Lentävä valas

Viime vuonna tulin Intiaan juuri, kun Sankranti oli juhlittu, mutta nyt tulin tarkoituksella hieman aikaisemmin, jotta näkisin vähän enemmän Sankrantin juhlintaa. Sankrantin kesto eroaa hieman alueittain, mutta Hyderabadissa Sankranti on enimmäkseen kaksipäiväinen juhla. Keskiviikkona 14. päivä vietettiin Bhogia eli päivää, jolloin poltetaan kokkoja, ja 15. päivä Makar Sankrantia, jolloin lennätetään leijoja, valmistetaan Sankranti-herkkuja ja tehdään puja-rituaaleja.

Perimmäinen syy Sankrantin juhlimiseen on se, että aurinko siirtyy silloin jousimiehestä kauriiseen. Tämä merkitsee talven loppumista, päivien pitenemistä ja uuden alkua. Aurinkomerkit eli horoskooppimerkit ovat Intiassa samat kuin lännessä, mutta koska intialainen astrologia käyttää hieman erilaista, tähtien asentoon perustuvaa systeemiä, kunkin aurinkomerkin alkamis- ja loppumisajankohta eroaa täällä hieman meidän vastaavistamme. Esimerkiksi kauriin aika alkaa täällä joko tammikuun 14. tai 15. päivä ja päättyy joko helmikuun 12. tai 13. päivä.

Anoppi kertoi, että tämän asuinalueen koripallokentällä poltettaisiin keskiviikkoaamuna viideltä kokko, ja tarkoitus oli mennä katsomaan sitä. Kävi kuitenkin niin, että koska söimme tiistai-iltana siellä kerholla niin raskaasti, uni ei tullut, ja kokkoa jaksoi lähteä katsomaan aamulla ainoastaan vanhin osanottaja eli appiukko. 🤭 Jotenkin aavistin tämän, sillä kävin valokuvaamassa kokon ja muggut eli värikkäät lattiapiirrokset jo edellisenä iltana. 

Kokko ja mugguja sen ympärillä. 

Lisää mugguja.

Samaan aikaan minun kanssani koripallokentälle tuli poika leikkipyssy kädessään. Mietin, että mitäköhän poika meinaa ruveta ammuskelemaan, mutta se selvisi pian, kun poika otti ampuma-asennon ja rupesi ammuskelemaan kokkoa. 🤣

Vihollinen paikallistettu.

Bhogi-päivän aamuna ei tehnyt mieli avata parvekkeen ovea, koska ulkona haisi voimakkaasti savulle, ja ilmassa leijui hento savuverho, mikä ei tuosta kuvasta kovinkaan hyvin näy.

Luin päivän lehdestä, että Parade Ground -kentällä järjestettäisiin 14. ja 15. päivä leija- ja makeisfestivaali, ja päätin lähteä käymään siellä. Hyderabad ei ole mikään kovin turistiystävällinen paikka siinä mielessä, että täällä on tosi vaikea löytää ajankohtaista tietoa tapahtumista ja niiden tarkoista ajankohdista. Tämäkin leijafestivaali oli merkitty kestäväksi aamusta iltaan, mutta minulla oli asiasta omat epäilykseni. Yleensä tapahtumat ovat ilta-aikaan, koska sää on silloin miellyttävämpi kuin keskipäivällä. 

Päätin kuitenkin lähteä paikan päälle pällistelemään, koska toisihan se kuitenkin vaihtelua tähän tavalliseen arkielämään. (Bhogi-päivän aamuna silitin esimerkiksi jättikasan pyykkiä, kun olin löytänyt pari päivää aiemmin ukkelin likapyykkisäkit. Intiahan on monessa mielessä vielä hyvin patriarkaalinen kulttuuri, ja naiset hoitelevat kaikki kotihommat.) 

Koska pelkäsin, että pysäköintipaikan löytäminen saattaisi olla hankalaa, päätin jättää auton kotiin ja mennä paikalle metrolla. Tulisipahan samalla vähän askeleita, kun joutuisin kävelemään. 

Naisten metrovaunussa taas. 

Tapahtumapaikalle saavuttuani hieman harmitti, sillä siellä oli jättimäinen parkkipaikka, jossa oli vielä siihen aikaan myös suhteellisen väljää. Olisin voinut tulla ihan hyvin autollakin. 

