keskiviikko 11. elokuuta 2021

Osaisipa lentää Hornetia (tai edes paperilennokkia)

Äidin vierailu on saatu onnellisesti päätökseen ja äiti kyyditettyä eilen takaisin Savonlinnaan. Tulin Savonlinnasta takaisin taas yöjunalla, joka on perillä Helsingissä hieman ennen puoltayötä, ja onneksi ei ollut perjantai-ilta, kuten viimeksi samaisella junalla Savonlinnasta tullessani. En ollut liikkunut Helsingin keskustassa moneen vuoteen niin myöhäiseen aikaan vuorokaudesta, ja meno asemalla ja sen liepeillä oli sellaista, että minua jopa vähän pelotti. Asemalla notkui todella epämääräisen näköistä porukkaa silmät harittaen, kuka minkäkin asteisessa humaluus-/sekavuustilassa, mutta pelottavampia olivat tyypit, jotka näyttivät mittailevan silmillään ohikulkevien ihmisten humalan astetta ja ulkoista olomuotoa (ehkä rötöstelyaikeissa). Voin toki olla väärässäkin, mutta yleensä vaistoni ei petä tällaisissa asioissa. 

Rautatieasemalla eilen ennen puoltayötä.

Tiistai-iltana on hiljaista.

Olisi tehnyt mieli ottaa asemalta taksi, koska Jätkäsaaren ratikkaa piti odotella melkein 20 minuuttia, mutta kun näin aseman edessä rivin Yangon takseja, muutin mieleni. Muutaman vuoden takainen taksiuudistus on minusta ihan perseestä, enkä ota taksia enää varsinkaan rautatieaseman edustalta, ellei ole ihan pakko. Tämän päätöksen tein viime kerran jälkeen, kun taksimatkasta jäi monella tapaa paskan maku suuhun. Eniten harmitti taksimatkan hinta: tummaihoinen taksikuski etsi ennen liikkeelle lähtöämme kännykästään "taksamittarin", joka rupesi raksuttamaan sellaista vauhtia, että eipä ole ennen nähty. Mies oli kyllä ystävällinen, ei siinä mitään, mutta ei ole kiva tunne tulla huijatuksi. En halua millään lailla ylenkatsoa ulkomaalaisia taksikuskeja, mutta menen itse mieluiten suomalaisen taksinkuljettajan kyytiin, jos vain on mahdollisuus valita. Kokemukseni ulkomaalaisista taksikuskeista kun ovat olleet lähes poikkeuksetta huonoja: kuskit eivät ole osanneet suomea (joskus englantiakin vain hyvin auttavasti), he eivät ole tunteneet osoitteita ja olen itse joutunut opastamaan taksin perille, ja valitettavan usein ulkomaalaiset myös ylihinnoittelevat taksimatkat aika rajusti (lukuun ottamatta Taksi Helsingin ja Lähitaksin kuskeja). Varmasti hyviäkin ulkomaalaisia taksikuskeja on, mutta minun kohdalleni ei ole vielä semmoista valitettavasti osunut.

Yöselfie ratikkapysäkillä.

Minulle elokuun alkupuolen kohokohta on ollut ehdottomasti perjantainen Kaivopuiston lentonäytös, joka näkyi kätevästi meidän parvekkeellemme. Meidän ei siis tarvinnut lähteä ihmisruuhkiin, vaan saatoimme katsella lentoja kotoa käsin. Toki nosturit ja vastapäiset kerrostalot hieman haittasivat näkyvyyttä, mutta se oli pieni murhe. Torstaina, kun koneet harjoittelivat taivaalla, äiti oli hieman huolissaan melusta, ja kaivoin hänelle kuulosuojaimet perjantain tapahtumaa varten. Suojaimia ei kuitenkaan tarvittu, sillä äiti tottui koneiden ääniin niin, että otti perjantaina jopa nokoset, vaikka Hornet pyöri taivaalla. 😄

Otin lentokoneista sekä kuvia että videoita, ja harmittaa, että otin kaikki videot kännykällä. Kännykän videot kun eivät tunnu olevan täysin tarkkoja varsinkaan silloin, jos kuvaa jotain kaukana olevaa ja nopeasti liikkuvaa kohdetta. Mutta ei voi mitään.

DC-3 ja Arctic Eagles -ohilento.

VL Viima, lentäjänä Sami Saikkonen.

Woikoski Safirs.
Midnight Hawks.

F/A-18C Hornet.

Sama.


