Pääasioita

Lukijani pyysi minua kirjoittelemaan intialaisten hiustenpesuaineista ja hiustenhoitotavoista, joten tässä tulee muutama sananen aiheesta. 

Intialaisilla naisilla on tunnetusti upeat, pitkät ja hyvinvoivat hiukset, ja geenit vaikuttavat varmasti osaltaan asiaan, sillä aasialaisten hiukset kasvavat nopeimmin maailmassa. 

Upea tukka lapsesta asti.

Intialaisilla on kuitenkin omat hiustenhoitosalaisuutensa, joista tärkein lienee kookosöljy. Nykyään hiuksille käytetään muitakin öljyjä kuin kookosöljyä, mutta kookosöljy on ollut aina – ja on edelleen – tärkein ja eniten käytetty öljy. Kookosöljy kosteuttaa päänahkaa ja hiuksia, mikä puolestaan vähentää hiusten katkeilua ja haaroittumista. Kuivat hiuksethan katkeilevat helpommin kuin hyvin kosteutetut, joten kuivat hiukset eivät edes pysty kasvamaan kovin pitkiksi. Kookosöljyssä on ravinteita, jotka ravitsevat ja hoitavat niin hiuksia kuin päänahkaakin, joten kookosöljyllä saa pidettyä myös hilseen kurissa. Kookosöljyssä on myös viilentäviä ominaisuuksia, ja se on erinomaista ihollekin.

Kookos- ja muita hiusöljyjä kaupassa. Tuo sininen Parachuten kookosöljy taitaa olla kaikkein klassisin kookosöljy Intiassa.

Tyypillisin tapa käyttää kookosöljyä on hieroa sitä päänahkaan ennen shampoopesua. Kookosöljyä hierotaan (anopin neuvojen mukaan) varsinkin päälaelle, ohimoihin ja takaraivoon, mutta toki öljyä voi hieroa hiuksiinkin vaikka koko hiusten mitalta, jos hiukset tuntuvat kuivilta. Öljyn annetaan vaikuttaa puolisen tuntia, minkä jälkeen hiukset pestään normaalisti. Käsittely toistetaan tavallisesti pari kertaa viikossa, sillä tyypillinen intialainen ei pese hiuksiaan päivittäin, kuten esimerkiksi meikäläinen. Liiallista hiustenpesua on tärkeä välttää, sillä peseminen kuivattaa hiuksia ja hiuspohjaa, mikä vaikuttaa tietenkin kielteisesti hiustenkasvuun. 

Olen aina ajattelut, että minunkin pitäisi joskus kokeilla kookosöljyä hiuksiini, mutta inhoan limaista tunnetta hiuksissa niin paljon (siksi pesenkin hiukseni päivittäin), että olen vältellyt siitä syystä öljyn käyttämistä. Nyt päätin kuitenkin kokeilla jonakin aamuna tuota öljykäsittelyä ennen hiustenpesua, ja jos kokemus tuntuu hyvältä, voin ehkä jatkaa käsittelyä sen pari kertaa viikossa. Nähtäväksi jää! Öljy on jo valmiina, joten nyt pitäisi enää jaksaa vaivautua. 🤭 Hiustenpesua en pysty kuitenkaan vähentämään yhtään, mutta tavoitteenani ei olekaan kasvattaa pidempää tukkaa, sillä nykyinen pituus riittää minulle oikein hyvin. 

Kolmas tärkeä asia intialaisessa hiustenhoidossa – kookosöljyn ja pesuvälin rajoittamisen lisäksi – on oikeanlainen shampoo. Monet vannovat edelleen perinteisten, luonnonmukaisten shampoiden nimeen, vaikka kaupoista saa kansainvälisiä shampoomerkkejäkin. Anoppi kertoi, että entisaikoina, kun pulloshampoita ei ollut, tehtiin omaa shampoota sekoittamalla shikakai-palkoa, sarviapilaa ja jostakin puusta saatavaa lehteä. Monet vannovat yhä edelleenkin shikakain nimeen. 

Shikakai-palkoa. (Kuva täältä.)

Shikakaita sisältäviä shampoita myydään kaupoissa valmiina, joten shampoota ei tarvitse välttämättä valmistaa itse. 

Shikakai-shampoota voi kuitenkin tehdä helposti itsekin, vaikka toki se teettää enemmän työtä kuin shampoon ostaminen kaupasta. Shikakai-shampoon valmistukseen tarvittavia aineksia – shikakai-palkoa, amla-marjaa, reethaa eli saippuamarjaa ja sarviapilaa – myydään ihan tavallisissa ruokakaupoissa muiden hiustenhoitotuotteiden yhteydessä.

Kuivattua amla-hedelmää, shikakaita ja saippuamarjaa eli reethaa.

Jauheita.

Jos shikakai-shampoon valmistusprosessi kiinnostaa enemmänkin, aiheesta voi katsoa videon esimerkiksi täältä.

Anoppi kertoi, että hänkin käyttää yhä edelleen shikakai-shampoota, mutta jos hänellä on kiire, hän turvautuu nykyajan synteettisiin shampoisiin. Shikakai ei vaahtoa samalla tavalla kuin synteettinen shampoo, joten se pitää hieroa hyvin hiuksiin, ja hiustenpesuun menee enemmän aikaa. Lisäksi shikakai sotkee värinsä takia kylpyhuoneen laatat, joten se teettää myös enemmän siivoushommia. Toisaalta shikakai on hyvä siinä(kin) mielessä, että se ei vie värejä päästä, kuten synteettiset shampoot tekevät, vaan värit säilyvät hiuksissa pidempään.

Katselin kaupoista, olisivatko hiusvärit täällä halvempia kuin meillä, mutta värivaihtoehdot olivat hieman yksipuoliset.😅

Jos musta tai hyvin tumma väri olisi tavoitteena, hiusvärejä kannattaisi ostaakin Intiasta. Esimerkiksi tuo kuvan ylin L'Oréal Excellence maksoi kaupassa 679 rupiaa (7,6 euroa), kun sama merkki maksaa Suomessa (eli Prismassa 😆) hieman alle 12 euroa. 

Koska intialainen hius on niin laadukasta, se kelpaa myös jatkokäyttöön (esimerkiksi hiustenpidennyksiin). Jotkuthan (naisetkin) ajattavat temppelissä päänsä kaljuksi, jolloin jatkokäyttöön lähtevää materiaalia tulee ihan kivasti. Temppelien hiusbisneksestä olen kirjoitellutkin jo aiemmin (täällä), joten ei siitä nyt sen enempää.

😘

Kun ongelmat saavat kasvot

Intia on sellainen paikka, että päivästä voi tulla ihan erilainen kuin oli aamulla kuvitellut, ja päivän päätteeksi voi päätyä jonnekin aivan ennalta-arvaamattomaan paikkaan. Minulle kävi juuri näin tässä jokin aika sitten - oli tarkoitus piipahtaa vain anoppilassa, mutta illalla löysinkin itseni murtautumasta erään opiskelija-asuntolan huoneeseen.

Keksimme nimittäin anoppilassa jatkaa koko konkkaronkka matkaa appiukon serkun tyttärelle, sunnuntai (kyläilypäivä) kun oli. En ole käynyt perheen luona aikaisemmin, joten en tiennyt heistä entuudestaan mitään. Perheessä on kaksi lasta, parikymppinen tytär ja kymmenen korvilla oleva poika. Isä toimii opettajana eräässä arvostetussa koulussa, ja äiti on kotiäiti, joka on kuitenkin käynyt aikanaan sen verran kouluja, että hän osaa oikein hyvää englantia.

Poika istui koko ajan kanssamme olohuoneessa jalat nojatuolin käsinojan yli roikkuen, mutta tytär piileksi aluksi makuuhuoneessa, kunnes hänet käskettiin istumaan meidän kanssamme olohuoneeseen. Tytär hymyili leveästi korvasta korvaan ja oli muutenkin hyvin ystävällisen oloinen. Tyttö, olkoon nyt nimeltään vaikkapa Nisha, oli pukeutunut jättimäiseen salwar-asuun - pussittaviin housuihin ja löysään kurtaan - mutta niidenkin alta saattoi havaita äärimmäisen hoikan vyötärön.

