Tasalaatuinen ei tarkoita aina sitä samaa.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Monta kokemusta rikkaampi

Palasimme Hyderabadiin myöhään sunnuntai-iltana aika lailla rättiväsyneinä, sillä paluumatka Tirupatista oli ollut todella pitkä. Matka koetteli välillä sekä fyysisesti että henkisesti, mutta taisin selvitä matkasta kaiken kaikkiaan voittajana. Smiley

Meidän piti alun perin palata kotiin jo perjantaina, mutta suunnitelmat muuttuivat guest housen korjaustöiden takia. Ne kun eivät menneet ihan suunnitelmien mukaan, mikä ei kyllä todellakaan ollut mikään yllätys. Yllättyneempi olisin ollut, jos kaikki olisi mennyt ihan suunnitelmien mukaan! Kun talossa ei ollut nettiyhteyttä, televisiota (tai televisio oli, mutta ei satelliittilautasta) eikä lehtiäkään tullut luettua, sain kokeilla sitäkin, millaista on elää viikko täydellisessä uutispimennossa ja ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan (no kännykät oli tietysti kaikilla mukana, mutta niitä ei lasketa Smiley). Kokemus oli aika erikoinen, mutta loppujen lopuksi oikeastaan aika virkistävä.

Viikossa kerkesi tapahtua niin paljon kaikenlaista, että täytyy varmaankin kirjoittaa matkasta useampi postaus (ja siltikin näistä jutuista näyttää tulevan pitkiä kuin nälkävuosi). Yhdestä viikosta riittää, katsokaas, märehdittävää pitkäksi aikaa!

Pennar-joki, jossa ei ole vettä tipan tippaa.
Metsäisiä kukkuloita.
Vaikka etukäteen pelkäsinkin appivanhempien autolla ajamista, pääsin auton kanssa sinuiksi yllättävänkin äkkiä. Kaupunkiajokaan ei pelottanut lopulta yhtään, vaikka Tirupatissa eksyimmekin ukkelin kanssa ajelemaan pari kertaa niin pienille kujille, että heräsi epäilys, olivatko ne autoteitä lainkaan (kun ei siellä muitakaan autoja näkynyt). Anopin sisko, joka asuu Tirupatissa, hämmästelikin, että miten te siellä oikein ajoitte; eihän siellä voi autolla ajaa! No kun ukkeli luki kännykästään ajo-ohjeita, minä tietysti noudatin niitä. Smiley

Menomatkan Nelloreen piti kestää enintään seitsemän tuntia, mutta tiet olivat suurimmaksi osaksi niin hirveässä kunnossa, että matkaan meni lopulta yhdeksän tuntia. Huomasimme aika pian matkaan lähdettyämme senkin, että ilmastointi ei toiminut kunnolla. Onneksi se toimi sentään edes jotenkin (ulkolämpötilat vaihtelivat päivisin 30 ja 38 asteen välillä)!

Lankoja. Näistä tulee hienon värisiä sareja!
Vähän ohitettavaa näkyvissä.
Emme pysähtyneet menomatkalla kuin kerran, ja perille Nelloreen päästyämme oikea polveni oli niin jumissa, että en pystynyt kävelemään kunnolla puoleen tuntiin. Paluumatkalla jämähti vasen polveni, eivätkä polveni kestä edelleenkään pitkään istumista. Vaiva on minusta todella outo, koska yleensä portaiden nousut ja sen semmoisethan ne aiheuttavat polvivaivoja. Minä saan näköjään polvivaivoja istumisesta!