Parade Groundilla oli määrä järjestää illalla myös kuumailmapallotapahtuma, ja kuumailmapallot näyttivät olevan maassa valmiina iltaa varten. Kuumailmapallotapahtumakin olisi ollut hauska kokea, mutta en tiennyt, moneltako sekään alkaisi.

Lapsille oli kaikenlaisia aktiviteetteja, kuten pallomeriä, liukumäkiä ja trampoliineja. 

Mitä lähemmäs tapahtumapaikan keskustaa kävelin, sitä äänekkäämmäksi musiikki muuttui. Intiassahan pitää olla joka puolella mahdollisimman paljon kaikenlaista meteliä, koska intialainen ei kai koe olevansa edes elossa, jos ympärillä ei ole koko ajan kaamea kakofonia. 

Otin videon alueelle saapumisesta, ja siitä saa jonkinlaisen käsityksen paikan tunnelmasta. 

Kerkesin ottamaan vain tämän ja yhden toisen videon, kun iPhone jo ilmoitti, että puhelimen täytyy jäähtyä. Mitenköhän sitten, kun täällä on oikeasti kuuma? 

Aidatun tapahtuma-alueen reunassa oli tuoleja, joilta ihmiset saattoivat katsella tapahtumia. Yhtään leijaa ei taivaalla näkynyt, mutta sen sijaan ilmassa leijui jättimäinen valas, jonka peräpäästä roikkui jotain. 

Päivän kohokohta. Valas peräsuoli pitkällään.

Jonkin ajan kuluttua valas lätsähti maahan. Siinä meni sekin ilo.

Kiertelin alueella aikani ja tulin siihen tulokseen, että ainakin tällä hetkellä ihmisten pääasiallinen syy vierailla leijafestivaalilla oli syöminen. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, sillä hyderabadilaiset rakastavat ruokaa, varsinkin biryania, suolaisia naposteltavia, uppopaistettuja juttuja, grillattua ruokaa, intialaisia makeisia ja pizzaa.

Jättimäinen puri-leipä houkuttimena.

Tämmöistä mobiilivessaa en ole vielä nähnytkään. Onneksi ei tarvinnut mennä testaamaan!

Iltapäivällä tapahtumapaikalla oli vielä aika väljää, mutta illalla tuolla olisi varmasti melkoinen ryysis.

Seuraavaksi oli aika mennä katsastamaan makeisfestivaali, joka oli katetulla alueella suojassa auringolta. Mistä tulikin mieleeni, että muistin vasta tapahtumaan päästyäni ja auringon porottaessa suoraan naamaani, että jaa niin, ne aurinkosuojat. 🫣 Päivisin täällä on lämmintä kuitenkin kolmisenkymmentä astetta, vaikka iltaisin ja aamulla on vain 20, ja UV-indeksikin näytti olevan 7. 

Otin makeisfestivaalistakin pienen videon. 

Tekoäly tiesi kertoa, että tämä on perinteinen maharastralainen sari, nenäkoru on nimeltään nath ja otsakoru mundavalya. 

Tämä herra taas on pukeutunut erääksi Krishna-jumalan ilmentymäksi eli Vithobaksi. 

Poislähtiessäni näytti siltä, että väkeä alkoi saapua paikalle enemmän, ja parkkipaikkakin oli vilkastunut. Leijatapahtuma alkaisi siis varmasti illemmalla, kuten olin aavistellutkin. En jaksanut kuitenkaan jäädä odottelamaan leijoja, vaan päätin lähteä takaisin anoppilaan.  

Mies luuttusi metroaseman portaiden kattoa, ja hänellä oli oikein turvaköysikin. 😅

Nämä näkymät metroasemien ylikulkusilloilta ovat jostain syystä lemppareitani. Näky kuvastaa Intiaa niin hyvin.

Nysse tulloo!

Bhogi-päivänä piirretään mugguja talojen porttien ja asuntojen ovien eteen, ja bongailin muggujakin päivän mittaan.

Sankrantia sanotaan myös Pongaliksi.

