Ihminen ei tiedä, mitä tietää, ennen kuin hän tietää, mitä ei tiedä.


maanantai 30. heinäkuuta 2018

Piiloleikkiä

Ihmettelin taas Kiteellä aina samaan aikaan vuorokaudesta lentäviä lentokoneita, ja muistin, että joku oli suositellut minulle jo kauan sitten Flightradar24 -sovellusta. Sain sovelluksen vihdoinkin ladattua, ja sitten jo harmittelinkin, etten ollut tehnyt sitä aiemmin. On nimittäin äärettömän mielenkiintoista tutkia taivaalla lentäviä lentokoneita ja sitä, mistä mikäkin kone on tulossa ja minne se on menossa. 


Esimerkiksi tämä juuri Mikkelin yli lentänyt Emirates-yhtiön kone on tulossa Dubaista ja menossa San Franciscoon. Korkeutta koneella on hieman alle 11 kilometriä (36 000 jalkaa) ja nopeutta 930 km/h (502 solmua).

Sain myös selville, että Kiteen yli iltapäivällä lentävät lentokoneet ovat tulossa joko Japanista tai Kiinasta, sillä noiden maiden lentoreitti kulkee aivan Kiteen yli. Enpä olisi osannut arvata tuotakaan. Onhan Venäjän yli kulkeva reitti tosin paljon ruuhkattomamman näköinen kuin reitti Intian ja Keski-Euroopan ylitse.



Illalla kuuden jälkeen Japanin ja Kiinan koneet lentävät taas letkassa Kiteen yli, nyt toiseen suuntaan.


Tässä yllämme lentelee juuri Finnairin lento AY88 Shanghaista Helsinki-Vantaalle:

Äsken taivaalla jyristeli juuri TUI:n lento Larnakasta Helsinkiin. Aika hassua, että meikäläinen voi saada niin isot kiksit moisesta sovelluksesta. 😀 Onko kukaan muu innostunut Flightradarista?

Moni tykkää liikkua kesällä kuntosalin sijasta ulkona, mutta minä tykkään nostella painoja kesälläkin. Olen ollut viime aikoina niin paljon liikekannalla, etten ole vielä hankkinut pysyvämpää salijäsenyyttä mihinkään, kun en edes tiedä, mikä sali olisi minulle hyvä. Olen käynyt saleilla vähän siellä sun täällä, ja ongelmaksi on muodostunut se, että useimmalla salilla on yksi ainoa levytanko. Aina kun olisin halunnut treenata levytangolla, sitä on käyttänyt juuri joku muu, tai jos levytanko onkin ollut vapaana, joku on tullut odottelemaan tangon liepeille vuoroaan, ja keskittymiseni on herpaantunut.


Tämä kuvassa näkyvä NJAC:n (New Jersey Athletic Club) sali oli ihan järjettömän iso ja toimiva (kuvassa näkyy vain hyvin pieni osa salista). Siellä oli niin paljon levytankoja, penkkejä ja räkkejä, että kaikille varmasti riitti!

Minua ärsyttää valtavasti, jos en voi tehdä salilla sitä, mitä olin suunnitellut. Suivaannuinkin lopulta niin, että tilasin viime viikolla netistä itselleni levytangon ja painoja. Nyt olen tässä odotellut, kumpi saapuu ensin - levytanko vai ukkeli. Ukkeli on Intiassa, ja olin laskelmoinut, että levytanko ehtisi tulla, ennen kuin ukkeli tulee kotiin, ja ehtisin piilottaa tangon jonnekin. Ukkeli on nimittäin jo kerran kysynyt minulta, meinaanko tehdä kodistamme kuntosalin, enkä viitsisi ihan heti paljastaa, että on tullut hankittua taas uusia kuntoilutuotteita. Pitäähän asia tietysti joskus kertoa (ellen jää kiinni ennen sitä), mutta se päivä saisi koittaa joskus myöhemmin. 😳

Toki ulkoliikuntakin on kivaa, ja sitäkin tuli harrastettua Itä-Suomessa pyöräilyn ja soutamisen merkeissä.

Myökin ulkoiltiin.

Pyhäjärvi aamulla kello kuusi.

Nuorison kesäleikit.
Kuunpimennys meni niin sanotusti reisille, sillä vaikka taivas oli muuten selkeä, juuri kaakon suunnassa oli pilviä.

