Touhukas viikonloppu

Tulipa vietettyä harvinaisen kiva viikonloppu. Jos viikonloppuun kuuluu luontoa, kauniita maisemia, korkeita paikkoja, luolia, hiidenkirnuja, kaivos, kiipeilyä, raunioita ja historian havinaa, viikonloppu alkaa lähennellä täydellisyyttä. En keksi, mitä muuta ihminen voisi enää toivoa. 😆

Lauantaina suuntasin Sorlammen luontopolulle Espoon Nuuksion kupeeseen. Oli aurinkoinen ja lämmin, upea syyspäivä, ja kun ollaan pääkaupunkiseudulla, odotettavissa oli väenpaljoutta. Autoja pursuava parkkipaikka oli silti yllätys, ja ensimmäinen reaktioni oli, että voi helvetti, miten paljon ihmisiä. Päätin kuitenkin yrittää antaa väenpaljouden olla haittaamatta itseäni, ja onnistuinkin siinä lopulta varsin hyvin. 

Sorlampi oli yllättävänkin hieno paikka, joten en ihmettele, että se kiinnostaa ihmisiä. Jäin vain miettimään, millaiset ruuhkat Nuuksion kansallispuistossa mahtoi olla. Itse en ole käynyt Nuuksiossa vuosiin, kun ne loppuun asti tampatut polut eivät oikein kiinnosta. 

Sorlammen luontopolulla on mittaa viitisen kilometriä, ja jos siihen yhdistää Laihalammen kierroksen, matkaa tulee noin kuusi ja puoli kilometriä. Maisemat ovat hyvin vaihtelevat, ja nousuja ja laskuja on paljon. 

Pitkospuitakin oli monessa paikassa.

Polulla on paikoitellen hyvin märkää, jopa mutaista, ja minun tossuni kastuivat jo heti alkumetreillä, kun piti välttämättä päästä Pikku Sorlammen rantaan kuvaamaan lampi. Lits, läts!

Pikku Sorlampi.

Sorlammen rannat ovat kallioiset, joten maisemissa ei ollut valittamista. 

Suosituimmat evästelypaikat olivatkin kallioilla (ja siellä suurin osa ihmisistä tuntui myös olevan), ja myös taukopaikka keittokatoksineen sijaitsi täällä. 

Taukopaikan oli vallannut ryhmä ulkomaalaisia viinipulloineen.

Minua vähän ärsyttävät patikkareittien laavut ja muut taukopaikat, kun ne ovat minusta yleensä aina ihan väärässä kohtaa reittiä. Minä kun en viitsi jäädä pitämään taukoa johonkin vain siksi, että siinä sattuu olemaan taukopaikka, vaan mieluummin pysähdyn evästelemään vasta sitten, kun on oikeasti nälkä, ja se on yleensä vasta patikan loppupuolella. 

Polku oli paikoin hyvin juurakkoista, mistä tykkään. Tasaiset polut ovat tylsiä.

Sorlammella on hiidenkirnuja, mutta en jaksanut lähteä etsimään niitä. Sen sijaan polun varrella sijaitsevaan luolaan, Hiidenpesään, halusin tutustua. Lähdin kapuamaan luolalle kallioita pitkin, ja sainkin hyppiä kallioilla hyvän tovin, ennen kuin luolan lokaatio alkoi hahmottua. 

Jossain tuolla se varmaankin on.

Sieltähän se luola vihdoin löytyi, kallioiden välistä. Suuaukko ei ollut järin suuri, mutta sain tungettua itseni sisään.

Otin luolaan menosta videonkin, mutta se on lähinnä koominen, sillä jäin repustani kiinni luolan suuaukon yläosaan, ja touhu on muutenkin armotonta äheltämistä. Se otsalamppukin oli unohtunut taas autoon, joten videolla ei edes näy paljon mitään. 😆

Luola oli nopeasti nähty, ja kun seuraavat luolaan pyrkijät kurkkivat jo luolan suuaukolla, tulin luolasta ulos.

Takaisin luontopolulle palatessani huomasin, että luontopolulta oli selvät opasteet luolalle, ja nousukin oli tätä kautta varsin helppo ja lyhyt. Tulipa taas mentyä vaikeimman kautta! 

 Päätin kiertää (sopivan evästelypaikan toivossa) vielä Laihalammenkin. 

Laihalampi.

Tovin päästä äkkäsin komean kallion, jonka laelta löytyikin kiva ja rauhallinen taukopaikka. 

Tässä kelpasi syödä eväät.

Vilkas lentoliikenne hieman verotti erämaatunnelmaa. 😆 Tämä kone oli menossa Amsterdamiin.

Sunnuntaina päätin lähteä Lohjalle, sillä siellä oli kaksi paikkaa, joissa olin halunnut käydä jo iät ja ajat. Toinen oli Tytyrin Elämyskaivos (eli kaivosmuseo) ja toinen oli Lohjan museo. Kun lähistöltä löytyi vielä muutakin katsottavaa, retkestä tulikin koko päivän mittainen Lohja-kierros. 