Poika on erittäin lahjakas matematiikassa, suorastaan lapsinero, ja hän oli saanut matematiikkakilpailuista lukuisia pokaaleja, jotka koristivat kirjahyllyä. Poika muistaa käsittämättömän pitkiä numerosarjoja, ja hän pystyy laskemaan monimutkaisia kertolaskuja tuosta vain. Poika rakastaa koulunkäyntiä, ja kun hän oli sairastunut vatsatautiin ja joutunut olemaan koulusta sen takia pois, hän oli itkenyt silmät päästään. "Muut lapset ovat iloisia, kun saavat olla koulusta pois, mutta hän vain itki", pojan äiti kertoi. Joku - taisi olla (yllättäen!) anoppi - ihmetteli, miksi poika on niin laiha. Se oli mysteeri pojan äidillekin, kun "poika kuitenkin syö joka päivä kananmunia ja juo paljon maitoa".

Tytär oli suorittanut liikkeenjohdon tutkinnon, mutta koska hän ei ollut löytänyt valmistuttuaan töitä, hän suoritti nyt tutkinnonjälkeisiä kaksivuotisia jatko-opintoja yksityisessä oppilaitoksessa. Koulu oli vain noin varttitunnin matkan päässä tytön kotoa, ja hän oli aluksi käynyt koulussa kotoa käsin. Luentoajat kuitenkin vaihtelivat niin paljon, että kodin ja koulun välin kulkeminen oli käynyt mahdottomaksi (tyttö ei saanut liikkua yksin, vaan isän tai jonkun muun luotettavan henkilön piti aina saattaa tyttö kouluun ja kotiin), joten tyttö oli muuttanut koulun vieressä sijaitsevaan opiskelija-asuntolaan. Viikonlopuiksi tyttö tuli kuitenkin aina kotiin.

Jatkoimme appiukon serkun tyttäreltä vielä toiseenkin kyläpaikkaan, appiukon sisaren tyttären perheen luokse, ja nyt meitä kyläilijöitä oli jo kahdeksan henkeä, kun appiukon serkun tyttären perhekin lähti mukaan. Uudessa kyläpaikassa istuimme Nishan kanssa vierekkäin, joten pääsimme juttelemaan oikein kunnolla. Kun koolla oli melkein parikymmentä henkeä ja kun kaikki huusivat puhuivat yhteen ääneen, kuulemisessa oli kyllä välillä tekemistä.

Nisha kertoi, että hän oli kiinnostunut intohimoisesti vaatesuunnittelusta ja että hän olisi halunnut oikeastaan mennä opiskelemaan sitä NIFT:iin (National Institute of Fashion Technology), mutta hänen vanhempansa eivät olleet antaneet. Liikkeenjohto oli heidän mielestään paljon järkevämpi opiskeluala. Nisha suunnitteli lähes kaikki vaatteensa itse - hän piirsi vaatteista suunnitelmat, vei ne ompelijalle ja ompelija ompeli kuvien mukaan vaatteet. Nisha piirsi vaatteita myös kavereilleen, joiden mielestä Nisha oli todella lahjakas.

Nisha kertoi asuvansa tyttöjen asuntolassa, samassa huoneessa kahden toisen vuoden opiskelijan kanssa. Hän ei erityisesti kaveerannut huonetovereidensa kanssa, koska nämä olivat häntä vanhempia, mutta onneksi nämä kuitenkin kohtelivat Nishaa ihan ystävällisesti. Hän oli päätynyt samaan huoneeseen vanhempien opiskelijoiden kanssa, koska oli muuttanut asuntolaan kesken lukuvuoden, eikä muissa huoneissa ollut enää ollut tuossa vaiheessa tilaa. Tähän huoneeseen päätyminen oli kuitenkin siinä mielessä onnenpotku, että huoneessa oli oma kylpyhuone ja parveke, kun muut joutuivat käyttämään käytävällä sijaitsevaa yhteistä kylpyhuonetta. Nishan läheisimmät ystävät - kaksi pohjoisintialaista tyttöä - asuivat eri huoneessa.

Harrastuksia ei Nishalla ollut. Hän ei katsonut televisiota, ei lukenut eikä tavannut ystäviään vapaa-aikanaan. Ystävien luona käyminen oli kielletty häneltä sen jälkeen, kun joku Nishan ystävä oli löytänyt kaverinsa hirttäytyneenä kattotuulettimeen. Ihmisistä ei koskaan voi tietää, joten on parempi pysytellä kotona.

Kyläpaikassa tuotiin meille kahvia ja teetä sekä erilaisia suolaisia ja makeita naposteltavia. Nisha ei juo kahvia eikä teetä, mutta talon emäntä tiedusteli, joisiko tyttö maitoa. Nisha kielteli kovin, mutta emäntä toi kuitenkin hänelle kupin lämmitettyä maitoa, jota hän sitten vastentahtoisen näköisenä siemaili. Naposteltavia Nisha söi juuri sen verran, että sai tehtyä emännän iloiseksi, ja tuli kuulemma niistä muutamasta palasta aivan täyteen. "Nykyään minä edes syön jotain", Nisha totesi. "Aiemmin en syönyt mitään, ja äiti meinasi tulla hulluksi. Velikään ei syö mitään."

Huomasin, että sivummalla istunut Nishan äiti yritti toisella korvalla kuunnella, mitä juttelimme. Välillä hän näytti hieman huolestuneelta, ikään kuin olisi pelännyt tyttärensä puhuvan liikaa.

Kun kysyin Nishalta, mitä hän aikoo tehdä opiskelun jälkeen, hän heläytti iloisen naurun ja vastasi: "en tiedä, menen naimisiin kai".

Jossakin vaiheessa Nisha sai idean, että hän haluaisi näyttää minulle koulunsa ja asuntolansa, joten hän kinusi äidiltään, voisimmeko lähteä käymään koululla. Äiti oli selvästikin hieman vastentahtoinen, mutta lopulta hän suostui, kun ei ehkä kehdannut kieltäytyäkään. Nishan oli muutenkin palattava asuntolaan, ja meille alkoi tulla kiire, sillä asuntolaan ei pääsisi sisään enää puoli kahdeksan jälkeen.

Lähdimme siis matkaan - minä, Nisha, hänen veljensä ja äitinsä. Asuntolan portilla nuokkui vartija, joka heräsi täyteen mittaansa minut nähdessään, kun olin niin kertakaikkisen kummallinen ilmestys siellä opiskelija-asuntolan portilla. Nisha esitteli minut kaikille isosiskonaan.

Kävimme ensin tapaamassa asuntolanhoitajaa, joka oli hyvin ystävällinen vanha nainen ja jolla oli huone samassa kerroksessa kuin Nishalla. Asuntolanhoitaja hoiti asuntolassa kaikkia käytännön asioita ja - mikä tärkeintä - piti tietysti myös silmällä tyttöjä. Poikien asuntola oli toisessa rakennuksessa, hieman lähempänä koulua, eivätkä tytöt saaneet olla poikien kanssa missään tekemisissä. Oppi oli mennyt ainakin Nishalle hyvin perille, sillä kun kävelimme pimeää kujaa pitkin koululle ja vastaamme tuli pari poikaa, hän ei edes vilkaissut poikien suuntaan.

Nisha oli unohtanut huoneensa avaimen kotiinsa, eikä toista avainta ollut, joten meidän piti yrittää murtaa ovessa riippuva munalukko. Hänen huonetoverinsakaan kun eivät olleet vielä tulleet. Minäkin kävin vähän räveltämässä lukkoa hiuspinnillä auki, mutta lukko ei auennut. Vasta kun asuntolanhoitajan mies haki jostain kättä pidempää, lukko saatiin murrettua.

Huone oli hyvin yksinkertainen: siellä oli kolme sänkyä, metallinen vaatekaappi, pieni kirjoituspöytä ja tuoli. Mikään kovin viihtyisä huone ei ollut, mutta ihan siisti ja asiallinen kuitenkin.

Kävimme myös tapaamassa tytön parhaita ystäviä toisessa kerroksessa, ja heidän huoneensa oli kuin pommin jäljiltä. Tytöt makailivat paksujen karvapeitteiden alla sängyissään läppäriensä kanssa, ja heillä oli vieressään isot snack-purkit, joissa käsi kävi tasaiseen tahtiin. Vaatteita, kirjoja, papereita ja syötävää oli hujan hajan joka paikassa.

Koska asuntola oli hyvin lähellä koulua, kaikki ruokailut järjestettiin asuntolan kanttiini-tilassa, joka sekin oli hyvin pelkistetty.

Lähdimme katsomaan itse koulua, joka oli kaikessa viihtyisyydessään minulle yllätys. Koulu oli pieni, sillä siellä oli vain kaksi kerrosta, ja se varmasti tekikin siitä viihtyisän oloisen. Luokkahuoneet ja muut tilat oli järjestetty kivan sisäpihan ympärille, joka ei kyllä tuossa kuvassa näytä mitenkään viihtyisältä.

