keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Silmukka kiristyy

En voi mitenkään käsittää, että reilun kahden viikon päästä asumme jo Jätkäsaaressa. Kahdeksantoista vuotta on näissä nurkissa pyöritty, mutta nyt on aika lähteä – lopullisesti. Ei mene meikäläisen ymmärrykseen.

Tuntuu ihan utopistiselta ajatella, että kaiken tämän hulluuden keskellä pitäisi ruveta vielä muuttamaankin. Ihan kuin elämässä ei olisi muutenkin haastetta. Olen yrittänyt vältellä ajattelemasta koko muuttoa ja onnistunutkin siinä erinomaisen hyvin. Kirjoittelen blogiin, pilkon hedelmiä ja vihanneksia, katselen Ruudusta Farmia ja valokuvaan lokkeja, ikään kuin mikään ei olisi muuttumassa ja elämä jatkuisi tällaisena hamaan tulevaisuuteen asti. Jos asioiden välttelystä tulisi olympialaji, minun kannattaisi varmaan osallistua. Saataisiin Suomeen pitkästä aikaa kultainen mitali, kun Suomi-tyttö tulisi ja näyttäisi kaikille, mistä vitkastelijat on tehty.

Sen verran on sentään muuton eteen tehty, että olemme päättäneet muuttopäivän, joka on siis kahden viikon päästä. Muuttofirmatkin on kilpailutettu ja voittaja valittu. Muuttolaatikkoa lähtee tulemaan tähän osoitteeseen ensi viikolla, ja silloin viimeistään täytyisi ryhdistäytyä. Nyt kannattaisikin ehkä jo ruveta ajattelemaan sitä ryhdistäytymistä, ettei muuttolaatikoiden saapuminen pääsisi yllättämään: mitäs laatikoita nämä.

Karanteeninalleja Jätkäsaaressa.

Talo, johon muutamme, on juuri valmistunut, joten kaikki asukkaat muuttavat taloon samaan aikaan. Mietin aiemmin, miten tämmöinen yhtälö mahtaa käytännössä oikein toteutua, että koko talon väki muuttaa samana päivänä. Näin jo mielessäni, kuinka talon pihalla pyörii kymmeniä muuttoautoja ja porraskäytävä tukkiutuu sohvista, kun sata muuttomiestä kisailee portaikossa samaan aikaan. Korona kuitenkin järjesti asiat niin, että muutto tapahtuu nyt porrastetusti. Meiltäkin kysyttiin päivää, milloin haluaisimme muuttaa, ja koska meillä ei ole mitään pakottavaa tarvetta muuttaa jonakin tiettynä päivänä (ei ole esimerkiksi vuokrasopimus umpeutumassa), päätimme antaa kiireisempien muuttaa kuun vaihteessa ja muuttaa itse vähän myöhemmin.

Meillä ei ole kiirettä muuttaa tästä asunnosta pois senkään takia, että eihän kukaan osta asuntoa tällaisena aikana, ei varsinkaan sellaista, jossa pitäisi tehdä remonttia (päätimmekin olla tekemättä itse asunnolle mitään). Saamme varmasti pitää tämän kämpän vielä pitkään. Olemme siis parin viikon päästä siinä kuuluisassa kahden asunnon loukussa, vaikka toinen asunto onkin meidän tapauksessamme onneksi vain vuokra-asunto. Hieman kyllä askarruttaa, miten tulemme pärjäämään. Siellä me ukkelin kanssa sitten istumme uudessa asunnossamme odottelemassa kaikkia niitä vieraita, joiden piti tulla käymään kesän aikana Amerikasta ja Intiasta ja joita ei nyt luonnollisestikaan tule. Ja siellä minä seison sata metriä pitkällä parvekkeellamme ihastelemassa satamassa suhaavia laivoja, joita ei nyt ole. Mutta onhan meillä sentään oma sauna. Siellä kun istumme aamusta iltaan, niin varmasti kaikki murheet unohtuvat.


Tietysti asiat voisivat olla huonomminkin. Voisimme olla esimerkiksi kolmen asunnon loukussa. Kauhulla mietin sitä mahdollisuutta, että olisimme löytäneet sen unelmien asunnon ennen koronaa ja olisimme ehtineet sitoutua uuden asunnon ostoon. Silloin yrittäisimme myydä tätä asuntoa, maksaisimme vuokraa toisesta, ja siihen uuteenkin pitäisi löytyä jostain fyrkendaalia. Tätä kun ajattelee, kahden asunnon loukku kuulostaakin äkkiä ihan hyvältä vaihtoehdolta. 

