Kun elämä tarjoaa pelkkää marinadia

Moi! Mun nimi on Tapsu, ja mä tulin nyt vähän kertomaan, mitä on koirien mindfulness.

Jotkut ihmiset ovat mun mielestä vähän hassuja. Jotkut nimittäin uskovat, että jos istuu koivet ristissä ja odottaa, alkaa tapahtua jänniä asioita. Mä taas uskon siihen, että mitä aktiivisemmin itse tonkii, sitä enemmän metkoja juttuja löytää.

Ja koska mä olen koira (kuten ehkä jo huomasittekin), hajuaisti on mulle aika tärkeä. Teillä ihmisillä voi toimia muut aistit paremmin, vaikka kyllä teidänkin kuono kertoo varmasti aika paljon. Paska ainakin haisee yleensä aika kauas, ja sitä kannattaa vältellä parhaansa mukaan.

Kyllä mä toki silmiänikin käytän, sillä kaikki ei ole aina sitä, miltä ensi katsomalta näyttää (tai haisee). Joskus vaaditaan tarkempaa silmämääräistä tutkimusta.

Mikäs köntsä se tämä on?

Yleensä on niin, että suurin palkinto odottaa yllättävissä paikoissa. Kannattaa siis joskus poiketa mukavuusalueeltaan ja tutkia vähän kummallisiltakin vaikuttavista paikoista.

Kannattaa kuitenkin varoa, ettei jää jumiin! On aika noloa, jos pitää hälyttää piipaa-auto pelastamaan.

Ei myöskään kannata syöksyä eteenpäin ihan suinpäin, vaan on hyvä edetä varovaisin askelin. Kulman takaa saattaa nimittäin tulla vastaan mitä vain.

Vasta kun reitti on selvä, voi astua esiin koko komeudessaan.

Jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, ettei kannata katsella taaksepäin tai eteenpäin ja että on hyvä elää pelkästään tässä hetkessä. Mä taas olen sitä mieltä, että joskus on hyvä pysähtyä miettimään menneitäkin. Kuinka mä muuten muistaisin, minne olen minkäkin herkkupalan piilottanut?

Joskus elämässä tapahtuu jotain isoa. Sitä vain haistaa, että tässä saattaa nyt olla jotakin. Saa semmoisen vainun, että rupeaa oikein jännittämään!

Silloin kannattaa kaivaa, sillä intuitio on harvoin väärässä!

Aina löytö ei kuitenkaan ole ihan sellainen kuin mitä oli ajatellut. Silloin saattaa vähän ihmetyttää.

Että tämmöistä tällä kertaa.

Liian kranttu ei saa kuitenkaan olla. Vaikka makkaraa ei joka kerta löytyisikään, toisenlainen löydöskin saattaa paljastua yllättävällä tavalla mielenkiintoiseksi, eikä sitä kannata millään muotoa väheksyä. Kaikesta oppii! Ainakin oppii tietämään, että tästä kohdasta ei kannata kaivaa toista kertaa.

Tulipahan kuitenkin kaivettua.

  
Te ihmiset harrastatte kuulemma joskus joogaa, mutta mä en ole joogan perään. Vaikeaa joogaaminen tämmöiselle nelijalkaiselle olisikin. Vai oletteko joskus nähneet koiraa esimerkiksi vuoriasennossa?

Tiedättekö muuten, mistä asento 'alaspäin katsova koira' on saanut nimensä? No meiltä koirilta tietysti!  

Kas näin.

Tunteiden näyttäminen on sallittua! Se joka muuta väittää, on väärässä.

Saa murista ja haukkua, ulista ja ulvoa! Mun mielestä jatkuva positiivisuus on ihan pöljää.

Sekin pitää muistaa, että vaikka kuinka yrittäisi elää onnellista ja tasapainoista koiran elämää, joskus tulee vastaan ilonpilaajia, jotka torppaavat haaveet tylysti.

Silloin kannattaa vain kääntää peräpuolensa ja lähteä menemään.

Uudet seikkailut kutsuvat!

Moro!

Hetken maailma on tässä

Lupasin kirjoittaa aina kunkin kuukauden aluksi koosteen siitä, miten olen sen ns. manifestini kanssa edistynyt. Nyt päätin kuitenkin olla kiduttamatta teitä ylipitkillä itseanalyyseillä tai tietoisen läsnäolon höpinöillä ja päästää teidät pahasta. En aio nimittäin kirjoittaa yhtään mitään.

