Hei me kellutaan

Kiitos kommenteistanne edelliseeen postaukseen! Olen aina tiennytkin, että minulla on viisaita lukijoita, mutta nyt arvostukseni lisääntyi entisestään. 💜 Saamani palaute avasi uudenlaisia näkökulmia ja auttoi näkemään bloggaamisen lukijan silmin. Minusta kun on tuntunut, että minä vain jaarittelen omasta elämästäni ja pakotan ihmiset lukemaan itsekeskeisiä höpinöitäni, mutta ilmeisesti postauksistani on ollut myös iloa ihmisille, ja se jos mikä on tavoiteltava asia. Jos voin tuoda piristystä yhdenkin ihmisen päivään, mikä voisi olla sen parempaa ja motivoivampaa?

Mitä tulee omista asioista jauhamiseen, niin niinhän se on, että omista asioistaan tietää parhaiten ja niistä myös kirjoittelee suurimmalla intohimolla. Sitä paitsi monet asiat ovat universaaleja ja tuttuja meille kaikille, joten niistä kirjoittaminen voi myös yhdistää. Tykkäänhän itsekin lukea sellaisia postauksia, joissa ihmisen persoona on selkeästi läsnä ja kirjoittaja on rohkeasti oma itsensä. Miksei se siis pätisi minuunkin? 

Olin ajatellut, että henkisyys ja some eivät sovi yhteen ja että minun pitäisi tehdä valinta näiden väliltä, mutta lopulta tajusin, että bloggaamisen lopettaminen olisi sama kuin jos laittaisin pääni pensaaseen. Kun jokin asia muuttuu hankalaksi, mikäs sen helpompaa kuin eliminoida kyseinen asia elämästä. Tämähän on minulle elämässä muutenkin kovin tuttua, kun olen sellainen hankalissa tilanteissa luovuttaja. Mutta mitäpä jos tekisinkin tällä kertaa toisin? Jospa en pakenisikaan bloggaamisen aiheuttamia kielteisiä tunteita vaan kohtaisin ne ja näkisin ne mahdollisuutena kehittyä? Sehän minulla on ollut tässä projektina muutenkin jo jonkin aikaa.

Se oman navan ympärillä pyöriminen häiritsee kuitenkin edelleen, ja ajattelin jatkaa aluksi vähän persoonattomammalla linjalla. Toisin itseäni ja mielipiteitäni vähemmän esille ja katsoisin ajan myötä, pystyisinkö palaamaan vanhaan kirjoittelutyyliin. Totesin kuitenkin melkein saman tien, että en jaksa – enkä luultavasti osaisikaan – suodattaa ajatuksiani, joten meinaan jatkaa samalla tyylillä kuin aiemminkin. 🙈 Kaikki tai ei mitään. 

Ikäasiaa ajattelin niin, että ehkä voin hyödyntää siinäkin läsnäolotaitoja: mitä paremmin pystyn olemaan läsnä tässä hetkessä, sitä vähemmän ajatukset pyörivät tulevassa (tai menneessä) ja siinä, mitä ikä tuo mahdollisesti tullessaan, ja sitä onnellisempi olen. Läsnäolo helpottaa oloa ainakin vähäsen ja joskus, vaikkei se veisikään ahdistusta kokonaan pois. 

Nyt palaan kuitenkin ajassa useamman kuukauden taaksepäin. Äiti kysyi minulta syntymäpäivänäni, mitä haluaisin lahjaksi, ja hetken asiaa pohdittuani keksin, että rentoutuskellunnan. Olin nähnyt mainoksen semmoisesta jossain, ja kellunta oli kuulostanut kivalta ja kokeilemisen arvoiselta jutulta. Kellunnan idea on siis seuraava (teksti Floatin sivuilta): 

Floatilla on kelluntapaikkoja sekä Kalliossa että Roballa, ja päädyin Robaan lähinnä siitä syystä, että se oli lähempänä. Roballa on ns. valkoisissa huoneissa myös tilavammat kellunta-altaat, ja vaikka minulla ei enää varsinaista ahtaan paikan kammoa olekaan (useat magneettikuvat toissa vuonna tuhosivat sen tehokkaasti), ajattelin, että isompi allas saattaisi olla miellyttävämpi ensikertalaiselle. Yhden käynnin hinta oli 67 euroa, ja jos kellunta olisi kivaa, ostaisin useamman kellunnan paketin ja kävisin kellumassa toistekin. 

Olin katsonut, että Floatin lähellä oli Aimo Parkin pysäköintihalli, ja päätin ajaa autoni sinne kellunnan ajaksi. Halliin mennessä oli puomi, joka kuitenkin aukesi, ja hieman ihmettelin, kun en saanut puomilta mitään pysäköintilippua. Kun en löytänyt hallista maksuautomaattiakaan, tulin siihen tulokseen, että siellä kävisi vain jokin pysäköintisovellus. Mutta mikä niistä?

Arpaonni osui kohdalle, sillä hallissa kävi vain Taskuparkin sovellus, johon liitetty maksukorttini oli vanhentunut. Käytän Taskuparkkia äärimmäisen harvoin, ja siitä syystä näin oli päässyt käymään. Yritin päivittää korttitietojani siinä parkkihallissa, mutta se ei jostain syystä onnistunut. Mieleeni juolahti, että voisin toki jättää pysäköinnin maksamattakin, mutta miten pääsisin sitten takaisin halliin, kun minulla ei ollut pysäköintilipuketta eikä auton rekisterinumerolla näkynyt aktiivista pysäköintiä sovelluksessa. Ja vaikka pääsisin halliin, miten pääsisin sieltä autolla pois? Puomihan ei aukeaisi, koska pysäköintiä ei ollut maksettu. 

Kello kävi, ja koska rentoutuskellunnan alkamisaika läheni, oli lopulta pakko sännätä hallista ulos ja jättää auto halliin tietämättä, miten pääsisin autolleni takaisin. Nyt jäi auto varmaan säilytyspaikkaan, kun en pääsisi itsekään autolle takaisin! Nyt sitten vain kellumaan ja rentoutumaan. 😆

Float löytyi hieman yllättävästä paikasta kerrostalojen sisäpihalta.

Samaan aikaan oli tulossa kellumaan kaksi muutakin ihmistä – eri altaisiin tosin. Jokainen allas on omassa yksityisessä huoneessaaan, mikä oli erinomainen asia siitä syystä, että ohjeissa oli neuvottu kellumaan alasti, koska "uima-asu yleensä tuntuu päällä ja ehkä puristaakin hieman, eikä kokemus ole tällöin yhtä aistiärsykkeetön". 

Vastaanoton nainen vei meidät kellujat yhteen kelluntahuoneeseen ja esitteli paikat ja toimintatavat, sillä kaksi meistä – minä ja toinen nainen – oli ensikertalaisia. Kolmantena mukana ollut mies oli kuulemma käynyt kellumassa aiemminkin, joten hänelle tämä oli tuttua puuhaa.

Valkoisen huoneen kelluntatankki (minun kellunta-altaani).

Saimme kuulla, että kussakin altaassa oli suolaa 500 kiloa, mikä tuntui minusta aika hurjalta määrältä, kun katsoi veden vähäistä määrää. Toki suolaa piti ollakin riittävästi, jotta se kelluttaisi ihmistä. Kellunta kestäisi tunnin, ja aluksi tulisi musiikkia, joka kuitenkin lakkaisi hetken päästä, jotta tankissa olisi täysin hiljaista. Vastaanoton nainen neuvoi sammuttamaan myös valon, jotta valo ei häiritsisi rentoutumista, ja tankin ovi kannattaisi kuulemma pitää kiinni, jotta tankissa ei tulisi kylmä. Tunnin kuluttua musiikki alkaisi taas, ja siitä tietäisi, että aika oli kulunut loppuun. Yksi kellunta oli kokonaisuudessaan puolentoista tunnin mittainen, joten kellunnan jälkeen oli vielä puoli tuntia aikaa peseytyä ja pukeutua. 

Kun toimintatavat olivat selvillä, oli aika hajaantua kelluntahuoneisiimme. Kävin suihkussa ja laitoin korviin saamieni ohjeiden mukaan korvatulpat, jotta suolavettä ei menisi korviin. Sitten vain altaaseen!

Vettä oli hädin tuskin polviin, mutta kun altaaseen kävi pitkälleen, määrä riitti hyvin kellumiseen. Suljin oven, sammutin valot, suljin silmäni ja rupesin rentoutumaan. Tai semmoinen oli siis tarkoitus. 