Itse asiassa kolmen asunnon loukkuunkin tarjoutui tilaisuus viime viikonloppuna. Se yksi asunto, jonka näimme ihan ensimmäiseksi ja jossa oli ihan täydellinen pohjasuunnitelma (miinus keittiö), vapautuikin yllättäen. Ensimmäisinä jonossa olleet olivat luopuneet asunnosta, ja koska me olimme jonossa seuraavina, asuntoa tarjottiin meille. Makuuhuoneiden yhteydessä olevat vessat, erillinen kylpyhuone-sauna, kaksi vaatehuonetta ja iso parveke houkuttelivat, joten oli pakko ottaa asia harkintaan. Kyllä vaan, jännitystä elämään. Ostopäätös olisi kuitenkin pitänyt tehdä viikon sisällä, joten ei auttanut muu kuin luopua asunnosta pitkin hampain. Emme voi mitenkään ottaa – varsinkaan tällaisessa tilanteessa – sellaista riskiä, että sitoutuisimme uuden asunnon ostoon, ennen kuin olemme saaneet tämän myytyä. Olen henkisesti varautunut siihenkin, että tämä asunto ei mene ikinä kaupaksi, ja joudumme vielä muuttamaan Jätkäsaaresta takaisin tänne. Sitten voimmekin todeta, että tulipahan tehtyä vähän pidempi päiväretki Helsinkiin.

Täällä Espoossa karhut saavat sentään ulkoilla vapaasti ilman kaltereita.

Tässä on tullut oltua viime aikoina niin paljon kotona (ylläri), että tämä asunto on alkanut tuntua turvalliselta pesältä ja muu maailma synkältä ja pelottavalta paikalta. Jännä juttu muuten, että puhun koko ajan asunnosta, enkä kodista. Eikö 18 vuotta riitä tekemään asunnosta kotia? En tiedä, onko kukaan muu kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta itse kiinnitin nyt. Jostain syystä en vain osaa sanoa tätä asuntoa(!) kodiksi. Mutta sitten ulkomailla matkustaessa saatan kutsua hotellihuonettakin kodiksi, puhumattakaan jostain Airbnb-asunnosta. Erittäin kummallista. Omituinen hiihtäjä olen.

Monena iltana on tuntunut todella ahdistavalta ajatella, että kohta meidän pitää jättää tämä turvapaikka, repäistä itsemme irti kaikesta tutusta ja lähteä "suureen tuntemattomaan". Onhan tässä nyt ennenkin muutettu, ja ulkomaillakin on asuttu, mutta jostain syystä uuteen paikkaan muuttaminen tuntuu nyt erityisen vaikealta. Korona saattaa vaikuttaa asiaan, mene ja tiedä. Tekisi mieli vain tunkea pää pensaaseen. Se nyt vielä puuttuisi, että jompikumpi tai molemmat sairastuisimme tässä kaiken keskellä. Pitääkin olla hiljaa, etteivät pirut höristä korviaan ja lähetä jotain kivaa meidän suuntaan. Onneksi aurinko sentään hellii läsnäolollaan nykyään niin usein. Aurinko ja kevät luovat uskoa, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella.

Kyllä mie jäisin tänne, jos saisin valita. Täällä on karhun hyvä olla.

Sekin pelottaa, kuinka pahasti luonnon puuttuminen tulee ahdistamaan minua. Olen tiennyt olevani luontoihminen, mutta toisaalta olen ajatellut, että saattaisin olla cityihminenkin. En vain ole koskaan kokeillut kaupungissa asumista. Espoo on oikein kiusoitellut minua viime aikoina, kun on järjestänyt minulle vaikka minkälaisia luontoelämyksiä. On nähty kauriit ja ketut ja naapurin koira paskalla. Ihan kuin Espoo olisi päättänyt tarjota minulle huikean loppunäytöksen, jotta täältä lähteminen korpeaisi mahdollisimman pahasti.

Mutta onhan sitä luontoa Jätkäsaaressakin.

Kivet kuuluvat myös luontoon. Niitä ei kannata väheksyä yhtään!




Tämä oli kyllä Kukkapillin hämäräperäisin postaus ikinä. Ei päätä eikä häntää. Se on kumminkin varma, että tekemisen puutetta ei tule lähiviikkoina olemaan. Toistaiseksi jään kuitenkin miettimään, että ollako vai eikö olla. Vai katsoisiko sittenkin yhden jakson Farmia?

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Normipäivän safkat

Rupesin tässä yhtenä päivänä miettimään, että olisi kiva tietää, miten paljon saan nykyään tavallisina päivinä ruoastani energiaa. Myös hiilihydraattien saanti kiinnosti, sillä viimeksi kun laskin makroni muutama vuosi sitten, hiilihydraattien määrä oli varsin alhainen. Ruokavalionihan on muuttunut aika paljon sen jälkeen, kun lopetin kituuttelun ja opettelin syömään enemmän tuntemusteni mukaan.

Päätin siis laskea kalorit ja makrot muutaman päivän ajan, mutta kuten tyypillistä on, homma lähti vähän lapasesta, ja seurasinkin syömisiäni melkein viikon ajan. Ajattelin dokumentoida syömiseni tänne blogiinkin, vaikka eihän tämä nyt hirveän kiinnostava asia ole. Sori siitä.

AAMIAINEN (noin kello 8)

Ja heti alkaa selittely. Aamiaiseni kun ei ole sieltä julkaisukelpoisimmasta päästä, sillä syön aamiaiseksi – joka ikinen aamu, oli arki tai pyhä – kolme Weetabixia kevytmaidon kanssa. 😳


Aamiaiseni on siis niin kaukana ihanteellisesta kuin voi olla, vaikka nyt kun tarkemmin mietin, asiat voisivat olla huonomminkin (voisin syödä aamiaiseksi esimerkiksi paahtoleipää hillolla tai jotain suklaamuroja). Tykkään siitä, että saan aamiaisen eteeni mahdollisimman helposti, enkä viitsisi tehdä aamulla edes voileipää. Suurin syy Weetabixien syömiseen on kuitenkin se, että rakastan rapean Weetabixin ja kylmän maidon yhdistelmää. On hyvä aloittaa päivänsä sellaisella, mistä todella pitää.

