Siedätyshoitoa

Jatkuva muuttojutuista lukeminen varmaankin kyllästyttää, joten päätin kirjoitella vaihteeksi jostain ihan muusta. Muistin nimittäin, että minulla on muutama postaus Boliviasta tekemättä, ja ajattelin kyhätä nyt kasaan niistä toisen.

Kirjoittelin vuosi sitten kammoavani museoita monestakin syystä (kyseinen postaus löytyy täältä), ja pohdin, kuinka päästä museokammostani eroon ja oppia jopa nauttimaan museoissa käymisestä. Sain silloin teiltä lukijoilta erinomaisia neuvoja, ja totesinkin, että jos haluan oppia nauttimaan museoissa käymisestä, minun pitää ruveta käymään niissä useammin. En voi käydä museossa kerran kymmenessä vuodessa, ja jos kyseinen museoreissu ei jostain syystä miellytäkään, sen jälkeen todeta, että museot ovat perseestä.

Santa Cruzin kaupungissa (Boliviassa siis) on loppujen lopuksi aika vähän katsomista, joten aika moni vierailija päätyy museoon varmasti jo siitäkin syystä, että muut nähtävyydet ovat vähissä. Museoita Santa Cruzissa kumminkin on, ja arvelin, että museoissa kuluisi hetki jos toinenkin. Väärässä kumminkin olin! Santa Cruzin museot ovat nimittäin varsin pieniä, joten katsomista ei ole paljon, ja museot oli hyvin äkkiä tutkittu.

Mutta selvisi myös, että Santa Cruzin museot sopivat erinomaisesti museokammon lievittämiseen: museovalvojia ei ole (kukaan ei siis kyttää selän takana jokaista liikettä), ja museoihin on kirjaimellisesti vapaa pääsy, sillä ovet ovat kadulle asti levällään. Käymistäni kuudesta museosta ainoastaan yhteen oli pääsymaksu, ja sekin oli yhden bolivianosin eli noin 13 sentin suuruinen. Jos kuusi museokäyntiä kustantaa yhteensä 13 senttiä, ei oikein kehtaa valittaa, vaikka museoissa ei olisi muuta kuin seinät. 😀

Ensimmäinen käymäni museo oli Raul Oteron kulttuurikeskus, jossa on sekä modernia että etno-historiallista taidetta. Ovet olivat kadulle asti auki, ja ajattelin piipahtaa sisällä katsomassa, mitä sieltä löytyisi. En vielä tässä vaiheessa tiennyt, että bolivialaisiin museoihin saa kävellä ihan vapaasti, ja etsin katseellani jonkinlaista lippuluukkua. Kun sellaista ei löytynyt, rupesin kiertelemään ja katselemaan.

Aluksi tuntui kerrassaan omituiselta, että museovalvojia ei ollut, eikä ketään kiinnostanut muutenkaan, mitä puuhailin. Mutta sitten tuli sellainen ihana vapauden tunne, että jee, kerrankin saa katsella ihan rauhassa!

"Pikkuinen ruumis."

"Kuulapeli".

"Raittiuteni varjossa."

Ja sitten taas ulos lämpimään Bolivian iltaan.

Seuraavassakin museossa, Casa Melchor Pintossa, kävin illalla erään kaupunkikierroksen päätteeksi. Osuin museoon puolivahingossa, kun minulla oli kauhea nälkä, ja näin kadulla museon kahvilan kyltin.

Sisäpihalta löytyikin aivan ihana, tunnelmallinen kahvila.

Casa Melchor Pinto suomentuu Melchor Pinton taloksi, ja sitä tämä rakennus aikoinaan olikin. Rakennus kuului vuonna 1982 kuolleelle vauraalle ja vaikutusvaltaiselle santacruzilaiselle, Melchor Pintolle. Sittemmin rakennus on entisöity, ja nyt se pitää sisällään erilaisia gallerioita ja näyttely- ja tapahtumatiloja. Enemmän kuin taide, minua kiinnostikin kaunis rakennus.

Vaihtuvassa näyttelyssä oli esillä santacruzilaisten taiteilijoiden töitä.

Näkemistäni museoista yksi mieleenpainuvimmista – eikä välttämättä mitenkään hyvässä mielessä – oli nykytaiteen museo.

Tännekin sai vain kävellä kadulta.

Ovenpielessä sisäpihan puolella istui pöydän takana mies, joka toivotti minut tervetulleeksi, ja sitten sainkin mennä tutkiskelemaan museota ylhäisessä yksinäisyydessäni. Muita vierailijoita ei tässä museossa, kuten ei muissakaan, juuri ollut.