Pidempien ajomatkaosuuksien teiden huonosta kunnosta huolimatta kaikkein ikävin osuus oli kuitenkin noin 70 kilometrin pituinen matka Pileristä Tirupatiin, kun palasimme appiukon sukulaisilta Itäisen Ghat-vuoriston halki sysipimeässä. Vierailu oli venähtänyt paljon aiottua pidemmäksi, ja siksi palasimme vasta pimeän aikaan, vaikka tarkoitus oli ollut ehtiä takaisin valoisaan aikaan. Kiemuraisilla teillä ajaminen oli epämiellyttävää, kun tiesi, että kivenheiton päässä on syvä rotko. (Aluetta kutsutaankin houkuttelevasti Kuoleman laaksoksi.) Kaiken lisäksi intialaiset ajavat pimeällä aina pitkät valot päällä - niin kaupungissa kuin maallakin, tuli vastaan ketään tai ei - ja vastaantulevien autojen valot sokaisevat hetkeksi aivan täysin. Menomatkalla näimme yhden tomaattilastissa olleen kuorma-auton, jonka lava oli levinnyt tien viereen. Ohjaamo oli ilmeisesti lentänyt rotkosta alas, kun sitä ei tien vieressä näkynyt. Maassa oli aivan valtava tomaattimeri, kun kaikki vihanneslaatikot olivat levinneet tien viereen.

Kaunis temppeli Pennar-joen varrella.

Pyhimys Sai Baba, joka on hyvin rakastettu ja palvottu hahmo Intiassa.
Temppelin koristeita.
Ihmiset matkustavat Intiassa harvemmin pitkiä matkoja autolla (koska bussi- ja rautatieverkostot ovat niin hyvät, ja autolla matkustaminen on niin epämukavaa), joten tienvarsipalvelutkin ovat aika olemattomat. Suomalaisten huoltoasemien monista palveluista voi vain haaveilla! Eri tieosuuksien välillä on kylläkin eroja, ja paluumatkalla näin montakin ihan hyvännäköistä tienvarsiravintolaa vessoineen ja lasten leikkipaikkoineen.

Menomatkalla Nelloreen pysähdyimme syömään anopin laittamat eväät yhden koulun pihaan.


Paikka ei ollut mitenkään ruokahaluja herättävä, mutta menetteli paremman puutteessa. Minä kävin pyllistämässä yhden koulurakennuksen takana, ja anoppi piti sillä aikaa rakennuksen kulmalla vahtia.

Paluumatkalla pysähdyimme aamiaiselle yhteen ihan kivaan tienvarsiravintolaan Kadapassa, jossa oli oikein vessatkin (reikä lattiassa, mutta seinät siinä kumminkin oli).


Rähjääntynyt matkalainen.
Aamiainen: masala dosa.
Vietimme yhden yön Nelloressa, josta jatkoimme seuraavana päivänä Tirupatiin. Nellore on ukkelin kotikaupunki, joten appivanhemmilla on siellä monenlaisia tuttuja. Kerkesimmekin käymään useammassakin kyläpaikassa, ja kävimme muun muassa aamiaisella appiukon sisaren pojan appivanhempien luona.

Tirupatissa saimme kutsun lounaalle erään ukkelin tuttavan kotiin, ja kuvittelin, että kyseessä olisi aivan tavallinen lounas. Lähestyessämme taloa kuulin äänekästä rummutusta, ja kun pysäköimme talon eteen, tajusin, että rumpujen pärinä kuului talon toisesta kerroksesta - juuri sieltä samasta paikasta, jonne meidätkin opastettiin.

Meneillään oli puja-seremonia, jonka oli tarkoitus valmistaa ukkelin tuttava perheineen matkaan Thiruttanin temppelille, joka on omistettu Subrahmanya-jumalalle. Subrahmanya (toiselta nimeltään Murugan) on vanhan tuttavamme Ganeshan veli (ja Siva-jumalan poika). Smiley


Istuimme hetken seuraamassa seremoniaa, joka oli keskittynyt lattialle kookospähkinöiden, banaanien, omenoiden, kukkien ja tulen ympärille. Isolle palmunlehdelle oli levitetty myös vada-rinkilöitä, keitettyjä kikherneitä sekä makeaa pongal-puuroa. Takimmaisena oli puinen kehikko, jonka päällä oli muutama sari ja kukista punottuja kaulanauhoja. Kehyksen sivussa oli kaksi isoa kangaspussia, joiden merkitys selvisi siinä vaiheessa, kun appiukko tunki sinne rahaa. Kuulin, että kukkanauhat, rahat ja muut lahjat vietäisiin temppeliin lahjoitukseksi jumalalle, ja mietin taas, miten osuva Business Man -elokuvan lausahdus olikaan: religion is a business deal. Kun minä annan, niin sinäkin ehkä annat! Appiukon mallin mukaisesti minäkin kaivelin lompakkoani ja tungin pussiin pari seteliä.