Tykkään pitää päivän aikana ateriavälit melko tasaisina, ja syönkin noin neljän tunnin välein. Kun ateriani ovat myös kohtalaisen kookkaita, nälkä (ja nälkäkiukku!) pysyy poissa, ja energiaa riittää koko päiväksi. Kun vatsassa on oikeaa ruokaa, ei tee myöskään mieli napostella hirveästi mitään. 

LOUNAS (noin kello 12)

Weetabixeistä kävi jo varmaan ilmi, että minua ei haittaa syödä päivästä toiseen samaa. En erityisemmin rakasta ruoanlaittoa, joten on helpottavaa, kun voi noudattaa jotain hyväksi havaittua kaavaa eikä tarvitse keksiä aina jotain uutta. Lounaaksi syön lähes aina sosekeittoa ja n. 100 grammaa raejuustoa sekä pari kolme palaa leipää päällisineen. Tapasin aiemmin syödä lounaaksi kaupan valmiskeittoja, mutta rupesin kerran tutkiskelemaan valmiskeittojen sisältämiä suolamääriä ja järkytyin. Yksi keitto sisältää tavallisesti yli kaksi grammaa suolaa, mikä on melkein puolet päivän suositellusta suolamäärästä. Olen siitä syystä yrittänyt tehdä keittoja taas enemmän itse.

Paahdettua paprika-bataattikeittoa.
Joskus tulee kumminkin syötyä valmiskeittojakin, erityisesti pinaattikeittoa, joka on tällä hetkellä lempparini.

Syön enimmäkseen ruisleipää, mutta vaalea leipäkin – erityisesti kauraleipä – maistuu. 

Leipäni ovat nekin aina samantyyppisiä: pippuri- tai savukalkkunaa, kevytjuustoa, ja päälle vähän rehuja.





Rakastan leipää, ja sitä menee sellaiset 150–200 grammaa päivässä.

ENNEN TREENIÄ

Kas tässähän on se Cartagenasta tuttu palenquera!

Yritän sovittaa treenit ajallisesti aina sillä tavalla, että ne lomittuisivat kivasti syömisten väliin. En ole koskaan juonut esimerkiksi yhtään palautusjuomaa, koska haluan saada energiani mieluummin ihan oikeasta ruoasta. Ennemmin syön palan kanaa kuin nautin jotain proteiinijuomaa. Ulkomailla tämä on ollut joskus vähän haastavaa, kun rahkoja, raejuustoja ja sen semmoisia ei ole ollut saatavilla. Esimerkiksi Kolumbiassa tuli syötyä tosi paljon kanaa ja kananmunia. Olin tuonut Suomesta mukanani monta pussia proteiinijauhetta, mutta ne jäivät lähes kokonaan käyttämättä, kun jauheiden keinotekoisuus jotenkin ällöttää.

Syön usein (en aina, jos olo tuntuu kovin täydeltä) ennen treeniä jonkin hedelmän, tyypillisesti banaanin.

Ukkeli halusi ottaa minusta kuvan ennen pyöräilemään lähtöä, kun näytän hänen mielestään niin veikeältä kypärässäni.
Salilla silloin, kun sinne vielä pääsi.

Nykyinen tilanne ei ole vaikuttanut treeneihini juuri lainkaan, sillä minulla on kotona (lähes) kaikki tarvittava levypainoista treenipenkkiin. Ainoa, joka minulta oikeastaan puuttuu, on penkkipunnerrus-/kyykkyteline. Yritin mankua ukkelilta, että enkö voisi hankkia sellaista, mutta ukkeli sanoi, että mitään tilaa vievää ei saa meidän huusholliin enää hankkia. Ihmettelen suuresti, miksi näin on. 😳 Mutta kyykyt onnistuvat omatekoisella telineelläkin (askartelen sellaisen pöydistä ja jakkaroista), ja perinteisten penkkipunnerruksien sijaan olen tehnyt lattia- ja käsipainopenkkejä.

Toki treenit ovat nyt koronan aikaan aika erilaisia, sillä kävin ennen koronaa salilla jumppailemassa kahdesti viikossa PT:n ohjauksella, mutta nyt kotona suunnittelen treenini itse. Minulla on kuitenkin monen vuoden kokemus kotitreenaamisesta, joten tiedän aika hyvin, mikä toimii ja mikä ei.

VÄLIPALA (n. kello 15–16)

Olen vähän nurinkurinen syöjä siinä mielessä, että ateriani kasvavat iltaa kohti. Yleensähän suositellaan, että lounas olisi päivän pääateria, ja ateriat kevenisivät iltaa kohti. En kuitenkaan koe tuollaista iltaa kohti kevenevää systeemiä ollenkaan omakseni, ja jos pitäisi noudattaa jotain "älä syö enää kuuden jälkeen mitään" -ohjeita, kuolisin yöllä varmaan nälkään.

