Munkkeja kalassa

Kesän valopilkku oli matka Viroon ystäväni ja kummipoikani kanssa. Tätä matkaa oli suunniteltu kaksi vuotta, ja nyt pääsimme vihdoin lähtemään. Kuka arvaa, miksi matka ei toteutunut aiemmin? No tietysti siksi, että Itämeri kuivui ja piti odottaa. että mereen saadaan taas vettä, jotta päästään laivalla lahden yli. 😆

Päätimme pitää ajomatkat varsin lyhyinä, mikä oli hyvä päätös monestakin syystä. Huomasin jo neljä vuotta sitten yksin Pohjois-Viroa kierrellessäni, että Virossa ei kannata ahnehtia kilometrejä. Nähtävää riittää taatusti ilman, että tarvitsee ajaa hullun lailla maan laidalta toiseen. Matkamme olikin kaikin puolin onnistunut ja mieleenpainuva, ja autovanhuksemmekin selvisi reissusta kunnialla.

Tässä ajoreittimme kokonaisuudessaan: 

Yöpymispaikkoja oli kolme: ensimmäinen pienessä mökkikylässä Langassa; toinen Pärnussa ja kolmas Rakveressä. 

Mutta pidemmittä puheitta: lähtekäämme matkaan!

Perinteinen laivaanajokuva pitää aina ottaa.

Merimaisemia tässä kuvaillaan.

Lahden ylitys oli hoidettu pikaisesti kahdessa tunnissa M/S Starilla, ja sitten tie olikin auki. 

Türisalun jyrkänteelle on Tallinnasta matkaa vain kolmisenkymmentä kilometriä, ja Türisalun näköalapaikka olikin ensimmäinen pysähdyksemme. Jyrkänne kohoaa merenpinnasta parhaimmillaan 31 metrin korkeuteen, ja olihan reunalta melkoinen pudotus mereen. 

Joskus ajattelen tällaisilta näköalapaikoilta alaspäin kuikkiessani, että mitä jos paikalle sattuisi joku sekopää, joka saisi päähänpiston tulla tyrkkäämään jyrkänteeltä alas. Siinä saisi ihan ilmaisen ilmalennon ja menolipun tuonpuoleiseen vielä kaupan päälle. 

Keilan vesiputous, joka on Viron kolmanneksi suurin vesiputous, sijaitsee hyvin lähellä Türisalua. 

Vesiputouksen sanotaan olevan kuusi metriä korkea ja 60–70 metriä leveä, mutta ei tuo minusta ihan niin leveältä vaikuttanut. Ihmiset kahlailivat vesiputouksen yläpuolella, ja mieli olisi tehnyt mennä itsekin kokeilemaan, mutta sitten mieleen tulivat iilimadot. En kyllä tiedä, viihtyykö iilimato tuollaisessa paikassa, mutta ei tehnyt mieli lähteä testaamaankaan. 

Kävin muuten lapsena äidin kanssa (lue: äidin pakottamana) pesemässä mattoja Kallioniemen rannassa Kymijoella, ja matonpesupaikka oli aina ihan täynnä iilimatoja. Yök!

 Keila-joen rannoilla kulki luontopolku, ja polulle pääsi (hieman natisevaa) riippusiltaa pitkin. 

Keilan kartano.

Keilasta matkamme jatkui Paldiskiin. Näimme matkalla monen monta – ja hyvin vaihtelevassa kunnossa olevaa – kartanoa, ja Kõltsun kartano oli niistä yksi. 

Kartanon pihalle ei päässyt töllistelemään, joten oli tyydyttävä tirskistelemään aidan takaa. Tämä kartano oli puupitsimallinen kartano vuodelta 1893, ja se toimii nykyään koulutus- ja seminaaripaikkana, jonka tiloja voi vuokrata tarpeen mukaan. Kyllähän tuolla parit seminaarit pitäisi!

Tietä Paldiskin niemimaalla.

Viron luonto yllätti monimuotoisuudellaan jo näinkin pienellä Viro-kierroksella, ja oli mielenkiintoista seurata, miten kasvillisuus muuttui meren läheltä sisämaahan päin ajettaessa. Meren lähellä puusto oli varsin lyhytkasvuista ja vänkkyrää, mikä kertoo kai siitä, että puut ovat joutuneet taistelemaan merituulia vastaan.

