Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


lauantai 29. heinäkuuta 2023

Rotkossa

Kävin tapaamassa ystävääni Kouvolassa, ja reissu kevensi mieltäni 130 kilon edestä. Vein nimittäin kummipojalle levytankoni ja -painoni sekä vähän muutakin kuntoiluvälineistöä.

Autokin pysyy hyvin tiellä, kun on takakontti täynnä painoja. 😆

Painoja oli aina todella ärsyttävää säilytellä milloin missäkin kaapissa tai sängyn alla (siis ukkelilta piilossa), ja olen siitä syystä todella iloinen, että pääsin niistä eroon ja että ne menivät vielä jollekin tutulle. En tuntenut edes mitään luopumisen tuskaa, vaikka painoihin liittyy kaikenlaisia muistoja. Esimerkiksi levytankosarjan saapuminen oli minulle iso ja vähän hupaisakin tapaus, ja muistelin kirjoittaneeni siitä blogiinkin. Tämä on suora lainaus viiden vuoden takaisesta postauksesta:

"Jäin viimeksi odottelemaan paketteja, ja kaikki kolme pakettia tulivat vielä samana iltana, kahden eri kuljetuspalvelun kautta. Ensimmäisen kuljetuspalvelun mies soitti hieman ennen saapumistaan ja kysyi, voisinko tulla alas häntä vastaan, kun paketti oli kuulemma vähän painava. Läksin alakertaan närkästyneenä, sillä sitä vartenhan minä olin kotiinkuljetuksen tilannut, että saisin paketit sisälle asti. Närkästykseni vaihtui kuitenkin noloudeksi, kun näin sen pienen ja hintelän pojan, joka taisteli yli 30-kiloisen pakettini kanssa.

Toinenkin mies rimpautti minulle ennen saapumistaan. Hänkin oli ulkomaalainen ja puhui vähän murtaen suomea. "Moi Satu, jaksaisitko sä tulla vähän treenaamaan?", kuului hänen kysymyksensä. Ei auttanut muu kuin lähteä taas alakertaan. Kun mies näki minut, hän kysyi hämmästyneen näköisenä, että "sinulleko nämä ovat?". En tainnut ihan vastata hänen mielikuvaansa bodarista. 😂"

Nyt minulla on kotona enää kuusi kahvakuulaa sekä viisi paria käsipainoja, ja niistä en ole ainakaan vielä luopumassa. Uusia kuntoiluvälineitä en meinaa enää ostaa, mutta ehkä on parempi olla vannomatta mitään, jos mieli vaikka muuttuukin. Sitä paitsi: mihin sitä koira karvoistaan pääsisi. Huomasin nimittäin tänään tuijottavani urheiluliikkeessä himoiten hex-käsipainoja, kun ne olivat ihan kunnioitettavan painoisiakin eivätkä mitään rimpuloita.

Tässä silmä lepää! 😆

Sitten havahduin ja sanoin itselleni, että nyt helvetin äkkiä pois täältä.

Ystävälläni oli taas kahvipöytä koreana, ja mutakakustakin sai tuunata mieleisensä. 

Mutakakku kaikilla mausteilla.

Kissat pystyvät nukkumaan näköjään mitä ihmeellisimmissä asennoissa.

Takaisin Espooseen ajellessani päätin pysähtyä paikassa, jossa käynnistä olin haaveillut jo vuosikaudet, mutta en muka ollut koskaan ehtinyt pysähtyä siellä. Tällä kertaa minulla ei ollut mitään kiirettä kotiin, joten oli vihdoinkin tullut aika käydä Mäyrämäen rotkolla, jota Tuomo Kesäläinen kuvaa kirjassaan Suomen upeimmat luontokohteet mykistäväksi ja uskomattoman kauniiksi. Odotukset olivat siis korkealla!

Jokainen Elimäen ja Lapinjärven seuduilla pyörinyt tietää, millaista tasamaastoa tuo alue on, ja oli vaikea uskoa, että näistä maisemista voisi löytyä rotko, jonka seinämät kohoavat kahdenkymmenen metrin korkeuteen. 

Potentiaalista rotkomaastoa. 😆

Olin laittanut rotkon koordinaatit kännykkään, joten osasin ajaa suoraan rotkon lähelle, ja sopiva pysäköintipaikkakin löytyi helposti. 