Ehdottomasti hienoin esitys oli Ranskan Ilma- ja Avaruusvoimilla, jonka esityksestä ei tullut otettua muita kuin (huonolaatuisia) videoita. Tuulikin humisee videoilla ikävästi.

Eurofighter Typhoon on Wikipedian mukaan kaksimoottorinen, deltasiipinen, canardeilla eli etusiivillä varustettu monitoimihävittäjä. Mitä ikinä nuo määritteet sitten tarkoittavatkaan! 😆

F/A-18C Hornet taas on kaksimoottorinen hävittäjä ja rynnäkkökone.

Lentonäytös oli minusta ihan mahtava kokemus, vaikka tietysti tätäkin tapahtumaa voi kritisoida monesta eri syystä. Minä olin kuitenkin ihan täpinöissäni nopeista ja äänekkäistä koneista. En ollut edes tiennyt, että moinen lentonäytös on tulossa, ennen kuin kävimme äiteen kanssa Mattolaiturilla viime keskiviikkona samppanjalla. Ihmettelimme Kaivopuiston laitaan nousseita Bajamaja-rivistöjä ja taivaalla lenteleviä äänekkäitä koneita. Joku tiesi kertoa, että koneet harjoittelivat perjantaita varten, ja tulevan shown todellinen laajuus paljastui, kun ajoimme Kaivopuiston ohi ja näimme Kaivopuistoon nousseen tapahtuma-alueen.

Takaisin Mattolaiturille.

Mattolaituri saattaa olla kuumana kesäpäivänä tupaten täynnä, mutta kun sinne menee epävakaisena elokuisena keskiviikkona keskellä päivää, ruuhkaa ei ole. 😆 Oli tuolla kuitenkin kaksi asiakasta ennen meitä, että emme olleet sentään ihan ainoat janoiset, ja myöhemmin porukkaa rupesi tulemaan enemmänkin.

Mattolaituri on saanut (käsittääkseni) nimensä vieressä olevista mattolaitureista, joilla kävi joskus kovakin juuriharjojen suhina aurinkoisina kesäpäivinä. Minä olin kuvitellut, että mattoja ei saa enää pestä muilla kuin viemäröidyillä pesupaikoilla ja että Mattolaiturin laituritkin oli jätetty paikoilleen vain "muistomerkeiksi" menneistä ajoista. Siksi olinkin äärimmäisen hämmästynyt, kun laiturille saapui eräs rouva mattonsa kanssa ja rupesi pesemään mattoaan laiturilla. 

Mitä ihmettä? Saako mattoja siis edelleen pestä järvessä tai meressä?

Tuossa Eurofighter Typhoon -videossa vilahti Länsisatamassa uusi laiva, jota en ollut "meillä" vielä nähnyt. Ship Tracker tiesi kertoa, että kyseessä oli m/s Artania, joka purjehtii Bahaman lipun alla (Helsingin Sanomat tosin väitti, että alus purjehtii Bermudan lipun alla). 

Asiaan vihkiytynyt laivabongari olisi tietysti käynyt kuvaamassa aluksen Hernesaaren laiturissa, mutta minua laiskotti, ja kuvasin vain parvekkeelta.

Artania on ensimmäinen kansainvälinen risteilyalus, joka tuli käymään Suomessa sitten vuoden 2019 (syyn kaikki tiedämmekin), mutta Port of Helsingin mukaan risteilyaluksia olisi tarkoitus tulla tänä kesänä vielä muitakin. Ilta-Sanomien mukaan lähes kaikki Artanian matkustajat olivat saksalaisia ja kahteen kertaan rokotettuja.

Ruuhkaa ulapalla.

Käväisimme äidin kanssa yhtenä päivänä myös Porkkalassa. En muista, olenko käynyt Porkkalassa koskaan aiemmin  – luullakseni en – mutta monesti olen miettinyt, että siellä pitäisi päästä käymään. Porkkalan reitit ovat kuitenkin sen verran vaatimattomia pituudeltaan (pisinkin vain 2,2 kilometriä), että en ole viitsinyt kai vaivautua.  

Emme kulkeneet polkuja nytkään, sillä äitiä kiinnosti enemmän meri ja kalliot, ja päädyimme kiipeilemään kallioille. Mietin jälkeenpäin, että tämä – meri, kalliot ja avarat näkymät – onkin ehkä Porkkalan parasta antia, ja niitä metsän keskellä juurakoissa kulkevia patikkapolkuja löytää muualtakin. Äitikin jaksoi kallioilla hienosti, kun oli kävelysauvat tukena. 