Olimme luulleet, että Paldiskin niemimaan kärjessä oleva Pakrin majakka menisi kuudelta kiinni, emmekä ehtisi enää näkemään majakkaa sisältä. Ilo olikin ylimmillään, kun huomasimme perille päästyämme, että majakka olisikin kahdeksaan asti auki. 

Pakrin majakka eli viroksi Pakri tuletorn.

Majakassa ei luonnollisestikaan ollut hissiä, ja kun tiedustelin lipunmyyjältä, montako askelmaa ylös olisi, vastaus oli vain epämääräinen "monta".

Ylös sitten!

Olihan se kumminkin lähdettävä yrittämään majakan huipulle, ja jos oikein laskin (ja muistan), askelmia oli 274 kappaletta. Ei siis kovin paljon, kun muistelen esimerkiksi Piedra del Peñolia Kolumbiassa, jonka huipulle oli yli 700 askelmaa. 

Maisemat ylhäällä palkitsivat, kuten korkeilla paikoilla on yleensä tapana tehdä. 

Korkeita olivat jyrkänteet Paldiskissakin. 

Paldiskin kylä näytti hieman ankealta, mutta sieltä löytyi kumminkin semmoinenkin hienous kuin pakettiautomaatti. 

Pistäydyimme ruokakaupassa hakemassa vähän evästä illaksi ja totesimme, että jotkin tuotteet näyttivät olevan ihan Suomen hinnoissa; jotkin taas selvästi Suomen hintatasoa halvempia. 

Madisen kadotettu hautausmaa.

Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Langan kylässä keskellä metsää. 

Mökki oli sinänsä ihan ok mutta minusta tasoonsa nähden kallis. Kaiken lisäksi joko vesi tai viemärit löyhkäsivät aivan järkyttäville, ja melkein piti pitää nenästä kiinni joka kerta, kun laski vettä jostain hanasta. Mökissä oli grillausmahdollisuus, joka piti käyttää hyväkseen, vaikka periaatteessa inhoankin grillausta (ellei sitten joku muu grillaa minulle, ja minun tarvitsee vain syödä 😆). Olen yrittänyt miettiä, miksi grillaaminen on minusta niin ärsyttävää puuhaa, ja kai se liittyy jotenkin kärsivällisyyteen: pitää istua nälkäisenä grillin vieressä vahtimassa, että siinä se ruoka nyt kärventyy – ja on ehkä valmistakin joskus kahden tunnin päästä!

Myös tulien sytyttäminen on ärsyttävää, ja tällä kertaa hermoja kysyttiin erityisen paljon. Mökin vuokraaja oli neuvonut, että jos halusimme grillata, meidän pitäisi tuoda omat hiilet mukanamme. Prismasta olivat kaikki pienet grillihiilipussit loppu, joten ostin grillibrikettejä, kun en viitsinyt ostaa mitään jättisäkkiä hiiliä yhtä grillausta varten. Virhe numero 1. Sitten opiskelin internetistä, että kuinkas se grilli sytytetäänkään, ja törmäsin Akseli Herlevin videoon, jossa Akseli kertoo, ettei käytä grillatessaan sytytysnestettä, koska ei tykkää ajatuksesta yhdistää bensiiniä ruokaan. Bensiini ja makkara ei kuulostanut minunkaan korviini erityisen herkulliselta yhdistelmältä, joten ostin sytytysnesteen sijaan sytytyspaloja. Virhe numero 2. Virhe numero kolme olikin sitten se klassinen, että rupesimme grillaamaan vasta siinä vaiheessa, kun oli jo kiljuva nälkä.

Grillissä on havaittavissa jotain tulen kaltaista.

Kun grilli oli saatu vihdoinkin sytytettyä ja makkaratkin joskus syötyä, edessä oli seuraava ongelma: kuinka grillin saisi sammumaan. Grillissä kun alkoi olla paras hiillos vasta siinä vaiheessa, kun oli aika mennä nukkumaan. Useampikaan ämpärillinen vettä ei saanut grilliä sammumaan, vaan hiilloksella olisi voinut grillata edelleen kokonaisen porsaan. Aamulla grilli tuntui sentään jo kohtalaisen viileältä 😆. 

