Ihmiset pyytävät palautetta mutta haluavat tosiassa vain kiitosta.


maanantai 28. helmikuuta 2011

Asuntoja katselemassa

Viikonloppu kului melko tiiviisti vuokra-asuntoja metsästäessä, sillä appivanhemmat ovat muuttamassa ainakin vuodeksi Hyderabadiin, ja heille pitäisi löytää tilapäisasunto siksi aikaa. Anoppi ja appiukko ovat itse kotona Nelloressa noin 500 kilometrin päässä, joten asunnon etsiminen on ollut mieheni ja parin sukulaismiehen tehtävä. He ovat käyneet yhteensä läpi jo varmasti ainakin parikymmentä asuntoa, mutta kaikissa on aina ollut jotain vikaa, jos ei muuta niin hinta. Minä yritin naisihmisenä katsella asuntoja erityisesti anopin kannalta: onko kauppa kävelymatkan päässä, millainen keittiö on, onko kaappitilaa riittävästi, kiertääkö ilma asunnossa hyvin, onko siellä erillinen puja-huone ja niin edelleen. Anoppi on muutenkin vastentahtoinen lähtemään Nelloresta Hyderabadiin, ja siksi olisi kiva, jos edes asunto olisi mahdollisimman mukava ja heille sopiva.

Itse ihastuin eniten upouuteen asuntoon, joka oli viimeistä silausta vaille valmis.


Tämä kyseinen yksilö oli kuitenkin heti pois laskuista, koska kävelyetäisyydellä ei ollut mitään palveluja, eikä talossa ollut hissiä. Hissi oli kuulemma tulossa, mutta milloin se tulisi, sitä ei kukaan osannut varmasti sanoa. Omistajalla ja rakennuttajalla oli jotakin kiistaa, ja hissikin oli jäänyt sen takia tekemättä. Ei siis kuulostanut kovin lupaavalta. Muutenkin ihmettelin, mihin hissin oikein oli tarkoitus ollut tulla, koska sille ei ollut edes mitään paikkaa portaiden ja asuntojen välissä.

Toiseksi eniten pidin asunnosta, joka oli todella avara ja valoisa. Avaruuden tuntua lisäsi vielä sekin, että asunto oli tyhjillään, sillä nainen, jolle asunto kuului, oli lähtenyt Mumbaihin lääkäriksi. Appivanhemmathan etsivät kolmen makuuhuoneen, keittiön ja hallin kokoista asuntoa, ja tässä kolmen makuuhuoneen asunnossa olisi ollut tilaa ruhtinaalliset 213 neliömetriä (2300 neliöjalkaa). Omistajan äiti, joka itse asui kerrosta alempana ja joka tuli esittelemään meille asuntoa, oli kovin tärkeilevä ja alusta lähtien jotenkin vastahankaisen oloinen. Sunnuntaina hän sitten soittikin, että tytär oli luvannut asunnon jo jollekin muulle. Asunnon menetys ei yhtään harmittanut, koska vuokra olisi varmaan ollut hirveän korkea. Vuokranantajakin oli niin hapannaamainen rouva.

Yhtä asuntoa emme nähneet ollenkaan, koska asukkaat olivat päiväunilla, eikä heitä saanut häiritä.

Päädyimme lopulta asuntoon, jota kävimme katsomassa kaksi kertaa, sekä lauantaina että sunnuntaina. Lauantaina emme tavanneet asunnon omistajaa, joka itse asui kolme kerrosta alempana, emmekä asunnon vuokralaisia, vaan paikalla oli vain vuokralaisten palvelustyttö. Tyttö oli hyvin varuillaan, eikä meinannut päästää meitä sisään lainkaan. Lopulta haimme tytön "turvaksi" alhaalta talonvahdin, joka kiersi kanssamme asunnossa, ja katsoi että emme kolkkaa tyttöä ja pölli emännän kultakoruja pöytälaatikosta.

Sunnuntaina sekä asunnon omistaja että vuokralaiset olivat paikalla, joten näimme asunnon hieman paremmin ja saimme keskusteltua omistajan kanssa yksityiskohdistakin: mistä kaupungista kukakin on kotoisin; mitä mieheni ja hänen isänsä tekee työkseen; missä asunnon omistajan tytär asuu ja missä tämän mies työskentelee; missä me asumme ja missä appivanhemmat tällä hetkellä asuvat. Itse asunnostakin puhuttiin kai jotain.

Tässäkin asunnossa oli tilaa riittämiin: 185 neliömetriä eli 2000 neliöjalkaa. Huoneet ovat Intiassa usein hyvin suuria suomalaisiin huoneisiin verrattuna ja makuuhuoneiden yhteydessä on tavallisesti omat kylpyhuoneet, joten siitähän niitä neliöitä kertyy. Hinnat ovat kuitenkin suomalaisittain ajatellen hyvin edulliset, sillä tämänkokoisen asunnon vuokra hyvällä, mutta ei kuitenkaan millään snobistisella alueella Hyderabadissa maksaa keskimäärin 370 - 480 euroa kuukaudessa (23000 - 30000 rupiaa).

Asuntoa vastapäätä on mukava puisto, jossa appivanhemmat voivat iltahämärissä käyskennellä.

Appivanhemmat pääsevät muuttamaan asuntoon 10-15 päivän päästä, koska omistaja tarvitsee aikaa asunnon viimeistelyyn - maalaukseen, siivoukseen ja sen sellaiseen - ja nykyistenkin asukkaiden pitää tietysti muuttaa alta pois.

