Tämä oli tässä

Viimeistä viedään eli vielä kerran Budapest. 

En ole koskaan aiemmin käynyt synagogassa, mutta nyt oli päästävä käymään Dohány-kadun synagogassa, jonka sanotaan olevan Euroopan suurin (ja myös yksi koko maailman suurimmista). Rakennus oli niin valtava, että ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä kokonaan kuvaan.

Sisäänpääsymaksu yllätti, sillä se oli 7000 forinttia eli 18 euroa per lärvi. Kaksi ihmistä sai pulittaa sisäänpääsystä siis kokonaiset 36 euroa, joka on minusta törkeä hinta yhdestä synagogakäynnistä. Tosin oli käynyt jo ilmi, että Budapestissa osataan periä maksua kaikesta mahdollisesta. Ymmärrän toki, että turisteilta halutaan mahdollisimman paljon rahaa, mutta ärsytti siitä huolimatta. 

Synagogan ovella istui mies, joka jakoi kaikille miespuolisille kävijöille valkoisia "hattuja", jotka tuli laittaa päähän ennen sisälle menemistä. Hattu on nimeltään käsittääkseni kippah, ja sitä käytetään lähinnä kai rukousten aikana mutta näköjään myös synagogassa muutenkin. Monenlaista pukeutumissääntöä olen nähnyt, mutta tällaiseen hatunkäyttöpakkoon en vielä ole törmännyt. Ensimmäisenä mieleeni tulee vihreä kaapu, joka minun piti pukea päälleni Singaporessa moskeijaan mennessäni, kun olin ollut niin ääliö, että olin yrittänyt pyrkiä moskeijaan minihameessa (juttu siitä täällä). Huvitti kun etsin tuota moskeijajuttua ja luin toista Singapore-postaustani, niin siellähän oli kuva hunajakennosta hotellin aamiaisella. Eli olen nähnyt hunajakennoja aamiaisella ennenkin, mutta en vain muistanut asiaa.  

Ukkelin synagogan ovella saama hattu ei ollut mikään oikea hattu vaan pahviläpyskä, jonka päässä pysyminen osoittautui haasteelliseksi. Sitten huomasin hatussa pinnin, jolla sain kiinnitettyä läpyskän ukkelin hiuksiin niin, että se pysyi jotenkuten päälaella.

Siellä on ja pysyy.

Sisällä yksi mies repi pakkauspaperin näköisestä rullasta isoja paperinpaloja, jotka hän ojensi niille naisille, joilla oli liian paljaat olkapäät. Minä en tarvinut tällä kertaa lisävarusteita, vaikka minulla olikin polvipituinen hame. 

Synagoga oli todella upea, joten melkein oli kannattanutkin maksaa se 36 euroa.

Istumapaikat oli numeroitu, ja monen paikan kohdalla oli jonkun nimilaatta. 

Nimikkopaikka.

Synagogan sisäpihalla oli kaunis hautausmaa.

Hautausmaalle on haudattu 2000 juutalaista, jotka surmattiin holokaustissa toisen maailmansodan aikana. Suurin osa näihin massahautoihin haudatuista jäi tunnistamatta. Yhteensä Unkarin juutalaisia tapettiin holokaustin aikana yli puoli miljoonaa. 

Nykyään Unkarissa on yksi Euroopan suurimmista juutalaisyhteisöistä, 80 000–120 000 henkilöä, joista suurin osa asuu Budapestissa.

Synagogan takapihalla oli unkarilaistaiteilija Imre Vargan metallista tehty Weeping willow- eli Itkupaju-niminen teos, jonka lehtiin oli kirjoitettu holokaustin aikana kuolleiden nimiä. 

Synagoga oli Budapestin juutalaisalueella, ja kuljeskelimme jonkin aikaa juutalaiskortteleissa. 

Pyöräkorjaamo.

Parkkipirkko.

Eroottinen teatteri oli harmittavasti suljettu. 😆

Päädyimme yhteen ravintolaan, jossa tilasimme viiden mezen kokonaisuuden, vaikka ei ollut vielä oikein nälkäkään. Olimme jotenkin ajatelleet annosten olevan huomattavasti pienempiä, ja meni taas pakkosyömiseksi. 