Yritin päästä meditatiiviseen tilaan, jossa ajatukseni eivät laukkaisi päässä kuin Mattilan hevoset kesälaitumella, mutta vähän väliä päähäni putkahti parkkihalliin jäänyt auto. Miten pääsisin autolle takaisin ja miten saisin sen hallista ulos? Yritin keskittyä hengitykseeni, ja hetken aikaa olikin ihan levollinen mieli, kunnes taas: se auto.

Kellumisen luulisi olevan helppoa ja mukavaa (siinähän vain olet ja makaat), mutta minulla alkoi mennä jostain syystä niskat juntturaan. Muistin vastaanoton naisen kertoneen, että kellunta-altaan seinällä oli jonkinlainen niskatuki, jota saattoi tarvittaessa käyttää, joten hapuilin valokatkaisijaa, jotta näkisin, missä tuki oli. Räpsäytin valot päälle, ja tuki löytyikin pään alle. 

Seurasi taas hetken aikaa kelluskelua, mutta sitten minulle tuli hätä: olinkohan kääntynyt kelluessani jotenkin, ja löytäisinkö valokatkaisijan helposti. Avasin silmäni, ja samassa silmiäni alkoi poltella todella epämiellyttävästi. Hätäännyin ja työnsin vaistomaisesti tankin oven auki, jotta ilma vaihtuisi tankissa. Ilmeisesti lämpimään vesihöryyn sekoittui suolaa, ja se sai silmäni polttelemaan.

Päätin jättää valon päälle, jotta saisin oven nopeasti auki, jos tarve vaatisi. Puristin silmäni tiukasti yhteen ja jatkoin "rentoutumista". 

Seuraava ongelma oli kuitenkin jo tulollaan: kuulostelin, että ihan kuin toinen korvatulppani olisi irtoamassa ja korvaani olisi mennyt vettä. Kampesin itseäni sen verran ylös, että sain tungettua tulpan takaisin korvaan. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, ja korvaan oli mennyt vettä. Sitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt, mutta vesi pysyi korvassani ainakin viikon verran, ja aina kun liikutin päätäni, korvasta kuului hirveä rutina. Jokainen rutina muistutti, että tulipa käytyä kellumassa. 

Kun minusta alkoi tuntua, että rentoutuminenkin saattaisi olla kohta mahdollista, tunti olikin jo kulunut, ja oli siirryttävä suihkuun. Oli kiva suihkutella, kun talo tarjosi kaiken shampoista ja hoitoaineista pyyhkeisiin. Lisäksi Floatilla on erillinen pieni huone, jossa on tarjolla hiustenkuivain sekä monenmoisia kauneudenhoitotuotteita, joita sai käyttää vapaasti. Purtiloita oli niin paljon, että minulla ei ollut hajuakaan, mitä niissä kaikissa oli, varsinkin kun olin unohtanut lukulasit kotiin. Kasvovoiteen löytäminen purtiloiden seasta tuottikin hieman haasteita, mutta pitkällisen zoomailun jälkeen jonkinmoinen naamarasva löytyi. Ei tehnyt mieli lahmia naamaani jotain jalkavoidetta, vaikka melko samaa tavaraa ne kai ovat.

Toinen kellumassa ollut nainen tuli samaan aikaan huoneeseen kuivailemaan hiuksiaan, ja keskustelimme kokemuksestamme. Naisellakin oli ollut hankaluuksia rentoutumisen kanssa, muttei onneksi yhtä paljon kuin minulla. Tulinpa avautuneeksi siinä samalla autoasiastakin. 😎 Siellä se auto nyt oli hallissa lukkojen takana, voi voi.

Kellumisen jälkeen oli mahdollisuus nautiskella kellunnan jälkeisestä rennosta olosta olohuoneessa, joka oli tosi viihtyisä.

Tarjolla oli myös juomista sekä pikkupurtavaa.

En osannut rentoutua yhtään, sillä niskajumi oli saanut aikaan kovan päänsäryn, ja kaiken kukkuraksi rupesin googlettamaan kännykästäni Aimo Parkin yhteystietoja. Pakotin itseni kuitenkin juomaan jotain, mutta sitten en enää malttanut istua paikoillani vaan kipaisin ihmettelemään parkkihallin oven taakse, miten pääsisin halliin sisään. Oven vieressä oli hallivalvonnan puhelinnumero, johon soitin, ja sainkin sieltä yhden valvojan pian puhelimen päähän. 

Yritin selostaa tilanteen miehelle niin järkevästi kuin pystyin, ja siinä selostaessani kävikin niin näppärästi, että hallista tuli mies, joka oli tulossa ulos kusettamaan koiraansa. Mies avasi minulle oven, jotta pääsin luikahtamaan halliin sisälle. Hallivalvoja neuvoi minua menemään autolleni ja ajamaan puomille. Hän kuulemma auttaisi minua sitten siinä puomilla. 

Hahaa, pääsinpä takaisin tähän ihanaan parkkihalliin.

Tein työtä käskettyä ja oletin, että minun pitäisi maksaa pysäköintini siinä puomilla maksukortilla. Mutta kun pääsin puomin eteen, puomi avautuikin. En jäänyt ihmettelemään asiaa sen enempää, vaan painoin kaasua ja ajoin pois.

Omalla kohdallani rentoutuskellunta oli siis suunnilleen yhtä rentouttava kuin hammaslääkärikäynti, ja vaikka minulla oli matkassa huonoa onneakin, minusta ei tullut kellunnan ystävää. Moni muu kuitenkin tuntui tykkäävän kellunnasta, koska ajanvarauskalenteri näytti olevan aina enemmän tai vähemmän täynnä. 

Minä jäin lähinnä ihmettelemään, mitä hullutuksia ihmiset keksivätkään. Eivätkö ihmiset osaa enää rentoutuakaan muuten kuin maksamalla siitä hyvästä 67 euroa? Kyllä maailma on mennyt kummalliseksi.

Mainittakoon vielä lopuksi, että en ostanut lisää kelluntakäyntejä. 😆

Viidenkympin vitutus

Tuntuupa oudolta olla täällä. Postauksen kirjoittamisen pitäisi olla minulle tuttua puuhaa, mutta mieli haraa kirjoittamista vastaan. Tämä on väärin, enkä saisi tehdä näin. Kaikesta huolimatta aion kuitenkin vääntää tämän tekstin, sillä toiveena olisi, että kirjoittaminen selventäisi ajatuksiani ja saisi niitä jonkinlaiseen järjestykseen. Ehkä tämä auttaa hahmottamaan myös sen, onko tilanteesta enää mitään ulospääsyä.

Kuten olen monesti aiemmin kertonutkin, olen meditoinut säännöllisesti yli vuoden ajan. Sen seurauksena ajattelutavassani on tapahtunut vaivihkaa pieniä muutoksia. Olen alkanut tarkastella elämää ja erityisesti itseäni uusin silmin ja samalla kyseenalaistaa sellaisiakin asioita, joita olen pitänyt aiemmin tärkeinä. Yksi näistä asioista on bloggaaminen. 

Joskus vuodenvaihteessa minua rupesi häiritsemään se, miten itsekeskeistä bloggaamiseni oli. Koko blogini pyöri sen ympärillä, mitä minä olin tehnyt ja mitä mieltä minä olin mistäkin asiasta. En ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, vaan olin vain kirjoitellut, mitä päähän sattui kulloinkin putkahtamaan. Nyt oman elämän pyörittely blogissa alkoi kuitenkin tuntua vaivaannuttavalta, tarpeettomalta ja järjettömältä. Miten ihmeessä kuvittelin elämäni olevan niin ainutlaatuista, että kirjoitin siitä julkiseen blogiin, ja kehtasin vielä kuvitella, että jotakuta kiinnosti lukea? Tällainen ajatushan minulla on täytynyt olla taustalla, kun olen suoltanut tekstiä blogiini vuosikaudet, ikään kuin olisin jokin universumin keskipiste. Miten noloa. 

En halua soimata somea sinänsä, sillä some on osa nykypäivää, ja sen kanssa on elettävä tavalla tai toisella. Jos ei halua olla siinä mukana, voi aina jättäytyä pois. Näin päätin itsekin tehdä. Jospa lakkaisin kertomasta elämästäni muille ja keskittyisin vain elämään elämääni.