Arvoin pitkään, ottaisinko Tytyrissä opastetun kierroksen vai kävisinkö tutkimassa kaivosta omatoimisesti, mutta päädyin lopulta jälkimmäiseen. Tytyriinhän ei päässyt aiemmin kuin opastetuilla kierroksilla, mutta heinäkuun alusta kaivokseen on voinut tutustua myös itsenäisesti. 

Lipun ostamisen jälkeen sain päähäni vihreän kypärän, minkä jälkeen minun tuli siirtyä pihan poikki sivurakennukseen, josta lähti hissi maan alle. 

Hissin ovella oli vastassa Tytyrin työntekijä, joka vie kävijät hissillä alas kaivokseen ja esittelee alueen, ennen kuin voi lähteä tutkiskelemaan paikkoja. Lukemani mukaan Tytyrin hissi on Suomen nopein yleisön käytössä oleva henkilöhissi.

Hissin seinässä näkyy syvyys, jossa ollaan menossa, sekä hissin nopeus.

Kaivosalueen esittelyä.

Kaivoksessa on aina +8 astetta lämmintä, joten olin vaihtanut lämpimämmän takin päälle. Käsineet unohtuivat autoon, mutta en olisi loppujen lopuksi tarvinnutkaan niitä. Kahdeksan astetta ei tuntunut minusta – lämpimänä syyspäivänäkään – yhtään kylmältä vaan vain mukavan viileältä. Jotkut kuulemma tulevat kaivokseen pelkät shortsit jalassa, ja silloin saattaa kyllä tulla pikkuisen kylmä.

En ihan ymmärtänyt kypärän funktiota (putoileeko katosta muka jotakin?), mutta onhan tuo ihan mukavaa rekvisiittaa kaivoskäynnille. 😆

Kaivosta oli monipuolistettu nähtävyytenä monella tapaa (esille oli laitettu mm. taidetta, ja lapsia varten oli tehty Peikkoluola), mutta itseäni kiinnosti ainoastaan kaivos ja sen toiminta. En ymmärrä, mikä kaivoksissakin oikein viehättää. Kai se on se maan alla olo, ja siihen liittyvä eksoottisuus. 

Tässä opastaulusta otettu pieni tietoisku Tytyristä ja sen historiasta (en jaksa itse kirjoittaa):

Kalkkikivi louhitaan kaivoksesta, ja sen jälkeen se murskataan maan alla pienempään kokoon. Sen jälkeen kalkkikivi nostetaan maan pinnalle, jossa tapahtuu hienomurskaus. 

Katossa näkyy nostin, jolla kivet murskattiin maan alla pienemmäksi.

Vinokuilu, jonka hihnakuljettimien avulla kivet nostettiin maan pinnalle.

Kaivoksen käytävä, jota pitkin kivi siirtyi raiteita pitkin ja erilaisten koneiden avulla murskaamon kautta ylös maan pinnalle.

Tippukiviä.

Porari-nukke demonstroimassa porareita. Käsin kannateltava porakone oli päälouhintakoneena 1950-luvulle asti.

Porarit olivat aiemmin suurin ammattiryhmä kaivoksessa, ja porareiden tavallisimpia ammattitauteja olivat mm. kuurous, pölykeuhko ja valkosormisuus. On mahtanut olla kamalaa kannatella tärisevää poraa päivästä toiseen! 

Peikkoluolan peikko.

Tytyrin ensimmäinen maanalainen kaivos eli louhos.

Kuvan louhoksen kokoa (sata metriä suuntaansa) on mahdoton hahmottaa kuvasta, mutta se oli todella iso ja syvä. Samankaltaisia maanalaisia louhoksia löytyy kaivoksesta yli 40 kappaletta. Nykyään kalkkikiveä louhitaan viisi kertaa syvemmällä eli lähes 400 metrissä. 

Sitten olikin aika palata taas maan pinnalle. Kun astuin kaivosrakennuksen ovesta ulos, ensimmäinen reaktio oli se, että oli saatava äkkiä aurinkolasit silmille. Kaivoksen pimeyden jälkeen aurinko tuntui silmille suorastaan väkivaltaiselta, vaikka en ollut ollut kaivoksessa kuin ehkä reilun tunnin. Miltä kaivosmiehistä on mahtanut tuntua, kun he ovat palanneet aurinkoon pitkän työrupeaman jälkeen? 

Lähellä kaivosta on myös Tytyrin avolouhos, joka piti tietenkin käydä myös katsomassa. 

Suomen luonnonsuojeluliitto tietää kertoa, että Tytyrin avolouhos ympäristöineen on yksi Lohjan kaikkein arvokkaimmista luontokohteista. Se on luokiteltu valtakunnallisesti arvokkaaksi kohteeksi, jossa elää useita uhanalaisia ja silmälläpidettäviä tai harvinaisia lajeja.

Avolouhos oli huikea! Senkään kokoa ei oikein hahmota kuvasta, mutta puiden kokoon vertaamalla voi ehkä saada jonkinlaisen käsityksen koosta.