Ruokajutut eivät oikein onnistuneet tällä matkalla, ja kummallisinta on, että emme käyneet kertaakaan eteläintialaisessa ravintolassa, vaikka niitä löytyi kaupungista ainakin kaksi (pohjoisintialaisia ravintoloita oli kaupungissa ainakin parikymmentä). 

Yhtenä iltana (taisi olla lauantai) kuljeskelimme hotellimme lähellä ja etsiskelimme ruokapaikkaa. Kaikki paikat olivat aivan täynnä, joten päädyimme iltamyöhäisellä Hard Rock Cafehen. 

Sielläkään ei ollut tilaa kuin baaritiskillä, ja kun siihen ei viitsinyt oikein mitään pihvejäkään tilata (sormisyötävä tuntui baaritiskille sopivammalta), tilasimme tarjoilijan suosituksesta paikan erikoisen eli napostelulautasen, jossa oli vähän kaikkea. Kun annos saapui pöytään, meinasin pyörtyä. 😆

Pientä naposteltavaa Hard Rock Cafen tyyliin. Lautanen näyttää kuvassa paljon pienemmältä kuin se oli.

Muutama iltakuva kaupungilta: 

Karkkikauppa.

Gellértinvuori, Vpaudenpatsas ja Citadella-linnoitus.

Ukkeli ei välitä kauppahalleista, joten kävin yhtenä iltapäivänä yksinäni Budapestin suuressa kauppahallissa ukkelin jäädessä viettämään siestaa hotellille. Matka kauppahallille ei ollut pitkä, mutta päätin mennä ratikalla, kun teki mieli kokeilla ratikalla matkustamistakin ja kun minulla nyt oli niitä lippuja!

Hotellin edessä olevat ratikkapysäkit ovat vähän vaarallisia, sillä raiteita ja laitureita ei ole eroteltu oikeastaan mitenkään. 

Minulle meinasikin käydä taas gaudit, kun en huomannut yhtä ratikkaa, ja meinasin jäädä sen alle.

Kakkosen ratikka ajaa pitkin Tonavan vartta, joten samalla voi ihailla jokimaisemia.

Kauppahalli oli valtava. 

Pohjakerroksessa oli ruokatavarat ja yläkerrassa ravintolat, käsityöt, matkamuistot ynnä muu. 

Vessa-asiointi maksaa, totta kai.

No nyt on turistisälää.

Vähän erikoisempia maatuskoja. Putinkin siellä näyttää olevan, ja Trump.

Unkarilaisia keittokirjoja, jotta unkarilaisten ruokien syömistä voi jatkaa kotonakin. 😆

Lángos-ravintola.

Lángos – lättänä leipä, jonka päällä on tyypillisimmin juustoa – on suosittua pikaruokaa Unkarissa. Meiltä jäivät lángoksetkin maistamatta, mutta en usko, että menetimme hirveästi. Tästä ravintolasta olisi saanut hieman erikoisempia lángos-versioita. 

Alakerrassa oli jotenkin kuollutta, ja moni liike näytti olevan kiinni. Mietin, johtuiko tämä myöhäisestä ajankohdasta (ehkä torilla on vilkkaampaa aamulla ja aamupäivällä) vai oliko tämäkin koronan aikaansaamaa. 

Paprikakauppias. Unkarihan on kuuluisa paprikastaan.

Löysin vielä yhden kerroksen kellaritasolta, ja siellä sitä vasta kuollutta olikin. 

Paluumatkalla hotellille eksyin yhteen kirkkoon, kun ulkona oli mainos, että kirkon torniin pääsee taas. Kävi ilmi, että tähänkin kirkkoon piti maksaa päästäkseen sisälle (2000 forinttia eli 5 euroa), mutta päätin maksaa mukisematta, koska halusin päästä sinne torniin. 

Belvárosin seurakuntakirkko.