Tämäkin rakennus sisäpihoineen oli varsin viehättävä.

 
Museon mielenkiintoisin alue löytyi rakennuksen takapihalta, kunhan ensin löysi tien sinne kaikenmoisen roinan keskeltä. Aluksi minua hieman epäilytti, saiko takapihalle edes mennä, mutta koska pihalla oli kyltti, jossa luki "kulttuuripolku", päätin käydä kokeilemassa onneani. Joku varmaan tulisi ajamaan minut pois, jos olin kielletyllä alueella?

Kulttuuri, missä sie oot?

Takapiha oli hämmentävä paikka, sillä en oikein tiennyt, mikä oli taidetta ja mikä pihalle heitettyä roinaa.

Tämä esimerkiksi saattoi olla taidetta, mutta yhtä hyvin tämä saattoi olla sulatettu muovinen roskapönttö, joka oli töhritty maaleilla.

Tämä nyt ei ainakaan ole taidetta. Vai onko sittenkin?

Sukkula Venukseen?

Tämä teos(?) voisi olla nimeltään vaikkapa Avioero.

Aikani takapihan ihmeitä pällisteltyäni päätin, että eiköhän tämä paikka ole nähty.

Sisäpihalla olisi viihtynyt kauemminkin.

Seuraavaksi oli vuorossa luonnontieteellinen museo, joka olikin se ainoa museo, jonne päästäkseen piti maksaa.


Museon löytämisen kanssa meinasi olla hieman hankaluuksia, kun en mitenkään tajunnut, että tämmöisessä rakennuksessa tosiaan voi olla museo. Samassa rakennuksessa oli myös yliopisto, ja siksi rakennus oli museoksi varsin epätyypillisen näköinen.

Museotilan nähtyäni minun olisi tehnyt mieli kääntyä ovelta takaisin, mutta ostin kuitenkin pääsylipun ja ja pakotin itseni kiertämään museon läpi. Tällaiset museot, joissa on kuolleita ötököitä tai täytettyjä eläimiä, eivät kiinnosta minua tippaakaan. Yritin kuitenkin teeskennellä kiinnostunutta, vaikka oikeasti pohdin vain, kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Mitäköhän olin kuvitellut luonnontieteellisessä museossa olevan – alastomia miesfiguureja kenties?

Kanootti.

Kanootintekotaito on periytynyt Boliviassa sukupolvelta toiselta, ja alkuperäiskansat käyttävät kanootteja yhä liikkumiseen Itä- ja Pohjois-Boliviassa. Kanootteja käytetään tyypillisesti lyhyiden matkojen kulkemiseen, mutta jos kanootin perään laittaa moottorin, sillä voi kulkea pidempiä matkojakin. Minä ihmettelin, miten noin kapeassa kanootissa edes pysyy ilman että keikahtaa heti veteen.  

Yhdessä vitriinissä lasikannen alla oli elävä ötökkä, jota jäin kuvailemaan pitkäksi aikaa. Se oli niin pieni, että siitä oli vaikea saada tarkkaa kuvaa.

Onneksi museoon tuli muitakin vieraita, ilmeisesti äiti ja poika, ja kun lipunmyyjä rupesi pitämään heille jonkinlaista yksityistä opastettua kierrosta, saatoin luikahtaa vähin äänin ulos museosta.

Altillo Beni -niminen museo oli jäänyt minulle vähän hämärän peittoon, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä museossa oli näytteillä. Bolivian museoista ja muista nähtävyyksistä on yleensäkin saatavilla varsin heikosti tietoa. Aukioloaikoja ei päivitetä nettiin, joten moni vierailija tulee varmasti kolkutelleeksi museoiden ovia turhaan.

Altillo Benistä tiesin sen verran, että se oli remontoitu vastikään museoksi. Olin kävellyt monta kertaa museon ohi ja todennut, että tämäkin rakennus näytti ainakin ulospäin varsin kauniilta.

Altillo Beniin ei käveltykään noin vain, sillä aulassa oli vastassa vartija, joka käski minua jättämään laukkuni säilytykseen museovierailun ajaksi. Tämä ei kuulostanut minusta yhtään hyvältä, koska missä minä sitten kantaisin kameraa, kännykkää ja lompakkoa. Tämähän on vain käsilaukku, selittelin, ja kysyin, mitä varten minun pitäisi jättää käsilaukku säilytykseen. Tarpeeksi kun jankkasin, vartija myöntyi lopulta, että mene sitten laukkuinesi.

Kadulta ei olisi voinut arvata, millaisen rakennuksen museo kätkee sisälleen.

Sisäpihan toisella puolella oli massiivinen, mustanpuhuva rakennus.