Koulun perusti 28 vuotta sitten eräs mies, jolle opettaminen oli intohimo ja joka nyt toimii koulun rehtorina. Koulu sijaitsi aluksi toisessa paikassa, mutta se oli siirretty myöhemmin tilojen puutteen vuoksi tälle nykyiselle paikalle. Mies oli kovin moderni muutenkin, sillä hän oli itse hindu, joka oli naimisissa musliminaisen kanssa.

Pääsimme katsomaan vain yhtä luokkahuonetta, sillä muut ovet olivat lukossa.

Nisha halusi esitellä minut rehtorillekin, ja niin menimme paikkaan, jota olen aina hieman pelännyt: rehtorin kansliaan. Huone oli pramea kuin mikä, mutta en kehdannut ottaa siellä valokuvaa, vaikka mieli olisi tehnyt. Rehtori itse oli hyvin hurmaava ja karismaattinen herra, ja kun hän kuuli, että emme olleet päässeet kurkistamaan kuin yhteen luokkahuoneeseen, hän käski hakemaan talonmiehen ja antaa tälle käskyn avata kaikkien niiden tilojen ovet, joihin halusimme päästä.

Niinpä kurkimme sitten opettajanhuoneisiin, juhlasaliin, erilaisiin luokkahuoneisiin ja auditorioon.

Koululla on ystävyyskoulu jossakin toisessa maassa (Nisha ei muistanut, missä), ja ystävyyskoulun kanssa järjestetään yhteisopetusta. Oppitunnit käydään seinällä olevien isojen LCD- ruutujen välityksellä. Ystävyyskoulun takia Nisha oikeastaan joutui asuntolaan muuttamaankin, sillä aikaeron takia oppitunnit voivat mennä myöhäiseksikin. Koulu oli tekniikaltaan muutenkin hyvin moderni, ja jokaiselle opiskelijalle annetaan jopa oma läppäri! Läppärin kanssa puuhailu näyttikin olevan varsin suosittu ajanviettotapa asuntolassa.  Koulussa ja asuntoloissa on myös langaton verkko.

Koulutus ei ole mitään halpaa, sillä vaikka tämä oppilaitos on edullisemmasta päästä, kahden vuoden koulutus maksaa silti kuusi lakhia eli noin 8 500 euroa. Kalliimmissa oppilaitoksissa sama koulutus voi maksaa monta kertaa enemmän ja nousta jopa viitenkymmeneentuhanteen euroon.

Päivä oli unohtumaton, monellakin tapaa. Minulla oli vielä monta päivää Nishan tapaamisen jälkeen epämääräisellä tavalla huono ja ahdistunut olo. Intialaisen naisen kuva oli avautunut minulle ihan uudella tavalla, hyvin konkreettisena. Kun vielä kuulin, että kun Nisha aikanaan menee naimisiin, hänestä joudutaan maksamaan mahdollisesti isotkin myötäjäiset, minulle valkeni yhtäkkiä liiankin selvästi, miksi tyttölapset eivät ole kaikkien mielestä yhtä tervetulleita maailmaan kuin poikalapset ja miksi tyttöjen koulutukseen ei aina haluta panostaa. Samalla kyselin itseltäni sitä, osasinko minä arvostaa tarpeeksi vapauttani ja sitä, että minulla on elämässäni täysi vapaus tehdä melkein mitä vain haluan.

Ansaitsette kuolla

Ajattelin ensin, että en kirjoita Delhin joukkoraiskauksesta mitään, koska useimmat ovat varmasti saaneet lukea siitä ihan riittävästi jo muualta. En halunnut käsitellä asiaa senkään takia, koska ulkomaalaisena minun on vaikea käsitellä asiaa, jonka syyt ovat minulle niin vieraat ja niin syvällä, että ilmiötä selittääkseen täytyisi tehdä ensin kattava yhteiskunta-analyysi, johon minulla ei ole - ja tuskin monella intialaisellakaan on - rahkeita. Sitten ajattelin, että ehkä juuri sen takia minun olisikin hyvä kirjoittaa aiheesta: saisin samalla selitettyä asioita itsellenikin ja oppisin tuntemaan Intiaa taas hieman paremmin, aika ikävältä kannalta tosin.

Delhi-uutisoinnin yhteydessä minulle muuten muistui mieleen taas yksi asia, joka minua suomalaisissa tiedotusvälineissä suunnattomasti ärsyttää: niiden Eurooppa- ja Amerikka-keskeisyys. Näinkään suuresta maasta kuin Intiasta ei juurikaan suomalaisessa lehdistössä kirjoitella, paitsi silloin, kun massiivinen sähkökatkos jättää puolet maan väestöstä sähköttä, Hitleristä on tulossa hittituote intiassa, opettajien lintsaaminen kiusaa Intian kouluja tai kun Nokia on (muka) Intian jännittävin puhelinvalmistaja. Minua ärsyttää ja kummastuttaa se, että Suomessa julkaistavat Intia-uutiset ovat laadultaan aina sellaisia, että ne ruokkivat mielikuvaa Intian eksentrisyydestä: Intia on omituinen maa, joka on täynnä kaiken maailman hörhöjä. Ketä kiinnostaa tavallisuus ja se, miten "normaalia" elämää täällä kuitenkin pääasiallisesti eletään?

Samanlaisessa uutispimennossa ovat mielestäni monet muutkin Aasian maat ja erityisesti Afrikka ja Etelä-Amerikka. Harva uutinen kiinnostaa suomalaisia tiedotusvälineitä niin paljon, että niistä viitsittäisiin kirjoitella. Jos kyseisiltä alueilta uutisia tuleekin, ne koskevat tavallisesti nälänhätää, sotaa, huumekauppaa, salametsästystä, poikkeuksellisia sääolosuhteita tai muuta vastaavaa. Näiden harvojen ja kovin yksipuolisten uutisten perusteella ihmiset sitten muodostavat mielikuvansa koko maasta ja kuvittelevat esimerkiksi, että naiset eivät voi Intiassa liikkua kotoaan mihinkään, kun raiskaaja väijyy joka kulman takana.

Raiskaustapaus on saanut Intiassakin harvinaisen suuret mittasuhteet, ja marsseja ja tapahtumia naisten turvallisuuden puolesta on järjestetty ympäri Intiaa, täällä Hyderabadissakin. Tapauksesta syytetyille on vaadittu kuolemanrangaistusta, ja ajatus tuntuu äkkiseltään ajateltuna oikeudenmukaiselta. Totta kai semmoinen, joka on raiskannut naisen ja pahoinpidellyt tämän rautalangalla ja muilla välineillä niin huonoon kuntoon, että uhrin lähes koko ohutsuoli jouduttiin poistamaan ja että uhri myöhemmin menehtyi, ansaitsee kuolla. Vai ansaitseeko sittenkään? Kenellä on niin suuri oikeus, että hän saa päättää toisen ihmisen elämästä ja siitä hetkestä, jolloin toisen elämä päättyy? Missä kulkee se raja, että teosta tulee niin vakava, että tekijä ei enää sen jälkeen ansaitse elää?

Raiskaustapausta on käsitelty intialaisissa tiedotusvälineissä erittäin runsaasti, ja jokaisella tuntuu olevan asiasta oma mielipiteensä. Jotkut mielipiteistä ovat olleet suorastaan pöyristyttäviä, ja erityisesti hengellinen guru Asaram Babu sai monet raivostumaan väittämällä, että raiskattu tyttö oli aivan yhtä syyllinen tekoon kuin raiskaajatkin: "Hänen (raiskatun) olisi pitänyt kutsua syyllisiä veljikseen ja anella miehiä lopettamaan. Tämä olisi ehkä säästänyt tytön arvokkuuden ja elämän. Voiko yhdellä kädellä taputtaa? En usko."

Gurun kommentti paljastaa kuitenkin erittäin hyvin yhden Intian perimmäisistä ongelmista: raiskatusta tehdäänkin syyllinen, ja raiskattu pääsee kuin koira veräjästä. Vika oli naisen, koska hän pukeutui länsimaalaisesti tai koska hän liikkui yksin illalla ulkona. Olisi pysynyt kotonaan, niin ei olisi tullut raiskatuksi! AP:n kongressipuolueen komitean puheenjohtaja oli jo aiemmin ollut Asaram Babun kanssa samoilla linjoilla: "vaikka Intia saavuttikin itsenäisyyden keskiyöllä, se ei tarkoita sitä, että naisten pitäisi liikuskella ulkona pimeän tulon jälkeen." Mitäpä tähänkään voi enää lisätä.