Kun seremonia päättyi, muut menivät ulos, mutta meidän käskettiin jäädä istumaan sisälle. Koska olimme vieraita, meidän annettiin syödä ensin ja perhe söi vasta meidän jälkeemme. Yksi naisista meni kaivelemaan kädellään palmunlehden päällä olevaa pongal-puuro kasaa, ja hän nosteli kädellään kasasta pieniä möykkyjä lautasille. Hyi miten inhottavaa, ajattelin. Toivottavasti eivät ainakaan anna noita meille syötäväksi! Meni hetki, ja sain eteeni lautasen, ja siinä se pongalmöykky taas oli. Smiley Koska ruoka oli prasadam, jumalan puja-seremoniassa siunaamaa ruokaa, ei auttanut muu kuin syödä mukisematta.

Tykkään Tirupatin kaupungista paljon erityisesti siitä syystä, että sitä ympäröivät vuoret, jotka antavat kaupungille ihan oman viehätyksensä.



Tähän aikaan vuodesta (sadekauden jälkeen) vuorilla voi nähdä lukuisia pieniä vesiputouksia, joita ei kuivempina vuodenaikoina näe.


Tirupati on hindujen pyhiinvaelluksen kannalta tärkeä kaupunki. Tirupatista lähtee tie ylös vuorille Tirumalan kaupunkiin, jossa on hindujen suosituin pyhiinvaellustemppeli, Sri Venkateswara -temppeli. (Tien voi bongata tuosta ensimmäisestä vuorikuvasta, jossa näkyy kuvan keskellä pala vanhaa siltaa.) Kyseinen temppeli on kaikkein suosituin pyhiinvaelluspaikka maailmassa (Mekkaakin suositumpi), ja siellä käy joka päivä 50 000 - 100 000 ihmistä; juhlien aikaan jopa puoli miljoonaa ihmistä päivässä. Tirupatista lähtee ylös Tirumalaan myös kaksi pyhiinvaellusreittiä, jotka kuljetaan jalkaisin. Olen itsekin kävellyt toisen, yhdentoista kilometrin mittaisen, reitin kahdesti, mutta en ole saanut siitä postausta (vieläkään) aikaiseksi. No, ehkä semmoinenkin tulee vielä joskus. Smiley

Tykkään Tirupatista myös siksi, että se on aika siisti kaupunki ja kehittyneemmän oloinen kuin esimerkiksi Nellore. Kehittyneisyys johtuu tietysti osittain turismista - näin kaupungissa jopa kaksi länsimaalaista naista! Ilmeisesti turisteja ei kuitenkaan ole tarpeeksi, jotta heihin olisi täysin totuttu, sillä kun odottelimme ukkelin kanssa appiukkoa autossa yhden kadun varressa ja kävin ottamassa kadusta kuvan, yksi nainen ja kolme pikkutyttöä lähtivät juoksemaan minua kohti.

Tämän kuvan otin.

Pakenin autoon, mutta nainen ja tytöt tulivat heiluttamaan ikkunan taakse. Koska heillä oli selvästikin minulle jotain tärkeää asiaa, minun oli pakko avata ikkuna. Nainen kätteli minua kuin vanhaa tuttavaa: hei, hei, kuinka voit? Sitten seurasi litania vanhoja tuttuja kysymyksiä: mikä sinun nimesi on, mistä olet kotoisin, mitä teet Tirupatissa jne. Saatuaan tietää kaiken tarpeellisen joukko poistui lopulta jonnekin. Hetken päästä kaksi tytöistä palasi kuitenkin lehtiön kanssa takaisin: saisimmeko sinun nimikirjoituksesi? Raapustin lehtiöön kuuliaisesti nimeni, ja tytöt kiittivät ja poistuivat. Ei mennyt kauan, kun kolmaskin tyttö juoksi ikkunan taakse paperilappusen kanssa: saisinko minäkin nimikirjoituksen? Ukkeli alkoi hermostua, ja hän sanoi, että tämä on sitten viimeinen nimikirjoitus! Hetken saimmekin olla rauhassa, kunnes yksi tyttö juoksi taas automme viereen paperilappu käsissään. Avasin vastentahtoisesti ikkunan: ehkä voisin vielä tämän yhden nimikirjoituksen antaa. Mutta tyttö työnsikin taitellun lappusen ikkunasta minulle ja katosi vikkelästi jonnekin. Avasin lapun, ja totesin saaneeni kirjeen.