Tässä siis vain kuvallinen kooste siitä, millaisista asioista helmikuuni koostui.

Alku

Ajattelin edetä sen minun manifestini kanssa sillä tavalla, että teen aina kuukauden alussa pienen koosteen siitä, miten olen edistynyt. En kuitenkaan aio pitää manifestia minään kiveen kirjoitettuna päämääränä, jonka tavoitteet minun pitää väkisin runnoen saavuttaa. Toivomus on toki tulla lopulta sellaiseksi ihmiseksi kuin manifestissa toivoin, mutta lopullisen toteutumistavan saa elämä päättää. Muuten voi käydä niin, että keskityn liian intensiivisesti johonkin, ja minulta menee samalla jotain muuta tärkeää ohi. Siksi olen ajatellut katsoa, mitä eteen tulee, hyväksyä jokaisen kokemuksen ja kiittää vastoinkäymisistäkin. Jätän siis manifestin hautumaan alitajuntaani ja palaan siihen ehkä joskus myöhemmin. Sillä välin elän elämääni, mutta hyvin toisella tapaa kuin ennen, pysähtyen ja pohtien.

Yritän nähdä elämän uudessa valossa pääasiassa tietoisen läsnäolon keinoin, mutta en kuitenkaan halua noudattaa orjallisesti tietoisen läsnäolon "oppeja". En halua syödä jonkun toisen valmiiksi pureskelemaa. Jokainen on oman elämänsä paras asiantuntija, ja minusta tuntuisi hassulta pitää jonkun toisen ajatuksia absoluuttisena totuutena ja minun elämääni sellaisinaan sopivina. Sen sijaan haluan ammentaa tietoa monista eri lähteistä ja omaksua niistä sen, minkä koen itselleni tärkeäksi ja oleelliseksi. (Samalla tietysti toivon, että joku muukin saisi havainnoistani jotain hyötyä tai iloa.) Jos jokin asia ei minuun vetoa, jätän sen kylmästi huomioimatta, kuten esimerkiksi sen meditoinnin. Tai ehkä voisi sanoa, että jätän asian hautumaan, koska eihän sitä koskaan tiedä. Uskon, että saavutan tyynemmän, tasapainoisemman ja läsnäolevamman elämän omalla tavallani.

(En tiedä, onko tietoinen läsnäolo yleisesti hyväksytty suomennos mindfulness-sanalle, mutta sitä kuitenkin käytän, koska jostain syystä en vain pysty käyttämään mindfulnessia. Kai se tuntuu minun suuhuni aivan liian trendikkäältä termiltä, ja minunhan pitää aina ihan periaatteesta vastustaa kaikkea trendikästä. 😊)

Kirjoittelen nyt ainakin tällä kertaa joitakin kuluneen kuukauden aikana tekemiäni havaintoja. (Kohtia on neljä, joten ei tämä ihan loputtomiin jatku.) Kuvituksena on lapsena saamiani synttärikortteja, kun en muitakaan kuvia jaksanut ottaa tähän keksinyt. Sopivathan ne tavallaan teemaan, kun on kasvusta kysymys.

1. Rakas päiväkirjani

Elämä on täynnä ohikiitäviä hetkiä, ja ohikiitävinä hetket myös pysyvät, ellei pysähdy ja ota niistä kiinni. Oivallinen tapa ikuistaa hetket on kirjoittaa niistä päiväkirjaan. Kirjoittelin nuorempana ahkerastikin päiväkirjaan, mutta parikymppisenä kirjoittelu loppui. Päiväkirjoja tulee harvoin jälkeenpäin luettua, mutta se ei olekaan minusta päiväkirjaan kirjoittamisen pointti, vaan tärkeintä on pysähtyä päivän päätteeksi pieneksi hetkeksi ja miettiä kulunutta päivää. Muuten päivistä tulee toistensa kaltaisia, ja päivistä tulee viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista lopulta vuosia.

Hankin siis vuoden aluksi päiväkirjan sekä muistikirjan ja -vihkoja. Hieman kuitenkin pelotti pitkän tauon jälkeen, että päiväkirjaan kirjoittaminen alkaisi tuntua työltä, enkä jaksaisikaan enää jonkin ajan päästä kirjoitella. Ratkaisin ongelman sillä tavalla, että hankin päiväkirjan, jossa on kullekin päivälle tarpeeksi vähän kirjoitustilaa. 😀

Coelhon kalenteri inspiroi värikkyydellään kirjoittamaan.