Tämän jyhkeän rakennuksen aulassa oli toinen vartija, joka neuvoi minua menemään toiseen kerrokseen, jossa olisi valokuvanäyttely. Kolmannessa kerroksessa oli kirjasto, ja pohjakerros oli tyhjillään. Tein työtä käskettyä ja suuntasin kerroksen ylöspäin. 

En päässyt selvyyteen, oliko Altillo Benin näyttely vielä keskeneräinen vai eikö tässä(kään) museossa ollut yksinkertaisesti mitään katsottavaa. Näytteillä oli ehkä kymmenen isoa valokuvaa ja toinen samanlainen määrä pienempi.

Nämä olivat vuonna 2018 kuolleen santacruzilaisen Roger Ortiz Mercadon valokuvia ihmisistä.

Tuli taas sama ongelma kuin luonnontieteellisessä museossa: kuinka pian kehtaisin lähteä museosta pois. Yritin tutkia valokuvia suurella hartaudella, mutta lopulta en enää jaksanut tuijottaa samoja valokuvia pidempään, ja niin oli tämäkin museo nähty.

Viimeinen käymäni museo oli museo, jossa esiteltiin Santa Cruzin alueen paikallishistoriaa. Tätäkin museota oli hieman vaikea löytää, koska museon ulkopuolella ei ollut minkäänlaista kylttiä tai museon nimeä. Luulinkin ensin, että museo oli viereisessä rakennuksessa, jonka edessä parveili nuorisoa, mutta se osoittautuikin kouluksi.

Tästä pääsee museoon.

Kirjoituspöydän takana istui taas mies, joka toivotti minut tervetulleeksi. Minulla ei ollut tästäkään museosta etukäteen minkäänlaista mielikuvaa, ja kävi ilmi, että suuri osa näyttelystä muodostui Santa Cruzin departementin itäosissa asuvan chiquitano-alkuperäiskansan historiasta. En ollut aiemmin kuullut koko chiquitanoista, mutta näyttely osoittautuikin näkemistäni kaikkein mielenkiintoisimmaksi.

Chiquitanojen kalastusvälineitä.

Chiquitanojen asumukset olivat hyvin yksinkertaisia.

Puutöitä.

Naamioita, joita käytettiin etenkin uskonnollisissa tansseissa; muissa tansseissa vähemmän.

Chiquitanojen vaatteita. Chiquitanot valmistivat vaatteensa puuvillasta, kasvikuiduista sekä eläinten nahoista.

Museossa oli myös joitakin esineitä mm. inkojen ja chane-kansan aikakaudelta.

Myös tämä museorakennus oli minusta valtavan kaunis.

Rakennus oli kuulunut alun perin Gutiérrez Jiménezin perheelle, ja se oli valmistunut vuonna 1917, jolloin Bolivia eli voimakasta taloudellisen kasvun aikaa kumipuusta saatavan kautsun ansiosta. Gutiérrez Jiménezin talon metalli- ja lasikoristeet oli tuotu Buenos Airesista, ja mietin, että olisi ollut kiva omistaa taas aikakone, jolla olisi voinut palata rakennuksen loiston päiviin.

Sitten taas takaisin todellisuuteen eli kadulle.

Santa Cruzin museot muuttivat ainakin suhtautumistani museoiden pääsymaksuihin. Mietin nimittäin, että voisin ihan mielelläni maksaa museoon pääsystä, jos pääsymaksu takaisi sen, että museossa olisi edes jotain nähtävää! Tyhjän saa näköjään maksamattakin. Toki Santa Cruzin museoissakin oli jotain nähtävää, mutta ei minusta niin paljon, että museoihin kannattaisi ihan lähtemällä lähteä.

Jäin miettimään sitäkin, miksi ainakin nämä käymäni museot olivat niin pieniä ja vaatimattomia. Mahtaisikohan asia johtua siitä, että Bolivia on kumminkin aika köyhä maa, eikä valtiolla ole ehkä varaa ylläpitää isoja museoita. Voi myös olla, että museot eivät kiinnosta paikallisia, ja turistejahan Santa Cruzissa käy varsin vähän. Keitä varten siis isoja ja hienoja museoita kannattaisi ylläpitää?

Tätä kirjoittaessani tuli jopa pieni kaipuu Boliviaan, ja rupesin miettimään, mitenköhän Boliviassa pärjätään koronan keskellä. Bolivian politiikassa oli määrä kääntyä uusi lehti tänään, sillä Boliviassa oli määrä olla tänään uudet presidentinvaalit niiden katastrofaalisten vaalien jälkeen. Nyt vaalit on kuitenkin siirretty koronan takia hamaan tulevaisuuteen.