Vaikka Intia ei olekaan maailman raiskaustilastojen kärjessä, täällä kuitenkin raiskataan nainen joka 20. minuutti. Tilastot eivät kerro kaikkea, sillä tapauksista vain murto-osa tulee julki: vain viisi prosenttia raiskatuista menee kertomaan tapahtuneesta poliisille ja lopulta vain 1-2 prosenttia tekee asiasta virallisen valituksen. Monet luopuvat virallisen valituksen tekemisestä kuultuaan tutkimus- ja oikeusprosessista, joka saattaa venyä täällä järjettömän pitkäksi. Uhrista tuntuu nöyryyttävältä ja kipeältä käydä samoja asioita uudelleen ja uudelleen, ja uhri saattaa lopulta luopua syytteistä. Raiskaukseen liittyy erityisesti maaseudulla myös häpeän stigma ja pelko kylän nimen lokaamisesta - kylä saa huonon maineen, jos tulee ilmi, että siellä on raiskattu joku. Siksi varsinkin maaseudulla kylänvanhimmat painostavat uhria suostumaan oikeudenkäynnittömään sovitteluratkaisuun, jonka perusteella uhri saa jonkinlaisen hyvityksen syytetyltä. Näin syytetty pääsee pälkähästä ilman julkista leimaamista, mutta uhri joutuu kantamaan traumaa mukanaan koko lopun ikäänsä.

Delhin joukkoraiskauksen ja sen synnyttämän raiskausvastaisen ilmapiirin kannustamana monet raiskauksen uhrit ovat rohkaistuneet menemään poliisin puheille, ja lehdet ovat päivästä toiseen täynnä toinen toistaan karmivampia tapauksia. Monet raiskauksista ovat kohdistuneet lapsiin (jopa viisivuotiaisiin), joissakin tapauksissa raiskaaja on ollut oma sukulainen (esimerkiksi oma veli ja isä), joskus raiskaaja on tekonsa päätteeksi tappanut uhrinsa mitä brutaalimmalla tavalla (ja piilotellut ruumiinosia esimerkiksi julkisiin käymälöihin), ja joskus uhri on tappanut itsensä (esimerkiksi poliisin viivyttelyn ja nöyryyttävien kysymysten takia). On hyvä, että asioista on nyt alettu puhua ja että uhrit ovat rohkaistuneet tuomaan teot ilmi, mutta toivottavasti asia ei käänny lopulta itseään vastaan: ihmiset kyllästyvät ainaisiin raiskauksiin ja tulevat lopulta immuuneiksi niille, tai joku keksii käyttää raiskaussyytettä näppäränä keinona mustamaalata poikaystävä, joka halusi kyllä seksiä mutta joka ei sitten halunnutkaan naimisiin.

Raiskausten lisääntyessä on mietitty paljon sitä, miten raiskaukset voitaisiin estää. Kuinka nainen voisi itse pitää huolen siitä, että hän ei tule raiskatuksi, ja miten hän voisi tuntea olonsa turvallisemmaksi? Koska raiskaaja valitsee uhrikseen naisen, joka tulee pitämään tapauksesta mahdollisimman vähän ääntä, siis toisin sanoen naisen, jonka ruumiinkieli viestii säyseydestä, naisten pitäisi opetella kulkemaan pää pystyssä, rohkean ja itsevarman näköisenä. Jos nainen huomaa miehen tuijottavan itseään, naisen pitäisi katsoa miestä rohkeasti takaisin silmiin. Minusta neuvo on todella outo, ainakin näin ulkomaalaisittain ajatellen, koska olen huomannut katsekontaktin pelkästään innostavan miehiä kuvittelemaan, että heille saattaisi olla enemmänkin tarjolla. Vältän itse siksi katsomasta vieraita miehiä lainkaan silmiin. Ehkä ulkomaalaisia naisia katsotaan jo lähtökohtaisestikin toisin silmin - heitä pidetään helppona saaliina ja vapaana riistana - joten heidän katsekontaktiaan pidetään pelkästään rohkaisevan merkkinä. Häveliäälle ja sovinnaiselle intialaisnaiselle, joka mieheltä huomiota saadessaan katsoo muualle ja korkeintaan hihittelee hermostuneesti, suora katsekontakti voi olla yllättävänkin voimakas karkotuskeino.

Pelottelukatseella ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, ja naiset ovatkin nyt alkaneet harjoittaa itsepuolustustaitojaan. Olympialaisten naisten painin intialainen pronssimitalisti Mary Kom suorastaan kehottaa naisia tähän. Naisia on myös kehotettu kantamaan käsilaukussaan mukanaan erikoista asetta - chilijauhetta. Itsepuolustustaidoista ja chilijauheesta on varmasti ainakin se hyöty, että ne antavat naisille rohkeutta, mutta kuinka paljon niistä on apua todellisen hädän keskellä? Kuinka monelle kauhun lamaannuttamalle naiselle tulee mieleen kaivella käsilaukkuaan? Mitä yksi nainen voi tehdä kuuden miehen edessä - hallitsi hän minkälaiset itsepuolustustaidot tahansa? Miksi naisten pitäisi varustautua erilaisin turvallisuusvarustein ulos lähtiessään? Miksi naisten pitäisi liikkua koko ajan pelko mielessään? Miksi naiset eivät voi liikkua ulkona yhtä turvallisin mielin kuin miehetkin?

Fiksuimmat ovat tajunneetkin mennä pintaa syvemmälle ja miettiä sitä, miksi raiskauksia ylipäänsä tapahtuu ja miksi ne saavat Intiassa niin sadistisia piirteitä. Täällä kun raiskaustapaukset eivät ole sellaisia, että raiskataan nainen kaikessa hiljaisuudessa ja luikitaan sitten pakoon, vaan teolla melkein ylpeillään ja kuvia lähetellään kavereille kännyköiden välityksellä. Mikä tekee intialaisesta miehestä tällaisen? Miksi raiskaus, jota pidetään monessa muussa maassa häpeällisenä asiana, on täällä asia, jolla voi suorastaan ylpeillä?

Vaikka nainen on Intiassa monessa suhteessa tasavertainen miehen kanssa, tosiasia on kuitenkin se, että Intia on monin paikoin edelleenkin hyvin patriarkaalinen yhteiskunta, jossa ihannoidaan miehisyyttä ja vähätellään naiseutta. Naisten syrjintä alkaa jo kohdusta: vaikka sukupuolitestit ovat periaatteessa kiellettyjä, aina löytyy paikkoja, joissa niitä tehdään. Tyttölapsen saa abortoitua 6 000 - 30 000 rupialla, mikä on pieni raha verrattuna siihen, mitä tyttölapsi tulee elämänsä aikana kustantamaan, lähinnä myötäjäisten muodossa. "Pojat tuovat leivän pöytään. He eivät ainoastaan huolehdi vanhemmistaan, vaan he jatkavat myös suvun nimeä ja perintöä eteenpäin. Tytöt ovat taloudellinen rasite. Mistä ihmeestä me saisimme satoja tuhansia rupioita (myötäjäisiä varten)?", sanoo K. Lakshmi Raghavapurin kylästä, alueelta, jossa on Andhra Pradeshin alhaisin sukupuolijakauma, 528 tyttöä tuhatta poikaa kohti. Jos aborttia ei pystytä teetättämään, naiset saattavat nauttia esimerkiksi oleanteripuusta saatavaa nestettä, jonka tiedetään abortoivan sikiön. Jos tyttölapsi pääsee kuitenkin syntymään, vauva saatetaan heittää roskakoriin, jättää rautatieasemalle tai bussipysäkille tai hänet saatetaan jopa myydä.

Jos tyttölapsi saa elää, hän saattaa saada paljon vähemmän rakkautta ja huomiota osakseen kuin veljensä.

Esimerkki Woman's Era -nimisen naistenlehden kysymyspalstalta:

"Olen 28-vuotias, ja mieheni on 35. Olemme olleet naimisissa seitsemän vuotta ja meillä on kaksi lasta, viisivuotias tyttö ja kaksivuotias poika. Elämme mieheni vanhempien kanssa samassa taloudessa, ja minä käyn töissä.

Mieheni ja hänen vanhempansa olivat erittäin pettyneitä, kun meidän ensimmäinen lapsemme oli tyttö (mieheni on ainoa lapsi). He osoittivat pettymyksensä niin, että he eivät leikkineet tytön kanssa eivätkä ottaneet tätä edes syliin. Minä olin erittäin järkyttynyt heidän asenteestaan, sillä tulen itse perheestä, jossa tyttöjä ja poikia pidetään samanarvoisina. Kun poikamme syntyi, mieheni ja hänen vanhempansa olivat todella innoissaan ja pyörivät pojan ympärillä kuin kärpäset heti ensimmäisestä päivästä lähtien. 

