Kaikissa tuoksuissa ei pitäisi pyöriskellä.


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Tule kanssani kylpyyn

Nyt pukkaisi pientä kaupunkikierrosta Helsingissä. Tai ei tätä ehkä miksikään kierrokseksi voi sanoa; kunhan on vain epämääräinen läjä kuvia.

Helsinkiinhän saavutaan Espoosta Länsiväylää pitkin, ja Länsisataman laivat näkyvät Länsiväylälle. Silmä kovana aina tarkkailenkin, millaista paattia satamassa olisi tällä kertaa tarjolla, ja jos paatti näyttää kiinnostavalta ja aikaa on, sitä pitää käydä katsomassa.

Nyt laiturissa olikin erityisen isolta näyttävä laiva, Celebrity Silhoutte. Eksyimme jotenkin laivan edessä olevalle telakka-alueelle, joten olin liian lähellä laivaa saadakseni sen kokonaan kuvaan.





Aina tämmöisiä aluksia nähdessäni minun alkaa tehdä mieli merelle. Olisi pitänyt opiskella kapteeniksi asti eikä jättää hommaa matruusivaiheeseen, niin saisin seilata maailman meriä sydämeni kyllyydestä! Nytkin kaihosin ukkelille, että haluaisin lähteä Karibian risteilylle, ja ukkeli innostui heti asiasta. Tarkemmin ajateltuna en kumminkaan usko, että kumpikaan meistä viihtyisi risteilylaivalla niin kauan kuin tämmöiset risteilyt yleensä kestävät (käsittääkseni viikon tai kauemminkin). Rupesin kuitenkin heti ajattelemaan urheilumahdollisuuksia (minulla ei ole tätä nykyä näköjään mikään muu mielessä!), joita tuommoinen laiva saattaisi tarjota. Olisi hauska esimerkiksi lenkkeillä laivan kantta edestakaisin. Pituuttahan laivalla on, kokonaiset 319 metriä.

Hyteissä oli parvekkeet, joita oli hauska tiirailla.

Pikkuparvekkeita.

Vähän isompia parvekkeita.
Ja ylärivissä oikein isoja parvekkeita.
Viimeisen kuvan ylärivin parvekkeilla näkyy olevan jonkinlainen poreallaskin. On varmaan hyvin käyttökelpoinen näillä leveysasteilla (toivottavasti allas on lämmitetty). Mikäs altaassa olisi loikoillessa skumppalasi kädessä, kun ohitse liukuisi Vuosaaren satama.

Uteliaisuuksissani piti käydä katsomassa laivan hyttejä ja niiden hintoja. Tuommoinen porealtaallinen hytti näkyy olevan nimeltään Royal Suite, ja se maksaisi 12 päivän Skandinavian ja Venäjän risteilyllä 19 378 euroa kahdelta hengeltä. Halvin sisähytti (siis onko tuommoisessa laivassa jotain sisähyttejäkin?) maksaisi puolestaan kahdelta hengeltä 2 754 euroa. Minä olen vähän sitä mieltä, että jos tuommoiselle risteilylle kerran lähtee, niin sitten pitää kyllä olla rahaa sen verran, ettei tarvitse jossakin ikkunattomassa sisähytissä kykkiä.

Mahtuihan se laiva kokonaan kuvaan, kun tarpeeksi kauas meni.

Käväisimme myös Hernesaaressa, jossa oli tullut pyörittyä jo aiemminkin samalla viikolla.

Hernesaari on muuttunut todella paljon viime vuosina. Muistan vielä ajan, jolloin Hernesaaressa ei ollut muuta kiinnostavaa kuin helikopteriterminaali, josta lähtivät helikopterit Tallinnaan. Nyt siellä on (ja lisää on tulossa) vaikka mitä, kuten tämä Sedu Koskisen Hernesaaren Ranta, joka on siis eräänlainen ravintolakeskittymä.

Sama paikka aiemmin viikolla ilta-auringossa, tyhjillään:


Missä on palmuja, siellä ollaan lomalla, eikös? Minulle ainakin tulee paikasta välittömästi sellainen lomafiilis, vaikka sateella ja kolealla säällä tuolta on kyllä lomatunnelma kaukana. Hernesaaren Rannasta voidaan olla monta mieltä, mutta itse olen kovin viehättynyt paikasta, vaikka se vähän kaukana keskustasta onkin.  

Hernesaaren Rannan lähelle oli noussut kummallinen pytinki, jonka edessä ollut nimikyltti 'Löyly' herätti jonkinlaisia muistikuvia joidenkin julkisuudesta tuttujen henkilöiden rakentamasta saunasta.


Jälkeenpäin selvisi, että Löyly on Jasper Pääkkösen ja Antero Vartian yhteinen rakennusprojekti, joka on tullut miehille kalliiksi siksi, että laadusta ei ole tingitty milliäkään. Rakennuksen ensi kertaa nähdessäni ajattelin, että johan on taas melkoinen laitos, mutta Pääkkösen ja Vartian mietteitä luettuani lämpenin ajatukselle aika tavalla. Miesten tarkoituksena on nimittäin ollut tehdä saunasta kaikille yhteinen, merellinen olohuone, eikä mitään VIP-vieraiden temmellyskenttää. Siksi avajaisetkin (jotka olivat muuten maanantaina) pidettiin hyvin huomaamattomasti. (Eilisessä Hesarissa oli myös juttua Löylystä ja sen avajaisista.) Vartia tunnustaa, että sauna on ollut aivan liian vaikea ja iso projekti hänen osaamiselleen: "Meillä on tässä Jasperin kanssa kaikki pelissä. Jos jokin menee pieleen, emme pysty ponnistamaan uuteen alkuun tämän elämän aikana." Tuollaisesta ehdottomuudesta ja riskinotosta minä pidän. Jos uskoo johonkin asiaan, niin silloin mennään täysillä eteenpäin ja annetaan kaikki, mitä itsestä löytyy!