Kun olimme jutelleet omistajan kanssa aikamme ja sopineet, että otamme kyseisen asunnon (mitään papereita ei kylläkään tehty), oli aika ilmoittaa appivanhemmille, että asunto oli vihdoin löytynyt. Appiukko oli tyytyväinen erityisesti siihen, että asunnon omistaja oli kotoisin samoilta seuduilta kuin hänkin (tämä on Intiassa hyvin tärkeää). Anoppi halusi tietää vain, mihin ilmansuuntaan asunnon pääovi osoitti - pohjoiseen, etelään vai jonnekin muualle. Vastu on monelle, erityisesti vanhemman sukupolven, intialaiselle melkeinpä tärkein kriteeri asuntoa valittaessa, ja sitä voisi kai nimittää jonkinlaiseksi intialaiseksi feng shuiksi. Vastun pääperiaate on, että kun huoneet ja kalusteet sijoitetaan energian kannalta oikeille paikoille ja oikeisiin ilmansuuntiin, kotona vallitsee harmonia ja myönteinen energia. Koska omistaja oli maininnut meille, että asunnossa on hyvä vastu, emme olleet sen tarkemmin ajatelleet ilmansuuntia, eikä mieheni muutenkaan oikein näistä asioista perusta. Nähtäväksi jää, mitä mieltä anoppi on asunnon energioista.

Asunnon löydyttyä olimme vielä asuntotunnelmissa, joten huviajelimme yhdellä Hyderabadin hienostoalueista, Nandagiri Hillsillä. Alue on rakennettu korkealle kukkulalle, josta näkyy yli kaupungin, ja siellä asuu kaikenlaisia silmäätekeviä, kuten bisnespomoja, näyttelijöitä ja poliitikkoja. Kukkulalla sijaitsee myös avoin yliopisto, jonka kampus on todella suuri, mutta paikat ovat valitettavasti aika karmeassa kunnossa, kuten valtion laitokset Intiassa monesti ovat.

Tämä linna kuuluu Country Clubin perustajalle Y Rajeev Reddylle. Linna on aivan järjettömän suuri, ja ihmettelenkin, miten joku haluaa asua tällaisessa virityksessä. Itse en edes uskaltaisi, kun pelkäisin kummituksia, murtovarkaita, hämähäkkejä, mörköjä, käärmeitä, pimeää, outoja ääniä...

Lukaalissa ei tarvita edes vartiointia ulkopuolella, koska muuri on niin korkea ja portti jyhkeä. Portin yläpuolella on videokamera, jolla portille kolkuttelijat tiirataan.

Tämäkin on omakotitalo, uskomatonta kyllä. Vartija siellä kyttäilee, että mitäs sinä likka oikein kuvailet. Lähes menemään siitä, tai soitan paikalle jeparit.

Matalammat talot ovat usein lähes näkymättömissä korkeiden aitojen takana, jotta tirkistelijät eivät näkisi sisään...

Tämä talo on minusta ihana. Huolisin!

Tästä tulee jotenkin suomalainen arkkitehtuuri mieleen.

Tämä on minusta kivan simppeli. Naapurissa rakennetaan, kun siellä roikkuu niin nätit siniset pressut naapureita ilahduttamassa.

Oli alueella kerrostalokin, ja aika viihtyisän näköinen sellainen.

Mutta tämä alueen pohjapiirros tuloreitin varrella ei ole kyllä kovin pramean näköinen. Oiskohan aika vaihtaa?

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Houkuttelevaa hammashuoltoa


Kyllä on taas huumorin kukka kukkinut sillä, joka on tämän mainoksen keksinyt.


Herää vain kysymys, onko kuva otettu ennen vai jälkeen hoidon? :-D

P.S. Laitoin ruokablogin puolelle muutaman kuvan intialaisesta ravintolakeittiöstä, kun pääsin sellaista tirkistelemään. :-)

lauantai 26. helmikuuta 2011

Ja Intian pääluku on...

Intiassa on parhaillaan käynnissä jättimäinen kolme viikkoa kestävä operaatio, väestönlaskenta. Laskenta on suoritettu kymmenen vuoden välein aina vuodesta 1872. Edellinen väestönlaskenta on siis vuodelta 2001, jolloin Intian väkiluku oli hieman yli miljardi. Tämänkertainen väestönlaskenta on massiivisempi projekti kuin yksikään aiemmista, sillä yli 15-vuotiailta asukkailta kerätään ensimmäistä kertaa myös sormenjäljet ja valokuvat. Myöhemmin tarkoituksena on antaa kansalaisille biometriset henkilökortit. Ihan vain sivuhuomautuksena mainittakoon, että Intian väkiluku kasvaa minuutissa 29 henkilöllä, tunnissa vajaalla 1800 henkilöllä ja vuodessa yli puolellatoista miljoonalla!

Väestönlaskenta ei ole pelkkää väestön laskentaa, jolla selvitetään, kuinka paljon intialaisia on. Laskennalla saadaan selville paljon muutakin, kuten tietoja intialaisten uskonnosta, kielestä, lukutaidosta, ammatista, siviilisäädystä, lapsiluvusta, vammaisuudesta, muuttoliikkeestä, kastista ja kotitalouksien koostumuksesta ja omaisuudesta. Laskennasta saatuja tietoja hyödynnetään monin tavoin, ja niiden perusteella määritetään esimerkiksi naisten, kastittomien (dalitit, SC) ja alkuperäiskansojen (adivasit, ST) kiintiöpaikat virkoihin ja opiskelupaikkoihin.

Nyt on käynnissä laskennan toinen vaihe, jolla kerätään tietoja väestörekisteriin; ensimmäinen vaihe, jolla kerättiin asumiseen liittyvää tietoa, päättyi viime vuoden syyskuussa. Ensimmäinen laskennassa luetteloitava henkilö oli luonnollisesti presidentti Pratibha Patil, joka kuvassa allekirjoittaa kyselylomaketta (kuvalähde).