Kahden viimeisen muggun kuvat ovat anoppilan asuinalueelta, ja otin kuvat illalla, kun kävimme ukkelin kanssa kävelyllä. Vastaamme tuli mies, joka vaikutti olevan ukkelille hyväkin tuttu ja joka katsoi minua uteliaasti. Kävi ilmi, että mies asuu perheineen samassa kerroksessa kuin appivanhemmat. Mies oli ilahtunut tapaamisestani, sillä hän kertoi kuulleensa anopilta minusta paljon hyvää. Anoppi kuulemma muistelee minua aina, kun en ole täällä. 🤭 En tiedä, lisäilikö mies omiaan, mutta olin kaikesta huolimatta ilahtunut ja sanoin puolestani, että minulla on maailman paras anoppi. Toivoin, että sana kulkisi vuorostaan anopin korvaan, sillä täällä ei sanota (ainakaan ukkelin perheessä) tämmöisiä asioita suoraan toiselle. 

Kotiapulainen oli piirtänyt muggut anoppilan oven eteen. Oven yläpuolella roikkuu mangopuun oksia, joita ripustellaan kaikkiin oviin.

Anoppilan kotiapulainen oli vaihtunut poissaollessani, ja tämä uusi kotiapulainen on ollut talossa suunnilleen kuukauden päivät. Eilen aamulla eli Makar Sankrantina kotiapulainen soitti, että hän ei pääsisikään tulemaan sinä päivänä, koska hänellä oli jotain menoa, joten Makar Sankranti alkoi osaltani sillä, että lakaisin yleisten tilojen (etuhuone, olohuone, ruokailutila sekä keittiö) lattiat. 

Anoppi kysyi, lakaisenko Suomessakin, ja minusta kysymys oli hassu, sillä eihän meillä taida edes olla myynnissä tämmöisiä luutia. 

Kotiapulainen lakaisee ja luuttuaa tavallisesti lattiat, pesee astiat ja auttaa pyykkihuollossa, varsinkin sarien pesussa ja tärkkäyksessä. Kuvittelen olevani hyväkin ihmistuntija, ja minulla on sellainen tunne, että tämän nykyisen kotiapulaisen kanssa saattaa tulla hyvinkin pian jonkinlaisia ongelmia. Alkuviikosta nainen pyysi, josko voisin yhdistää hänet anoppilan wifiin eli laittaa hänen puhelimeensa wifin salasanan, koska hän ei itse osaa lukea eikä kirjoittaa. Laskutoimitukset onnistuvat anopin mukaan kuulemma hyvin. 🤭 Sen jälkeen puhetta onkin riittänyt, ja kotiapulainen puhuu melkein koko ajan töitä tehdessään kännykkäänsä. Tämäkään ei ole mitään uutta, ja ennemminkin olisin yllättynyt, jos näin ei olisi.

Minulla on täällä aivan erilainen vuorokausirytmi kuin Suomessa. Herään tavallisesti vasta seitsemän jälkeen ja saan unen päästä kiinni vasta joskus lähempänä puoltayötä. En voisi kuvitellakaan meneväni täällä salille aamulla viideltä, saati sitten neljältä, kuten Suomessa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että kroppani elää Suomessakin Intian ajassa. Ajat menevät lähes täydellisesti yksiin, kun ottaa huomioon aikaeron, joka on talvella kolme ja puoli tuntia ja kesällä kaksi ja puoli tuntia. 

Kun nousimme Makar Sankrantina ukkelin kanssa vihdoin joskus kahdeksalta ylös, anoppi totesi minulle (hymyssä suin eli ei siis mitenkään syyttävästi), että "nytkö sinä nousit". 🤭 "Meillä on tänään paljon töitä!" 

Töitä tosiaan riitti, sillä piti tehdä monta erilaista ruokalajia, jotka kuuluivat erityisesti Makar Sankrantiin. Teimme kolmenlaisia uppopaistettuja vada-kakkusia, puliharaa eli sitruunariisiä, perunacurrya, rasamia ja makeaa riisijälkiruokaa eli payasamia. En ehtinyt ottaa edes yhtään kuvaa, kun koko ajan oli kädet – kirjaimellisesti – täynnä jotakin.

Tässä kuva lautasestani, jolla on kaksi vadaa, sitruunariisiä ja perunacurrya.

Payasamia eli sitä riisijälkiruokaa. Rakastan kardemumman tuoksua, joka payasamista tulee!

