohtaa pelastuttuaan ja rannalle selviydyttyään saman tien, mitä melkein tapahtui. Musiikki soimaan, ystävät mukaan ja tanssimaan! Miten hieno tunne olla tänäänkin elossa!



San Pedron kirkko on itsessään varsin vaatimaton, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ovat todella kauniita.




San Pedron (silloisen San Vicente de Paúlin) rakennuttajat kuuluivat kaupungin eliittiin, ja he halusivat perustaa tämän kaupungin ensimmäisen yksityisen hautausmaan. Ensimmäiset haudat olivatkin varakkaan väen isoja hautarakennuksia, mausoleumeja, joihin kaikki suvun jäsenet haudattiin. Mausoleumit koristeltiin usein näyttävästi pronssi- tai marmoripatsain, ja valkoinen marmori tuotiin Italiasta, Pietrasantan kaupungista. Pian San Pedroa alettiinkin kutsua valkoiseksi kaupungiksi.

Hautausmaan vanhin osa mausoleumeineen sijaitsee kirkon välittömässä läheisyydessä.

Pedro Nel Ospina Vásquez oli poliitikko, ja hän kuoli vuonna 1927.
Kolumbian entisen presidentin, Carlos Eugenio Restrepon, massiivinen mausoleumi.

Erään mausoleumin sisätiloja.


Veistokset olivat minusta todella taidokkaita, vaikka en veistoksista mitään ymmärräkään. Suru ja kaipaus oli vangittu veistoksiin niin taitavasti, että minua alkoi jopa vähän ahdistaa.





Myöhemmin hautausmaa otettiin myös tavallisen rahvaan käyttöön, ja hautausmaata laajennettiin. Nykyinen hautausmaa on osin kaksikerroksinen ja sisältää mausoleumien lisäksi arkku- ja uurnahautapaikkoja.






Silmiinpistävintä hautausmaalla on värikkyys.




Pidän tällaisesta värikkyydestä hautausmaalla, sillä en ymmärrä, miksi jo muutenkin synkkää asiaa - kuolemaa - pitäisi entisestään korostaa harmaudella ja mustalla. Värit eivät toki tuo rakasta ihmistä takaisin, mutta ehkä ne kuitenkin tuovat jonkinlaista helpotusta tuskaan.

Koruttomampia uurnahautoja:



Pidin myös siitä, että jokainen hauta oli koristeltu omalla tavallaan. 


Tuntuu kivalta ajatukselta, että haudalla näkyy ihmisen persoona tai se, mikä ihmiselle oli elämän aikana tärkeää. Minua miellyttää myös se, että täkäläiset tulevat hautausmaalle ajan kanssa koristelemaan läheistensä hautoja, ja koristeet tuntuvat vaihtuvan juhlapäivien (esimerkiksi joulun tai syntymäpäivien) mukaan.




On todella kolkkoa, kun meillä Suomessa hautausmaalla on vastassa vain musta kivi. Eikö olisi paljon mukavampaa, jos vastassa olisi rakkaan ihmisen hymyilevät kasvot? Sellaisinahan me haluamme läheisemme muistaa, hymyilevinä ja onnellisina. Suomessa on varmaan olemassa oikein lakikin, että hautakiveen ei saa laittaa valokuvaa eikä mitään muutakaan "ylimääräistä".


Silmiinpistävintä San Pedron hautausmaalla oli kuitenkin se, kuinka suuri osa menehtyneistä oli 80- ja 90-luvulla syntyneitä nuorukaisia. Kaupungin väkivalta erilaisine jengitaisteluineen konkretisoitui San Pedrolla paremmin kuin missään muualla. Tiedotusvälineet tiedottavat lähes päivittäin kaupungin murhaluvuista, mutta luvut ovat olleet minulle tähän asti vain numeroita. Nyt kun kuolleet saivatkin yhtäkkiä kasvot, tuli äärettömän surullinen olo. Miksi ihmiset eivät voi elää sovussa ja antaa toistenkin elää? Näillä nuorilla olisi ollut niin paljon elämää jäljellä, ja heistä olisi voinut tulla vaikka mitä.










Jotkin paikat ovat sellaisia, että ne jäävät pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. San Pedro oli yksi niistä.