Ajattelin ensin, että kirjoittaisin kirjaan vain mukavia asioita, ja tekisin päiväkirjasta sellaisen "positiivisuuspäiväkirjan", jota olisi myöhemminkin mukava lukea. Pian kuitenkin totesin, että sellainen ei ole minua: pelkkien myönteisten juttujen kirjaaminen tuntuisi minusta teennäiseltä ja valheelliselta, kun kumminkin tietäisin, että kaikki päivät eivät ole olleet pelkästään iloisia. (Samasta syystä ajatus kiitollisuuspäiväkirjan pitämisestä ärsyttää minua suuresti.) Päätin kuitenkin kirjoittaa kirjaan niin, että yrittäisin löytää kielteisistä asioistakin jotain hyvää ja nähdä pettymykset ja takaiskut mahdollisuutena oppia jotakin.

Muistikirjan ostin sitä varten, että voisin kirjoittaa siihen tekemiäni havaintoja ja huomiota. Asioiden kirjoittaminen muistiin ja niiden pohtiminen luo tunteen siitä, että minulla on jonkinlainen ote elämääni. Kirjoittaminen tekee myös havainnot konkreettisemmiksi ja auttaa huomaamaan, että edistystä tapahtuu. Jos en koskaan pysähdy pohtimaan, en myöskään opi, vaan toistelen samoja ajatus- ja käyttäytymismalleja päivästä toiseen.

Kirjoitan kirjaan myös lukemiani tai kuulemiani ajatuksia, jotka puhuttelevat minua tai jotka tuntuvat sillä hetkellä jollakin tavalla merkityksellisiltä, vaikka en tietäisikään, miksi. Olen kirjoittanut kirjaan muun muassa Kaija Koon lausahduksen, jonka luin viimeisimmästä Anna-lehdestä (kyllä, naistenlehdetkin herättävät ajatuksia):

"Tieto kuoleman vääjäämättömyydestä on ihmiselle kuin pahin kepponen. Ilman tätä tietoa maailma olisi varmasti toisenlainen. Olisiko meillä edes uskontoja? Eläisimmekö vain hetkessä ilman suunnitelmia?"

Yritän myös pohtia asioita monipuolisemmin kuin ennen: en pelkästään päällä, kuten minulla on ollut tapana, vaan myös sydämellä ja keholla. Tällä tavalla asioista voi aueta aivan uusia puolia, ja voi löytyä se minun totuuteni, jolloin itseni näköisen elämän eläminen helpottuu.

2. Lue huuliltani

Minun on aina ollut vaikea ilmaista toisille (paitsi ihan läheisimmille) ihmisille kielteisiä tuntemuksiani, enkä ole koskaan oikein ymmärtänyt, mistä syystä. Erään taannoisen episodin yhteydessä selitys kuitenkin pamahti mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta: minun on vaikea ilmaista toisille kielteisiä ajatuksia siksi, etten tiedä, miten toinen tulee reagoimaan. Pelkään loukkaavani toista, ikään kuin toinen ihminen olisi tehty lasista ja hän hajoaisi sillä hetkellä, kun minä sanon jotain kielteistä. Monesti oletan tai toivon toisen arvaavan, miltä minusta tuntuu. Ajattelen, että kyllähän toinen nyt osaa lukea rivien välistä. Tämä on johtanut pettymyksiin, kun toinen ei olekaan "ymmärtänyt" minua, ja samalla myös epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen, kun olen alitajuisesti tiennyt, etten ole ilmaissut itseäni niin kuin olisin sisimmässäni halunnut.

Tajusin samalla jotain muutakin: minä en ole vastuussa siitä, mitä toinen ihminen tuntee. Ei ole minun tehtäväni yrittää arvailla, miten toinen ottaa minkäkin tiedon vastaan, koska enhän minä voi sitä kumminkaan tietää. Minun velvollisuuteni on ilmaista toiselle ihmiselle mahdollisimman tarkkaan, miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen, ja siihen loppuu minun velvollisuuteni. Miten toinen ihminen reagoi, on hänen "työmaataan". Olen tavallaan velkaa toiselle sen, että ilmaisen ajatukseni mahdollisimman selvästi, mutta ennen kaikkea olen velkaa sen itselleni. Sillä jos en ilmaise itseäni selvästi, minä olen se, joka tulee kärsimään.