Lippuja myynyt mies tiedusteli, mistä päin olin kotoisin, ja kun hän kuuli, että Suomesta, hän sanoi suomeksi "hyvää päivää". Sain mukaani kirkon pohjapiirroksen, jossa oli selitetty, missä mitäkin on sekä kuvan kirkon seinällä olevasta Neitsyt Maria -freskosta, joka on jo yli 700 vuotta vanha mutta joka oli löytynyt vasta muutama vuosi sitten usean maalikerroksen alta.

Belvárosin seurakuntakirkko on muuten Pestin vanhin rakennus, ja se on rakennettu jo vuonna 1046. Ajatelkaapa, että tuo rakennus on jo melkein tuhat vuotta vanha!

Torni oli hieman hämmentävä paikka.

Piispa Gellertin patsas.

Katto on mallia "couple roof", ja harmitti, kun en löytänyt kattotyypille suomennosta.

Näkymät tornista eivät olleet mitenkään mieleenpainuvat, sillä tornista näkyi lähinnä Erzsébetin silta.

Kirkko itsessään tuntui vähän vaatimattomalta synagogan jälkeen.

Kirkon lattian alla sijaitsee roomalaisen kaupungin raunioita 100-luvulta.

Maalikerrosten alta löytynyt Neitsyt Maria -fresko.

Palasin hotellille kävellen ja tutkiskelin samalla vähän kaupungin tunnetuinta turistikatua, Váci utcaa. 

Sivukuja.

Teksti t-paidasta. En ostanut. 😆

Ravintola, josta sai myös vähän eksoottisempia herkkuja...

...kuten alligaattoria ja kengurua.

Starbucksin edestä löytyi tämmöinen Shakespearen poju, joka ei oikein innostunut meikäläisen lähentely-yrityksistä.

Käsinmaalattua unkarilaista posliinia. Tuo iso pää olisi maksanut 69 500 000 forinttia eli 175 000 euroa.

Viimeisenä päivänä oli vähän mojo kateissa, eikä ilmakaan oikein houkutellut mihinkään. Sateli aina välillä ja oli huomattavan vilpoista verrattuna aiempiin päiviin. Kävimme kuitenkin katsomassa vielä yhtä kirkkoa, Pyhän Tapanin tuomiokirkkoa, ja Westend-ostoskeskusta, jossa sainkin sitten eteeni sen elämäni hirveimmän ravintola-aterian.

Pyhän Tapanin kirkko.

Kirkko on Budapestin suurin kirkko, mitä osattiin hyödyntää taloudellisissa tarkoituksissa. Lipunmyyntiä varten oli perustettu oikein lipunmyyntitoimisto, joka sijaitsi viereisellä kadulla. Jos mieli päästä torniin (me tietysti mielimme), lippu maksoi 8 euroa kappale. Meikäläinen vissiin purkaa ärtymystään tällä tavalla, että kaikki pääsymaksut pitää kirjoittaa näkyviin. 😆

Päähineiden käyttökieltolappu huvitti jokseenkin paljon. Kun synagogassa pitää käyttää päähinettä, kirkossa päähinettä taas ei saa käyttää. Kumma kun jumalalla on eri uskonnoissa eri vaatimukset.

Kirkko oli upea, mutta koska en oikein jaksanut valokuvata, otin (huonolaatuisen) videon. 

Pohdin ukkelille, miksi kirkoista pitää tehdä niin prameita, ja ukkeli vastasi, että varmaan siksi, että kirkon varallisuuden pitää näkyä. Jos syy on oikeasti tämä, niin miksi sen pitää näkyä? Näin ateistina on vaikea ymmärtää, miksi ulkoisiin puitteisiin pitää panostaa niin paljon, kun on kuitenkin henkisistä asioista kyse. 

Torni osoittautui jälleen suhteellisen erikoiseksi kokemukseksi. 

Näkymät olivat harmaana päivänä vähän ankeat.

Westend on Budapestin suurin ostoskeskus, ja se osoittautui vähän sekavaksi paikaksi – ainakin jos ravintolassa käynti oli prioriteettilistalla ensimmäisenä.  

Päädyimme ostoskeskuksen katolle, josta piti löytyä Okay Italia -ravintola.