Rukkipala miehen (ja naisen) tiellä pitää.

Seuraava päivä valkeni aika epävakaisen oloisena, ja autokin piippasi heti lähdön jälkeen varoituksen, että moottoriöljy oli vähissä. Autossamme on ollut öljyn mittatikku jumittuneena paikoilleen jo kohta vuoden päivät, joten öljyjen tarkistaminen ei onnistu, kun se tikku ei lähde edes irti. Olen ratkaissut ongelman niin, että pidän öljypulloa aina mukanani autossa, ja lisään öljyä heti, kun auto ilmoittaa sitä haluavansa. Kommunikaatio pelaa!

Päivän ensimmäinen etappimme oli varttitunnin ajomatkan päässä oleva Ämarin venäläisten lentäjien hautausmaa. Kyseiselle hautausmaalle on haudattu venäläisiä lentäjiä siltä ajalta, kun Viro oli vielä Venäjän vallan alla. Kiinnostavaksi hautausmaan tekee se, että monen haudan hautakivenä toimii lentokoneen peräsiipi (en ole varma suomennoksesta; tail fin). Siipien sanotaan olevan peräisin samoista lentokoneista, joissa kyseiset lentäjät kuolivat, mutta en ole varma väitteen todenperäisyydestä. 

Seuraavaksi oli tarkoitus mennä katsomaan Rummun louhosta, mutta yhtäkkiä rupesi satamaan kaatamalla. Istuimme autossa arpoen, mitä tehdä – jatkaako matkaa ja unohtaa Rummu vai odottaa, että sade joskus loppuisi (taivas oli kauttaaltaan harmaa). Hupailimme siinä miettiessämme Google Kääntäjän ja viron kielen kanssa, ja kappas – sade loppui aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Käänsimme nokan kohti Rummua, joka oli siis niinkin kaukana kuin viiden kilometrin päässä hautausmaasta. 

Olen käynyt Rummussa jo kerran aiemminkin, kaksi vuotta sitten ukkelin kanssa Riiasta palatessamme (postaus siitä täällä). Kirjoitin Rummusta silloin seuraavasti (kiva kun voi kopioida tekstejä vanhoista postauksistaan, niin ei tarvitse keksiä uusia):

"Rummun louhokselta kaivettiin 1930-luvulta lähtien Vasalemman marmoria, ja työvoimana käytettiin viereisen Rummun vankilan (Murru vangla) vankeja. Vuonna 1991, kun Viro itsenäistyi ja neuvostovalta päättyi, vankila suljettiin, ja samalla myös kaivostoiminta loppui. Pumppujen pysähdyttyä pohjavesi nousi nopeasti kaivostunneleihin ja peitti pian alleen myös rakennukset, kaivinkoneet ja muut laitteet. Niin alueelle muodostui kirkasvetinen järvi, joka on nykyään ilmeisen suosittu uimapaikka paikallisten nuorten keskuudessa."

Tunnelma Rummussa oli varsin erilainen kuin edellisellä visiitillä, sillä olimme nyt paikalla heti aamusta, ja oli juuri satanutkin. Auringonottajia ei siis rannalla luonnollisestikaan ollut. Tuhkamäelle kiipeäminen hieman arvelutti, koska sade oli tehnyt rinteen kiinnostavan näköiseksi kiipeilyn kannalta, mutta pakkohan se oli lähteä yrittämään. What goes up must come down.

Tuonne huipulle sitä pitäisi päästä.

Ja kas, täällä sitä ollaan.

Alaspäin tullessa totesin taas, että nelivetoa on helpompi mennä ylämäkeen kuin alamäkeen (mäki on todella jyrkkä, ja välillä on pakko edetä käsiä apuna käyttäen ja alaspäin tullessa perse maata viistäen). 

