Tasalaatuinen ei tarkoita aina sitä samaa.


sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Kulttuuria ja metsän petoja

Pahoittelen hieman pitkäksi venähtänyttä blogihiljaisuutta. Olen seikkaillut aika paljon maakunnissa ja unohtunut kesälaitumille näköjään muutenkin, kun netin ääressä ei ole tullut oleiltua oikeastaan yhtään.

Kävin ensimmäistä kertaa eläissäni kesäteatterissa! Paikkana oli Tohmajärvi, ja näytelmänä oli Aimo Vuorisen satiirinen komedia Votkaturistit.


Tulimme paikalle hyvissä ajoin puoli tuntia ennen esityksen alkua, jolloin teatteri alkoi vasta täyttyä. Olin etukäteen pelännyt, että paikalle ei saapuisi meidän lisäksemme ketään muuta, mutta pelkoni osoittautui erittäin turhaksi. Jo parkkipaikalla hämmästyin sitä paikalle saapuvien autojen määrää, vaikka oli arki-ilta. Tiedustelinkin lipunmyyjiltä, käykö teatterissa aina sellainen sutina, ja väkeä käy kuulemma aina paljon, joskus jopa niin paljon, että sisään pääsee vain ennakkovarauksella.

Näytelmä oli yleisesti ottaen ihan hyvä ja hauska, vaikka olisinkin kaivannutkin paikoitellen hieman enemmän toimintaa. Suurempi miinus tuli kovista penkeistä, jotka saivat persukset puutumaan. Paikalla jaettiin kyllä istuinpehmusteita, mutta takamus joutui silti hieman koville. Mutta se kuuluu kai asiaan, kun kesäteatterissa ollaan...

Votkaturistien mukana päästiin 1970-luvun lopun seuramatkalle Leningradiin, ja meno olikin paikoitellen melkoista. :-D

Yksi onneton turisti on nauttinut hieman liikaa "votkkoo".
Suomen lippu on kuitenkin onneksi suhteellisen korkealla!

Väliaika. Kahvia ja pullaa!

Kesäyö Tohmajärven vaaramaisemissa.

Paras paikka kauniina kesäpäivänä.

Marimekon Kiteen tehdasta.

Teimme myös hauskan kesäretken Punkaharjun Taidekartanoon, Johanna Oraksen taidetta katsomaan.


Taidekartanossa oli esillä taiteilijan töitä, ja ateljeessa olisi päässyt katselemaan hänen työskentelyäänkin, jos olisi tullut paikalle sopivaan aikaan. Näyttelyn yhteydessä oli myös kiva myymälä, josta mukaani tarttui yksi pieni seinätaulu (nalleaiheinen, kuinkas muuten!). Taulun taakse sai taiteilijan omistuskirjoituksen, ja koska Johanna Oras tuntui niin ystävälliseltä ja miellyttävältä ihmiseltä, uskalsin ottaa hänestä valokuvankin. :-)

Omistuskirjoitukseni työn alla.

Mykkiin kivet Parikkalassa.

Koska oli meneillään mustikka-aika, piti myös hieman käydä käyskentelemässä metsässä saappaat jalassa. Kolmen tunnin keräämisrupeaman saldona oli kipeä selkä, kipeät takareidet (onko marjastaminen jotain akrobatiaa, mitä?) sekä muutama marja.


Marjastaminen ei sovellu heikkohermoisille, koska metsässä voi törmätä kaikenlaisiin otuksiin.

Anna pusu!

Tästä lähtee kuperkeikka á la hirvi.

Yksi marjastaja meni jo ja toista tässä katselen.

Ruokalahjoituksia otetaan vastaan.

Eiväthän nämä kuvat tietenkään mistään metsästä ole, vaan Luonnontieteellisestä museosta.

Minä vartioin täällä!

Pää auki.

Shunosaurus lii, keskikokoinen kasvinsyöjädinosaurus.

Linnanmäelläkin tuli vietettyä yksi iltapäivä.


Järkyttävät jonot joka laitteeseen hidastivat vauhtia huomattavasti, mikä oli ehkä toisaalta hyväkin. Ainakaan ei tullut huono olo...