Taas niitä kuuluisia, mahdollisesti viimeiseksi jääneitä selfieitä. 🙈

Lohjan museo oli viehättävä kokonaisuus. Museo sijaitsee vanhassa pappilamiljöössä ja kattaa monta historiaa henkivää rakennusta (joista tosin vain osa oli avoinna yleisölle). Lisäksi museossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, kuten paraikaa meneillään oleva Puettu vuosisata, joka esittelee entisaikojen pukeutumista, sekä Viestejä menneisyydestä, joka esittelee erilaisia viestintätapoja ja viestimiä menneiltä ajoilta. 

Skippaan tässä nyt kuitenkin kaiken muun ja siirryn suoraan itseäni kiinnostavimpaan osaan museota, pappilan tilanhoitajan eli pehtoorin taloon, jossa voi tehdä aikamatkan 1800-luvulta 1930-luvulle. 

Tupaa.

Rupesin muistelemaan, että ihan kuin olisin nähnyt lapsuudessani tuommoisia reikäleipiä katossa roikkumassa. Ehkäpä muistan väärin, sillä en minä nyt sentään niin vanha voi olla.

Päre ja pärepihti.

Päre oli tavallisin valonlähde 1800-luvun maalaistuvassa. Yksi päre paloi 15 minuuttia. Arviolta päreitä tarvittiin yhden talven aikana noin 25 000 kappaletta. Alle laitettiin vesikippo, johon hiiltynyt osa tippui. Näin ne päreet siis palavat!

Maalaus entisajan askareista.

Ei ihan vesiklosetti.

Hieman uudemman ajan kamari, jossa oli jo sen ajan uutuus eli radio.

Kamari-sana tuo minulle muistoja mieleen, sillä minun lapsuudessani isoäitien kodeissa oli vielä kamarit. Mammalla oli pieni kamari, jossa mamma nukkui ja jossa mekin nukuimme siskon kanssa, kun kävimme mammalla yökylässä. Huoneen nurkassa seisoi vanha kaappi, joka haisi ihan kamferille, joka oli mamman lääke vähän joka vaivaan. Pienen kamarin takana oli iso kamari, joka oli ns. parempi huone. Siellä tarjottiin kaikki juhlakahvit ja seurusteltiin vieraiden kanssa. 

Pappilan päärakennus.

Pappilan päärakennus on valmistunut vuonna 1863, ja se ilmentää uusrenesanssin ja empiren piirteitä. Talossa ehti asua useita kirkkoherroja perheineen, ennen kuin talo jäi tyhjilleen.

Museon puutarha oli upea, ja sinne voisi tulla myös piknikille. Puutarhassa oli sellainen vanhan ajan henki, joka tempaisi mennessään jonnekin sadan vuoden taakse. 

Nyt alkaa jo oma hermo mennä, kun tämä postaus vain jatkuu, joten tässä tulevat viimeiset kolme kohdetta mahdollisimman lyhyesti.

Ensimmäisenä on Torholan luola, joka on Suomen suurin kalkkikiviluola. Luola on ilmeisen suosittu ja helppo vierailukohde, sillä paikalla on opastetaulut, ja luolalle johtaa noin kilometrin mittainen luontopolku. Luolan kokonaispituus on 31 metriä, mutta mikään helppo kohde luola ei ole, sillä kivet ovat liukkaita ja paikat ovat hyvin ahtaat. 

Luolan sisäänkäynti.

Luolan tutkiminen jäi minulta vähän puolitiehen, sillä perässäni tuli kolmen hengen seurue, ja päätin antaa heille tilaa. Totta puhuakseni luola ei vaikuttanut minusta edes kovin kiinnostavalta, ja tuli vähän ikävä Viron luolia, jotka ovat minusta paljon monimuotoisempia.

Seuraavaksi oli tiedossa taas hieman kalliokiipeilyä, sillä vuorossa oli Karstun Linnamäki, jonka arvellaan olleen muinainen linnavuori. Nimi viittaa rautakauden loppupuolelle 800–1200 jKr, jolloin mäet ja vuoret olivat asukkaiden vartiointi- ja piilopaikkoja. Talvisodan aikana Linnamäki toimi ilmahälytyspaikkana. Mäellä on raunioita, mutta en saanut selville, miltä ajalta ja mitä rakennuksia rauniot mahtavat olla. 

Linnamäen huipulta avautuu hienot näköalat Karstunlahdelle ja ympäröivään maaseutuun. 

Päivän viimeinen kohde oli Talvian hiidenkirnut. Matkalla näin taas kauriin, joka ei pelännyt minua yhtään. Päinvastoin: tämäkin kauris tuli uteliaana lähemmäs (vaikka istuin siis autossa), ja siinä sitten tuijottelimme toisiamme hyvän tovin. Olenkohan ollut edellisessä elämässäni kauris?

Hiidenkirnuille oli helppo löytää, sillä paikalla oli opasteet. Tässä taas opastaulun teksti: 

Pienempi hiidenkirnu.

Isompi hiidenkirnu.