Mietiskelin taas tuossa viikonloppuna, miten ihana kesäkaupunki Helsinki onkaan ja miten hyvin suomalaiset osaavat nauttia kesästä. Heti kun on aurinkoa ja riittävän lämmintä, riisutaan vaatteet, siirrytään terassille tai muiden ulkoaktiviteettien pariin ja laitetaan hymynaamat kasvoille.



Kaupunkipyörät ovat minusta oikein tervetullut lisä kaupunkikuvaan, mutta se vähän harmittaa, että alue, joilla pyörillä saa ajaa, on niin pieni. Pyörillä saa nimittäin ajaa vain kantakaupungin alueella, joka rajautuu lännessä Ruoholahteen, pohjoisessa Taka-Töölöön ja idässä Sörnäisiin. (Kaupunkipyöräalue ja pyöräasemat löytyvät esimerkiksi täältä.)

No joo, ymmärrän kyllä, ettei se oikein vastaa kaupunkipyörän ideaa, että lähdetään käymään pyörällä esimerkiksi Porvoossa. Mutta eikö edes Espoossa voisi käväistä...

Hernesaarenrannan uusia taloja.

Eiranrannan halpisasuntoja.



Romanialaisten uusi bisnes.

Jätkäsaareen on nousemassa uusi Clarion-hotelli.
Vielä muutama sananen siitä viimeviikkoisesta ravintolasta. Ravintola (italialainen Il Bucatino) valittiin tällä kertaa aika lailla umpimähkään, mutta joskus umpimähkään valitseminen kannattaa: olimme molemmat valintaan enemmän kuin tyytyväisiä. Ravintola oli mukava (tosin ehkä vähän pieni), ruoka oli hyvää ja maut olivat selkeitä (ei mitään purjotuhkaa!), palvelu oli joutuisaa ja hinnatkin olivat erittäin asialliset.

Alkuruokana vitello tonnato.

Ravintola on myös ilmeisen aito italialainen, sillä pääruoalla ei ollut mitään hiilarilisukkeita, kun italiassahan taitaa olla tapana syödä pastat ja risotot alkuruokien jälkeen ennen pääruokaa. Kun emme pastaa tai risottoa tilanneet, pääruoka tuntui jotenkin puutteelliselta, kun lisukkeena oli vain salaatti.

Misto mare (salaatti jäi kuvasta pois).


Mietin, että minä taidan olla jonkinlainen suomalaisen miehen vastakohta: suomalaiselle miehelle kun ruoka ei ole ruokaa, jos siinä ei ole jotain lihaperäistä proteiinia, mutta minulle ruoka ei ole ruokaa, jos siinä ei ole hiilareita (perunaa, pastaa, riisiä, mitä vain). Taidankin olla hilppaaja. :-)

Jostain käsittämättömästä syystä otin jälkiruoaksi sitruunasorbetin enkä esim. tiramisua. Taisi olla se pukeutumisahdistus liian tuoreessa muistissa! En kyllä valita, sillä sorbetti oli todella hyvää.


Onneksi ukkelin tiramisu oli ISO, joten siitä riitti minullekin.

Maukasta viikon jatkoa!

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Ei mitään päällepantavaa!

Olimme ukkelin kanssa lähdössä tässä yhtenä iltana ravintolaan, ja minä ajattelin, että yritänpä kerrankin laittaa päälleni jotakin nättiä. Vetäisin vaatekaapin oven auki ja jäin tuijottamaan tarjontaa. Mitähän sitä oikein päällensä laittaisi? Mikään vaatteista ei inspiroinut, vaan kaikki vaatekappaleet tuntuivat jollakin tavalla epäsopivilta: yksi oli liian kesäinen, toinen liian arkinen ja kolmas ei muuten vain miellyttänyt. Vaatteiden sovittelu vain pahensi asiaa: minulla oli turvonnut ja lihava olo, ja kaikki vaatteet näyttivät päälläni typeriltä.

(Postauksen kuvituksena on viime aikojen virheostoksia, jotka ovat jääneet minulle siksi, etten ole muistanut palauttaa niitä ajoissa tai että ne on ostettu alennusmyynnistä, eikä niitä siis ole voinut palauttaa. Varautukaa järkytykseen.)

Tämä paita piti ostaa, kun keksin yhtäkkiä kaupassa, että haluan pukeutua oranssiin. Väliäkö sillä, sopiiko oranssi minulle vai ei.

Sängyllä lojui kohta toistakymmentä sovitettua vaatekappaletta, ja pöytävarauksen aika läheni, vaikka olin ruvennut valmistautumaan hyvissä ajoin. Tuskanhiki puski pintaan, ja minua alkoi kiukuttaa. Tämä ravintolareissu kaatuisi nyt siihen, etten löytäisi vaatteita päälleni! Huusin ukkelille, että minulla ei ollut mitään päällepantavaa, mutta ukkeli ei vastannut. Oli varmaankin niin keskittynyt läppäriinsä! Jatkoin: "Kaikki vaatteeni näyttävät typeriltä!" ja "Minä en lähde yhtään mihinkään; jään kotiin." Ei vieläkään vastausta. "Sinäkään et auta tuolla vaikenemisellasi asiaa yhtään!"