Viimeisimmän retken teimme Suomenlinnaan, joka sekin näytti olevan turistien ja muiden kävijöiden suosiossa. Erityisesti japanilaisia turisteja järjestelmäkameroineen oli liikkeellä pilvin pimein.


Television kameraryhmäkin oli samalla lautalla kanssamme.

Suomenlinnan kaunis mutta pikkuinen uimaranta.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kesäkaupungeista kaunehin?

Vietin perinteeksi muodostunutta kesäviikonloppua Savonlinnassa, ja taas mahtui paljon kaikkea kivaa muutamaan päivään. Säätkin suosivat, joten Saimaan äärellä sijaitseva Savonlinna näyttäytyi taas ihan parhaassa loistossaan.


Olavinlinna on Savonlinnan tunnetuin maamerkki, ja siitä tulikin otettua 347 ja ½ valokuvaa, vaikka linnasta on jo ennestäänkin aika monta kuvaa. Sisällä linnassa emme tällä kertaa käyneet, koska pimeässä ja kosteassa linnassa pyöriminen kauniina kesäpäivänä ei jostain syystä oikein houkutellut.

Olavinlinnaa joka kantilta.

Savonlinna meets India.
Suomalainen riksakuski peittoaa kyllä intialaiset mennen tullen!

Pääsin kokeilemaan pitkästä aikaa pyöräilyä lainapyörällä, ja pyöräretki oli oikein mukava, vaikka ahteri hieman kipeytyikin satulaan tottumattomalta. Savonlinnan oopperajuhlat olivat juuri alkaneet, ja oli vähän hassua polkea pyöräilykypärät päässä parhaimpiinsa pukeutuneiden oopperavieraiden keskellä. Hyvin kuitenkin mahduttiin sekaan. :-)

Pyöräretkellä näki upeiden maisemien lisäksi viimeisen päälle laittautuneita ihmisiä, kuten tämänkin aaltojen rannalle viskaaman alfauroksen.

Maisema vertaansa vailla.


Satunnaisen Savonlinnan-kävijän mielestä maantie- ja rautatiesiltojen avaaminen on aina yhtä jännittävä tapahtuma. Sillat avataan siksi, että korkeammat aluksetkin mahtuisivat siltojen ali, ja avaaminen suoritetaan käsittääkseni aina tasatunnein. Vakituisen asukkaan elämää siltojen avaaminen saattaa hankaloittaa, jos jämähtää avonaisen sillan väärälle puolelle silloin, kun olisi hirveä kiire johonkin. Turistista on kuitenkin jännää katsella, kun isot siltamöhkäleet siirretään sivuun jonkin mokoman purjealuksen tähden.


Siltakuviakin tuli otettua muutama. :-D

Siinä missä maantiesilta (tai oikeastaan -sillat, koska siltoja on nyt kaksi) vain nostetaan pystyyn, rautatiesilta käännetään hassusti sivuun.


Järvikaupungin olemukseen kuuluu sellainenkin eksoottinen piirre, että kauppaan ja torille pääsee veneelle. Tätä varten rannoilla on olemassa asiointilaitureita, joihin voi parkkeerata ajoneuvonsa - tässä tapauksessa veneen - ostosten, jäätelönsyönnin tai muun tärkeän toimituksen ajaksi.



Ihmiset viettivät torilla leppoisaa lauantaipäivää, ja tarjolla oli enemmän ja vähemmän perinteisiä herkkuja sekä tietysti myös muita tuotteita ja palveluja.

"Sata litraa herneitä, kiitos."

Liekkilohta; lörtsyjä, kalakukkoja ja karjalanpiirakoita; kauniisti maalattuja koreja sekä maisemaristeilyjä Saimaalle.

Lörtsy kahdella nakilla. Muuten hyvä, mutta ihan liian pieni.
Sitä paitsi tästä on jo syöty.


Torilla soitteli harmonikkaa vuoden 2010 Kultainen Harmonikka -kilpailun voittaja Viivi Maria Saarenkylä, joka on Savonlinnasta kotoisin. Tämä nuori lukiolainen harrastaa luemma torisoittoa, ja taidokkaastihan hän soittelikin.