Hihittelimme ukkelin kanssa asialle pitkän aikaa. Smiley

Toinen erikoinen tapaus sattui Fortune Kences -hotellissa, jossa kävimme ukkelin kanssa kahvittelemassa ja tapaamassa yhtä ukkelin ystävää.


Tilasin Black forest -kakkupalan (olin juuri hetkeä aiemmin käynyt lasivitriinin takana tutkimassa, että sitä varmasti oli tarjolla), mutta vähän ajan päästä pöytämme viereen ilmestyi kolme naistarjoilijaa, joista yksi oli kai jonkinlainen päällikkö. Hän varmisti, että olin tilannut Black forest -kakkupalan, ja pahoitteli sitten, että kyseinen kakku ei ollut oikein hyvää. White forest -kakku sen sijaan olisi oikein hyvää; haluaisinko ottaa mieluummin sitä? Olin aikeissa kysyä, mitä vikaa Black forestissa oli, mutta hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan halunnut edes tietää. (Todennäköisesti sama kakkupala oli pyörinyt vitriinissä päivätolkulla, ja tarjoilijat olivat todenneet, että olisi liian riskaabelia antaa valkonaamaisen turistin syödä se.)

Kaksi muuta tarjoilijaa katosivat paikalta, mutta päällikkö kysyi minulta, muistanko hänet. Olin ällistynyt, koska minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuka nainen oli. Nainen sen sijaan sanoi, että hänpä muistaa minut: olin ollut hotellissa kaksi vuotta sitten ja menossa darshanille Tirumalaan. Hämmästyin, sillä olin todellakin ollut samaisessa hotellissa kaksi vuotta aiemmin ja menossa Tirumalaan (en kuitenkaan darshanille, vaan sille kävelylle, josta kerroin). Miten ihmeessä nainen saattoi muistaa minut?! Pakko se oli kuitenkin uskoa, koska tällaista on sattunut minulle ennenkin. Kuvittelen aina olevani ihan huomaamaton tyyppi, joka sulautuu intialaisten joukkoon kuin rusina pullaan (haha!), kunnes tapahtuu jotain tämmöistä, mikä todistaa toisin.

Intiassa näkee konekirjoitustoimistoja, joissa voi käydä kirjoituttamassa dokumenttinsa kirjoituskoneella.
Kun otin kuvan konekirjoituspaikasta, nämäkin ukot halusivat välttämättä päästä kuvaan.
Lisää ukkoja. Nämä olivat aamukahvilla.
Jumppatuokio. Kuka jaksaa odottaa, että juna menee ohi ja puomi nousee, kun puomin altakin pääsee?

Yhden liikkeen edessä oli jatkuvasti hirveä kaaos, ja kun katsoin tarkemmin, huomasin sen oleva kaasunjakelupiste.

Jos haluaa saada valtion tukemaa kaasua, on pidettävä puolensa.

Appivanhempien "kesämökki" ei kuitenkaan ollut Tirupatin kaupungissa vaan pienessä kylässä kahdeksan kilometrin päässä Tirupatista. Maisemat kylän ympäristössä olivat ihan huikean kauniit - vuoria, palmuja ja mangopuutarhoja.




 


Matkamme ajankohtaan osui myös yksi hindujen tärkeimmistä juhlista, dasara, joka symboloi hyvän voittoa pahasta (Rama-jumala kukisti Ravanan). Temppelien ympäristöt oli koristeltu juhlan kunniaksi värivaloin, ja jättimäiset Rama-hahmot loistivat jo kauas. Oli aika yllättävää, kun muuten pimeän maaseudun keskellä silmien eteen avautuivat yhtäkkiä valtavat värivaloasetelmat.  