Aurinkolaseistani tuli mieleeni, että minulla on menossa jo kolmannet aurinkolasit tänä kesänä, kun olen hajottanut jo kahdet. Meikäläisen ei kannata ostaa ainakaan mitään design-laseja, kun kulutus on näin kovaa. Nämä löytyivät Citymarketista puolella hinnalla, ja hyvä, jos ne pari viikkoa minulla kestävät. Silloin olisi tavoite saavutettu. 😆

Haahkan pysäköintialueen kupeesta löytyi tuliterän näköinen huussi.

Ihan kelpo mesta, ja paperiakin oli. Niin lattialla kuin muuallakin.

Loppuun vielä muutama sekalainen kuva äidin vierailun ajalta.

Alkuruoka Merimakasiinin suositusmenulta.

Ja jälkiruoka.

Prismakin on ruvennut myymään hatsapureja. Miksi ihmeessä hatsapureista vouhotetaan niin paljon? Pahoja minusta.

Lentääkö vai eikö lentää; siinäpä vasta pulma.

Bongasimme naapurustosta tämän suloisen koiran, jota luulimme pehmoleluksi.

Mutta sitten koira käänsikin päänsä.

Meikäläinen siirtyy tästä patojen äärelle ja rupeaa laittamaan pitkästä aikaa intialaisia sörsseleitä. Mukavaa paluuta arkeen kaikille ja rattoisaa elokuun jatkoa! 

😘

sunnuntai 1. elokuuta 2021

Talo poikineen

Palataanpa hetkeksi takaisin Barcelonaan. Edellisellä (varsin pikaisella) Barcelona-käynnillämme viisi vuotta sitten olin ihastellut Barcelonan upeaa arkkitehtuuria, ja minua oli jäänyt harmittamaan, kun en ollut ehtinyt tutkia rakennuksia sen paremmin. Nyt oli otettava vahinko takaisin, joten kiertelin yhtenä iltapäivänä Eixamplessa katselemassa ja kuvailemassa barcelonalaisia rakennuksia. Kuvia kertyikin melkoinen määrä, mutta en nyt kuitenkaan vyörytä kaikkia kuvia tähän, vaan laitan kuvia vain muutamista rakennuksista. 

Ensimmäiseksi tietenkin suosikkirakennukseni eli Casa de les Punxes. Olin nähnyt rakennuksen kerran taksin ikkunasta, ja se oli näyttänyt minusta ihan satulinnalta.   

Casa de les Punxes on hyvä esimerkki Katalonian modernistisesta arkkitehtuurista, jota kutsutaan myös katalonialaiseksi jugendiksi. Katalonian modernismin aikakausi ulottuu noin vuodesta 1885 vuoteen 1920, ja Casa de les Punxesin suunnitellut Josep Puig i Cadafalch oli Antoni Gaudín ja Lluís Domènech i Montanerin ohella yksi modernismin kuuluisimmista arkkitehdeista. 

Casa de les Punxesin rakennutti vuonna 1905 Bartomeu Terradas Brutau, joka halusi asuinpaikan kolmelle sisarelleen, Angelalle, Josefalle ja Rosalle. Talon historiasta tiedetään varsin vähän, sillä kaikki siskokset kuolivat ilman perillisiä, ja rakennuksen perinyt veli myi sen eteenpäin. 

Casa de les Punxesin esikuva on Neuschwansteinin linna Saksassa, sillä arkkitehti Josep Puig i Cadafalch rakasti pohjoista arkkitehtuuria. Vaikka rakennus vaikuttaa yhdeltä isolta rakennukselta, siinä on kolme erillistä osaa, kullekin sisarelle oma. Ensimmäisen kuvan julkisivussa näkyvä osa kuului Angelalle (julkisivun tunnusmerkkinä on enkeli), joka asui asunnossaan äitinsä kanssa. 


Rakennusta käytetään nykyään coworking-tilana, eikä sisälle pääse enää tutustumaan. Se ei kuitenkaan estänyt kurkkimasta ovesta sisään.

Toinen rakennus, johon ihastuin kovasti, oli Palau Macaya. Rakennus on saman arkkitehdin suunnittelema kuin Casa de les Punxeskin, ja se on valmistunut vuonna 1902. Talo on saanut nimensä rakennuttajastaan, Romà Macayasta, joka oli menestyksekäs puuvillakauppias ja joka halusi rakennuttaa talon perheelleen. 