Kuu pimentyi niin perusteellisesti, ettemme nähneet sitä lainkaan.


Punkaharjulla ja Kerimäelläkin tuli ajeltua.

Kerimäen kirkon koko jaksaa hämmästyttää aina vain.



Eipä tässä nyt muuta. Minä jatkan pakettien odottelua. 😎

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Muistojen tulva

Teimme äidin kanssa pienen retken Kotkaan. Minun on ollut vähän vaikea käydä Kotkassa sen jälkeen, kun sieltä vähän yli parikymppisenä lähdin. Kaupunkiin liittyy paljon muistoja, ja osa muistoista ei ole hyviä, ja minun on siksi ollut vaikea palata kaupunkiin.


Kyllä niitä muistoja tulikin, sekä minulle että äidille. Muistelu alkoi jo Tavastilasta, jossa on äitini entinen kotitalo. Puut olivat kasvaneet, uusia rakennuksia oli rakennettu, ja kaikki tuntui jotenkin pienemmältä. Tavastilassa näimme kartanon, jossa mamma oli ennen lypsänyt lehmiä, ja siellä oli myös Tapani Kansan entinen kotitalo. Se oli kai jäänyt metsän keskelle, koska emme onnistuneet näkemään talosta vilaustakaan.

Lähellä Tavastilaa oli myös paikka, jossa olin ollut nuorena tekemässä hapankaalia. Olin parikymppisenä sellaisessa nuorten työllistämisjutussa, että ihmiset saivat palkata meitä nuoria auttamaan kaikenlaisissa kotitöissä. Kokemus oli todella hyvä ja opettavainen, ja muistelen olleeni varsin kysytty työntekijä, sillä olen ollut aina kova tekemään töitä. Sain tehdä kaikenlaista, kuten maalata taloja, siivota ihmisten koteja, valmistaa voileipiä Meripäiviä varten, leikata nurmikkoja, pestä ikkunoita, silittää vaatteita (yhdelläkin kerralla piti silittää toistakymmentä miesten kauluspaitaa) ja tyhjentää yhden hamstraaja-mummon asuntoa. Talojen maalaamisesta ja remppahommista tykkäsin aivan erityisesti.

Karhulassa kävimme haudalla, ja haudalla käynnistä tämä reissu oli oikeastaan saanut alkunsakin. Hautausmaakäynnille on aina ennen sattunut hirvittävän kylmä ilma, mutta tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa!


Kotka on minulle yhtä kuin meri, ja merihän se minut Kotkaan alun perin toikin. Tulin kaupunkiin kahdeksantoistavuotiaana, kun minun piti opiskella merenkulkuoppilaitoksessa merikapteeniksi. Pyörähdimme äidin kanssa Pookinmäellä katsomassa vanhaa kouluani ja sen asuntolaa, jonka ovet (ja ikkunat!) olivat tulleet opiskeluaikoina hyvin tutuiksi.


Asuntolassa oli tiukka kuri, eikä asuntolaan päässyt sisälle enää yhdentoista jälkeen. Joskus piti hyödyntää ensimmäisessä kerroksessa asuvia poikia ja kiipeillä sisään heidän ikkunoistaan.

Merenkulkuoppilaitos oli muuttanut näköjään nimensä Etelä-Kymenlaakson ammattiopistoksi, mutta muuten paikka näytti olevan ihan ennallaan. Asuntovaunut olivat tosin vallanneet koulun parkkipaikan, mikä johtui ilmeisesti alkamassa olevista Meripäivistä.
 
On uskomatonta, miten paljon muistoja yksi paikka voi herättää. Ihmisiä, tapahtumia, elettyä elämää. Näin rakennuksen, jossa olimme opetelleet köysien pleissausta, ja muistin, että pleissaus oli tuottanut hieman vaikeuksia. Minulla oli silloin pitkät punaiset kynnet (mikä oli jonkinlaista kapinointia), ja opettaja ehdottikin minulle, että kannattaisikohan minun siirtyä kynsineni laivakeittiöopintojen puolelle. Ensimmäinen liikuntatuntikin koulussa hieman yllätti. Normaalistihan kouluissa pelataan koripalloa, pesäpalloa tai sen sellaista, mutta me soudimme kirkkoveneellä, ja koko luokka mahtui näppärästi samaan veneeseen. Koulutukseen sisältyi myös ahtaamista, jonka muistelin olleen minulle erityisen vaikeaa. Lastin siirtäminen paikasta A paikkaan B nosturilla näytti niin kovin helpolta, mutta miten ihmeessä se oli kumminkin niin vaikeaa?