Toinen syy, miksi en mieluusti ilmaise kielteisiä ajatuksiani tai tuntemuksiani, on se, että minulla on asiasta huonoja kokemuksia. On sellaisia ihmisiä, joilta on turha odottaa minkäänlaista ymmärrystä tai myötätuntoa. Jos sellaiselle ihmisille paljastaa syvimpiä tuntojaan, saa hyvin todennäköisesti tiskirätin naamalleen. Tuo ihminen saattaa mitätöidä kokemukseni sivuuttamalla sanomani täysin tai rupeamalla kertomaan omasta ongelmastaan, joka on tietenkin paljon pahempi kuin minun ongelmani. Hän saattaa olla jopa myös hieman huvittunut ja saada minut tuntemaan, että olen huono ja lapsellinen, kun tunnen mitä tunnen. Lopulta häpeän sitä, että olen mennyt paljastamaan ajatukseni, ja kynnys kertoa tuntemuksistani tulevaisuudessa kasvaa entistä korkeammaksi.

Mutta nyt olen ruvennut ajattelemaan niin, että ei ole minun ongelmani, jos joku ei osaa kuunnella tai olla myötätuntoinen. Ongelma on sillä toisella. Minä en tarvitse toisen ihmisen hyväksyntää tai allekirjoitusta sille, mitä tunnen. Minun ei tarvitse antaa toisen ihmisen saada minusta henkistä yliotetta, vaan voin pysyä vahvana ja varmana omista tuntemuksistani: minä tunnen näin, ja minun tunteeni ovat aitoja ja tosia. Jos toinen ihminen haluaa litistää tai mitätöidä tunteeni, niin se kertoo aika paljon hänestä itsestään. Minä voin kulkea pystypäin ja olla ylpeä siitä, että uskallan ilmaista itseäni. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse ehdoin tahdoin kiduttaa itseäni, sillä joillekin ihmisille on vain parempi olla kertomatta juuri mitään ja puhua vain arkisista asioista. Eivät he tule kuitenkaan koskaan toisenlaisiksi muuttumaan.

3. Kaikki tehot irti!

Olen aina ollut sellainen ihminen, jonka pitää saada hommat mahdollisimman nopeasti tehtyä. Hitaushan on laiskan ja saamattoman ihmisen tunnusmerkki! Vieläkin parempi on, jos menossa on monta hommaa samanaikaisesti, koska silloin tulee nopeasti valmista. Tuleehan sitä valmista yleensä lopulta, mutta monen asian tekeminen samanaikaisesti ei tunnu minusta hyvältä. Sen sijaan että tuntisin itseni tehokkaaksi ja taitavaksi multitaskaajaksi (hyi, trenditermi tämäkin), tunnen koheltavani ja sekoilevani.

Nyt olen pyrkinyt toimimaan toisin. Teen asiat rauhallisesti (jos ei ole oikeasti kiire) ja keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Kerron aivan arkisen esimerkin.

Inhoan yli kaiken laukkujen pakkaamista ja varsinkin purkamista, mikä johtuu varmasti suurelta osin siitä, että minulla on aina ihan järkyttävät määrät tavaraa mukana. Yritän siksi purkaa laukut mahdollisimman nopeasti ja huiskia tavarat nopeasti paikoilleen, jotta pääsisin nopeasti mukavampien hommien pariin. Kun tulin viimeksi Itä-Suomesta, päätin purkaa laukkuni rauhallisesti ja keskittyen, koska minulla ei todellisuudessa ollut mikään kiire. Mietin rauhassa, mihin mikäkin tavara tulee, ja liikuin hitaammin kuin tavallisesti (yleensä säntäilen). En miettinyt, mitä laukkujen purkamisen jälkeen tekisin, vaan keskityin täysin laukkusavottaan, vaikka se onkin niin vastenmielinen homma. Pyrin pitämään koko ajan "paketin kasassa". Lopputulos oli hämmästyttävä. Minusta tuntui, että törmäilin vähemmän, en pudotellut tavaroita, ja luulen, ettei laukkujen purkamiseen mennyt yhtään sen kauemmin aikaa kuin jos olisin yrittänyt purkaa tavarat nopeasti - ehkä jopa päinvastoin! Mikä tärkeintä: tunsin koko ajan oloni rauhalliseksi ja hallituksi, kun tein asiat keskittyen ja kiiruhtamatta. Miten hieno ja harvinainen tunne meikäläiselle!