Ulkopuolta oli vaikea saada kokonaan kuviin suurten puiden takia, joten keskityin kuvaamaan yksityiskohtia, jotka olivat minusta huikean kauniita.

Puikahdin sisälle, koska kukaan ei tullut pysäyttämäänkään, ja vasta jälkeenpäin luin, että rakennuksessa saa liikkua ilmeisesti laajemminkin. Mutta jo pelkästään sisäpiha tarjosi upeaa katseltavaa. 

Kolmas rakennus, josta pidin erityisesti, oli Casa Amatller, joka oli – yllätys, yllätys – Josep Puig i Cadafalchin suunnittelema. Näköjään pidän kyseisen arkkitehdin tyylistä! Gaudín suunnittelemat rakennukset ovat toki hienoja nekin, mutta ehkä vähän turhan eksentrisiä minun makuuni. 

Casa Amatller valmistui kahta edellistä rakennusta hieman aiemmin, jo vuonna 1875. Casa Amatller siitä tuli kuitenkin vasta vuonna 1898, kun Amatllerin perhe pyysi Josep Puig i Cadafalchia kunnostamaan rakennuksen. Tähänkin rakennukseen Cadafalch ujutti germaanisia elementtejä, mm. kaakelein koristellun katonharjan. 

 

Talon kunnostuttanut Antoni Amatller peri sukunsa suklaatehtaan Chocolate Amatllerin, ja 19-vuoden iässä Antoni lähetettiin Sveitsiin ja Ranskaan tutustumaan sikäläisten suklaatehtaiden toimintaan. Saamiensa oppien innoittamana Antoni rakennutti vuonna 1878 uuden Amatllerin suklaatehtaan, jossa oli viimeistä huutoa olevaa ranskalaista ja sveitsiläistä koneistoa. Antoni rakasti myös valokuvausta ja kävi mm. Marokossa ja Egyptissä valokuvaamassa ja osallistumassa kansainvälisiin amatöörivalokuvauskilpailuihin. 

Vuonna 1915 Amatllerin suklaatehdas tuotti 11 000 kiloa suklaata päivässä, mikä on minusta aika huikea määrä. 

Muutama kuva tuon ajan Amatllerin tehtaalta (kuvat ovat kaikki täältä):

Suklaamassan sekoitushuone.

  
Suklaiden irrottamista muoteistaan.

Amatllerin mainosjulisteita 1900-luvun alusta (kuvat ovat samasta paikasta kuin edellisetkin):

Rafael de Penagosin juliste vuodelta 1914.

Paul Chocarne Moreaun juliste vuodelta 1913.

Amatllerin suklaatehdas toimii edelleen, yli 200 vuoden jälkeen, ja Amatllerin suklaata voi ostaa useasta paikasta Barcelonassa. Kylläpä harmittaa, että jäi suklaat ostamatta! 

Tasapuolisuuden nimessä täytyy laittaa tähän vielä yksi Antoni Gaudín suunnittelema rakennuskin, Casa Batlló. Gaudí ei tosin suunnitellut rakennusta yksin vaan Josep Maria Jujolin kanssa. 

Casa Batllóta kutsutaan myös Luutaloksi sen luurankoa muistuttavien muotojen takia. Gaudín Park Güellissa kävimme jo viisi vuotta, ja postaus siitä löytyy täältä.   

Loppuun vielä muutama random-kuva kävelyllä näkemistäni rakennuksista.

Vielä olisi kirjoittamatta Barcelonan matkalta Pedralbesin luostarista, mutta saa nähdä, innostunko kirjoittamaan siitä vielä joskus. 

Tuli käytyä pikaisesti taas Savonlinnassakin, kun kävin hakemassa äidin vihdoin meille kylään, kun lämpötilat ovat laskeneet siedettäviin lukemiin. 

Äiti salakuvasi, kun tulin vessa-asioilta pusikosta. 😆

Matkalla pysähdyimme tapaamassa äidin kahta ystävää, ja koska olisimme olleet ensimmäisessä paikassa liian aikaisin, piti pyöriä hetken aikaa äidin lapsuudesta tutuissa maisemissa Tavastilan koulun liepeillä. 

Tällä urheilukentällä äiti on juossut kilpaa sataa metriä ja hypännyt pituutta.

Urheilukentältä löytyi myös veikeä ulkoilmakuntosali, jonka laitteet piti tietenkin käydä testaamassa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa! 😘