Ajattelin nyt kuitenkin kirjoitella siitä, millaista elämä on ollut sen jälkeen, kun lakkasin punnitsemasta itseäni. Vielä reilut kaksi vuotta sittenhän kalorien kyttääminen ja vähäisellä ruoalla kituuttaminen hallitsivat arkeani, ja voin todella huonosti, ilman että itse edes tajusin sitä. En aio palata menneeseen enää sen enempää, mutta jos kiinnostaa lukea aiempia ajatuksiani syömisestä, niistä voi lukea
täältä (= kuinka pahasti ihmisellä voi viirata päässä) ja
täältä (= kun tunnelin päässä näkyy jo vähän valoa).
Koska en keksinyt postaukseen muita kuvia, laitan tähän muutaman treenikuvan, jotka PT on ottanut minusta elo-syyskuussa. Tästä postauksesta tulee pitkä, joten ymmärrän hyvin, jos lukeminen jää kesken.
Kuten olen aiemmin jo moneen otteeseen kertonutkin, vain vaa'an vuoden 2017 syksyllä varastoon, enkä ole sen koommin vaa'alla käynyt. Olin silloin sellaisessa tilanteessa, etten nähnyt muuta keinoa päästä pois vankilasta, jonka olin vuosien aikana itselleni rakentanut. Toivoin, että jos en tietäisi painoani, alkaisin suhtautua kehooni ja syömiseen eri lailla, kun en enää arvottaisi itseäni vaa'an näyttämän lukeman perusteella.

Vaakariippuvaisuudesta oli loppujen lopuksi yllättävän helppo päästä eroon, vaikka ensimmäiset viikot olivatkin todella vaikeita. Ei vuosien aikana opittuja tapoja ja ajattelumalleja muuteta noin vain, kertaheitolla. Koska yritin samaan aikaan myös lisätä hieman syömistä, oloni oli tosi epävarma, kun en tiennyt, olinko lihonut ja kuinka paljon, enkä voinut selvittää sitä vaa'an avullakaan. Muistan, että kauppaan meneminenkin ahdisti, kun tunsin oloni niin punkeroksi. Ensimmäisten viikkojen jälkeen olo oli jo hieman helpottunut, kun ei tarvinnut enää käydä vaa'alla joka aamu (ja joskus monta kertaa päivän aikanakin). Tunsin olevani jollakin tavalla vapaa.
Yksi merkittävä muutos tässä kahden vuoden aikana on ollut nälän löytäminen. En aiemmin osannut tunnistaa nälkää, sillä elin oikeastaan koko ajan pienessä nälässä, ja siitä oli tullut minulle tavallinen olotila. Nälän mukaan syöminen ei ole ollut mikään helppo tehtävä, sillä minulla on nälkä usein, ja minun täytyy myös syödä isompia määriä kuin monen muun, ennen kuin tunnen itseni kylläiseksi. Joskus suorastaan hävettää, kun tarvitsen ruokaa niin usein ja niin paljon. Asiaa ei yhtään helpota se, että toinen samassa taloudessa asuva henkilö – ukkeli siis – on pieniruokaisempi kuin minä, ja hän pystyy myös olemaan paljon pidempiä aikoja syömättä kuin minä. Minun täytyy saada ruokaa säännöllisin väliajoin, sillä minulle tulee aivan kaamea olo, jos en saa ruokaa silloin, kun minulla on nälkä. Ukkeli ei aina oikein ymmärrä suurta energiantarvettani, ja hän saattaakin töksäytellä tyyliin "miten sulla voi olla nyt jo nälkä" tai "vastahan sä söit". Kaikkein hupaisimman kommentin hän sanoi kumminkin viime viikolla: "sinä olet kuin pieni
vauva, jonka pitää saada ruokaa joka kolmas tunti". (Oikeasti minun
pitää saada ruokaa kyllä joka neljäs tunti, joten ukkeli voisi ensin selvittää faktat, ennen kuin rupeaa kommentoimaan. 😆)

Kun samassa taloudessa asuu tällainen epäilevä Tuomas, omakin luottamukseni nälän tunteeseen horjuu välillä, ja huomaan ihmetteleväni itsekin, miten minulla voi taas olla nälkä. Onkohan minulla lapamato? Onkohan minulla vain jano, ja sekoitan sen näläntunteeseen? Minulla on kuitenkin niin vahva tunne siitä, että minun pitää kuunnella tässä asiassa itseäni, etten piittaa ukkelin tai kenenkään muunkaan sanomisista. Siinähän ihmettelevät.