Pitihän se ottaa hiidenkirnu-selfiekin. 🙈

Semmoinen oli se viikonloppu! Harvoin on näin hienoja viikonloppuja, mutta kyllä olinkin väsynyt kaiken tuon remuamisen jälkeen. Ihmettelin, miten olinkin niin väsynyt, kun eihän minun kuuluisi periaatteessa väsyä... 😆

Kivaa viikon jatkoa!

Tunteiden vuoristorata eli elämä

Kirjoittelin keväällä, että olin alkanut meditoida, ja avasin myös syitä, miksi niin oli käynyt. Kyseisen kirjoituksen aikoihin olin meditoinut reilun kuukauden ajan, ja vaikka toivoin meditoimisen jäävän pysyväksi asiaksi elämääni, pelkäsin, että se olisi taas yksi meikäläisen hullutuksista – asioista, joista innostun ensin kamalasti mutta jotka pian unohtuvat kokonaan.

Ilokseni täytyy kuitenkin todeta, että meditoiminen on tainnut tulla elämääni jäädäkseen, sillä ensi kuussa tulee puoli vuotta siitä, kun aloitin meditoimisen, ja meditoin edelleen säännöllisesti päivittäin. Joskus harvoina päivinä meditoiminen saattaa jäädä välistä, kuten Barcelonan- tai Viron-reissuilla, mutta en ota siitä paineita.

Tuntematon kiinalainen: Rukoileva munkki. (Postauksen kuvat ovat Idän henkisyys -näyttelystä, joka oli kesällä Villa Gyllenbergissä.)

Kirjoittelin aiemmassa postauksessani meditoimisen hyödyistä, jotka olin havainnut, ja allekirjoitan ne kaikki edelleen. Meditoiminen on kuitenkin myös muuttanut elämäni tavalla, jollaista en olisi uskonut tapahtuvan: olen alkanut uskaltaa kohdata ja hyväksyä vaikeimmat kielteiset tunteeni. Tämä kuulostaa jonkun mielestä varmasti naurettavalta ja vähäpätöiseltä asialta, mutta minulle muutos on tosi suuri. 

Olen nimittäin ollut koko elämäni äärimmäisen taitava välttelemään kielteisinä kokemiani tunteita ja hukuttamaan ne milloin mihinkin – maaniseen tekemiseen, alkoholiin, televisiosarjoihin, you name it. En itse tiedostanut aiemmin mitään ongelmaa olevankaan, vaikka tunnistin kyllä pahan olon ja sitä seuranneen ajatuksen: miten pääsisin tästä tunteesta mahdollisimman pian eroon? Koskaan en pysähtynyt ajattelemaan, mistä paha oloni mahtaisi johtua, puhumattakaan siitä, että olisin uskaltanut mennä vaikeaa tunnetta kohti.  

Meri Genetz: Pää, sydän, halu.

Meditoiminen on kuitenkin antanut minulle rohkeutta kohdata pahan olon ja kielteiset tunteet. Se johtuu varmasti siitä, että meditointi rohkaisee hyväksymään ajatukset – ja elämän yleensäkin – sellaisina kuin ne kulloinkin ovat. Rohkeuden taustalla on tietysti myös ollut toivo siitä, että jos uskallan kohdata vaikeat tunteeni, ne lopulta katoavat tai ainakin menettävät otteensa minusta. Tunteiden pakeneminen kun ei auta kuin hetkellisesti, kuten me kaikki varmasti tiedämme (ja minäkin tiedän nykyään!). 

Olen joskus aiemmassa elämässänikin yrittänyt kohdata kielteisiä tunteitani mutta epäonnistunut siinä pahasti. Nyt tajuan, että syynä on ollut lähestymistapa, joka on ollut liian "älyllinen", kognitiivista psykoloterapiaa muistuttava lähestymistapa. Olen yrittänyt analysoida tunteitani ja ajatuksiani sekä niiden aiheuttamaa käyttäytymistä ja sitten ihmetellyt, kun homma ei ole toiminut. Jos kerran tiedän, että paha oloni johtuu asiasta X, ja tiedän, että tunnen sen johdosta tunnetta Y, niin miksi en kykene pääsemään eroon pahasta olostani?

Meditoimisen ja upeiden YouTube -kanavien avulla olen oppinut, että ikävistä tunteista ei pääse eroon niitä ymmärtämällä tai selittämällä. Niistä voi päästä eroon vain tuntemalla ne. Ajatuksilla ja kielellisillä ilmauksilla ei ole tuntemisessa mitään virkaa, sillä tuntemiseen ei tarvita sanoja. Tunne on puhdas, paljas ja itsenäinen.