Kuvasta on vähän vaikea käsittää hahmon kokoa, mutta tämän korkeus oli ainakin viisi metriä.

Dasara meni minulta valitettavasti aivan täysin ohi, koska olin niin uppoutunut omiin projekteihini (niistä lisää myöhemmin), eivätkä appivanhemmatkaan juhlineet dasaraa mitenkään. Kyllä minäkin pääsin pikkuisen juhlasta osalliseksi: havahduin juhlapäivän iltana jo nukkumaan mentyäni rummutukseen ja meteliin, joka tuntui lähenevän. Raahauduin parvekkeelle katsomaan, mitä ulkona oikein tapahtui. Puiden raoista näin, että tiellä kuljetettiin jotain hindupystiä kulkueessa. Totesin, että jaaha, ja raahauduin takaisin sänkyyn. Smiley

Parin kilometrin päässä kylästä teiden risteyksessä on hieno kirkko, jota olin aina ohikulkiessani ihastellut. Olimme myös ihmetelleet läheiselle vuorelle pystytettyjä jättimäisiä ristejä ja miettineet niiden merkitystä. Yhtenä päivänä läksimme ukkelin kanssa tutkimaan kirkkoa lähemmin.


Kirkon ovet olivat auki, mutta astuimme silti hieman arkaillen sisään. Olin ajatellut näpsäiseväni kirkosta muutaman kuvan ja jatkavani sitten matkaa, mutta kirkon etuosassa ollut nainen huomasi meidät ja viittilöi tulemaan peremmälle.

Nainen ojensi meille banaanit ja veti esiin kaksi muovituolia, joilla saisimme istua. Samassa paikalle ilmestyi naisen mieskin, ja sitten tarina alkoi.


Mies oli kotoisin Andhra Pradeshista ja nainen oli Karnatakasta, ja heillä oli kolme lasta, kaksi tytärtä ja yksi poika. Perheen koti oli ollut ennen samalla paikalla, jolla kirkko nykyisin sijaitsee. Pariskunta oli harjoittanut silloin jotain bisneksiä, joita varten he olivat ottaneet hurjan määrän lainaa. Kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kaikki bisnekset kaatuivat, mutta iso laina jäi. Koko perhe oli niin surkeassa jamassa, että heillä ei ollut rahaa ostaa edes ruokaa. Kukaan ei auttanut perhettä, eivät edes omat sukulaiset. Lopulta vanhemmat tulivat siihen tulokseen, että itsemurha olisi ainoa vaihtoehto päästä kaikesta, ja sekä vanhemmat että lapset suunnittelivat tappavansa itsensä.

Kävi kuitenkin niin, että nainen näki yöllä unen, jossa Jumala ilmestyi hänelle. Jumala antoi naiselle parantajan kyvyt, jotka tulivat muuttamaan kaiken. Nainen oli ollut aiemmin lukutaidoton, mutta Jumala antoi hänelle myös lukemisen lahjan, jotta nainen pystyisi lukemaan Raamattua ja levittämään Jumalan sanaa.

Tuon unen jälkeen kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Pariskunnalle alkoi virrata rahaa kaikkialta, eikä pariskunta kuulemma tiennyt, mistä se kaikki raha oikein tuli. Lahjoituksia he eivät ainakaan saaneet. Pariskunta rakennutti entisen talon paikalle kirkon ja kirkon taakse kaksikerroksisen hienon talon, jossa perhe nyt asui. Hieno autokin heillä oli. Pariskunta pystytti läheiselle kukkulalle ristit, joiden oli määrä vetää jumalallisia voimia puoleensa, jotta naisen parantajan voimat vain vahvistuisivat.