Tässä vaiheessa ukkeli kai totesi, että nyt on paras reagoida, ja tuli makuuhuoneeseen tarkastamaan, että minkälainen maailmanlopun ongelma siellä nyt taas oli. "Tuohan on ihan hyvä, mikä sinulla on päälläsi", hän sanoi. "Eikä ole. Näytän tässä ihan kamalan lihavalta!" Vaikka ukkeli kuinka yritti vakuutella, etten näyttänyt lihavalta ja että vaate oli päälläni oikein hyvä, en uskonut. Kunhan puhui, että pääsisimme lähtemään! Seuraavaksi ukkeli yritti etsiä minulle kaapista muita vaatekappaleita, jotka voisin laittaa päälleni, mutta nekään eivät kelvanneet minulle, kun kaikissa oli jotain vikaa. Lopulta ukkeli luovutti ja lähti itse vaihtamaan vaatteita. Minä jäin istumaan sängylle ja mörmöttämään.

Milloinkohan opin, etten tykkää muodottomista neuletakeista? Parinkymmenen vuoden päästä?
Sen verran järkeä minulla kuitenkin vielä oli, että tajusin, että tämä saattaisi pilata koko illan, ja sitä en halunnut. Jälkeenpäin harmittaisi, jos nyt kieltäytyisin lähtemästä ravintolaan mokoman ongelman takia, ja se harmittaisi vielä enemmän, jos pilaisin koko illan pahantuulisuudellani. Päätin siis lopettaa vaatekaapin penkomisen ja pukea päälleni samat vaatteet, jotka minulla oli ollut jo päivällä. Turha minun on yrittää pukeutua mihinkään nättiin, kun ei minulla kerran mitään nättiä ole! Pakotin itseni nielemään kiukkuni ja unohtamaan koko episodin, koska kokemuksesta tiesin, että huono vetää puoleensa lisää huonoa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kävi näin, että minulla ei ollut mitään päällepantavaa, kun piti lähteä jonnekin. Ongelma johtui suurelta osalta varmasti siitä, että itselläni ei ollut hyvä olla. Jos olisin sillä hetkellä ollut sinut itseni kanssa - en olisi tuntenut oloani turvonneeksi ja lihavaksi - olisin varmasti löytänyt jotakin päällepantavaakin. Kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään omasta huonosta olostani, sillä vaatekaapin sisältökin on minulle ihan todellinen ongelma. Kaappi on täynnä vaatekappaleita, jotka saattavat yksinään näyttää ihan kivoilta, mutta kun ne yrittää yhdistää johonkin ylä- tai alaosaan, ne näyttävätkin ihan typeriltä. Tai sitten minulla ei edes ole sellaista ylä- tai alaosaa, jonka kanssa ne kävisivät yhteen. Kaappini on siis täynnä "parittomia" vaatekappaleita, joiden yhdistely vaatii taitoja, joita minulla ei ole.

Pakkohan tämä oli ostaa, kun maksoi vain viisi euroa. Sitä vartenhan alennusmyynnit ovat, että niistä ostetaan!

En seuraa muotia, eikä minulla ole aavistustakaan, miten vaatteita voisi yhdistellä sillä lailla luovasti. Toisaalta en ole myöskään sellainen ihminen, joka jaksaisi käyttää pukeutumiseen tai vaateasioiden miettimiseen kovin paljon aikaa. Minulle vaatteet tarkoittavat tavallisesti housuja ja paitaa, ja ne pitäisi saada aamulla päälle mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti. Jos pitäisi perusvaatteiden lisäksi vielä miettiä vaatteisiin yhteensopivat huivit, korut, päähineet, kengät ja laukut, niin hermohan siinä menisi. Katselenkin ihaillen sellaisia ihmisiä, jotka osaavat pukeutua kauniisti ja itsensä näköisesti ja muodostaa asusteista ja vaatteista yhteensopivan kokonaisuuden. Ehkä minun on vain hyväksyttävä se tosiasia, että minun lähestymistapani pukeutumiseen on käytännöllinen eikä niinkään esteettinen.   

Tiedän, että tämä kysymys kuulostaa aivan naurettavalta, mutta kertokaa, kiltit ihmiset, miten te ostatte vaatteenne? Millä perusteella valitsette ne? Ajatteletteko vaatteiden yhteensopivuutta, omaa tyyliänne, vai ostatteko vaatteen vain sillä perusteella, että se näyttää kivalta?

Minulla ei ole hajuakaan, miten oman tyylinikin määrittelisin. Tykkään enimmäkseen rennoista vaatteista, mutta joskus on ihan kiva pukeutua vähän muodollisemminkin. Jakkupukua en kuuna päivänä päälleni kyllä laittaisi, enkä mekkoa (varsinkaan mitään kotelomekkoa), ja hameiden kanssakin on vähän niin ja näin. Kapeita hameita voisin kyllä käyttää, mutta mitään kellohelmaisia tai kukallisia en missään nimessä. Rimpsuja, römpsyjä tai mitään romanttista en voi sietää, enkä mitään tönköttävää. Tykkään laskeutuvista vaatteista, aika selkeistä linjoista ja ehkä yksinkertaisuudestakin jossakin mielessä. Värejä en kavahda, päinvastoin: kaipaisin kauppoihin lisää värikkäitä vaatteita. Minulla ei tosin ole aavistustakaan, mitkä värit minulle sopivat, mutta olen ratkaissut ongelman sillä, että olen haalinut kaappiini vähän kaikenvärisiä vaatteita. Smiley Kukertavat ja kikertävät, siniset ja punaiset, tervetuloa tädin luokse! Omat mieltymykseni ovat siis suhteellisen hyvin selvillä, mutta en yhtään tiedä, miten tällaisen tyylin voisi määritellä. Sporttinen? Miesmäinen? Teinimäinen?

Tämä mekko (jota ajattelin kyllä käyttää tunikana) lähti mukaan, kun se oli niin mukavan värikäs. Ostopaikka kaikkien muotitietoisten mekka eli Prisma.

