Mitä enemmän painaa, sitä epätodennäköisemmin tulee kidnapatuksi.


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Kylmästä lämpimään, eiku

Pitäisi varmaankin yrittää raapia kokoon jonkinlaista tilannepäivitystä, ettei kukaan luule, että olen edelleen Boliviassa. Palasin siis Suomeen tuossa muutama päivä sitten, ja nautiskelen tällä hetkellä Suomen tarjoamista iloista, kuten siideristä, ruisleivästä, loimulohesta ja hanavedestä. Näistä riittää iloa jopa niinkin pitkälle kuin ensi viikkoon, jolloin palaan taas Boliviaan. Elämä on siis tällä hetkellä yhtä palaamista paikasta toiseen.

Nämä Santa Cruzin Viru Virun lentokentän maisemat vaihtuivat




näihin Helsinki-Vantaan maisemiin.



Kumman äänestäisit jatkoon?

Finland, douze points?

Olen kuitenkin iloinen siitä, että on jokin tietty paikka, jonne palata. Meille kävi nimittäin niin onnellisesti, että kukaan ei ollut vielä ehtinyt varata Airbnb-asuntoamme, ja saatoimme jatkaa varaustamme ilman, että meidän piti muuttaa asunnosta välillä muualle. Se tarkoitti myös sitä, että saatoimme jättää suurimman osan tavaroistamme Santa Cruzin asuntoon. Olipa harvinaisen ihanaa matkustaa sellaisen matkalaukun kanssa, joka painoi vain 12 kiloa! (Minullahan ei ole ns. kevyesti matkustamisesta minkäänlaista aiempaa kokemusta.) Kaikki kesävaatteeni jäivät esimerkiksi odottamaan Santa Cruziin, ja toin Suomeen vain pitkiähousuja ja sen sellaisia, jotka olin havainnut Santa Cruzissa tarpeettomiksi.

Intiassa piti pukeutua aina mahdollisimman siveellisesti (piti siis peittää ainakin pohkeet ja olkapäät), ja on ollut jotenkin aivan ihmeellistä olla tuollaisessa paikassa kuin Bolivia, jossa kukaan ei välitä, vaikka kulkisi miten pienissä vaatteissa. Onkin ollut aivan ihanaa kuljeskella lyhyissä hameissa ja hihattomissa topeissa! Pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ovat siis osoittautuneet täysin tarpeettomiksi.

Minulta kyseltiinkin jo häämekon tilannetta, ja tilanne näyttää tällä hetkellä sellaiselta, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää löytää sopivat vaatteet Boliviasta. Aikatauluni on niin tiukka, etten ehdi edes yhden päivän matkalle Tallinnaan. Suuret kiitokset kuitenkin kaikille hyvistä ehdotuksistanne! Niille on varmasti myöhemminkin käyttöä.

Frankfurtin lentokentällä tuli tehtyä tieteellinen koe. jonka ansiosta saan todennäköisesti Nobelin palkinnon, tai pääsen ainakin ehdolle palkinnon saajaksi.

Pitkällisen ja monimutkaisen tieteellisen kokeen tulos oli se, että nallekarkit eivät todellakaan mene tasan.




Taksikuski kyseli Helsinki-Vantaalta kotiin palatessamme, olimmeko ehtineet kokeilla länsimetroa ennen lähtöämme. Minä tietysti kerroin, että olin kokeillut metroa ja käynyt itse asiassa valokuvaamassa kaikki metroasematkin. Ajatus huvitti taksikuskia suuresti. Taksikuski kertoi, että yksikään espoolainen ei ollut - hänen kokemuksena mukaan - ollut tyytyväinen metroon vaan että kaikilla oli pelkästään kielteistä sanottavaa metrosta ja sen liityntäliikenteestä. Eräänkin rouvan työmatka oli kuulemma pidentynyt ollut 14 minuutista 55 minuuttiin. Toisaalta länsimetro oli taksikuskin mukaan erinomainen asia Helsingin takseille, sillä kyydit olivat lisääntyneet huomattavasti, kun taksit saivat kyyditä jatkuvasti espoolaisia kotiin.

Kotonamme oli kaikki muuten hyvin, mutta vessanpöntöstä oli hävinnyt kaikki vesi, ja koko huusholli haisi aivan järkyttävälle. Onneksi haju ei ollut sentään ehtinyt levitä naapurihuoneistoihin. Johan joku olisi varmaan kuvitellut, että meillä on kotona ruumis tai jotain. Minusta on omituista, että vessanpöntöstä katoaa vesi tuolla lailla kuuden viikon poissaolon aikana, ja täytyykin huomenna ottaa yhteyttä huoltoyhtiöön ja kysellä, mitä asialle voisi tehdä, ettei ilmiö toistuisi.