Westendin kattopuistosta tuli ihan mieleen Redin puistokansi.

Pitkällisen haeskelun jälkeen Okay Italia löytyi puiston päästä, leffateatterikompleksin vierestä. 

Ravintolan lista oli järkyttävän pitkä, ja päädyin lopulta pitkällisen jahkailun jälkeen pastaan, jossa olisi lohta ja parsakaalia. Eteeni saapui kummallinen valkoinen mössö, jonka ulkonäkö oli niin luotaantyöntävä, ettei tehnyt mieli ottaa edes kuvaa annoksesta. Maku oli aivan hirveä, enkä tiedä, mitä pastassa oleva valkoinen aines oli. Kermaa se ei ainakaan ollut eikä juustoa, vaan maku muistutti lähinnä lämmintä maitoa. Lohen ja parsan paloja sai etsimällä etsiä kasan alta.

Tajusin ottaa kuvan vasta kun olin närkkinyt annostani jonkin aikaa. (Tuo keltainen paprikanpalanen on eksynyt lautaselle viereiseltä salaattilautaselta). Yritin saada ruokaa väkisin alas, mutta se lämpimän maidon haju ja maku oli niin kamala, että oli pakko jättää lopulta suurin osa ruoasta syömättä. 

Kun tarjoilija tuli hakemaan lautasia pois ja näki minun lähes täyden lautaseni, hän kysyi, oliko ruoka ollut hyvää. Minä vain vastasin, että juu, oli ollut. Olen tavattoman huono valittamaan ravintolassa mistään, enkä arvannut nytkään valittaa ruoasta, koska ehkä sen kuului olla sellaista, ja ruoka ei vain ollut minun makuuni. Kun tarjoilija kysyi seuraavaksi, haluaisinko ottaa lopun ruoan mukaani, minun teki mieli ruveta kirkumaan, että en halua nähdä pastaa enää ikinä ja että vie ruoka äkkiä pois silmistäni. 😆

Minulla oli loppupäivän vähän huono olo, mutta en tiedä, johtuiko se ruoasta vai matkaväsymyksestä. Parin tunnin lento Helsinkiin tuntui paljon pidemmältä kuin se olikaan, mutta pääsimme vihdoin kotiin.

Paluulennolla tarjoiltiin jääkylmää salaattia ja leipää (joka puuttuu nähtävästi kuvasta).

Suomenojan lintulammen ympäristö näyttää kovin erilaiselta kuin pari vuotta sitten.

Vihdoin ja viimein voin laittaa pisteen Budapest-jutuille, ja sielläkin päässä voitte huokaista helpotuksesta: enempää ei ole tulossa.

Ei muuta kuin mukavaa helatorstain jatkoa! 

😘

Tonava kaunoinen

Yllättävän monta otsikkoa saa revityksi Tonavasta. 😆 

Budapestin-matka siis jatkuu. Sunnuntaina suuntasimme Tonavan keskellä olevalle Margitinsaarelle, kun olin lukenut, että sieltä voisi vuokrata golfkärryn tapaisia kulkuneuvoja, joilla voi huristella ympäri saarta. Koska aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja oli sunnuntai, muutama muukin näytti suuntaavan saarelle (suomeksi sanottuna käynnissä oli kansainvaellus).

Kansainvaellus Margitinsaarelle. Huomatkaa sillan alla oleva kuntoilupaikka!

Lisää jokialuksia. Margitinsaari on kuvan vasemmassa reunassa.

Missään ei näkynyt golfkärryjä, mutta kyselemällä löytyi tiski, jolta niitä sai vuokrata. 

Tästä niitä kärryjä pitäisi saada.

Kävi ilmi, että kaikki kärryt olivat ajossa mutta että yhden pitäisi palautua kymmenen minuutin kuluttua, joten jäimme odottelemaan. Olisin halunnut ajoneuvon useammaksi tunniksi, jotta olisimme ehtineet tutkia saarta kunnolla, mutta maksimivuokrausaika oli yksi tunti. Siihen oli tyydyttävä. Ajokortti piti jättää pantiksi, ja tuntui vähän nihkeältä, kun vuokrausmies sujautti ajokorttini pöydällä olevan kansion muovitaskuun muiden ajokorttien joukkoon. Sinne jäisi korttini! Hintaa tunnin ajelulle tuli 6700 forinttia eli 17,4 euroa. Tunnin aikarajasta oli syytä pitää kiinni, sillä auto sammuisi automaattisesti tunnin päästä.