Valitsen vaatteet toki myös sillä perusteella, että ne miellyttävät kaupassa silmääni. On kuitenkin kahdenlaista silmän miellyttämistä: ensimmäinen on sellainen, että "tuo mun on pakko saada", ja toinen on sellainen, että "onhan tuo ihan kiva". Yleensä lähden vaateostoksille silloin, kun tarvitsen jotain, ja silloin törmään lähes pääsääntöisesti tuon jälkimmäisen kategorian vaatteisiin. Tarve ei saisi ilmeisesti koskaan sanella minun vaateostoksiani, koska silloin on suuri vaara, että tulee ostettua sellaisia vaatteita, joita en käytäkään. Sitten taas vastaavasti, jos menen kauppaan "vain katselemaan" tai jonkun toisen shoppailuseuraksi, näen takuuvarmasti jotain, mikä näyttää heti omalta. Usein se on myös sellainen vaatekappale, jota en juuri sillä hetkellä välttämättä tarvitsisi (esim. talvitakki toukokuussa). Jos jätän vaatteen ostamatta, myöhemmin melko varmasti harmittaa, koska vaate olisi ollut "niin minua". Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Näiden kenkien ostokriteeri oli, että "nuo ovat niin hirveän näköiset, että ne ovat melkein jo hienot". Väärin. Nämä ovat pelkästään hirveät. 


Jotenkin kummassa olen kuitenkin pärjännyt, vaikka nämä vaateasiat eivät ole niin kovin helppoja olleetkaan. Koskaan ei ole tarvinnut alasti kulkea, vaan aina on löytynyt jotakin päällepantavaa - vaikka se joskus työn ja tuskan takana on ollutkin.



perjantai 20. toukokuuta 2016

Kun hätä on suurin

Nyt ajattelin taas kirjoitella intialaisen naistenlehden Woman's eran henkilökohtaisten ongelmien palstan jutuista. Kyseiselle palstalle saa kuka tahansa lehden lukija lähettää mieltään askarruttavan kysymyksen, johon lehden toimitus sitten vastaa. Lukijoiden ongelmat eivät ehkä edusta intialaista elämäntapaa ja naisten ongelmia millään lailla kattavasti (tai kosketa suurta osaa naisista ollenkaan), mutta minusta ne ovat kuitenkin jonkinlainen kurkistusikkuna intialaiseen kulttuuriin. Suomalaisessa naisessa palstan ongelmat herättävät myös varmasti aivan toisenlaisia ajatuksia kuin intialaisessa, joten ongelmia vasten pystyy peilaamaan myös omaa kulttuuriaan ja elämäntyyliään. On myös kiinnostavaa pohtia sitä, miten itse olisi kysyjälle vastannut. Olisitko antanut kysyjälle samanlaisia neuvoja kuin mitä hän nyt sai?

Otanta on melko suppea, kun minulla oli käytettävissäni vain Woman's eran tämän vuoden huhtikuun kaksi numeroa. Olen aiemminkin kirjoittanut samankaltaisen postauksen, jossa ongelmien kirjo on vähän laajempi. Postauksen kuvituksena on mainoksia samaisten lehtien sivuilta, ja käännöksistä olen tälläkin kertaa vastuussa tietenkin itse.  


KYSYMYS 1. Olen 28-vuotias nainen ja minulla on hyvä työpaikka. Vielä kaksi vuotta sitten olin hyvin itsevarma, mutta sitten sain kokea kaksi järkytystä. Mies, johon olin rakastunut ja jonka luulin olevan myös rakastunut minuun, antoi periksi vanhempiensa painostukselle, jätti minut ja meni naimisiin vanhempiensa valitseman naisen kanssa. Toinen järkytys tuli, kun sain selville, että mies, jonka kanssa olin tullut läheiseksi, olikin jo tahollaan naimisissa ja halusi pitää kanssani vain hauskaa.

Olin hyvin masentunut näiden tapausten jälkeen, ja se oli luultavasti ainoa syy, että suostuin järjestettyyn avioliittoon. Tapasin vanhempieni minulle löytämän miehen pari kertaa, sekä hänen vanhempiensa läsnä ollessa että ilman heitä. Mies oli komea, kohtelias ja hänellä oli hyvä työpaikka. Kun miehen vanhemmatkin vaikuttivat hyväntahtoisilta ja avarakatseisilta, suostuin avioliittoon.

Pari kuukautta häiden jälkeen tajusin kuitenkin tehneeni ison virheen. Appivanhempani osoittautuivat määräileviksi ja kapeakatseisiksi, ja vaikka mieheni onkin fiksu ja kohtelias, omien vanhempiensa edessä hän on täysi nössö ja suostuu kaikkeen, mitä hänen vanhempansa sanovat. Pian häidemme jälkeen appivanhempani alkoivat vaatia, että minä jättäisin työni ja ryhtyisin kokopäiväiseksi kotirouvaksi, eikä mieheni ole vanhempiensa ajatusta vastaan.

Olen aivan poissa tolaltani ja haluan päästä pois koko talosta. Mutta vaikka mieheni on heikko, hän on kuitenkin hyvä mies, ja minulla on alkanut olla tunteita häntä kohtaan. En halua erota hänestä, mutta minun on pian pakko, jos hän menee vanhempiensa puolelle ja vaatii minua jättämään työni.

Mitä minun pitäisi tehdä?


VASTAUS: Sinun ei todellakaan pidä jättää työtäsi vain sen takia, että appivanhempasi sitä vaativat ja että miehesi on liian heikko nousemaan vanhempiaan vastaan. Keskustele asiasta ensin miehesi kanssa ja kerro hänelle palkankorotuksista ja ylennyksistä, joita saatat ehkä tulevaisuudessa saada. Jos anoppisi joutuu tekemään paljon kotitöitä, ehdota, että hänelle hankittaisiin joku auttamaan kotitöissä. 

