Kärpäsen pyllistys

Palaan vielä edelliseen postaukseen sen verran, että voin ilokseni todeta, että se vitutus oli vain tilapäinen ilmiö. Olen käynyt Orrainpolun jälkeen parikin kertaa luonnossa käyskentelemässä, eikä kummallakaan kerralla ollut mitään ongelmaa. Oli siis ilmeisesti vain huono päivä – ja väärä asenne.  Urheilukellot pitäisi myös heittää vesilinnuille, sillä ne oikein kannustavat suorittamaan ja menemään kovaa. Olen kuitenkin niin koukussa omaan kellooni, että siitä luopuminen tuntuisi suorastaan mahdottomalta ajatukselta. 🙈

Yhtenä päivänä uskaltauduin jopa Nuuksion kansallispuistoon Korpinkierrokselle. Minun mielikuvissani Nuuksiossa on aina niin paljon ihmisiä, että sekaan ei mahdu, ja olen siitä syystä kartellut paikkaa. Ilokseni olin kuitenkin väärässä, tai sitten aika ei ollut optimaalisin Nuuksiossa käppäilylle, ja ihmismassat loistivat siitä syystä poissaolollaan. Ei Nuuksiossa toki yksin tarvinnut olla, mutta mitään torimeininkiä siellä ei sentään ollut.

Nuuksion reittimerkkejä.

Jännä juttu, että minulla ei ole mitään ongelmaa olla Intiassa valtavien ihmismassojen keskellä, mutta suomalaisessa metsässä – siellä pitäisi saada olla yksin! Erityisen häiritsevää on se, jos toinen ihminen on kulkemassa samaan suuntaan kuin minä, koska siitä tulee kulkemisnopeusongelma. Jos edellä menevä liikkuu minua hitaammin (kuten yleensä on), on mentävä edellä kulkevan ohi. Sen jälkeen en sitten voikaan jäädä istuskelemaan sammalmättäille ja valokuvailemaan leppäkerttuja, koska silloin se äsken ohitettu pääsee taas minun edelleni, ja minun pitää ohittaa hänet kohta uudestaan. Kovin monta kertaa ei tarvitse samaa ihmistä ohitella, kun alkaa jo nolottaa. 

Jos taas en mene edellä kulkevan ihmisen ohi, joudun mukauttamaan vauhtini hänen nopeuteensa ja kyttäämään jatkuvasti, että välimatka säilyy. Tästä taas tulee sellainen perverssi perässähiihtäjä -olo, eikä tarkoituksellinen hidastelu kuulu muutenkaan minun lempipuuhiini. On siis joko mentävä ohi ja sen jälkeen pingottava sellaista vauhtia, että syntyy riittävästi välimatkaa takana tulevaan, tai sitten on pysyteltävä suosiolla edellä menevän takana. 

Melkoisia ongelmia saa näköjään metsässäkin kehiteltyä. 😆

Kattokaa! Meikä osaa seisoa kahdella jalalla!

Olen ollut tänä keväänä pitkästä aikaa oikein innostunut patikoinnista ja luonnosta muutenkin, ja olenkin jo nyt käyskennellyt luonnossa varmaan enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä. Myös makrokuvaaminen on jäänyt viime vuosina jostain syystä todella vähiin, mutta tänä kesänä meinaan ottaa vahingon takaisin, korkojen kera! 

Urbaania luontoa löytyy nykyään onneksi hyvinkin läheltä kotiamme, eikä luonto- tai patikkapoluillekaan ole kovin pitkä matka. Aikaisin keväällä kävin kiertämässä Hanikan luontopolun Espoon Soukassa, ja käynti oli siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että edellisestä käynnistäni siellä oli kulunut peräti yksitoista vuotta. Hanikan luontopolku tuntui edelleen yhtä kivalta kuin aiemminkin, sillä maastot ja maisemat ovat ihanan vaihtelevat ja monimuotoiset. Vahva suositus siis Hanikan luontopolulle, jos satut asustelemaan täällä päin! 

Pieni miinus Hanikan luontopolulle tulee kuitenkin siitä, että asutus on tullut paikoin hyvinkin lähelle luontopolkua, ja välillä tuntuu kuin kävelisi jonkun takapihalla. 