Padisen luostari oli sekin kivenheiton päässä. Luostarin perustivat sisterssiläismunkit 1300-luvulla. Sisterssiläisten ajatuksena oli, että luostarit tuli perustaa mahdollisimman syrjäisiin paikkoihin, sillä sisterssiläiset halusivat elää eristyksessä muusta maailmasta. Lähellä piti olla myös viljelymaata, sillä tavoitteena oli elää mahdollisimman omavaraista elämää. Padisen luostarin historia tietää kertoa, että luostari omisti 1300-luvulla maata myös Helsingin ja Vantaan alueelta sekä kalastusoikeuden Vantaanjokeen. Munkit taisivat purjehtia M/S Starilla Vantaanjoelle kalastamaan. 😆

Rakennus säilyi luostarina Liivinmaan sotaan (vuoteen 1558) asti, ja sen jälkeen se on toiminut linnoituksena ja asuintiloina. Viime vuosina luostaria on kunnostettu laajasti, ja nyt se on taas avoinna vierailijoille.

Luostarissa oli hyvät vessat. Vaahtosammutinkin oli oven vieressä valmiina.

Luostarin entisiä viljelysmaita.

Luostarin kirkko.

Haapsalun tunnelmallinen merenrantakaupunki oli seuraava etappimme. 

Haapsalun rantapromenadilla oli penkkejä, joissa oli mielenkiintoisia muistolauseita. 

Toki Skypelläkin pitää olla oma penkkinsä.

Kuursaal eli Kaivohuone.

Allika-paviljonki.

Haapsalun ehkä kuuluisin nähtävyys on piispanlinna, joka olikin melkoisen jyhkeä näky. 

Linnassa kiertely ei jostain syystä houkutellut sillä hetkellä minua ja ystävääni, joten jäimme ulos istuskelemaan, kun kummipoika kiersi linnan yksinään. 

Linnaan liittyy tarina Viron kuuluisimmasta kummituksesta, Valkeasta Daamista, jonka hahmo ilmestyy aina elokuun täysikuun iltoina pyöreän kastekappelin ikkunaan. Tätä emme kuitenkaan tienneet (muutoin olisimme saattaneet olla motivoituneempia vierailemaan linnassa), vaan luimme tarinan netistä vasta linnan pihalla:

Keskiaikana naisia ei päästetty linnoihin, mutta eräs tuomioherra rakastui palavasti ja salakuljetti rakastajattarensa linnaan kuoripojaksi naamioituna. Rakastavaiset jäivät kuitenkin ennen pitkää kiinni teostaan, ja rangaistukseksi neito muurattiin elävältä tuomiokirkon seinään ja tuomioherra viskattiin vankityrmään. Tarinan mukaan neidon valitus kuului muurista monta päivää, mutta lopulta valitus lakkasi iäksi. Kerran vuodessa neito kuitenkin ilmestyy valkeana hahmona linnan ikkunaan.

Minusta Haapsalun (ja melkeinpä koko matkamme) kiinnostavin nähtävyys oli kuitenkin Haapsalun rautatieasema.

Rautatieaseman julkisivu ei vielä säväyttänyt, vaikka kaunishan sekin oli. Mutta kun kaarsimme aseman takapuolelle, aseman komeus paljastui. 

Koska Haapsalun kaupunki oli aikoinaan Venäjän tsaarien suosima lomailupaikka, kaupunkiin tarvittiin arvovieraiden vaatimukset täyttävä rautatieasema. Itse Venäjän keisari tuki aseman rakentamista ja auttoi sen toteutuksessa. Haapsalun katettu asemalaituri on pituudeltaan 213,6 metriä, ja pituus vastasi tarkalleen keisarillisen junan pituutta. 

Ensimmäinen juna saapui Haapsalun asemalle vuonna 1904, ja viimeinen lähti sieltä vuonna 1995. Sen jälkeen Haapsaluun ei ole päässyt junalla, kun raiteetkin myytiin pois. Nykyisin asema toimii museona. 

Odotustila.

Ratapihalla oli sympaattisia junanvaunuja ja vetureita, joihin ei kuitenkaan päässyt sisälle (ainakaan meidän vierailuhetkellämme). Tämä jäi harmittamaan aika tavalla, koska olisi ollut ihana päästä fiilistelemään vanhojen junanvaunujen tunnelmaa. 