Väestönlaskenta suoritetaan ovelta ovelle -menetelmällä: väestönlaskija tulee kotiovelle, esittää kysymykset ja kirjaa vastaukset lomakkeille. Lomakkeet toimitetaan eteenpäin laskentapisteisiin, joissa ne luetaan elektonisesti, minkä jälkeen tiedot kaikista Intian kansalaisista kootaan yhteen.

Koska intialaisia on niin hirveän paljon, tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että laskijat pystyisivät ikinä käymään jokaisen oven takana. Väestönlaskijoita on kuitenkin heitäkin huima määrä, noin kaksi ja puoli miljoonaa! He ovat saaneet kolmipäiväisen koulutuksen tehtävään, ja heidän työsarkanaan on kiertää kolmessa viikossa läpi 240 miljoonaa kotitaloutta, mikä tekee keskimäärin 96 kotitaloutta per laskija. Ei siis ihan mikään mahdoton tehtävä, vaikka iso homma ehdottomasti!

Entä sitten kodittomat, joilla ei edes ole ovea, jolle laskija voisi koputtaa? Väestönlaskennan viimeisenä yönä laskijat kiertävät kaduilla ja laskevat mukaan myös kaikki ulkosalla asuvat ja siltojen alla nukkuvat. Vähän kyllä epäilen, että ainakin muutama koditon saattaa jäädä laskuista pois...

Ihmisiä on tiedotettu väestönlaskennasta ja sen tärkeydestä mm. televisio- ja radiomainoksin sekä lehti-ilmoituksin, ja onpa väestönlaskenta Facebookissa ja Twitterissäkin. Tässä televisiomainoksessa puhuu hindiksi näyttelijä Priyanka Chopra.



Tutkiskelin laskentakyselylomakkeita väestönlaskennan sivuilla, ja hämmästelin, mitä kaikkea ihmisiltä kyselläänkin!

Kotitalouksilta halutaan tietää mm. asunnossa käytetyt lattia-, katto- ja seinämateriaalit; miten juomavesi saadaan talouteen (tuleeko se esimerkiksi puhdistettuna hanasta, vai haetaanko se vaikkapa kaivosta tai joesta); käymälä- ja kylpymahdollisuudet sekä keittiön käyttömahdollisuudet. Lisäksi halutaan tietää, millaista omaisuutta taloudessa on - löytyykö huushollista radio tai transistori, televisio, tietokone tai läppäri, polkupyörä, moottoripyörä, auto, jeeppi tai pakettiauto.

Yksittäisiltä henkilöiltä taas halutaan tietää muun muassa uskonto, lukutaito tai -taidottomuus, mahdollinen vammaisuus ja vamman laatu, mitä työtä henkilö tekee ja miten hän työmatkat kulkee sekä kuinka monta lasta hänellä on tai on ollut.

Minusta jotkut kysymykset ovat aika intiimejä - minä en ainakaan haluaisi kertoa ventovieraalle tyypille, että meillä ei ole vessaa, vaan asioimme läheisen pellon laidassa, tai että olen eronnut ja muuttanut sen takia takaisin vanhempieni luokse. Tulee väkisinkin mieleen, että kuinkakohan moni vähän kaunistelee vastauksiaan, ja kuinka luotettava laskentatulos loppujen lopuksi on. Toisaalta kaikki annetut tiedot ovat ehdottoman luottamuksellisia, eikä edes oikeuslaitos pääse käsiksi niihin. Ihmisiä rohkaistaankin vastaamaan totuudenmukaisesti, eli toisin sanoen: valehtelijoita uhataan oikeustoimilla.

Oli miten oli, jään odottamaan laskennan tuloksia innolla. Onkohan ihan tervettä innostua jostakin väestönlaskennasta tällä tavalla? :-D

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Totuttelua ja mellakointia

Kun toissayönä katselin lentokoneen ikkunasta Hyderabadia, minut valtasi epätoivo: voi ei, taasko olen täällä. Minulle tulee nykyään aina tällainen olo saapuessani Intiaan ja pelkään joka kerta, että olotila jää pysyväksi, enkä jostain syystä pystykään olemaan Intiassa. Suomalaisen elämän helppous ja yksinkertaisuus polttelee vielä mielessäni, eikä Intian kaaos ja anarkia voisi vähempää houkutella. Esimakua intialaisesta mentaliteetista saa jo lentokoneen laskeutuessa: Varmasti ainakin yksi henkilö nousee hortoilemaan käytävälle, ennen kuin turvavyö-valo on sammunut tai jopa ennen kuin kone on edes pysähtynyt. Ainakin yksi kännykkä piippaa, vaikka elektronisia laitteita ei vielä saisi laittaa päälle. Noin joka toisen käsimatkatavara on niin painava, että laukun omistaja ei jaksa itse nostaa laukkuaan ylähyllyltä, vaan hänen pitää pyytää lentoemäntä tai vierustoveri apuun.

Hyderabadin lentokenttä
on kuitenkin hyvä paikka laskeutua Intiaan, sillä se on niin moderni, siisti ja tehokas. Kaikista lentokentistä, joilla olen Intiassa ollut, pidän eniten juuri Hyderabadin lentokentästä. Delhin uusi lenttokenttäkin on kuuleman mukaan hieno, mutta siellä en ole vielä käynyt. Kaikki sujuu Hyderabadin kentällä nopeasti ja järjestelmällisesti, ja maahantulotiskin setä jopa hymyilee minulle luovuttaessaan passini takaisin.