Kim Eng selittää asian hienosti (kohdasta 2:55 alkaen):

Häpeä ja suru ovat olleet itselleni aina vaikeimpia tunteita kohdata, koska ne ovat niin kokonaisvaltaisia ja fyysisiä. Häpeä tuntuu koko kehossa niin voimakkaana, että tekisi mieli piiloutua kaappiin (niin kuin se mitään auttaisi!), ja suru saa vajoamaan lattialle kaksin kerroin. Kumpikin tunne on kuitenkin ollut tänä vuonna todella vahvasti läsnä, joten harjoitusmateriaalia on riittänyt. 😆 Enkä tarkoita häpeällä nyt mitään pienestä mokailusta johtuvaa nolotusta, vaan niin voimakasta häpeän tunnetta, että voisi oksentaa.

Ikäviä tunteita olisi kiva paeta, koska sillä tavallahan niistä pääsee helpoimmin ja nopeimmin eroon, eikö? Tunteiden pakeneminen on automaattinen reaktio, joka ei vaadi sen suurempia ponnisteluja. Tunnetta ehtii hädin tuskin havaitsemaan, kun onkin jo ruvennut puuhailemaan huomaamattaan jotain tai etsiytynyt television ääreen tuijottamaan jotakin, mikä vie ajatukset muualle. Kätevää ja kivutonta! Ikävillä tunteilla on vain semmoinen epämiellyttävä tapa, että jos niitä ei kohtaa, ne palaavat pian takaisin, entistä voimakkaampina, ja löytävät tiensä myös käyttäytymiseen: jos itsellä on paha olla, tulee kiukuteltua helposti myös muille.   

Per Stenius: Tiibetiläinen.

Ikävien tunteiden kohtaaminen vaatii valtavasti energiaa ja uskallusta. Jos antaa surun tulla ja olla, niin kauan kuin se haluaa viipyä, pahimman surun poistuttua on aivan voimaton ja tyhjiin imetty olo. Kuka hullu valitsee tällaisen vaihtoehdon, kun voi tarttua esimerkiksi viinipulloon ja työntää ikävät tunteet alkoholin avulla syrjään. Tunteiden kohtaamisessa pelottaa myös se, jos tunteet jäävätkin jotenkin "päälle". Mitä jos annan itseni tuntea surua, enkä pääsekään siitä koskaan eroon? On pelottavaa hypätä tunteiden kyytiin, kun ei tiedä, mihin niiden kanssa joutuu.

Pelottavaa tai ei, tarpeeksi vaikea tilanne elämässä saa kai tekemään mitä tahansa, jotta olo helpottuisi – jopa kohtaamaan pimeän puolensa. Näin kävi minullekin, sillä jossain Vietnamin ja Suomen välissä tajusin sen, että en enää pysty pakenemaan itseäni. Oli pakko antautua, luopua vastarinnasta ja opetella kohtaamaan ikävät tunteeni sellaisina kuin ne olivat.

Jos esimerkiksi muistin häpeää aiheuttavan asian, toimin eri tavalla kuin aiemmin, enkä yrittänytkään päästä tunteesta eroon. Sen sijaan annoin häpeän olla ja tuntua siellä, missä se tuntui – kiristävänä tunteena ohimoilla, puristavana tunteena rinnassa ja punana poskilla. En yrittänyt analysoida tunnetta enkä edes nimetä sitä ("voi kamala miten minua hävettää!"), vaan kuuntelin kehoani ja yritin sinnitellä. Minä kyllä kestän tämän!

Eva Bremer: Aamuvoimistelu.

Kun on tottunut siihen, että kaikki pitää ilmaista kielellisesti, on hirveän vaikea vain olla ja tuntea. Mieli lähtee niin helposti selittelemään kaikenlaista, etsimään syitä ja seuraamuksia, pakokeinoja tai pikaisia ratkaisuja. Tunteen kanssa oleminen oli minulle ihan uutta, mutta samalla tiedostin sen, että tämä oli oikea tapa. Minun oli pakko elää tunteet läpi, koska vain niin oli jotain toivoa, että saisin tunteiltani joskus rauhan. Tätä kaikkea on todella vaikea pukea sanoiksi, sillä miten kuvailla asiaa, joka on kielellisen maailman ulottumattomissa?

Joskus tunne menee ohi nopeastikin; joskus siihen menee pidempi aika. Vaikka ikävien tunteiden tunteminen on vaikeaa, jo ihan fyysisestikin, se on myös samalla kovin palkitsevaa. Kun on elänyt koko tähänastisen elämänsä niin, että on ollut tunteidensa vietävissä ja katsellut vain sivusta, kuinka minua heitellään, pienetkin edistysaskeleet ovat tuottaneet suurta iloa. On ollut ihana havaita, kuinka ikävien tunteiden voima pikkuhiljaa heikkenee, olo on pikkuisen vapaampi ja kevyempi, ja vahvistuu usko: en kuole tähän. 

Leena Luostarinen: Buddha.

Meditointia seuranneen tietoisuuden lisääntymisen ansioista osaan myös tarkastella tunteitani paremmin ikään kuin ulkopuolisena – objektiivisemmin – ja kuulostella, missä kohtaa kehoa erilaiset tunteet tuntuvat. Rintakehä tuntuu olevan minulle jonkinlainen tunteiden noidankattila, sillä suurin osa tunteista tuntuu voimakkaimmin juuri siellä, mutta moni tunne tuntuu myös vatsassa. Se ei ole ihmekään, sillä olen aina reagoinut helposti vatsallani jännitykseen, stressiin ja pelkoon.  