Olen yrittänyt toimia muissakin asioissa samalla tavalla. Käsken itseni ottamaan rauhallisesti ja keskittymään siihen, mitä olen kulloinkin tekemässä. Tuon mieleni takaisin sieltä, missä se kulloinkin vaeltelee, ja palautan sen käsillä olevaan hommaan. Sanon itselleni, että nyt teen tätä; muut hommat saavat odottaa.

Netti on oikea ajatusten ja keskittymisen pirstaloija. Minulle käy monesti niin, että rupean lukemaan jotakin nettisivua, mutta mieleeni pulpahtaa kesken kaiken jokin toinen juttu, joka minun piti katsoa. Ennen kuin ehdin tajutakaan, olen jo jättänyt alkuperäisen nettisivun ja syöksynyt toiselle. Lopulta minulla saattaa olla auki kymmenenkin välilehteä, ja olen tyystin unohtanut, mitä olin alun perin tekemässä.

Nykyään otan "aikalisän": aina kun minulle tulee mieleen jokin toinen juttu, joka minun pitäisi katsoa, pysähdyn. Havaitsen, että nyt minulle tuli tämmöinen tarve mennä toiselle nettisivulle - mitä teen? Lähdenkö toiselle sivulle vai pysyttelenkö alkuperäisellä? Kumpi tuntuu tärkeämmältä? Sitten joko hylkään mieleeni tulleen ajatuksen, tai jos se toinen asia tuntuu tärkeältä, avaan sitä varten valmiiksi uuden välilehden tai kirjoitan asian ylös, jottei se unohtuisi. Tuo pieni pysähtyminen on ratkaiseva, sillä se saa minut tuntemaan, etten ole impulssieni vietävissä. En ole internetin orja, vaan netti on minun hallinnassani.

Nalle. ❤

4. Mañana... Maybe

Olen aivan erinomaisen hyvä viivyttelemään ja siirtämään vastenmielisten juttujen tekemistä viimeiseen asti. Viivyttelen ja viivyttelen, vaikka tiedän, että vastenmielinen homma pitää kuitenkin lopulta hoitaa, ja vaikka viivyttelystä tulee niin kurja olo. Ahdistaa ja kiukuttaa, enkä saa tehdyksi oikein mitään muutakaan kunnolla. En pysty keskittymään täysillä mihinkään, kun se inhottava homma painaa takaraivossa.

Olen nyt muutaman kerran kokeillut sellaista, että yksinkertaisesti pakotan itseni tekemään sen kaikkein vastenmielisimmän homman ensimmäiseksi. Kun se on saatu alta pois, voi tehdä kaikkea muuta. Tämä saattaa kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei todellakaan ole ollut. Vastenmieliseen työhön tarttuminen (siis ennen kuin on viimeinen pakko) on tuntunut aivan käsittämättömän suurelta ponnistukselta! Kokemus on kuitenkin osoittanut, että se onnistuu, vaikka tahdonvoimaa siinä kyllä vaaditaan.

Kun olen saanut sen ikävän jutun tehdyksi, olo on keventynyt ihan uskomattoman paljon. Mieli on tuntunut jotenkin kirkkaammalta, ja olo on ollut helpottunut. On tullut sellainen pystyvä ja itsetyytyväinen olo: sain tuommoisenkin veemäisen homman tehtyä, vaikka ei ollut vielä viimeinen pakkokaan! Tämä on minulle ihan uusi tunne, ja minulle onkin avautunut uusi tietoisuus siitä, miltä tuntuu, kun ei vetkuttele. Kun olen saanut ikävimmän homman pois päiväjärjestyksestä, muiden juttujen tekeminenkin tuntuu aivan toisenlaiselta, niin paljon helpommalta. Uskon, että mitä useammin pakotan itseni toimimaan heti ja olemaan viivyttelemättä, sitä paremmin alan muistaa tuon helpottuneen ja tyytyväisen olon, joka homman tekemisestä seuraa. Uskon myös, että uudenlaiset onnistumisen kokemukset kannustavat käyttäytymään jatkossakin samalla tavalla.