Koska syön nyt enemmän kuin aiemmin, enkä elä enää jatkuvasti pienessä nälässä, ruoka ei pyöri koko ajan mielessäni. Ennen saatoin illalla nukkumaan mennessäni odottaa, että tulisi pian aamu, jotta pääsisin syömään aamiaista. Elin yhdestä ruokahetkestä seuraavaan, ja söin kullakin aterialla aina tietyn verran riippumatta siitä, tunnuinko tulevan ruoasta kylläiseksi vai en. Itse asiassa nyt kun muistelen, niin pelkäsin jotenkin kylläisyyden tunnetta. Ehkä "ähky" tarkoitti mielessäni samaa kuin lihava.

Kun on koko ajan nälkä, tapahtuu helposti ns. repsahduksia. Minäkin elin laidasta laitaan: normiarki oli kituuttamista, mutta heti kun tuli jotakin poikkeavaa (olkoon se sitten lomareissu, vierailu vanhempieni luokse, buffetpöytä tai viikonloppu), homma lähti lapasesta. Viikonloppuna saattoi mennä viiniä ja herkkuja, ja sitten maanantaina alkoi hirveä kurinpalautus eli kalorien laskeminen, kituuttaminen ja mieletön liikkuminen. Vannoin, että nyt tekisin parannuksen, enkä enää koskaan repsahtaisi. Kunnes tuli perjantai-ilta (tai lomareissu tai vierailu vanhempieni luokse tai buffetpöytä), ja sama alkoi alusta.
Sivuhuomautuksena sanottakoon, että uskon, että myös laadullisesti huono syöminen voi aiheuttaa samanlaisen noidankehän, vaikka ruokaa tulisikin määrällisesti tarpeeksi. Niin kauan kuin keho ei saa tarvitsemiaan makro- ja mikroravinteita, se näkee ikään kuin nälkää ja pyytää aina vain lisää. Kun ihminen ei tunnista, mitä hän oikeasti tarvitsisi (ravinteikasta ruokaa), hän mättää suuhunsa kaikenlaista roskaa. Sitten tulee morkkis ja päätetään tehdä ryhtiliike. Lounaaksi näkerrellään salaatinlehtiä ja syödään onnettoman pieniä annoksia, kun sitä ravinteikasta ruokaa saisi vetää melkein niin paljon kuin sielu sietää.

Omalla kohdallani tuo noidankehä on nyt toivottavasti taaksejäänyttä elämää, sillä tunnun löytäneen jonkinlaisen kultaisen keskitien. Se tuntuu kaikkien mustavalkoisten vuosien jälkeen kuitenkin niin uskomattomalta, että minun on vaikea uskoa, että tämä olisi pysyvää. Ajattelen jotenkin alitajuisesti, että tämä on vain väliaikaista ja että jonakin päivänä huomaan palanneeni vanhaan tuttuun käyttäytymiseen. Humpsista heijaa vaan. Siksi en edelleenkään uskalla käydä vaa'alla, koska pelkään, että se käynnistää jonkin vanhan tutun ajatusketjun, ja lumipallo lähtee vyörymään. Voisin kyllä käydä vaa'alla, jos olisi jokin erityinen syy (esim.
lääkärillä käynti), mutta ihan pelkästä uteliaisuudesta en halua sitä tehdä. En koe olevani vieläkään henkisesti valmis
siihen.
Toisaalta voi olla, etten palaisikaan vanhaan, sillä näen elämän nyt jotenkin enemmän kokonaisuutena, jatkumona. Aiemmin elämä koostui jaksoista, jotka alkoivat ja jotka päättyivät: nyt kun
syön tämän kakkupalan/vedän nämä karkit/juon viiniä, niin heti
huomenna/ensi viikolla/kesän jälkeen teen parannuksen ja rupean kunnon
ihmiseksi. Elän nyt enemmän hetkessä (syömisten osalta siis; muuten en ehkä niinkään), ja haluan syödä sellaisia ruokia, joiden tiedän olevan hyväksi minulle juuri tällä hetkellä. Haluan pitää itsestäni mahdollisimman hyvää huolta, sillä jos minä en sitä tee, kuka muukaan sen tekee?
Kun ruokavalioni perusta on nyt paremmassa kunnossa kuin ennen ja syön riittävästi ravitsevaa ruokaa, minun ei
tarvitse enää nälissäni odotella sitä hetkeä, kun
saan lomaa itsestäni, ja voin unohtaa hetkeksi omat sääntöni ja
rajoitukseni. Koska minulla ei ole myöskään enää mitään ns. kiellettyjä
ruokia, minun ei tarvitse himoita mitään ihan vain
siitä syystä, että tiedän, etten saisi syödä sitä. Tuntuu aika paradoksaaliselta, että kun sallii itselleen kaiken, lakkaakin haluamasta.

Toisaalta jos syön ison
buffetaterian tai jotain herkkuja, minun ei tarvitse enää ajatella epäonnistuneeni, eikä minun tarvitse antaa sen jälkeen
"vain mennä", kuten ennen. Aiemmin, kun yritin elää tiukkojen sääntöjen mukaan, yksi repsahdus tuntui maailmanlopulta, ja oli ihan sama, jos repsahduksen jälkeen antoi alamäen jatkua. Nyt kun ei enää tarvitse yrittää täyttää herkuilla nälän
synnyttämää aukkoa, vaan se aukko täyttyy sillä millä pitääkin (kunnon ruoalla), herkkuja tekee mieli harvemmin, ja niitä
riittää pienempi määrä. En myöskään viitsi syödä jotain, mistä en oikeasti pidä, ihan vain siksi, että sitä sattuu olemaan tarjolla. Joku saattaa kokea kieltäytymisen ongelmalliseksi, mutta miksi
yrittäisin miellyttää syömisilläni(kään) ketään? Toisaalta jos pidän
jostain oikein kovasti, saatan santsatakin, ja nautin ihan takuuvarmasti jokaisesta suupalasta. Elämästä saa ja pitää nauttia, eikä nautinto ole mikään epäonnistuminen, josta pitää tuntea huonommuutta ja syyllisyyttä.
Mutta jottei kaikki olisi pelkkää päivänpaistetta, on myönnettävä, että huomaan yhä edelleen ajattelevani joskus, miksi en ole yhtä laiha kuin joku toinen tai miksi minulla ei ole samanlaisia lihaksia kuin jollakulla toisella. Aina löytyy vertailukohtia, ja yleensä onnistun löytämään sellaiset vertailukohdat, että jään itse kakkoseksi. Nykyään nämä ajatukset ovat kuitenkin vain ajatuksia, jotka tulevat ja menevät. Minun ei tarvitse jäädä jumittamaan niihin, eikä minun tarvitse varsinkaan antaa niiden johtaa tekoihin. Laihuus ei ole minulle enää muutenkaan mikään ihanne, vaan haluan olla vahva, ja itseään nälkiinnyttämällä ei kyllä vahvaksi tulla.

Pidän myös omista ruokarutiineistani sen verran, etten mielelläni olisi pitkiä aikoja pois niiden ääreltä. Matkoilla saatan ahdistua siitä, etten tiedä, mitä ruokaa on seuraavaksi tarjolla ja mihin aikaan. En pelkää ehkä niinkään sitä, että söisin liikaa tai huonosti, kuin sitä, että kunnollista ruokaa ei olekaan saatavilla silloin, kun sitä haluaisin. Olen toki varautunut tähän, ja minulla on aina käsilaukussa (ja repussa, jos olen sen kanssa liikkeellä) mukana pari välipalapatukkaa, joista toinen on proteiinipatukka. Mieluummin kuitenkin täyttäisin vatsani kunnon ruoalla kuin välipalapatukoilla tai muilla tilapäisratkaisuilla. Vaikka olen oppinut joustamaan ja mukautumaan, vielä on kuitenkin opittavaa, sillä söisin edelleenkin mieluiten omien aikataulujeni ja omien ruokailutottumusteni mukaan. En tiedä, kuinka monta vuotta pitää odottaa, että tämä asia muuttuu, ja muuttuuko se koskaan.
Suhteeni liikuntaan on muuttunut varsin radikaalisti näiden kahden vuoden aikana, ja muutos on vaatinut minulta työtä ja nöyrtymistä. Vaa'alla käymisen lopettaminen käynnisti uudenlaisen kiinnostuksen omaa hyvinvointiani kohtaan myös liikunnan saralla, ja rupesin lukemaan treenikirjoja ja katselemaan treenivideoita. Pikkuhiljaa tiedon lisääntyessä oli pakko myöntää, etten ollut tajunnut treenaamisesta yhtään mitään, vaikka olin kuvitellut tietäväni kaiken. Olin aina kuvitellut, että liikunnassa enemmän on parempi, ja olin liikkunut siis varsin paljon, ilman minkäänlaista järjen häivää. Ei ollut helppo myöntää, että olin ollut koko siihenastisen elämäni ajan väärässä.
Olen pitänyt liikuntapäiväkirjaa niin kauan kuin muistan, ja kaivoin tähän esimerkiksi yhden viikon liikunnat vuoden 2017 huhtikuun lopulta:
Ma: Koko kropan kahvakuulatreeni 40 minuuttia
Ti: Tunnin salitreeni
Ke: Uinti 2 km
To: Rauhallinen kävelylenkki 16 km
Pe: Koko kropan kahvakuulatreeni 45 minuuttia
La: Juoksu-kävelylenkki 9.3 km
Su: Uinti 2 km
Nyt kun katson tuota treeniviikkoa, minua alkaa suorastaan oksettaa. Missä ovat lepopäivät? Milloin ehdin palautua? Kun tuollaisen määrän liikuntaa yhdistää kehnoon syömiseen ja huonoihin yöuniin, ei ole ihmekään, jos kroppa sanoo itsensä irti. Pian tuon jälkeen minulta menivätkin polvet niin huonoon kuntoon, etten pystynyt liikkumaan kunnolla pariin kuukauteen.
Tuntuu järkyttävältä ajatella, miten huonosti olen itseäni kohdellut. Miten olen voinut olettaa, että kehoni on kuin kone, joka jaksaa
päivästä ja viikosta toiseen, vaikkei saa edes kunnolla ravintoa ja lepoa? Tekisi mieli pyytää kropaltani anteeksi, että olen rääkännyt sitä kaikki nämä vuodet – ikään kuin anteeksipyyntö mitään auttaisi. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta tulevaisuuden voi aina kirjoittaa uusiksi.
Tässä vertailun vuoksi liikuntani viime viikolta:
Ma: Kävely 8 km
Ti: Venyttelyjooga 30 minuuttia
Ke: Salitreeni 1 h 25 minuuttia
To: –
Pe: Uinti 45 minuuttia
La: Kävely 9.5 km
Su: Salitreeni 1 h 35 minuuttia
Salitreenit sisältävät varsinaisen treenin lisäksi lämmittelyn, avaavat herättelyliikkeet, jäähdyttelyn sekä
loppuvenyttelyn ja ovat siksi aika pitkiä. Kiinnitän myös nykyään entistä
tarkemmin huomiota sarjapalautuksiin, ja sekin pidentää saliaikaa. Lauantaisesta kävelystä tuli pidempi kuin olin
suunnitellut, koska kävin keskustassa asti, mutta eipä tuosta
haittaakaan tuntunut olevan, kun ilmakin oli mukavan viileä. Muuten
viime viikko oli hyvin tyypillinen minulle, sillä salitreenikertoja
tulee tavallisesti kaksi ja aerobista liikuntaa kolme.
Aerobista liikuntaa
on ehkä edelleen hieman liikaa (liian suuri määrä aerobista liikuntaa saattaa syödä salitreenituloksia), mutta sen vähentäminen on minulle
haaste, koska pidän siitä niin kovin. Voimaharjoittelusta on kuitenkin tullut minulle intohimo, ja haluan keskittyä nimenomaan siihen, ja koska kaikkea ei voi saada, aerobiselle liikunnalle on asetettava jonkinlaisen rajat. Painoja ei jaksa nostella huonosti
ravittuna, joten uusi mottoni syömisessä onkin: mieluummin överit kuin
vajarit.
Haaveissa olisi, että pystyisin käymään salilla kolme kertaa viikossa, mutta treenini ovat sen verran intensiivisiä kokovartalotreenejä (jaetut ohjelmat eivät jostain syystä oikein motivoi minua), ja olen sen verran hidas palautuja, että kaksi kertaa viikossa on tällä tyylillä maksimi. Kolme treenikertaa viikossa vaatisi melko radikaalia treeniohjelman muuttamista, mutta koska pidän nykyisestä ohjelmastani niin paljon, en haluaisi muuttaa sitä.
 |
| Uusi suosikkimaastaveto: maastaveto hex barilla. |
Palasin elokuussa vanhan tutun PT:n ohjaukseen muun muassa sen takia, että maastavedot ja penkkipunnerrukset aiheuttivat selkäkipua, ja arvelin, että tekniikkani kaipaisi hiomista. Yhtenä päivänä kävi niin, että heti treenin alussa huomasin, että minulla ei ollut voimia tehdä yhtään mitään. En ymmärtänyt, mistä moinen saattoi johtua, mutta kun rupesin miettimään syömisiäni, tajusin, että olin syönyt kahtena edeltävänä päivänä todella vähän hiilareita. Olin syönyt kumpanakin
päivänä lounaan ulkona, ja koska lisukevaihtoehdot eivät olleet
miellyttäneet, olin syönyt proteiinin kanssa vain keitettyjä vihanneksia
ja salaatteja. Kun en jaksanut illallakaan keitellä riisejä tms., söin
vain kanaa ja wokkivihanneksia.
Olen aiemminkin ajatellut, etten voisi koskaan elää vähähiilarisella
ruokavaliolla, ja tämä kokemus vahvisti ajatustani entisestään. Ainakin oma
kehoni tarvitsee ehdottomasti riittävän määrän hiilihydraatteja, jotta
se jaksaisi liikkua täydellä teholla. Minulle onkin suuri mysteeri, miten
ketogeenisellä ruokavaliolla olevat ihmiset jaksavat treenata. Mutta
ehkä ihmiset ovat tässä suhteessa erilaisia, tai ehkä keho tottuu ennen
pitkää käyttämään rasvoja energianaan. Mene ja tiedä.
Nyt on varmaan aika laittaa vihdoinkin pillit pussiin ja lopettaa jaarittelu tähän. En tiedä, onko tämä postaus viimeinen tässä sarjassa, mutta toivon niin. Toivottavasti ei enää koskaan tarvitse palata tähän aiheeseen!
Loppukevennys: mistä sanoista tulee lyhenne PT? No äitini mukaan tietenkin sanoista 'Perse Traileri'. (Äiti antoi luvan jutun kertomiseen blogissa. 😘)