Bergön luontopolku Suvisaaristossa oli hyvin lyhyt, mutta kävin käveleskelemässä sielläkin, kun teki mieli fiilistellä upeaa kevätpäivää. Niin lyhyt polku ei kuitenkaan ollut, etten olisi pystynyt eksymään polulta kahteen kertaan ja kadottamaan jälkimmäisellä kerralla polun kokonaan ja päätymään ajotielle. 

Mutta Bergön lintutornin sentään löysin, ja hulppeat merinäkymät tornista palkitsivat. 

Tornista näkyi Kalasatamaan asti. 

Lintutorniselfie.

Lähestyvä kesä on saanut myös pohtimaan, pitäisikö hommata jotain kukkia parvekkeelle, mutta noin viiden sekunnin harkitsemisen jälkeen totesin, että ei. En halua tunkea käsiäni multaan enkä stressata jatkuvasti sitä, saavatko kukat riittävästi vettä tai tuleeko niihin mahdollisesti jotain ötököitä. Muistatte ehkä vielä tämän kokemuksen Jätkäsaaressa? 

Ostan joskus kukkakimpun kauppareissulla kaunistamaan ruokapöytää, mutta tällä kertaa kaupan kimput näyttivät vähän aneemisilta. Sitten huomasin vieressä olevat ruusubegoniat, jotka oikein hohtivat keltaisuuttaan. Semmoinen ihana keltainen aurinko oli pakko saada. Ruusubegoniasta riittäisi iloakin varmasti paljon pidemmäksi aikaa kuin kukkakimpusta.

Kotona kasvin kasteluohjeita luettuani kuitenkin hieman lannistuin. Ruusubegonia luemma tykkää tasaisesta kastelusta – sitä ei saisi kastella liikaa eikä liian vähän – ja kastelu pitäisi suorittaa mieluiten aluslautaselle. Tämähän nyt kinkkiseksi meni! Olen tottunut kokeilemaan kasvien vedentarvetta tökkäämällä sormeni multaan, mutta nyt ei mullan tökkiminen auttaisi, kun vesi menisikin alakautta. Hmm. Miten ihmeessä tällaisesta kasvista tietää, mikä on sopiva kasteluväli? Olen nyt kaadellut vettä aluslautaselle melkein joka päivä, ja koska vesi on aina kadonnut lautaselta, olen päätellyt siitä, että ei noin tiheä kastelu ainakaan liikaa ole. Vai onko sittenkin? 

Kärpänen on ainakin sitä mieltä. 😆

Valopään päivätanssit

Pidin viime viikolla ns. omaa lomaa ja vietin pari päivää itsekseni kylpylässä, mutta yhtenä päivänä teki mieli vähän jonnekin patikoimaan. En jaksa oikein kiinnostua mistään parin kilometrin metsäkävelyistä, vaan kaipaan enemmän haasteita, ja se asettaa pieniä rajoituksia reittivalintaan. Onneksi lähistöltä löytyi lopulta Orrainpolku, joka vaikutti kiinnostavalta. Orrainpolun pituus on kymmenen kilometriä, ja reitti on määritelty vaikeustasoltaan vaativaksi. Reittiä kuvataan Outdooractive-sivustolla seuraavasti: 

"Orrainpolku tutustuttaa kulkijansa Kuolimon ja Saimaan välisen kannaksen luontoon. Maisema vaihtelee mäntymetsistä rehevämpiin sekametsiin ja myös suomaisemaa on nähtävissä pienten lampien ja tietenkin Kuolimon rantojen ohella. Reitin kohokohtana on mahtava Luotolahdenvuori, jolle on vaativa nousu, mutta kipuamisen vaiva palkitaan upeilla näkymillä Kuolimolle." 

Kuulosti ihanalta! 

En meinannut päästä reitin lähtöpisteeseen Savitaipaleelle laisinkaan, sillä matkalla oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää (ja paljon jäi vielä näkemättäkin). Ensimmäiseksi kurvasin katsomaan, miltä Lappeenrannan kupeessa sijaitseva Rutolan entinen tukinsiirtolaitos näytti. 

Tukinsiirtolaitoksen jäänteet.

Tukinsiirto- eli ylivientilaitoksen rakentaminen aloitettiin keväällä 1890, ja laitos oli käytössä viimeisen kerran vuonna 1963. Nykyään ylivientilaitoksen rauniot ovat suojeltuja. Rakennuksista ei ole jäljellä enää muita kuin tuo edellisen kuvan ylivientilaitos ja seuraavan kuvan muuntaja, jota koristaa edelleen valkoinen tähti, Gutzeitin tunnus. 