Kun en enää kirjoittanut blogia tai katsellut Instapostauksia, sain etäisyyttä someen, ja somemaailma alkoi näyttää koomiselta ja lavastetulta, kuin suurelta performanssilta. Ihmiset kertoivat elämästään tarkasti harkittua tarinaa ja loivat tietynlaista kuvaa itsestään: tällainen minä olen, ja tällaista elämää minä elän. Kaikki tuntuivat elävän siinä illuusiossa, että he olivat jollakin tavalla erityisiä.

Eikä siinä sinänsä mitään pahaa olekaan. Yleisesti hyväksytty totuushan on se, että ihminen on yhtä kuin ajatuksensa ja tekonsa. Pinnan alla on kuitenkin syvempi minuus, jonka voi tuntea syvänä rauhana ja läsnäolona silloin, kun ajatukset eivät laukkaa päässä. Tähän minuuteen voi olla vaikea saada yhteyttä, sillä se vaatii täydellistä läsnäoloa, ja läsnäolo tarkoittaa nykyihmiselle usein samaa kuin tylsyys ja tehottomuus. Otolliset hetket menevät meiltä monesti sivu suun, koska on paljon helpompi tarttua kännykkään kuin sietää tyhjäkäyntiä.

Olin saanut nähdä välähdyksiä tuosta toisesta minuudesta meditoidessani. Sen rauha ja levollisuus olivat kovin kaukana tekevästä ja ajattelevasta minästäni, joka kohelsi menemään niin, että tapaturmiakin sattui vähän väliä. Milloin leikkasin ajatuksissani veitsellä sormeen, milloin juoksin päin liikennemerkkiä. Halusin olla useammin tuo rauhallinen ja levollinen ihminen, eikä bloggaaminen oikein sopinut yhteen tämän toiveen kanssa. Innostun nimittäin blogikirjoittelusta usein niin, että ideointia on vaikea lopettaa silloinkaan, kun en istu koneella kirjoittamassa. Samanlainen innostuja olen muissakin asioissa, ja ajatusten tulvaa on vaikea tyrehdyttää. Se on joskus todella rasittavaa ja väsyttävää. 

Kuten munkit vetäytyvät luostariin keskittyäkseen hengelliseen elämään, minä päätin vetäytyä omaan henkiseen luostariini somen ulottumattomiin. Kun ei tullut minkäänlaisia ärsykkeitä mistään, elämä tuntui olevan paremmin hallinnassani, ja läsnäololle jäi enemmän tilaa.

Aluksi blogihiljaisuus tuntui hyvältä. Tunsin olevani vapaa, ja tuntui kuin elämästäni olisi poistunut suuri taakka, kun ei tarvinnut jakaa mitään kenellekään. Elämä soljui eteenpäin arkisena ja tavallisena, ja kun minun ei tarvinnut poimia elämästäni asioita, jotka kelpaisivat blogimateriaaliksi, oli helpompi hyväksyä elämä sellaisena kuin se oli. Alkuvuosi on minulle muutenkin yleensä aika tapahtumaköyhää aikaa, mutta nyt hiljaiselo oikein korostui. Tajusin, miten vähän virikkeitä tarvitsen elämääni. Minun onneeni näköjään riittää, kun saan käydä salilla treenaamassa ja olla terve.   

Alkuhuuman jälkeen minusta alkoi tuntua siltä, että olin lakannut olemasta. Muut jatkoivat elämäänsä somessa, mutta minun elämäni oli päättynyt. Toiset tekivät kivoja asioita, ja niin tein ehkä minäkin, mutta niitä ei ollut olemassa, kun en päässyt jakamaan niitä eikä niistä jäänyt mitään konkreettista jälkeä mihinkään. Kokemukset tuntuivat kertakäyttöisiltä, kun en saanut enää elää niitä kahdesti – ensin elämällä ne oikeasti ja sitten vielä toisen niistä blogiin kirjoittaessani. Palaaminen blogistaniaan alkoi houkutella, ja olin kuin addikti, joka yritti taistella houkutusta vastaan. Viisitoista vuotta on kuitenkin kohtuullisen pitkä aika pitää blogia, ja tuossa ajassa bloggaamisesta oli tullut olennainen osa elämääni. Päätin kuitenkin jatkaa valitsemallani tiellä ja ajattelin, että houkutus menisi ohi, jos vain antaisin ajan kulua.

Tässä vaiheessa kuvaan astui viidenkympin kriisi. Viidenkymmenen vuoden rajapyykki tuntui niin lohduttomalta, että vaivuin jonkinlaiseen apatiaan, ja rupesin odottelemaan kuolemaa. Kyllä vain. Tiedostin toki, että minulla oli (parhaassa tapauksessa) vielä useampi vuosikymmen jäljellä, vaikka olikin selvää, että sekä henkinen että fyysinen alamäki oli alkanut. Ei kannattanut yrittää enää mitään, sillä elämä oli eletty. Oli parempi vain alistua ja hyväksyä kohtalonsa. Tämä oli tässä.

Lakkasin ottamasti itsestäni selfieitä, sillä "itseni ihailu" selfieiden muodossa ei ollut sopivaa, ja yritin muuttua muutenkin näkymättömäksi. Tajusin käyttäväni joka päivä samoja vaatteita, piileskeleväni lippalakin alla ja karttelevani värikkäitä tai millään lailla mahdollisesti huomiota herättäviä vaatteita. Henkiset pyrkimykseni toivat kriisiini huvittavia piirteitä, ja huomasin haaveilevani munkin (tai siis minun tapauksessani nunnan) elämästä. Niin saisin käyttää joka päivä samaa kaapua, eikä vaatteilla olisi muuta tarkoitusta kuin verhota alaston ruumiini.

Ärsyynnyin naistenlehtien vinkeistä, kuinka pukeutumisella, tuoksuilla, hiustyylillä tai muilla vastaavilla voisi korostaa persoonallisuuttaan. Miksi ihmisen persoona on niin tärkeä, että sitä pitäisi oikein korostaa? Miksi on niin tärkeää erottautua? Eihän persoona ole mitään muuta kuin kasa määritteitä – liuta uskomuksia, että ihminen on sellainen tai tällainen. Temperamenttinen, ekstrovertti, huumorintajuinen, kiltti, itsekäs, ystävällinen, ja mitä näitä nyt onkaan. Eikö olisi tärkeämpää keskittyä vähemmän itseensä ja yrittää löytää aito yhteys muihin? Tuntui, että kaikki halusivat olla jotakin, mitä kukaan muu ei muka ollut. Minä, minä, minä.

Mikään ei huvittanut, ja huomasin toivovani monesti, että olisipa edes se blogi motivoimassa. Jos saisin kirjoitella ja laittaa kuvia blogiin, ehkä innostuisinkin tekemään jotakin. Ajatus putkahti päähäni sen verran usein, että se sai minut kysymään itseltäni, ketä varten olin oikein tehnyt asioita. Itseni takia vai sen takia, että siitä saisi hyvää blogikirjoitusmatskua? Toisaalta olin myös tyytyväinen, että blogia ei enää ollut, sillä nyt minun ei ollut enää mikään pakko tehdä mitään, vaan saatoin vain kasata palapelejä. Kotona nyhjöttämisestä seurannut paha olo kuitenkin kieli siitä, että en ollut tällaisena omimmillani. Blogia tai ei, kaipasin elämääni seikkailuja, vaikka vain ihan pieniäkin. 

Tämän kaiken vatvominenkin ahdisti. Jos kriiseilisin tällä tavalla, pilaisin loppuelämänikin. Olisi oikeastaan aika koomista pilata loppuelämänsä murehtimalla sitä, että oli elänyt 50-vuotiaaksi. Ärsytti, kun kuitenkin ymmärsin, että jokaista päivää pitäisi osata arvostaa. Varsinkin, jos saa olla terve ja elämä on muutenkin suhteellisen ongelmatonta. On väärin luoda ongelmia sinne, missä niitä ei yhteiskunnallisten normien mukaan ole. 