Kaikkea ikävää ei voi kuitenkaan hoitaa heti alta pois, vaan joskus asiat jäävät itsestä riippumattomista syistä kesken. Olen kova stressaantumaan sellaisesta, jos jokin asia jää roikkumaan, vaikka itse haluaisin hoitaa homman loppuun. On niin vaikea hyväksyä keskeneräisyys ja siihen liittyvä epävarmuuden tunne. Perjantaina kävi esimerkiksi niin, että postissa oli tullut firmalle monen monta kummallista TyEL-maksulappua, joiden summat ja päivämäärät eivät vastanneet lainkaan todellisuutta. Oli liian myöhäinen ajankohta soitella enää mihinkään ja selvittää asiaa: minulla oli siis koko viikonloppu aikaa murehtia ja stressata!

Aiemmin olisin saanut kirjeet avattuani hirveän hepulin: ai kamala, nyt tuli tällainen juttu; mitä ihmettä teen?! Tällä kertaa sanoin kuitenkin itselleni, että ihan rauhallisesti nyt, ei hätää; mietitäänpä asiaa hetki. Hengitin syvään, enkä antanut paniikin herätä. Kun tajusin, että joutuisin odottamaan joka tapauksessa maanantaihin, päätin tehdä asian eteen sen, minkä sillä hetkellä saatoin. Laskin siis viime vuoden palkat ja tein muut tarvittavat valmistelut maanantaiaamun puhelinkeskustelua varten. Aiemmin olisin luultavasti heittänyt kirjeet jonnekin nurkkaan, enkä olisi tehnyt asian hyväksi mitään, kun eihän asia kuitenkaan tulisi loppuunkäsitellyksi ennen maanantaita. Sitten olisin aina ohimennessäni nähnyt kirjeet, muistanut asian ja ahdistunut. Kun tein nyt kaiken sen, minkä sillä hetkellä pystyin, minulle tuli tunne, että homma oli minun puoleltani kunnossa. Enempää en voinut tehdä. Niin mielikin sai rauhan.

Nyt päästän teidät pahasta ja lopetan tähän. Sen kuitenkin vielä sanon, että olen jo tämän ensimmäisen kuukauden aikana ollut todella ihmeissäni siitä, miten paljon pienetkin muutokset vaikuttavat. On uskomatonta, miten pieniltä tuntuvilla asioilla saa lisättyä elämänhallinnan tunnetta ja miten paljon levollisemmaksi ja rauhallisemmaksi itsensä voi sen seurauksena tuntea.

Ihmiskoe jatkuu! 😃

Maa jalkojeni alla

Mitä sinulle tulee mieleen termistä tietoinen läsnäolo eli mindfulness? Minulle tuli vielä jokin aika sitten mieleen lähinnä mietiskely ja sisäänpäin kääntynyt hymistely. Koin kaiken tietoinen läsnäolo -löpinän itselleni niin vieraaksi, että halusin pysytellä tästä trendikkäästä ilmiöstä niin kaukana kuin mahdollista.  En minä jaksa mitään paikallaan kykkimistä ja tyhjän ajattelemista; minun pitää saada mennä ja tehdä! Miksi kuluttaisin aikaani siihen, että yritän olla ajattelematta mitään? Miksi ihmiselle on annettu aivot, jos niillä kerran ei saa ajatella?

Jooga oli se, jonka avulla ensimmäisen kerran tajusin, että tietoinen läsnäolo voi tarkoittaa muutakin kuin mietiskelyä. Joogaliikkeet voi tehdä tietoisesti läsnäollen, liikkeeseen ja hengitykseen keskittyen, kehoa kuunnellen. Tällainen liikkeeseen yhdistyvä tietoinen läsnäolo kuulosti minusta paljon helpommin omaksuttavalta kuin perinteinen mietiskely (eli meditointi), joka saa minut jopa vähän ärsyyntymään. Olen muutaman kerran mietiskelyä kokeillut ja todennut, etten halua kokeilujani sen pidemmälle viedä. (En kuitenkaan sano 'en koskaan', koska olen oppinut, että näin jyrkkiä etukäteislausumia ei kannata elämässä tehdä.)

