Savonlinnaa ja vähän muutakin

Nyt makoilen taas kotisohvalla – yksinäni. Ukkelin piti tulla Amerikasta kotiin eilen, mutta hänelle (ja monelle muullekin) häävieraalle tuli korona. Yllättyneet parijonoon. Tällaista se on näköjään edelleenkin, kun paljon porukkaa kokoontuu yhteen. Onneksi korona ei ole monellekaan enää mikään iso juttu, ja ukkelikin taisi selvitä taudista muutamassa päivässä.

Häät olivat ainakin kuvista päätellen huikea kolmen päivän spektaakkeli, mutta siltikään ei harmita, että ne menivät minulta sivu suun. Olisin tuntenut oloni varmasti suurimman osan aikaa taas oudoksi ja epämukavaksi. Onnistun kehittelemään isoissa sukujuhlissa aina hirveät ulkopuolisuuskompleksit, vaikka mukana olisikin paljon minulle läheisiä ja tuttuja ihmisiä. 

Intiasta viime vuoden lopulla hankkimaani sariakaan ei siis tarvinnut käyttää, kuten ei myöskään haldi- ja mehendi -tilaisuuksiin ostamiani kolttuja. Jälkimmäiset tilasin netistä, Ogaan-nimiseltä nettisivustolta, jossa on ihan mahtava valikoima intialaisia vaatteita. Koko tilausprosessi oli helppo ja luotettava, ja se toimi alusta loppuun loistavasti, eli siinä mielessä voin suositella Ogaania, jos intialaiset vaatteet miellyttävät.

Itse vaatteet olivat kuitenkin pettymys. Vaatteet eivät vastanneet ollenkaan sitä mielikuvaa, jonka olin kuvien perusteella päässäni muodostanut.

Mielikuva.

Tämä haldi-tilaisuuteen tilaamani kurta-setti näytti kuvissa ihanan kevyeltä ja laskeutuvalta, mutta todellisuudessa vaate oli tönköttävä ja niin paksu, että olisin varmaankin hikoillut kuin pieni sika New Yorkin kuumuudessa.

Todellisuus. Onko tämä sama vaatekaan? 😆 (Sori, en jaksanut silittää enkä kuvata setin mukana tulleita palazzo-housuja tai dupatta-huivia.)

Ukkelin sisko sivisti minua, että kurta näytti ja tuntui niin erilaiselta todennäköisesti siksi, että siihen oli ommeltu vuori. Pieni syynäys paljasti, että niin oli tosiaan tehty. Miksi ihmeessä? Siksi, koska asun jääkarhujen keskellä Suomessa?

Mielikuva.

Tämä mehendi-tilaisuuteen tilaamani sharara-asu vastasi enemmän todellisuutta, vaikka kokonaisuus oli luonnossa jotenkin halvan näköinen verrattuna siihen, miltä asu kuvassa näyttää – ja kumminkin tuokin setti maksoi 485 euroa. 

Todellisuus (sharara-housut ja dupatta jäivät taas kuvaamatta).

Ehkä jos asusta maksaisi useamman tonnin, voisi saada jotain hienostuneemman oloista, mutta itse en todellakaan aio maksaa tuollaisia summia asusta, jota käytän todennäköisesti vain kerran. 

Varsinaiseen häätilaisuuteen olisin laittanut sen sarin, ja häävastaanotolle kaavailin pukevani koltun, jonka ostin vuoden 2018 häitä varten (nekin olivat New Yorkissa) mutta jota en kuitenkaan käyttänyt silloin. 

Kuva on vuodelta 2018 (en jaksanut ottaa uutta kuvaa).

Jännä juttu, että vaikka painoa on tullut lisää sitten vuoden 2018, niin ei ollut mitään ongelmia pukeutua tuohon neljä vuotta vanhaan mekkoon. (Paitsi että nyt sitä painoa on taas lähtenyt, ja painoni on laskenut 64 kiloon, kun viime vuoden alussa painoin 69 kiloa. Oletan, että lihasta on lähtenyt, kun en ole pystynyt harrastamaan oikeastaan minkäänlaista liikuntaa (= siis painoharjoittelua) pariin kuukauteen.) 