Nyt on elokuu, ja vaikka mieleni on valoisampi, on edelleen vähän haluton olo, eikä mikään tunnu oikein miltään. Se voi kyllä johtua siitäkin, että en enää oleta, että kaiken pitäisi tuntuakaan koko ajan joltakin. Itse asiassa nyt kun mietin, niin latteuden tunne saattaa johtua juuri siitä, että otan asiat nykyään enemmän sellaisina kuin ne ovat, ilman ennakko-oletuksia, pelkoja tai toiveita, jolloin suuria tunnereaktioitakin syntyy vähemmän, kun ei tarvitse pettyä tai riemuita. Ehkä olen muutenkin oppinut, että koko ajan ei tarvitse velloa äärimmäisissä tunteissa, vaan sitä keskitietä on itse asiassa ihan mukava kulkea. Enkö minä kaivannutkin juuri tasapainoa, levollisuutta ja rauhaa? Jos uuden elämänasenteen oppiminen on ollut haastavaa, niin haastavaa näyttää olevan sen kanssa eläminenkin, kun on ollut koko elämänsä sellainen tunnereaktiosta toiseen poukkoileva. Nykyään yritän muistaa, että asioista voi iloita, mutta pilviin ei kannata jäädä leijumaan, ja toisaalta kielteisiin ajatuksiinkaan ei tarvitse takertua. 

Se on kuitenkin edelleen fakta, että olen 50-vuotias, ja kuolema odottaa jo nurkan takana. Pitänee kohta ruveta järjestelemään hautajaisiani, ettei kuoppabileissäni vain soiteta vääränlaisia viisuja tai tarjota jotain vetisiä voileipäkakkuja. 

Pipareita hautajaisiin.

Tässähän tätä minä-minää tulikin taas aimo annos. Hohhoijaa. En tiedä, selvensikö tämä pohdinto ajatuksiani loppujen lopuksi yhtään, mutta tulipahan kirjoitettua.

Kaikesta huolimatta kivaa loppukesää sinulle!

Hyvää juhannusta

Heippa! Tulin vain kertomaan lyhyesti, että blogin päivittäminen ei ole suunnitelmissa, mutta jos nallejen touhut kiinnostavat, tule seuraamaan heidän uutta Instagram-kanavaansa, jonne tulee videoita milloin mistäkin aiheesta ja lokaatiosta. 😊

Löydät heidät Instasta nimellä karhubros. 

Kivaa kesän jatkoa! 

😘

Sokea kana löytää riisinjyvän

Suomalaisissa kaupoissa on minusta ihana käydä, kun täällä on kaikki niin tuoretta, ja kaikkea on yleensä saatavilla. Olenkin aina Intiasta palattuani hetken aikaa ihan täpinöissäni, kun varsinkin vihannekset ja hedelmät näyttävät suomalaisissa kaupoissa niin täydellisiltä verrattuna intialaisiin kauppoihin. Toki hintakin on Suomessa moninkertainen, mutta minkäs teet. 

Täydellisiä punaposkisia tomaatteja! 

Ihmettelin eilen Prismassa valkoisia mansikoita. Olivatko mansikat raakoja, vai onko tämä jokin albiinolajike? 

Asiaa googleteltuani selvisi, että valkoinen mansikka on Japanissa kehitetty uusi lajike. Tokihan ihmiskunta tarvitsee valkoisia mansikoita. Kuka nyt jaksaisi katsella aina niitä punaisia. 

Ostin pastaa, jota en ollut aiemmin ostanut, ja sain kaupanpäälliseksi pahan mielen. Rupesin tutkiskelemaan pastapakkausta kotona lähemmin, sillä pakkaus näytti epäilyttävän pieneltä ja kevyeltä ollakseen puolen kilon painoinen. Punnitus osoitti epäilyni oikeaksi. 

Mitä huijausta!

Rupesi ärsyttämään niin paljon tuommoinen ihmisten kusetus, että pitää ehkä valittaa asiasta jollekin. Ukkelille jo valitinkin. 😆

Valittamisesta tuli mieleeni, että pari viikkoa sitten tulivat auraamaan lumia tuohon makuuhuoneen ikkunan alle puoli kolmelta yöllä, ja aurailua jatkui puolisen tuntia. Ei siinä mitään: ymmärrän kyllä, että silloin kun lunta tulee, sitä saatetaan joutua auraamaan outoinakin aikoina. Nyt ei ollut kuitenkaan tullut lunta moneen päivään, vaan oli päinvastoin ollut suojasää, ja lumet olivat lähteneet sulamaan. Homman nimi olikin tien vieressä olevien parkkipaikkojen tyhjentäminen lumesta, ja se piti ilmeisesti tehdä keskellä yötä. 

Heti kun olin saanut aamulla silmät auki, vääntäydyin närkästyneenä tietokoneelle kirjoittamaan kaupungille valitusta. Kuinka joku kehtaa tulla pörräämään auransa kanssa keskellä yötä ja häiritsemään minun yöuniani?

Kaupunkiympäristön asiakaspalvelu vastasi heti samana aamupäivänä ystävällisen asiallisesti viestillä, joka vaikutti standardilitanialta, joka lähetetään varmaankin kaikille aurauksesta valittajille. 

 

Tämän jälkeen tietenkin hävetti, että tuli valitettua mokomasta asiasta. 😆 Varmaan tuo pastajuttukin kosahtaa jollakin tavalla omaan nilkkaan, jos valitan puuttuneista 120 grammasta.

Takaisin ruoka-asioihin. 

Koska rakastan kaikenlaisia listoja, minulla on koneella valmiina peruskauppalista, jossa on listattu kaikki meillä useimmin ostettavat tuotteet. Ennen isompaa kauppareissua kaivan listan esiin ja käyn pikaisesti läpi, mitä kaupasta tarvitsee ostaa. Julkaisenpa listan tässä kokonaisuudessaan, vaikka tämäkin herättää taas tiettyjä tunteita. 🙈

En tiedä, miksi kuvakaappaus tekee tekstistä hieman epätarkan. Sori siitä.

Lista helpottaa elämää ihan älyttömästi, kun ei tarvitse ennen jokaista kauppareissua miettiä, mitä sieltä kaupasta tarvitseekaan yleensä ostaa. Liiallista ajattelua on hyvä välttää. 😆

Jokin aika sitten tein uuden vanhan löydön intialaisia elintarvikkeita myyvien kauppojen saralla. Se kun on niin, että jos haluaa intialaisia vihanneksia, niitä ei valitettavasti Prismasta tai muista suomalaisista kaupoista saa, vaan on mentävä asioimaan toisenlaiseen markettiin. 

Tapasin käydä Kairali Foods -kaupassa Leppävaarassa joskus kauan sitten, mutta sitten kaupan taso laski, ja lopetin siellä käymisen. Taannoin kuulin, että kauppa oli muuttanut uusiin tiloihin, joten oli mentävä ensi tilassa katsastamaan kaupan valikoima. Se olikin aivan erinomainen! 

Erityisesti ilahdutti se, että kylmässä säilytettäville vihanneksille on erillinen kylmähuone, mikä on loistava juttu. Yleensä intialaisten markettien kylmätilat ovat nimittäin tosi pienet – yleensä vain jokin kylmähylly – ja jos siihen hyllyn eteen osuu useampi asiakas pyllistelemään samaan aikaan, tulee aika tukalat paikat. 

Kairalin vihanneskylmiötä.

Vihannesten kilohinnat on merkitty kylmiön ulkopuolelle, ja kuten näkyy, hinnat ovat varsin korkeat.

Suurin osa vihanneksista näyttää tulevan Intiasta (jokunen myös Espanjasta tai Marokosta), joten kyllähän vihannesten hinnan sinänsä ymmärtää.

Kaupasta saa myös tuoretta idli- ja dosa-taikinaa, mikä ilahduttaa sekin kovasti.

Idli- ja dosataikinaa.

Intialaisia makeisiakin on tarjolla silloin tällöin.

Kauppa on kohtalaisen suuri, joten hyllytilaa kuivatuotteille on metreittäin, ja kuivatuotteita – mausteita, linssejä, jauhoja, makeisia, keksejä, korppuja, nuudeleita, riisiä, suolapaloja jne. – on monelta eri valmistajalta. 

Tosin jos etsii jotain tiettyä, voi joutua tekemään hieman kärsivällisyyttä vaativaa salapoliisityötä, kun tavaraa on niin paljon. Mutta Kairalissa saa katsella ihan rauhassa vaikka kuinka pitkään, joten suositukset kaupalle senkin puolesta! Ruokatuotteiden lisäksi kaupasta saa astioita, ruoanvalmistusvälineitä, pooja-tuotteita, hiustenhoitotuotteita ja paljon muuta. 

Tämähän alkaa kuulostaa ihan mainokselta, ja sitä se oikeastaan onkin. Mutta olen vain niin iloinen, että meillä on Espoossa näin loistava kauppa.

Hiusvärejä ja hiustenhoitotuotteia.