Hieman Haapsalun ulkopuolella sijaitsi toinen huikea kohde, Ungru Manor, eli Ungrun linnan rauniot. (Kuten huomaatte, tämä matkaseurue rakastaa linnoja ja raunioita. 😅)

Linnan rauniot kohosivat asumattomalla seudulla keskellä peltoa kuin jokin kangastus.

Ungrun linnan tarina kuuluu seuraavasti: 

Kartanonomistajan poika, kreivi Ungern-Sternberg kävi vieraisilla Saksassa Merseburgin linnassa. Kreivi rakastui siellä palavasti linnanherran tyttäreen, joka ei kuitenkaan halunnut lähteä Merseburgin linnasta mihinkään. Tytär oli niin kiintynyt linnaan, että halusi asua siellä koko ikänsä. Mutta kreivi ei luovuttanut, vaan hän keksi, että hän rakennuttaisi Viroon kartanonsa maille linnan, joka olisi tarkka kopio Merseburgin linnasta. Tämä sai linnanherran tyttären sydämen heltymään, ja tämä lupasi mennä kreivin kanssa naimisiin, kun linna olisi valmistunut. 

Kun linnan ulkosivu oli saatu rakennettua ja sisäosien rakentaminen oli meneillään, Saksasta kiiri ikäviä uutisia: tuleva morsian oli kuollut. Ungrun linnan rakentaminen jäi kesken, eikä mennyt kauan, kun itse kreivikin kuoli. Linnalla ei ollut enää omistajaa, joten se on saanut rapistua vuosien saatossa.

Ungrun linna oli jollakin tavalla mykistävä paikka, jossa mielikuvitus lähti välittömästi lentoon. Tuuli humisi puissa, ja surullisen rakkaustarinan saattoi aistia pystyyn jääneiden seinien keskeltä.

Pullapäähänkin täältä olisi päässyt.

Matkamme ei ole vielä edes puolessavälissä, mutta on varmaankin aika lopettaa tältä erää tähän. Postaus matkan jälkipuolelta on tulossa joskus...

😘

Sotamies rannalla

Kuten kaikki varmaan tietävät, USS Kearsage vieraili Suomessa ja oli parkissa tuossa töllistelymatkan päässä. Minua laiskotti, enkä viitsinyt lähteä paikan päälle pällistelemään laivaa, kun tiesin, että sitä olisi vaikea saada kuvaan kokonaisena. (Mutta jos laivan sisään olisi päässyt tutustumaan, olisin ollut paikalla viivana ja ehkäpä vielä suostunut jonottamaankin, vaikka useammankin tunnin. On kyllä epäreilua, ettei Yhdysvaltain laivasto päästä uteliaita suomalaisia tutustumaan aluksiinsa.) 

Nappasin kuitenkin parvekkeelta muutaman kuvan zoomaillen laivan lentokannelle, jossa oli jos jonkinlaista lentävää ja ei-lentävää kulkuneuvoa. 

Osa laivasta jäi harmillisesti tuon pyöreän parkkihallin taakse.

Alimman kuvan lentokoneet ovat Harrier-hävittäjiä, jotka pystyvät kuulemma nousemaan pystysuoraan. Tätähän ei meikäläinen meinannut uskoa, joten oli etsittävä Juutuubi-video todisteeksi. Ja kyllä!

Pääsisipä joskus tuommoisen hävittäjän kyytiin! 

Sotamiehiä rannalla.

Yhtenä iltana kuvasin täysikuuta, mutta siinäkin hommassa tuli laiskuus vastaan, enkä jaksanut hakea kameraan jalustinta, vaan kuvasin käsivaralta. Jälkeenpäin harmitti perhanasti, sillä jalustalla ja ajastimella olisi tullut varmasti paljon parempia kuvia. 

Tuo viiru kuun edessä on pilvi (ei esim. parvekkeen kaide 😆).

Viime viikolla kävin neurologilla Hakaniemen Ympyrätalossa, ja olin tapani mukaan taas paikalla liian aikaisin, ja jouduin hieman köpöttelemään Ympyrätalon ympärillä aikaa tappaakseni. 

Huomasin rakennuksen takana kolme kummallista pömpeliä, joiden tarkoitusta jäin arvailemaan. 