Juhlat saattavat olla täällä naisväelle hieman stressaavia, kun pitää valmistaa monenlaista syötävää niin omalle perheelle kuin työväelle ja tutuillekin vietäväksi. Anoppi oli pyytänyt maanantaina erään sukulaisnaisen auttamaan makeisten valmistamisessa, ja makeisia syntyikin melkoinen kasa. Ukkeli oli hieman tuohtunut, koska ukkelin mielestä hänen äitinsä voisi ihan hyvin ostaa makeiset valmiina ja vähentää sillä tavalla omaa työmääräänsä. "Kukaan tuskin olisi pahoillaan, jos saisikin kaupan tuotteita omatekemien sijaan", sanoi ukkeli. Ymmärrän kyllä hyvin anopin näkökannankin, sillä olisihan se vaikea yhtäkkiä ruveta ostamaan valmistuotteita, jos on koko elämänsä tottunut tekemään kaiken itse. 

Päivällä kävimme ukkelin kanssa ajelulla ja testasimme mm. uuden kahvipaikan, mutta siitä ehkä myöhemmin lisää. Hyppään suoraan iltapäivään ja alkuiltaan, kun lähdin itsekseni kaupoille etsiskelemään uusia kurtia eli niitä pitkiä tunikan mallisia paitoja. Tarvitsin erityisesti hieman parempia kurtia, joita käytän esimerkiksi kylään tai ravintolaan mennessä (kotikurtat ovat erikseen). 

Kaikki olivat sanoneet, että kaupunki tyhjenee Sankrantina eikä ketään ole suurin piirtein missään. Ihmettelin väitettä, sillä vaikka kadut olivatkin tavallista tyhjempiä, eikä tarvinnut juuttua liikenneruuhkiin, ostoskeskukset pullistelivat ihmisiä. Tuntui, että koko kaupunki oli kerääntynyt ostoskeskuksiin shoppailemaan, syömään, käymään elokuvissa tai harrastamaan jotakin. Hissit olivat niin täynnä koko ajan, että ne hädin tuskin liikkuivat, ja Inorbitissa katsoinkin parhaakseni käyttää poislähtiessä portaita, vaikka hermostuttikin aika tavalla. Olen nimittäin kerran jäänyt Inorbitissa parin muun tyypin kanssa lukkojen taakse portaikkoon. Pääsimme ulos vasta, kun vartija näki meidät valvontakamerasta. 

Inorbitin portaisiin on merkitty, kuinka paljon energiaa kunkin portaan nouseminen kuluttaa. 🤣

Nämä talokolossit jaksavat aina ihmetyttää.

Inorbitista jatkoin matkaani Sarath City Capital Malliin, joka tunnetaan täällä nimellä AMB Mall. 

Autoja saapui parkkihalliin tasaisena virtana, ja hieman mietitytti, löytyisikö parkkihallista enää vapaita paikkojakaan. Alimmasta kerroksesta onneksi löytyi. 

Prismassakin (kuten myös Go colors -kaupassa) myydään pöksyjä kaikissa mahdollisissa väreissä. Bongasin Prisman ensimmäisen kerran metron ikkunasta yhden ostoskeskuksen ohi ajaessani pari vuotta sitten, ja uskokaa tai älkää, mutta Prismalla oli silloin tismalleen samanlainen logo kuin meidän suomalaisella Prismalla. Kun seuraavan kerran lähdin oikein asioikseni kuvaamaan Prisman logoa, logo olikin jo vaihtunut tuohon nykyiseen. 

Oli pakko kuvailla taas näyteikkunoiden kolttuja – ja vähän muutakin.  

Kuvan kaupat ovat pelottavia, kun niissä pitää tietää suunnilleen, mitä on etsimässä. Asiakas menee siis istumaan tuoliin, ja myyjät alkavat heitellä asiakkaan eteen pöydälle hänen toiveitaan vastaavia tuotteita. 

Jäätelökakkuja tällä kertaa. 

Karting-radallakin oli säpinää, vaikkei se kuvassa siltä näytäkään.

AMB:n parkkihallissa oli miellyttävän selkeät opasteet.

Kurtat jäivät tällä kertaa ostamatta, vaikka vietin kaupoilla yli neljä tuntia. 🫣 Minusta on tullut vähän vaikea asiakas, kun en viitsi ostaa mitään sellaista, mihin en heti ihastu ja mitä en tule satavarmasti käyttämään. 