Kun auto palautui edellisiltä vuokraajilta, seurasi pieni käyttökoulutus, jonka jälkeen sain istua ratin taakse ja lähteä ajamaan.

Meille oli hieman epäselvää, millä teillä kärryllä sai ajaa (lenkkipoluilla ei kuulemma saanut, mutta muilla sai), joten päädyimme milloin mihinkin lepikkoon tekemään u-käännöksiä. Suurimman osan aikaa onnistuin kuitenkin ajelemaan ihan ajokelpoisilla teillä.

Otin ajaessani pienen videonkin. 

Margitinsaarella olisi ollut paljon mielenkiintoista nähtävää, kuten fransiskaanikirkon ja dominikaaniluostarin rauniot, mutta ne jäivät nyt näkemättä, kun aikaa oli niin vähän. Kaiken lisäksi pelkäsin, että jos pysäköin kärryn johonkin tien vierelle ja jätämme sen vartioimatta, joku tulee ja pöllii sen. Ei kiva.

Vesitorni.

Hippie Island -ravintola.

Vajaan tunnin kuluttua palautimme kärryn lähtöpaikkaan ja hyppäsimme bussiin, jolla pääsimme saarelta pois – kunhan olimme ensin onnistuneet ostamaan kännykkäaplikaatiolla kaksi bussilippua. Lipun ostamisen jälkeen alkoi sitten pähkäily, missä liput leimattaisiin (kaikki liput piti leimata eli aktivoida matkan alkaessa). Tämä selvisi kysymällä bussia odottavalta pariskunnalta: kännykkälippu piti aktivoida lukemalla kännykän kameralla bussin oven ulkopuolella oleva QR-koodi, mikä tuntui minusta hieman hankalalta. Jos kännykkälippulaisia on paljon, eikö se viivytä matkantekoa, kun kaikki jonottavat bussin ulkopuolelle olevalle QR-koodille? Eikö olisi näppärämpää, jos koodi olisi bussin sisäpuolella? 

Tämä bussin ikkunasta otettu kuva on vissiin se parempi kuva Parlamenttitalosta. 😆

Budapestin Nyugati-rautatieasema osui matkan varrelle, ja sitä piti tietysti käydä pällistelemässä. Asema muistutti todella paljon Helsingin rautatieasemaa!

 

Myöhemmin rautatieasemasta lueskellessani kävi ilmi, että asemalla on myös McDonald's, jonka sanotaan olevan maailman elegantein. Eipä olisi tätä sisäänkäynnin perusteella osannut arvata!

Näyttää tosin siltä, että tässä on jokin remontti meneillään.

Tämmöinen kuva kyseisestä Mäkkäristä löytyi Tripadvisorista.

Värikäs matkalaukku.

Sitten piti päästä näkemään Budapestiä yläilmoista, eli suuntasimme maailmanpyörään. 

Maailmapyörälle ei ollut jonoa!

Maailmanpyöräselfie.

Hotellimme aamiaista oli ylistetty Tripadvisorissa, mitä vähän ihmettelin, sillä olen nähnyt paljon parempiakin aamiaisia. Tarjolla oli perusvalikoima tuotteita, ja leipävalikoima oli jopa suppea (tarjolla oli vain kahta laatua). Sunnuntaiaamuna, kun hotelli oli aivan täynnä, moni tuote oli loppu, ja vaikka tavaraa tuotiin toki lisää, välillä joutui kyselemään ja odottelemaan. 

Jos sunnuntaiaamuna halusi munakasta, sai jonottaa 15 minuuttia.

Tämmöistä hunajakennoa en kyllä muista nähneeni aikaisemmin missään.