Ennen kuin jätetään häät taaksemme, on pakko laittaa yksi kuva, jonka sain WhatsAppiin. Kuvassa on anoppi siskoineen, ja repesin ihan totaalisesti, kun näin tämän huikean MIB-toisinnon. 

Sitten siirrymmekin sujuvasti Savonlinnaan pienen tiivistelmän muodossa.

Ensin muutama ötökkäkuva. Mietin, miksi ihmeessä en enää kuvaile öttiäisiä, vaikka se on niin kivaa puuhaa. Ennen olin jatkuvasti jossain pusikossa kameran kanssa! Mutta ehkä se johtuu siitä, että sitä varten pitäisi vaivautua ulos, härregud sentään! Meillä tosin on luontoa lähempänäkin, sillä hämähäkit ovat saartaneet talomme. 

Kävimme tutustumassa paikallisen kirppiksen tarjontaan.

Tämä mukaan paluulennolle. 😆

Torille oli tullut uusi viiniravintola. 

Meikäläisen talviturkki lähti 25. heinäkuuta äiteen lähirannalla. 

Minähän en tykkää läträtä vedessä (muuta kuin uimahallissa ns. uintia harjoittaessa), joten minulle on ihan sama, vaikka talviturkki ei lähtisi koko kesänä. Nyt oli kuitenkin niin aurinkoinen ja lämmin ilta, että järvi melkeinpä houkutteli. 

Tein Saimaan antikvariaatista ihan mielettömän löydön – vanhoja lehtiä vuosilta 1952–1972! Näitä lähti mukaan 18 kappaletta, ja olin ihan liekeissä löydöstäni. Näistä on ehkä tulossa juttua jossakin vaiheessa. Lehtien haittapuoli oli se, että niissä oli aika voimakas ominaistuoksu, ja jouduin säilömään lehdet äidin terassilla, kun emme kestäneet hajua. Kun lueskelin muutamaa lehteä sisällä, äiti ihmetteli, että "mikä täällä palaa", tai "mistä tulee ihan sellainen maatuneen haju".

Hieno ovi antikvariaatin lähellä.

Yhtenä päivänä lähdimme käymään äidin kanssa vanhempien entisellä asuinpaikalla Kiteellä sekä Tohmajärvellä mummon ja ukin haudalla. Pystyin ajamaan ja istumaan autossa yllättävänkin hyvin, vaikka matkaa kierrokselle tuli jonkin verran. Jippii!

Ensimmäinen pysähdys oli Pivangassa, jossa on tullut syötyä monet, monet kerrat. 

Pivanka kaipaisi ehkä pientä kasvojenkohotusta, vaikka toisaalta, ehkä paikan viehätys piileekin juuri sen omalaatuisuudessa ja retrossa ilmeessä. Otimme nytkin lounaspöydät, ja ruoka oli ihan yhtä hyvää kuin aina ennenkin. Keittona oli sellaista harvinaista herkkua kuin perunavelliä! Kuinka monesta lounaspöydästä saa perunavelliä? Ei ABC:ltä ainakaan!

The Velli.

Pivangassa oli ennen vanhojen autojen näyttelykin, mutta nyt siellä oli jostain syystä vain yksi Mersu, ja sekin näytti olevan sellaista vuosimallia, jolla minä olin opetellut ajamaan 18-vuotiaana. Eli ei todellakaan mikään vanha. 😆

Tämä lasten menopeli näytti paljon asiallisemmalta.

Sitten kävimme katsastamassa tutun kantarellipaikan, mutta metsä näytti tosi kuivalta, eikä sieniä löytynyt kuin yhden kastikkeen verran. Seuraava pysähdys oli sitten vanhempien entisillä naapureilla, joilla kahvittelimme. Maalla on kyllä toisaalta niin kivaa, kun kylään voi mennä milloin vain ennalta ilmoittamatta, ja aina tuntee olevansa tervetullut. Toki maallakin on monenlaista porukkaa, eivätkä kaikki ole sielläkään ottamassa satunnaista ohikulkijaa riemumielin vastaan (meikäläinen olisi varmaan just sellainen tyyppi – kirveen kanssa vieraita ovella vastassa 😆).