Kopperot näyttivät minusta ihan joltain pikaruokakioskeilta tai lippuluukuilta. Olikohan Ympyrätalossa ollut joskus elokuvateatteri tai vastaava?

Kuukkelointi paljasti, että kumpikin arvaukseni oli mennyt pieleen. Kopperoissa oli nimittäin toiminut 1960-luvulla autopankki, eli drive-in-pankki, josta sai haettua kätevästi rahaa, ilman että tarvitsi irrottaa hanuriaan auton penkistä. 

Siitäkin löytyi video:

Autopankkeja oli Helsingissä ja Turussa, ja niiden kaavailtiin saavuttavan suuren suosion kiireisten kaupunkilaisten keskuudessa. Niiden käyttö jäi kuitenkin vähälle, ja viimeisin autopankki suljettiin 1980-luvulla. Ympyrätalon pankkikopeille ei ole löytynyt sen jälkeen oikein mitään käyttöä, ja ne ovatkin seisseet suurimman osan ajasta tyhjillään hetkellistä nakkikioskitoimintaa lukuun ottamatta.

Ympyrätalon sisäänkäynnin edessä on Hannu Sirenin taideteos Symboli. Onhan tuo ainakin pyöreä. 😆

Neurologi laittoi minut pään magneettikuvaukseen, vaikka itse olisin mielinyt lannerangan magneettikuvaukseen. Neurologin mielestä oli hyvä kuitenkin aloittaa pään kuvaamisesta, koska hän halusi sulkea joitakin vaihtoehtoja pois laskuista. 

Minulla on ollut hirveä pelko magneettikuvausta kohtaan kuvausputken ahtauden takia, mutta viime syksynä yllätin itseni, kun pystyin menemään vatsan magneettikuvaukseen ilman minkäänlaista ongelmaa (kyseinen magneettikuvaus tehtiin sen maksalöydöksen takia). Iskän kuolema oli jollakin lailla koulinut minua, ja minusta tuntui, että magneettikuvaus ei voinut olla kovinkaan karmea kokemus kuolemaan verrattuna. Makasin putkessa kuitenkin koko ajan silmät kiinni, mutta kun sain kuulokkeisiini ilmoituksen, että kuvaus oli päättynyt, avasin silmäni ja katselin, miltä putkessa näytti. Jos panikoisin siinä vaiheessa, ainakin pääsisin pian ulos. Yllättäen putki ei tuntunut oikeastaan lainkaan ahdistavalta paikalta. 

Hoitaja kertoi tuolloin minulle anopistaan, jolla oli aivokasvain ja joka joutui menemään pään magneettikuvaukseen. Se se vasta kamalaa olikin, kun pään ympärille tuli sellainen kehikko, hoitaja päivitteli. Ja minä siunailin, että voi kamala, toivottavasti en joudu koskaan pään magneettikuvaukseen! 

Kuinka ollakaan: vajaa vuosi myöhemmin olin menossa pään magneettikuvaukseen. Haha. Kuvittelin, kuinka pää laitettaisiin ruuvipenkkimäiseen puristukseen jonkin kehikon sisään, ja totesin, että siihen en ehkä pystyisi ilman rauhoittavia, ja niin pyysinkin saada esilääkityksen ennen magneettikuvausta. Hoitaja toi minulle varttitunti ennen kuvausta vaaleanpunaista nestettä pienessä ruiskussa, joka minun tuli ruiskuttaa suuhuni, ja kysyi, oliko Diapam minulle tuttu. Juu ei ollut. Minua huoletti lähinnä se, ehtisikö lääke vaikuttaa ajoissa, mutta hoitaja ei osannut sanoa muuta kuin, että "vaikutus on yksilöllinen". Mitä perkelettä: kyllä esilääkityksen pitäisi olla sellainen, että se rauhoittaa varmasti jokaisen. 