Kiva pikku kanaali Hyderabadin lentoasemalla.
 Kun astelee ulos intialaiselta lentokentältä, tuntuu siltä kuin kävelisi pitkin punaista mattoa: ulosmenokäytävän molemmin puolin, kaiteiden takana, on paksut muurit ihmisiä, jotka tuijottavat uteliaan kärkkäästi jokaista ulostulijaa. Minulle tulee heistä mieleen valokuvaajat, ja odotan melkein, milloin salamavalot alkavat räpsyä. Nämä aitojen takana kyttäilevät ihmiset ovat tuleet tietenkin vastaanottamaan lentokentältä jotakuta. Intialaiseen tapaan vastaanottajia saattaa joskus olla useampikin: kun ensimmäisen kerran saavuimme mieheni kanssa Hyderabadiin vuonna 2005, meitä oli vastassa neljätoista ihmistä. Osa porukasta oli mieheni sukulaisia, lisäksi oli muutama autonkuljettaja, ja loppujen henkilöllisyydestä en päässyt koskaan selvyyteen.

Kun autonkuljettaja kaahaa yhden aikaan yöllä kahdeksankaistaista kehätietä hurjaa vauhtia, minulla on aikaa tuijotella ulos yön tyhjyyteen ja miettiä syntyjä syviä. Tuumaan mielessäni, että laskeutumishetkellä tuntemani epätoivo johtuu varmaan siitä, että olen viettänyt niin paljon aikaa samoilla seuduilla Hyderabadissa, ja kaikki on tullut jo tutuksi ja kovin arkiseksi. Enää ei tule sellaisia jännityksen perhosia vatsaan kuin ensimmäisillä Intia-visiiteillä. Arki on pitkälti aika samaa sekä Suomessa että Intiassa, vaikka ympäristö ja arjen toimintatavat ovatkin aivan erilaisia. Pikkuhiljaa epätoivo alkaa hälvetä, kuten aina ennenkin, ja alan tuntea oloni taas kotoisaksi.

Ensimmäinen päivä, eli eilinen, meni samoissa merkeissä, kuten aina ennenkin: siivotessa, siivotessa ja siivotessa. Vaikka mies oli ollut Hyderabadissa jo reilun viikon, ja joku oli kuulemma käynyt siivoamassa ennen hänen tuloaan, asunto oli aivan järkyttävän pölyinen. Sateista on jo sen verran aikaa, että ilma on muuttunut tosi kuivaksi ja pöly kulkeutuu sisään mitä ihmeellisimmistä raoista. Avasin aamulla vanhasta tottumuksesta ovet ja ikkunat, sillä joulukuussa yöt olivat kylmiä, mutta päivät kuitenkin suhteellisen lämpimiä, joten luukut oli hyvä pitää päivällä auki, jotta asuntokin hieman lämpenisi. Nyt kuitenki rupesin iltapäivällä ihmettelemään, kuinka täällä on näin kuuma. Tajusin, että ilma on tainnut muuttua jo sen verran kesäisemmäksi, että luukut on parasta pitää keskipäivällä kiinni.

Katsellessani parvekkeelta ulos totesin, kuinka kuivan näköiseksi maisema on muuttunut kuukaudessa, parissa. Kun Suomessa lämpötila sanelee vuodenaikojen vaihtelun, täällä sade on ratkaisevin tekijä. Modernin säätieteen mukaan Intiassa on kolme vuodenaikaa; kesä, sadekausi ja talvi. Kesä kestää maaliskuusta kesäkuuhun, sadekausi kesäkuusta lokakuuhun ja talvi lokakuusta maaliskuuhun. Vuosissa on tietysti eroja, ja esimerkiksi viime vuonna Hyderabadissa saatiin sadetta vielä marraskuussakin.

Vanha kanafarmi, jonka kuvasin katoltamme marras-joulukuun vaihteessa. Kaikki on sadekauden jäljiltä vielä hyvin vehreää.
 
Sama kanafarmi tänä aamuna.

Jos elämä ei ole Intiassa muutenkaan yhtä yksinkertaista kuin Suomessa, eilen ja tänään elämää on Hyderabadissa (ja muilla Telanganan alueilla) vaikeuttanut vielä bandh, jonka voisi kai suomentaa jonkinlaiseksi boikotiksi. Andhra Pradeshin osavaltio muodostuu kolmesta alueesta, Andhrasta, Rayalaseemasta ja Telanganasta. Jotkut, mm. TRS-puolueen kannattajat, haluavat Telanganalle itsenäisen osavaltion aseman ja hakevat pontta mielipiteilleen mellakoimalla ja aiheuttamalla kaikenlaista sekasortoa ja harmia muulle väestölle vahingoittamalla esimerkiksi julkisia kulkuvälineitä. Päätös Telanganan tulevaisuudesta piti tehdä jo tammikuun alussa, mutta sitä ei ole vieläkään tehty, vaan asia odottelee pääsyä parlamentin käsittelyyn. Epätietoisuus rassaa Telanganan kannattajia, mikä ilmenee väkivaltaisuuksina ja vahingontekoina.

Itsenäisen Telanganan kannattajat yrittävät nopeuttaa asioita julistamalla kaksipäiväisen boikotin, bandhin, joka alkoi eilen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Hyderabad viettää kaksi päivää hiljaiseloa, kun ravintolat, elokuvateatterit, ostoskeskukset, bensa-asemat, virastot, koulut jne. on suljettu. Sulkeminen on pitkälti varotoimi, jolla pyritään välttämään mahdolliset selkkaukset ja väkivallan kohteeksi joutuminen. Julkiset kulkuvälineet eivät nekään liikennöi samasta syystä, ja esimerkiksi Andhra Pradeshin tieliikenneyhtiölle APSRTC:lle aiheutuu bandhista päivässä lähes miljoonan euron menetys. Pelkona on, että Telangana-aktivistit, mm. Osmania-yliopiston opiskelijat, hyökkäävät auki olevia laitoksia ja julkisia kulkuvälineitä kohti mm. heittelemällä kiviä ja polttopulloja. Jo tammikuussa, kun päätös Telanganan kohtalosta piti tehdä, liikkeet valmistautuivat ilkivaltaan ja levottomuuksiin peittämällä kauppansa verkoilla.