Ukkelin ensimmäinen aamiainen kotona: kaurapuuroa ja mustikoita. 😊


Nyt olen täällä Itä-Suomessa katsomassa, mitä tänne kuuluu. Minulla ei ehkä olisi ollut aikaa tulla tänne ainakaan kovin moneksi päiväksi, mutta joskus asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen, ja tärkeysjärjestys on nyt tämä.

Parhaiden kaverusten iloinen jälleennäkeminen!




Enska sai Bolivian-tuliaisiksi pipon. 😊

Suomen presidentiksi tulee ehkä Sale, mutta minun on nyt tunnustettava, että minulta jäi tänä vuonna äänestämättä. Ennakkoäänestyksen aikana en ollut paikalla, ja nyt varsinaisena äänestyspäivänä olen väärässä paikassa. Mutta toisaalta en usko, että presidentin valinta voi mennä ihan kamalan väärinkään, valittiin presidentiksi kuka tahansa. Suomessa voi olla ainakin aika varma siitä, että presidentti ei ole läpeensä korruptoitunut!

Tämä oli ehkä Kukkapillin historian lyhyin postaus, mutta joskus näinkin.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Juosten kustu

Kävimme sunnuntaina pienellä retkellä, ja kohteenamme oli Samaipatan pikkukaupunki noin 120 kilometriä Santa Cruzista kaakkoon. Samaipata tunnetaan erityisesti inkojen muinaisesta hallinnollisesta ja uskonnollisesta keskuksesta, El Fuertesta, joka sijaitsee lähes kahden kilometrin korkeudessa Andien itäisellä laidalla. Vuoret kuulostivat mukavalta vaihtelulta Santa Cruzin tasamaahan, joten ei muuta kuin menoksi!

Vuoria näkyvissä!


Tie Santa Cruzista Samaipataan kulki aluksi pienten kylien läpi, ja oli vähän turhauttavaa, kun matka sujui niin hitaasti. Liikennettäkin oli aika paljon.

El Tornossa.
Hänkin on El Tornossa.

Olimme lähteneet matkaan vähän ex tempore, sillä olimme lauantaina päättäneet, että emme lähtisikään Samaipataan, vaikka olimme alun perin niin suunnitelleet. Olimme päättäneet lähteä jonnekin muualle, minne olisi vähän lyhyempi matka. Tuon 120 kilometrin matkaan kun menisi kolmisen tuntia suuntaansa. Ukkeli oli sitä paitsi jo käynyt aikaisemmin Samaipatassa, ja minä voisin nähdä paikan joskus myöhemmin. Mutta kun rupesimme sunnuntaina miettimään, mihin muualle lähtisimme, päätimme kuitenkin lähteä Samaipataan. Lähtö meni siis aika myöhäiseksi, ja siitäkin syystä olisi ollut kiva päästä mahdollisimman nopeasti perille.

Tietullit viivästyttivät matkantekoa entisestään, mutta onneksi tietulliasemia oli vain kaksi.

Bisnekset pyörivät tietullijonossa, ja myynnissä oli kaikkea, mitä matkalainen saattoi kaivata. No, vessapaperia ei sentään ollut myynnissä. 
Vuoret ovat enää kivenheiton päässä!
Samalla kun aloimme nousta ylemmäs kukkuloille, tiekin muuttui huonommaksi.

Ukkeli kertoi, että tie oli ollut viimeksi ihan hyvässä kunnossa ja että se oli ollut alusta loppuun päällystetty. Kaatosateet olivat ilmeisesti saaneet tien paikoitellen varsin huonoon kuntoon.

Monessa paikassa oli vain yksi kaista käytössä.

Maisemissa ei kuitenkaan ollut valittamista!

Näistä punaisista kallioista tuli muuten mieleen ihan Sedona!

Viljelyksiä rinteillä. Jotain eläimiäkin tuolla näkyy olevan, jos oikein tarkkaan katsoo.
Tiellä oli kaikenlaisia haasteita. Oli tietysti mutkia, monttuja ja irtosoraa, mutta myös kaikenlaisia eläimiä ja kierroksella ohitettavia. Näimme matkan aikana tien vieressä muuten lehmiä, hevosia, aaseja, kanoja, koiria (satapäin), kissoja, riikinkukon, papukaijoja ja apinan (oli tosin häkissä). 

Mie menen nyt.