Naapureiden suloinen kissa.

Kupiaisen supermarketti Kiteen keskustassa oli ottanut merkittävän edistysaskeleen, sillä sinne oli ilmestynyt itsepalvelukassa.

Self-checkout.

Kassa oli vain niin erikoisen mallinen, että minulla olisi saattanut kestää hetki pohtiessa, että mitenkäs tässä oikein toimitaan.

Tohmajärveltä olisi saanut tontteja eurolla.

Nyt kaivetaan luurangot esiin.

Tohmajärven kirkko.

Kellotapuli.

Ihania pallerolampaita.

Yhtenä päivänä kävimme myös syömässä Cafe Rantakivessä Punkaharjulla. 

Olen ajanut kyseisen paikan ohi vaikka kuinka monta kertaa, ja olen joka kerta luullut paikkaa vain joksikin kesäkioskiksi. Sisko kuitenkin tiesi, että paikasta sai myös hyvää ruokaa, joten suunnistimme sinne siskon perheen kanssa lounaalle. 

Herkkulautanen oli ihan jees.

Oma pääruokani, uunissa haudutettu karitsanpotka, oli ihan napakymppi. Paras ravintola-annos pitkään aikaan!

Myös tiramisu hipoi täydellisyyttä.

Lopulta oli kumminkin aika suunnistaa kohti lentokenttää. Saavuin paikalle (taas!) liian aikaisin, eikä kentällä ollut vielä ketään, ei edes työntekijöitä. Kannattaa uskoa ohjeita, että lähtöselvitys aukeaa vasta 45 minuuttia ennen koneen lähtöä. 

Meikä taas ekana paikalla.

T. nimim. Moottorisaha käsilaukussa.

Onneksi minun ei sentään tarvinnut lentää yksin, vaan muita matkustajia oli tälläkin kertaa kolme: brittiläinen mies, ranskalainen nainen sekä mies, jonka kansalaisuus jäi epäselväksi (ei ollut kuitenkaan suomalainen). Olin päättänyt änkeä itseni tällä kertaa etupenkkiin, jotta voisin tarkkailla ohjaamon tapahtumia, mutta etupenkki olikin jo varattu, sillä kapteeni ja perämies(?) olivat heittäneet kyseiselle penkille takkinsa ja laukkunsa. Harmillinen takaisku. Mutta onneksi toiselta penkkiriviltäkin näki ihan hyvin ohjaamoon. 

Valmiina lähtöön!

Tällä kertaa videoin nousun ohjaamon näkökulmasta. Tämä ei kestä kuin minuutin. 😆

Pilvien yllä.

Lentokoneen lentäminen näyttää olevan helpompaa kuin autolla ajaminen, kun käsiäkään ei tarvitse pitää koko ajan ratissa. 😆

Alkumatka sujui yllättävän tasaisesti, mutta sitten alkoi melkoinen pomputus. Kerran irtosi takapuolikin penkistä, kun tuli niin iso kuoppa, ja siinä vaiheessa mietin, että tässähän saa Linnanmäki-kokemuksen samalla rahalla. Ei kuitenkaan tarvinnut laatoittaa tälläkään kertaa.

Toki laskeutuminen Helsinki-Vantaalle piti myös videoida:

Lopuksi vielä pari kuvaa kesäisestä Savonlinnasta. 

Nauttikaahan loppuviikosta ja -kesästä! 