Mercedes Benz -liike ja vähän iso "moskiittoverkko".

Koko GVK one -ostoskeskus on suojattu verkolla. Kuinkahan kauan tämänkin verkon asetteluun on mahtanut kulua?

Tavalliset ihmisetkin välttelevät bandhin aikana ulkona liikkumista, erityisesti niillä alueilla, joilla aktivistit tunnetusti aiheuttavat levottomuuksia. Turvallisuudessa on kuitenkin eroja eri kaupunginosien välillä, ja esimerkiksi alue, jolla me asumme, on kaukana levottomuuksien keskipisteestä ja siten (käsittääkseni!) myös varsin turvallinen. Kaupatkin olivat täällä ainakin eilen pääasiassa auki. Toistaiseksi bandh on sujunut suhteellisen rauhanomaisesti muuallakin kaupungissa - mitä nyt jotkut opiskelijat ovat heitelleet poliiseja kivillä ja poliisi on vastannut kyynelkaasulla; muutamaa bussia on vahingoitettu kivillä; yksi maitolaitos ja yksi pankki on ryöstetty ja joihinkin liikelaitoksiin on hyökätty. Eiköhän tämä toinenkin päivä suju ihan rauhallisissa merkeissä.

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Kohta mennään

Tänään on taas vähään aikaan viimeinen päivä koti-Suomessa, ja alan pikkuhiljaa olla henkisesti valmistautunut maisemanvaihtoon. Talvea varsinkaan ei tule hirveästi ikävä, vaikka täytyy kyllä myöntää, että nämä aurinkoiset pakkaspäivät ovat olleet oikeastaan aika virkistäviä. Kai olen kerrankin osannut pukeutua tarpeeksi lämpimästi, kun pakkaset eivät olekaan tuntuneet ihan niin kauheilta kuin aiemmin.

Tähän mä sen auton ihan varmasti jätin...

Mieheni soitteli Hyderabadista ja kertoili, että siellä on oikein mukavat ilmat - ei liian kylmä eikä liian kuuma, ja aurinko paistaa. Yötkin ovat kuulemma lämmenneet, joten enää ei tarvitse turvautua öisin (paremman päähineen puutteessa) tonttulakkiin, kun päätä palelee. Autommekin on kuulemma käynyt autoriksaonnettomuuden jälkeen korjaamolla. Kiva. Pääsen tekemään uusia lommoja!

Anoppi ja appiukko ovat muuttamassa appiukon töiden takia ainakin vuodeksi Hyderabadiin, enkä oikein tiedä, mitä asiasta pitäisi ajatella. Toisaalta on kiva, että anoppi on siinä lähellä, koska häneltä voi tarvittaessa kysyä neuvoa (jos tulee esimerkiksi äkillinen tarve saada tietää, miten jokin outo vihannes laitetaan ruoaksi), ja onhan hänestä seuraakin. Mieheni onkin kuluttanut viime päivät etsiskellen asuntoa vanhemmilleen, ja olen toivonut hiljaa mielessäni, etteivät appivanhemmat ainakaan ihan mihinkään naapuriin muuttaisi. Pieni välimatka kun olisi ihan hyvä olla olemassa - nykyiset noin 500 kilometriä on mielestäni aika sopiva etäisyys. :-D Ei siinä mitään, mukavia ihmisiähän he ovat, mutta kai minua pelottaa, että anopilta rupeaa taas satelemaan jos jonkinlaisia äidillisiä neuvoja ja ohjeita. Toistaiseksi olen pärjännyt huumorilla, ja toivottavasti huumoria riittää vastaisuudessakin.

Ystäväni kaunis Milli-kisu, jota kävin tervehtimässä eilen.

Jokohan niitä muuttolintuja näkyisi.

Matkustan nyt Intiaan ensimmäistä kertaa yksin, ja täytyy myöntää, että vähän jänskättää. Viime paluumatka on vielä sen verran tuoreessa muistissa. Nyt yritän olla lentomatkalla mahdollisimman nätisti: juoda vähemmän kahvia ja enemmän vettä - vaikka sitten joutuisinkin ravaamaan jatkuvasti vessassa - ja syödä suhteellisen kevyesti enkä ahtaa napaani kaikkea mahdollista, mihin silmäni osuvat.

Tuosta episodista tulikin mieleeni, että on pakko kertoa (ja ehkä jopa hieman mainostaa), millaisen päätöksen sain vakuutusyhtiöstäni Tapiolasta. Sairaalalaskuni loppusummahan oli 384 euroa ja 26 senttiä, ja pohdin tuolloin, korvaisikohan vakuutusyhtiö tuosta mitään. Loppujen lopuksi kävi niin, että vakuutusyhtiö korvasi koko summan, ihan joka sentin! Eikä aikaakaan kulunut päätöksen saamiseen kuin vähän yli viikko! En tiedä, miten olisi muiden vakuutusyhtiöiden korvausten laita vastaavassa tapauksessa, mutta ainakin Tapiolassa kaikki sujui hämmästyttävän joustavasti ja nopeasti. Että siinä mielessä voi matkustaa melko kevein mielin.