Suhteeni alkoholiin on muuttunut meditoimisen seurauksena vähän varkain, mutta radikaalisti. Äidin kanssa tuli taannoin puhetta siitä, kuinka en enää välitä alkoholista, ja totesin äidille, että "en tarvitse alkoholia enää mihinkään". Jäin jälkeenpäin miettimään, miksi ihmeessä olin ilmaissut asian juuri noilla sanoilla. Mihin olin tarvinnut alkoholia aiemmin? 

Karu totuus on se, että alkoholi oli toiminut aiemmin aivan liian usein joko jonkin asian turruttajana ("paha mieli katoaa, kun ottaa pari lasia viiniä") tai tyhjiön täyttäjänä ("tylsyys poistuu elämästä, kun on pienessä hiprassa"). En tarkoita, että olisin ollut mikään alkoholisti tai edes alkoholin suurkuluttaja, sillä olen pystynyt elämään hyvin ilman alkoholiakin esimerkiksi Intiassa, jossa alkoholi ei kuulu anoppilan elämään. Mutta alkoholi on aina maistunut minulle, ja aivan liian usein vääristä syistä – jos alkoholin juomiseen on edes olemassa oikeita syitä. Nyt kun olen oppinut kohtaamaan itseni, eikä minun tarvitse enää paeta mitään, en tarvitse myöskään alkoholia. Voin toki juoda alkoholia edelleen, mutta vain sopivassa seurassa (en enää koskaan yksin) ja vain silloin, jos on jo valmiiksi hyvä olo.  

Leena Luostarinen: Musta ja valkoinen 2.

Puoli vuotta meditoimista on siis tehnyt hyvää, ja paljon hyviä asioita jäi tässä kertomatta, mutta ehkäpä kirjoittelen niistä joskus toiste. Eihän tämä elämä ole edelleenkään mitään auvoista päivänpaistetta, vaan kamppailen samojen asioiden kanssa miltei joka päivä. Toisaalta se on ihan ymmärrettävää, sillä kun on toiminut koko elämänsä tietyllä tavalla, muutos ei tapahdu hetkessä.

Liika yksinolo ei tee myöskään hyvää, sillä yksin ollessani joudun taistelemaan itseni kanssa enemmän, mikä johtuu kai siitä, että on liikaa aikaa ajatella. Vai onko toisten ihmisten seurassa helpompi paeta itseään ja tunteitaan? 

Menneisyydestä ei pääse eroon ja tulevasta ei tiedä, mutta matkalla ollaan. Se on kai tärkeintä. 😊

Rudolf Koivu: Elämään mieltynyt Dirai Radsha 4.

Ilmaista kahvia ja pullaa!

Tarkoituksenani oli palauttaa äiti Viron-matkan jälkeen Savonlinnaan ja palata itse sen jälkeen pikaisesti kotiin, mutta suunnitelmat muuttuivat hierontahommien takia. 😆 Minulta meni nimittäin matkan aikana niska niin armottomaan juntturaan, että oli vaikea kääntää päätäni, ja päätin kääntyä hierojan puoleen. 

Ajattelin käydä hierojalla Savonlinnassa ja lähteä sitten takaisin kotiin, mutta sain kuulla, että niskani oli sen verran jumissa, että minun kannattaisi käydä hierojalla vielä toisenkin kerran. Koska hieroja oli niin mukava ja osaava, päätin ottaa sen toisenkin hierontasession Savonlinnassa ja jäädä kaupunkiin pari päivää aiottua pidemmäksi aikaa. Mutta eipä minulla ollut mitään kiirettä kotiin, kun ukkelikaan ei ole palaamassa Intiasta ainakaan ihan lähiaikoina. 

Citymarketissa oli Pirkan-päivän kahvitarjoilut, ja menestys oli taattu, kun tarjolla oli ilmaista pullaakin. 😆

Luulin, että niskani oli jumittunut huonon nukkuma-asentoni (nukun vatsallani) ja vaihtelevien sänkyjen ja tyynyjen takia, mutta hieroja äkkäsi, että syynä oli luultavasti runsas autolla ajaminen ja huono ajoasento. Tykkään ajaa autoa vasemmalla kädellä, ja koska nykyisessä autossamme ei ole ratin alaosassa semmoista "koloa", jossa voisin pitää kättäni ja ajaa autoa rennosti käsi sylissä, pidän nykyään kiinni ratin vasemmasta reunasta tai yläkulmasta. Johan sen nyt järkikin sanoo, että jos pitää jotakin ruumiinosaa koko ajan samassa asennossa, lihakset jumiutuvat.  