Tässä olivat Sankranti-päivien kuulumiset tällä kertaa.  

Ei mitään mulle

Sadekausi on täällä kai ihan virallisesti ohi, koska viimeisen viikon ajan aurinko on paistanut pilvettömältä taivaalta, ja kosteusprosenttikin on pudonnut vähän päälle kolmeenkymmeneen. Lämpötilat liikkuvat päivisin 30-33 asteessa, ja vaikka lämpötila laskee yöllä hieman alle kahdenkymmenen, minua ei haittaisi yhtään, vaikka olisi viileämpääkin. Sadekauden loppuminen näkyy täällä muun muassa niin, että erilaisia ulkoilmatapahtumia alkaa taas olla enemmän, kun ei ole pelkoa sateesta.

Viime viikonloppuna tarjolla olisi ollut useampikin kiinnostava tapahtuma, mutta päädyimme lopulta Arogya-messuille, jossa esiteltiin Intian terveysministeriön Ayush-osastoa. Luontaislääketieteen Ayush-osasto perustettiin vuonna 1995 erotukseksi modernista lääketieteestä, ja sen tutkimus- ja kehitystyön kohteena ovat ikivanhat lääketieteet ayurveda, unani ja siddha; hoitomuodot naturopatia ja homeopatia sekä jooga. Arogya-messuilla näytteillä olivat nämä kaikki terveysjärjestelmät.

Intiassa messuille mennään aina punaista mattoa pitkin, eikä tämäkään tapahtuma ollut poikkeus.

Tapahtuma oli vetänyt paikalle minusta yllättävän paljon väkeä, sillä alueella oli ajoittain jopa ruuhkaista, vaikka olimme paikalla kaikkein kuumimpaan aikaan alkuiltapäivästä.  Ihmiset keräsivät esittelypöydiltä kaikenlaisia lippuja ja lappuja ihan hulluina mukaan katsomatta edes, mitä ne olivat. Olihan niitä kuitenkin otettava, kun kerran ilmaiseksi sai!

Mikäs lappu se tämä on... No ihan sama, otetaan mukaan!

Ayurveda-lääkkeet tekivät nekin hyvin kauppansa, ja ihmiset tutkivat erilaisia jauhepusseja ja -purnukoita innokkaasti.

Minun täytyy tunnustaa, että olen niin länsimaisen lääketieteen aivopesemä, että olen aika epäileväinen vaihtoehtoisten hoitomuotojen suhteen. Pitäisi ehkä yrittää innostua asiasta enemmänkin, sillä täällä jos missä olisi ayurveda-tuotteita ja tietoutta saatavilla! Vielä ainakaan en kuitenkaan jaksanut kiinnostua purkkien ja pussien sisällöstä, vaan jauheet, siemenet ja muut vastaavat näyttivät minusta lähinnä epäilyttäviltä. Asiaa ei yhtään auttanut ukkelin kyynisyys: "noita kun syö, niin maksa pimahtaa", hän totesi.

Kerran olen saanut ayurveda-lääkkeestä avunkin, mutta toisella kerralla toisesta lääkkeestä ei ollut mitään hyötyä. Minulla oli tuolloin ien kipeä, ja kas kummaa, anopilta löytyi purkki ruskeaa jauhetta (kuvassa), joka oli juuri tällaisia vaivoja varten. (Vaikka minulla olisi pikkuvarpaan kynsi kipeä, niin anopilla olisi varmasti siihenkin vaivaan tarkoitettua lääkettä!) Jauhetta piti tunkea ikenen ja posken väliin, ja sitä piti pitää siellä viisitoista minuuttia, minkä jälkeen se piti huuhdella vedellä pois. Jauhe oli ihan kamalan makuista - eikä se edes auttanut.

Kaikesta huolimatta messuilta löytyi jotakin, joka kiinnosti pikkuisen minuakin. En ollut koskaan aiemmin kuullutkaan mistään unanista ja siddhasta, ja oli ihan mielenkiintoista lueskella ohjetauluja siitä, millainen on niiden oppien mukainen terve elämä.

Siddhan terveysoppeja (kuva suurenee klikkaamalla).