Kirkosta oli tullut äärimmäisen suosittu, kun sana naisen parantajan lahjoista oli kiirinyt. Kirkossa oli käynyt kuuluisiakin vieraita, ja jopa Andhra Pradeshin entinen pääministeri Y.S. Rajasekhara Reddy perheineen oli käynyt siellä. Nainen oli parantanut kaikenlaisia sairauksia syövästä lähtien, ja lukemattomat ihmiset olivat saaneet häneltä avun. Kirkossa pidettiin kokoontuminen joka sunnuntai puoli yhdeltätoista, ja kaikki apua tarvitsevat olivat tervetulleita sinne. Tilaisuus oli äärimmäisen suosittu, ja paikalla oli tavallisesti viitisensataa ihmistä. Meidänkin pitäisi ehdottomasti tulla seuraamaan sunnuntain tilaisuutta!


Vakuuttelimme tulevamme jonakin sunnuntaina (tänä sunnuntaina emme pääsisi, kun lähtisimme juuri sunnuntaiaamuna takaisin Hyderabadiin), ja teimme jo lähtöä, kun sivummalla kertomusta kuunnellut nuorehko mies halusi hänkin kertoa tarinansa.

Mies oli ollut mielisairas, ja hänet oli luokiteltu parantumattomasti hulluksi, sillä yksikään lääkäri ei ollut pystynyt parantamaan häntä. Sitten joku oli tuonut miehen kirkkoon, jotta nainen parantaisi nuorukaisen. Nainen oli todennut, että miestä riivasi demoni, joka piti saada poistumaan miehestä. Demoni oli ollut niin voimakas, että oli tarvittu 30 henkilöä pitelemään miestä, kun demoni tuli ulos!

Kun lopulta pääsimme kirkosta ulos, ukkeli vannoi, että hän ei kyllä astuisi enää jalallaankaan kirkkoon - eikä ainakaan tulisi koskaan siihen sunnuntaipalvelukseen, jossa olisivat kaikki hullut koolla! Smiley Taidan minäkin painaa kirkon kohdalla jarrun sijasta kaasupoljinta!

Selvisin kuin selvisinkin siis koko reissusta ilman, että kolhin appivanhempien autoa yhtään. Olin itsestäni aika ylpeä. Smiley Perille Hyderabadiin päästyämme purimme kaikki tavaramme appivanhempien autosta ulos ja pakkasimme minun ja ukkelin kamat meidän pikkuautoon, jonka olin parkkeerannut appivanhempien autopaikalle. Minun piti siirtää meidän automme pois appivanhempien parkkiruudusta, jotta saisin heidän autonsa parkkeerattua omalle paikalleen, mutta en meinannut saada autoamme millään liikkeelle. Appivanhempien autossa on bensakone (meillä on diesel), ja olin jo ehtinyt viikossa tottua siihen, että auto reagoi herkästi, eikä polkimiakaan tarvitse painaa kuin ihan kevyesti. Meidän automme tuntui viikon jälkeen isolta raskaalta työkoneelta! Autojen eroja ihmetellessäni olinkin jo huomaamattani lähtenyt liikkeelle, ja samassa oikealta sivulta kuului raapivaa ääntä, kun auton sivuosa osui pylvääseen! Onneksi auto vain hipaisi pylvästä ja naarmu rajoittui vain maalipintaan - metalli ei siis mennyt kasaan - mutta silti minua harmitti niin maan perusteellisesti. Tuli ajeltua ympäri Andhra Pradeshia ilman naarmun naarmua, ja sitten piti mennä törmäilemään tutulla parkkipaikalla! Onneksi auto oli sentään oma eikä appivanhempien!

Seuraavassa postauksessa onkin sitten luvassa remonttiasiaa ja kurkkaus "kesämökkiin" sisälle. Smiley

Näkymä illansuussa talon portilta kylään päin.

perjantai 19. lokakuuta 2012

Totuus paljastuu?

Olemme lähdössä sunnuntaiaamuna appivanhempien kanssa pienelle automatkalle Andhra Pradeshin eteläosiin. Matkamme varsinainen päämäärä on Tirupati, joka on noin 550 kilometriä Hyderabadista etelään, mutta sitä ennen käymme Nelloressa, jossa vietämme ilmeisesti yhden yön. Tirupatissa - tai oikeastaan sen lähellä pienessä kylässä - on appivanhempien guest house, joka on ollut pitkään tyhjillään, ja se on päässyt siitä syystä vähän rapistumaan. Matkan tarkoituksena onkin tehdä (tai lähinnä teettää) talossa pieniä korjaustöitä.



Olen aina valmis lähtemään automatkoille, ja tämäkin reissu kuulosti aluksi oikein kivalta suunnitelmalta. Mukava päästä vähäksi aikaa toisiin maisemiin! Mutta mitä lähemmäs lähtöhetki on tullut, sitä enemmän minua on alkanut epäilyttää. En ole koskaan ennen ajanut Intiassa noin pitkiä matkoja (Nelloreen menee sellaiset 7 tuntia) ja muistan vieläkin taannoisen matkan Karimnagariin, joka kesti vain kolme tuntia suuntaansa, emmekä edes lähteneet paluumatkalle saman tien, vaan viivyimme Karimnagarin kyläpaikassa monta tuntia. Silti olin Hyderabadiin palattuamme niin tönkkö ja väsynyt, että melkein kaaduin autosta ulos. Nyt pitäisi ajaa tuo sama aika yhtä soittoa - ja siihen vielä tunti päälle. Teiden pitäisi onneksi olla aika hyvät, ja osa matkasta saadaan ajaa leveää moottoritietäkin, mutta on tuossa silti aika paljon ajamista. Intiassa ajaminen on fyysisestikin erittäin rasittavaa, sillä tiet ovat vaihtelevassa kunnossa ja eteen tulee kaikenlaisia yllätyksiä (vastaan saattaa tulla väärään suuntaan ajava ajoneuvo, ihmisiä ja eläimiä hyppii puskista tielle, raskaiden ajoneuvojen ajo- ja jarruvalot eivät useinkaan toimi, vaan muut joutuvat luottamaan kuskin käsimerkkeihin jne.). Erityisesti pimeässä ajaminen on aika kuluttavaa.

En yleensä pelkää ajamista, Intiassa tai missään muuallakaan, mutta nyt matkan alla minua huolestuttaa lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin menemme appivanhempien autolla, joka on pidemmillä matkoilla huomattavasti mukavampi kuin meidän pikkuinen kopperomme. Jos menisimme meidän pikkuautolla, saisimme varmasti marssia matkan jälkeen johonkin jäsenkorjaamoon joka iikka! Appivanhempien auto ei ole minulle mikään ihan outo tapaus, sillä olen ajanut sillä pari kertaa aiemminkin, mutta siitä on jo kauan aikaa, ja matkatkin ovat olleet aika lyhyitä. Pelottaa, että mällään appiukon auton tai että sattuu jotain vieläkin pahempaa. Toiseksi minua hirvittää lähdön ajankohta, sillä meidän on tarkoitus lähteä matkaan todella aikaisin aamulla. En ole muutenkaan mitenkään aamuvirkku, ja nyt pitäisi lähteä huristelemaan Andhra Pradeshin halki, ennen kuin olen saanut silmäni edes kunnolla auki! (Täällä pitää lähteä liikenteeseen ihan ihmeellisiin aikoihin, koska tiet ovat yöllä tyhjät, eikä aurinkokaan porota.) Tiedän kokemuksesta senkin, että koska aikainen lähtö hermostuttaa minua, en saa edeltävänä yönä nukutuksi juuri lainkaan. Vahdin kelloa jatkuvasti ja laskeskelen, että jos nukahdan nyt, minulla on vielä niin ja niin monta tuntia aikaa nukkua. Lopulta nukun ehkä pari kolme tuntia ja nekin hyvin katkonaista unta. Aamulla onkin sitten mukava "herätä".

Ongelmani on loppujen lopuksi aika naurettava, koska se on oikeastaan itse aiheutettu. Niin makaa kuin petaa! Olen nimittäin uskotellut aina kaikille olevani supernainen, joka jaksaa mitä vain: luututa lattioita ripulitautisenakin; kanniskella kaasupulloja, riisisäkkejä ja laajakulmatelevisioita; tehdä juoksulenkkejä missä tahansa olosuhteissa (kaikki lämpötilat +38 asteen ja -22 asteen väliltä on kokeiltu) ja ajaa Intian kuoppaisilla pikkuteilläkin 500 kilometriä. Taidan itsekin kuvitella olevani jonkinlainen yli-ihminen, jonka jaksamisella ei ole mitään rajoja.

Olen ilmeisesti uskotellut niin menestyksekkäästi olevani supernainen, että kun tätä automatkaa ruvettiin suunnittelemaan, kukaan ei oikeastaan edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että ottaisimme autonkuljettajan mukaan matkalle. Joku taisi kyllä mainita tämänkin mahdollisuuden, mutta ehdotus lytättiin saman tien. Autonkuljettajasta on vain harmia! On paljon parempi mennä omalla porukalla! (Minä olen ihan samaa mieltä, vieläpä varmaan kaikkein vahvemmin kuin muut.) Kukaan ei kysynyt minulta, jaksanko tai haluanko minä ylipäänsä ajaa, vaan kaikki pitivät sitä itsestään selvänä. Totuuden nimessä on sanottava, että vaikka joku olisi minun jaksamistani kysellytkin, olisin vastannut, että totta kai minä jaksan! Minä jaksan mitä vain! Kysyttekin tuommoisia!

Tässä se veri nyt punnitaan, olenko sanojeni mittainen nainen. Pitää vain yrittää unohtaa kaikki epäilykset ja pelot ja iloita matkasta jo etukäteen. Luultavasti matka tulee menemään kuitenkin ihan hyvin, ja korkeintaan kyllästyn kanssamatkustajiini - ja he minuun. Smiley  Tirupatin guest housessa yöpyminen ei minua kylläkään suuremmin houkuttele, koska talo on minusta hirveän kolkko ja pelottava. Kaiken lisäksi, koska talo on tosiaan ollut tyhjillään pitkät ajat, siellä on varmasti vaikka mitä ötököitä. Rotat olivat jo kerran syöneetkin kaiken verhoja ja patjoja myöten. Itse olin päässyt peloissani vasta rotta-lisko-torakka -asteelle, mutta ukkeli se räjäytti potin, kun hän rupesi tässä yhtenä päivänä miettimään, että onkohan siellä käärmeitä. "Jos siellä on käärmeitä, niin minä en kyllä meinaa siellä olla", hän mietti. Minä voin tässä nyt paljastaa, että jos näen talossa yhdenkin käärmeen, linnoittaudun autoon, enkä tule sieltä ulos kuin vasta hotellin pihassa!

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Unelmaduuni?

Intiassa näkee paljon ikäloppuja ja/tai hirveässä kunnossa olevia ajoneuvoja, mutta jos pitäisi nimetä kaikkein järkyttävimmässä kunnossa olevat ajoneuvot, palkinto menisi ehdottomasti roska-autoille. Ne ovat joka kulmasta rutussa, lavan reunat repsottavat ylitäysien kuormien alla ja ohjaamon ovet pysyvät tuskin kiinni. Muutama päivä sitten näin niin kauhean näköisen roska-auton, että minua pelotti ajaa sen takana (ylämäessä vielä mentiin). Auto nimittäin näytti siltä, että kuorma saattaa levitä tielle hetkenä minä hyvänsä. Lavan sivulaidassa oli iso halkeama, josta roskat tursusivat ulos, ja ohjaamon ovi oli sidottu narulla kiinni, kun ei se enää muuten pysynyt!

Jokin aika sitten satuin kävelemään yhden roska-autoaseman ohitse, ja jos en olisi omin silmin nähnyt autojen lähtevän ja tulevan sieltä ja jos en näkisi näitä samaisia hirvityksiä liikenteessä päivittäin, olisin varmasti luullut tämän olevan roska-autojen hautausmaa.

Avoauto - ei ovea.
Tässä on sentään ovet tallella, mutta ajovalojen tilalla on tyhjät aukot ja ohjaamon seinät ovat täynnä seiniin syljeksittyjä paan-tahroja.
Ihanat autot asemalla.
Sääliksi käy niitä kuskeja, jotka joutuvat näissä hirvityksissä päivänsä viettämään!