Tähän olisi mahtunut parikin autoa, jos joku olisi tajunnut pysäköidä vähän järkevämmin.

Rotko on ilmeisesti edelleen varsin tuntematon, mutta sen verran paikalla on käynyt väkeä, että pysäköintilevikkeeltä johtaa nykyään rotkolle selvä polku (lähtee tuosta auton takaa), jota seuraamalla pääsin helposti perille.

Maastokartassa rotko näkyy selvästi.

Pienen metsälenkin jälkeen edessä oli kalliot, jotka lupasivat hyvää. Ehkä täällä saattoi ollakin rotko!

Vielä muutama askel lisää, ja siinähän se oli – suoraan edessäni. 

Rotkoon päästäkseni piti ylittää muutama kivieste, ja sitten olinkin keskellä rotkoa, hyvin kapeassa solassa. 

Rotkossa oli minusta jotenkin erityinen tunnelma – tai sitten paikan mahtavuus sai minut kuvittelemaan. Oli täysin hiljaista (hyttyset vain inisivät), ja solassa oli kylmänkosteaa, aivan kuin olisin ollut kellarissa. Seinämillä kasvoi sammalta ja saniaisia, ja räikeä vihreys tuntui jotenkin paikkaan kuulumattomalta.

Näkymä kohtisuoraan pään yläpuolelle.

Tuon maassa näkyvän kivenmurikan takana oli mustana ammottava aukko, jota luulin vain onkaloksi. Kun lueskelin rotkosta myöhemmin kotona lisää, sain tietää, että aukosta olisi päässyt rotkon alla olevaan isoon ja komeaan luolaan. Luola jäi siis minulta tutkimatta, ja harmitti ihan vietävästi. Mutta toisaalta – eipä tullut tällekään reissulle se otsalamppu mukaan, joten olisin ollut taas kännykän taskulampun varassa (eikä minulla ollut mukana oikeaa kameraakaan, joten kuvaaminen olisi jäänyt haaveeksi).

Rotko oli niin hieno, että viihdyin siellä hyvän tovin, mutta sitten oli aika lähteä katsomaan, miltä rotko näyttäisi ylhäältä päin. Se tarkoitti kiipeämistä kallion päälle, ja hetken piti miettiä, mistä kohdasta lähtisin kapuamaan mäkeä ylös. Kallio ei ollut mikään kovin helppo kiivettävä (ainakaan siitä kohtaa, josta minä nousin ylös), ja parissa kohdassa sai olla kieli keskellä suuta, mutta lopulta vaiva palkittiin. 

Siellä se on!

Rotko on syntynyt joskus jääkauden jälkeen sillä tavalla, että kalliosta on irronnut siivu, joka on sitten jäänyt törröttämään emokallion viereen.

Kummallinen näky kerrassaan!

20 metriä pystysuoraa pudotusta.

Mieleeni tuli, että nyt pitää saada rotkoselfie. Vähän kyllä mietitytti, tulisiko selfiestäni yksi niistä surullisenkuuluisista selfieistä, jotka ovat jääneet ottajansa viimeiseksi, mutta ei: tässä sitä vielä istutaan kirjoittelemassa.

Sekin tuli tässä vaiheessa mieleeni, että eipä ollut tullut kerrottua (taaskaan) etukäteen kenellekään, minne olin menossa. 

Otin ylhäällä myös pienen videon: 

Mitenkäs tästä pääsisi alas? (Minulla on paha tapa kiipeillä kaikenlaisiin paikkoihin ja unohtaa, että niistä pitää tulla jotenkin alaskin. 😆)

Sitten rotko olikin nähty sekä alhaalta että ylhäältä päin, ja saatoin jatkaa hyvillä mielin matkaa. Pysähtykää ihmeessä tämän hienon luonnonihmeen äärelle, jos ajatte kuutostietä Lapinjärven ohi. Ihan huikea paikka! 

Rotkon koordinaatit: N 60 43.776, E 26 13.454

Lisää luettavaa Mäyrämäen rotkosta: 
 
 
😘

tiistai 25. heinäkuuta 2023

Korsuja ja sinisiipiä

Tein Savonlinnassa ollessani kaksi pientä retkeä lähiympäristöön. Ensimmäinen suuntautui Raikuun kanavalle, jossa kiersin Salpa-aseman luontopolun, ja toinen Pihjalaniemeen, jossa tein Suurijärven kierroksen. 

Raikuun kanavalle minua houkuttelivat tietenkin Salpalinjan korsut, joita luontopolku esitteli kolme kappaletta. Korsut ja muut Salpalinjan rakenteet kiinnostavat minua jostain syystä kovasti, ja joka kesä pitää käydä bongaamassa ainakin yksi korsu. Muistelin käyneeni yhdessä Raikuun kanavan korsuista aiemminkin, ja googlettamalla löysin vanhan postaukseni, josta kävi ilmi, että olen käynyt Raikuun kanavan korsussa numero 63 vuoden 2013 elokuussa – melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten siis! Kirjoitin tuolloin, etten ollut nähnyt koskaan aiemmin korsua, joten kiinnostukseni korsuja kohtaan sai alkunsa siis Raikuun kanavalta, ja nyt ympyrä tavallaan sulkeutui.

Polku esittelee kolme teräsbetonikorsua, kahdenlaisia kiviesteitä sekä taisteluhautoja, ja ensimmäisenä tuli vastaan panssarivaunun kivieste.

Kiviesteen tarkoitus oli – nimensä mukaisesti – estää tai ainakin hidastaa panssarivaunujen eteneminen. Panssarivaunun kiviesteitä ehdittiin rakentaa Salpalinjalle 225 kilometriä.

Salpalinjasta tuli mieleeni, että jos joku ei muista, mitä Salpalinja tarkoittaa, niin se oli talvisodan jälkeen vuosina 1940–1941 ja 1944 Suomen itärajan läheisyyteen rakennettu puolustuslinja. 

Salpalinja. (Kuva Wikipediasta)

Salpalinja koostui kiviesteistä, taistelu- ja yhteyshaudoista sekä korsuista ja muista kantalinnoitteista, joita rakennettiin noin 170 kappaletta.

Skippaan tässä ensimmäisen korsun (eli korsun numero 63), koska esittelin sen jo kymmenen vuotta sitten.

Kyseistä korsua ulkoapäin.

Korsu numero 64 oli minulle uusi tuttavuus, vaikka loppujen lopuksi kaikki korsuthan ovat aika samanlaisia, ja niissä on aina samat tilat ja varustukset: sulkuhuone, asekammioita, majoitustiloja sekä paikat korsuhellalle, kaivolle ja kokoojakaivolle (mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan). 

Varoituksia korsun ulkopuolella.


Korsun numero 64 sisäänkäynti.

Kaksi ensimmäistä korsua olivat erittäin kävijäystävällisiä, sillä niissä oli liiketunnistimella toimivat valot. Yleensä otan korsureissuille mukaani otsalampun, mutta nyt olin unohtanut sen matkasta, ja viimeisen korsun tutkiminen osoittautuikin siitä syystä hieman haasteelliseksi. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin. 

Panssarintorjuntatykin asekammio.

Sulkuhuone ja sisäänkäynti.

Majoitustiloja. Keskellä oikealla olevassa kulmauksessa oli paikka korsuhellalle.

Kaivo.

Fiksut kävijät olivat jättäneet seinään (puu)merkkejään.
Taisteluhautoja.
Muurimaista kiviestettä.

Muurimaiset kiviesteet olivat harvinaisia rakenteita Salpalinjalla. Kivenlohkareita louhittiin mm. Puruveden Vartiosaaresta, ja ne tuotiin paikalle talvella jäätä pitkin hevosella. Muuri on rakennettu ilman laastia, ja kivilohkareet on nostettu paikoilleen miesvoimin kolmijalkavinssin avulla. Muuri on noin 3,3 metriä leveä ja 2,6 metriä korkea.

Kivimuuri näkyi myös luontopolun pysäköintipaikalle.

Viimeinen korsu (numero 65) oli haastavin, sillä sisäänkäyntiaukko oli syvällä kivenmurikoiden välissä, ja portaat, joiden loppupään askelmat olivat varsin kuluneet, olivat lehtien peittämät eli todella liukkaat. 

Sukellus syvyyksiin.

Korsu ei myöskään ollut valaistu, kuten jo aiemmin kerroinkin, joten korsussa oli säkkipimeää.

Näkyvyys nolla metriä.

Kylmä kosteus yhdistettynä pilkkopimeään herätti minussa hetkeksi jonkinlaisen järjen äänen, joka kysyi, tarvitsiko minun oikeasti mennä korsuun sisälle. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton ja vaimensi järjen äänen tuota pikaa. 😆

Kännykän taskulampulla näki korsussa kohtuullisen hyvin, mutta ongelmaksi muodostui valokuvaaminen: kännykän taskulamppu ja kamera kun eivät toimineet yhtä aikaa. Lopulta ratkaisin ongelman niin, että kaivoin laukustani oikean kameran, jolla otin kuvat, ja kännykkä toimitti taskulampun virkaa. Korsu oli kumminkin hyvin samanlainen kuin muutkin korsut, joten siellä ei ollut mitään sen kummempaa nähtävää.

Kaivo.

Majoitustiloja.
Takaisin valoon.

Luontopolku oli korsuista ja yleensäkin Salpalinjasta kiinnostuneelle oikein antoisa, eikä kierroksella ollut mittaakaan kuin 1,7 kilometriä.

Toinen retkikohteeni oli Suurijärven kierros, jonka lähtöpaikka sijaitsee Tervastuvalla, viidentoista kilometrin päässä Savonlinnasta. Tervastuvalla oli harmillisesti jokin yksityistilaisuus ja tie tuvalle oli suljettu, joten tupa ja sen ympäristö jäivät tutkimatta, kun en viitsinyt mennä paikalle kuokkimaan.

Suurijärven kierroksella on pituutta vajaat seitsemän kilometriä, ja kuten kuvasta näkyy, vain pieni osa reitistä kulkee järven ympäristössä. Loppureitti kulkee suurelta osin metsässä, ja vaikka reittiä ei ole merkitty maastoon mitenkään, polut ovat niin selvät, että reitiltä on miltei mahdoton eksyä. Muutamassa polkujen erkanemiskohdassa on hyvä olla apuna esimerkiksi Karttaselain-sovellus, jotta osaa varmasti kääntyä oikelle polulle.

Ensisilmäys Suurijärveen.

Metsäisillä osuuksilla hyttysiä oli todella paljon, eikä tehnyt mieli juuri pysähdellä. Järven rannalla tuuli reippaasti, joten hyttysetkään eivät siellä kiusanneet. 

Matkan varrelle osui kaunis lampi.

Noin kolmen kilometrin patikoinnin jälkeen saavutaan Kollaan laavulle.

Kollaan laituri.

Laavu oli peitetty pressulla, mutta pressun takaa paljastui varsin viihtyisät oltavat.

Oli mattoja, makuualustoja ja styroksinpaloja, joten laavulla olisi voinut vaikka yöpyä (joku muu kuin minä siis 😆).

Nurkassa oli vanha lääkekaappi, joka piti sisällään kaikenlaista retkeilijälle tarpeellista.

Kierros jatkui järven läheisyydessä, ja järven itäpuolinen osuus olikin minusta kivoin osuus reitistä.

Suurijärven pohjoispohjukassa.

Matkalla näkyi hämmästyttävän paljon perhosia, lähinnä sinisiipiä, nokiperhosia ja hopeatäpliä(?). Olen tosi huono tunnistamaan perhosia, joten korjatkaa, jos meni lajit väärin.

Sinisiipi päätti tunkea myös kuvaan.

Reitin loppupuolella tuli vastaan pieni suoalue, mikä miellytti soihin viehtynyttä ihmistä kovasti. 

Suurijärven kierrokselle on pakko antaa erityismaininta siitä syystä, että Suurijärvi ei ilmeisestikään ole mikään retkeilijöiden kansainvaelluspaikka, sillä en nähnyt koko kierroksen aikana yhtään ihmistä. Se on aika harvinaista näinä aikoina! Ainoat äänet, joita matkalla kuulin, olivat hyttysten ininä, lintujen laulu ja satunnainen tuulen humina. Mikä ihana rauha!

Nyt on äiti (ja Enska!) jätetty Savonlinnaan ja palattu takaisin Espooseen. Tuntuu aika erikoiselta olla pitkästä aikaa yksin, kun ukkelikin on Intiassa, mutta enköhän minä jotain keksi.

Nämä kaksi palasivat kotiin, mutta Enska jäi Ääslinnaan odottelemaan seuraavaa tapaamiskertaa. 😊