Siddhan opeissa pisti silmään muutama asia. Juureksia ei saisi - jamssia lukuun ottamatta - syödä ollenkaan. Edellisenä päivänä valmistettua ruokaa ei saisi sitäkään syödä. Päiväsaikaan ei saisi koskaan nukkua, eikä mitään luonnollista tarvetta tukahduttaa. Pitäisi harrastaa terveellisiä seksiakteja, ja karvat pitäisi ajaa viikoittain. Puun varjon alla tai palavan lampun lähellä ei saisi nukkua. Nämä vielä käsitin, mutta ymmärrykseni loppui kohdassa, jossa luki: "never smell fragrance during midnight". Mitähän tämä mahtaa tarkoittaa? Että keskellä yötä ei saa haistella parfyymeja? Kuka nyt muutenkaan sellaista harrastaa?

Terveellinen elämäntyyli unanin mukaan.

Unanin opit olivat sellaisia kultaisen keskitien oppeja, että ne pystyy käsittämään ihan maalaisjärjelläkin. Ei saa juoda liian kuumaa tai kylmää vettä, pitää välttää mausteisia, rasvaisia ja suolaisia ruokia, pitää syödä säännöllisesti eikä saa syödä liikaa - ja plaa plaa plaa.

Myös ayurveda-osasto, jossa esiteltiin terveysvaikutteisia kasveja, oli aika kiinnostava.

Taulukko siitä, mikä kasvi auttaa mihinkin vaivaan.

Kaikkein mielenkiintoisin osasto oli kuitenkin Intian kahvilautakunnan osasto, josta sai ostaa kupposellisen kahvia. Osastolla taidettiin mainostaa myös kahvin terveysvaikutuksia, mutta en minä niitä kauheasti lueskellut, kun kahvin terveysvaikutukset ovat tulleet tutuiksi muutenkin.

Setä pumppasi kahvia termoksesta.

Kahvi oli vähän kummallisen makuista, mutta ei se kyllä paljon mitään maksanutkaan.

Erilaisia kahvipapujakin oli esitteillä.

Ulkona myytiin terveysvaikutteisia kasveja.

Monivitamiinikasvi, mielenkiintoista.

Ulkona oli myös intialaisissa tapahtumissa pakollinen food court, josta saattoi ostaa syötävää.

Terveyttäänkin olisi voinut käydä testauttamassa verhojen takana pienissä huoneissa. En tiedä, mitä huoneissa tarkalleen ottaen testattiin, mutta kovasti se näytti ihmisiä kiinnostavan.

Huomenna minulla on tiedossa hieman erilaista ajankulua, kun anopilla on lounaskutsut, kitty-party. Anoppi kuulu kahdentoista kotirouvan ryhmään, joka kokoontuu aina kerran kuussa jonkun jäsenen kotiin syömään ja juttelemaan (juoruamaan?). Huomenna on anopin vuoro valmistaa lounas, ja hän on tilannut minut aamusta alkaen apuvoimaksi keittiöön. Intialaisilla pitää olla pöydässä aina miljoona ruokalajia, joiden valmistuksessa - etenkin vihannesten pilkkomisessa - on hirveä homma, joten ylimääräisestä käsiparista on paljon apua.

Minä kuvittelin, että voisin häipyä ruokien valmistuttua vähin äänin paikalta, koska eiväthän ne minun juhlani ole vaan anopin. Anoppi kuitenkin sanoi, että minun täytyy ainakin näyttäytyä naisille - rouvat kuulemma haluavat nähdä suomalaisen miniän. Anoppi muistutti minua myös siitä, että korvakorut ja kaulakoru olisi hyvä muistaa laittaa. Intialaisilla naisilla kun pitää olla koruja päästä varpaisiin (kirjaimellisesti!), ja korutonta naista pidetään kovin alastoman näköisenä. Minä taas en koruista juurikaan välitä, ja siksi ennen juhlia tai muita vastaavia anoppi muistuttaa minua aina laittamaan korut. Kaiken lisäksi tykkään käyttää jotain parin euron rihkamakoruja, koska värikkäät korut näyttävät minusta paljon kivemmilta kuin kultakorut. Anopilla onkin ollut hieman totuttelemista korumaakuuni. Kerran hän jopa sai minut suostutelluksi kultakauppaan, jotta hän saisi ostaa minulle kunnon korvakorut ja riipuksen - mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina!