sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Onnellinen perhe

Tämä viikko on ollut siitä erikoinen, että olen ollut Boliviassa yksikseni. Ukkeli lähti maanantaina Medellíniin, eikä vielä ole varmaa tietoa, milloin hän palaa. Joskus tulevalla viikolla kumminkin. Ukkeli kysyi kyllä, halusinko lähteä hänen mukaansa, mutta jäin mieluummin Santa Cruziin. Ihmiseksi, joka ei olisi millään halunnut tulla Boliviaan, viihdyn täällä yllättävän hyvin. 😜

Sääkin on täällä niin paljon parempi kuin Medellínissä. Toki välillä on ollut viileää ja satanutkin, mutta enimmäkseen on ollut aurinkoista ja lämmintä. Sade oli siinäkin mielessä hyvä juttu, että Bolivian metsäpalot loppuivat vihdoin, kun taivaalta saatiin sammutusvettä. On ollut jopa muutama kohtuullisen tuuleton päivä, ja huomasin, että tuulettomuus ei olekaan välttämättä kovin hyvä juttu. Tuuli kuitenkin laittaa ilman liikkeelle, eikä kuumuus ole niin tukahduttavaa. Jos ei tuule yhtään, kuumuus ei pelkästään leiju ilmassa, vaan se hohkaa jotenkin myös maasta, ja tuntuu kuin olisi voileipägrillissä.

Tässä mie pulikoin (siis tuolla aikuisten puolella!).


Nuo ylemmässä kuvassa näkyvät keskeneräiset tornit tulevat olemaan kai toimistorakennuksia. Täkäläiset rakennusmiehet ovat kyllä aika sitkeää porukkaa, kun he pystyvät olemaan tuolla yläilmoissa paahtavassa kuumuudessa ja hirveässä tuulessa. Aina kahdentoista aikaan soi sellainen pieniäänistä kirkonkelloa muistuttava kello kolme kertaa, ja olen miettinyt, voisiko se olla ihan vanhanajan vellikello, jolla ilmoitetaan ruokatunnin alkamisesta. Yhdeltä kello soi uudestaan, mutta neljä kertaa.

Ukkeli on aina vähän pelkeillään, että minulle sattuu jotakin, kun olen sellainen tavan tunari (ovenkarmit ahdistelevat, liikennemerkit kävelevät päälle jne.). Viime aikoina olen joutunut kasvien hyökkäysten kohteeksi. Ensimmäinen murhayritys oli varsin vaatimaton, ja tuloksena oli vain verta vuotava haava käsivarressa. Haava tuli sen seurauksena, kun kävelin liian läheltä yhtä vaarattomalta näyttänyttä pusikkoa, jonka oksat kätkivätkin sekaansa isoja piikkejä. Toinen murhayritys oli jo parempi. Kävelin jälleen liian läheltä yhtä kasvia – jotain suikulapalmua, mikä lienee – ja yksi oksa osui päähäni.

Kuvan kasvilla on osuutta asiaan.
Oksa ei ollutkaan mikään tuulessa löyhyvä lötkö palmunlehvä, vaan se oli kova ja terävä kuin miekka. Minulta rupesi valumaan ohimolta jotan, ja luulin ensin, että se oli hikeä, mutta se olikin verta. Onneksi oli sentään nenäliinoja mukana, jotta saatoin kävellä Lambilla päätäni pidellen. Siinä oli taas ukkelilla ihmettelemistä, kun olin saanut pääni auki törmäämällä palmuun. 

Torstai-iltapäivänä lähdin Uberilla kaupunkiin hieman käppäilemään ja katselemaan. Olen joskus valitellut, kun Santa Cruzissa ei ole mitään nähtävää ja tekemistä, vaikka kyllä joka paikassa on nähtävää, jos vain pitää silmänsä auki. Jo ihan pelkkä kaduilla kuljeskelu voi olla ihmeen antoisaa, ja ihmisten katselu se vasta mielenkiintoista onkin.  

Suunnistin ensimmäiseksi kaupunginpuistoon, Parque Urbanoon, jossa olin käynyt kerran ennenkin. Minulle ei ollut jäänyt puistosta mikään kovin erityisen myönteinen kuva, sillä puisto oli ollut minusta aika ankea. Nyt tajusin, että olin ollut liikkeellä väärään aikaan, sillä eihän täällä viitsi kukaan olla ulkona päivän kuumimpaan aikaan (paitsi suomalainen turisti). Puisto oli nyt myös paljon vehreämpi kuin muistin, mikä johtui varmaan keväästä.

Puiston itäisen sisäänkäynnin luona myytiin muun muassa mehuja.



Tässäkin puistossa oli muuten noita oransseja lintujen syöttöpurkkeja. Kuvassa näkyvässä lukee, että "tykkään siemenistä ja hedelmistä; ruoki minua".


Näillä rouvilla oli esitteitä aiheesta "kuinka saada onnellinen perhe". En käynyt tiedustelemassa, että mitenkäs se onnistuisi. Jehovantodistajia näyttivät olevan, eli uskovaiseksi pitäisi varmaan ruveta.

Kaupunginpuisto on todella suuri, ja siellä on kivasti harrastuspaikkojakin.

Skeittauspaikka. (Vai onko tämä skeittausta? Keski-ikäinen muumio ei olekaan nyt ihan varma.)









Käyhän se tietysti näinkin.


Mehumyyjät koolla. Noista keltaisista pömpeleistä myydään maissimehua (somo).


Sitten olinkin kävellyt puiston läpi ja tullut puiston länsipäähän. Salossa liehui komeasti Santa Cruzin lippu.


Santa Cruzin kaupungilla on oma lippu (kaksi vihreää raitaa ja keskellä valkoinen raita), ja sitä näkee kaupungissa melkeinpä enemmän kuin kansallista Bolivian lippua.

Grilliherkkuja.
Rahalla saa ja taksilla pääsee.
Toisessa pikkupuistossa näytti olevan meneillään jonkinlainen tapahtuma, ja kaarsin tietysti uteliaana kameroineni paikalle.

Tytöt näyttivät harjoittelevan jonkinlaista tanssiesitystä.


Pojilla taas oli orkesteri koossa, ja mietinkin, olisiko tässä ollut jokin koulun tapahtuma alkamassa.


Eikö olekin taidokas linnunpesä?

Syy, miksi olin oikeastaan lähtenyt kaupungille, oli se, että halusin nähdä Etelä-Amerikan keskikohdan. Olin törmännyt netissä väitteeseen, että Etelä-Amerikan maantieteellinen keskipiste sijaitsisi Boliviassa ja Santa Cruzissa, Plazuela Calleja -nimisessä puistossa.

Kartalta katsottuna väitetty keskipiste näytti olevan minusta ihan väärässä paikassa, ja keskipisteen kuuluisi olla ennemminkin Brasiliassa.

Plazuela Calleja on aivan liian lännessä ollakseen keskellä Etelä-Amerikkaa.
Tarkempi googlettaminen paljastikin, että Etelä-Amerikan keskipiste on tosiaan Brasiliassa, Mato Grosson osavaltiossa, Cuiabán kaupungissa. Se näyttääkin jo paljon uskottavammalta.


Brasilia on muuten aika jäätävän kokoinen, kun Boliviakin on jo kolme kertaa isompi kuin Suomi. Pitihän se tämäkin laskea, ja tulos oli semmoinen, että Brasilia on 25 kertaa Suomen kokoinen.

Mistä tuollainen legenda, että Etelä-Amerikan keskipiste olisi Santa Cruzissa, on saanut alkunsa, sitä en tiedä. Uskomus näyttää kumminkin elävän vahvana.

Aukion laidalla olevan ravintolan seinässäkin lukee, että "syöt juuri Etelä-Amerikan keskustassa".
Kun googletin ennen lähtöäni Plazuela Callejaa, kävi ilmi, että aukiolla oli tehty perusteellinen remontti ja että aukio oli avattu yleisölle juuri edellisenä iltana. Tämäpäs sattui!

Vaikka aukio oli pieni, se oli minusta tosi viehättävä, ja huomasi kyllä, että aukiota oli vastikään uudistettu, kun kaikki suorastaan kiilteli uutuuttaan.







Aukiolla ei ollut mitään mainintaa siitä, että nyt oltaisiin Etelä-Amerikan keskipisteessä, mutta siellä oli kyllä tolppa, johon oli merkitty etäisyyksiä Etelä-Amerikan muihin kaupunkeihin.


Aukion ympäristökin oli varsin tunnelmallinen.


Kuvia olisi vielä paljon lisää, mutta taidan jättää ne toiseen kertaan, kun olihan tätä jo tässäkin.

Loppuun kumminkin vielä ah-niin-ihanan ulkomaalaisviraston kuva, joka on tarjonnut minullekin runsaasti jännittäviä hetkiä.

Voiko olla rumempaa rakennusta? Ei voi!

Pitäisi käydä taas ulkomaalaisvirastossa, kun emme ilmeisesti olekaan lähdössä takaisin Medellíniin vielä silloin kuin oli alun perin tarkoitus, vaan lähtö siirtyy ainakin marraskuun alkuun. Suomalainen saa maahan tullessaan 30 päivän turistiviisumin, joka ei ole muuta kuin leima passissa. Jos oleskelua haluaa jatkaa tämän jälkeen, jatkoaikaa pitää käydä anomassa ulkomaalaisvirastossa (maksimioleskeluaika maassa ilman varsinaista viisumia on 90 päivää). Jollei tätä tee, joutuu maksamaan maasta poistuessaan sakot. Koska jo pelkkä ajatus ulkomaalaisvirastosta ahdistaa, taidan valita jälkimmäisen vaihtoehdon ja maksaa lentokentällä ne sakot. Vanha Bolivian-viisumini meni vanhaksi toukokuussa, joten siitä ei ole minulle enää mitään iloa.

Odotan tulevaa yötä vähän ahdistuneena, sillä joku teki taas viime yönä remppaa, ja seinään hakkaamista ja nakuttelua kesti aamuneljään. Remontin ääniä on kuulunut muinakin iltoina, mutta ne ovat sentään loppuneet puolenyön aikoihin ja alkaneet uudestaan "vasta" kuuden jälkeen aamulla. En voi käsittää, eikö täällä ole mitään sääntöjä, mihin aikaan talossa saa meluta. Nähtäväksi jää, onnistuuko nukkuminen (metelöinti alkoi eilenkin vasta puolenyön jälkeen).


keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Kaksi vuotta ilman vaakaa

Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella siitä, millaista elämä on ollut sen jälkeen, kun lakkasin punnitsemasta itseäni. Vielä reilut kaksi vuotta sittenhän kalorien kyttääminen ja vähäisellä ruoalla kituuttaminen hallitsivat arkeani, ja voin todella huonosti, ilman että itse edes tajusin sitä. En aio palata menneeseen enää sen enempää, mutta jos kiinnostaa lukea aiempia ajatuksiani syömisestä, niistä voi lukea täältä (= kuinka pahasti ihmisellä voi viirata päässä) ja täältä (= kun tunnelin päässä näkyy jo vähän valoa).

Koska en keksinyt postaukseen muita kuvia, laitan tähän muutaman treenikuvan, jotka PT on ottanut minusta elo-syyskuussa. Tästä postauksesta tulee pitkä, joten ymmärrän hyvin, jos lukeminen jää kesken.

Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen kertonutkin, vain vaa'an vuoden 2017 syksyllä varastoon, enkä ole sen koommin vaa'alla käynyt. Olin silloin sellaisessa tilanteessa, etten nähnyt muuta keinoa päästä pois vankilasta, jonka olin vuosien aikana itselleni rakentanut. Toivoin, että jos en tietäisi painoani, alkaisin suhtautua kehooni ja syömiseen eri lailla, kun en enää arvottaisi itseäni vaa'an näyttämän lukeman perusteella.


Vaakariippuvaisuudesta oli loppujen lopuksi yllättävän helppo päästä eroon, vaikka ensimmäiset viikot olivatkin todella vaikeita. Ei vuosien aikana opittuja tapoja ja ajattelumalleja muuteta noin vain, kertaheitolla. Koska yritin samaan aikaan myös lisätä hieman syömistä, oloni oli tosi epävarma, kun en tiennyt, olinko lihonut ja kuinka paljon, enkä voinut selvittää sitä vaa'an avullakaan. Muistan, että kauppaan meneminenkin ahdisti, kun tunsin oloni niin punkeroksi. Ensimmäisten viikkojen jälkeen olo oli jo hieman helpottunut, kun ei tarvinnut enää käydä vaa'alla joka aamu (ja joskus monta kertaa päivän aikanakin). Tunsin olevani jollakin tavalla vapaa. 

Yksi merkittävä muutos tässä kahden vuoden aikana on ollut nälän löytäminen.  En aiemmin osannut tunnistaa nälkää, sillä elin oikeastaan koko ajan pienessä nälässä, ja siitä oli tullut minulle tavallinen olotila. Nälän mukaan syöminen ei ole ollut mikään helppo tehtävä, sillä minulla on nälkä usein, ja minun täytyy myös syödä isompia määriä kuin monen muun, ennen kuin tunnen itseni kylläiseksi. Joskus suorastaan hävettää, kun tarvitsen ruokaa niin usein ja niin paljon. Asiaa ei yhtään helpota se, että toinen samassa taloudessa asuva henkilö – ukkeli siis – on pieniruokaisempi kuin minä, ja hän pystyy myös olemaan paljon pidempiä aikoja syömättä kuin minä. Minun täytyy saada ruokaa säännöllisin väliajoin, sillä minulle tulee aivan kaamea olo, jos en saa ruokaa silloin, kun minulla on nälkä. Ukkeli ei aina oikein ymmärrä suurta energiantarvettani, ja hän saattaakin töksäytellä tyyliin "miten sulla voi olla nyt jo nälkä" tai "vastahan sä söit". Kaikkein hupaisimman kommentin hän sanoi kumminkin viime viikolla: "sinä olet kuin pieni vauva, jonka pitää saada ruokaa joka kolmas tunti". (Oikeasti minun pitää saada ruokaa kyllä joka neljäs tunti, joten ukkeli voisi ensin selvittää faktat, ennen kuin rupeaa kommentoimaan. 😆)


Kun samassa taloudessa asuu tällainen epäilevä Tuomas, omakin luottamukseni nälän tunteeseen horjuu välillä, ja huomaan ihmetteleväni itsekin, miten minulla voi taas olla nälkä. Onkohan minulla lapamato? Onkohan minulla vain jano, ja sekoitan sen näläntunteeseen? Minulla on kuitenkin niin vahva tunne siitä, että minun pitää kuunnella tässä asiassa itseäni, etten piittaa ukkelin tai kenenkään muunkaan sanomisista. Siinähän ihmettelevät. 

Koska syön nyt enemmän kuin aiemmin, enkä elä enää jatkuvasti pienessä nälässä, ruoka ei pyöri koko ajan mielessäni. Ennen saatoin illalla nukkumaan mennessäni odottaa, että tulisi pian aamu, jotta pääsisin syömään aamiaista. Elin yhdestä ruokahetkestä seuraavaan, ja söin kullakin aterialla aina tietyn verran riippumatta siitä, tunnuinko tulevan ruoasta kylläiseksi vai en. Itse asiassa nyt kun muistelen, niin pelkäsin jotenkin kylläisyyden tunnetta. Ehkä "ähky" tarkoitti mielessäni samaa kuin lihava.


Kun on koko ajan nälkä, tapahtuu helposti ns. repsahduksia. Minäkin elin laidasta laitaan: normiarki oli kituuttamista, mutta heti kun tuli jotakin poikkeavaa (olkoon se sitten lomareissu, vierailu vanhempieni luokse, buffetpöytä tai viikonloppu), homma lähti lapasesta. Viikonloppuna saattoi mennä viiniä ja herkkuja, ja sitten maanantaina alkoi hirveä kurinpalautus eli kalorien laskeminen, kituuttaminen ja mieletön liikkuminen. Vannoin, että nyt tekisin parannuksen, enkä enää koskaan repsahtaisi. Kunnes tuli perjantai-ilta (tai lomareissu tai vierailu vanhempieni luokse tai buffetpöytä), ja sama alkoi alusta.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että uskon, että myös laadullisesti huono syöminen voi aiheuttaa samanlaisen noidankehän, vaikka ruokaa tulisikin määrällisesti tarpeeksi. Niin kauan kuin keho ei saa tarvitsemiaan makro- ja mikroravinteita, se näkee ikään kuin nälkää ja pyytää aina vain lisää. Kun ihminen ei tunnista, mitä hän oikeasti tarvitsisi (ravinteikasta ruokaa), hän mättää suuhunsa kaikenlaista roskaa. Sitten tulee morkkis ja päätetään tehdä ryhtiliike. Lounaaksi näkerrellään salaatinlehtiä ja syödään onnettoman pieniä annoksia, kun sitä ravinteikasta ruokaa saisi vetää melkein niin paljon kuin sielu sietää.


Omalla kohdallani tuo noidankehä on nyt toivottavasti taaksejäänyttä elämää, sillä tunnun löytäneen jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se tuntuu kaikkien mustavalkoisten vuosien jälkeen kuitenkin niin uskomattomalta, että minun on vaikea uskoa, että tämä olisi pysyvää. Ajattelen jotenkin alitajuisesti, että tämä on vain väliaikaista ja että jonakin päivänä huomaan palanneeni vanhaan tuttuun käyttäytymiseen. Humpsista heijaa vaan. Siksi en edelleenkään uskalla käydä vaa'alla, koska pelkään, että se käynnistää jonkin vanhan tutun ajatusketjun, ja lumipallo lähtee vyörymään. Voisin kyllä käydä vaa'alla, jos olisi jokin erityinen syy (esim. lääkärillä käynti), mutta ihan pelkästä uteliaisuudesta en halua sitä tehdä. En koe olevani vieläkään henkisesti valmis siihen.

Toisaalta voi olla, etten palaisikaan vanhaan, sillä näen elämän nyt jotenkin enemmän kokonaisuutena, jatkumona. Aiemmin elämä koostui jaksoista, jotka alkoivat ja jotka päättyivät: nyt kun syön tämän kakkupalan/vedän nämä karkit/juon viiniä, niin heti huomenna/ensi viikolla/kesän jälkeen teen parannuksen ja rupean kunnon ihmiseksi. Elän nyt enemmän hetkessä (syömisten osalta siis; muuten en ehkä niinkään), ja haluan syödä sellaisia ruokia, joiden tiedän olevan hyväksi minulle juuri tällä hetkellä. Haluan pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta, sillä jos minä en sitä tee, kuka muukaan sen tekee?

Kun ruokavalioni perusta on nyt paremmassa kunnossa kuin ennen ja syön riittävästi ravitsevaa ruokaa, minun ei tarvitse enää nälissäni odotella sitä hetkeä, kun saan lomaa itsestäni, ja voin unohtaa hetkeksi omat sääntöni ja rajoitukseni. Koska minulla ei ole myöskään enää mitään ns. kiellettyjä ruokia, minun ei tarvitse himoita mitään ihan vain siitä syystä, että tiedän, etten saisi syödä sitä. Tuntuu aika paradoksaaliselta, että kun sallii itselleen kaiken, lakkaakin haluamasta.


Toisaalta jos syön ison buffetaterian tai jotain herkkuja, minun ei tarvitse enää ajatella epäonnistuneeni, eikä minun tarvitse antaa sen jälkeen "vain mennä", kuten ennen. Aiemmin, kun yritin elää tiukkojen sääntöjen mukaan, yksi repsahdus tuntui maailmanlopulta, ja oli ihan sama, jos repsahduksen jälkeen antoi alamäen jatkua. Nyt kun ei enää tarvitse yrittää täyttää herkuilla nälän synnyttämää aukkoa, vaan se aukko täyttyy sillä millä pitääkin (kunnon ruoalla), herkkuja tekee mieli harvemmin, ja niitä riittää pienempi määrä. En myöskään viitsi syödä jotain, mistä en oikeasti pidä, ihan vain siksi, että sitä sattuu olemaan tarjolla. Joku saattaa kokea kieltäytymisen ongelmalliseksi, mutta miksi yrittäisin miellyttää syömisilläni(kään) ketään? Toisaalta jos pidän jostain oikein kovasti, saatan santsatakin, ja nautin ihan takuuvarmasti jokaisesta suupalasta. Elämästä saa ja pitää nauttia, eikä nautinto ole mikään epäonnistuminen, josta pitää tuntea huonommuutta ja syyllisyyttä.

Mutta jottei kaikki olisi pelkkää päivänpaistetta, on myönnettävä, että huomaan yhä edelleen ajattelevani joskus, miksi en ole yhtä laiha kuin joku toinen tai miksi minulla ei ole samanlaisia lihaksia kuin jollakulla toisella. Aina löytyy vertailukohtia, ja yleensä onnistun löytämään sellaiset vertailukohdat, että jään itse kakkoseksi. Nykyään nämä ajatukset ovat kuitenkin vain ajatuksia, jotka tulevat ja menevät. Minun ei tarvitse jäädä jumittamaan niihin, eikä minun tarvitse varsinkaan antaa niiden johtaa tekoihin. Laihuus ei ole minulle enää muutenkaan mikään ihanne, vaan haluan olla vahva, ja itseään nälkiinnyttämällä ei kyllä vahvaksi tulla.


Pidän myös omista ruokarutiineistani sen verran, etten mielelläni olisi pitkiä aikoja pois niiden ääreltä. Matkoilla saatan ahdistua siitä, etten tiedä, mitä ruokaa on seuraavaksi tarjolla ja mihin aikaan. En pelkää ehkä niinkään sitä, että söisin liikaa tai huonosti, kuin sitä, että kunnollista ruokaa ei olekaan saatavilla silloin, kun sitä haluaisin. Olen toki varautunut tähän, ja minulla on aina käsilaukussa (ja repussa, jos olen sen kanssa liikkeellä) mukana pari välipalapatukkaa, joista toinen on proteiinipatukka. Mieluummin kuitenkin täyttäisin vatsani kunnon ruoalla kuin välipalapatukoilla tai muilla tilapäisratkaisuilla. Vaikka olen oppinut joustamaan ja mukautumaan, vielä on kuitenkin opittavaa, sillä söisin edelleenkin mieluiten omien aikataulujeni ja omien ruokailutottumusteni mukaan. En tiedä, kuinka monta vuotta pitää odottaa, että tämä asia muuttuu, ja muuttuuko se koskaan.

Suhteeni liikuntaan on muuttunut varsin radikaalisti näiden kahden vuoden aikana, ja muutos on vaatinut minulta työtä ja nöyrtymistä. Vaa'alla käymisen lopettaminen käynnisti uudenlaisen kiinnostuksen omaa hyvinvointiani kohtaan myös liikunnan saralla, ja rupesin lukemaan treenikirjoja ja katselemaan treenivideoita. Pikkuhiljaa tiedon lisääntyessä oli pakko myöntää, etten ollut tajunnut treenaamisesta yhtään mitään, vaikka olin kuvitellut tietäväni kaiken. Olin aina kuvitellut, että liikunnassa enemmän on parempi, ja olin liikkunut siis varsin paljon, ilman minkäänlaista järjen häivää. Ei ollut helppo myöntää, että olin ollut koko siihenastisen elämäni ajan väärässä.


Olen pitänyt liikuntapäiväkirjaa niin kauan kuin muistan, ja kaivoin tähän esimerkiksi yhden viikon liikunnat vuoden 2017 huhtikuun lopulta:

Ma: Koko kropan kahvakuulatreeni 40 minuuttia
Ti: Tunnin salitreeni
Ke: Uinti 2 km
To: Rauhallinen kävelylenkki 16 km
Pe: Koko kropan kahvakuulatreeni 45 minuuttia
La: Juoksu-kävelylenkki 9.3 km
Su: Uinti 2 km

Nyt kun katson tuota treeniviikkoa, minua alkaa suorastaan oksettaa. Missä ovat lepopäivät? Milloin ehdin palautua? Kun tuollaisen määrän liikuntaa yhdistää kehnoon syömiseen ja huonoihin yöuniin, ei ole ihmekään, jos kroppa sanoo itsensä irti. Pian tuon jälkeen minulta menivätkin polvet niin huonoon kuntoon, etten pystynyt liikkumaan kunnolla pariin kuukauteen.

Tuntuu järkyttävältä ajatella, miten huonosti olen itseäni kohdellut. Miten olen voinut olettaa, että kehoni on kuin kone, joka jaksaa päivästä ja viikosta toiseen, vaikkei saa edes kunnolla ravintoa ja lepoa? Tekisi mieli pyytää kropaltani anteeksi, että olen rääkännyt sitä kaikki nämä vuodet – ikään kuin anteeksipyyntö mitään auttaisi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuuden voi aina kirjoittaa uusiksi.


Tässä vertailun vuoksi liikuntani viime viikolta:

Ma: Kävely 8 km
Ti: Venyttelyjooga 30 minuuttia
Ke: Salitreeni 1 h 25 minuuttia
To: –
Pe: Uinti 45 minuuttia
La: Kävely 9.5 km
Su: Salitreeni 1 h 35 minuuttia

Salitreenit sisältävät varsinaisen treenin lisäksi lämmittelyn, avaavat herättelyliikkeet, jäähdyttelyn sekä loppuvenyttelyn ja ovat siksi aika pitkiä. Kiinnitän myös nykyään entistä tarkemmin huomiota sarjapalautuksiin, ja sekin pidentää saliaikaa. Lauantaisesta kävelystä tuli pidempi kuin olin suunnitellut, koska kävin keskustassa asti, mutta eipä tuosta haittaakaan tuntunut olevan, kun ilmakin oli mukavan viileä. Muuten viime viikko oli hyvin tyypillinen minulle, sillä salitreenikertoja tulee tavallisesti kaksi ja aerobista liikuntaa kolme. Aerobista liikuntaa on ehkä edelleen hieman liikaa (liian suuri määrä aerobista liikuntaa saattaa syödä salitreenituloksia), mutta sen vähentäminen on minulle haaste, koska pidän siitä niin kovin. Voimaharjoittelusta on kuitenkin tullut minulle intohimo, ja haluan keskittyä nimenomaan siihen, ja koska kaikkea ei voi saada, aerobiselle liikunnalle on asetettava jonkinlaisen rajat. Painoja ei jaksa nostella huonosti ravittuna, joten uusi mottoni syömisessä onkin: mieluummin överit kuin vajarit.

Haaveissa olisi, että pystyisin käymään salilla kolme kertaa viikossa, mutta treenini ovat sen verran intensiivisiä kokovartalotreenejä (jaetut ohjelmat eivät jostain syystä oikein motivoi minua), ja olen sen verran hidas palautuja, että kaksi kertaa viikossa on tällä tyylillä maksimi. Kolme treenikertaa viikossa vaatisi melko radikaalia treeniohjelman muuttamista, mutta koska pidän nykyisestä ohjelmastani niin paljon, en haluaisi muuttaa sitä.

Uusi suosikkimaastaveto: maastaveto hex barilla.

Palasin elokuussa vanhan tutun PT:n ohjaukseen muun muassa sen takia, että maastavedot ja penkkipunnerrukset aiheuttivat selkäkipua, ja arvelin, että tekniikkani kaipaisi hiomista. Yhtenä päivänä kävi niin, että heti treenin alussa huomasin, että minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään. En ymmärtänyt, mistä moinen saattoi johtua, mutta kun rupesin miettimään syömisiäni, tajusin, että olin syönyt kahtena edeltävänä päivänä todella vähän hiilareita. Olin syönyt kumpanakin päivänä lounaan ulkona, ja koska lisukevaihtoehdot eivät olleet miellyttäneet, olin syönyt proteiinin kanssa vain keitettyjä vihanneksia ja salaatteja. Kun en jaksanut illallakaan keitellä riisejä tms., söin vain kanaa ja wokkivihanneksia.

Olen aiemminkin ajatellut, etten voisi koskaan elää vähähiilarisella ruokavaliolla, ja tämä kokemus vahvisti ajatustani entisestään. Ainakin oma kehoni tarvitsee ehdottomasti riittävän määrän hiilihydraatteja, jotta se jaksaisi liikkua täydellä teholla. Minulle onkin suuri mysteeri, miten ketogeenisellä ruokavaliolla olevat ihmiset jaksavat treenata. Mutta ehkä ihmiset ovat tässä suhteessa erilaisia, tai ehkä keho tottuu ennen pitkää käyttämään rasvoja energianaan. Mene ja tiedä.

Nyt on varmaan aika laittaa vihdoinkin pillit pussiin ja lopettaa jaarittelu tähän. En tiedä, onko tämä postaus viimeinen tässä sarjassa, mutta toivon niin. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse palata tähän aiheeseen!

Loppukevennys: mistä sanoista tulee lyhenne PT? No äitini mukaan tietenkin sanoista 'Perse Traileri'. (Äiti antoi luvan jutun kertomiseen blogissa. 😘)

perjantai 4. lokakuuta 2019

Kokateetä ja savustusta

En ole koskaan nähnyt kolumbialaisissa marketeissa kokateetä, mutta kun menin täällä Santa Cruzissa ostamaan lähikaupasta vihreää teetä, huomasin siinä vihreiden teepakettien vieressä kokateetä. Sitä oli ostettava heti kokeeksi!

Kokasta ja kokaiinista mitään tietämättömälle (kuten itselleni) kokateestä tulee heti ensimmäisenä mieleen kokaiini. Saakohan kokateestäkin jotain kiksejä? Pikainen googletus kuitenkin paljasti, että kokateellä ei ole todellakaan mitään huumaavia vaikutuksia. Kokateetä voisi ajatella ennemminkin terveysjuomana kuin pikatrippinä toiseen todellisuuteen.

Teen valmistuksessa ei ole käytetty mitään muuta kuin kokapuun lehtiä.


Kokateellä sanotaan olevan paljon hyviä terveysvaikutuksia. Kokateetä – ja kokapuun lehtiä yleensä – käytetään vuoristotaudin ehkäisyyn, sillä koka vilkastuttaa verenkiertoa ja parantaa hapen kulkeutumista aivoihin. Koka edistää myös ruoansulatusta, minkä tähden kokateetä tarjotaankin usein aterian jälkeen. Muihin (väitettyihin) terveysvaikutuksiin kuuluvat muun muassa karieksen ja osteoporoosin ehkäiseminen, fyysisen vastustuskyvyn parantaminen, turvotuksen vähentäminen, keskittymis- ja huomiointikyvyn sekä muistin parantaminen, kolesterolin alentaminen ja vanhenemisen ehkäiseminen. Nyt sitten vain kokateetä juomaan, niin saan elää terveenä ja ikinuorena!

Miltä kokatee sitten maistui?


Oma mielipiteeni on, että ei yhtään miltään. Tee näytti ja tuoksui ihan vihreältä teeltä, ja makukin oli hyvin samanlainen – heinämäinen ja mitäänsanomaton. Ei jatkoon. Koska en huomannut teellä edes mitään myönteisiä vaikutuksia (yhden kupposellisen jälkeen pitäisi toki huomata heti radikaaleja muutoksia 😆), en taida ryhtyä kokateen ystäväksi. Kyllä minä voin sitä silloin tällöin juoda, kuten vihreää teetäkin, mutta en mitenkään himoitse seuraavaa kupillista.

Kokaiinilla ja kokalla on toki yhteys, sillä kokaiinia saadaan kokapuun lehdistä. Kokalehtien kokaiinipitoisuus on kuitenkin hyvin pieni, vain alle yhden prosentin, joten kokaiinin valmistukseen tarvitaan valtava määrä kokalehtiä. Jotta saataisin yksi kilo puhdasta kokaiinia, lehtiä tarvitaan 300–400 kiloa. Tästä pystyy helposti päättelemään, että pienillä takapihaviljelmillä ei pitkälle pötkitä, vaan tarvitaan valtavat viljelmät, ennen kuin toiminta on kannattavaa. Kokaiinin valmistusprosessi on myös kohtalaisen monimutkainen, joten kokaiinia ei todellakaan keitellä missään kotikeittöissä.

Jos kokaiinin valmistuprosessi kiinnostaa, tässä on helposti ymmärrettävä ja lyhyt video aiheesta:



Löysin myös Coca-Colan historian, kun siitäkin oli joskus aiemmin puhetta. Vapaasti suomennettuna syntytarina menee näin:

Coca-Cola on saanut nimensä kokaiinista (coca) sekä kolapähkinästä (cola), joka on kofeiinipitoisempaa kuin kahvi. 1800-luvun lopulla Yhdysvalloissa oli syntynyt vastustusta alkoholia kohtaan, joten apteekkari John Stith Pemberton päätti kehitellä juoman, jossa ei olisi yhtään alkoholia mutta joka kuitenkin piristäisi. Lopulta hän patentoi juoman, Coca-Colan, johon tuli muun muassa kokaiinia, kofeiinia ja kolapähkinää. Tätä uutta juomaa mainostettiin vuonna 1900 seuraavasti: Jos sinua väsyttää, ota Coca-Cola, ja väsymyksesi lähtee.

Yritys alkoi kuitenkin saada pian valituksia siitä, että se myi pullotettua huumetta, minkä seurauksena juomasta poistettiin kokaiini vuonna 1902. Kokapuun lehtien käyttöä Coca-Colassa kuitenkin jatkettiin ja jatketaan edelleen. Stepan Company, joka tuottaa Coca-Colan valmistuksessa tarvittavaa kokalehtiuutetta, on itse asiassa ainoa yritys Yhdysvalloissa, joka saa tuoda laillisesti maahan kokapuun lehtiä. Lehdet tuodaan maahan enimmäkseen Perusta, mutta vähemmässä määrin myös Boliviasta.

Minusta on mielenkiintoista, että kokapuun lehtiä ei mainita Coca-Colan ainesosalistassa lainkaan, vaan valmistusaineissa puhutaan vain "kasvisuutteista". Ehkä ihmiset yhdistävät mielessään niin vahvasti kokan ja kokaiinin, että kokan maininta saisi ihmiset kauhistumaan ja Coca-Colan myynnin laskemaan (tai sitten nousemaan 😆).

Ei Coca-Colaa vaan soijakastiketta. Hinnoittelua bolivialaiseen tyyliin.

Täällä elettiin viime viikon lopulla ja tämän viikon alussa vähän ankeita aikoja, kun ilmassa oli niin paljon savua. Olikohan se lauantaiaamu, kun avasin makuuhuoneen oven ja tulin keittiöön, kun huomasin niin pistävän savun hajun, että oli pakko laittaa ilmastointi päälle. En ensin tajunnut, mistä haju tuli, mutta kun katsoin ulos ikkunasta, tajusin sen tulevan ulkoa, sillä koko maisema oli utuisen savuinen (enpä tullut ottaneeksi kuvaa). Tilanne oli samanlainen monena aamuna sen jälkeenkin.

Savusaasteiden syynä ovat metsäpalot, jotka ovat syntyneet kaskeamisesta. En ole ihan varma, vastaako suomen sana 'kaskeaminen' täysin täkäläistä chaqueos-termiä, mutta luulen niin, koska metsää poltetaan sitä varten, että saataisiin lisää viljelys- tai laidunmaata. Kun metsää poltetaan ilman minkäänlaisia varotoimenpiteitä, ja maasto on kuivaa, palot pääsevät helposti leviämään epätoivotuille alueille.

Kaskeamista harrastetaan Boliviassa joka vuosi näihin aikoihin, ja myös maastoon levinneitä metsäpaloja syntyy vuosittain. Paloja on ollut tänä vuonna kuitenkin poikkeuksellisen paljon, sillä Evo Moralesin hallitus antoi luvan kontrolloituun metsän polttamiseen, jos tarkoituksena on maanviljelyalueen laajentaminen. Ympäristöaktivistit syyttävätkin paloista Moralesin hallitusta, sillä kuka polttamista kontrolloi ja miten. Voimakkaat tuulet ovat levittäneet paloja entisestään ja kuljettaneet savun muun muassa Santa Cruziin. Metsäpalot ovat tuhonneet Boliviassa tähän mennessä jo yli 5,3 miljoonaa hehtaaria metsää, ja tilanne on monin paikoin katastrofaalinen. Erityisen paha tilanne on Chiquitanian alueella Santa Cruzin departementissa, jossa tuli on aiheuttanut valtavia tuhoja ainutkertaiselle Chiquitanon sademetsälle.

Savutilanne taisi olla pahin maanantaina, jolloin ilmanlaatu oli niin huono, että ihmisiä – erityisesti riskiryhmiin kuuluvia – kehotettiin välttämään pidempiaikaista ulkona oleskelua ja fyysistä rasitusta sekä käyttämään hengityssuojaimia. Minä en tiennyt tuollaisista ohjeista vielä maanantaiaamuna mitään, joten mitäpä tein? Läksin tietysti pitkähkölle kävelylenkille.

Kymmenen jälkeen ilma oli jo kirkastunut.
Näin yhdessä puistossa tällaisia puihin ripustettuja pulloja, jotka oli leikattu toiselta puolelta auki ja jotka sisälsivät siemeniä linnuille. Pullon kyljessä oli tekstejä hastagilla #SOSChiquitania, joten näillä on selvästikin haluttu muistaa Chiquitanian paloissa menehtyneitä eläimiä. Tässä pullossa lukee "kotini on liekeissä; pidä huolta minusta", ja tuli oikein tippa silmään, kun rupesin miettimään kaikkia metsäpaloissa kuolleita eläimiä. Voi surkeuden surkeus.

Käveleminen tuntui varsinkin alkumatkasta hankalalta, enkä olisi jaksanut eteenpäin, kun olo tuntui jotenkin niin raskaalta. Mietin, että ehkä edellisen päivän salitreeni painoi vielä, tai ehkä syynä oli kuumuus. Lämpötila nousi maanantaina 36 asteeseen, mutta ei tuolloin aamupäivällä vielä niin kuuma ollut; ehkä vain jotain 30 astetta. Toki jaksamattomuuden syynä saattoi olla savukin, vaikka sitä ei enää näkynytkään – mene ja tiedä.

Talo vuokralla.




Läheisten yliopistojen ympäristö jaksaa viehättää minua, koska alueella on niin eläväinen meininki.


Erityisesti lounasaikaan alueella on hauska kävellä, kun kokonaiset kanat pyörivät grilleissä ja kadun varrelle asetelluista avogrilleistä nousee huumaava tuoksu. Ravintolat ovat varsin yksinkertaisia värikkäine muovituoleineen, mutta ne ovat erittäin suosittuja opiskelijoiden keskuudessa, jotka haluavat syödä edullisesti grillattua kanaa ja riisiä.




Kello tulee kohta puoli yhdeksän, ja minä odottelen, että ukkeli tulisi töistä, että pääsisimme lähtemään syömään. Eipä tässä muuta!

Muiskis! 😘