Nyt kun tyttäremme on viiden vanha, hän on alkanut ymmärtää, että hänen isänsä ja isovanhempansa suhtautuvat eri tavoin häneen kuin hänen veljeensä. Tyttö arkailee mieheni ja tämän vanhempien seuraa, ja hän kärsii itseluottamuksen puutteesta. Minusta tuntuu todella pahalta, kun näen muun perheen pyörivän koko ajan pojan ympärillä ja kohtelevan tyttöä kuin ilmaa. Minä yritän hyvittää tytölle muiden käytöksen ja kertoa, että hän on minulle tärkeä, mutta en usko sen riittävän. 

Nyt muu perhe on päättänyt, että tyttäreni saa mennä paikalliseen kouluun, mutta pojalle etsitään alueen paras koulu. Minun tekisi mieleni kapinoida. Mitä minun pitäisi tehdä?"

Tällaiseen perheeseen syntynyt poika oppii hyvin pian sen, että on halveksuttavaa olla nainen. Nainen on heikko, tyhmä ja avuton, ja häntä saa sortaa mielin määrin - eikä kukaan edes loppujen lopuksi välitä. Pojat saavat kiusata ja ahdistella tyttöjä, mikä on yleisesti hyväksyttyä, koska sitä harrastavat muutkin. Onko loppujen lopuksi siis ihmekään, että pojista kasvaa miehiä, jotka eivät arvosta naista pätkääkään ja joiden mielestä naisen kuuluu totella miestä ja tehdä, kuten he sanovat?

Psykologit ja seksologit ovat puolestaan sitä mieltä, että raiskausten syynä on seksuaalisten halujen tukahduttaminen ja sukupuolten välisen kommunikoinnin rajoittaminen. Intia edelleenkin hyvin konservatiivinen ja hurskasteleva maa: seksistä ei puhuta, vaikka kaikki sitä (ainakin maan väkimäärästä päätellen) harrastavat. Nuoren miehen ja naisen yhdessäolo on aina jotenkin salamyhkäistä, ja koska tyttö ja poika eivät voi näyttäytyä kummankaan kotona yhdessä, heidän pitää käydä halimassa ja pusimassa puistojen hämärissä nurkissa. Poliisit kiertelevätkin iltahämärissä nuorten parien suosimilla paikoilla siinä toivossa, että he voisivat kartuttaa kahvikassaansa uhkailemalla nuoria esimerkiksi sillä, että he kertovat nuorten "epäsiveästä" käytöksestä näiden vanhemmille - mikä olisi tietysti hirveä häpeä erityisesti tytölle ja tämän perheelle, ja se voisi myös heikentää tytön avioliittomarkkinoita. Poliisit saattavat myös nöyryyttää nuoria esimerkiksi käskemällä heidän tehdä vatsalihasliikkeitä tai jollakin muulla tavalla.

Psykologi ja professori Zia Husam sanoo, että raiskaukset ovat lisääntyneet siksi, että Intian sosiaaliset normit eivät hyväksy seksuaalisuuden osoittamista. "Miesten ja naisten välillä vallitsee terve suhde vain silloin, jos he saavat olla tekemissä keskenään vapaasti. On aika omaksua vapaampi suhtautuminen seksiin. Meidän on opittava ymmärtämään, että seksi on normaali osa elämän kiertokulkua."  Jotain perää tässäkin selityksessä saattaa olla, vaikka en ihan allekirjoitakaan sitä, että vapaampi kanssakäyminen poistaisi ongelman. Raiskaajat saavat ilonsa väkivallasta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä, eikä tällainen ihminen kykene normaaliin parisuhteeseen - olivat yhteiskunnan normit millaiset tahansa.

En tiedä, tuleeko Intia koskaan muuttumaan naisille turvallisemmaksi paikaksi, ja onko se edes mahdollista. Muutoksen edellytyksenä kun näyttäisi olevan länsimaistuminen, joka on täällä monelle kirosana, koska länsimaiset vaikutteet tappavat intialaisen kulttuurin ja muuttavat maan kalpeaksi varjoksi entisestään.

(Haluan vielä muistuttaa, että vaikka olen kirjoittanut tämän yleistävässä muodossa, kaikki intialaiset miehet eivät suinkaan ole potentiaalisia raiskaajia, ja tyttölapsi on monille aivan yhtä toivottu kuin poikakin. Inhoan asioiden yleistämistä, mutta joskus on selvyyden vuoksi pakko yleistää. En voi muistuttaa joka lauseessa siitä, että kaikkialla Intiassa ei tosiaankaan näin ole.)

Kultaa se on, mikä kimaltaa

Lähden kultakauppoihin aina erittäin pitkin hampain, sillä en piittaa kullasta tuon taivaallista. Aina välillä anoppi kuitenkin keksii, että minulle on ostettava kaulakoru tai korvakorut, ja kun en enää jaksa taistella vastaan, annan periksi ja lähden hänen mukaansa. Kovin monta kertaa anoppi ei ole minua mukaansa saanut, mutta muutaman kerran kuitenkin. Minusta on järjetöntä laittaa rahaa sellaisen ihmisen koruihin, joka ei osaa arvostaa niitä tai edes käytä niitä. Yritänkin aina valita koruista sen kaikkein pienimmän ja halvimman, mikä on täällä kyllä hirveän vaikeaa, kun eihän täällä mitään pieniä koruja ole (kuka sellaisia edes haluaa?). Ostakoon anoppi isompia koruja tyttärelleen tai toiselle miniälleen, joka kulkee välillä rekisterikilven kokoinen kultalätty kaulassaan.

Hienoimmat kultaliikkeet ovat monikerroksisia ylellisiä kauppoja. Salia reunustavat lasipöydät, jonka suojissa ovat pienemmät korut ja jonka eteen asiakkaat istutetaan. Suuremmat korut, kuten käsivarsikorut, tiarat, kultaiset "vyöt" ja paksuimmat kaulaketju-korvakorusetit ovat lasivitriineissä lukkojen takana. Liikkeen perällä on holvi, jonka edessä seisoo vartija, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä holvissa mahtaa olla. Lisää koruja varmaan - tai työntekijöiden ruokailutila.

Asiakas istutetaan lasipöydän eteen, ja hänen eteensä pöydälle levitetään valkoisella nahkalla päällystetty alusta tai musta kangas, jota vasten kulta kimaltelee kauniisti. Asiakkaan eteen asetellaan peili, ja hänelle tuodaan virvoitusjuomaa ja usein myös pientä purtavaa, jotta ostotapahtuma olisi mahdollisimman miellyttävä (koska sehän tulee kestämään). Eteen aletaan kantaa mustia arvokkaan näköisiä laatikoita, joista myyjä alkaa vetää esiin hyllyjä, ja valinta voi alkaa.

Pienemmissä kaupoissa toiminta ei ole ihan noin yksilöllistä, varsinkaan ruuhka-aikaan - ja kultakaupoissa on ruuhka-aika aina! Meni kultakauppaan mihin aikaan tahansa, siellä on aina tungosta. Intialaiset rakastavat kultaansa, ja kauppoihin riittää väkeä aina.

En ole aiemmin uskaltanut ottaa kultakaupoissa kuvia, kun olen ollut ihan varma, että joku syöksyy kieltämään kuvaamisen, ennen kuin ehdin päivää sanoa. Nyt kaivoin kuitenkin kameran yhdessä vaatimattomammassa kaupassa esiin ja päätin katsoa, mitä tapahtuisi. Yritin olla kovasti turistin näköinen ja ottaa ihan muina miehinä muutaman kuvan, ja taisin onnistua siinä aika hyvin, kun ei kukaan tullut sanomaan mitään.

Tiaroita.

Kaulakoruja.

Uskoisitteko, että nämäkin ovat kaulakoruja? Vaatimattomia, vai mitä?

Tunsin aluksi oloni kultakauppojen kimalluksen keskellä kovin nuhjuiseksi, kun minulla oli päällä aina jokin vanha rätti ja korvissa muutaman euron killuttimet, jotka olin nekin muistanut vasta viime hetkellä laittaa korviin. Asiakaskuntaa nyt tarkemmin katseltuani olen tullut siihen tulokseen, että eivät intialaiset itsekään laittaudu viimeisen päälle kultakauppaan mennessään. Heillä on päällään tavalliset arkisarit eikä mitään juhlasareja, ja korujakin on (intialaisittain) maltillisesti. 