Muuntaja.

Rutolan uittoreitti. (Kuva alueen opastaulusta.)

25 000 tukkia vuorokaudessa on ihan valtava määrä! (Tämäkin kuva on opastaulusta.)

Ylivientilaitoksessa oli jäljellä koneiston osia. 

Portaat rakennuksen toiseen kerrokseen.

Yläkerrassa näkyi vielä kaksi kaarevaa ränniä, joita pitkin tukit olivat kulkeneet. 

Toinen ränneistä.

Opastaulusta löysin myös kuvan siitä, miltä paikalla oli näyttänyt, kun ylivientilaitos oli vielä toiminnassa. 

Nykyään veteen laskeutuvia kuljettimia ei enää ole, mutta niiden paikka oli kuitenkin selvästi havaittavissa.

Jokin isoissa koneissa kiehtoo. 😆

Tukinsiirtolaitoksen lähellä oli lukemani mukaan myös korsu, eikä sitä voinut mitenkään sivuuttaa. Korsu kesässä pitää mielen virkeänä! 

Määränpäässä selvisi, että Salpalinjan rakennelmia oli alueella useampikin. Ensimmäiseksi löytyi konekiväärikorsu nro 901. 

Portaat alas korsuun.

Korsu oli varsin pieni, ja sen kiinnostavin paikka oli asekammio ampuma-aukkoineen.  

Aukon eteen oli laitettu kuva demonstroimaan aukon toimintaa.

Konekiväärikorsujen aseistuksena olivat venäläiset ja saksalaiset Maxim-konekiväärit.

Luulin korsun jälkeen nähneeni kaiken, mitä paikalla oli nähtävää, mutta maassa ollut tähystyskupu paljasti, että maan alla saattaisi olla vielä muutakin. 

Kiersin toiveikkaana kukkulan taakse, ja sieltä löytyikin portaat majoituskorsuun numero 14.  

Maan alla oli niin viileää, että ovensuusta löytyi vielä lunta ja jäätä.

Tämä korsu oli huomattavasti edellistä suurempi ja kiinnostavampi, joten otin sisällä videon. Kerrankin olin asianmukaisesti varustautunut, sillä minulla oli mukana otsalamppu, jonka ansiosta videolla näkyykin jotain.  

Korsu on tarkoitettu 30 hengelle, ja siellä on myös kaivo sekä se tähystyskupu.

Joku varmaan jo miettii, että jokohan kohta päästäisi sinne Orrainpolulle, mutta eipäs hätäillä. Mikäs kiire tässä on. 😆 

Seuraavaksi piipahdetaan Iitiän tanssilavalla. 

Tanssilava oli harmillisesti aidattu, ja piti tirkistellä sitä kaukaa aidan raosta.

Tanssilavoissa on minusta jotain suunnattoman viehättävää. Tämmöisenä tekoälyn aikakautena tanssilavat tuovat ihanan tuulahduksen menneestä. 

Tanssilavaa pällistellessäni rupesin ihmettelemään, miksi lippalakkini kiristi omituisesti, ja asiaa tutkittuani tajusin, että minulla oli jäänyt korsusta otsalamppu päähän. Valokin paloi vielä. Ohi ajaneet autoilijat olivat kenties ajatelleet, että nyt näkyy tanssilava hyvin, kun otsalamppukin palaa päässä. 😆

Tanssilavalta Takomäen louhokselle. 

Savitaipaleella Takomäen louhoksella louhittiin aiemmin viborgiittia, mutta louhoksen toiminta lopetettiin vuonna 1987. Jäljelle jäi valtava louhos, joka on täyttynyt sade- ja pohjavedellä ja joka on kesäisin uimareiden suosiossa. 

Paikka oli ainutlaatuinen ja ehdottomasti näkemisen arvoinen. 

Savitaipaleen keskustan jälkeen oli vuorossa viimeinen kohde ennen Orraita: Kärnäkosken linnoitus. Linnoituksen nähdessäni hämmennyin, sillä tajusin käyneeni linnoituksella aiemminkin. Entisen kaverini (mihin katosit?) mökki oli jossain aivan linnoituksen lähellä, ja muistelin, että saatoimme käydä linnoituksella yhden melontareissun yhteydessä. 