Liikunta on melkeinpä tärkein asia elämässäni, ja jos pääsen salille ja liikkumaan muuten, voin elellä missä vain. Treenaaminen ei ole ongelma Savonlinnassakaan, sillä ostin kesällä kymmenen käynnin passin läheiselle kuntosalille, ja kun käyttökertoja oli vielä jäljellä, pääsin tälläkin viikolla salille. Aiemmin kävin Savonlinnassa ollessani keskustan Kristallisportissa, jonne voi ostaa netin kautta kertakäyntejä, mutta Kristallisport on niin kaukana äidin asuinpaikasta, että se on siitä syystä hieman epäkäytännöllinen sali minulle. 

Saliturismia harrastavana täytyy esitellä täkäläinen Kulmasportkin lyhyesti.

Kulmasportissa ei ole mitään turhia krumeluureja, vaan tilat ovat varsin pelkistetyt.

Kuntosalin kanssa samassa rakennuksessa on padelhalli, ja tämä hieman epäilytti aluksi (siis niin, että häiritsisivätkö palloilijat salitreenaamista jotenkin). 

Pelaajia on kuitenkin sen verran harvakseltaan, että heistä ei ole ollut todellakaan minkäänlaista häiriötä, ja sitä paitsi minulla on treenatessa kuulokkeet aina päässäni, joten en edes kuulisi mitään. 

Kuntosport on varsin asiallinen sali, mutta ehkä suurimpana puutteena pidän sitä, että jos salilla on yhtään enempää porukkaa, tilaa toiminnalliseen treeniin ei hirveästi ole. Mitään askelkyykkyjä tuolla ei pysty juurikaan tekemään.

Yläkerrassa on laitteita ja pieni lämmittely-/jumppa-alue.

Parasta Kulmasportissa on se, että siellä on joitakin sellaisia juttuja, joita ei omalla kotisalillani Espoossa ole. Yksi tällaisista jutuista on seal row -penkki. 

Kyseinen penkki on aivan mahtava keksintö sellaiselle, joka ei voi tehdä esim. tavallisia kulmasoutuja. Minähän välttelen kulmasoutuja siitä syystä, että kulmasoutujen asento ("perse pitkällään") selkeästi rasittaa häntäluun aluetta ja aiheuttaa kipua. Mutta onneksi löytyy paljon muita soutuvaihtoehtoja, joita pystyn tekemään – ja onneksi pystyn tekemään nykyään melkein kaikkea muuta paitsi maastavetoja ja vuorikiipeilijän tapaisia juttuja, joissa häntäluun/lantion alue pyöristyy. Tuo seal row -penkki on myös lähes aina vapaa, ja jotenkin tuntuu, että ihmiset eivät ole oikein löytäneet liikettä. Mutta enpä minäkään osaisi kyseistä soutuvariaatiota, ellei PT olisi sitä minulle opettanut.

Toinen mahtava juttu Kulmasportilla on se, että käsipainot ovat kulmikkaita hex-käsipainoja, joita ei niitäkään omalla kotisalillani ole. On ärsyttävää, että kuntosaleilla on niin usein vain pyöreitä käsipainoja. Kulmasportissa pääsen kuitenkin tekemään esimerkiksi rakastamiani devil's pressejä! 

Kaikki käsipainot eivät tosin ole enää niin kovin kulmikkaita mutta kumminkin enemmän kulmikkaita kuin pyöreitä! 😆

Kulmasportissa voi treenata kesällä halutessaan myös ulkona. 

Löysin tällä viikolla myös Nojanmaan kuntoradan, joka kulkee osittain järvimaisemissa.

Ihmettelen, miten en ole löytänyt kyseistä kuntorataa aiemmin, vaikka se on vain kivenheiton päässä äidiltä ja vieläkin lähempänä siskoni entistä kotia.

Kävipä tällä viikolla ilmi sellainenkin asia, että olen ajellut pari kuukautta ilman auton takavaloja. Olen jotenkin ollut siinä uskossa, että jos auton etuvalot palavat, takavalotkin palavat, mutta näin ei näköjään olekaan. 😆 En myöskään ole jaksanut vaivautua selvittämään, mitä automme erilaiset valoasetukset tarkoittavat, vaan olen vain huristellut menemään. Vasta kun tuli syksy, ja siskoni huomasi automme olevan takaa pimeä, oli pakko ottaa ohjekirja esille ja ruveta tavaamaan sitä pitkin hampain. Miten käyttöohjeiden lukeminen voi ollakin niin vastenmielistä puuhaa!   

Piti lähteä ajelemaan iltapimeällä ja testailemaan auton valoja.

Mutta enpä kuulu muutenkaan niihin ihmisiin, jotka varautuvat etukäteen erilaisiin tilanteisiin, suunnittelevat elämänsä ennalta ja yleensäkin huolehtivat asioista jo paljon ennen kuin on viimeinen pakko. Sen sijaan olen vähän turhankin huoleton tyyppi, joka elää päivä kerrallaan siinä uskossa, että kaikki järjestyy aina parhain päin. 