Seuraava postaus tuleekin sitten Hyderabadista, olettaen, että selviän perille ilman haavereita. :-)

Pienet nokoset ovat aina paikallaan.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kirjoja, kirjoja

Odottelen tässä (innolla? kauhulla? pelolla?) lähtöä taas Intiaan, ja jotenkin ihmeessä kaikki hommat tuntuvat jääneen taas viime tippaan. Olin kerrankin päättänyt, että nyt hoidan kaiken ajoissa, mutta kuinkas taas kävikään. Osa tavaroista (mm. 8 pakettia kahvia ja 7 pakettia Weetabixia!) lähti jo viime viikolla miehen matkassa, mutta enköhän minäkin saa vielä ihan mukavasti matkalaukkuni täyteen. Haaveissani olen semmoinen ihminen, jolla ei ole matkatavaroita juuri nimeksikään, mutta todellisuudessa raahaan mukaani kaikenlaista älytöntä, "ihan vain kaiken varalta". Enkä edes ikinä opi.

Matkavalmistelujen lomassa löysin arkistoistani kuvia kirjamessuilta, joilla kävin Hyderabadissa joulukuun lopussa. Nämä messut eivät olleet ihan yhtä "hienot" kuin sisustusmessut, joista postasin aiemmin. Glamourin puute johtui ehkä siitä, että tapahtuma järjestettiin ulkosalla, ja kirjojen myynti tapahtui telttakatoksista. Puitteet eivät siis olleet mitkään kovin hulppeat. Mutta mikä puitteissa menetettiin, se tunnelmalla korvattiin - messuilla oli nimittäin varsin mukavaa ja kirja-anti paljon parempi kuin olin osannut kuvitellakaan.

Kuvat ovat vähän surkeita, kun näpsin niitä miten sattui, ja aurinkokin kerkesi laskea selkäni taa.

Messualueen portti. Sisäänpääsymaksu taisi olla joku naurettavat 25 rupiaa (40 senttiä).

Messualuetta heti portin sisäpuolelta katsottuna.

Kirjakauppiailla oli omat, sinisellä pressulla katetut myyntitilansa, jotka oli sijoitettu leveiden käytävien molemmin puolin.


Mutta mikä toi sininen rättiviritelmä on?

Tässä kojussa myytiin pelkästään lastenkirjoja.
Intiassa kirjat ovat muuten usein pehmeäkantisia, mutta en tiedä miksi. Säästökysymys kenties?

Matematiikan kirjoja. Saisiko olla differentiaalilaskentaa, algebraa tai kenties geometriaa?

Sitten oli tämä farmakologian, biokemian, gynekologian ja oikeuslääketieteen osasto. Tässä on vain pieni osa kirjoista.


Tämän sedän vasemmalla puolella, ylähyllyllä, on yksi tiiliskivimäinen keittokirja, jota en mitenkään voinut vastustaa. En ole kyllä kokannut kirjasta vielä mitään, mutta ehkä sekin päivä koittaa, kunhan saan raahattua luuni kirjan luokse Hyderabadiin. Samaan sarjaan olisi kuulunut vielä toinenkin osa, mutta olin lähtenyt niin vähin käteisvaroin liikenteeseen, että en voinut ostaa kuin ykkösosan. Oli todella ärsyttävää kuljeskella tässä kirjaparatiisissa laskeskellen koko ajan, kuinka monta rupiaa minulla oli vielä jäljellä. Pöh.

Lisää keittokirjoja. Telugunkielisiä tällä kertaa.

Kirjojen lisäksi alueella myytiin mm. sanomalehtiä, karttoja, seinätauluja ja musiikkia, kuten tässä.


Kun oli aikansa pyörinyt kojussa ja ehkä löytänyt jotakin mieleistäkin, kirjasaalis maksettiin kojun ulkopuolella olevaan "kassaan". Asiaan kuului tietysti, että kirjoista annettiin alennusta. Jopa hölmö suomalainenkin sai alennusta, vaikkei tajunnut edes pyytää. Intialaisiltahan alennusten pyyteleminen käy ihan luonnostaan. :-D

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Tekstarivaimoja

Lueskellessani viikonloppuna Hindustan Timesia törmäsin erikoiseen uutiseen: intialaiset poikamiehet voivat nyt ottaa tekstiviestivaimon ja saada tällä tavalla esimakua avioliitosta.

Maassa, jossa järjestetyt avioliitot ovat edelleenkin normi, seurustelu ennen avioliittoa saattaa olla hyvinkin vähäistä. Nuoria naisia ja miehiä kuitenkin luonnollisesti kiinnostaisi tietää, millaista avioelämä on ja millainen puoliso heille sopisi. Nyt ei tarvitse miesten enää ihmetellä, kun vaimon saa omaan kännykkään.

Palvelun ideana on, että mies valitsee Biwi Ho Toh Aisi -nettisivulta itselleen vaimon sekä sen, kuinka usein ja mihin aikaan vuorokaudesta hän haluaa vaimoltaan tekstiviestejä saada. Viestivaihtoehtoja on yhdeksän, joista mainittakoon esimerkiksi herätys-viesti, "milloin tulet töistä kotiin" -viesti, ja "käy kotimatkalla kaupassa" -viesti.

Vaimoehdokkaita on neljä, joista mies saa valita mieleisensä. Vaimot eivät tietenkään ole oikeita henkilöitä, vaan kuvitteellisia virtuaalihahmoja.
Ehdokas 1. Milli Chulbulli, 21-vuotias sihteeri monikansallisessa yhtiössä. Puhelias, hauska ja erittäin suosittu työpaikallaan. Ajan tasalla viimeisimmistä Bollywood-juoruista.
Ehdokas 2. Shalini Sheherwali, 26-vuotias uraohjus. Työskentelee ammattitehtävissä pankissa, myös osa-aikainen konsultti. Tuntee uusimman teknologian sekä viimeistä huutoa olevat vempaimet. Ostaa vihanneksetkin netistä.
Ehdokas 3. Bijli Thakur, 25-vuotias, äärimmäisen omistushaluinen kontrollifriikki. Saa yleensä riidoissa viimeisen sanan. Dominoivan ulkokuoren alla sykkii kuitenkin herkkä sydän, joka on valmiina sulamaan kuin voi, jos sitä vain kohdellaan oikealla tavalla.
Ehdokas 4. Ritu Gharwali, 23-vuotias ja 163 senttiä pitkä, perinteinen intialainen vaimo. Kotitaloustieteiden kandidaatti, joka pitää ruoanlaitosta ja saippusarjoista. On äärimmäisen omistautunut miehelleen ja haluaa hemmotella tätä parhaan kykynsä mukaan.