Työharjoittelujaksojen aikana pääsimme rahtialuksille kokeilemaan oikeaa laivatyöskentelyä. Opiskelijoille annetut hommat olivat usein vähän mitä olivat, mutta joskus pääsimme tekemään ihan oikeita töitäkin. Parasta oli tietysti se, kun pääsi laivan ruoriin. Tuntui aika hurjalta olla parisataa metriä pitkän rahtialuksen ruorissa ja ajatella, että tässä minä, pieni Satu, ohjaan tällaista isoa laivaa.

Hatarasti muistelen, että jos linjataulut (kaksi tällaista siis) olivat samassa linjassa, silloin laiva oli väylällä.
 
Opintoni jäivät kesken, sillä väsyin merenkulkumaailman sovinistisuuteen ja siihen, että nuori nainen sai jatkuvasti todistella ukoille, että osaa ja pärjää. Olisin varmasti pärjännyt siinä maailmassa, jos vain olisin halunnut, sillä en säikähdä rasvaisintakaan huumoria, ja olen aina tullut ukkojen kanssa hyvin toimeen.

Joskus rajat kuitenkin ylittyivät. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun humalassa ollut koneykkönen tunkeutui eräiden grillijuhlien päätteeksi väkisin hyttiini. Sain miehen onneksi ulos hytistä, eikä hänestä olisi muutenkaan ollut minulle vastukseksi, sillä mies oli niin tolkuttomassa humalassa. Muisti miehellä kuitenkin pelasi, sillä mies oli seuraavana aamuna niin nolo, ettei sietänyt minua silmissään (pahaksi onneksi satuin olemaan silloin juuri konepuolella harjoittelussa). Mies laittoi minut pesemään konehuoneen seiniä, ja voin kertoa, että se oli hikinen pesti. Näin jälkeenpäin ajatellen tietysti tajuan, että minun olisi pitänyt viedä asia eteenpäin ja tehdä miehestä valitus, mutta olin niin nuori ja tyhmä, ettei ajatus tullut mieleenkään. Varmasti mietin myös sitä, että valittaminen saattaisi hankaloittaa omaa elämääni laivalla.

Muistan luultavasti lopun elämääni yhden opettajan kommentin, ja muistan sen sanasta sanaan. Opettaja kertoi luokallemme tarinaa siitä, kuinka eräs nuori naisopiskelija oli raiskattu jossakin satamassa, ja raiskauksen päätteeksi raiskaaja oli varastanut tytön ostamat alkoholit. Opettaja kertoi tarinaa kuin hyvääkin vitsiä ja kertoi lopuksi nauraen oman mielipiteensä tapahtumasta: "Vitut minä siitä, että ne nussi, mutta kun ne vei sen viinat."

Merenkulkuoppilaitoksen ajoista riittäisi tarinaa vaikka kuinka, mutta jospa palaisin kuitenkin nyt nykyaikaan.

Kotka oli toisaalta muuttunut hirveän paljon ja toisaalta kaupunki oli ihan samanlainen kuin ennenkin. Kävimme äidin kanssa Katariinan puistossa, joka oli äidille jo tuttu, sillä hän oli käynyt siellä kaupungissa asuvan ystävänsä kanssa. Minulle puisto oli täysin tuntematon, sillä sitä ei vielä ollut silloin, kun minä asuin Kotkassa. 


Oli kyllä harmi, että puistoa ei ollut jo minun aikanani, sillä puisto oli aivan ihana paikka varsinkin kuumana kesäpäivänä. Meren rannalla kävi reipas tuuli, eikä siellä ollut läheskään yhtä kuuma kuin sisämaassa.



Bongasimme yhdeltä penkiltä pienen nallen, joka oli kai pudonnut joltakin lapselta. Me kaksi nalleystävää murehdimme sitä, että nyt joku lapsi joutuu olemaan ilman rakasta nalleaan. Meidän piti toimittaa nalle läheiseen jäätelökioskiin, jos joku vaikka osaisi kysellä sitä sieltä, mutta lopulta jätimme nallen kuitenkin penkille. Omistajahan saattoi olla vielä jossain lähellä ja tulla etsimään nalleaan.