Tällä kertaa ostin tämänlaisen satsin: 

Ostokseni kustansivat 48,51 euroa, mikä on minusta aika paljon, mutta toisaalta nuo vihannekset riittävät meille kahdeksi viikoksi. On ihanaa, kun jääkaappi on täynnä intialaisia vihanneksia, eikä tarvitse joka päivä miettiä, mitä söisimme ja mitä hakisi kaupasta.

Meiltä hajosi pari viikkoa sitten riisinkeitin, kun tiputin sen lattialle. Ukkeli sanoi, että hän voi korjata keittimen, mutta en jäänyt odottelemaan sitä, koska se on sama kuin jos odottelisi Jeesuksen toista tulemista. Tilasin (tai siis ukkeli tilasi, koska hän tuntee kodinkoneiden ominaisuudet omasta mielestään paremmin kuin minä) uuden keittimen, mutta keittimen saapumista odotellessa piti keittää riisi painekeittimellä. Onneksi olin opetellut juuri viime Intian-reissulla anopin tavan keittää riisiä (sekä linssejä) teräskulhossa, joka laitetaan painekeittimen sisään. Riisistä tulee tällä tavalla tosi pehmeää, eikä keitinkään likaannu. Win-win! 

Kaikki uudet kokeilut painekeittimen kanssa ovat kuitenkin aina vähän kuumottava juttu, koska... no, se paine. 

Siellä se riisi muhii.

Uusi riisinkeitin saapui viime perjantaina fanfaarien kera, ja olin ihan täpinöissäni: nyt loppui se painekeittimen kanssa säätäminen! 

Mutta voi perkele: keitin olikin minikokoinen keitin, josta riittää riisiä ehkä yhdelle ihmiselle! (Nyt puhutaan siis intialaistyylisestä riisin syömisestä – riisiä mätetään lautaselle kunnon keko, ja sen jälkeen vielä santsataan – eikä mistään suomalaisesta tavasta, että lautasella on jokin onneton nokare.) Mutta itsepä olin katsonut vanhasta keittimestä, että se oli muka saman kokoinen kuin tämä nyt tilattu, eli vika oli ihan oma. 

Keitin lähti palautukseen, ja tilasimme uuden, kaksi kertaa isomman keittimen. Nyt on uusi keitinkin saapunut talouteen, eli valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Loppuun vielä yleisön (eli Stanstan 😘) pyynnöstä Pikkunallen eli tuttavallisemmin Pikkiksen paita, jonka neuloin viime viikolla. 

Pikkiksen lempiväri on vaaleanpunainen, joten paidastakin piti luonnollisesti tehdä pinkki. 🤭 Paidan valmistuttua tiedustelin ukkelilta varovasti, pitääkö isommalle nallellekin neuloa paita, kun pikkukaverikin sai uuden paidan. Vastaus oli yllättävä: ei tarvitse. Isommalla nallella kun on kuulemma jo liiankin monta paitaa. 😆

Kivaa viikonloppua, lukijat! Pysykäähän kaidalla polulla, älkääkä liukastelko!

Taas sai hävetä

Minulla on varmaankin jotenkin erityisen kehittynyt häpeän tunto, kun häpeä aiheuttaa minulle niin voimakkaita, usein melkeinpä sietämättömiä, tuntemuksia. Tällä viikolla kävi seuraavaa. 

Menin käymään ensimmäistä kertaa elämässäni naprapaatilla, koska selkäni oli taas hieman juntturassa. Olisin mennyt mieluummin tutulle kiropraktikolle, jolla kävin pari vuotta sitten saman vaivan takia takia ja joka saikin selkäni silloin kuntoon. Ukkeli kuitenkin kielsi minua menemästä kiropraktikolle, koska joku kiropraktikko oli saanut hänen kaverinsa selän entistä pahempaan jamaan ja ukkeli pelkäsi, että minulle kävisi samoin.

Alkuhaastattelun jälkeen naprapaatti käski minua ottamaan paidan pois. Kakistelin ja etsin mielessäni pakoreittejä, sillä en ollut tajunnut, että naprapaatin vastaanotolla pitäisi ottaa paita pois. Olin vetänyt päälleni vanhat ja virttyneet rintaliivit, jotka näyttävät ihan kamalilta mutta jotka ovat tosi mukavat päällä. Nytkö minun pitäisi ruveta esittelemään niitä tässä? Minulle on arkioloissa ihan sama, millaiset alusvaatteet minulla on päällä, koska harvemmin alusvaatteita joutuu esittelemään kenellekään. Mukavuus ennen kaikkea! Toki voisihan sitä joskus huvikseen kysäistä Prisman itsepalvelukassan vartijalta, haluaisiko tämä nähdä minun tissiliivini. Tulisi vähän vaihtelua kauppareissuun.

Joskus ulos lähtiessä on tosin tullut mieleeni, että kunpa en nyt ajaisi kolaria tai kaatuisi kadulla ja joutuisi sairaalaan. Seuraavana päivänä saisimme sitten lukea Hesarista, kuinka sairaalan työntekijät joutuivat turvautumaan kriisiterapiaan erään asiakaskontaktin seurauksena.

Mutta ei auttanut kuin riisua paita ja ruveta keikistelemään upeissa liiveissäni vieraan ukon edessä. Taivutus sivulle, eteen, taakse... Ai miten kivaa. En olisikaan mieluummin missään muualla kuin tässä. Eikö Suomessa ole jotain mannerlaattoja, jotka voisivat liikehtiä sopivasti jalkojeni alla ja imaista minut maan sisään? Miksi en ollut laittanut päälleni vaikka jotain urheilutoppia? Alushousut olin sentään vaihtanut, mutta niitäpä ei tarvinnutkaan esitellä. Menetys oli suuri kaikille osapuolille, sillä alkkareissani olisi ollut aprikoosin värisiä kukkasia. 

Kyllä hävettää seisoa pakkasessa munasillaan.

Makuulla ollessani naprapaatti laittoi sentään rintakehäni päälle pyyhkeen, mikä johtui varmaan siitä, että mies oli siinä vaiheessa jo niin häikäistynyt liiveistäni, ettei kestänyt katsella niitä yhtään enempää. 🙈

Viidenkymmenen häpeällisen minuutin jälkeen sain vihdoin sain laittaa paidan päälleni, mutta olin siinä vaiheessa jo niin kokonaisvaltaisen lannistunut, ettei paita pelastanut enää mitään.

Kun pääsin kotiin, hävetti edelleenkin niin paljon, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Mitä se naprapaattikin oli mahtanut ajatella? Että nyt on laitettu ykköset päälle? Toki naprapaatit ovat nähneet varmasti kaikenlaisia alusasuja, ja tuskin heitä kiinnostaa analysoida asiakkaidensa rintaliivien väriä ja vuosimallia, mutta en saanut tästäkään ajatuksesta sanottavasti lohtua.

Teki mieli piilottaa rintaliivit pyykkikorin pohjalle, koska poissa silmistä, poissa mielestä – eikö? Mutta sitten tajusin, että tämähän on se minulle ominaisin toimintatapa: piilotetaan ongelma maton alle ja teeskennellään, että sitä ei ole olemassakaan. Keksin, että nyt kun olen tämmöinen henkistynyt tyyppi, toiminkin päinvastoin kuin yleensä ja ripustan liivit ovenkahvaan. Katsotaan, kuinka kauan jaksaisin kieriskellä häpeässäni, kun näkisin liivit aina ohi kävellessäni! Illalla ei enää hävettänytkään niin paljon, ja olin muutenkin jo ihan kyllästynyt koko liiveihin. Miten ihminen voi saada yksistä rintaliiveistä aikaiseksi tällaisen draaman? Toki liivit piti muutenkin korjata ovenkahvasta pois, koska ukkeli olisi saattanut kotiin tullessaan ihmetellä uutta sisustuselementtiä ja kysyä, oletko lukenut jotain Glorian kotia. 

Kevätmuotia 2024.

Häpeä on minusta tunteista ikävin, koska se on niin kokonaisvaltainen ja vaikeasti tulkittava. Usein tapahtuu jotain, mikä hävettää, mutta häpeä harvoin johtuu suoranaisesti itse tapahtumasta vaan tunteista, joita tapahtuma on itsessä herättänyt. Minulla häpeän kokemus juontaa jo lapsuudesta, ja muistan lapsuudesta useita syvää häpeää aiheuttaneita tapahtumia. Itse asiassa ihan ensimmäinen lapsuusmuistoni on sekin eräs häpeällinen tilanne, ja se menee seuraavasti. 