😘

Ikimuistoinen lento

Voisin kirjoittaa parin kuukauden mittaisen sairauskertomuksen ja ihmetellä sitä, miten moni paikka ihmisen kropasta voi hajota samaan aikaan. En kuitenkaan jaksa muistella kulunutta kesää, joka on ollut yhtään liioittelematta elämäni hirvein – täynnä ahdistusta, toivottomuutta ja pelkoa – joten kirjoittelen muusta. Eipä elämä näytä vieläkään yhtään sen paremmalta, mutta olen jo kai niin turtunut tilanteeseen, että en jaksa enää edes ahdistua. Postausten kirjoittelukin on ollut käsikipujen takia mahdotonta, ja huonoimpina päivinä olen pystynyt olemaan koneella ehkä vain varttitunnin päivässä, enkä sitäkään yhtäjaksoisesti. Nyt kädet tuntuvat kuitenkin jo sen verran paremmilta, että uskallan yrittää postauksen kirjoittamista.

Minunhan pitäisi olla tällä hetkellä Amerikassa juhlimassa ukkelin siskontytön häitä, mutta suunnitelmat muuttuivat, koska en pysty istumaan pitkiä aikoja. Lento New Yorkiin täytyi siis unohtaa, kuten myös häiden jälkeinen viikko Miamissa, jossa meidän oli tarkoitus lomailla ukkelin kanssa. Häiden missaaminen ei harmittanut läheskään yhtä paljon kuin Miami-viikon missaaminen, mutta sellaista se elämä joskus on. Tilaa yhtä, ja saa toista.

Koska en halunnut viettää ukkelin poissaoloaikaa yksin kotona, teki mieli lähteä Savonlinnaan omien ihmisten luo. Ongelmaksi vain muodostui taas se istuminen: autolla en pystyisi ajamaan Savonlinnaan asti, ja junassakin joutuisin istumaan neljä tuntia. Vaihtoehdot olivat siis aika vähissä. Mutta sitten äiti keksi, että miksi et tulisi Savonlinnaan lentäen! Pikainen kuukkelointi paljasti, että lento Savonlinnaan kestäisi vain 55 minuuttia, ja hintakin olisi vain 50 euroa suuntaansa, joten lento tulisi jopa halvemmaksi kuin juna. Ei muuta kuin varaamaan lennot!

Sisko on joskus lentänyt Savonlinnasta Helsinkiin, joten tiesin, että kone olisi pieni. Siksi hieman ihmettelinkin, kun ruumaan meneviä matkatavaroita sai olla kuitenkin 20 kiloa ja käsimatkatavaroitakin kahdeksan kiloa. Lentolaukkuni oli kumminkin liian iso koneeseen otettavaksi, joten oli pärjättävä repulla.

Mie en ostanut lippua ja matkustan siis jäniksenä!

Lentokentän lähtöselvitystiskeillä oli aivan valtavat jonot, mutta Transaviabaltikan tiskillä (joka oli ihan lentoaseman peränurkassa) ei ollut ristin sielua, joten pääsin tiskille saman tien. Tiskillä ollut mies kysyi, että "onko sinulla mitään...", mutta äkkäsi sitten ison punaisen matkalaukkuni, hymyili huvittuneesti ja jatkoi, että "no onhan sinulla". 😅

Bussi tuli hakemaan matkustajat portilta koneeseen, ja ihmettelin, missä loput matkustajat olivat. Pian kuitenkin selvisi, että Savonlinnaan ei tosiaan ollut menossa kuin neljä matkustajaa. Nyt minua rupesi jo jännittämään, että mitä jos paluulennolla ei olekaan muita matkustajia kuin minä. Olisi kamalan noloa tulla yksityislennolla Helsinkiin!

Jouduimme odottamaan bussissa tovin, kun koneeseen tehtiin viime hetken viilauksia. 

Jumbojetti Savonlinnaan. Äiti sanoi, että tuohan näyttää ihan joltain hävittäjältä. 😁

Kapteeni tuli neuvomaan, että laittakaa nyt siihen siipeen vaikka jeesusteippiä, että päästään lähtemään.

Paikat sai valita koneesta vapaasti, ja minä jäin taktisesti viimeiselle penkkiriville ovensuuhun. Olisi ainakin ovi lähellä, jos tarvitsisi hypätä kesken matkan ulos. 

Tällä lennolla oli pelkästään iloisia ihmisiä!