Mietiskely tuntuu minusta turhauttavalta erityisesti sen takia, että en oikein "osaa" mietiskellä. Tiedän toki, että turhautuminen kuuluu mietiskelyharjoituksissa asiaan ja että pitäisi vain olla lempeä itseään kohtaan ja hyväksyä se, että ajatukset vaeltavat. Ajan myötä "mietiskelylihas" kehittyisi, ja mietiskely alkaisi ehkä tuntua helpommalta ja miellyttävämmältä. Turhautumisen tunne ei kuitenkaan ole suurin este mietiskelylleni, vaan suurin este on taustalla kytevä ajatus siitä, että mietiskelyyn käytetty aika on minusta hukkaan heitettyä aikaa. Voisin käyttää senkin ajan, jonka käytän omien ajatusteni torjumiseen, johonkin huomattavasti järkevämpään. Tällainen asenne ei taida olla ihan paras mahdollinen lähtökohta mietiskelylle, ja minun on varmaan ihan turha yrittääkään mietiskelyä niin kauan, kun asenne on tämä.

Tietoinen läsnäolo kokonaisuutena kuitenkin kiinnosti, vaikka mietiskely ei kiinnostanutkaan. Elämäni oli sellaisella mallilla, että läsnäolo ja rauhoittuminen tuntuivat enemmän kuin tervetulleilta ajatuksilta, joten rupesin ottamaan selvää, mitä muuta tietoinen läsnäolo tarkoittaa kuin mietiskelyä. Tietoinen läsnäolo tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että ihminen on läsnä tässä hetkessä, kuuntelee ajatuksiaan, tunteitaan ja tuntemuksiaan, on utelias niiden suhteen, ja ennen kaikkea: hyväksyy ajatuksensa ja tuntemuksensa sellaisenaan eikä yritä muuttaa niitä. Mieli ei vaeltele menneessä eikä tulevassa, vaan mieli on kehon kanssa samassa paikassa ja samassa ajassa. Tässä.

Havaitsin läsnäolon puuttumisen ensimmäisen kerran joogatessani: kehoni kyllä joogasi, mutta mieleni oli jossakin aivan muualla kuin joogamatolla. Saatoin havahtua esimerkiksi siihen, että huomasin ajattelevani jotakin päivän aikana sattunutta, tai listasin mielessäni töitä, jotka joogaamisen jälkeen piti tehdä. En siis ollenkaan keskittynyt siihen, mitä kehoni oli tekemässä tai miltä minusta tuntui, eikä mieleni ollut hetkessä lainkaan läsnä. Pian ymmärsin, että sama pätee muuhunkin elämääni: vietän suurimman osan ajastani jossakin ihan muualla kuin tässä hetkessä, miettien menneitä tai tulevia. Kauhistuneena tajusin, että jos en koskaan elä nykyhetkessä, elämäni valuu minulta oikeastaan kokonaan ohi.

Jos vietän suurimman osan ajastani joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa, kuinka todellista elämäni silloin on? Menneisyyden asiat ovat jo tapahtuneet, eikä niitä voi enää mitenkään muuttaa. Silti yritän pitää menneisyyteni hengissä ajattelemalla menneitä tapahtumia. Olen menneisyyteni vanki: en osaa päästää irti vaan mietin ja märehdin, kertaan ja käyn asioita läpi, yhä uudelleen ja uudelleen. Menneisyys on tehnyt minusta sen, mikä tällä hetkellä olen, joten menneisyydessähän minun on elettävä! Tulevaisuus taas on kuvitelmaa, ja kuvitelmissa on niin helppo elää. On mukava suunnitella ja toivoa, sillä tulevaisuus on toivoa täynnä!

Elämäni perustuu siis joko siihen, mitä en voi koskaan enää saada takaisin, tai siihen, mikä ei ole edes vielä täällä. Hyvin menee. Eikä menneisyydessä ja tulevaisuudessa eläminen rajoitu pelkästään vain mieleen, vaan joskus kokemus on niin vahva, että kehokin reagoi: saatan esimerkiksi punastua häpeästä muistellessani jotakin menneisyyden noloa tapahtumaa, tai vatsaani alkaa kiertää, kun alan jännittää jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa juttua. Ajatuksen voima on mahtava.

Läsnäolon puute näkyy elämässäni monin tavoin. Olen aina ollut sellainen, joka kolhii itseään milloin mitenkin. Eräänlaisina huipentumina voisin kertoa, että olen onnistunut juoksemaan päin liikennemerkkiä ja törmäämään polkupyörällä rekkaan, joka oli pysäköity kadun varteen. (Puolustuksena voin sanoa, että kumpaankin tapahtumaan liittyi sateenvarjo.) Ovet tuntuvat minulle aina hieman liian kapeilta ja pöydänkulmat vääriin paikkoihin sijoitetuilta. Olen aiemmin laittanut törmäilyni kömpelyyden piikkiin, mutta se onkin tainnut johtua lähinnä siitä, että olen ollut niin uppoutunut ajatuksiini, etten ole havainnut ympäristöäni.