Intialaisten himo kultaa kohtaan on ollut minulle aina mysteeri, mutta nyt päätin hieman tutkia asiaa - pakkohan siihen on jokin syy olla. Sen olin jo tiennytkin, että kulta on osoitus perheen varallisuudesta, varsinkin häissä. Katsoin yhden erittäin mielenkiintoisen videonpätkän intialaisten kultamieltymyksestä, ja siinä kaksi hääsuunnittelijaa totesivat morsiamen päällä olevan kullan määrän olevan suorassa suhteessa perheen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen asemaan. Kulta on niin keskeinen osa häitä, että ilman sitä ei voi häitä juhlia. "Morsian voi olla valmis, sulhanen voi olla valmis, juhlapaikka voi olla valmis ja ruoka voi olla valmis, mutta jos ei ole kultaa, ei ole häitäkään!"

Kullitettu morsian.

Toisessa videossa todettiin intialaisten olevan uteliaita. Kaulassa roikkuva kulta on sama kuin kaulassa roikkuva tiliote. Toisten ei tarvitse kysellä tuloja, kun varallisuus näkyy jo kaulasta.

Varallisuus on kullassa näppärässä muodossa. Kun amerikkalaisten unelma on omistaa talo, intialaisten unelma on omistaa kultaa. Talojen ja muun omaisuuden arvo voi romahtaa, mutta kullan arvo on ja pysyy. Kultaa ei Intiassa nähdä kuluna vaan sijoituksena: kultaan laitettu raha ei ole itseltä pois, vaan se menee ikään kuin omalle säästötilille.

Katselin kultakaupassa yhtä miestä, joka oli ostostensa loppusuoralla. Hänellä oli lasipöydällä samettialustan päällä korvakorut ja samaa sarjaa oleva kaulaketju, ja vieressä oli kaksi tulostettua kuittia, joista toisen alalaitaan oli kirjoitettu käsin ostosten yhteissumma. Minun piti tietenkin uteliaana kurkkia ja laskea, kuinka paljon herra joutui ostoksistaan pulittamaan: reilut 700 000 rupiaa eli hieman alle 10 000 euroa. Minulle tuo ei olisi kyllä mikään säästö vaan ihan kauhean iso kulu - ja tuo summa on vielä hyvin pieni esimerkiksi hääkoruihin verrattuna! 

Kultaa sanotaan Intiassa myös päälle puettavaksi varallisuudeksi. Köyhimmillä ihmisillä ei välttämättä ole edes asuntoa, mutta heidänkin pitää hankkia mahdollisuuksiensa mukaan kultaa. Ihmisillä, joilla ei ole pysyvää asuinpaikkaa, omaisuus on oltava koko ajan mukana, ja onko näppärämpää muotoa kuljettaa omaisuus kuin koru? Sellaisille taas, jotka ovat hankkineet varansa epämääräisin keinoin, kulta on oiva keino päästä likaisesta rahasta eroon. Intiassa käytetään käteistä muutenkin yhä todella paljon, joten kukaan ei ihmettele, jos kultakaupassa maksaa monen sentin paksuisella setelinivaskalla.

Kaiken muun lisäksi kulta on tietysti myös koriste, joka näyttää hyvältä tummaa ihoa vasten. Kultaa ei todellakaan pidetä turhamaisuuden osoituksena, vaan (ensimmäisestä videosta lainatuin sanoin): "Kulta on juurtunut niin syvälle intialaisuuteen, että sen suosiota ei pysty järkisyin perustelemaan. Kulta on osa elämää ja osa perhettä. Perhe on epätäydellinen ilman kultaa. Kulta on se, joka Intiassa hoitaa puhumisen. Jos sinulla ei ole ylläsi kultaa, et lähetä muille oikeanlaista viestiä. Jos omistat kultaa, esittele sitä, ylpeile sillä - käytä sitä!"

Kaikenlaisia ongelmia

Yksi suosikkilehdistäni on Woman's era, ja erityisesti tykkään lukea sen kysymyspalstoja, joilla ihmiset voivat kysyä ongelmistaan. Ongelmien laatu kuvastaa minusta hyvin nykypäivän Intiaa, intialaisen naisen elämää ja sitä elämäntyylien kirjoa, joka täältä löytyy. Ongelmat ovat länsimaisin silmin luettuna joskus huvittavia, joskus kummallisia ja joskus surullisiakin. Sain lukijalta vinkin, että voisin tehdä pienen koosteen palstan kysymyksistä, joten tässä semmoinen nyt tulee.

Toinenkin lukijan toivoma postaus (Bollywood-aiheinen, tai ensin kuitenkin Tollywood-aiheinen) on pian tulossa. Lisääkin toiveita saa esittää. 

*****

K: Tulin Mumbaihin saatuani täältä hyvän työpaikan. Asun kahden kämppiksen kanssa, joista on tullut minulle kuin siskoja, ja myös moni kollegani on myös ystäväni. Olen oppinut pukeutumaan hyvin ja käyttämään meikkiä, mutta ystäväni kiusoittelevat minua kahdesta syystä: minulla ei ole poikaystävää ja olen yhä neitsyt. Olen kyllästynyt heidän kiusoitteluunsa ja haluan kuulua joukkoon, joten olen ajatellut harrastaa seksiä yhden kollegani kanssa, joka sanoo olevansa rakastunut minuun. Olisiko se okei?

V: Ei todellakaan! Miksi ihmeessä harrastaisit seksiä semmoisen kanssa, jota et rakasta - ja vieläpä sen takia, että tuntisit kuuluvasi joukkoon. Puolusta itseäsi ystäviesi edessä ja sano, että odotat sellaista miestä, joka vie sinulta jalat alta.

K: Olen 23-vuotias työssäkäyvä nainen. Kaikki sanovat, että olen hyvin viehättävä, ja olenkin saanut useita avioliittotarjouksia. En ole kuitenkaan koskaan ollut kiinnostunut yhdestäkään miehestä, koska perheemme asioissa on ollut niin paljon miettimistä. Olen vanhin kolmesta lapsesta, ja kaksi nuorempaa sisarustani ovat kumpikin eri tavoin vammautuneita. Isäni on taitava sähkömies, mutta hän ei ole koskaan saanut oikein hyvää työpaikkaa, koska hän ei täytä tarvittavia vaatimuksia. Äitini on hyvä ompelemaan, ja hän tuo perheelle rahaa ompelemalla puseroita, mutta minä olen kuitenkin perheen pääasiallinen tulonhankkija. Nyt eräs vanhempi ja hyvin rikas mies, jolle isäni tekee paljon töitä, on ehdottanut, että menisin naimisiin hänen poikansa kanssa. Vastineeksi hän on luvannut huolehtia perheestämme taloudellisesti ja opettaa minua, jotta voisin ottaa vastuulleni heidän yrityksensä. Vanhempani ovat innoissaan, mutta minä olen poissa tolaltani. Miehen poika on nimittäin hieman henkisesti jälkeenjäänyt, ja tiedän, että elämäni ei tulisi olemaan hänen kanssaan kaksista. Pitäisikö minun kieltäytyä tarjouksesta?

V: Tilanteesi on valitettava ja päätös, joka sinun pitää tehdä, on vaikea. Olet tehnyt jo paljon uhrauksia perheesi vuoksi, ja nyt sinun odotetaan menevän naimisiin miehen kanssa, josta ei ole sinulle tasavertaiseksi kumppaniksi. Toisaalta perheesi taloudelliset huolet ratkeaisivat ja sinä saisit hoidettavaksesi yrityksen, jos suostuisit avioliittoon. Sinun itsesi pitää päättää, mitä teet. Harkitse tarkkaan asioiden kumpaakin puolta. Jos päätät mennä naimisiin rikkaan miehen pojan kanssa, sinun pitää tehdä se päättäen yrittää olla hyvä miniä ja hyvä vaimo.

K: Kaikki talomme asukkaat käyttävät samaa siivousryhmää, joka käy siivoamassa asunnot kerran kuussa. Ryhmään kuuluu kolme nuorta miestä, eikä kenelläkään ole ollut mitään ongelmia siivoojien kanssa siitä lähtien, kun he aloittivat palveluksessamme vuosi sitten. Muutama viikko sitten kuitenkin, kun pojat olivat käyneet siivoamassa, huomasin, että korvakorut, jotka olin jättänyt yöpöytäni laatikkoon, olivat kadonneet. Tulimme siihen tulokseen, että joku pojista oli ottanut korut. Kysyimme asiaa heiltä ja syytimme heitä varkaiksi. He kielsivät syyllisyytensä, mutta me emme uskoneet heitä, vaan kerroimme kaikille talon asukkaille poikien olevan varkaita. Sen jälkeen kukaan ei ole enää käyttänyt poikien palveluja. Muutama päivä sitten kuitenkin löysin korvakorut papereiden alta toisesta laatikosta, ja nyt riitelemme mieheni kanssa siitä, mitä meidän pitäisi tehdä. Minun mielestäni meidän pitäisi soittaa pojille, pyytää heiltä anteeksi ja kertoa kaikille naapureillemme, että he eivät ole varkaita, ja meidän pitäisi ottaa heidät takaisin palvelukseen. Mieheni mielestä se saisi meidät näyttämään idiooteilta, ja hänen mielestään meidän pitäisi unohtaa koko asia. Riitelemme asiasta jatkuvasti, joten kertoisitko, kuka on oikeassa. 