Puiston eteläkärjessä on pieni niemeke, Ankkuriluoto, joka toimii tuhkiensirottelupaikkana.

Täällä on äidin ystävän mieskin lähtenyt viimeiselle matkalleen, ja lähetimme hänelle terveisiä. 

Pienet itkutkin piti itkeä, kun luimme tauluun kirjoitetun tekstin.


Eläkäähän täydellä sydämellä. ❤

sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Suo siellä, sukellusvene täällä

Istun kirjoittamassa tätä viimeisen päivän eli eilisen raporttia jo kotona, sillä palasin myöhään eilisiltana kotiin. Olisin mieluusti jatkanut matkaani vielä ainakin muutamalla päivällä, mutta oli pakko tulla kotiin, kun ukkelikin tulee yöllä Boliviasta. Olisihan se hyvä joskus sitä puolisoakin ohimennen tervehtiä. 😆

Minulla on kuitenkin vielä jäljellä kaksi kohdetta, joissa kävin eilen, ja olen kummastakin ihan täpinöissäni. En osaa laittaa matkan aikana käymiäni paikkoja arvojärjestykseen, mutta nämä kaksi eilisen kohdetta olisivat ehdottomasti ihan siellä kärkipäässä.



Vähän harmittaa, etten tullut kuvanneeksi Toilan omakotitaloja, sillä ne olivat varsin viehättäviä. Kaikista kuvaamistani ränsistyneistä ja autioista taloista saa varsin yksipuolisen kuvan Virosta, kun Virossa on paljon kauniita talojakin. Ehkä ensi reissulla keskityn sitten niihin?

Ensiksi pysähdyin kuitenkin Rakveren Põhjakeskuksen Rimi-supermarkettiin, koska piti käydä ostamassa sieltä yhtä skumppaa, jota ei Suomesta enää saa. Hullaannuin matkan aikana Rimi-marketteihin, sillä varsinkin Rakveren Rimin tarjonta oli aivan loistava. Ostin pari kertaa Rimistä illaksi valmisruokaa, kun olin syönyt lounaan niin myöhään, ja arvelin, etten jaksaisi enää illalla lähteä mihinkään syömään siihen aikaan, kun nälkä mahdollisesti tulisi. Rimin valmisruokavalikoima oli ihan mahtava, eivätkä annokset olleet todellakaan hinnalla pilattuja.


Katsoin ensin hyllyjen reunoissa olevia hintoja, että onpa hirveän hintaista, kun valmisruoka-annokset maksavat 7-8 euroa. Tarkempi tutkiskelu paljasti kuitenkin, että nuo olivatkin kilohintoja.

Yhtenä iltana ostin kvinoa-kikhernesalaatin, peruna-muna-silli - annoksen ja pari pientä sämpylää, ja kokonaisuuden hinnaksi tuli vain 3,5 euroa!

Jätin tosin syömättä tuon valkoisen kastikkeen (ranskankermaa?) ja suurimman osan silleistä.

Toisella kerralla ostin grillattuja kasviksia ja pilauta, jossa oli riisiä, lihaa ja kasviksia. Hyviä olivat molemmat.

Voileivätkin maksoivat vain 1,25 euroa!

Kävin myös parissa muussa marketissa (Coopissa ja Selverissä), mutta niiden valmisruokatiskit eivät olleet yhtä hyvät kuin Rimin. Rimi vaikutti minusta muutenkin parhaalta marketilta, ainakin noista kolmesta.

Koosta ise salat!

Rakverestä ajoinkin sitten suolle - tai ainakin suon laitaan. Tarkoituksenani oli nimittäin kiertää reilun kuuden kilometrin pituinen Virun rämeen luontopolku (tarkempia tietoja siitä täällä), joka sijaitsee Lahemaan kansallispuiston suomaastossa. Polun sanotaan olevan varsin suosittu, ja sitä se todellakin oli: parkkipaikka oli ääriään myöten täynnä, ja myös tienvierustat olivat täynnä autoja. Luontopolun suosioon vaikuttaa varmasti se, että paikalle on äärettömän helppo päästä, sillä parkkipaikka sijaitsee vain kilometrin päässä Tallinna-Narva -valtatiestä. Ihmisiä oli siis paikalla paljon, ja rauhaisan luontokokemuksen perään oli turha haikailla.