Asuimme Tesjoella, ja olin ehkä kolmen tai neljän vanha. Minulla oli tapana mennä odottelemaan joka päivä postimiestä postilaatikolle ja tuoda posti äidille. Yhtenä päivänä postimies tuli – aivan kuten kaikkina muinakin päivinä polkupyörällä – mutta tällä kertaa hän pysähtyikin eteeni ja sanoi, että hänellä ei ollut antaa sinä päivänä meille mitään postia. Minut valtasi niin suuri häpeä, että jätin postimiehen kuin nallin kalliolle ja juoksin sisään, enkä mennyt sen jälkeen enää ikinä postilaatikolle.

Hupaisinta (tai no, hupaisaa ja hupaisaa) on se, että minua hävettää edelleen – siis melkein viisikymppisenä aikuisena! – jos käyn postilaatikolla, joka onkin tyhjä. (Meillähän ei ole kerrostalossa tietenkään postilaatikkoa, mutta äidillä on, ja haen laatikosta joskus äidin postin.) Toki näin aikuisiällä häpeä on lievempää tyyliin "näkikö kukaan, että kävin kaivamassa tyhjää laatikkoa", mutta pohjatunne on sama. On uskomatonta, että vaikka tunnistan häpeäni ja osaan jopa jäljittää sen alkuperän yli 40 vuoden päähän, en ole siltikään päässyt tunteesta eroon. Kyllä ihminen voi olla kummallinen.

Päätin joskus, että nyt perehdyn tähän häpeän tunteeseen ja "parannan" itseni self help -oppaiden avulla, ja tilasin itselleni häpeän hoitoa koskevan kirjan. Kumma kyllä: en ole edes avannut kirjaa koskaan. Hävetti vissiin liikaa, että tuli tuommoinenkin kirja tilattua. 😆 Löysin sen nyt tuolta laatikosta, kun kävin tonkimassa, vieläkö se on siellä, vai heitinkö sen muuton yhteydessä menemään. Mutta ei: kyllä se vielä siellä kummitteli.

Jos jotain myönteistä pitää naprapaattikokemuksesta hakea, niin sitä ei ole. Tai on sittenkin! Opin, että puen tästä lähtien aina mille tahansa vastaanotolle mennessäni  – oli kyseessä sitten naprapaatti, silmälääkäri tai autohuolto – tyrmäävät alusvaatteet. Mistä tulikin mieleeni, että pitää varmaan lähteä alusvaateostoksille. 😆

Loppuun vielä sääkuvia, koska kuten me kaikki olemme varmasti huomanneet, on ilmoja pidellyt. Näin eilen kaupungilla autoja, joiden onnekkailla omistajalla on tiedossa pian kivaa hyötyliikuntaa. 

Ruokarobotti jaksaa kuitenkin painaa Espoon katuja lumesta huolimatta. 

Täältä tullaan!

Starship Enterprise. 😆

Aurinkoiset päivät tarjoavat kauniita maisemia, jos vain uskaltaa mennä ulos kuvaamaan. Minulla kuvaaminen onnistui sadan asteen pakkasessa niin, että autosta ulos, nopea kuva, ja sitten mahdollisimman nopeasti takaisin autoon – dramaattisten valitusten saattelemana, kun sormet olivat jo ehtineet jäätyä. (Ukkeli oli siis mukana kuuntelemassa niitä valituksia.)

Ihan lopuksi pitää vielä ihmetellä presidenttiehdokkaita. Miten ne ehdokkaat, jotka eivät satavarmasti tule valituksi presidentiksi, viitsivät edes kampanjoida? Onko kampanjoinnista heille mahdollisesti hyötyä myöhemmin poliittisella uralla? Minä en ainakaan viitsisi haaskata aikaani ja rahojani kampanjointiin, jos tietäisin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa tai päästä edes toiselle kierrokselle. Siksi en varmaan olekaan presidenttiehdokas. 😆

Pienimuotoista kampanjointia Harkimon tapaan.

Urpilaisella puolestaan oli eilen Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa vaatimaton kampanjateltta, joka näytti jokseenkin hupaisalta verrattuna tuohon Harkimon mahtipontiseen rekkaan. Kukin tyylillään!

Jatkakaamme jaarittelua toisen kerran. 

😘

Asioita, joita rakastan

Rva Kepponen aakkosti matkakohteita, joissa oli vuoden aikana käynyt, ja kyseinen postaus inspiroi minuakin aakkostelemaan pitkästä aikaa. Minä tosin päätin listata asioita, joista tykkään tai joita jopa rakastan. Vierastan hieman rakastaa-sanan käyttöä, koska sana kuulostaa paljon käytettynä amerikkalaistyyliseltä hehkutukselta – jenkithän tuntuvat rakastavan kaikkea – mutta olkoon listani nimi siitäkin huolimatta tuo. Skippaan kylmästi ne kirjaimet, joihin en keksi mitään, koska en rupea väkisin rakastamaan mitään. 😆

A Aamut

Rakastan aamuja ja sitä tunnetta, kun koko päivä on vielä edessä. Usein herään jo neljän tai viiden aikaan pirteän oloisena ja katson toiveikkaana kelloa: joko kello olisi sen verran, että voisin nousta uuteen päivään? Joskus saatan noustakin tuohon aikaan, mutta useimmiten yritän väkisinmaata sängyssä siinä toivossa, että uni tulisi vielä uudestaan. Usein se tuleekin, mutta kovin pitkään en pysty enää nukkumaan. 

Olen muuten sitä mieltä (ja luinkin itse asiassa juuri aiheesta jostakin), että suositukset siitä, kuinka monta tuntia ihmisen pitäisi yössä nukkua, ovat perseestä. Olen itse esimerkiksi huomannut, että jos nukun syvään ja suhteellisen keskeytyksettä neljä tai viisi tuntia, olen aamulla paljon pirteämpi kuin jos olisin nukkunut seitsemän tai kahdeksan tuntia katkonaista ja häiriintynyttä unta. Minusta ihmisten pitäisi uskaltaa luottaa omiin tuntemuksiinsa eikä yrittää orjallisesti noudattaa jotain suosituksia – ja pahimmassa tapauksessa ehkä vielä ahdistua niistä, jos ei pysty nukkumaan suositusten mukaisesti.

B Bloggaaminen

Välillä bloggaaminen tökkii (kuten nyt), mutta useimmiten koen bloggaamisen ihanana harrastuksena. Joskus bloggaaminen tökkii siitä syystä, että en meinaa keksiä mitään kirjoitettavaa, ja joskus taas siitä syystä, että omassa elämässä on meneillään jotain ikävää, eikä tee mieli tai en jaksa blogata sen takia.

Täytyy muuten tässä välissä huomauttaa, että Kukkapilli täyttää kuukauden päästä eli helmikuun 12. päivä 15 vuotta. Voitteko kuvitella! 

Blogini ihan ensimmäinen kuva vuodelta 2009 eli silloinen anoppila.

C Chili

Chili on ihan hemmetin addiktoivaa, ja meikäläinen on pahasti koukussa. Harmillisesti ukkeli ei ole niin tulisen ruoan perään, joten joudun säännöstelemään chilin käyttöä normiarjessa. Kun ukkeli oli kesällä Intiassa ja kokkailin vain itselleni, tein niin tulisia ruokia, että tukka meinasi lähteä. Eihän siinä mitään järkeä ollut, mutta maistuipahan kumminkin hyvältä.

D Date eli taateli 

Taatelihan alkaa t-kirjaimella, kuten kaikki tiedämme, mutta koska t-kirjain oli jo varattu kaikkein suurimmalle rakkaudelleni (kuka arvaa, mikä se on 😆), piti käyttää bloggaajan oikeutta hieman luistaa säännöistä ja tyrkyttää lontoota tähän kohtaan. 

Minulla on aina taateleita jääkaapissa, ja tykkään syödä niitä silloin, kun tekee mieli jotain makeaa. Taatelit ovat riittävän makeita (jopa minun makuuni), jolloin pienikin määrä – yksi tai kaksi taatelia – riittää esimerkiksi päivällisen jälkeiseen makeanhimoon. Kaiken lisäksi taateleissa on ihan oikeita ravintoaineita, kuten kuituja, toisin kuin monessa muussa herkussa (esimerkiksi suklaassa), joten taateleita voi syödä paremmalla omallatunnolla. Toki suklaakin maistuu minulle edelleen, mutta huomattavasti harvemmin kuin ennen.