Välipalani on sekin päivästä toiseen samantyyppinen: salaattia tai hedelmäkulho ja pari kolme palaa leipää. Ukkeli ei syönyt aiemmin juuri koskaan hedelmiä eikä salaattia, mutta aivoverenvuodon jälkeen hänkin on alkanut syödä kanssani iltapäivällä salaattia ja hedelmiä. Nyt meille onkin vakiintunut systeemi, että syömme joka toinen päivä salaattia ja joka toinen päivä hedelmäkulhon.

Salaatteja viikon varrelta:

Vuolukanaa, avokadoa ja vihanneksia.
Savulohta, pico de galloa, cantaloupe-melonia, paprikaa ja parsakaalia.
Paahdettua bataattia, broccolinia, lohta ja kasviksia.

Salaateissa on aina tuon muun sälän alla salaattisekoitusta ja jotain "jyviä", tyypillisesti kvinoaa, ateriajyviä tai bulgur-linssisekoitusta (joka on muuten uusi suosikkini).

Kas näin:


Hedelmäkulhoja viikon varrelta:



Hedelmäkulhoissa on hedelmien alla aina puoli purkkia maustamatonta rahkaa, ja päälle tulee vielä reilusti sokeritonta mehukeittoa. Tuommoinen keittolautanen on siis ihan ääriään myöten täynnä.

Salaatin tai hedelmäkulhon lisäksi syön välipalalla vielä siis sitä leipää, ja leivät ovat samanlaisia kuin lounaallakin. Juon välipalalla leivän kanssa aika usein lasin maitoa, mutta muuten ruokajuomani ovat päivän aikana vettä. Kahvia menee aamulla hehtaarikupillinen ja lounaan jälkeen toinen pienempi kupillinen. Sen myöhemmin en viitsi normaalisti enää kahvia juoda.


ILLALLINEN (n. 19.30)

Illallinen on siis pääateriamme, ja syömme aika usein jotain intialaista ruokaa. Kalan syöntiä olemme lisänneet niin, että syömme illallisella kalaa kerran tai kahdesti viikossa, ja kanaa menee ehkä kerran viikossa. Punaista lihaa laitamme kotona tosi harvoin, ehkä kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa. Ukkeli ei ollut aiemmin yhtään innostunut näistä uusista kasviproteiinituotteista, kuten en minäkään, mutta nyt olemme syöneet nyhtökauraa pari kertaa ja tykästyneet siihen.

Viikon aikana syömiäni illallisia: 



Kolme täysjyvätortillaa, nyhtökauraa, avokadoa, kasviksia ja islantilaista jogurttia.



Kaksi phulka-leipää, vihreitä papuja kookos-pähkinätahnassa, ananas-rasamia ja riisiä.

Kaksi lautasellista lohipastaa (ukkelin tekemää).

Viisi idliä (linssi-riisikakkusta) ja puolitoista lautasellista sambaria (linssi-vihanneskeittoa).

Kanabiryania, josta söin neljäsosapadallisen.

Syön joka päivä samalla lailla riippumatta siitä, treenaanko vai en. Jos aterioiden välillä (tyypillisesti siinä viiden, kuuden aikaan) tulee nälkä, syön jotakin, tavallisesti välipalapatukan, banaanin tai muutaman riisi- tai maissikakun.

Meillä on myös herkkulaatikko, jossa on sekä suolaisia että makeita herkkuja.





Otan laatikosta melkein joka päivä jotain, mutta määrät ovat hyvin pieniä, esimerkiksi 7–8 mantelia, 3–4 linssisipsiä, pala tai kaksi suklaata tai yksi valkosuklaamanteli. Tällainen systeemi, että kaikki herkut ovat koko ajan tarjolla, toimii minulla paljon paremmin kuin se, että yrittäisin kieltää itseltäni kaikki herkut. Nyt herkut ovat ikään kuin osa normaalia arkea, eikä niiden syömisestä tarvitse tehdä sen isompaa numeroa.

Tällaista on minun normaali syömiseni, mutta tietysti on päiviä, että syömme ravintolaruokaa, syön pääsiäismunan tai jäätelön, juon viiniä jne. Viinistä tuli muuten mieleeni, että olen niin kyllästynyt siihen, että viinin juomisen yhteydessä pitää muistaa aina mainita juovansa lasillinen viiniä, ettei kukaan vain luule, että sitä vedetään oikein pullokaupalla. Minä voin kertoa, että jos minä juon viiniä, en juo yhtä lasillista vaan useamman. Ja lasit ovat isoja. Olen siis joskus oikein kännissäkin. 😛 Alkoholi ja palautuminen – kuten treenaaminen yleensäkin – sopivat kyllä tosi huonosti yhteen, ja harkitsenkin nykyään hyvin tarkkaan, viitsinkö lipitellä viiniä vai en.