Keskellä käytävää oli omituinen koroke, eikä toiselle penkkiriville mennyt matkustaja huomannut sitä, vaan hän kompastui korokkeeseen ja rojahti lattialle pitkin pituuttaan. 

Kuvan korokkeella on osuutta asiaan.

Nainen oli kuulemma niin innoissaan lentokoneesta, että ei ollut tajunnut katsoa jalkoihinsa. Innoissamme olimme kyllä me kaikki muutkin! 

Koneessa oli 19 paikkaa, ja vessakin näytti koneen takaosassa olevan. Sen ovi näytti kylläkin niin kapealta, että kovin leveällä ahterilla varustettu matkustaja saattaa epäonnistua sisäänpääsypyrkimyksissään. Lähtömuodollisuudet oli pikaisesti hoidettu, kun kapteeni esitteli varauloskäynnit ja toivotteli meidät tervetulleiksi lennolle Savonlinnaan.

Jännittynyt matkustaja.

Otin lähdöstä videonkin, mutta siitä tuli vähän turhan pitkä ja tylsä. Katsokoon ken haluaa. Ilmaan lähdetään vasta 8 minuutin ja 15 sekunnin kohdalla.

Matkalukemistakin löytyi eesti keelel.

Ja pelastusohjeita niistä kiinnostuneille. Lentokoneen tyyppi oli muuten Jetstream 32 (itseäni kiinnostaa aina nämä tyyppiasiat).

Pelastusvälineistöä.

Vaikka lentomatka oli lyhyt, se oli sen verran pomppuinen, että minulle tuli vähän huono olo. Mietin jo, että eipä tullut pakattua mukaan yhtään muovipussia mahdollista laatoitustarvetta varten, mutta onneksi tilanne ei päässyt eskaloitumaan. Lisäksi istuimista puuttuivat käsinojat, joten ihan hirveästi ei kannattanut riehua, jottei olisi pudonnut penkiltä.

Jetstreamillä mennään!

Ohjaamossakaan ei ollut ovea (tai jos olikin, se oli koko lennon ajan auki), joten matkustajilla oli koko matkan ajan suora näkyvyys ohjaamoon. 

Siinä jos jollekulle tulisi mieleen, että kaappaanpa nyt tämän lentokoneen, niin helposti onnistuisi.

Aletaan lähestyä Savonlinnaa, kun järvetkin jo näkyvät.

Melko tarkalleen 55 minuuttia myöhemmin laskeuduimme Savonlinnaan. Minulta meni varmaan pari tuntia tajuta, että olin oikeasti jo Savonlinnassa. Matka oli ollut niin lyhyt, että mieli ei meinannut siirtyä paikasta toiseen. 😅

Kotka on laskeutunut.

Minulla kävi mielessä, että onkohan täällä itsepalvelu, ja pitääkö laukut ottaa itse koneesta mukaansa. Lentokentällä työskennellyt mies kuitenkin opasti kävelemään lentokentälle, jossa sitten kärkyin ikkunan takana, että tuleeko se minun laukkuni sieltä. 

Sieltä niitä laukkuja nyt kaivellaan.

Lentoasema oli oikein siisti ja kauniskin, ja siellä oli kahvilakin (joka ei tosin tainnut olla auki). Kuvan vasemmassa reunassa näkyy, kuinka meikäläisen laukkua tuodaan koneesta. 

Seuraavaksi mietin, laitetaanko laukut (joita oli kolme kappaletta) pyörimään laukkuhihnalle, mutta niin ei sentään tapahtunut, vaan laukun sai napata ovelta mukaansa.

Pari kierrosta olisi kyllä voinut hihnalla vetäistä.

Siinähan se meikäläisen rakas laukku on (vasemmalla).

Heippa Savonlinnan lentokenttä!

Pian olinkin jo äidin nojatuolissa.

Sellainen oli se matka Savonlinnaan. Saapa nähdä, miten paluumatka sujuu! Ainakin tiedän pakata muovipussin varuiksi käsilaukkuun...

Kivaa kesän jatkoa! 

😘