Kun ajelen autolla jotakin tuttua reittiä, saatan yhtäkkiä havahtua, että oho, olenkin jo tässä! Joko minä ole tullut sen-ja-sen paikan ohi; miten en ollenkaan huomannut? Joskus huomaan lukeneeni aamulehteä pitkät pätkät, ja yhtäkkiä havahdun siihen, ettei minulla ole hajuakaan, mitä olen lukenut. Lukeminen pitää aloittaa alusta - ja pahimmassa tapauksessa sama toistuu. Usein käy myös niin, että katson kelloa, ja heti kelloa katsottuani tajuan, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä kello oli. Katsoin kyllä kelloa, mutta en tullut panneeksi merkille aikaa! Pahimmalta läsnäolon puute tuntuu kuitenkin silloin, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Saatan joskus kesken keskustelun havahtua siihen, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä toinen on minulle juuri sanonut. Täydellinen läsnäolo on minusta vähintä, mitä toiselle ihmiselle voi antaa, ja siksi yritän laittaa nykyään toisen ihmisen seurassa kaiken muun sivuun - konkreettisesti ja kuvaannollisesti.

Olen päättänyt, etten halua enää elää automaattiohjauksella ja vain seilata rutiinista toiseen. En halua, että elämäni vain lipuu ohitseni. Olen myös äärimmäisen kyllästynyt siihen, että mieleni on oikea ajatusten kaatopaikka ja että minä olen jatkuvasti tonkimassa roskakasaa. Mitä enemmän kasa haisee, sitä enemmän siellä on kaivettavaa!

Sen sijaan haluan:

• oppia nauttimaan sellaisista asioista, joiden en ole ennen ehkä edes huomannut olevan olemassa
• kokea elämän voimakkaammin ja oppia ottamaan joka hetkestä kaiken irti
• oppia näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat enkä sellaisina, jollaisia kuvittelen niiden olevan 
• päästä eroon impulsiivisesta käyttäytymisestäni ja oppia käyttäytymään harkitummin
• oppia olemaan lietsomatta itseäni entistä hirveämpään stressitilaan ja sen sijaan:
• oppia rauhoittamaan mieleni, jotten olisi kuin ajopuu, joka lähtee pienimmänkin aallon matkaan
• päästä eroon suorituskeskeisestä ajattelutavastani ja oppia ajattelemaan, että tekeminen itsessään voi olla yhtä palkitsevaa kuin valmiiksi saatettu työ - ellei palkitsevampaakin
• oppia paikallistamaan ja vaimentamaan epämääräinen tyytymättömyyden tunne, joka vaivaa minua silloin tällöin, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa olla hyvin
• oppia erottamaan oikeasti tärkeä muusta vähemmän tärkeästä
• olla vakaa: yhtä aikaa pelokas ja peloton, tyhjä ja täysinäinen, heikko ja voimakas

Tämä on manifestini. 😊

Nuo eivät ole mitään pieniä tavoitteita, mutta uskoisin, että niiden saavuttaminen ei ole mitenkään mahdotonta, jos minulla vain on tarpeeksi halua ja voimia antautua asialle. Pitää kuitenkin yrittää muistaa olla myös itselleen lempeä ja hyväksyä keskeneräisyys ja inhimillisyys, jottei läsnäolon harjoittelusta tulisi vain yksi suoritus muiden joukossa.

En ole vielä ihan ratkaissut, miten tavoitteisiini pääsen, mutta olen ainakin hyvin varustautunut. Hankin nimittäin hieman alan kirjallisuutta, jota meinaan tässä pikkuhiljaa lueskella. Kirjat ovat melko käytännönläheisiä, joten opitun soveltamisen käytäntöön ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Palaan kirjoihin ehkä joskus myöhemmin, ettei joku kohta taas sano minun olevan perusteellinen. 😁 Olihan tätä jo tässäkin.

Mukavaa viikon jatkoa, rakkaat lukijani! Olen niin iloinen, että olette olemassa. 💗