Entäpä sitten ne kalorit ja makrot? Suurimmat ja pienimmät päivittäiset lukemat sekä keskiarvot näyttivät kuuden päivän aikana seuraavanlaisilta:

Kalorit
Ylin lukema: 2659 kaloria
Alin lukema: 2220 kaloria
Viikon keskiarvo: 2412 kaloria

Hiilihydraatit
Ylin lukema: 323 g
Alin lukema: 241 g
Viikon keskiarvo:  282 g

Proteiini
Ylin lukema: 144 g
Alin lukema: 104 g
Viikon keskiarvo:  131 g

Rasvat
Ylin lukema: 75 g
Alin lukema: 59 g
Viikon keskiarvo:  65 g

Mitä ajatuksia tästä sitten heräsi?

Sen verran kalorinkyttääjää minussa on jäljellä, että ensimmäinen ajatukseni oli, että ihan hirveä määrä kaloreita. Mutta asiaa hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että kalorit taitavat kumminkin olla kohdallaan, koska en ole ainakaan lihonut (vaatteista päätellen). Itse asiassa minulla on sellainen tunne, että voisin syödä vielä vähän enemmänkin, ainakin jos haluaisin ihan tosissani kasvattaa lihasta.

Hiilihydraattien määrä ilahdutti, sillä nyt ollaan jo huomattavasti lähempänä järkevämpiä lukemia.  Hiilihydraatteja saisi tulla enemmänkin, ja jos niitä kaloreita haluaisi lisätä, se kannattaisi tehdä varmasti juuri hiilihydraatteja lisäämällä.

Proteiinin ja rasvan määrä on oikeastaan aika optimaalinen, vaikka rasvan määräkin aluksi hieman säikäytti. Minähän en laittanut ennen leivällekään mitään rasvaa, kun pelkäsin rasvaa niin kovin (nyt laitan sentään ohuelti Floraa).

Nyt rupeankin odottelemaan thairavintolan ruokaa kohta saapuvaksi. Ei tehnyt mieli tilata tällä kertaa intialaista. 😜

torstai 16. huhtikuuta 2020

Tikapuut taivaaseen

Luonto ei lakkaa ihmetyttämästä. Maanantaina ollessani kävelyllä näin kävelytien viereisessä pusikossa jotain liikettä. Jäin tuijottamaan ällistyneenä. Mikä ihme tuo on?



Ensin luulin, että eläin oli hirven vasa, mutta myöhempi kyselykierros viisaammilta tuotti tuloksen, että tämä olikin ilmeisesti metsäkauris.

Eläin näytti olevan valmiina säntäämään karkuun, kun se huomasi minut, mutta kun pysähdyin, se totesi minut ilmeisesti vaarattomaksi ja jatkoi rauhallisesti heinien syömistä. Kummallakin puolella kävelytietä oli taloja, enkä voinut kuin ihmetellä, mitä kauris teki keskellä asutusta. Muutama viikko aiemmin olin nähnyt talomme pihalla ketun, mikä sekin oli tuntunut minusta ihan uskomattomalta. Olimme tulossa silloin ukkelin kanssa iltakävelyltä, ja kettu luikki muina miehinä vain muutama metri meidän edestämme ylös läheiselle kalliolle. Ovatkohan eläimet rohkaistuneet liikkeissään, kun ihmiset pysyttelevät pesäkoloissaan?


Kauris valpastui aina kun liikahdin, mutta kun pysähdyin, kauriskin rauhoittui ja rupesi taas syömään.






Kotvasen kuluttua toisesta suunnasta tuli ihmisiä (ilonpilaajat), jolloin kauris pelästyi ja lähti loikkimaan kovaa vauhtia karkuun.


Luin myöhemmin, että metsäkauris synnyttää yhdestä kolmeen vasaa touko-kesäkuun vaihteessa, mutta nyt oli vasta huhtikuun alkupuoli. Metsäkaurisemo karkottaa vasat noin vuoden ikäisinä juuri ennen seuraavaa vasontaa, joten voisikohan tämä olla viime vuoden vasa, siis jo vajaan vuoden ikäinen? Nuoret vieroitetut vasat voivat kulkea ilmeisesti jopa satoja kilometrejä, ja kukapa tietää, mistä tämäkin onneton on tänne asutuksen keskelle eksynyt.

Olen yrittänyt pysyä liikkeellä niin paljon kuin mahdollista siitäkin syystä, että olen taas tässä koronan aikaan huomannut, että ihmistä (tai ainakaan meikäläistä) ei ole tehty istumaan. Liiallinen istuminen aiheuttaa minulle monenlaisia ongelmia. Ensinnäkin lonkankoukistajani kiristyvät ja lyhenevät, mikä aiheuttaa jäykkyyden tunnetta ja kipuilua. Pyöräily, johon olen nyt suorastaan rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, vain pahentaa ongelmaa, kun lonkankoukistajat eivät pääse kyyryssä ajoasennossa ojentumaan.

(Kuvat ovat taannoiselta pyörälenkiltä.)