Linnoitusta mielenkiintoisemmaksi osoittautuivat linnut, jotka ääntelivät kuin sikaa olisi tapettu. Epäilin lintuja härkälinnuiksi, ja kameralla zoomailtuani selvisi, että ne tosiaan olivat härkälintuja. 

Linnut olivat niin valtavan kaukana, että kameran zoomi ei millään riittänyt hyviin kuviin, mutta kyllä kuvista pystyy sentään tunnistamaan linnut. 

Härkälinnuilla on niin erikoinen (ja ruma) ääni, että se jää kyllä kerrasta mieleen. Minä tutustuin härkälintujen ääneen alun perin vanhempieni edellisessä asuinpaikassa Pyhäjärven rannalla, jossa härkälinnut pitivät mekkalaansa varsin usein. 

Orrainpolun lähtöpiste oli kymmenen minuutin päässä Kärnäkoskesta, ja sinne päästäkseen sai ajaa hiekkatietäkin. Kävi ilmi, että parkkipaikalla oli vain yksi auto, joten polulla tuskin olisi ruuhkaa.

Alkumatka oli leppoisaa käveleskelyä, mutta sitten alkoivat mäet: ylös, alas, ylös, alas. Olin tullut katsomaan sitä Luotolahdenvuorta, ja odotin koko ajan, milloin se ilmestyisi näköpiiriin. Matka ei tuntunut (mäkisyydestä johtuen) edistyvän yhtään, ja otsasuontani rupesi kiristämään. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Luotolahdenvuoren näköalat olivat vihdoin edessäni. 

Vuoren jälkeen paarustaminen jatkui, ja sitten rupesinkin odottamaan sitä, milloin patikka olisi ohi ja pääsisin takaisin autolle. Minua ei olisi yhtään huvittanut rämpiä metsässä, mikä hieman ihmetytti: mitä varten olin sitten tullut tänne? En osannut nauttia luonnosta, kävelystä, vaihtelevasta maastosta enkä mistään muustakaan, vaan päinvastoin vitutti, että oli tullut lähdettyä tänne helvetin korpeen yhden näköalapaikan takia. 

Jossain vaiheessa tajusin, että teen vain itselleni kiusaa, jos kyttään vähän väliä kellosta, paljonko olin kävellyt ja paljonko olisi vielä matkaa jäljellä. Mitä enemmän keskittyisin vitutukseen, sitä enemmän minua vituttaisi. Näinhän se menee. Yritin siis saada ajatukseni muualle – kuunnella lintujen laulua ja keskittyä ympäröivään luontoon. 

Matkan varrella on kaksi laavua. Tässä niistä ensimmäinen.

Tässä toinen.

Yhden lammen vastarannalla näkyi valtavan iso lintu, mutta tämäkin lintu oli liian kaukana, jotta siitä olisi saanut hyvän kuvan.

Huonompikin kuva kuitenkin riitti, sillä tunnistin linnun lapasorsaksi, joka onkin varsin kookas lintu. Lapasorsia näki ennen Suomenojan lammellakin, mutta tuskin näkee enää.

Telkkä sen sijaan antautui paremmin kuvattavaksi.

Kahden ja puolen tunnin kävelyn päästä piina päättyi, ja pääsin takaisin sinne, mistä olin lähtenytkin. En kuitenkaan kiljunut autolle päästyäni riemusta, vaan nyt minua harmitti se, että olin pilannut vitutuksellani koko retken. 😂 Voiko asioita enää vaikeammaksi tehdä? 

Jälkeenpäin en voinut käsittää, miksi olin ottanut matkalla tuommoisen asenteen. Onko minusta tullut niin elämyshakuinen, että en jaksa "rämpiä metsässä", jos siellä ei ole jotain linnanmäkeä ja jatkuvaa tykitystä silmille? Eikö minun pitäisi (kun olen sentään meditoinut kaksi vuotta ja muutenkin tutkinut elämän henkistä puolta) osata olla läsnäolevampi ja nauttia hetkestä sen sijaan, että suoritan luontoretkenkin? Vai sorruinko samaan kuin niin monesti aiemminkin eli liian suuriin ennakko-odotuksiin?

Pitäisiköhän todeta klassisesti, että paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. 

Nyt en tiedä, uskallanko lähteä patikkaretkille enää lainkaan – varsinkaan yhtään pidemmille – jos sama vaikka toistuu. 🙈