Vaikka lähtöpaikalla oli opaskartat, minulle jäi hieman epäselväksi, pitikö suolta takaisin palata samaa reittiä, vai oliko kartassa näkyvä sininen reitti tarkoitettu paluureitiksi. Opaskartat ovat lähes poikkeuksetta viroksi, joten viron kielen luku- tai arvaustaidosta on paljon apua.


Alkumatkan pitkospuut ovat luksusmallia, ja 1,4 kilometrin päähän sijaitsevalle näkötornille pääsee myös pyörätuolilla tai lastenrattailla.


Matkalla on opastauluja, joissa kerrotaan suosta ja sen eläimistä sekä kasveista. Opastauluissa on sentään viron lisäksi myös englantia.



Näkötornilta alkavatkin sitten kapeammat pitkospuut.



Näkymät näkötornista suuntaan...
... ja toiseen.
Lampia oli paljon, ja yksi lammista näytti olevan suosittu uimapaikka.

Minua ei saisi suolampeen uimaan, vaikka mikä olisi. Hyi yök.

Sisiliskoja näkyi paljon.

Punnerrusharjoitukset menossa.
Tämä lisko oli vasta ihan vauva. Sillä ei ollut pituutta kuin ehkä viisi senttimetriä.
Tämä vihreä mato oli aika hurjan näköinen, sillä se ei ollut mikään pieni lieru vaan oikea kunnon jötkäle, jolla oli paksuutta meikäläisen peukalon verran. Jos ukkeli olisi nähnyt tämän, hän olisi saanut ihan hirveän hepulikohtauksen. 😀 Ukkeli nimittäin inhoaa yli kaiken kaikenlaisia matosia, aivan erityisesti tuhatjalkaisia.

Suon toisella laidalla, reilun kolmen kilometrin päässä lähtöpaikasta, minulle ei edelleenkään selvinnyt, pitikö polku kävellä samaa reittiä takaisin. Vaihtoehtoinen, mäntymetsikössä kulkeva "sininen" reitti ei kuitenkaan näyttänyt erityisen houkuttelevalta, ja kun Google Translatekin käänsi kyseisen polun pyöräilyreitiksi, päätin palata samaa matkaa takaisin. Se olikin onni, sillä aurinko alkoi paistaa heti takaisin käännyttyäni. Aurinko oli ollut koko alkumatkan pilvessä, ja ottamistani valkokuvista oli tullut varsin synkeän näköisiä. Otin siis paluumatkalla valokuvat uudestaan ja sain paljon raikkaampia kuvia. Kunnon bloggari ottaa varmuuden vuoksi samat kuvat kahteen kertaan!


Tallinnan Lasnamäen kerrostalot siintävät jo horisontissa, ja matka on tullut päätökseensä. Voihan rähmä.
 
Tallinnassa minulla oli vielä aikaa ennen laivan lähtöä, ja piti päättää, mitä haluaisin tehdä. Minulla oli kolme vaihtoehtoa: shoppailu, Lentosatama tai ulkoilmamuseo. Shoppailu ei innostanut, ja ulkoilmamuseon katselemiseen olisi tarvinnut ehkä vähän enemmän aikaa kuin minulla oli. Niinpä päätin mennä Lentosatamaan, jossa on näytteillä sukellusvene. Olen haaveillut näkeväni Lentosataman sukellusveneen siitä asti, kun kävin Patarein vankilassa kolme vuotta sitten, ja nyt tulisi tuokin haave toteutettua!

Lentosataman näyttelytila oli hieno, ja esitteillä oli vaikka mitä. Minä en kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin sukellusveneen. Siinä se nyt vihdoinkin oli!








Kävelin siis tylysti kalastusveneiden, poijujen, purjeveneiden ja sen sellaisten ohi ja suuntasin suoraan Lembit-sukellusveneelle.

Lembit rakennettiin vuonna 1936 ja se seilasi meriä aina vuoteen 2011 asti, milloin missäkin tarkoituksessa. Välillä sitä käytettiin sotilasharjoituksissa ja välillä koulutusaluksena. Toisen maailmansodan aikana Lembit kuului Neuvostoliiton laivastoon ja teki kolme onnistunutta hyökkäystä. Kun Lembit vihdoin nostettiin maihin vuoden 2011 toukokuussa, se kantoi maailman vanhimman yhä vesillä olevan sukellusaluksen titteliä.