Kun olet varma siitä, että miehesi ymmärtää näkökantasi, pyydä miestäsi puhumaan vanhemmilleen ja selittämään asia heille. Miehesi saattaa olla ensi alkuun vastahakoinen, mutta yritä kuitenkin suostutella hänet puhumaan vanhemmilleen. Ellei hän suostu, puhu itse appivanhempiesi kanssa ja kerro heille samat asiat kuin kerroit miehellesikin, kohteliaasti ja ystävällisesti. Jätä sitten asia siihen, mutta pysy kannassasi joka kerta, kun asia tulee puheeksi.

Ole tulevina kuukausina kohtelias mutta määrätietoinen appivanhempiasi kohtaan ja rakastava puoliso miehellesi. Ehkä miehesi alkaa ymmärtää sinua ja appivanhempasi hyväksyvät väistämättömän, ja elämänne asettuu uomiinsa.

Jos miehesi ei kuitenkaan ole samoilla linjoilla kanssasi ja appivanhempasi edelleen itsepäisesti vaativat, että jätät työsi, sinun täytyy miettiä asiaa uudelleen. Rakastatko miestäsi niin paljon, että pystyt luopumaan työstäsi?


KYSYMYS 2. Olen tuore 24-vuotias aviovaimo (liittomme oli järjestetty), ja sosiaalisesta mediasta on tullut minulle pakkomielle. En käy töissä, ja asun kahdestaan mieheni kanssa, joten minulla on kotitöiden tekemisen jälkeen runsaasti aikaa olla Facebookissa, Twitterissä ja muissa vastaavissa. Minulla on myös paljon nettiystäviä, ja tykkään chattailla heidän kanssaan monta tuntia päivittäin.

Minun ja mieheni välit ovat nykyään hyvin huonot. Ärsyynnymme toisiimme helposti ja riitelemme paljon. Samaan aikaan on kuitenkin tapahtunut jotain ihanaa. Olen tavannut netin kautta uuden miespuolisen ystävän, jonka kanssa olen tullut hyvin läheiseksi. En tiedä hänestä paljonkaan, mutta hän ymmärtää minua ja avio-ongelmiani erittäin hyvin. Hän on myös sanonut, että voisi järjestää minulle työpaikan ulkomailta! Hän ei vielä tiedä työn yksityiskohtia, mutta palkkani olisi 10 lakhia*, ja pystyisin laittamaan koko palkan säästöön, koska asuminen ja ruokailu olisivat ilmaisia. Ja tämän hienon työpaikan saadakseni minun pitäisi maksaa vain yhden kuukauden palkkaa vastaava summa!

Olen niin innoissani, etten pysty nykyään ajattelemaan mitään muuta kuin mieheni jättämistä ja tämän työn vastaanottamista. Pystyisin helposti järjestämään työpaikkaa varten vaadittavan maksun myymällä hääkoruni. Uuden ystäväni mukaan minun täytyisi tulevassa työpaikassani tehdä vain 4-5 tuntia päivässä töitä, joten minulle jäisi runsaasti aikaa myös netissä oloon!

Mutta minua myös pelottaa vähän. Miten vanhempani ja mieheni suhtautuvat uutiseen, ja onko työpaikka sellainen kuin uusi ystäväni sanoo sen olevan?

(* 10 lakhia = miljoona rupiaa eli n. 13 225 euroa)


VASTAUS: Luojan kiitos sinulla on edes vähän tervettä järkeä vielä jäljellä! Vain hyvin epäkypsä vaimo voi kuvitella jättävänsä miehensä sen takia, että pääsisi muualle viettämään aikaansa netissä. Etkä varmaankaan tosissasi kuvittele, että vanhempasi tukisivat sinua päätöksessäsi?

Uusi "ystäväsi", josta et tiedä käytännöllisesti katsoen mitään, vaikuttaa myös hyvin epäilyttävältä! Olet vasta ystävystynyt hänen kanssaan, ja hän tarjoaa sinulle jo työpaikkaa - josta sinun täytyisi maksaa! Eivätkö hälytyskellosi yhtään soineet siinä vaiheessa? Varmasti nimittäin tiedät, että työpaikoista ei yleensä tarvitse maksaa?

Sosiaalinen media on nykyään hyvä keino vaihtaa ajatuksia ja pitää hauskaakin, mutta siitä ei pitäisi tulla elämän tärkeintä asiaa. Sinulla tuntuu olevan liian paljon vapaa-aikaa, joten miksi et rupeaisi harrastamaan tai opiskelemaan jotain tai menisi töihin? Voisit etsiä töitä vaikkapa tietotekniikan alalta, kun ala tuntuu kiinnostavan sinua. Käytä aikasi hyödyksesi ja tutustu myös mieheesi paremmin. 


KYSYMYS 3. Olen 21-vuotias yliopisto-opiskelija. Olen ainoa lapsi ja luonteeltani hiljainen ja tunnollinen. Olen aina menestynyt opinnoissani ja ollut ylpeyden aihe vanhemmilleni. Vuosi sitten rakastuin kuitenkin kapinaryhmän johtajaan, ja kaikki muuttui.

Älä kysy, mikä sai minut kiinnostumaan hänestä - en tiedä sitä itsekään.  Kaikki alkoi siitä, kun olin tulossa yhtenä päivänä koulun kirjastosta, ja hän törmäsi minuun. Kirjani levisivät lattialle, mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiamme. Rakkaus iski meihin kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Rakkautemme ei ehtinyt kauan kukoistaa, kun poliisi tappoi poikaystäväni. Syynä oli se, että poikaystäväni oli jenginsä kanssa murtautunut erään rikkaan miehen taloon, ja poikaystäväni oli murhannut tielle osuneen naisen. Nyt olen ajatellut, etten mene koskaan naimisiin, vaan omistan loppuelämäni poikaystävälleni. Poikaystäväni oli hindu, mutta hänen unelmansa oli kääntyä muslimiksi, liittyä Isisiin ja taistella kalifaatin perustamisen puolesta. Minä en tiedä mitään islamista tai kalifaatista, mutta haluan liittyä Isisiin. Kuinka voin tehdä sen?


VASTAUS: On olemassa sanonta, että rakkaus on sokea, ja se näyttää pitävän sinun kohdallasi hyvin paikkansa. Poikaystäväsi kuoli, kun hän oli ensin tehnyt ryöstön yhteydessä murhan, ja sinä teet hänestä sankarin? Murhaajasta? Vaikka et voisikaan mitään rakkaudellesi kyseistä miestä kohtaan, tiedät kuitenkin varmasti, että hän oli paha ihminen ja että jos olisit pysynyt hänen tyttöystävänään tai mennyt naimisiin hänen kanssaan, olisit joutunut väärille raiteille, tuhonnut elämäsi ja aiheuttanut suurta surua vanhemmillesi?

Isis on vaarallinen järjestö, ja maamme hallitus yrittää jatkuvasti jäljittää Isisiin liittyviä henkilöitä, jotta heidät vaarallinen toimintansa pystyttäisiin estämään. Sinäkin joudut viranomaisten silmätikuksi, jos osoitat kiinnostusta järjestöä ja sen toimintaa kohtaan. 

Rakastamasi mies on kuollut, ja vaikka ehkä vielä kaipaatkin häntä, sinun täytyy jatkaa elämääsi. Palaa takaisin siksi hiljaiseksi ja tunnolliseksi opiskelijaksi, jollainen olit, ja tee vanhempasi ylpeiksi sinusta. Ajan myötä näet asiat toisessa valossa ja ymmärrät, miten pienestä elämäsi oli lopulta kiinni.


KYSYMYS 4. Olen 24-vuotias nainen, ja minulla on erittäin hyvä työpaikka. Poikaystäväni on myös vakaassa asemassa, ja koska sekä minun perheeni että hänen perheensä hyväksyivät avioliittosuunnitelmamme, kaikki ovat alkaneet puhua häistämme, varsinkin sulhaseni.

Minulla on kuitenkin iso ongelma. Rakastan sulhastani, enkä halua mennä naimisiin kenenkään muun kuin hänen kanssaan, mutta en halua mennä naimisiin vielä ainakaan viiteen vuoteen.

Kuinka kertoa sulhaselleni ja perheillemme, että vaikka haluankin mennä sulhaseni kanssa naimisiin, haluan toteuttaa muita unelmia ennen häitä? Haluan matkustaa, edetä urallani, saada ylennyksiä, viedä vanhempani ulkomaanmatkalle ja saada säästöön sen verran rahaa, ettei minun tarvitse murehtia töistä pois jäämistä sitten, kun meille tulee vauva. Niiden asioiden lista, jotka haluan tehdä ennen vakiintumistani, on loputon.

Jos kerron sulhaselleni ja perheillemme toiveistani, sulhaseni pettyy, omat vanhempani suuttuvat, eivätkä sulhaseni vanhemmat taatusti ymmärrä minua, vaan he alkavat kyseenalaistaa, olenko oikea henkilö heidän pojalleen.

Mitä minun pitäisi tehdä?


VASTAUS: Kenenkään ei pitäisi mennä naimisiin, ennen kuin tuntee olevansa täysin valmis siihen. Jos ihmisellä on toteutumattomia unelmia, hän ei ole valmis avioliittoon, koska toteutumattomat unelmat tulevat väijymään aina mielen sopukoissa ja aiheuttamaan katumuksen tunteita. 

Sinun tulisi puhua sulhasesi kanssa, koska hän on se, joka ymmärtää tilanteesi parhaiten. Sulhasesi saattaa olla aluksi pettynyt ja poissa tolaltaan, mutta jos hän rakastaa ja ymmärtää sinua, hän suostuu odottamaan sinua. Kun sulhasesi tukee sinua, myös vanhempanne pystyvät antamaan sinun toteuttaa unelmiasi, ennen kuin astutte avioliittoon. Mutta jos miehesi on sitä mieltä, että teidän tulisi mennä heti naimisiin ja että pystyt toteuttamaan unelmasi häiden jälkeenkin, mieti tarkkaan, mitä teet. Juttele asiasta kunnioittamiesi ihmisten ja luotettavien ystävien kanssa, ennen kuin teet lopullisen päätöksen.


Nauttikaahan viikonlopusta - ja elämästä!




tiistai 17. toukokuuta 2016

Ajankohtaista mäkihyppyasiaa

Tuli sitten perjantaina katsottua missikisoja, kun ei sillä hetkellä ollut parempaakaan tekemistä. Edellisestä katsontakerrasta olikin kulunut jo - hmm - useampi vuosi(kymmen), joten tuli melkein nostalginen olo. Kisat eivät näyttäneet muuttuneen paljonkaan vuosien aikana, paitsi että tuomaristossa istui Suomen Bachelor Juha Rouvinen, joka on kai jollakin mittapuulla hyvin pätevä arvioimaan naisia, ja että toisena juontajana oli Anni Hautala, joka näyttää olevan ainoa naispuolinen juontaja Suomen televisiossa nykyään.

En ollut nähnyt ennen finaalia yhtäkään missifinalistia tai seurannut koko missikiertuetta millään tavalla, mutta ensimmäisen esittelykierroksen nähtyäni totesin, että numero kaksi voittaa. Kuten sitten voittikin. Kilpailun edetessä mielipiteeni vain vahvistui, sillä moni kanssakilpailija vaikutti suorastaan mekaaniselta robotilta, jonka jokainen huulen liikahduskin vaikutti tarkkaan suunnitellulta. Oli ehkä tullut harjoiteltua peilin edessä vähän liikaa? Missikandidaattien puheet eivät nekään olleet muuttuneet vuosien saatossa mitenkään, vaan edelleenkin missit haluavat "vaikuttaa asioihin" ja "puhua henkisen hyvinvoinnin tärkeydestä". Hohhoijaa.

Juoksujalkaa drinksua kohti! Lasi on puolitäysi!

Jäin miettimään koko missi-instituutiota, että eikö se ole jo vähän aikansa elänyt juttu. Kansainvälisillä markkinoilla nuo naiset eivät kuitenkaan pärjää, kun ensinnäkään pituus ei monellakaan riitä, ja sitten jos ajatellaan niitä missin toimenkuvaan kuuluvia PR- ja juontotehtäviäkin, niin eivätkö nykyajan ihmisten (varsinkin nuorten) ihanteet tule ihan muualta kuin missimaailmasta. Että eiköhän laiteta lappu luukulle ja Makunen eläkkeelle.

Näin siirryimme näppärästi aasinsiltaa (jota ei ollut) pitkin aivan toiseen aiheeseen. Piti nimittäin kirjoittelemani yhdestä luontopolusta, jonka kävin kiertämässä, mutta en nyt taidakaan jaksaa tarinoida polusta sen pidemmin, vaan laitan vain muutaman kuvan.

Kyseessä on Kiteen erä- ja riistapolku, joka esittelee metsäluontoa, metsänhoitoa, riistanhoitoa ja eräperinnettä (esite löytyy täältä). Kuutostieltä on polulle hyvät opasteet, joten eksymisen vaaraa ei ole. Polulla on pituutta yhteensä 4,7 kilometriä ja se koostuu kahdesta osasta: läntinen haara tutustuttaa harjumaiseman kasvillisuuteen ja eläimistöön, kun taas itäinen reitti painottuu riistanhoitoon.

Nalleperhe.

Niemen kärjessä oli hauska kota, jossa olisi voinut syödä eväitään, jos niitä olisi ollut.


Sinapitkin olisivat löytyneet talon puolesta - jos ei ole kovin kiinnostunut parasta ennen -päiväyksistä.
Kodan ikkunalaudoille oli tehty pikkukivistä asetelmia.

Hyderabadilainen ystäväni sattui soittamaan minulle juuri, kun olin tuolla niemellä. Kova tuuli kävi kännykkään, ja kerroin ystävälleni olevani kävelyllä.






Olisin voinut kertoa myös olevani keskellä vihreää metsää, jonka ympärillä lainehtii sininen järvi.  Tuuli on niin raikasta, että ilmaa hengittää oikein ilokseen. Keskelle metsää on tehty hienot grillauspaikat valmiiksi niille, jotka sattuvat metsässä liikkumaan, ja polttopuutkin on pilkottu valmiiksi. Siisti vessakin täällä on, ja vessassa on jopa paperia. Kaikki on ilmaista, siistiä ja kenen tahansa käytettävissä. Mikään paikka ei ole lukossa, eikä paikkoja vartioi kukaan. Ja minä olen ainoa ihminen täällä.

Mitähän ystäväni olisi sanonut? Olisiko uskonut?

Tuli käytyä myös tutkiskelemassa uudestaan autiomökkiä, josta kirjoittelin reilut kolme vuotta sitten. Tuntui vähän hassulta lukea tuota vanhaa postausta, jossa kirjoitin: "Kivenheiton päässä vanhempieni talosta on yksi autio mökki, ja olen jo pitkään haaveillut käyväni siellä pienellä tutkimusmatkalla. Minulla kun pelko tahtoo yleensä viedä autiotalokäynneissä uteliaisuudesta voiton, ja niin on ollut tässäkin tapauksessa."

Heh heh. Jos minulle olisi sanottu tuolloin, että tulen vielä käymään Patarein vankilassa, olisin varmaankin pyörtynyt kauhusta. Mutta löytyipähän nyt ainakin yksi varsin hyvä syy blogata: jos joskus tuntuu, että bloggaaminen on ihan syvältä ja että siinä ei ole mitään järkeä, niin myöhemmin on ainakin kiva lukea, miten itse ja omat ajatukset ovat vuosien saatossa muuttuneet. (Tosin se edellyttää sitä, että lukee myöhemmin niitä vanhoja kirjoituksiaan. Minulla kun ei semmoista tapaa ole ollut - mikä on kerran ilmoille rykäisty, siihen ei enää palata - ellen sitten linkitä vanhaa postausta johonkin uuteen ja sitä ennen lue, mitä aiemmin on tullut kirjoiteltua.)


Kun vertailin vanhoja ja uusia kuvia mökistä, mökissä tuntui olevan kaikki tismalleen samalla lailla kuin kolme vuotta sitten. Minkäänlaista remonttia mökissä ei ollut edelleenkään yritetty tehdä, ja näyttää vähän siltä, että mökin tulevaisuuskin tulee olemaan samanlainen.




Yksi asukas mökissä kuitenkin ainakin oli.


Huussikin näytti vielä ihan käyttökelpoiselta. (En katsonut, oliko tarjolla paperia.)


Kiinnostuksen kohteisiini kuuluvat myös hyppyrimäet. Juu. En ymmärrä, mikä hyppyrimäissä oikein viehättää, kun kiinnostavin hyppyrimäkeen liittyvä muistonikin on sellainen, että näin kerran Kouvolan mäkikilpailuissa Matti Nykäsen ja että söin niiden kisojen aikana kolme tai neljä grillimakkaraa. En tiedä, kumpi on mieleenpainuvampi asia, Matti Nykänen vai makkarat.

Oletteko muuten nähneet pitkään aikaan Matti Nykästä lööpeissä? Mitähän hänelle on tapahtunut? Ei muuten, mutta kun elämä on ihmisen parasta aikaa.

Toni Niemisenkin olen muuten kerran nähnyt, lentokentällä. Hän tuli suksipussinsa kanssa joltakin lennolta ja vaikutti oikein miellyttävältä herralta. Siis sikäli mikäli minä sen kahden sekunnin kohtaamisen perusteella olen pätevä ihmisen persoonallisuutta syväluotaamaan.

Kiinnostuin Kiteen hyppyrimäestä uimahallissa käydessäni, kun hyppyrimäki näkyi siihen uimahallin pihalle. Olin taas tullut jotenkin lähteneeksi uimahalliin äidin kanssa, vaikka uimahallit eivät tunnetusti ole mitään lempipaikkojani. Kai siinä oli takana jonkinlainen 'vaihtelua liikuntaan' -ajatus.

Minulla on paha tapa levittäytyä pukuhuoneissa laajalle alueelle, ja nyt oli pakko ottaa oikein kuvakin, kun tajusin omat tekoseni.

Tilaa on vallattu mukavasti seitsemän pukukaapin verran.



Salilla käydessäni tykkään ottaa pukuhuoneesta aina yhden nurkkapaikan, jos se on vain vapaana, koska siinä nurkassa on sellainen syvennys, johon tavaransa saa leviteltyä mukavasti. Ei tarvitse vallata tilaa leveyssuunnassa niin paljon, kun syvyyssuunnassa on tilaa enemmän. Että tämä vaan tällaisena sivuhuomautuksena.

Halusin lähteä hyppyrimäelle alun perin siksi, että hyppyrimäkihän tarkoittaa liikuntaintoilijalle vain yhtä asiaa: portaita. Hyppyrimäessä olisi taatusti paljon portaita, ja niissä voisi näppärästi harjoittaa porrasjuoksua! Oli lähdettävä tutkimaan asia ennakolta, ettei sitten seuraavana päivänä tulisi tehtyä turhaa matkaa, jos porrasjuoksu ei jostain syystä onnistuisikaan.

Varokaa irtoavia ruumiinosia.

Nyt kun mietin asiaa tarkemmin, niin eivät hyppyrimäet minua oikeastaan talvella viehätä, vaan ne viehättävät kesällä, silloin kun ne ovat tyhjillään. Eli jonkinlainen hylätyn tuntu kai hyppyrimäissäkin loppujen lopuksi viehättää.

Pian kävi selväksi, että porrasjuoksu ei onnistuisi, koska korkeimman mäen laelle vievät portaat lähtivät kopista, joka oli suljettu. Asia ei suuremmin harmittanut, koska olihan hyppyrimäki itsessäänkin oikein kiinnostava kohde.


Hyvä että alhaalla lukee, missä ollaan, ettei kukaan vain luule hypänneensä esim. Innsbruckista. Tai Kouvolasta!






Täällä ne selostajat sitten huutavat, että nyt se Nykänen tulee alas. Vai onko se kumminkin Tapolan Mervi?
Kyyti ylös. Mun mielestä mäkimiehet saisivat hiihtää mäen huipulle, niin kuntokin kohoaisi.

Alastulomäessä hyppelehti västäräkki, joka katsoa tapitti minua koko ajan, ja asiaakin sillä tuntui olevan vaikka kuinka.


Olenkohan sekoamassa tai jotain, kun luulen kaikkien västäräkkien juttelevan juuri minulle?

Äitikin näki metsässä eläimen. Jäniksen.







Itse pääsin kasvotusten taas yhden öttiäisen (ampiaisen?) kanssa.


Ötököiden naamat ovat muuten äärettömän mielenkiintoisia. Onkohan tämänkin naaman värityksellä jokin tarkoitus - esimerkiksi pelottaa muut tieltä pois? Minä ainakin säikähtäisin, jos olisin jokin pikkusittiäinen, ja tuommoinen keltamusta naama lävähtäisi eteeni.





Kyläkaupoilla käyminen ilahduttaa aina, kun siellä voi tehdä vaikka minkälaisia löytöjä.


Harkitsin ostavani tämmöisen lääkärilaukun ja ryhtyväni valelääkäriksi, mutta ukkeli ystävällisesti muistutti, että "se on tarkoitettu lasten leikkeihin".

Muistatteko caprihousut, joita sai joskus ennen muinoin kaikissa maailman väreissä? No, nyt niitä on taas saatavilla!

Ja myyntipaikkahan on sitten Tokmanni, että nyt vaan kaikki muotitietoiset leidit (ja miksei herratkin) Tokmannille kiiruusti caprihousuja ostamaan.

Puutarhahommiinkin tuli osallistuttua, ainakin sivustakatsomisen verran.

Äidillä oli homma käynnissä, kun saavuin paikalle.


Kävimme seuraavanlaisen älykkään keskustelun:

Meikäläinen (riemusta kiljuen): "Äiti, saanko mäkin istuttaa?"
Äiti: "En minä istuta; minä kylvän."
"Ööh... mitä eroa on istuttamisella ja kylvämisellä?"
"Taimia istutetaan mutta siemeniä kylvetään."
Smiley

Niin se elämä opettaa.