Tekstiviestit, joita "vaimot" sitten lähettelevät, ovat erilaisia riippuen valitun vaimon persoonasta. Puheliaan ja hauskan sihteerikön, Milli Chulbullin, lähettämä "milloin tulet töistä kotiin" -viesti kuulostaa tältä:
"Milloin tulet, armaani? Tiedätkö mitä? Naapurit käyttivät koiransa eläinlääkärillä tänä iltana, ja nyt se varmaan valittaa koko yön. Miten ihmeessä saamme oikein nukutuksi? Karataan Shimlaan, mitäs sanot?"
Samainen "milloin tulet töistä kotiin" -viesti dominoivan Bijli Thakurin sanoin:
"Aioitko viettää loppuelämäsi toimistossa? Meinaatko ikinä lähteä sieltä? Paras tulla tunnin sisällä tai muuten ei tarvitse tulla ollenkaan. Lähetän sänkysi työpaikalle."
Kun poikamies lopulta kyllästyy vaimoonsa, hänen tarvitsee vain lähettää tekstiviesti "divorce". Muitakin vaimoehdokkaita voi varmaan kokeilla.

En oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Voiko tällainen olla mahdollista missään muualla kuin Intiassa? Onko nainen intialaiselle miehelle niin pelottava olento, että naisen ajatusmaailmaan pitää tutustua tekstiviestien välityksellä? Vai onko poikamiehistä vain niin hauskaa, kun puhelin piippaa jatkuvasti: "vaimo" se siellä tekstailee?

Palvelu avattiin reilu kuukausi sitten ja sillä on ollut jo 50000 käyttäjää, joten kysyntää todella on. Seuraavaksi suunnitelmissa on laajentaa palvelua ja lisätä vaimoehdokkaiden määrää. Kehitteillä on myös vastaava palvelu naisille, jota jään kyllä innolla odottelemaan. Itse asiassa minulla olisi jo neljä aviomiesvaihtoehtoakin valmiiksi mietittyinä:
1. Manish Kapoor, 28-vuotias insinööri. Tunnollinen työntekijä, joka pystyy puhumaan kahteen puhelimeen yhtä aikaa ja operoimaan vielä läppäriäkin siinä sivussa.
2. Anil Sharma, 32-vuotias lääkäri. Hyvä laittamaan ruokaa, käy vapaa-aikoinaan kuntosalilla. Haluaa miellyttää vaimoaan kaikin tavoin, joten on valmis asettumaan tossun allekin.
3. Ravi Chandra, 29-vuotias liikkeenharjoittaja. Ei juurikaan viihdy kotona, sillä aikaa kuluu bisnesten hoitamiseen, uhkapelaamiseen, ulkona syömiseen ja juomiseen. Tulevalle vaimolleen hän lupaa kuitenkin olla aina ruoka-aikoina kotona.
4. Hari Rao, 26-vuotias insinööri. Harrastaa elokuvissa käymistä ja kuvittelee itsekin olevansa melkein filmitähti. Käyttää aina aurinkolaseja, rakastaa merkkivaatteita ja nopeita autoja. Hänen mielestään äiti on aina oikeassa.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Temppelien hiusbisnes

Eräs naispuolinen tuttavani kertoi jokin aika sitten olevansa menossa Tirupatiin, tarkemmin sanottuna Tirumalaan. Tirumalassa sijaitsee Sri Venkateswaran temppeli, joka on yksi tärkeimmistä hindujen pyhiinvaelluskohteista. Kuultuani tuttavani suunnitelmista kysäisin häneltä - tietenkin! - meinaako hän ajattaa päänsä kaljuksi.

Olenko aivan tärähtänyt, kun kyselen tuollaisia? Mitä tekemistä temppelikäynnillä ja pään kaljuksi ajamisella on muka keskenään? Miksi kukaan intialainen nainen ylipäänsä haluaisi ajattaa päänsä kaljuksi - heillä kun on aina niin upeat, pitkät ja paksut, hiukset. Eihän Intiassa ole lainkaan lyhythiuksisia naisia - saati sitten kaljupäitä!


Hiukset voidaan leikata pois oikeastaan samasta syystä kuin niitä kasvatetaankin: koska pitkiä hiuksia pidetään niin kauniina ja olennaisena osana naisen ulkonäköä. Hiukset eivät ole vain kasa karvoja, jotka sattuvat kasvamaan päästä, vaan ne merkitsevät intialaisille naisille paljon enemmän. Hiuksia tykätään koristella tuoksuvilla kukilla ja muilla koristeilla, kuten maang tikkalla, varsinkin häissä. Intialaisten hiussoljet ovat nekin useimmiten hyvin näyttäviä (hyi häpeä mun virttyneitä hiuslenkkejäni!). Nuoria naisia kannustetaan kasvattamaan pitkät hiukset, jotta sitten hääpäivänä - elämän tärkeimpänä päivänä - morsiamen hiuksista saataisiin luotua mahdollisimman upea kampaus.