V: Sinä olet. Ei ole reilua, että pojat joutuivat nöyryytetyiksi ja menettämään tulonsa, vaikka he ovat syyttömiä. Teidän pitäisi pyytää anteeksi ja yrittää korjata tilanne. Miehesi vastentahtoisuus on ymmärrettävää, mutta teidän pitäisi unohtaa itsekeskeisyys ja tehdä niin kuin oikein on.

K: Ainoa miniäni on rakastava, huolehtiva, jalomielinen, hyväluonteinen ja suurisydäminen, ja sekä hän että poikamme ovat hyvin onnellisia. Ainoa ongelma on se, että miniäni on laiska. Hän nousee aamulla myöhään ja työskentelee niin hitaasti, että minun on helpompi tehdä neljän hengen perheessämme (minä, mieheni, poikamme ja miniä) kaikki työt yksin, ennen kuin hän nousee ylös. Mutta alan olla nykyään aika väsynyt, ja haluaisin, että miniäni auttaisi vähän enemmän. Kuinka kertoisin tämän hänelle? En halua loukata hänen tunteitaan.

V: Olet huomaavainen anoppi, ehkä vähän liiankin huomaavainen. Jos et halua puhua asiasta suoraan, voit tehdä osan töistä itse ja jättää loput miniäsi tehtäväksi - nousi hän sitten kuinka myöhään tahansa, ja vaikka hän työskentelisi miten hitaasti.

K: Menimme naimisiin viisi vuotta sitten (kyseessä oli rakkausavioliitto) ollessani 26-vuotias. Nyt meillä on kaksivuotias tytär, ja olen taas kahdeksannella kuulla raskaana. Olen fiksu ja hyvännäköinen, mutta lihoin ensimmäisen raskauteni aikana, enkä koskaan saanut pudotettua raskauskiloja pois. Nyt olen taas lihonut toisen raskauteni aikana. Mieheni on komea ja hurmaava, ja hän inhoaa lihavia naisia. En siis ollut lainkaan yllättynyt, kun paras ystäväni kertoi, että miehelläni on ollut kahden vuoden ajan suhde toiseen naiseen. Kun vaadin mieheltä selvitystä, hän sanoi, että minun pitää laihtua ennalleni, jos haluan hänet takaisin. Olen epätoivoinen ja nöyryytetty. Kuinka saisin pudotettua painoani nopeasti?

V: Sinun täytyy odottaa lapsesi syntymään, ennen kuin voit aloittaa dieetin tai kunto-ohjelman. Aloita synnytyksen jälkeen varovasti (juttele asiasta lääkärisi kanssa), ja myöhemmin voit palkata itsellesi kunto-ohjaajan. Tämä on kuitenkin vain ongelman toinen puoli, sillä avioliittosi ei voi olla kovin vahvalla pohjalla, jos miehesi käy vieraissa vain sen takia, että sinulle on tullut lisäkiloja. Kerro tunteistasi hänelle ja tee hänelle selväksi, että avioliiton tulisi perustua rakkauteen eikä vain seksiin.

K: Olen 60-vuotias leski. Menetin mieheni 30 vuotta sitten ja kasvatin kaksi lastani yksin. Nyt molemmat lapset asuvat ulkomailla. Kun lapseni asuivat vielä täällä, elin heitä varten, mutta nyt kun he asuvat kaukana (en voi muuttaa heidän luokseen monestakaan syystä), tunnen itseni yksinäiseksi. Tästä syystä menin "Löydä itsellesi kumppani" - tapaamiseen, joka järjestettiin ikäihmisille. Siellä rohkaistaan löytämään uusia ystäviä ja jopa asuinkumppaneita. Tapasin siellä 62-vuotiaan miehen, ja huomasimme pian olevamme monella tapaa samanlaisia. Hän on lapseton leski, ja olemme nyt tapailleet ja puhuneet puhelimessa kuuden kuukauden ajan. Nyt hän haluaisi muuttaa kanssani yhteen, ja olisi valmis menemään naimisiinkin, jos haluan. Kumpikaan meistä ei etsi seksisuhdetta, vaan kumppanuutta. Molemmat lapseni ja kaikki muutkin, joiden kanssa olen asiasta jutellut, ovat olleet kauhistuneita ja epäileväisiä. Minä itse kuitenkin haluaisin hyväksyä miehen tarjouksen. Pitäisikö minun?

V: Maailma on muuttunut, vaikka lapsesi ja ystäväsi eivät näytä tätä ymmärtävän. Nykypäivän maailmassa ei ole ollenkaan harvinaista, että vanhemmat ihmiset menevät naimisiin tai asuvat yhdessä. Sinun pitäisi hyväksyä miesystäväsi tarjous, mutta sinun tulee ottaa hänestä ensin tarkasti selvää. Ja koska olette intialaisia ja asutte Intiassa, olisi parempi, jos menisitte naimisiin.  

K: Olen moderni 29-vuotias työssäkäyvä nainen Mumbaista. Asun yksin ja sosiaalinen elämäni on kiireistä ja jännittävää. En ole aikeissa mennä naimisiin, koska rakastan vapauttani, mutta tarvitsen seksiä ja harrastankin sitä useiden eri miesten kanssa. Olen niin seksuaalinen ihminen, että harrastan jopa ryhmäseksiä. Noin kuukausi sitten harrastin ryhmäseksiä kahden naisen ja kolmen miehen kanssa. Viikon päästä alapäätäni alkoi kutista kamalasti, ja vaiva on vain pahentunut. Voisiko kyseessä olla sukupuolitauti? Pitäisikö minun mennä lääkäriin? Minua alkoi äkkiä pelottaa. Onko elämäntyylini ihan väärin?

V: Sinun täytyy ehdottomasti käydä lääkärissä ja teettää myös AIDS-testi. Mitä elämäntyyliisi tulee, sanot, että haluat nauttia seksistä ilman vastuuta ja avioliiton siteitä. Saatat katua tätä päätöstäsi myöhemmin elämässäsi. Irtoseksi ei ainoastaan altista sukupuolitaudeille, vaan tekee meistä eläimien kaltaisia, kun seksiä harrastetaan ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Miehetkin käyttävät hyväkseen sellaisia naisia, jotka suostuvat seksiin ilman mitään vaateita. Ajattele näitä asioita ja muuta elämäntyyliäsi, jos katsot sen tarpeelliseksi.   

Mutta missä ovat kaikki tytöt?

Piirros: S. Prabhakaran, XI-luokka, The Frontline Academy, Tirupur.

Intian vuoden 2011 väestönlaskennan tulokset tulivat maaliskuun lopussa, ja niistä selvisi muun muassa se, että intialaisia on nyt 1,21 miljardia. Väestönkasvu on hidastunut ensi kertaa Intian itsenäistymisen jälkeen, sillä väestö kasvoi nyt 17,64 prosentilla, kun se vielä edellisessä väestönlaskennassa vuonna 2001 oli kasvanut 21,15 prosentilla.

Laskennan tuloksissa ilahdutti erityisesti lukutaidossa tapahtunut kehitys: keskimäärin 74,04 prosenttia intialaisista on nyt lukutaitoisia. Kymmenessä osavaltiossa ja liittovaltion alueella lukutaitoisia on tätäkin enemmän, yli 85 prosenttia. Vaikka naisten lukutaito on edelleenkin huomattavasti alhaisempi kuin miesten - naisista lukutaitoisia on 65,46 prosenttia; miehistä 82,14 prosenttia - merkittävää on se, että naisten lukutaito on kymmenessä vuodessa lisääntynyt huomattavasti: edellisessä väestönlaskennassa naisista oli nimittäin lukutaitoisia vain 53,67 prosenttia.