Tämä olikin mielenkiintoinen paikka. Joki virtasi tien yli, ja ihmiset olivat pysäköineet mutkaan, koska heidän piti päästä pulikoimaan jokeen. Tuo valkoinen auto ei meinannut uskaltaa ylittää jokea, koska pelkäsi ilmeisesti jäävänsä veteen jumiin. Se ei ole kyllä mikään ihmekään, kun ottaa huomioon, miten matala auton pohja on. 

Samaipatan El Fuerte sijaitsee korkealla mäen päällä, ja viimeinen kuuden kilometrin ajo-osuus El Fuertelle olikin kaikkein mutkaisin.

Mutta vaiva kannatti, sillä jo parkkipaikalta avautuivat huimat näköalat. 

Tähän pysäköimme. Voittaa Prisman parkkialueen mennen tullen. 😀

Menestyksekkäästi perillä! (Hattu ei ole ajovaruste vaan kuvausrekvisiittaa. 😎)


Koska ukkeli oli jo nähnyt El Fuerten, hän ei enää viitsinyt lähteä kierrokselle vaan jäi alas ravintolaan juomaan olutta. Läksin siis inkakaupungin raunioille yksinäni.

El Fuerten alue on suuri, ja sen kiertää selvästi viitoitettu polku. Kaikki alueen nähtävyydet on merkitty matkan varrella sekä espanjaksi että englanniksi. Porukkaa alueella oli paljon, ja hermohan siinä meinasi taas mennä, kun jotkut pitivät niin kaameaa mekkalaa. Kyllä tuommoisessa paikassa pitäisi olla hipihiljaa eikä häiritä kaukaa Pohjolasta tulleita eräretkeilijöitä. 😀

Tästä se lähtee.


Samaipatan kaupunkikin näkyi kukkulalle.

Fuerte de Samaipata (Samaipatan linnoitus) on ollut todennäköisesti asuttu jo 300-luvulla, jolloin alueella asui Mojocoyasin kulttuurin väkeä. 1300-luvulta lähtien alue oli inkojen hallussa, kunnes espanjalaiset valtasivat alueen. Espanjalaiset hylkäsivät alueen 1600-luvun alussa alkaessaan rakentaa läheistä Samaipatan kaupunkia, ja El Fuerte jäi tyhjilleen. Nykyisin El Fuerte on Bolivian historiallinen muistomerkki ja Unescon maailmanperintökohde, jossa voi nähdä rakennuksia ja muita yksityiskohtia kaikkien edellä mainittujen kulttuurien aikakausilta.

El Fuerten tärkein nähtävyys on punertava hiekkakivikallio, El Cerro Esculpido, kaiverrettu kukkula. 

Ylhäältä päin kukkula ei näytä juuri tavallista kalliota kummemmalta.


Vasta sivusta katsottuna muodot ja kallion koko alkavat paljastua.
Koko kallio on kaiverrettu täyteen muun muassa erilaisia eläinhahmoja, geometrisiä kuvioita, syvennyksiä, kanavointijärjestelmiä ja säiliöitä. Kaiverrukset on tehty pikkutarkasti, ja jokaisella kaiverruksella on oma maaginen ja uskonnollinen merkityksensä. Kallio oli inkojen seremoniakeskus, ja sitä pidetään yhtenä maailman suurimpana seremoniapaikkana. Pituutta kalliolla on 220 metriä ja leveyttä 65 metriä. Kallion eteläpuolella oli hallintokeskus, asuinrakennuksia sekä muita rakennelmia, kuten kauppapaikka.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että tuolla ylhäällä tuuli aivan uskomattoman paljon. Onneksi minulla oli kapeahelmainen hame, niin helmat eivät nousseet korviin.




Vuorten keskellä oli tasanko, jota inkat olivat käyttäneet viljelysmaana.


Tästä kulmasta katsottuna kalliokukkulan koonkin pystyy hahmottamaan aivan toisella tapaa kuin ylhäältä päin katsoessa.

Espanjalainen talo.
Rakennelmia espanjalaisia edeltävältä ajalta.
Kahdeksan taloa, jotka ovat peräisin inkojen aikakaudelta.


Tämähän menee melkein taas porrasjuoksuksi. 

Mieleeni juolahti jotenkin taas ajatus, että otanpa tämänkin kierroksen lenkin kannalta ja vetäisen inkarauniot oikein ripeästi läpi. Ajatuksena takana oli varmaan se tosiasia, että tiesin ukkelin odottavan alhaalla. Vaikka ukkeli on erittäin kärsivällinen ja tiedän hänen odottavan vaikka tuntikaupalla ilman ensimmäistäkään poikkipuolista sanaa, en viitsinyt jäädä maleksimaan. Suurempi syy oli kuitenkin se, että vaikka olin etukäteen ajatellut El Fuerten olevan hurjan mielenkiintoinen paikka, en tuntenutkaan oikein mitään mielenkiintoa raunioita kohtaan. Maisemia oli kyllä ihana katsella, mutta inkojen kivet ja espanjalaisten kivet näyttivät minusta kaikki ihan samanlaisilta. Tunsin itseni ihan idiootiksi, kun en osannut arvostaa historiallisesti arvokasta kohdetta. On se kumma, että hylättyjä hotelleja tai lentokoneen rotiskoja jaksaisin katsella vaikka kuinka kauan, mutta inkakaupungin rauniot saavat tylsistymään hetkessä.

Andien itäisiä huippuja.


Kaiverretun kukkulan pohjoisreunalla oli vielä yksi nähtävyys, temppeli.

Temppeli Las Cinco Hornacinas.

Tästä näkymästä tulee vähän Lappi mieleen.
Parkkipaikka näkyy jo, eli kierros alkaa olla lopuillaan.

Päivä oli jo niin pitkällä, että meillä oli karmea nälkä, joten päätimme lähteä syömään Samaipataan.


Samaipata on varsin kosmopoliittinen kaupunki, kun ottaa huomioon kaupungin pienen koon. Kaupungissa asuu reilut 4000 ihmistä, mutta kuitenkin kaupungissa asuu 25 eri maan kansalaisia. Mekin näimme kaduilla varsin monenlaista kulkijaa, ja eurooppalaisen näköisiä ihmisiäkin oli suhteellisesti paljon enemmän kuin esimerkiksi Santa Cruzissa.



En päässyt selvyyteen, mikä ulkomaalaisia varsinaisesti Samaipatassa houkuttelee, vaikka olihan Samaipata varsin viehättävän oloinen paikka. Ehkä houkuttimena toimii hieman viileämpi ja raikkaampi vuoristoilma? (Samaipatassa lämpötila oli "vain" 28 astetta, kun se Santa Cruzissa oli 32.) Tai ehkä vain kaupungin kansainvälinen ilmapiiri?



Samaipatassakin on keskusaukio, plaza, kuten Santa Cruzissakin, ja aukion laidalla on tietysti myös kirkko.



Valitettavasti olimme liikkeellä niin myöhään, että päivän menua ei ollut ravintolassa enää saatavilla, ja taas minulta jäi maapähkinäkeitto eli sopa de maní maistamatta! Ruoka piti tilata siis listalta, ja listalla oli paljon lihaa - mitäpä muutakaan. Olen "vähän" kyllästynyt puolen lehmän kokoisiin lihapalasiin, joita ravintoloissa usein saa, mutta tämä Cochabambasta lähtöisin oleva ateria, silpancho, sisälsi kivan ohuen ja rapsakan pihvin.


Nälkä lähti, eikä koko loppupäivänä tarvinnut enää syödä mitään.

Kuljeskeltuamme aikamme Samaipatan kujilla päädyimme yhteen kahvilaan, joka oli minusta ihanin kahvila, jossa olen ikinä käynyt. En ole normaalisti mikään ripellysten ystävä, mutta tässä kahvilassa jokainen yksityiskohta oli mietitty niin tarkkaan, että kahvilaa ei voinut mitenkään olla ihastelematta.






Yhdessä kulmauksessa oli jopa suloinen leikkipaikka lapsille.


Vielä olisi asiaa paluumatkasta Santa Cruziin, mutta nyt en yksinkertaisesti enää jaksa. Veikkaanpa, että sielläkin on jo näännytty ruutujen ääreen. Antakeehan taas anteeksi.

Loppuun siis enää vain pari kuvaa siitä, kuinka bolivialaiset lemmikit matkustavat.



Koiria kuljetetaan usein tämmöisten lava-autojen lavalla, missä ei kai sinänsä ole mitään pahaa.  Tämä kyseinen veijari oli vain niin ärhäkkä yksilö, että sen piti syöksyä haukkumaan tuohon reunan päälle jokainen ohikulkija, oli kyseessä sitten henkilöauto, kuorma-auto, jalankulkija tai moottoripyörä - siis mikä tahansa, mikä liikkui. Koiran loikkaukset näyttivät todella hurjilta, ja näytti, että koira saattaa pudota milloin tahansa tielle.

Älkäähän työkään pudotko kyydistä, kun en miekään putoa!