Niinhän siinä sitten kävikin, että lääke ei vaikuttanut minuun oikeastaan millään lailla, mutta se ei onneksi haitannut, sillä se pään ympärille tuleva kehikko ei edes koskettanut päätä, vaan se tuli ikään kuin pään ympärille kehäksi. Varjoainettakaan minulle ei annettu, ja sitä olin pelännyt ehkä vieläkin enemmän kuin tuota kehikkoa. Mietin, että jos minusta vielä joskus tuntuu siltä, että tarvitsen magneettikuvausta varten esilääkityksen, niin lääkitys on parasta hoitaa itse. Esimerkiksi pari lasia viiniä toimii varmasti paremmin kuin surkeat Diapamit. 😆

Sen verran sekaisin kuitenkin olin kuvauksen jälkeen, että unohdin maksaa operaation (olin siis Mehiläisellä kuvattavana). Ukkeli oli ollut henkisenä tukena mukanani, mutta hänkään ei muistanut maksua (ukkeli taisi tosin hermoilla kuvausta minuakin enemmän). Muistin asian vasta seuraavana yönä, kun heräsin aamuyön pimeinä tunteina ja tajusin, että olin käynyt pummilla kuvauksessa! Aamuinen soitto Mehiläiselle toi kuitenkin lohdun: lasku tulisi kyllä perästä! Eikä minun täytyisi muutenkaan maksaa kuin omavastuu, kun vakuutusyhtiö oli suostunut ystävällisesti korvaamaan operaation. LähiTapiola ei petä koskaan (pieni mainos tähän väliin 😜).

Parin kuukauden lähes totaalinen liikkumattomuus on ollut minulle todella kova pala, enkä taida pystyä vieläkään kirjoittamaan asiasta. En myöskään pysty katsomaan treenikuvia salilta enkä edes treeniaiheisia videoita tai Insta-/blogijuttuja, kun se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Toivon vain, että pystyn vielä joskus treenaamaan samalla tavalla kuin ennen, vaikka tällä hetkellä tunnelin päässä ei ole minkäänlaista valoa, eikä tunnelin päätäkään vielä näy (pientä dramatisointia taas...). Sen lisäksi, että identiteettini on mennyt uusiksi (->aktiiviliikkujasta sohvaperunaksi), moni muukin asia ahdistaa. Kun en pysty samaan kuin ennen, herää pelko siitä, etten enää kelpaakaan niille ihmisille, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun en täytä vaadittuja normeja, olen hylkiö, jonka voi viskata sivuun tarpeettomana.

Sohva on siis kutsunut kesän aikana enemmän kuin koskaan, ja rupesinpa katselemaan pitkän tauon jälkeen taas Masterchef Australiaa. Minähän otin nokkiini, kun tuomarit vaihdettiin, sillä Gary, George ja Matt olivat minusta ainoat oikeat henkilöt Masterchefin tuomareiksi. Nyt tätä uusinta kautta katsoessani olen edelleen samaa mieltä, sillä nämä uudet tuomarit jättävät minut täysin kylmäksi.

Yhtä asiaa olen aina Masterchefissä miettinyt: kun kilpailijat saavat annoksensa valmiiksi ja aika päättyy, tuomarit eivät suinkaan säntää heti maistelemaan ruokia, vaan ruoan valmistumisen ja maistamisen välillä kuluu ilmeisen paljon aikaa, kun kilpailijoiden työpöydätkin on siivottu siinä välissä. Miten voi olla, että jäätelöt eivät sula, vaan ne saapuvat tuomareiden eteen täydellisinä kvenelleinä, kuin ne olisi juuri laitettu lautaselle? Ja eivätkö lämpimät ruoat jäähdy? Minusta ainakin intialaisen ruoan maku muuttuu todella paljon riippuen siitä, minkä lämpöisenä sen syö, ja ruoan tulisuuskin laimenee, mitä viileämpänä ruoan syö. Miten tuomarit voivat arvostella ruoat kunnolla, jos niitä ei tarjoilla oikean lämpöisinä? En ymmärrä. 

Tein eilen illalla pienen källin ukkelille ja piilotin leluhiiren hänen tyynyjensä väliin. Ukkeli ei edes säikähtänyt. Höh.

Lopuksi vielä pari liikenteessä bongattua rekisterinumeroa. Näitä Reissumies-kuormureita näkee usein suhaamassa Helsingin keskustassa, ja ilokseni sain kesän aikana ikuistettua kummankin kameralle.

Kivaa viikonlopun jatkoa!

😘