Ukkeli on vähän samaa maata, ja kävipä tämän nykyisen auton oston kanssa sellainenkin nolo juttu, että emme tulleet ukkelin kanssa kysyneeksi ennen auton ostamista semmoistakaan asiaa, oliko autossa bensa- vai dieselmoottori. Vasta kun tuli aika tankata auto ensimmäisen kerran, alkoi salapoliisityö ja rupesi oikein jännittämään, olimmeko tulleet ostaneeksi bensa- vai dieselauton. 😆 

Viime Savonlinnan-reissun jälkeen mieltäni oli jäänyt kaivelemaan yksi patikkareitti, joten tällä kertaa piti käydä kiertämässä kyseinen reitti – tai siis lähinnä yrittämässä sitä. Kaikki ei nimittäin todellakaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Kyseinen reitti on Kolmen Kaijan kierros, joka pitää sisällään Kaijanharjun, Kaijansuon ja Kaijanlammen. Reitillä on pituutta kuutisen kilometriä, eikä lähtöpaikalle ollut äidiltä kuin viitisentoista kilometriä.

Pysäköin autoni sopivalle levennykselle ja lähdin seuraamaan laavu-kylttiä ja sinisiä reittimerkkejä (reitti oli merkitty lukemani mukaan sinisin täplin). 

Laavu jäi taakse heti alkumatkasta, minkä jälkeen polku nousi harjun päälle.

Kaijanlampikin alkoi vilkkua pian puiden lomasta. 

Mietiskelin, että missäköhän se suo sitten on, ja kaivoin kännykästä Karttaselaimen esille. Hämmästykseni oli suuri, sillä sijaintiani osoittava sininen pallo ei ollut lähelläkään Kaijanlampea, vaan kartta väitti, että katselin paraikaa jotain Ahvenlampea. Karttaselaimen täytyi olla väärässä, joten otin esiin Google Mapsin, joka kuitenkin väitti samaa kuin Karttaselainkin. Harmistuin ja panin kännykän takaisin taskuuni: miten nykyajan karttasovellukset voivat olla noin huonoja, etteivät osaa edes paikallistaa ihmistä oikein. Kai minä nyt itse tiedän, missä olen. 😆

Jatkoin matkaani sinisiä reittimerkkejä seuraillen, mutta pian harju loppui ja edessä oli yllättävä lasku.

Selvisinpä alas asti naarmuitta.

Edessä oli kummallinen metsäaukeama, enkä löytänyt aukeaman miltään laidalta enää niitä sinisiä reittimerkkejä, vaikka kuinka nuohosin joka kulman.

Missä olette, Kaijat?

Viimein oli pakko todeta, että karttasovellukset taisivat olla kuitenkin oikeassa. En ollut lähelläkään Kaijanlampea enkä edes Kolmen Kaijan reitilläkään, vaan olin lähtenyt kiertämään aivan toista järveä, Suurta Herajärveä. Miten tämä oli mahdollista, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Tässä vaiheessa oli tasan kaksi vaihtoehtoa: palata takaisin samaa reittiä tai sitten seurata metsätietä, joka näytti vievän isommalle tielle, jonka varrella autoni oli parkissa. 

Koska en halunnut palata samaa reittiä takaisin, valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon, vaikka metsätie ei silmiä hivellytkään. 

Pienen Herajärven rannassa.

Jonkin ajan kuluttua metsätie loppui, ja matka jatkui taas polkua pitkin. Tässä vaiheessa olin jo tajunnut, että seurailin ilmeisesti hiihtoladun pohjaa.

Lopulta saavuin päätielle, ja tarkoitukseni oli ollut kävellä tietä pitkin autolle. Sen verran kuitenkin otti päähän pieleen mennyt patikkayritys, että sisuunnuin ja päätin jatkaa hiihtolatua pitkin Kaijanlammelle, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Hiihtolatu ei menisi lammelle, mutta suunnitelmanani oli rämpiä jostakin metsän poikki ja löytää tieni lammelle.

Nyt on vuorossa hakkuualue.

Lopulta jätin hyvästit hiihtoladulle (punaisella merkitty reitti) ja lähdin kävelemään polkua pitkin kohti lampea.

Yksi lyhyt metsäosuus täytyi voittaa, mutta pian tulin taas polulle, ja siellä se Kaijanlampikin viimein pilkotti! 

Oikea Kaijanlampi.

Täällähän on oikein opasteitakin – toisin kuin Herajärvillä. 😆

Loppupätkän onnistuin kulkemaan ihan oikeaa reittiä, mutta ehkä viisi kuudeosaa Kolmen Kaijan kierroksesta jäi minulta näkemättä, kun tuli haahuiltua väärällä järvellä.

Siellä urhea sotaratsuni odottelee!

Loppuun vielä oikea reitti vs. kiertämäni reitti.

Tuo punaisella merkitty osuus on se osa Kaijankierrosta, jonka onnistuin lopulta kulkemaan.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo ihan alkumetreillä, sillä minun ei olisi pitänyt lähteä tuon päätien länsipuolelle ollenkaan, sillä Kolmen Kaijan kierros pysyttelee koko ajan tien itäpuolella. Mutta tulipahan kierrettyä Suuri Herajärvi. 😆

Aurinkoista sunnuntaita!

😘