Herneiden voimalla jaksaa vaikka kuinka pitkälle!


Pääsin myös todistamaan yhtä hauskaa ja minulle harvinaista kesätraditiota, pullopostin lähettämistä. Pullon sisälle laitettiin postimerkillä varustettu vastauskirjekuori sekä kirje, jossa pullopostin löytäjää pyydetään lähettämään tieto postin löytämisajasta ja -paikasta kirjekuoressa olevaan osoitteeseen. Pullo on kuulemma löytynyt joka vuosi, ja vastauskin on postilaatikkoon kolahtanut. Jotkut ovat jopa muistaneet pullopostin lähettäneitä tyttöjä pienin lahjoin.

Kohta lähtee pullo matkaan!

Heippa! Kellu hyvin ja ui pitkälle!

Monen mukavan touhun joukossa viikonlopun ehkä kaikista hauskin juttu oli kuitenkin urheilukentällä järjestetyt ex tempore -olympialaiset. Osallistumisvaatimuksena oli ainoastaan asianmukainen vaatetus ja innostunut mieli. Varsinkin tätä jälkimmäistä tuntui löytyvän, yhdeltä jos toiseltakin. :-) Olympialaisten lajeina olivat 40 metrin juoksu, pallonheitto tai kuulantyöntö, keihäänheitto harjanvarrella sekä pituushyppy.

Vaikka kuinka lähdin mukaan kullan kiilto silmissäni, oli pakko todeta, että aina ei pelkkä tahdonvoima riitä voittoon, vaan joskus vaaditaan hieman taitojakin. :-D

Pituushypyn yhteislähtö.

Keihäänheittäjä keskittyy.

Kolmas sija kaikissa lajeissa jäi kirvelemään mieltäni niin paljon, että jonkinlainen revanssi piti ottaa. Koska kentällä näkyi lojuvan aitajuoksuun tarkoitettuja aitoja, niistä piti vielä yrittää saada jotain irti. Aitajuoksu ilman alkulämmittelyjä ja kankein kintuin osoittautuikin vallan hilpeäksi ajanviettokeinoksi. :-D Vanhan jalka nousi vielä mainiosti aitojen yli, eikä ylittämisen riemua himmentänyt yhtään se, että aita oli laskettu junioritasolle ja että aidan eteen tyssänneitä yrityksiä kertyi aika monta.

Kas tässä meillä champinjooni!

Savonlinnan-reissun loppupuolella seurasi vielä yksi perinteeksi muodostunut ohjelmanumero: käynti Savonlinnan keskussairaalan päivystyksessä. Kävin päivystyksessä viime kesänäkin kovien vatsakipujen takia (joiden syytä ei löydetty), ja tällä kertaa vuorossa oli kutiseva ja poltteleva nokkosihottuma, jota kävin ylpeänä esittelemässä lääkärille.

Ei ketään missään.

Päivystyksessä ei ollut minkäänlaista ruuhkaa, ja sainkin ajan lääkärille puolen tunnin varoitusajalla. Kotiinviemisiksi sain vielä Atarax-lääkkeitä, jotka tekivät kotimatkan hieman hankalaksi, sillä ne väsyttivät niin vietävästi, että meinasin pari kertaa käydä metsähallituksen puolella. Selvisin kuitenkin lopulta perille, ja kotona kaaduin suoraan ovelta sohvalle.

Reissaaminen on niin rankkaa, että jo tänään pohdin, mihin sitä seuraavaksi lähtisi. Huomenna on sitten vuorossa kauan odotettu Tykkimäen reissu! Jäänkin jännityksellä odottelemaan, kuka laatoittaa ja mitä. :-D

torstai 7. heinäkuuta 2011

Toiveitten taulu

Löysin juhannuksen alla yhdestä äitini (lukemattomista) mysteerilaatikoista vanhan toiveitten taulun, jonka vanhempani olivat saaneet joskus 80-luvun alussa. Taulussa on kaksi eri puolta, joista toinen on tarkoitettu vaimolle ja toinen miehelle. Taulun ideana on kai se, että jos avioparilla sattuu olemaan mykkäkoulu tai muu vastaava lakkotoimenpide meneillään, mies ja vaimo voivat kommunikoida taulun avulla ilman, että sille ukon tai akan perkeleelle tarvitsee sanoa sanaakaan: pitää vain käydä kääntelemässä taulun viisareita ja valita vaihtoehdoista se, mitä haluaa puolisolleen sanoa.


Vaikka taulu oli aikoinaan lapsuudenkotini seinällä, vanhempani eivät tainneet hirveän useasti viisareita siirrellä. Sen sijaan meidän lasten mielestä taulu oli vallan viihdyttävä kapistus, ja me kävimmekin aina välillä salaa kääntelemässä taulun viisareita: mitä iskä haluaisi nyt muka äiskälle sanoa ja päinvastoin. 'Älä nalkuta' ja 'yritä kestää' olivat muistaakseni aika suosittuja vaihtoehtoja. :-D Kun nyt pitkän ajan jälkeen näin taas taulun äitini laatikossa, se herätti minussa niin paljon nostalgisia tunteita, että oli pakko hieman "lainata" sitä.

Taulun vaihtoehdot tuntuvat nykypäivänä aika huvittavilta ja vähän seksistisiltäkin. Ehkä taulu on tehty alun perinkin hupitauluksi, mutta en silti voi olla miettimättä, kuinka paljon se mahtaa kuvastaa tuon ajan käsityksiä sukupuolirooleista. Vaimot vaikuttaisivat taulun mukaan olevan tuhlaavaisia, nalkuttavia ja huumorintajuttomia kodinhengettäriä, joiden on huomaavaista suorittaa imurointi ja muu mahdollisesti miestä häiritsevä toiminta silloin, kun mies ei ole kotona. Miehet taas ovat saitureita, murjottavia otuksia, jotka eivät osallistu kotitöihin ainakaan oma-aloitteisesti eivätkä tajua huomioida vaimoaan.

Taulu tarvitsee minusta kipeästi pientä päivitystä 2000-luvulle, ja olenkin ajatellut hieman tuunata taulua jotenkin minulle ja ukkelille sopivammaksi. En vielä tiedä, miten tämä tuunaus tulee tapahtumaan - ja tuleeko sitä ylipäänsä ikinä edes tapahtumaan - mutta minulla on jo muutamia ideoita siitä, mitä tauluun voisi laittaa. Julkaisukelvottomat jätetään toistaiseksi omaan päähän muhimaan. :-)

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Hyvästi jää...

En ole koskaan hinkunut viimeistä huutoa olevien puhelimien tai muiden teknisten vimpaimien perään. Mitä sitä suotta vaihtamaan vanhaa uuteen, kun kerran vanha laitekin vielä pelaa! Joskus tulee kuitenkin tulee vääjäämättä se aika, että tekninen laite tulee tiensä päähän, ja sen tilalle pitää hankkia uusi. Nyt on tullut aika sanoa hyvästit vanhalle kännykälleni, joka on palvellut minua hyvin ja pitkään, muistaakseni ainakin kuusi tai seitsemän vuotta. Kuulunkin kai niihin suomalaisiin, jotka vaihtavat kännykkänsä aivan liian harvoin ja joiden takia Nokiakin on lähtenyt luisumaan alamäkeen.

Ikä painaa kännykkääni selvästi. Puhelimen joka kulma on hieman lommoilla, koska kännykkä on pudonnut niin monta kertaa lattialle, kadulle ja milloin minnekin. Näyttöruutukin on kaikkien naarmujen ja tahrojen takia lähes lukukelvoton, ja pölykin on jotenkin löytänyt tiensä näytön sisään. Puhelin toimii kuitenkin edelleen loistavasti, vaikka suurin osa puhelimen toiminnoista saakin olla nykyään lähes jouten. Silloin kun puhelin oli uusi, olin laitteesta kovinkin innostunut: latailin puhelimeen uusia soittoääniä, napsin kameralla hämäräperäisiä kuvia ja pelasin ikävystyksissäni rallipeliä tai kummallistakin kummallisempaa agenttipeliä. Viime vuosina en ole kuitenkaan enää jaksanut vaivautua, ja samat soittoäänet ovat olleet puhelimessa jo iät ja ajat: Katri Helenan Puhelinlangat laulaa, Haddawayn ysäriklassikko What Is Love ja Röyksoppin Eple.

Puhelimeni on nähnyt maailmaa ja elämää. Sen sisällä on ollut mitä kummallisempia sim-kortteja, joista yhden - malesialaisen - mukana taisi tulla jonkinlainen virus, koska sen sisäänlaiton jälkeen kaikkien kansioiden sisältö levisi auki pitkin menua. Puhelin on vastaanottanut ja lähettänyt viestejä, joissa on näkynyt elämän koko kirjo syntymästä kuolemaan. Ainutkertaisimpia viestejä en ole raaskinut poistaa, vaan ne ovat olleet huolellisesti talletettuina puhelimeen vuosien ajan: "Tiesitkö että Suomi voitti juuri euroviisut?!"; "Yli 4-kiloinen tyttö syntynyt 8 maissa." Puhelimeeni ovat puhuneet minun itseni lisäksi monet muut, jopa eläinkunnan edustajat. Kerrankin soitin Kiteen eläinpuistosta sika-aitauksen edestä miehelleni, jotta mieskin saisi kuulla hieman sikojen röhkimistä. Sika-äänet kuulostivat minusta niin hassuilta, että miehenkin piti ehdottomasti päästä kuulemaan niitä. Mies ei tainnut hirveästi innostua.

Puhelin on ollut korvallani autolla ajaessanikin, vaikka kuuliaat kansalaiset käyttävät tietysti handsfreetä. Yksi ja ainoa handsfree, joka minulla on ollut, osoittautui nimittäin sellaiseksi liikenteen vaarantajaksi, että katsoin handsbusyn turvallisemmaksi vaihtoehdoksi. Viimeiseksi jääneen handsfree -puhelun aikana laitteen piuha irtosi puhelimesta, ja puhelin singahti jonnekin auton etuistuimen alle. Linja jäi auki ja joku - en muista enää, kuka - jäi langoille huutelemaan. Yritin ajaessani kalastella puhelinta lattialta ja pitää samalla pääni sen verran ratin yläpuolella, että näkisin hieman tietäkin. Toisaalta handsfreen määritelmä tuntuu nykyään olevan sen verran laaja, että ehkä minäkin voisin kehitellä jonkinlaisen spede-version handsfreestä. Totesihan liikenneguru Esko Riiheläkin taannoin, että mikään ei estä käyttämästä esimerkiksi hikinauhaa handsfree -laitteena.

Puhelin on aiheuttanut myös hupaisia tilanteita. Tekstiviestiäänenäni on ollut jo vuosien ajan kukon kiekaisu, ja kerran satuin olemaan kirjastossa, kun sain tekstarin. Vieressäni seissyt, kirjoja rauhassa tutkaillut, nainen alkoi äänen kuultuaan pälyillä epäuskoisena ympärilleen: mistä se tuli? Lopulta paljastin naiselle, että kiekaisu oli tullut puhelimestani, ja koko homma suli nauruksi.

Koska olen joskus hieman lahopää, puhelin on toiminut myös näppäränä muistikirjana. Pankkikorttien tunnusluvut ovat olleet talletettuina puhelinluetteloon, tietenkin asianmukaisten nimien taakse naamioituina: Vähänen ja Niukkanen. Puhelin on myös toiminut tehokkaana taskulamppuna Intiassa, jossa sähkökatkoksia tulee usein ja ilman ennakkovaroituksia. Kännykän valovoimaisen näytön avulla on ollut hyvä suunnistaa huoneesta toiseen... mutta ensin pitäisi kuitenkin löytää se puhelin.

Nyt odottelen sitä, että vanha numeroni aktivoidaan uuteen puhelimeen. Kyseisen tapahtuman laskettu aika on 7.7, ja sen jälkeen vanhasta rakkaasta puhelimestani tulee elektroniikkaromua, jonka voin käydä nakkaamassa esimerkiksi YTV:n Sortti-Asemalle.

Toivottavasti minulle ja uudelle puhelimelleni tulee vähintään yhtä pitkä ja värikäs yhteinen historia kuin vanhan puhelimen kanssakin. :-)