Minä aina haaveilen aamiaisbuffeteista (aamiainen/brunssi on lempiateriani), mutta sitten kun pääsen aamiaiselle johonkin, otan kuitenkin aina ne samat munakokkelit, hedelmät ja jogurtit, leivät ja leikkeleet. Näistäkin tulee jo niin täyteen, että nälkä tulee aikaisintaan vasta joskus myöhään iltapäivällä. Vohvelit ovat kuitenkin minun heikkouteni, ja niitä tulee aina välillä otettua, vaikka maha ei oikein vetäisikään. 

Aamiaisdekadenssi.

Marriottin vohveli oli muuten täydellinen, mutta siirappia oli aivan liian vähän. Minun mielestäni kun vohvelin pitää uida siirapissa. Siirapin vähyydestä saan toki syyttää itseäni, sillä siirappia sai ottaa ihan niin paljon kuin halusi. Siirappikannu oli kuitenkin munakkaita paistavan miehen edessä, enkä kehdannut kaataa kannusta lautaselleni niin paljon siirappia kuin olisin halunnut. Kaiken lisäksi kannu oli niin pieni, että koko kannullinen olisi mennyt minun lautaselleni!

Hotellissamme – ja Budapestissä yleensäkin – oli yllättävän paljon turisteja, mitä vähän ihmettelimme. En ollut mieltänyt Budapestiä miksikään suosituksi turistipaikaksi, eikä ajankohtakaan ollut minusta vielä mitään matkailusesonkia. Amerikkalaisia oli hotellissa paljon, siitä huolimatta, että heidän piti vielä testauttaa itsensä koronan varalta ennen paluumatkaa. Koronatesti oli järjestetty näppärästi, sillä hotellin eteen tuli pakettiauto, jossa testaus tehtiin, eikä testauspaikkaa tarvinnut siis lähteä etsimään mistään.

Joku on woltannut hotelliin. 😆

Näin Woltin ruokalähetin hotellissa useammankin kerran, mikä ensin vähän huvitti. Minä en kyllä ikinä kehtaisi woltata hotelliin! Mutta toisaalta jos hotellissa asuu pidemmän aikaa, wolttaaminen voi alkaa hyvin äkkiä kiinnostamaan, kun ottaa huomioon paikallisen ruoan laadun. 

Koska ukkeli on Marriottin jäsen, saimme käyttää hotellin M Clubin Loungen palveluja. Juomia ja pikkupurtavia oli tarjolla koko päivän, ja illalla 17.30 alkoi hors d'oeuvre -tarjoilu, eli tarjolla oli kaikenlaista pientä syötävää sekä alkoholijuomia.

Valikoima oli erinomainen!

Kävimmekin istumassa joka ilta loungen terassilla ja nauttimassa tarjottavista, kun ne kerran olivat "ilmaisia". 

Erilaiset kulkuvälineet ovat minusta jostain syystä valtavan kiehtovia, vaikka en tekniikasta mitään ymmärräkään. Olin nähnyt Budapestin lentokentän vierellä jonkinlaisen ulkoilmamuseon, jossa oli näytteillä vanhoja lentokoneita, joihin olisi päässyt sisällekin. Aikamme ei riittänyt näyttelyssä käymiseen, ja sydämeni vuotaa melkein verta, kun harmittaa niin paljon, että Malevin vanhat lentokoneet jäivät näkemättä! (Kyseessä oli siis Aeropark Aviation Museum.)

No mutta metrolla pääsin onneksi ajelemaan. Kävin koeajamassa metrolinjan 1, joka on Budapestin vanhin metrolinja, avattu jo vuonna 1896. Linja on samalla maailman toiseksi vanhin maanalainen rautatie Lontoon Metropolitan Linen jälkeen, ja se kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin. 

En ihan heti tajunnut, että tässä on metroasema.

Linjan pääteasema Vörösmarty tér oli kivenheiton päässä hotellistamme, vilkkaan aukion laidalla. Otin aukiolta videonkin, joka tulee tässä: 

(Videolla näkyy myös hieno Café Gerbeaud, kohdasta 1m50s alkaen, jonka joku lukija mainitsikin).