Toiseksi polveni – erityisesti vasen – alkavat nekin kipuilla liiallisesta istumisesta, mikä johtuu kondromalasian aiheuttamasta rustonpehmentymästä. Kondromalasiaan kuuluu ns. teatterioire, joka tarkoittaa sitä, että pitkäaikainen istuminen aiheuttaa kipua polvilumpion alle. Jos tilanne pääsee oikein pahaksi, polveen tulee myös turvotusta ja jäykkyyttä, eikä missään asennossa ole hyvä olla. Toipuminen vaatii viikkojen, joskus jopa kuukausien (nimimerkillä kokemusta on) täyslevon ja varovaisen kuntouttelun, ja vasta sitten voi ruveta harkitsemaan "oikeaa" liikuntaa. Olen yrittänytkin välttää kaikin keinoin, etten päätyisi taas tuohon jamaan, sillä elämä ei ole silloin mitään kivaa. Toisaalta ylenmääräinen rasituskaan ei ole polville hyväksi, ja rasituksestahan kondromalasia ensimmäisen kerran tulikin. Syynä oli maalausurakka – sekä yhdeksän tunnin ajomatka suuntaansa – jonka keksin kerran appivanhempien kesämökillä Intiassa suorittaa. (Postaus kyseisestä älynväläyksestä löytyy täältä.)

Laivat kulkevat; matkustajat eivät.

Kolmanneksi liiallinen istuminen aiheuttaa ongelmia selälleni. Selkä on tästä Bermudan kolmikosta tällä hetkellä vähiten ongelmia tuottava, ja luulenkin, että ennaltaehkäisevät toimenpiteet ovat auttaneet. Kävin viime kesänä monta vuotta jatkuneiden selkäkipujeni takia viimeinkin fysioterapeutilla, ja totesin olleeni taas oikea pölvästi, kun en ollut käynyt fysioterapeutilla aiemmin. Kyseltyään vaivastani ja tutkittuaan selkääni fysioterapeutti totesi, että kyse on SI-nivelen eli risti-suoliluunivelen toimintahäiriöstä. Se aiheuttaa minulla terävää kipua oikealle alaselkään, ja istuminen, erityisesti huonossa asennossa sohvalla röhnöttäminen, on selälle erityisen pahaa myrkkyä. Fysioterapeutti mobilisoi SI-niveltä muutaman kerran ja neuvoi minua vahvistamaan pakaralihaksia, venyttämään lonkankoukistajia, kiinnittämään huomiota oikeanlaiseen istuma-asentoon ja välttämään tietynlaisia vatsalihasliikkeitä.

Paras hoito kaikissa näissä vaivoissa olisi, jos ne pystyisi ehkäisemään ennalta, ja siihen olen yrittänytkin nyt panostaa. Olen minimoinut istumisen ja yritän tehdä kaiken mahdollisen seisten (tätäkin kirjoittelen keittiössä seisten), treenannut erityisen paljon reisi- ja pakaralihaksia, vältellyt kaikenlaista iskuttavaa liikuntaa ja venytellyt ja vahvistanut lonkankoukistajia. Olen myös opetellut pyöräilemään enemmän seisoma-asennossa, koska suorempi asento tuntuu lonkankoukistajissa paremmalta, eivätkä polvetkaan joudu olemaan niin tiukassa kulmassa. Joogailuni ovatkin keskittyneet viime aikoina aika paljon lantion alueelle, ja laitan postauksen loppuun linkin muutamaan lempijoogaani lonkankoukistajille ja lantion alueelle, jos ne vaikka sattuisivat ilahduttamaan jotakuta.


Tällaisessa tilanteessa tulee ajateltua, että olisi kiva, jos olisi iso piha tai puutarha, jossa voisi käyskennellä. Minun pihallani paistaisi tietenkin aina aurinko (paitsi puiden luomissa varjopaikoissa), nurmikko olisi itseleikkautuvaa mallia, kukat kukkisivat tammikuussakin, eikä niitä tarvitsisi tietenkään koskaan hoitaa. Näin olisi parempi jo ihan kasvien kannaltakin, sillä se ruukkukrysanteemikin, joka oli vielä edellisessä postauksessa iso keltainen pallo, on nyt viimeistä iskua vaille valmis.

En tiedä, mikä tälle tuli. Saiko liikaa vai liian vähän vettä vai saiko kylmää? Vai saiko muuten vain tarpeekseen?

Tämä olikin pääsiäiskukkanen sanan varsinaisessa merkityksessä, kun se kesti hengissä vain torstaista maanantaihin. Neljä päivää on toki parempi kuin vain yksi, ja onhan minulla sentään valokuva muistona.




Eipä tällä kertaa muuta. Tämä menikin vähän sairauskertomukseksi. 😐

Tässä vielä muutama lantion ja alavartalon alueelle keskittyvä venyttelyjooga, joista tykkään erityisen paljon:

Deep Stretch Yoga for Hip Flexors
(Pitkäkestoisia venytyksiä lonkankoukistajille todella rauhalliseen tahtiin. 20 min.)
Hip Opening Yoga
(Suosikkivenyttelyni lantiolle. Rauhallinen tahti, pitkäkestoisia venytyksiä ja helpohkoja asentoja, jotka onnistuvat kipeilläkin lihaksilla. Ei kuitenkaan varsinaisia lonkankoukistajan venytyksiä, joten siihen tarkoitukseen ei ehkä paras vaihtoehto. 27 min.)
Hip Opening Yoga – Stretches for Hips & Lower Back Pain
(Miellyttävä ja rauhallinen alavartalojooga. Ei varsinaista venyttelyä vaan lähinnä avaavia liikkeitä. 39 min.)
Hips & Hamstring Stretches
(Erinomaisen kattavat venytykset alavartalon lihaksille. 17 min.)
Hip Stretch Workout – Stretches For Hip Pain Relief & Mobility
(Erinomainen venyttely erityisesti lantiolle mutta myös takareisille. 27 min.)
Yoga Flow for Hip Flexibility
(Varsin tehokas avaava jooga lantion alueelle. Jos kireyttä on paljon, tämä saattaa tuntua hieman liian "rajulta". 29 min.)
Yoga for Flexibility, Hip Flexors and Hamstrings
(Erittäin pitkäkestoisia venytyksiä lonkankoukistajille ja takareisille. Jos lonkankoukistajat ovat kovin kireät, jotkin venytykset saattavat tuntua vähän ikäviltäkin. 20 min.)
Yoga Stretch for Hips & Hamstrings
(Äärettömän hyvä venyttely lantiolle, lonkankoukistajille ja takareisille. 19 min.)

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Villi pääsiäinen

Tuli puhetta pääsiäiskukosta, ja jäin miettimään, onko muillakin ollut lapsuudessa samanlainen traditio kuin meillä. Meillä oli perinteenä, että lankalauantai-iltana minä ja siskoni laitoimme sängyn alle hatut – mieluiten sellaista auki töröttävää mallia, kuten karvalakki. Seuraavana aamuna hattuun oli ilmestynyt suklaamunia, kun kukko oli käynyt yöllä munimassa. Vähän isompana lapsena heräsi kyllä epäilys, että äidillä oli jotain tekemistä asian kanssa, mutta arvoitus ei koskaan selvinnyt, sillä en nähnyt koskaan yöllä äitiä sen enempää kuin kukkoakaan. Yhtenä vuonna jopa pelkäsin kukon tuloa niin, että valvoin pitkälle aamuyöhön. Muistan jännittäneeni sitä, jos kukko sattuisikin tulemaan silloin, kun olen vielä hereillä. Miltä kukko mahtaisi näyttää? Olisikohan se isokin? Lopulta olin kuitenkin nukahtanut – ja aamulla oli munat taas hatussa.


Lapsuuden pääsiäisperinteistä ei ole jäljellä muuta kuin pääsiäismunat, ja munatkin pitää käydä ihan itse ostamassa, jos semmoisia halajaa.

Nykyajan munat syödään lusikalla.

Hatuista ja kukoista ei ole siis enää tietoakaan (mitä nyt ukkeli joskus kukkoilee), rairuohoa en jaksa kasvattaa, tipuset olen tainnut heittää menemään ja pashasta tai lampaanlihasta en oikein pidä. Intialaisissa sörsseleissä lammas kyllä menettelee, mutta sörsseliruokiin sopivia lihoja on vaikea löytää kaupoista edes pääsiäisen aikaan. Näin kyllä Hesarissa mainoksen karitsan patalihoista, mutta kyseinen kauppa oli niin kaukana meiltä, etten viitsinyt lähteä ajelemaan sinne yksien lihojen takia.

Meidän oli tarkoitus tilata taas perjantai-iltana muutenkin ruokaa kotiin, mutta pääsiäinen antoi siihen erityisen hyvän syyn (= ei jaksa kokata). Päädyimme intialaiseen ravintolaan ja keksimme, että voisimme tilata toiseksi ruoaksi lammasta, niin mekin pääsisimme pääsiäislihan makuun. Ukkeli kirjoitti tilaukseen vielä erityistoiveen, "make it spicy", koska kyseisen ravintolan ruoka oli ollut kuulemma viime kerralla ihan mautonta.

Kahta erilaista naania, chicken madras ja lamb palak.

Kannattaa varoa, mitä toivoo, koska toiveet saattavat toteutua. Tämä olisi ollut hyvä pitää nytkin mielessä. Ruoka oli nimittäin niin tulista, että räkä vaan valui nenästä. Söimme ja niistimme, söimme ja niistimme. Kaiken lisäksi annokset olivat niin suuret, että ruoasta riitti hupia vielä lauantai-illaksikin. Ukkeli mätti naamaansa Bulgarian jogurttia minkä kerkesi, ja minä kävin makaamassa syömisen jälkeen sängyssä, kun olin kokemuksesta niin voipunut. Ukkeli pahoitteli, kun minä olin joutunut syömään niin tulista ruokaa, mutta ukkeli se taisi kärsiä loppujen lopuksi enemmän kuin minä. Ukkeli totesi, että hänpä ei taidakaan laittaa ensi kerralla tilaukseen mitään erityistoiveita.

Jotain pääsiäisilmettä kumminkin kaipasin, joten ostin keltaisen ruukkukrysanteemin(?). Kaipaan elämään nyt lisää keltaista. Saa nähdä, kuinka kauan kukkanen säilyy minulla hengissä.


Luin viikonlopun Hesarista naisesta, jonka "parvekkeella kasvaa viidakko", ja muistin entisen miesystäväni, jonka asunto oli myös kuin viidakko. Jos halusi päästä paikasta A paikkaan B (esimerkiksi sohvalta keittiöön), piti luovia tiensä läpi limoviikunoiden, peikonlehtien ja mitä näitä nyt on. Muistelen kerran joutuneeni jostain ihmeellisestä syystä kastelemaan tyypin kukkaset, ja siinä se päivä sitten menikin. Aamulla kun aloitti kastelukannun kanssa hyörimisen, niin illalla olikin jo kaikki kasvit kasteltu. Silloin päätin, että minulla ei ikinä, ei ikinä, tulisi olemaan sellaista määrää huonekasveja. Se päätös onkin pitänyt, vaikka moni muu päätös ei olekaan.

Tässä pyhien aikana sattui semmoinenkin ihme, että rupesimme katselemaan ukkelin kanssa yhdessä jotain sarjaa, kaiken lisäksi Netflixistä, josta en ole katsellut koskaan mitään. Emme ole seuranneet mitään yhteistä sarjaa vuosikausiin, sillä ukkeli katselee läppäriltä tai padilta omiaan ja minä omalta läppäriltäni omiani. Viimeisin sarja, jota katselimme yhdessä, taisi olla Lost, ja kun Lostin viimeisin kausi tuli telkkarista vuonna 2010, yhteisestä telkkarin katselusta onkin vierähtänyt kymmenen vuotta. 

Tykkäämme katsella aivan erilaisia juttuja, sillä ukkeli katselee lähinnä telugusarjoja ja -elokuvia ja minä realityhömppää tyyliin Married at First Sight Australia, jonka viimeisin kausi päättyi juuri Australiassa. Tänään alkaisi taas Masterchef Australia, mutta Masterchef ei ole jaksanut oikein enää viime vuosina sytyttää, ja viimeisin kausikin jäi minulta kesken. Nyt Masterchefissä puhaltaisi tosin uudet tuulet, sillä kilpailun tuomarit ovat vaihtuneet.

Masterchef Australian uudet tuomarit.

Masterchef Australia henkilöityy minun mielessäni kuitenkin niin vahvasti tuomareihin, että en tiedä, jaksaisivatko nämä uudet kasvot sytyttää millään lailla. Ainakin ensi vilkaisulta uusi tuomarikolmikko vaikuttaa todella pliisulta. Kukaan ei voi korvata Garya, Georgea ja Mattia! Kilpailijatkin ovat tuttuja vanhoilta kausilta, enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Pitäisi varmaan ruveta katsomaan ohjelmaa, niin asia selviäisi. 

Nyt päädyimme katsomaan – ukkelin Phoenixin-serkun suosituksesta – sarjaa nimeltä The Stranger. Hieman yllättäen sarja koukutti meidät molemmat heti alusta asti, ja olemmekin nyt joutuneet hieman himmailemaan sarjan katselua, koska jaksoja on ilmeisesti vain kahdeksan. En tiedä, onko tekeillä lisää, vai onko tuossa kaikki. Ärsyttää, jos löytää hyvän sarjan, ja sitten se loppuu juuri, kun on päässyt vauhtiin.


Ukkelin toinen serkku ja hänen vaimonsa ovat lääkäreitä, ja he työskentelevät koronapotilaiden parissa New Yorkissa. Tilanne on New Yorkissa todella paha, sillä ruumiita tulee jatkuvalla syötöllä. Viikonloppuna kuulimme kuitenkin serkun ja vaimon osalta hyviä uutisia: he olivat tehneet vasta-ainetestin, ja kummaltakin oli löytynyt koronan vasta-aineita. Serkku ja vaimo ovat siis sairastaneet koronan tietämättään ja voivat nyt huokaista edes jollakin tavalla helpotuksesta. Toki varotoimenpiteitä täytyy edelleen noudattaa.

Intiassa appivanhemmat kykkivät kotonaan, sillä kolmen viikon ulkonaliikkumiskielto on edelleen voimassa, eikä omaa asuinaluetta pidemmälle saa mennä. Seuralliselle ihmiselle, kuten appiukolle, kotiin erakoituminen on ollut erittäin haastavaa. Ulkonaliikkumiskieltoa jatkettiin vielä kahdella viikolla, joten piina jatkuu.

Tästä videonpätkästä näkee, kuinka aavemaiselta Hyderabad näyttää, kun kaduilla ei liiku ketään ja kun kaikki paikat on suljettu.



Kun tietää, millainen kuhina intialaisilla kaduilla normaalisti on, kontrasti on melkoinen. 

Olemme ukkelin kanssa pohdiskelleet, mistä johtuu, että koronakuolemia on ollut Intiassa niin vähän. Kuolleiden määrä miljoonaa ihmistä kohden Intiassa on vain 0.2, kun se esimerkiksi Suomessa on 10, Yhdysvalloissa 67 ja Espanjassa 368 (tietolähde). Ehkä kuolemien vähäisyys johtuu siitä, että Intiassa on liikkeellä kaikenlaisia viruksia jatkuvasti niin paljon, että ihmiset ovat siellä paljon vastustuskykyisempiä kuin meillä täällä lännessä. En tiedä, pitääkö teoriamme millään lailla paikkaansa, mutta ei tämä varmasti ihan mahdoton ajatuskaan ole.

Pääsiäinen on mennyt täällä aika lailla omalla painollaan, ja huomisesta alkaa sitten taas arki. Mitä se tulee tästä eteenpäin olemaan, jää varmaankin nähtäväksi.



Heippa! 😘