Jos taatelit kiinnostavat enemmänkin, vinkkaan lukemaan Mielekkään miellekartan erinomaisen kirjoituksen aiheesta.  

Lempparitaateleitani. Ihanan pehmeitä, meheviä ja makeita!

E Eineskeitot

Tämä on vähän noloa, mutta kyllä: rakastan eineskeittoja, ja syön sellaisen aina lounaaksi (raejuuston ja leivän kanssa). Minulla on jääkaapissa aina valikoima eineskeittoja, ja suosikkejani ovat pinaattikeitto, siskonmakkarakeitto, tomaatti-leipäjuustokeitto, juustoinen kasvissosekeitto, jauhelihakeitto, porkkanasosekeitto, mausteinen porkkana-kurpitsasosekeitto ja kirjolohikeitto. Jäiköhän jokin mainitsematta? 😆

F Flow

Rakastan sitä, kun jokin kiinnostava tekeminen vie mukanaan niin, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Usein esimerkiksi salilla käy niin, että olen niin uppoutunut treenaamiseen, että treenin lopuksi joudun palauttamaan itseni maan pinnalle ja miettimään joskus jopa sellaistakin, että mikä päivä tänään on. 🤭

G GUMmin hammastikut

Tämä on nyt vähän kaukaa haettu, koska en todellakaan rakasta jotain hammasvälien puhdistukseen tarkoitettuja tikkuja, mutta en keksinyt tähän kohtaan muutakaan.

Kävin muuten eilen taas parin vuoden tauon jälkeen hammaslääkärissä, ja sain kuulla, että hampaani ovat edelleen erinomaisessa kunnossa ja että reikiä oli nolla. Minusta on aika ihmeellistä, että täytän maaliskuussa 50 vuotta, eikä minulla ole ollut edelleenkään hampaissani koskaan yhtään reikää. Saapa nähdä, pääsenkö kuolemaani asti ilman reikiä. Se olisikin mainitsemisen arvoinen asia hautajaisissani. "Tämä nainen sai elää reiättömän elämän".

H Hymyily

Voiko maailmassa olla mitään rauhoittavampaa ja kauniimpaa kuin toisen ihmisen hymy? Yritän itsekin hymyillä mahdollisimman paljon, vaikka en kyllä kävele kadulla kestohymy naamallani, koska sellainen on minusta epäilyttävää. 😆

Hymyileviä ihmisiä vuodelta 2012.

I Ihmiset

Ihminen on sosiaalinen olento ja tarvitsee muita ihmisiä – jos ei muuten, niin peiliksi itselleen. Toki on olemassa ihmisiä, jotka viihtyvät mieluiten yksin, ja pitkään luulin itsekin olevani sellainen. Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kuitenkin siitä, että en oikein hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin, ja se hankaloitti ihmisten kohtaamista. 

Hörhöilyni on edennyt jo sille asteelle, että olen sitä mieltä, että vaikka jokainen ihminen on erillinen fyysinen kokonaisuus, olemme kaikki kuitenkin pohjiltamme yhtä ja samaa energiaa. Jokaisella on oma pintapuolinen persoonansa, elämäntarinansa ja historiansa (se kuka ihminen kuvittelee olevansa), mutta syvemmällä on ihmisyyden ydin, joka ei tunne fyysisiä rajoja ihmisten välillä. Sillä tasolla ei siis ole olemassa sinua tai minua, ja kaikki ympärillemme kehittelemät tarinat siitä, joita muka olemme, menettävät merkityksen. Pystyn joskus tuntemaan tämän energian, ja niin kävi esimerkiksi kerran lenkkeillessäni Durgam Cheruvulla Intiassa. Ykseyden tunne oli niin voimakas, että minulla meni kylmät väreet. 

Hymyileviä ihmisiä Cartagenassa Kolumbiassa.

J Järjestys

Hörhöilystä sotilaalliseen järjestykseen! Tykkään siitä, että esineillä on oma paikkansa, eivätkä tavarat ole hujan hajan missä sattuvat. Meillä ei ole koskaan yhtään likaista astiaa tiskipöydällä tai vaatteita lojumassa lattialla, ja syy on se, että en halua katsella sekasotkua. Mutta tämä pätee siis omaan kotiini, enkä joudu kärvistelemään esimerkiksi anoppilassa, jossa anopilla on hyvin erilainen siisteyskäsitys kuin minulla. Jokainen elää tavallaan, eikä ole minun asiani kritisoida ketään. En myöskään vaadi järjestystä ja siisteyttä muilta, eikä tulisi mieleenkään nalkuttaa ukkelille, jos tämä on jättänyt jonkin esineen ns. väärään paikkaan. Jos tavara häiritsee minua, voin hyvin siirtää sen itsekin oikealle paikalle.

K Korkeat paikat 

Rakastan korkeita paikkoja ja niistä avautuvia näköaloja, oli korkea paikka sitten näkötorni, pilvenpiirtäjä, vuori tai mikä tahansa. 

Sokeritoppavuorella Rio de Janeirossa.

L Leipä

Olen aina sanonut, että jos minun pitäisi elää loppuelämäni syöden vain yhtä ruokaa, se olisi ehdottomasti leipä. Varmasti pärjäisin ilman leipääkin, jos olisi pakko, mutta toivottavasti ei tule koskaan sellaista tilannetta, että joudun testaamaan tätä oikeasti. Leivällä tarkoitan nyt nimenomaan suomalaista leipää, sillä missään muualla maailmassa ei ole (ainakaan minun kokemukseni mukaan) yhtä hyvää leipävalikoimaa kuin meillä Suomessa.

Suosikkileipäni on ollut jo vuosikaudet Salosen Makupalat, jotka saavat sopivasti makeutta rusinoista ja vaahterasiirapista. Jos ja kun kyseinen leipä katoaa joskus kaupoista, en tiedä, miten tulen siitä selviämään. 

Lempparileipäni!

M Meditointi 

Olen jauhanut meditoimisesta viime aikoina niin paljon, että en jatka aiheesta tämän enempää. Yksi pieni tapahtuma tältä viikolta pitää kuitenkin kertoa. Metroon tuli Matinkylän asemalta mies, joka istuutui yksittäiselle penkille, nosti jalkansa penkille lootusasentoon, sulki silmänsä ja meditoi koko matkan Matinkylästä Ruoholahteen. Ajattelin, että tuossa on minulle tavoitetta. 😆

N Nauraminen

Voiko maailmassa olla ihanampaa asiaa kuin saada nauraa sydämensä pohjasta? Nauraminen on vapauttavaa ja jollakin lailla jopa puhdistavaa, ja on helppo uskoa, että nauru pidentää ikää. 

O Oranssi

Oranssi on lempivärini, ja jo pelkästään oranssin värin näkeminen antaa minulle energiaa. Harmillista, että maailmassa ei ole enempää oransseja asioita! Oransseja vaatteitakin on aika hankala löytää. Pitää ehkä ruveta munkiksi, jotta voisin pukeutua oranssiin kaapuun. 😆

Suosikkini eli puoliveriappelsiinit ovat taas ilmestyneet kauppoihin. Juhuu!

P Palapelit 

Rakastin kasata palapelejä jo lapsena, mutta sitten harrastukseen tuli monen (kymmenen) vuoden tauko, kun oli näin aikuisiällä vaikea hyväksyä sitä, että ihminen voisi käyttää aikaansa johonkin niin hyödyttömään puuhaan kuin palapelin kasaamiseen. Elän siinä toivossa, että palapelin kasaamisesta olisi jotain hyötyä (jospa se parantaisi esimerkiksi havainnointikykyä?), mutta vaikkei hyötyjä olisikaan, niin ainakin saan siitä suunnatonta mielihyvää. Palapelin kasaaminen kuuluu ehdottomasti flow-puuhiin! Itse asiassa yhden hyödyn voin sanoa varmasti, sillä olen huomannut sen itsekin: palapelien kasaaminen parantaa keskittymiskykyä. 

Tämä siskolta joululahjaksi saatu palapeli tuli juuri valmiiksi.

Rakastan erityisesti mysteeripalapelejä, mutta koska olen jo kasannut melkeinpä kaikki mysteeripalapelit, jotka olen kaupoista löytänyt, olen joutunut siirtymään tavallisiin palapeleihin. Se ei haittaa, sillä keksin, että voin kasata tavalliset palapelitkin mysteeripalapeleinä eli niin, että en katso lainkaan kuvasta mallia. Vilkaisen paketin kuvaa vain palapeliä ostaessani, mutta sen jälkeen olen omillani. Palapelin kasaaminen kestää tällä tavalla kauemmin, eli iloa riittää pidemmäksi aikaa. 