Lembitin pituus on 59,5 metriä ja sukellussyvyys 90 metriä. Alukselle mahtuu 32 miehistön jäsentä.



Kun näin tämän kuvan ja luin kuvatekstiä, tajusin yhtäkkiä, että Lembit on ollut siellä samassa sukellusvenetukikohdassa, josta minäkin Viron-kierrokseni aloitin. Mikä hauska yhteensattuma: aloitin Viron-kierrokseni sukellusvenetukikohdasta ja päätän sen sukellusveneeseen, joka on ollut kyseisessä paikassa.

Huippujuttu Lembitissä on minusta se, että sitä ei ole juurikaan restauroitu, vaan se on ihan alkuperäisessä kunnossa. Vuosikymmenten merenalaisen elämän voi siis yhä aistia Lembitin seinistä.


Portaat laskeutuivat kannelta aluksen keulaosaan, jossa sijaitsee torpedo-osasto.


En ole koskaan oikein ajatellut, mitä ne semmoiset torpedot ovat, mutta nyt yksi sellainen oli silmieni edessä (tuo vihreä).


Lembitin torpedot ovat höyrytorpedoja, jotka laukeavat höyryn ja polttoaineen yhteisvaikutuksesta. Torpedon läpimitta oli ehkä noin 50-60 senttiä, ja oli kauhistuttavaa ajatella, millaista jälkeä tuollainen saisi jonnekin osuessaan.

Nuo torpedothan ovat vielä pieniä, sillä esimerkiksi Venäjällä kehitellään 24 metriä pitkää ydintorpedoa, jonka kärkeen voidaan asentaa 100 megatonnin vetypommi. Maailmasta on kyllä tullut ihan kauhea paikka. Mieleeni tulee vain naiivi ajatus, että emmekö me kaikki voisi vain elää sulassa sovussa.

Upseerimessi on torpedo-osastosta seuraava.




Upseerimessin yhteydessä on myös komentajan hytti.

Upseereille oli myös oma vessansa. Muulle miehistölle oli aluksen peräpäässä toinen vessa.

Tähän ei viitsisi kyllä jäädä Aku Ankkoja lukemaan.
Upseerimessin jälkeen on komentokeskus periskooppeineen sekä kapyysi.

Helppo homma. Osaisin käyttää tätä.
Kapyysia seurasi moottoriosasto.

Ei mikään ihan heppoinen ovi!
Laivan opasteissa oli varoitettu lyömästä päätä kattoon, mutta minä löin pääni ainakin kymmenen kertaa erinäisiin nupikoihin, kun pyöriskelin aluksella niin tohkeissani.

Aluksen peräosassa sijaitsi miehistön asunto-osasto.

Nuo keskellä olevat laatikot ovat merimieskirstuja.

 Varsinkin yläsängyt näyttivät melko kapeilta ja ahtailta.


Täytyy olla kyllä melkoisen hyvät unenlahjat, että pystyy nukkumaan tuommoisella - varsinkin jos yläpuolella on lähes sata metriä merta!

Jäin miettimään sitäkin, miksi moottoriosasto oli kapyysin ja asunto-osaston välissä eikä aluksen peräpäässä. Nyt miehistö joutui aina nukkumaan mennessään kulkemaan moottoriosaston läpi, mikä ei varmasti ollut mikään miellyttävä kokemus.

Piti vertailun vuoksi käydä katsomassa kuvia vanhasta postauksestani, jossa kävin intialaisessa sukellusveneessä vuonna 2011. Täytyy sanoa, että tuo intialainen Kursura-sukellusvene näytti paljon paremmalta kuin Lembit, vaikka eihän noita kahta voi oikeasti verrata toisiinsa. Intialainen Kursura on nimittäin paljon uudempi kuin Lembit, sillä se on rakennettu vasta vuonna 1969.

Kiitos kierroksesta, Lembit! Olit hieno kokemus!


Sitten olikin lähdettävä kohti satamaa, ja tuskallisen odottelun (aurinko paistoi suoraan autoon) jälkeen pääsin vihdoinkin laivaan.

Mun on mentävä. Ei siinä muu auta.
Olipas ikimuistoinen reissu.