Pienenä välihuomautuksena mainittakoon, että minä en aina (lue: koskaan) jaksa vaivautua hiusteni takia, vaan tukkani sojottaa aina vähän miten sattuu. Useammin kuin kerran anoppi onkin joutunut kehottamaan minua kampaamaan tukkani ennen uloslähtöämme. :-D Anoppi ei myöskään ymmärrä näitä linnunnokka-mallisia hiuskiinnikkeitä, joissa hiusten latvat jäävät sojottamaan milloin mihinkin. Onneksi mieheni on vähän sivistänyt äitiään, että se on kuule nyt vain sellainen tyyli.

Koska hiukset ovat niin tärkeä osa naisen ulkonäköä, niistä luopumista pidetään erittäin arvokkaana tekona. Pään kaljuksi ajaminen liittyy hindulaisuuteen: hiukset tavallaan uhrataan tai annetaan lahjaksi jumalalle, ja tämä tehdään useimmiten temppelikäynnin yhteydessä. Hiusten ajelu liittyy myös pienten lasten ikäriitteihin, ja varsinkin poikalasten (joskus tyttöjenkin) hiukset ajellaan lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Tavat vaihtelevat kuitenkin hyvin paljon perheittäin ja alueittain - mikä on yhdelle täysin rutiininomainen ja tavallinen käytäntö, saattaa olla toiselle hyvinkin oudoksuttava tapa.

Kirjallisuudessa hiusten poisleikkaamisen syiksi mainitaan yleensä mm. täydellinen omistautuminen jumalalle, menneisyydestä vapautuminen ja uuden aloittaminen. Olen kuitenkin havainnut, että todellisuudessa syyt eivät ole näin korkealentoisia, vaan hyvinkin arkipäiväisiä. Usein hiusten leikkauttamisen taustalla on jonkinlainen toive tai pyyntö tyyliin "jos se ja se asia toteutuu elämässäni, niin vastineeksi luovutan hiukseni jumalalle". Anoppini sisko esimerkiksi pyysi jumalalta, että hänen poikansa valmistuisi lääkäriksi, ja jos näin kävisi, hän luopuisi hiuksistaan. Poika valmistui lääkäriksi - vieläpä aika taitavaksi sellaiseksi - ja anopin sisko kävi sopimuksen mukaisesti ajattamassa päänsä kaljuksi. Eräs sukulainen taas kävi Tirupatissa pyytämässä sairaan lapsensa tervehtymistä, ja luopui hiuksistaan ikään kuin pyyntönsä tueksi.

Tämä hiustenleikkaushomma, kuten monet muutkin hindulaisuuden käytännöt, tuntuvat minusta lähentelevän jo taikauskoa. Mistään taikauskosta ei taida kuitenkaan olla kyse; hindulaisuus on vain kovin konkreettinen uskonto kristinuskoon verrattuna.

Ajeltu pää Tirupatissa.
Aika nätti poikakin! ;-)

Kun Tirumalassa käy päivittäin vähintään 50000 pyhiinvaeltajaa, ja aika moni heistä ajattaa tukkansa, parturihuoneissa käy melkoinen vilske ja parturoinnin tuloksena syntyy melkoiset kasat leikattua hiusta. Näitä parturoituja karvoja ei heitetä hukkaan, vaan ne kerätään säkkeihin ja kuljetetaan yhteen keräyspisteeseen, jossa ne levitetään kuivumaan. Kuivattamisen jälkeen hiukset lajitellaan eri laatuluokkiin. Parasta laatua ovat mustat, yli 40 senttiä pitkät hiukset. Toiseen laatuluokkaan kuuluvat mustat, 20-40 senttiä pitkät hiukset; kolmanteen alle 20 senttiä pitkät mustat hiukset. Alimpaan laatuluokkaan kuuluvat lyhyet sekä harmaat tai muunväriset hiukset. (Kovin ovat blondit huonossa kurssissa!) Hyvälaatuisesta, yli 40-senttisestä hiuksesta saatetaan saada jopa 12000 rupiaa (vajaat 200 euroa) kilolta.

1900-luvun puolella suurin osa hiuksista meni lähinnä peruukeiksi tai huonekaluteollisuuden käyttöön, mutta 2000-luvulla yleistyneet hiustenpidennykset ovat lisänneet hiusten kysyntää räjähdysmäisesti. Hiukset ovatkin temppelille erittäin arvokas tulonlähde, ja joidenkin arvioiden mukaan jopa puolet temppelin tuloista tulee hiuksista. Rahat käytetään yhteiseen hyvään, mm. temppelissä tarjottaviin ilmaisiin aterioihin, sairaaloiden ylläpitoon ja uskonnolliseen koulutukseen.

Monet Hollywood-tähdetkin himoitsevat lisäkkeisiinsä intialaista hiusta, joka on laadultaan erinomaista länsimaiseen hiukseen verrattuna. Intiassa hiuksia hoidetaan lähinnä luonnontuotteilla, mm. kookosöljyllä ja yrttipohjaisilla pesuaineilla, jotka eivät vahingoita hiusta läheskään samalla tavalla kuin länsimaissa käytetyt kovat kemikaalit. Intialainen hius on siis useimmiten sellaista, millaiseksi luonto sen on luonut, joten se kestää teollisuuden jatkokäsittelyä - kihartamista, värjäämistä ja kuumentamista - erittäin hyvin.

Entä aikoiko tuttavani ajattaa päänsä kaljuksi vai ei?

Hän nauroi kysymykselleni ja sanoi, ettei aikonut ajaa itseään ihan kaljuksi, mutta aikoi kyllä luopua pienestä hiustupsusta. Hän kuitenkin suunnitteli vielä jonakin päivänä luopuvansa ihan koko tukastakin ja tekevänsä sen vielä ihan pyyteettömästi, ilman että pyytäisi jumalalta mitään. Pienenä mutkana matkassa oli kuitenkin se, että hänen miehensä ei oikein innostunut asiasta: hän kun ei kuulemma haluaisi katsella kaljupäistä vaimoa. :-D