Väestönlaskennasta saatiin siis iloisia uutisiakin, mutta huolestuttavista uutisista yksi oli ylitse muiden: Intian sukupuolijakauma ja sen vinoutuminen. Naisia ja miehiä pitäisi olla yleensä suunnilleen yhtä paljon, mutta joissakin maissa, kuten Kiinassa, miesten ja naisten määrä saattaa olla hyvinkin epäsuhtainen. Kiinassa poikia on yhden lapsen politiikasta johtuen huomattavasti tyttöjä enemmän, ja eron arvellaan vain kasvavan.

Sukupuolijakauma maailman kymmenessä väkirikkaimmassa maassa.
Kiinassa on vähiten naisia tuhatta miestä kohti (926/1000), ja seuraavana tulee Intia (940/1000). Joissakin maissa tilanne on kuitenkin aivan päinvastainen: esimerkiksi Venäjällä naisia on huomattavasti enemmän kuin miehiä (1167/1000). Mistähän tämäkin mahtaa johtua?

Intiassakin poikalapset ovat olleet tervetulleempia perheeseen kuin tytöt, mikä on johtunut monesta eri syystä. Maatalousyhteiskunnassa poika on nähty potentiaalisena työntekijänä, joka pystyy tuomaan oman työpanoksensa perheeseen paljon paremmin kuin tyttö. Tämä johtuu tietysti fyysisistä eroista - naisia pidetään fyysisesti miehiä heikompina - mutta myös siitä, että tytär on vanhemmillaan vain ikään kuin lainassa, sillä hän muuttaa naimisiin mentyään miehensä kotiin. Tällainen laajennettu perhemalli, jossa perhe laajenee poikien kautta, on ollut perinteinen intialainen perhemalli, vaikka nykyään nämä laajennetut suurperheet ovat käymässä harvinaisemmiksi.

Shreays, III-luokka, Sishya School.

Tyttären mukana on tullut myös rahallisia velvotteita, sillä hänestä on jouduttu maksamaan myötäjäiset, jotka saattavat tulla vanhemmille liian kalliiksi, varsinkin, jos tyttäriä on useampia. Poikalapsi on taannut myös suvun jatkumisen ja vanhempien tulevaisuuden, sitten kun/jos nämä eivät itse enää pysty huolehtimaan itsestään. Maassa, josta puuttuu kattava sosiaaliturva, vanhemmat joutuvat edelleenkin luottamaan vanhoilla päivillään vahvasti lapsiinsa. Vanhemmat näkevätkin tulevaisuutensa turvatumpana pojassa, joka pysyy kotona naimisiin mentyäänkin ja jolla on paremmat mahdollisuudet tuoda leipä pöytään kuin tyttärellä, jonka täytyy hoitaa myös lapset sekä koti.

M. Sai Siddhartha, V, Sparkhill International School, Warangal.

Monet ovat kuvitelleet, että pojat ja tytöt ovat tulleet tasavertaisemmiksi ja että tyttölapsien tappaminen ja tyttösikiöiden abortoiminen on viime aikoina ainakin vähentynyt huomattavasti - onhan Intia modernisoitunut monessa muussakin asiassa niin huimasti. Monessa perheessä ja suuressa osassa maata tytöt ovatkin yhtä toivottuja ja rakastettuja lapsia kuin pojatkin. Itsekään en ole koskaan törmännyt lähipiirissäni minkäänlaiseen tyttöjen sortamiseen, ja siksi onkin ollut helppo tuudittautua siihen uskoon, että tyttölapsien sortaminen on nykypäivän Intiassa hyvin vähäistä ja että sitä tapahtuu korkeintaan ehkä jossakin maaseudulla, jossa tapahtuu kaikkea muutakin kummallista. Kaikilla lähipiirini tytöillä ja naisilla on ollut samanlainen mahdollisuus opiskella ja päättää omasta elämästään kuin pojillakin. Hyvä esimerkki tästä on anoppini, jolla on kaksi sisarta, mutta ei lainkaan veljiä. Heidän isänsä kannusti kaikki tyttäriään käymään kouluja ja hankkimaan tutkinnon, mikä on minusta tuon ajan Intiassa - noin 50 vuotta sitten - ollut aika edistyksellistä ja ihailtavaa. Valitettavasti vain sisaruksilla itsellään ei oikein tuntunut olevan lukupäätä eikä liiemmin halujakaan käydä kouluja, joten ihan tutkintoon asti kukaan heistä ei tainnut päästä.

Kun otetaan huomioon kaikki ikäryhmät, Intian sukupuolijakauma on tasoittunutkin jatkuvasti vuodesta 1971 lähtien. Tilanne naisten kannalta on nyt parempi kuin kertaakaan neljäänkymmeneen vuoteen, sillä Intiassa on 940 naista tuhatta miestä kohti, kun esimerkiksi vuonna 1991 naisia oli 927 tuhatta miestä kohti.

Sen sijaan 0-6 -vuotiaiden lasten kohdalla tilanne on paljon surkeampi, sillä tässä ikäluokassa on vain 914 tyttöä tuhatta poikaa kohti. Huolestuttavinta on se, että tyttöjen määrä suhteessa poikiin on laskenut tasaisesti vuosi vuodelta ja on nyt koko Intian 63-vuotisen itsenäisyyden ajan alhaisin. Shokeeraavimmat luvut tulevat Intian pohjoisosista: Haryanan osavaltiossa on vain 830 tyttöä tuhatta poikaa kohti ja Punjabissa 846. Vaihtelua maan sisältä löytyy paljonkin, ja korkeimmat lukemat tulevat idästä, Mizoramista (971 tyttöä tuhatta poikaa kohti) ja Meghalayasta (970/1000).

Vaaleampi käyrä: Naisten osuus koko väestöstä vuosina 1961-2011.
Tummempi käyrä: Tyttöjen osuus 0-6 -vuotiaista vuosina 1961-2011.

Tulokset ovat herättäneet runsaasti keskustelua, sillä on päivänselvää, että kyse ei ole mistään luonnollisesta ilmiöstä. Sen sijaan, että tyttöjen määrä modernistuneessa Intiassa olisi lähtenyt kasvuun, sille on käynyt juuri päinvastoin: ultraäänilaitteiden ja sukupuolitestien yleistyttyä tyttösikiöiden abortointi on lisääntynyt, jopa sellaisissakin osavaltioissa, joita on aiemmin pidetty "tyttöystävällisinä". Eikä kyse ole mistään muutamasta abortista, sillä abortoitavien sikiöiden määrä vuodessa on 700 000, joista suurin osa on tietenkin tyttöjä. Jos asialle ei kiireesti tehdä jotakin, seuraavaan vuoden 2021 väestönlaskentaan mennessä on abortoitu kymmenen vuoden aikana 10 miljoonaa tyttöä!

Ultraäänitutkimuksen käyttäminen sikiön sukupuolen määrittelyyn on Intiassa laitonta, mutta luvut paljastavat sen, missä määrin lakia oikein noudatetaan. Ongelmana on se, että lain valvonta on osavaltioiden johtavien lääkäreiden vastuulla, eivätkä lääkärit halua haastaa ammattiveljiään oikeuteen. Toinen ongelma on se, että monet lääkärit ja päättäjät kannattavat sukupuoleen perustuvaa valintaa ja aborttia, koska se on heidän mielestään tehokkain keino hillitä väestönkasvua. Väestönkasvun hillitseminen tällä keinoin tapahtuu valitettavasti kuitenkin lähes yksinomaan tyttöjen kustannuksella, koska kuka nyt tervettä poikalasta abortoisi? Puute naisista johtaa ennen pitkää muihinkin ongelmiin, kuten ihmiskauppaan. Näin on jo käynyt esimerkiksi Punjabissa ja Haryanassa, joihin on tuotu naisia maan köyhemmistä osista mm. pakkoavioliittoihin ja työvoimaksi.

D. Saranya, V-luokka, Little Angels School, Visakhapatnam.

Intialainen aktivisti Sabu George, joka on toiminut alalla 25 vuotta, kutsuukin ilmiötä kansanmurhaksi. Hänen mielestään ainoa keino tasoittaa sukupuolijakaumaa on valvoa ultraäänitutkimuksen kieltävän lain (PNDT, 1996) noudattamista. Ihmettelen vain, millä keinoilla tämä mahtaa onnistua, kun laittomia klinikoita on pilvin pimein, ja lain valvojatkin ovat tutkimuksia tekevien lääkärien puolella. Ehkä tämä on taas yksi niistä asioista, joissa Intian vahvat perinteet yhdistettyinä nykyteknologiaan vievät maata aivan väärään suuntaan.

G. Lakshmi Madhuri, VIII, Indian Springs, Guntur.

Taulukot: Census of India
Piirustukset: The Hindu
Tietolähteet: Deccan Chronicle, Times of India, Economic Times, Andhra Jyothy.