Lippua minun ei tarvinnut ostaakaan, kun oli käynyt ilmi, että olimme leimanneet aiemmin Margitinsaaren bussiin pyrkiessämme vahingossa vain toisen lipun. Toinen oli siis matkustanut pummilla. 😆 

Retro-metroasema.

Metroasemilla voi ostaa paperisia lippuja joko automaateista tai lipunmyyntikopeista, joita ei ollut kuitenkaan joka asemalla. Paperiset liput piti leimata tuollaisella oranssinvärisellä laitteella. 

Lipunmyyntikoppi.

Retro-metro tulee!

Siistiltä näyttää.

Linjan asemat on merkitty katossa olevaan tauluun.

Ajoin metrolla linjan pääteasemalle Mexikói útiin ja kävin ihmettelemässä, miltä ulkona näyttää. 

Asemalta löytyi Döner Kebab ja Burger King. 😆

Sitten piti ostaa lippu paluumatkaa varten, ja päätinkin ostaa kymmenen lipun sarjan, jotta lippuja nyt sitten olisi. (Yhden kertalipun hinta Budapestissä on 350 forinttia eli 90 senttiä.) Jotenkin vanhanaikaiset paperiliput tuntuvat helpommilta ja luotettavimmalta kuin kännykkäliput. 

Ostotapahtuma on onnistunut. Tadaa!

Matkalla pysähdyin Oktogonissa ihmettelemässä, miltä siellä päin Budapestia näytti. 

Tämmöisiä kukkakioskeja näkyi Budapestissa paljon.

Paikallinen karavaanari.

Paleo- ja vegaaniherkkuja.

Sparin vihannesvalikoimaa.

Sitten ajoin takaisin lähtöpisteeseen. Loppumatkasta keksin ruveta tutkimaan ostamiani lippuja, ja rupesin ihmettelemään, kuinka minulla oli vielä kymmenen leimaamatonta lippua jäljellä. Kun tutkin leimaamaani "lippua" tarkemmin, kävi ilmi, että olinkin leimannut vahingossa kuitin – se kun oli saman muotoinen ja kokoinen kuin liputkin!

Tunari on leimannut kuitin ja ajanut pummilla. 😆

Melkein harmitti, että lipuntarkastajat eivät olleet osuneet kohdalleni, koska siitä olisi saattanut kehkeytyä mielenkiintoinen show. 

Hotellimme Sky Lounge oli avoinna vain keskiviikosta lauantaihin, joten oli löydettävä jokin muu paikka drinksutteluun. Sellainen löytyikin ihan läheltä, sillä joen rannassa oli kivannäköinen laivaravintola (tykätään ukkelin kanssa myös laivaravintoloista). 

Rannassa kulkeva tie on rauhoitettu viikonloppuisin jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön.

Boat Anic osoittautui oikein kivaksi paikaksi, ja musiikkikin oli hyvää. Kuulin yhden biisin, joka kolahti ja kovaa, ja onneksi Shazam pelasti taas pulasta. (Shazam on siis applikaatio, jonka voi laittaa "kuuntelemaan" jotakin biisiä, ja Shazam kertoo, mikä biisi on kyseessä. Näin on ratkaistu monta pulmaa äiteenkin kanssa, kun ollaan ajeltu Savonlinnan ja Helsingin väliä ja kuunneltu radiota ja mietitty, että mikähän se tämäkin biisi on. Shazam tietää aina!)

Boat Anicin kannella.

Helvetin ruma Marriott-hotelli joelta nähtynä.

Tässä kävi kuulkaas nyt sillä tavalla, että joudutte lukemaan vielä kolmannenkin Budapest-postauksen. En voi enää tunkea enempää tavaraa tähän postaukseen, koska eiköhän tässäkin ollut jo enemmän kuin tarpeeksi. Kuinka paljon jaariteltavaa sitä löytyykin muutaman päivän reissusta... Taivas varjelkoon minua ikinä lähtemästä jollekin maailmanympärimatkalle. 😆

Tulossa on vielä ainakin elämäni ensimmäinen käynti synagogassa sekä elämäni hirvein ravintola-ateria. Nyt poistun takavasemmalle.

😘