Seuraava projektini.

Puran valmiit palapelit saman tien ja vien ne tädilleni, joka vuorostaan kasaa palapelit, ennen kuin vie ne kierrätykseen. Palapelien kasaaminen oli minun ja tädin yhteinen harrastus jo silloin, kun olin lapsi, ja on ihana, että sama perinne jatkuu nyt aikuisenakin, vaikkakin hieman eri muodossa.

R Road tripit 

Rakastan autolla ajamista, joten rakastan myös road trippejä. Tämä juontaa ehkä lapsuudesta, sillä kiersimme lapsena asuntovaunulla ympäri Eurooppaa, ja matkat venyivät joskus hyvinkin pitkiksi. Iskä oli aina auton ratissa, enkä muista iskän koskaan valittaneen ajamisesta, vaan päinvastoin, hänkin taisi tykätä ajamisesta. Taidan olla siis isäni tytär, ainakin tässä asiassa. Mieleenpainuvimpia ovat olleet Lapin-reissut sekä yhdeksän vuoden takainen pieni road trip San Franciscosta Los Angelesin kautta Phoenixiin ja taas takaisin San Franciscoon. 

Amerikassa nähtyä.

S Spontaanius 

Vaikka tykkään myös suunnitella asioita etukäteen, kokemukseni mukaan parhaat ideat syntyvät usein päähänpistoista. Tykkään jättää tilaa spontaaniudelle myös matkoilla, sillä liian tarkat suunnitelmat saavat aikaan suorittamisen makua. 

T Treenaaminen 

Ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään, mikä on suurin rakkauteni. 😆 Suhteeni treenaamiseen on muuttunut vuosien mittaan todella paljon, ja kauas on tultu pakkomieleisestä treenaamisesta, joka yhdistyi syömisten äärimmäiseen kontrollointiin – ja kontrollin pettämistä seuranneisiin repsahduksiin, jotka aiheuttivat lisää pakkomielteistä liikkumista. 

En ole ollut aina mikään liikkuva ihminen, vaan liikuntaharrastukseni alkoi joskus 2000-luvun alussa vähän pakon edessä. Ukkeli tokaisi nimittäin minulle yhden vuodenvaihteen jälkeen, että sulla on selluliittiä perseessä, ja suutahdin ukkelille niin, että päätin ruveta lenkkeilemään ja laihduttamaan. Kyllä minä sinulle selluliitit näyttäisin! Muistan, että minulla ei ollut edes mitään liikuntavaatteita, joten lenkkeilin tammikuun alussa paksuissa toppavaatteissa, ja hikoilin kuin pieni sika. Kuntosalille päädyin sillä tavalla (en muista vuosilukua, mutta ehkä joskus 10 vuotta sitten?), että ukkelilla oli yksi ilmaiskäynti PT:lleen, ja ukkeli pakotti minut käyttämään sen ja menemään salille. Vitutti, mutta menin kuitenkin pitkin hampain – ja nyt harmittaa vain se, että en ruvennut käymään salilla jo paljon aiemmin. 

Nykyään ei enää jännitä mennä tuntemattomalle salillekaan, vaan kun avaan kuntosalin oven (oli se sitten tuttu tai tuntematon sali), minut valtaa sellainen tunne kuin olisin tullut kotiin. Kuulostaa varmasti ihan naurettavalta, mutta rakastan salilla treenaamista niin paljon, että tuntuu tosiaankin kuin olisin kotonani. Rakastan kaikkea muutakin liikuntaa, ja ajattelen, että mitä monipuolisemmin itseäni haastan, sitä parempi. Löysin niiden Kambodzan aamu-uintien seurauksena uintiharrastuksenkin uudelleen, mistä olen tosi iloinen. Uiminenhan oli jäänyt minulta toissakesäisten kipujen jälkeen kokonaan. Lepo ja palautuminen ovat nykyään myös hyvin tärkeä osa treenaamistani.

Harvoin saa treenata näin hulppeissa maisemissa kuin viime keväänä Vinpearlin Landmark -hotellissa, jonka kuntosali oli kerroksessa 47. Olin juuri toipunut siitä ruokamyrkytyksestä, ja painostani oli lähtenyt sairauden mukana varmaan ainakin pari kiloa. Olin kyllä aikamoinen rimpula. 🙈

U Uteliaisuus

Nautin suunnattomasti kaikenlaisesta havainnoinnista, enkä nyt tarkoita mitään naapurien kyttäämistä (koska muiden tekemiset eivät kiinnosta minua pätkän vertaa), vaan sellaista uteliasta kiinnostusta elämää ja ilmiöitä kohtaan. Saan iloa asioista, jotka jonkun mielestä saattavat olla ihan naurettavan pieniä. En tarvitse elämääni mitään suurta ja mahtavaa, vaikka olenkin ollut siinä mielessä onnekas, että sellaisiakin kokemuksia on sattunut matkan varrelle. 

V Vastavaihdetut petivaatteet

Puhtaat petivaatteet ovat minulle arjen luksusta, ja rakastan sitä tunnetta, kun voin illalla kaivautua puhtautta kahisevien petivaatteiden keskelle. Vaihtaisin petivaatteet kerran viikossa, jos viitsisin, mutta siinä on kuitenkin sen verran hommaa (varsinkaan kun meillä ei ole mitään kunnon paikkaa, jossa tuulettaa peittoja ja tyynyjä), että vaihdan petivaatteet suunnilleen kahden viikon välein. 

W Weetabix

En voi (enää) sanoa rakastavani Weetabixeja, sillä havaittavissa on pientä kyllästymistä. Ihmettelen, miten voin olla kyllästynyt Weetabixeihin, kun olen syönyt niitä (muutamaa taukoa lukuun ottamatta) vain noin 35–40 vuotta. Eihän tämmöisen ajan jälkeen pitäisi vielä kyllästyä mihinkään. 😆

Weetabixistä pitää vielä mainita se, että kun olin lähdössä Intiasta takaisin Suomeen, anoppi käski minua viemään loput Weetabixit mukanani, koska Weetabixit ovat kuulemma niin pahoja, ettei autonkuljettajan koirakaan syö niitä. 😆

Siinä sitä herkkua nyt on.

Y Yö 

Rakastan yön pimeyttä ja hiljaisuutta, mystisyyttäkin. Yö jättää tilaa mielikuvitukselle, vaikka toisaalta yö saattaa läpitunkevuudessaan myös ahdistaa. Haluaisin valvoa kaikki yöt, jotta voisin ottaa yön hiljaisuudesta kaiken ilon irti, ja on vähän harmillista, että arvostan kunnon yöunia niin paljon, että mieluummin nukun kuin valvon.

Z Zen-mielentila

En tiedä, miten zen-mielentila virallisesti määritellään, mutta itse määrittelen sen täydellisenä läsnäolona, jota ajatukset eivät rasita. Toisaalta on kyse tyhjyydestä ja toisaalta täyteydestä, kun siinä hetkessä on kaikki. Näistä hetkistä löytyy mielestäni myös kaikkein aidoin onni, joka ei ole sidottu mihinkään eikä kehenkään. Lainaan taas Eckhart Tollea: "Happiness is the joy that is not caused by anything."

Ä Äärettömyyden tunne

Rakastan sitä, kun saan tuntea itseni pieneksi ja mitättömäksi jonkin äärettömän edessä. Äärettömyyden tunnetta voin kokea esimerkiksi meren rannalla, tähtitaivasta katsellessani, lentokoneessa tai niillä korkeilla paikoilla.

Ö Ötököiden kuvaaminen

Tätä on tullut viime aikoina harrastettua valitettavan harvoin, mikä johtuu siitä, että kuvaan nykyään yksinomaan kännykällä. Mutta miten ihanaa on kytistellä jossain pusikossa ja tarkkailla jonkin ötökän touhuja! 

Tämähän taas venähti, mutta jotenkin näiden asioiden listaamisesta tuli tosi hyvä mieli. Eikä tässä ole tietenkään kaikki, vaan monen kirjaimen kohdalle olisi ollut tunkua enemmänkin, mutta olin päättänyt pysytellä kunkin aakkosen kohdalla vain yhdessä asiassa. Pitäisiköhän seuraavaksi aakkostaa asioita, jotka ärsyttävät minua... 😆

P.S. Käyttämättä jäivät vain Q, X ja Å, joten aika hyvin meni.